lauantai 21. heinäkuuta 2018





Torstaina 19.7.2018 Porin kaupunki kylpi lämpimässä ilmanalassa ja Porin Jazzeilla Kirjurinluodossa oli mahdollista pariinkin otteeseen nauttia Delvon Lamarrin  urkutrion soitosta. Yhdysvaltain Seattlesta ensimmäisellä Euroopan kiertueella esiintyvässä triossa soittavat Delvon Lamarr (Hammond B-3), Jimmy James (kitarat) sekä David McGraw (rummut). Ensimmäinen esitys oli klo 13.30 Kirjurinluodon Päälavalla ja toisen kerran trion soitto soi klo 19.45 Puistolavalla Kirjurinluodolla.
Rummuissa David McGraw.
Kuvassa vasemmalta Delvon Lamar ja Jimmy James.


Delvon Lamarr on pitkälti itseoppinut muusikko Seattlesta ja kaikki trion soittajat tutustuivat jo Seattlen soulpiireissä toisiinsa. Tämän nuorekkaan trion musiikillinen sielu lepää 1960- ja 1970-lukujen sielukkaassa soulissa. Trion soitossa on mukana myös rock-vaikutteita mm. Jimmy Henrixin tyylistä. Hammond-urut patentoitiin 24.4.1934 ja kuuluisin sekä kaupallisin Hammond B-3 esiteltiin musiikkimaailmalle vuonna 1954. Käydäänpä kaikki yhdessä hieman tutustumassa Hammond-urkujen historiaan ja sen keksijään.
Kaverimme Delvon Lamarr ja Tapani Luojus keikan jälkeen Porissa.

Hammondin tarinaa lähdemme seuraamaan Laurens Hammondin - legendaaristen urkujen kehittäjän - äidistä. Idea Louise Strong syntyi Gambierissa, Ohiossa vuonna 1859 todelliseen maalaisperheeseen, jossa isän, äidin ja Idean  lisäksi asuivat myös Idean sisarukset. Isä joutui mukaan sisällissotaan ja tuli siellä vangituksi joutuen vankileirillä nälkäkuoleman partaalle. Surkeassa kunnossa luineen ja nahkoineen kotiin palattuaan tältä reissulta hän vietti lopun elämänsä lojuen riippumatossa, josta eräänä päivänä pudotessaan taittoi niskansa ja kuoli. Äidille jäi vastuu lapsista ja maatilan hoidosta.
Idea Louise Hammond.


Vanhimmasta veljestä tuli kuuluisa kirurgi ja äiti päätti lähettää 12-vuotiaan Idean ja häntä seuraavaksi vanhemman veljen Chicagoon saamaan parempaa opetusta. Aluksi Idea suoritti lukion ja siirtyi sitten erittäin arvostettuun Rockfordin Naisseminaariin. Tämän oivan opinahjon jälkeen hän siirtyi opettelemaan taiteita ja kouluna oli nyt Art Institute of Chicago. Täällä hänet havaittiin pian hyvin taitavaksi ja opintojen edetessä hän osoitti myös varmuuttaan ja kunnianhimoaan taiteilijana. Tässä vaiheessa hän tutustui tulevan mieheensä, William Andrew Hammondiin, ja opiskelut saivat sillä kertaa jäädä siihen. Pari vihittiin vuonna 1883 ja heille syntyi neljä lasta; vanhin tytär, Eunice, menestyi mainiosti kirjoittajana kirjoittaen mm. Saturday Evening Postiin ja myöhemmin häneltä ilmestyi omaelämäkerta. Seuraavaksi vanhin tytär, Louise, valmistui Episkopaalisesta Diakonissalaitoksesta ja kulkeutui lähetystehtäviin Kiinaan kääntämään ensimmäistä kiinankielistä virsikirjaa. Kolmanneksi vanhin tytär, Peggy, osoittautui erittäin taitavaksi sellistiksi, joka konsertoi monien orkestereiden solistina Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Nuorin lapsista oli poika, Laurens, joka syntyi 11.1.1895 Evanstonissa ja josta kehkeytyi monien patenttien keksijä ja Hammond-urkujen kehittäjä.
William Andrew Hammond.


William Andrew Hammond oli työuransa aloittanut Western Unionissa juoksupoikana ja edennyt First National Bank of Illinoisin pankinjohtajaksi. Hän tuli loistavasti toimeen ihmisten kanssa, oli erittäin sosiaalinen sekä muisti hyvin ihmisten nimiä ja kasvoja. Hänen kerrottiin olleen niin taitava, että hän pystyi kirjoittamaan molemmilla käsillä samanaikaisesti kirjeitä sanelemalla samalla kolmatta kirjettä sihteerilleen. Vuonna 1893 perheelle valmistui iso ja kaunis talo Evenstoniin lähelle Lake Michigania. Perheen Idea-äiti toimi kotiopettajattarena ja perhe eli sangen ylellistä elämää; heillä oli hovimestari ja muutakin palveluskuntaa talossaan ja kotiin kutsuttiin paljon erilaisia ihmisiä syömään. Kaikki muuttui kuitenkin yllättäen, kun perheen isä, William Andrew, päätti päivänsä oman käden kautta vuonna 1898. Neuvokas Idea-leski sai miehensä pankin kanssa neuvoteltua alaikäisten lasten elatusmaksut, jotka pankki sitoutui hoitamaan. Idea päätti lähteä Eurooppaan jatkamaan kesken jääneitä opintojaan. Ranskassa ollessaan Laurens alkoi jo kypsytellä monia myöhemmin patentoimiaan keksintöjä. Kun poika oli tullut 14-vuoden ikään, he palasivat takaisin Evastoniin. Nyt Laurens osasi jo yhtä hyvin saksaa ja ranskaa, kuin äidinkieltänsä englantia. Idea Hammond eli vuoteen 1938 asti.


Laurens Hammond jatkoi opintojaan Evanston High Schoolissa ja myöhemmin hän ryhtyi opiskelemaan mekaniikkaa Cornellin yliopistossa, josta myös valmistui insinööriksi vuonna 1916. 16-vuotiaana hän patentoi jo ensimmäisen käyttökelpoisen keksintönsä - ilmapuntarin. Ensimmäiseen maailmansotaan hän osallistui palvelemalla Yhdysvaltain joukossa Ranskassa ja sodan jälkeen hän asettui Detroitiin Gray Motor Companyn pääinsinööriksi valmistamaan laivojen moottoreita. Vuonna 1920 hänen onnistui lähteä Detroitista New Yorkiin omiin toimitiloihin, kun hän sai kokoon varat tätä varten suunnittelemallaan hyvin hiljaisella vieterikellolla. 1922 hän patentoi Teleview-elokuvajärjestelmän saavuttaen sillä yleisömenestystä Selwyn Theatressa, mutta laitteisto osoittautui niin kalliiksi, ettei sillä myöhemmin ollut juuri kaupallisia mahdollisuuksia. Laurens Hammond avioitui vuonna 1925. Hänen puolisonsa oli Mildred Anton-Smith Hammond. Heidän avioliitostaan syntyi kaksi lasta.
Hammondin perhettä.


Sittemmin Laurens ajautui perustamaan vuonna 1928 Hammond Clock Companyn, kun hän oli kehitellyt Henry Warrenin Telechroniin pohjautuvan synkronisen kellomoottorin. 30-luvun laman myötä tämä kelloliike joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja välttääkseen taloudellisen konkurssin Laurens ryhtyi jälleen kehittelemään uusia keksintöjä kiireesti; näitä olivat mm. sähköinen bridge-pöytä ja maailmankuulut Hammond-urut. Laurens Hammond hankki vuonna 1933 käytetyn pianon, josta poisti kaiken sisälmyksen jättäen jäljelle koskettimiston. Hän alkoi kuumeisesti kokeilla erilaisia äänentuottamismekanismeja ja totesi tutkimuksiensa tuloksena parhaaksi tavaksi äänipyörägeneraattorin. Hänen assistenttinaan toimi St. Christopherin episkopaalisen kirkon urkuri ja apulaistaloudenhoitaja W. L. Lahey, jolla hän kuuntelutti soittimensa ääntä.


Vuodelta 1896 oli peräisin Thaddeus Cahillin Telharmonium-laitteisto, jolla kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammassylinteri sai aikaan kelaan sähköjännitteen, joka purettiin ääneksi puhelinkuulokkeen avulla. Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla. Äänigeneraattorin synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voitiin vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Hammastus oli muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite oli puhdasta siniaaltoa ja jännitteen taajuus riippui äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä oli. Varsinainen sointiväri luotiin yhdistämällä eri taajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa liukutankojen (drawbar) avulla, joiden määrä vaihteli eri urkumalleissa. Jokaisessa liukutangossa oli 9 eri asentoa, 0 eli mykkäasento ja kahdeksan soivaa voimakkuutta.
Täällä valmistettiin kuuluisia Hammond-urkuja.


Näille kehittämilleen Hammond-uruille Laurens sai patentin 24.4.1934 ja teollinen valmistus oli valmis alkamaan. Tähän alkuperäisratkaisuun perustuvia mainioita soittimia on yhäti käytössä sangen paljon. Hammond esitteli vuonna 1935 ensimmäisen urkumallinsa - Model A:n -, soittimen, joka oli suhteellisen kevyt ja helposti liikuteltavissa. Tämä malli muodostui taloudelliseksi selkärangaksi Hammond-urkujen tuotannolle, vaikka Model A oli aikanaan hyvin kallis soitin. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan seuraavina vuosina ja vuonna 1954 esittelyyn tuli malli B-3, joka osoittautui Hammondin urkumalleista sittemmin kaikkein kaupallisimmaksi. Hammond B-3:n menestys nähtävästi perustui sekä sen ainutlaatuiseen ääneen että uusiin chorus- ja tremolo-ominaisuuksiin ja äänen alussa kuuluvan perkussioefektin. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company valmisti myytäväksi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä noin 275 000 kappaletta eli enemmän kuin mitään muuta sähköistä kosketinsoitinta on tähän päivään mennessä myyty.
Hammond B-3 ja aivan omanlaisensa soundin muodostajana Leslie-kaappi.


Tavallisesti äänipyörägeneraattorit sisältävät kaikkiaan 91 äänipyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät liittyvät hammaspyörien välityksellä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä toisiinsa nähden. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, eivät generaattori-Hammondit käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista. Synkronimoottori on ainutlaatuinen: se ei pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Tämän vuoksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota antaa vain käynnistysvauhdin synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on ainoastaan muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on kovin altis monenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi kehitettiin jokaiselle äänipyörä-kela-yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.
Hammond ja Hammond B-3.


Omintakeisen lisänsä jokaisen äänipyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aikaan saama  ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin vaimentaa suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) toisiinsa. Toinen alkujaan ei-toivottu ominaisuus Hammond-uruissa oli koskettimien kontaktien äänisignaaliin kosketinta painettaessa aiheuttama napsahdus (key-click), jota myös yritettiin  poistaa  tai vaimentaa, jotta ääni olisi ollut puhtaampi ja muistuttanut aidommin oikeaa pilliurkua. Tämä ei kuitenkaan täysin ottanut onnistuakseen ja lopputuloksena key-clickistä sekä B3/C3/A-100 malleihin tulleesta perkussiosta onkin tullut erittäin haluttu ja ominainen osa Hammond-soundin suosiota etenkin jazz- ja rockmusiikissa. Hammond-urkujen perusrakenne säilyi niiden koko 40-vuotisen tuotannon ajan siten, että alkuperäistä patentin luonnetta kunnioitettiin. Usein Hammondien koneistojen ja soittopöytien mitat pysyivät muuttumattomina niin, että ne ovat suurimmaksi osaksi päikseen vaihdettavissa eri mallien välillä. Hammond kehitteli myös muitakin malleja eri hintaluokkiin ja näistä kuuluisimmat ovat varmasti ns. spinettiurut. Spinetit jakaantuvat M-, L-, sekä T-sarjaan, joita kaikkia on valmistettu useita malleja.


Soittimen nimittämisestä uruiksi oli seurauksena kohu ja jopa oikeuskiista. Eräät pilliurkujen rakentajat katsoivat ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiista ratkaistiin järjestämällä kuuntelutilaisuus, jossa asiantuntijat sermien takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Koska täysin varmaa selvyyttä ei onnistuttu asiantuntijoiden avullakaan saamaan, kiista raukesi ja ratkaistiin Laurens Hammondin eduksi. Alkujaan soitinta markkinoitiin edulliseksi vaihtoehdoksi kirkkoihin pilliurkuja korvaamaan, mutta soitin on löytänyt todella laajan kannattajajoukon varsinkin rock-, jazz-, blues-, viihde- ja gospelmuusikoiden parissa. 1980-luvulla Hammond-urut taistelivat kovasti markkinoista yleistyviä syntetisaattoreita vastaan, mutta ne säilyttivät oman vankan kannattajakuntansa ja ovat taas 1990-2000-luvuilla kasvattaneet ja vakiinnuttaneet oman osuutensa soitinten joukossa. Nykyään vain digitaalinen maailma on muokannut soittimen ominaisuuksia uuteen uskoon.


Toisen maailmansodan myötä Hammond pääsi kehittelemään uusia patentteja. Hänen apua tarvittiin ohjusten ohjausjärjestelmien kehittämisessä ja hän sai patentteja infrapuna- ja valosensoreille, joita käytettiin pommien ohjaukseen. Hänelle myönnettiin patentteja myös liukupommien ohjauslaitteistoihin, kameran linssien sulkumekanismeihin, ja uuden tyyppiseen gyroskooppiin. Liukupommien ohjaustavat olivat nykyisten ydinsukellusveneiden kantamien ohjusten ohjausjärjestelmien esiasteita.


Laurens Hammond luopui yrityksensä johtajuudesta 1955 keskittyäkseen tutkimukseen ja uusien asioiden ja patenttien kehittelyyn. Eläkepäivät koittivat virallisesti 1.2.1960 ja eläkkeelle jäädessään  hänellä oli hallussaan jo 90 patenttia ja ennen kuolemaansa Hammond kasvatti vielä patenttiensa määrää sataankymmeneen. Hammondin kuollessa 3.7.1973 maailmassa oli yli 30 eri sähköurkujen valmistajaa. Valmistajien lukumäärä jatkoi yhä kasvuaan 1970-luvulla kotisoitinten suosion noustessa merkittäväksi.
Donald James Leslie.


Hammondin kehittämistä uruista olisi vaikea esittää mitään ilman, että samalla kertaa tulisi kerrottua ja kunnioitettua Donald James Leslien elämäntyötä. Leslie kehitteli urkujen jatkoksi pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen eli ns. Leslie-laitteensa, jota tarjosi heti Hammondille. Ensin Hammond karsasti laitetta ja kehitteli oman versionsa laitteesta, jota myös Hammond ToneCabinetiksi kutsuttiin. Vasta 80-luvulle tultaessa Hammond osti Leslien patentin ja ryhtyi tätä ainutkertaista laitetta hyödyntämään omissa malleissaan. Donald Leslien kehittämää tuotetta oli digitaalisesti hyvin haastavaa mallintaa, koska se tuottaa täysin omintakeisen äänimaailman urkujen sointiin. Sointi luotiin muokkaamalla toimintaperiaatetta ja rakennetta tässä pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen yhdistelmässä eri äänitaajuuksien modulaatio-, interferenssi- ja dopplerilmiöiden avulla. Leslie käytti omissa vahvistimissaan elektroniputkilla toteutettuja etu- ja pääteasteita ja lievällä yliohjauksella putket tuottivat miellyttävää säröä.  
Jon Lord muistetaan uskollisena Hammond-miehenä.
Rick Wakeman käytti soitinarsenaalissaan Hammondeja.
Keith Emerson antoi myös kyytiä Hammond-uruille.

Hammond-tuotemerkki on sittemmin siirtynyt Hammond Suzukin omistukseen ja he valmistavat tyystin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond-merkillä. Heidän valmistamissa soittimissa on otettu huomioon sekä äänen mahdollisimman tarkka digitaalimallinnus että ulkonäön säilyvyys ja käytännöllisyys. Äänen säätämiseen käytettävät liukutangot (drawbars) ovat yhäti olemassa ja toimivat esikuviensa mukaisesti. Digitaalisesti mallinnettua äänigeneraattorisointia voitaneen pitää jo hyvin uskottavana alkuperäiselle Hammondille läheisesti liitettyihin ominaisuuksin. Sellaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen.

tiistai 17. heinäkuuta 2018


Patruuna Wilhelm von Nottbeckin tamperelaisille lahjoittama silloisen Kauppatorin eli nykyisen Keskustorin suihkulähde, jossa aluksi juotettiin mm. hevosia.

Tampereella Keskustorin kupeessa sijaitsevalla Vanhan kirjastotalon puistossa nähtiin ja kuultiin ensimmäinen yhteislaulutilaisuus Tammerkosken Sillalla 9.6.1995. Ensimmäisessä TV 2:n taltioimassa lähetyksessä vieraili Joel Hallikainen. Alkujaan yleisöä tilaisuuksissa laulatti vuoteen 2001 asti kansantaiteilija ja –edustaja Mikko Alatalo. Myöhemmin laulattajina ja juontajina ovat toimineet mm. Turkka Mali, Jukka Kuoppamäki ja Erkki Liikanen.


Tampereen Keskustorin – entisen Kauppatorin – ohjelmatelttaan kerääntyi runsaslukuinen varttuneempi väki perjantaina 6.7.2018 laulamaan ja kokemaan lauluja klo 13, kun käynnistyi Seniorikonsertti Merikannon sävelin. Seniorikonsertissa esiintyivät mm. Naiskuoro Katajaiset, Mieskuoro Laulajien Seniorit, Sirpa Järnberg, Pirjo Turunen, Valtteri Yrjölä, Tapio Julku sekä Erkki Liikanen. Katja Kilponen oli hankittu tilaisuuteen pianosäestäjäksi. Otsikon mukaisesti konsertissa oli mukana paljon Oskar Merikannon tuttuja ja turvallisia lauluja, kuten esim. Siss’ soutaen tuulessa, Kuin hiipuva hiillos ja Kun päivä paistaa. Esimerkiksi laulaja Tapio Julku lauloi kolme laulua Merikannon tuotannosta: Anninan, Laatokan ja Reppurin laulun. 
Laulaja Tapio Julku.

Seniorikonsertissa kuultiin kyllä muutakin musiikkia, kuin vain Merikannon säveltämää. Jussi Tammisen johtaman Mieskuoro Laulajien Seniorit koostivat osuutensa konsertista tyystin muulla, kuin Merikannon musiikilla. Heidän ohjelmallinen osuutensa alkoi Leevi Madetojan laululla Hän kulkevi kuin yli kukkien. Sitä seurasivat Harry Bergströmin sävellys ja Kipparikvartetin tunnetuksi tekemä On lautalla pienoinen kahvila ja Juha Vainion Reposaaren pojalle, Eino Grönille syntymäpäivälahjaksi tekemä laulelma Ääretön aava on ympärilläin. Kuoro lopetti osuutensa Toivo Kärjen sävellykseen ja Juha Vainion sanoitukseen Karjalan Marjaana.
Vuonna 1997 Erkki Liikanen lauloi levyllisen Juha Vainion lauluja Aarno Ranisen johtamina sovituksina Kotkan kaupunginorkesterin kanssa.

Konsertin lopuksi lavalle nousi jo 15-vuotiaana muusikon elämän rumpalina hanuristi Veikko Ahvenaisen (24.9.1929 Kuopio) yhtyeessä aloittanut Erkki Ilmari Liikanen (s. 16.4.1943 Viipuri). Erkki pääsi myös hyvin nuorena poikana Erik Lindströmin (s. 29.5.1922 Helsinki ja k. 27.8.2015 Helsinki) ja Pertti Metsäkedon yhtyeisiin soittamaan rumpuja. Erkki Liikanen oli myös Juha Vainion hyviä ystäviä. Erkin ensimmäinen levytys oli vuonna 1962 Hiiri Gonzales, johon Saukki eli Niilo Sauvo Pellervo Puhtila (s. 27.4.1928 Helsinki ja k. 2.11.2014 Helsinki) teki suomalaiset sanat (Speedy Gonzales). Sitä laulua seurasivat Erkin levyttämät Manzanilla ja Kun hämärtää. Vuodesta 1976 lähtien Erkki Liikanen tuli tutuksi Seura-lehden mainoskasvona julkisuudessa. 1970-luvulla Erkki Liikanen esiintyi yhdessä Kari Tapion ja Aikapommi-yhtyeen kanssa. Vuonna 1997 Erkki Liikanen lauloi levylle kapellimestari ja sovittaja Aarno Ranisen johtaman Kotkan kaupunginorkesterin kanssa kotkalaisen Juha Vainion lauluja. Vuonna 2002 Erkiltä julkaistiin levy Lapin lentojätkä rento, joka sisälsi uusia sovituksia Lappi-aiheisista lauluista. 
Aarno Erik Raninen (s. 27.4.1944 Kuhmoinen ja k. 3.9.2014 Jokela, Tuusula).

Tampereen Keskustorin ohjelmateltassa Erkki Liikanen lauloi kaksi ystävänsä Juha Vainion laulua: Kotkan poikii ilman siipii ja Albatrossi. Hänenkin säestyksestään huolehti Katja Kilponen. Kolmas laulu oli Erkki Liikasen oma Evakkoreki, jolla hän voitti aikoinaan Syksyn Sävel-laulukilpailun. Erkkiä ei päästetty vielä näin vähällä, vaan villiintynyt yleisö taputti hänet vielä uudestaan lavalle. Viimeisenä lauluna Erkki Liikanen lauloi Veikko Ahvenaisen säveltämä ripeän polkan Silakka apajalla. Toivo Veikko Lavi (s. 23.4.1912 Kotka ja k. 22.5.1996 Hamina) teki tähän lauluun sanat ja hän sen myös lauloi ensimmäisenä levylle 24.5.1971 Kalevi Nyqvistin sovituksena. Erkki Liikanen levytti tämänkin laulun itse vielä vuonna 1976.

lauantai 30. kesäkuuta 2018




Tampereella Viikinsaaressa vietettiin lauantaina 9.6.2018 SaariBlues –tapahtumaa lämpimässä säässä ja rennossa ilmapiirissä. Saareen kerääntyi noin 1 900 henkeä nautiskelemaan juurimusiikista. Radio Sun Stagella/ulkolavalla oli esiintyjäkaarti seuraava: klo 17-18 Wentus Blues Band, klo 19-20 Ina Forsman ja klo 21-22 Erja Lyytinen. Tanssilavalla taas esiintyivät klo 18-19 Candyland Crowdads, klo 2021 Joe Vestich ja klo 22-23 Jo’ Buddy. Tapahtuman viralliset jatkot pidettiin Ruby & Fellasissa osoitteessa Hämeenkatu 15 Keskustorin kupeessa. Jatkoille oli ilmainen pääsy ja ravintola oli auki klo 03.00 asti. Laivayhtiö Hopealinjat ajoi Laukontorin ja Viikinsaaren väliä kolmella laivalla joustavasti.


Helsingistä saapui SaariBluesiin Ina Forsman, joka on kokeillut siipiään aiemmin mm. Idolsissa ja Voice of Finlandissa. Ina oli tuolloin vain 17-vuotias, eikä hänen bluestulkintojaan ymmärretty liiemmin em. kilpailuissa. Kilpailuista Inan kuitenkin löysi bluesin, r’n’b:n ja soulin ammattilainen Helge Tallqvist, joka tajusi nuoren naisen äänen voimavarat ja otti hänet bändiinsä laulajaksi. Ina Forsmanista on sittemmin kehittynyt hyvin omaperäinen artisti, joka ei kumartele massamedian musiikkitrendeille, vaan tekee täysin omaa juttuaan ja erottu sillä muiden joukosta. Ina Forsmanin ensimmäisestä albumista tuli enemmän blues- ja soullevy, josta voi kuulla vaikutteita mm. Etta Jamesin, Aretha Franklinin ja Nina Simonin lauluista. Levy on tehty Yhdysvalloissa amerikkalaismuusikoiden ystävällisellä avustuksella. Laulujen sanat Ina Forsman tekee itse ja musiikki tehdään yhdessä hänen ja Tomi Leinon kanssa. 



Erja Lyytinen on musikaalisessa perheessä Kuopiossa vuonna 1976 syntynyt blueskitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion Yhteiskoulun Musiikkilukiosta vuonna 1995. Erja Lyytinen aloitti kitaransoiton 15-vuotiaan ja alkoi samalla tehdä myös omia kappaleita. Erja opiskeli Kuopion konservatoriossa vuosina 1995-1997 ja Sibelius-Akatemiassa vuosina 1998-2003 musiikkikasvatusosastolla. Lyytinen jatkoi vielä opintojaan Sibelius-Akatemian jälkeen Ruotsissa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2010 Erja Lyytinen valmistui musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta.



tiistai 26. kesäkuuta 2018

Pyhäjärven tulvaa Tampereen Ratinassa vuonna 1899.
Tulva nostatti vettä myös Kalatorilla eli Laukontorilla Tampereella vuonna 1899.
Ortodoksikirkko valmistui Tampereelle vuonna 1899.


Seuraava pieni tuokiokuva kiinnittyy läheisesti vuoteen 1899, jolloin Tampereella tapahtui paljon mielenkiintoisia asioita; liikemies ja merkittävä mesenaatti Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Hausjärvi) saapui mullistamaan kaupungin talouselämää - tästä olen kirjoittanut mm. blogissani oman tarinan -, Pyhäjärvi tulvi pahasti aiheuttaen monenlaista haittaa ja ortodoksikirkko valmistui kaupunkiimme. Kelpo lukija saa ihmeteltäväkseen tarinassa Suomalaisen Klubin uskomattoman roolin työväenaatteen lipunkantajana ja valistuksen vaalijana kotikaupungissamme.

Kuopiolainen huonekalutehtailija Viktor Julius von Wright (s. 5.8.1856 Kuopiossa ja k. 16.5.1934 Helsingissä) oli vuosien 1882-1904 säätypäivillä aateliston edustajana ja samalla hänet tunnettiin myös viipyilevänä sosiaaliliberaalina, joka oli muiden edesottamustensa ohessa perustamassa vuonna 1883 mm. Helsingin työväenyhdistystä. Tämän työväenyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksikin hänet valittiin vuoteen 1896 asti. Victor von Wright halusi työväelle parempia olosuhteita, jotta näin vältyttäisiin - tai jopa estettäisiin - työväen radikalisoituminen sosialistisiin yhdistyksiin. Victor kannatti markkinataloutta sekä yksilönvapautta, mutta ajatteli tarvittavan ilmeisesti - markkinaliberaaleista eroten ja vaatien - verovaroin tuettua sosiaaliturvaa markkinahäiriöiden tai negatiivisten korjausmekanismien turvaksi kuluttajansuojaa, kilpailulainsäädäntöä ja työsuojelua lainsäädännön apua hyväksikäyttäen.

Valtiopäiväedustaja ja huonekalutehtailija Victor Julius von Wright.

Puheenjohtajavuosinaan hän päätyi toimittamaan Uuden Suomettaren kyljessä julkaistua Arbetaren  (Työmies)-lehteä vuosina 1886-1889. Victor Julius von Wright toimi myös antaumuksella Helsingin Käsityö- ja Teollisuusyhdistyksen pitkäaikaisena puheenjohtajana, minkä innoittamana ammatillista osaamista edistävä Mestarikiltaneuvosto ry on perustanut Victor Julius von Wrightin nimeä kantavan ritariston tunnustukseksi merkittävästä työstä korkean osaamisen, kädentaitoalan ja/tai käsi- ja pienteollisuuden hyväksi. Huomaavasti lukijani saattaa von Wrightien nimen paremmin liittää esim. Victorin setiin, taidemaalareina ja kuvittajina ehkä paremmin tunnettuihin Magnus, Wilhelm ja Ferdinand von Wrighteihin, joiden sukutilana toimi vuosina 1759-1910 Haminanlahden hovi Kuopiossa. Suvun omistuksessa olevaan Pirttisaareen Victor von Wright rakennutti vuonna 1910 huvilansa. 







Victor von Wright ehdotti vuoden 1891 valtiopäivillä valtionapua annettavaksi työväelle pidettäviä luentoja ja kursseja varten ja tämä ehdotus piti sisällään ensikerran Suomessa mainitun sanan "työväenopisto". Johan Vilhelm Snellman vaati voimallisesti jo 1800-luvun puolivälissä suomalaisen valtion ja kansansivistyksen välttämättömyyttä ja oikeutta. Tampere kaupunkina tunnettiin jo tuolloin teollisuudestaan, varsinkin puuvilla- ja verkatehtaistaan. Sinnikkäiden tehtaalaisten ja liberaalien tehtaanomistajien edut kohtasivat ja alkoi syntyä aluksi kokeiluja sivistysharrasteiden järjestämiseen. Ensimmäisiä koitoksia oli tehtaalaisvoimin aikaansaatu lainakirjasto, jonka yhteyteen perustettiin  vuonna 1861 sivistysseura eli lukuyhtiö. 1870-luku toi mukanaan eri tehtaisiin perustetut lainakirjastot ja lukusalit, joissa asiakkaat pääsivät lukemaan mm. suomenkielisiä sanomalehtiä. Luentoja järjestettiin työväestölle jo vuonna 1869, mutta nälkävuodet verottivat käyttäjiä ja uudelleen luennot jatkuivat vuodesta 1872 keskiviikko- ja sunnuntai-iltaisin. Aiheet käsittelivät kasvatusoppia, historiaa, kasvioppia, ihmisruumista jne. Oppineiden paikallisten opettajien lisäksi luentoja pitivät myös itseoppineet tamperelaiset tehtaalaiset. Luentojen ylimpänä suojelijana toimi vuoteen 1890 asti pormestari.
 Työväenyhdistys edusti täysi ajalle tyypillistä wrightiläistä yhdistystä, johon kuuluivat mm. kaupungin sivistyneistöä, pikkuporvareita sekä käsityöläisiä. Suomalainen Klubi otti yhdistyksen isälliseen holhoukseensa. Vuonna 1895 työväenyhdistys aloitti alkeiskurssit ja luennot, jotka Helsingin malliin perustuen nimettiin muistuttivat enemmänkin kansanopistokursseja. Kaupungin anniskeluvoittovaroista saatiin näiden kurssien rahoitus. Aivan aluksi kurssit saivat hyvän vastaanoton, mutta työväestön politisoitumisen myötä alkoi tulla vaatimuksia tehokkaammasta ja selvemmin tieteelliselle pohjalle ankkuroidusta opetuksesta. Kaivattiin tietoa varsinkin yhteiskunnallisista ja taloudellisista kysymyksistä sekä työläisten omista elinehdoista ja näiden parantamismahdollisuuksista.
 Vuonna 1892 työväenyhdistyksen sihteeri, maisteri Kaarlo Renström esitteli yhdistyksen opintokomiteassa Tukholman laitoksen mallia ja puolsi voimallisesti sellaisen saantia myös Tampereelle, varsinaiseen työväenkaupunkiin sivistystä antamaan. Wrightiläinen Renström katsoi hankkeen toteutuksen tulevan valistuneen sivistyneistön harteille ja hanketta varten perustettiinkin keskustelun jälkeen työväenopistovaliokunta. Valiokunta jatkoi projektia tiedustelemalla kaupunginvaltuusmiesten kantaa asiaansa ja hanke saikin tylyn lopun, kun valtuusmiesten vastaus oli kielteinen. Wrightiläiset alkoivat hiljalleen poistua paikallisesta työväenyhdistyksestä, mutta lopulta paikallinen sivistyneistö Suomalaisen Klubin toimesta ryhtyi ajamaan työväenopiston asiaa ja hankkeen johtavaksi henkilöksi nousi senaattori, vapaaherra, poliitikko, historioitsija ja professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen (s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) nuorempi poika, vapaaherra ja lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen (s. 3.10.1858 Hämeenkyrö ja k. 10.1.1916 Helsinki) vuonna 1898. Hän oli hyvin vihkiytynyt asiaan ja teki sen vuoksi jopa opintomatkoja Eurooppaan tutustuakseen kansanvalistustyöhön.

Eino Sakari Yrjö-Koskinen.

Suomalainen Klubi teki 1.3.1898 Tampereen kaupunginvaltuustolle esityksen työväenopiston perustamisesta. Ehdotusta perusteltiin laajasti muistiolla opetuksen tarpeellisuudesta, opiston johtajakysymystä, työtapoja, taloutta, hallintoa ja oppiaineita. Suomalainen Klubi vetosi kaupungin antamaan tukeen työväenyhdistyksen ja raittiusyhdistysten Liiton järjestämiin kansanopistokursseihin. Päätoimista johtajaa pidettiin myös opistolle aivan välttämättömänä ja hänen tulisi mieluummin olla vähintään filosofian kandidaatti; aineyhdistelmänä ainakin Suomen historia, yhteiskuntaoppi ja kansantalous. Muistio suositti opintoaineiksi edellä mainittujen lisäksi ainakin myös luonnontieteitä, yleistä sivistyshistoriaa, terveysoppia sekä tärkeimpiä kohtia kirkkohistoriasta.
 7.4.1898 kaupunginvaltuusto käsitteli sille esitetyn muistion ja yksimielisesti päätti perustaa kaupunkiin Suomen ensimmäisen työväenopiston Suomalaisen Klubin ehdotuksen mukaisesti. Valtuusto valitsi opiston johtokuntaan kolmivuotiskaudeksi lehtorit Eino Sakari Yrjö-Koskisen, H. Malisen ja kansakoulunopettaja R. Kuosmasen sekä työnjohtajat H. Lindroosin ja A. Ahlgrenin. Työväenyhdistys, raittiusseura ja nuorisoseura saivat kukin mahdollisuuden nimetä yhden edustajan opiston johtokuntaan. Johtokunta kokoontui ensimmäiseen järjestäytymiskokoukseensa 18.4.1898 ja puheenjohtajaksi valittiin Eino S. Yrjö-Koskinen, varapuheenjohtajaksi Malinen, rahastonhoitajaksi J. V. Hellbergin ja kirjuriksi R. Kuosmasen. Johtokunta ryhtyi kiireen vilkkaa laatimaan opistolle johtosääntöä, joka sitten pääpiirteittäin noudattelikin Suomalaisen Klubin esitystä.
 Sääntöjen mukaan opiston tehtävä oli luentosarjoilla, esitelmillä ja keskusteluilla herättää ja pitää yllä tiedon ja valistuksen halua, isänmaallista ja kansallista mieltä kunnan jäsenissä yleensä ja erityisesti työväestössä. Työvuosi määriteltiin 30-35 viikkoa kestäväksi ajoittuen syyskuusta huhtikuun loppuun. Luentoja ja keskusteluja tuli tarjota ainakin neljä kertaa viikossa; oppiaineina Suomen historia, yhteiskuntaoppi, yleistä ja sivistyshistoriaa, taloustiedettä, maa- ja kansantiedettä, luonnontieteitä ja terveysoppia. Opiston taloutta pidettiin yllä anniskeluvoittovaroilla ja kunnan yleisillä varoilla. Opiskelijoiden tuli suorittaa markka kultakin lukukaudelta ja sääntöihin kirjattiin myös maininta, että "opetus on vapaa puoluetarkoituksista". Johtokunta valitsi kolmesta hakijaehdokkaasta Sääksmäen kansalaisopiston johtajan Severi Nymanin työväenopiston johtajaksi sillä ehdolla, että tämä vuoden mennen suorittaisi yliopistollisen arvosanan kansantaloustieteessä. Nyman oli oppikoulun opettaja, idealisti, poliitikko, runoilija ja sanomalehtimies, joka nyt teki opintomatkan työväenopiston syntysijoille Ruotsiin ja julkaisen matkan tuloksena kirjasen "Kansanomaisesta opetustavasta".

Johtokunta vuokrasi opiston käyttöön ensimmäiseksi toimitilaksi Tampereen Raittiusseuran talon salin 600 markalla kuukaudessa. 15.3.1884 perustettu Tampereen Raittiusseura sai vuonna 1887 kaupungilta tontin Mustanlahdenkadulta, johon valmistui seuraavana vuonna oma talo seuralle. Talo toimi osoitteessa Mustanlahdenkatu 18 aina vuoteen 1967 asti ja tässä talossa järjestettiin mm. monenlaisia iltamia, arpajaisia ja monien teatteriseurueiden vierailuita. Nykyinen Raittiustalo on osoitteessa Mustanlahdenkatu 22 ja monet tuntevat sen paikalla nykyään olevan Hepokatin nimellä. Työväenopiston vuosibudjetti oli aluksi 5000 mk. Opiston avajaiset pidettiin juhlallisesti Tampereen Raittiustalolla 16.1.1899 ja pääpuhujana oli lehtori Eino Sakari Yrjö-Koskinen, innokas opistohankkeen puuhamies.

Tampereen Raittiusseuran talo Mustanlahdenkadulla.
Opiston avauspuheessaan Eino Sakari Yrjö-Koskinen käsitteli puheensa aluksi opintosuunnitelmaa, todeten, että niin pitkään kuin opisto toimii muihin tarkoituksiin valmistetuissa vuokratiloissa, ei opetusohjelma voi sisältää muita kuin teoreettisia aineita. Hänelle työväenopisto-nimike tarkoitti ensi sijassa työnimeä, joka pohjasi siihen olettamaan, että laitoksen opiskelijoista enin osa muodostuisi työväestöstä. Hän tähdensi myös puheessaan, että opisto oi tarkoitettu kuitenkin kaikille yleiseksi kansalaisopistoksi. Näin Eino Sakari Yrjö-Koskinen puheessaan: "Niitä jotka odottavat Työväenopistosta jotakin tyyssijaa yhteen tai toiseen suuntaan käyville mielipiteille päivän yhteiskunnallisissa kiistoskysymyksissä, on kehoitettava luopumaan kaikista toiveista tässä kohdin. Johtokunta ja kaupungin valtuusto on epäilemättä pitävä huolta siitä, että opetuksen vapaus on tosin saava täyden arvonsa, mutta samalla, että opettajina tulee esiintymään henkilöitä, joissa on riittävästi tunnollisuutta, totuudenrakkautta ja älyä osatakseen tällaista vapautta oikein käyttää esittäen täytenä totuutena ainoastaan sitä minkä tiede on epäämättömästi siksi todistanut. Kaikki tieten uusimpien tulosten hoilaaminen, joka aina synnyttää itsekkäisyyttä ja kopeutta rehentelyä yhtä voivasti kuin todellinen vakava tieto synnyttää ihanteita ja tekee nöyräksi, kaikki taitamaton kiihoitus epäkypsien todistamattomain väitösten nojalla on sopimatonta laitoksessa, jonka tarkoituksena, kuten ohjesäännöt selvään sanovat, on 'herättää ja vireillä pitää tiedon ja valistuksen halua sekä isänmaallista ja kansallista mieltä'."
 Eino Sakari Yrjö-Koskinen korosti opiston avauspuheessaan kompromissia Anton Nyströmin positiivis-henkisen Tukholman työväenopiston ja grundivigilaisiin ihanteisiin pohjautuvan kansanopistokurssien sivistystyön periaatteiden välillä. Vaikka Yrjö-Koskisen puheesta puuttuikin kansaopistoaatteelle tunnusomainen kristillisyys, ohjelmapuhe samaten kuin työväenopiston alkuaikojen toimintaperiaatteet tähdensivät kansallishenkeä ja isänmaallisuutta. Juhlapuheensa lopussa Yrjö-Koskinen vielä hyökkäsi ylikorostettua nyströmiläistä tieteellisyyttä vastaan.
Eino Sakari Yrjö-Koskinen selvästi antoi vastuun työväenopiston valvonnasta kaupungille, joka sitten tarvittaessa kajoaisi opiston toimintaperiaatteisiin. Yhtä aikaa hän samalla kuitenkin tähdensi opiston tulevan johtajan hyvin itsenäistä asemaa ja ilmoitti, että opiston suunta ja tulevaisuus riippuu johtajan asenteesta enemmän kuin kenenkään toisen.
Sangen reippaasti käynnistyi Suomen ensimmäisen työväenopiston toiminta Tampereella; jo tammikuussa 1899 ilmoittautui opistoon 511 opiskelijaa. Enin osa heistä oli työväkeä, käsityöläisiä ja palvelusväkeä. Opiskelijoista enemmistö ei ollut suorittanut edes kansakoulun oppimäärää ja he ahersivat ennen opistoon tuloa ensin 12-tuntisen työpäivän. Opiston opetukseen he osallistuivat illalla yleensä klo 20 jälkeen. Sunnuntaisin luentoja järjestettiin päiväaikaan. Opetus tapahtui luentoina ja keskustelutilaisuuksina. Tuntiopetusta ei vielä tässä yhteydessä käytetty opetuksessa. Ensimmäinen aine, jossa tuntiopetusta käytettiin Tampereen työväenopistossa oli yksiäänisen laulun opetus, josta sitten muodostuikin hyvin suosittu opiston piirissä. Yleensä kaikk opiston tilaisuudet alkoivat ja päättyivät yhteislaululla. Lauluharjoitukset järjestettiin keskiviikkoisin ja perjantaisin, mutta yleisopetuspäivät olivat maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin.
Tampereen kaupungista kehittyi vuosisatojen vaihteessa merkittävä koulukaupunki, joten opiston opettajien saannissa ei ollut suuriakaan vaikeuksia. Tarjolla oli sekä oppikoulujen opettajia että mm. teknillisen ja kaupallisen opiston opettajia. Opistoa ei hyljeksitty myöskään poliittisin perustein, sillä opettajia tuli eri yhteiskuntaelämän aloilta sekä eri poliittisista ryhmittymistä. Rehtori Severi Nyman luennoi etupäässä historiasta ja kansantaloudesta. Filosofian maisteri A. Salmela avusti myös historiassa. Opiston luottamusmiehet olivat mukana myös opetustoiminnassa; Eino Sakari Yrjö-Koskinen alusti usein keskustelutilaisuuksia, valtiopäivämies ja uskonnonlehtori J. A. Maunu sekä kaupunginvaltuutettu ja sähkömies Juho Holmsten (Heiniö) luennoivat ajankohtaisista aiheista. Laulun- ja soitonopettajana toimi A. Liljeström, joka ei alkuun olisi tohtinut ottaa edes pientä rahallista korvausta iltatunneistaan.
 Alkuaikojen luennot pidettiin Raittiustalon kylmässä ja kalseassa salissa ja pulaa oli esim. kirjallisuudesta ja havaintovälineistä. Havaintovälineitä ei suuremmin kyllä olut muissakaan kouluissa tuohon aikaan, mutta erityiseksi puutteeksi tämä havaittiin aikuisopiskelijoiden keskuudessa työväenopistossa. Työväenopisto alkoi hankkia kuitenkin välineitä iltamatuloilla. Saksan Düsseldorfista saatiin ostettua skioptikonikone, jonka mukana tuli 103 lasikuvaa. Terveysopin luentoja varten ostettiin Friedlerin anatomiset seinätaulut.
Tampereella Hämeenpuiston ja Hallituskadun kulmauksessa sijaitsee tänäänkin työväentalo, jonka tontin Tampereen työväenyhdistys osti jo vuonna 1889. Silloin tontilla sijaitsi vanha puurakenteinen kansakoulu, joka remontoitiin työväentaloksi. Uudistuksen tuolloin suunnitteli arkkitehti Georg Wilhelm Ismael Schreck (s. 25.2.1859 Hämeenlinna ja k. 15.3.1925 Tampere) ja työväentalo vihittiin käyttöön syyskuussa 1890. Schrekin suunnittelemia luomuksia Tampereella ovat esim. Tampereen Raatihuone (1890) ja Teiskon Aunessilta (1899). Talo osoittautui pian ahtaaksi ja tontille valmistui vuonna 1900 uusi kivirakenteinen työväentalo rakennusmestari Heikki Tiitolan (s. 3.8.1874 Kangasala ja k. 18.9.1952) suunnittelemana. Tämän talon suojiin pääsi myös heti Tampereen työväenopisto. Tämä kivitalo oli alkujaan kolmikerroksinen, mutta vuonna 1905 taloa laajennettiin juhlasalilla, joka tuli talossa neljä vuotta aiemmin aloittaneen Tampereen Työväen Teatterin käyttöön. Tämän juhlasalin suunnitteli arkkitehti Johan Lambert Pettersson (s. 19.5.1864 Hausjärvi ja k. 17.9.1938), jonka kynänjälki näkyy Tampereella mm. Ruuskasen talossa, Klingendahlin kehräämössä, Finlaysonin pääkonttorissa, Aleksanderin palatsissa (Finlaysonin palatsi), Liljeroosin villankehruu- ja värjäystehtaassa, Viikinsaaren ravintolarakennuksessa, Katohuopatehtaan tehdasrakennuksessa sekä Marjatan sairaalassa ja Aaltosen kenkätehtaassa.

Arkkitehti Johan Lambert Pettersson.
Vuonna 1907 järjestettiin arkkitehtikilpailu jälleen työväentalon laajennuksesta ja tällä kerralla voittajaksi selviytyi rakennusmestari Heikki Kaartisen luomus. Laajennushanke kärsi vakavasta rahoituspulasta ja laajennus saatiin lopulta valmiiksi vuonna 1912; nyt talo nousi viisikerroksiseksi ja sen jatkoksi tehtiin Hämeenpuiston ja Hallituskadun kulmaan edelleen viisikerroksinen uudisrakennus. Samassa yhteydessä Heikki Tiitolan uusrenessanssityyli vaihtui sujuvasti nykyiseen jugendtyyliin. Vuoden 1930 muutostöistä työväentalossa vastasi arkkitehti Bertel Strömmer; kulmarakennus nousi kahdeksankerroksiseksi, johon tuli ravintola ja konserttisali Konsu. Uudeksi rakennukseksi jälleen vuonna 1985 talon yhteyteen rakennettiin Tampereen Työväen Teatterin  nykyinen rakennus ja tämän jälkeenkin työväentaloa on saneerattu useassa otteessa vuoteen 1992 asti. Vuonna 2012 kulmarakennuksen kuudes ja kahdeksas kerros uusittiin kokouskäyttöön sopiviksi. Joulukuussa 1905 Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue piti nykyisen Lenin-museon tiloissa salaisen konferenssin ja tässä konferenssissa tapasivat ensikerran Vladimir Iljitš Lenin (s. 22.4.1870 ja k. 21.1.1924 Gorki) ja Josef Stalin (oik. Josif Vissarionovitš Džugašvili, s. 18.12.1878 Gori ja k. 5.3.1953 Moskova).  

Stalin ja Lenin.
 Ensimmäisten viiden vuoden aikana eli vuosina 1899 - 1904 Tampereen työväenopiston luennot olivat pääosin yleissivistäviä. Luennot pyrittiin hoitamaan paikallisin asiantuntijavoimin. Johtaja J. A. Pärnäsen kaudella luentoaiheet monipuolistuivat ja opistossa alettiin turvautua myös vieraileviin luennoitsijoihin. Tämän myötä myös luentojen taso nousi vääjäämättä; ensimmäinen professori luennoimassa opistossa oli vuonna 1915 Rafael Erich ja mm. Rafael Engelberg sekä Niilo Liakka esiintyivät luennoitsijoina opistossa. Myös sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustajat olivat ahkeria luennoitsijoita työväenopistossa. Kansanedustaja Anton Huotari, tohtori N. R. af Ursin, toimittaja Santeri Nuorteva, tohtori Hannes Ryömä, maisteri Johan Helo, kansanedustaja Hilja Pärssinen sekä professori Väinö Voionmaa olivat työväenopistossa usein nähtyjä luennoitsijoita.

Professori Väinö Voionmaa.

Tampereen työväenopisto © Esa Hakala





keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Tämä on tuhti lukuelämys lääkkeistä tietoa janoaville.

Professori Peter C. Gøtzsche julkaisi vuonna 2013 aivan käsittämättömän tärkeän tietoteoksen nimeltään Deadly Medicines and Organized Crime, How big pharma has corrupted healthcare. Sitruuna Kustannus Oy julkaisi hänen teoksensa suomeksi nimellä Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus seuraavana vuonna. Mitä me siis tiedämme professori Gøtzschenistä?

Vuonna 1974 Peter C. Gøtzsche (s. 26.11.1949) valmistui luonnontieteiden maisteriksi luettuaan pääaineinaan kemiaa ja biologiaa. Lääkäriksi Peter C. Gøtzsche puolestaan valmistui vuonna 1984; erikoistumisalanaan sisätautioppi. Vuosina 1975-1983 hän teki työtä lääketeollisuuden palveluksessa kliinisten tutkimuksien ja valvonnan kentällä. Sittemmin vuosina 1984-1995 Peter C. Gøtzsche työskenteli Kööpenhaminan eri sairaaloissa. Vuonna 1993 hän oli perustamassa Cochrane Collaborationia sekä perusti samana vuonna Pohjoismaiden Cochrane -keskuksen. Kööpenhaminan yliopiston kliinisen tutkimuksen suunnittelun ja analyysin professoriksi Peter C. Gøtzsche nimitettiin vuonna 2010. Erityisenä kiinnostuksen kohteena hänellä on ollut tilastotiede ja tutkimusmetodologia.

Professori Peter C. Gøtzsche.

Professori Peter C. Gøtzsche on julkaissut yli 70 mielenkiintoista artikkelia sellaisissa tärkeimmissä lääketieteellisissä julkaisuissa, kuten BMJ, JAMA, Lancet, Annals of Internal Medicine sekä New England Journal of Medicine. Yli 14 000 kertaa hänen tieteellisiä kirjoituksiaan on siteerattu muiden kirjoittajien julkaisuissa. Hän on jäsenenä monien hyvästä tutkimustavasta suosituksia antavassa ryhmässä; Peter C. Gøtzschen on ollut laatimassa satunnaistettujen vertailukokeiden CONSERT-ohjeistusta, järjestelmällisten katsausten ja meta-analyysien PRISMA-raportointiohjetta, havaintotutkimusten STROBE-tarkistuslistaa sekä tutkimusprotokollien SPIRIT-ohjeistusta. Peter C. Gøtzsche toimii yhtenä Cochrane Methodology Review Groupin päätoimittajana.

Peter C. Gøtzschen kirjoittamia teoksia ovat mm. Mammography Screening: truth, lies and controversy (Lontoo: Radcliffe Publishing; 2012), Rational Diagnosis and Treatment: evidence-based clinical decision-making (4. painos Chichester: Wiley; 2007), På safari i Kenia (Kööpenhamina: Samlerens Forlag; 1985 Wulf HR) ja Rationel klinik. Evidensbaserede diagnostiske og terapeutiske beslutninger (5. painos, Kööpenhamina: Munksgaard Danmark; 2006) sekä Deadly Psychiatry and Organised Denial (People’s Press 2015).

Professori Peter C. Gøtzsche osoittaa kirjassaan, kuinka lääketeollisuuden liiketoimintamalli tuo mieleen lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden; se tähtää ainoastaan järkyttävän suuriin voittoihin välittämättä lainkaan potilaiden terveydestä. Gøtzsche näyttää kirjassaan, kuinka lääketeollisuus ostaa lääkäreitä ja tutkijoita, poliitikkoja, lääkevalvojia, lehtiä, yliopiston laitoksia, toimittajia sekä ammatti- ja potilasjärjestöjä kumppaneikseen. Koska rikollinen toiminta on taloudellisesti kannattavaa, on lääketeollisuus toiminut nähtävästi täysin tarkoituksellisesti ja tietoisesti. Gøtzsche on kirjoituksillaan saanut varsinkin lääketieteen edustajista paljon vihamiehiä, sillä hän kirjoittaa tietoon perustuen aiheesta hyvin suoraan ja rehellisesti tekemättä kompromisseja.

Kirjaa luettuasi havahdut huomaamaan, että vaikka malaria, kolera, aids, tuhkarokko, rutto, isorokko ja tuberkuloosi on lannistettu, aidsiin ja malariaan silti kuolee paljon ihmisiä johtuen taloudellisesta epätasa-arvosta ja tärkeiden lääkkeiden kalleudesta heikon tulotason maissa. Ihminen on itse aiheuttanut hengenvaarallisimmat epidemiansa, tupakalla ja reseptilääkkeillä. Yhdysvallissa ja Euroopassa aiheuttavat lääkkeet eniten kuolemia sydäntautien ja syövän jälkeen.

On pelottavaa kuinka paljon yhtäläisyyksiä tällä elinkeinoalalla on rikollisuuden kanssa. Rikollisliigat tekevät hävyttömän suuria summia rahaa, samoin lääketeollisuus. Järjestäytyneen rikollisuuden sivuvaikutuksia ovat tapot ja kuolemat, ja lääketeollisuudessa sivuvaikutukset ovat aivat samat. Rikollisliigat lahjovat poliitikkoja ja muita silmäätekeviä, ja samaoin toimii lääketeollisuus.” Näin todisti aiheesta lääketehdas Pfizerin entinen varajohtaja, joten professori Gøtzschen ei ole lainkaan yksin väitöksineen. Kirjan alkusanoissa lääketieteen tohtori Richard Smith todistaa seuraavasti: ”Lääketeollisuus on tappanut paljon ihmisiä, paljon enemmän kuin mafia. Reseptilääkkeisiin kuolee joka vuosi satojatuhansia ihmisiä. Monet pitävät sitä lähes väistämättömänä, koska lääkkeillä hoidetaan sairauksia, jotka nekin ovat tappavia. Lääkkeiden hyödyistä kuitenkin muodostuu usein liioitellun myönteinen kuva, koska lääketietojen taustalla oleva näyttö on pahasti vääristeltyä, ja juuri siinä on ”rikos”, jonka voi lukea teollisuuden syyksi… Monet lukijat ehkä epäilevät, että on yliampuvaa verrata lääketeollisuutta järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Yhdysvaltojen lain mukaan järjestäytynyt rikollisuus on samojen rikostyyppien toistamista; näitä rikoksia ovat kiristys, vilppi, valtakunnalliset huumerikokset, lahjonta, kavallus, viranomaisen vastustaminen, rangaistuksen täytänyöönpanon haittaaminen, todistajien lahjonta ja poliittinen korruptio. Peterin mukaan lääkeyhtiöt ovat syyllistyneet useimpiin näistä rikoksista, ja hänellä on väitteensä tueksi paljon näyttöä, josta suuri osa on erittäin yksityiskohtaista.”

Lääketieteen tohtori Drummer Rennie.

Lääketieteen tohtori Drummond Rennie pohtii kirjan alussa mikä professori Peter C. Gøtzschen kirjassa sitten on uutta ja huomionarvoista: ”Vastaus on yksinkertainen: tekijän ainutlaatuiset tutkijankyvyt, tieteellinen työ, integriteetti, totuudenjano ja rohkeus. Gøtzschella on verraton kokemus alalta. Hän on työskennellyt lääkeyhtiöiden myyntiosastoilla, esitellyt lääkkeiden etuja lääkäreille ja toiminut tuotepäällikkönä. Hän on lääkäri ja lääketieteen tutkija ja pohjoismaiden Cochrane-keskuksen arvostettu johtaja. Hänen mielipiteidensä taustalla on vuosikymmenten huolellinen tutkimustyö, jonka tulokset on julkaistu vertaisarvioiduissa lehdissä. Hän ymmärtää syvällisesti tieteellisten vääristymien statistiikkaa ja kliinisten tutkimusten analyysitekniikkaa. Hän on ollut kliinisten tutkimusten järjestelmällisen katsaus- ja meta-analyysikäytännön kärjessä erittelemässä lääkkeiden ja kokeiden vaikuttavuutta tarkkojen kriteerien mukaan. Hän on usein ärsyttävän perusteellinen, mutta aina etsimässä näyttöä…

Viimeinen syy luottamukseeni Gøtzschen kirjaa kohtaan liittyy omaan työhöni hyvin suuren lääketieteellisen aikakausilehden päätoimittajana. Toimituksessa päästään kaikkein ensimmäisenä lukemaan tutkimuslaitoksista tulevat raportit. Päätoimittajat tai heidät arvioijansa törmäävät lehtiinsä tarjotuissa artikkeleissa vääristymiin, ja päätoimittaja joutuu vastaamaan valituksiin ja syytöksiin. Olen kirjoittanut lukemattomia ja usein närkästyneitä pääkirjoituksia firmoilta rahoitusta saaneiden tutkijoiden ja heidän rahoittajiensa epäeettisestä toiminnasta. Ainakin kolme päätoimittajaa, jotka minä tunnen hyvin; tohtorit Jerome Kassirer ja Marcia Angell (The New England Journal of Medicine) sekä Richard Smith (British Medical Journal) ovat kirjoittaneet omat kirjansa, joissa ilmaistaan tyrmistystä ongelman valtavuuden edessä. Toiset päätoimittajat, kuten Fiona Godlee British Medical Journal-lehdestä, ovat kirjoittaneet hyvin rahan korruptoivasta vaikutuksesta ja siitä, miten se vääristää potilaiden hoitoa ja lisää kustannuksia. 

Päätoimittaja Fiona Godlee.

Gøtzschella on uudistusehdotuksia, ja hän vaatii vallankumousta. Minusta mistään ei ole apua ennenkuin tutkimukset ja niiden arviointi on erotettu kokonaan niiden rahoituksesta. Hoitopäätökset nojaavat kliinisten tutkimusten tuloksiin, joten tuloksissa on kyse elämästä ja kuolemasta. Lääketutkimuksiin osallistuvat potilaat odottavat uhrauksensa hyödyttävän ihmiskuntaa. He eivät osaa kuvitella, että tuloksia pimitetään ja manipuloidaan kauppasalaisuuksina. Nämä tulokset kuuluvat kaikille, niiden rahoituksen pitäisi olla julkista ja rahoitus pitäisi kerätä teollisuuden maksamista veroista. Tällä hetkellä meillä Yhdysvalloissa on irvokas tilanne, jossa lääkeyhtiöt maksavat lääkevirasto FDA:lle siitä hyvästä, että se arvioi niiden hakemuksia. Onko mikään ihme, että viraston on kaapannut hallintaansa se sama teollisuus, jota sen oli tarkoitus valvoa? Vallankumous? Gøtzsche on oikeassa. Nykyinen sotku syntyi, koska menneisyydessä on tehty lukemattomia virheitä, ja hän luettelee niistä monia yksityiskohtaisesti. Eivät sen paremmin kliiniset tutkijat, heidän laitoksensa kuin tutkimuksia julkaisevat lehdet ole ymmärtäneet, miten tiukka ote heille maksavilla markkinamiehillä tutkimuksesta on. Uskon että tarvitaan vallankumous, jotta saadaan pyyhityksi pois teollisuuden vuosikymmeniä kestänyt, potilaiden kustannuksella tapahtunut voitonpyynti.”

Lääkärit ovat itseasiassa efektiivisempiä myyjiä kuin lääketeollisuuden omat lääke-esittelijät. Wall Street Journal kertoi haltuunsa saamasta lääketehdas Merckin Power Point-esityksestä; yhtiön mukaan jokainen lääkäreiden luentoihin investoitu dollari tuottaa lääkeyhtiölle 3,66 dollaria takaisin. Lääketehdas Merckin oman lääke-esittelijän pitämä vastaava luento tuottaa vain 1,96 dollaria yhtiölle. Tämän vuoksi tehokkaiden myyntimiesten palkkiot ovatkin hyvin merkittävää luokkaa. Brittikardiologi Peter Wilmshurst on kertonut useista väärinkäytöstapauksista, joihin on osallistunut sekä lääkäreitä että erityisalojen lehtien toimittajia. Peter Wilmshurst paljasti vuonna 2000 seuraavaa: ”Eräs lääkeyhtiö palkkaa usein nimekkäitä brittiläisiä sydänlääkäreitä luennoimaan eri puolille maata edistääkseen yhtiön lääkkeiden myyntiä. Kardiologit, joita yhtiön työntekijät kutsuvat nimellä Road Show (kiertävä show), saavat jokainen 3 000-5 000 punnan palkkion (…) sekä matkakorvauksen tunnin iltaluennosta kotimaassa. Jotkut Road Show’n jäsenet ovat puhuneet yhtiön tilaisuuksissa kahden viikon välein ja saavat yhtiöltä isompia palkkioita kuin mitä yliopisto tai sairaala maksaa heille vuodessa (…). Jotkut ovat kertoneet minulle pysyvänsä hiljaa lääkkeiden haittavaikutuksista etteivät menettäisi tuottoisia tutkimussopimuksia. Jotkut lääketutkimukseen osallistuvat mielipidejohtajat saavat nykyään niin suuria puhujapalkkioita, että tarvitsevat agentin neuvottelemaan sitoumuksistaan.”



Professori Peter C. Gøtzsche paljastaa tässä kirjassaan vuonna 2013, että 1 160 tanskalaista lääkäriä toimi teollisuuden palkkaamina neuvonantajina yhdessä tai useammassa lääkeyhtiössä joko asiantuntijalautakunnan jäseninä tai konsultteina. Tämän täytyy tarkoittaa, että lääketeollisuudessa ollaan joko tyhmiä, sillä neuvoja tarvitaan kellon ympäri, tai sitten melko ovelia, koska he oivaltavat ostaa lääkäreitä omaan leiriinsä. Lääkemarkkinoinnista vastaaville myyjille tarkoitetusta teoksesta Pharmaceutical Marketing saamme lukea: ”Neuvonantajprosessi on yksi tehokkaimmista tavoista päästä lähelle ihmisiä ja vaikuttamaan heihin. Se ei auta ainoastaan muokkaamaan koko lääketieteellistä koulutusta; se voi auttaa myös arvioimaan, miten yksilöitä voi parhaiten käyttää hyväksi ja motivoida tekemään yhteistyötä – samalla pääsee piilovaikuttamaan heihin iskostamalla avainviestit heidän mieleensä.”

Samoin lääketeollisuus sinnikkäästi sotkeutuu yliopistotutkijoiden tekemiin niin sanottuihin riippumattomiin kliinisiin lääketutkimuksiin jatkuvasti. Kovin arat ja asian paljastavat asiakirjat tulivat Yhdysvalloissa julkisuuteen oikeuskäsittelyn yhteydessä, vaikka niitä ei ollut tarkoitus koskaan paljastaa julkisuuteen. Lääketehdas AstraZenecan sisäisessä sähköpostiviestissä kirjoitetaan näin: ”Lilly toteutti suuren ja hyvin tehokkaan IIT-ohjelman (Investigator-initiated trials eli tutkijoiden aloitteesta tehty tutkimus) (…). He tarjoavat huomattavaa taloudellista tukea mutta haluavat vastineeksi kontrolloida dataa. Heidän on tehokkaan julkaisutiiminsä ansiosta mahdollista pyöritellä samaa dataa monella tavalla. Kielteinen data pysyy yleensä hyvin piilossa.

BMS:n (Bristol-Myers Squibbin) IIT-ohjelma kasvaa hyvin nopeasti nykyisillä markkinoilla (…). BMS muokkaa useimpia tutkimussuunnitelmia. Strateginen fokus on myyntiluvattomissa käyttöaiheissa.

Janssenilla on hyvin organisoitu ITT-suunnitelma (…). IIT-dataa ei päästetä julkisuuteen ennen kuin Janssen on hyväksynyt sen, ja tiedottaminen on Janssenin käsissä. Myönteisiä tuloksia julkaiseville tutkijoille asetetaan korkeat odotukset, mutta he saavat hyvän palkkion. Janssen ei varo yhtä tarkasti kuin Lilly, ettei kielteinen data pääse julkisuuteen.”

Peter C. Gøtzsche on kirjoittanut myös mielialaa hoitavista lääkkeistä.

Peter C. Gøtzsche varoittaa kirjassaan, että lääketieteellisiin tutkimuksiin tulee suhtautua hyvin epäillen, jos lääkeyhtiöt päättävät tilastoanalyysisuunnitelmista lopullisesti vasta, kun suuri määrä dataa on jo kerätty. Houkutus viilata tutkimustuloksia on valtaisa, sillä ero rehellisen data-analyysin ja väärän data-analyysin välillä voi tarkoittaa miljardeja rahassa mitattuna maailmanmarkkinoilla.Vilppi on jatkuvasti yleisempää, mutta viime aikoihin asti sitä on ollut vaikea todistaa, sillä tutkimusprotokollat on määrätty salaisiksi. Peter C. Gøtzsche sai kuitekin käsiinsä useita Kööpenhaminan tutkimuseettiselle toimikunnalle jätettyjä protokollia, joka mahdollisti tutkia vilpin määrää ennalta määrättyjen lopputulosten suhteen. 102 protokollan joukossa oli teollisuuden sponsoroimia tutkimuksia (noin kolme neljästä) sekä muiden tahojen rahoittamia tutkimuksia. Kaikki tutkimukset oli myös julkaistu. 63 %:ssa tutkimuksista ainakin yksi protokollan määrittelemä ensisijainen päätetapahtuma oli vaihtunut. 33 %:ssa julkaistuista raporteista oli esitelty täysin uusi ensisijainen päätetapahtuma, jota protokollassa ei ollut lainkaan. Mutta huonointa uutista edusti tieto, että yhdessäkään julkaisussa ei ilmoitettu, että ensisijaisia lopputulosmuuttujia oli muutettu! 71 %:ssa tutkimuksista on ainakin yksi raportoimatta jäänyt tulosmuuttuja ja niiden julkaistuista raporteista uupui keskimäärin neljä tehokkuus- ja kolme haittavaikutusta.

Seeding-tutkimusten tarkoituksena on saada lääkärit vaihtamaan vanhat edullisemmat lääkkeet uusiin kalliisiin lääkkeisiin, vaikka vanhat ja huokeammat lääkkeet olisivat yhtä hyviä tai jopa parempia. Lääkärit saavat palkkion jokaisesta potilaasta, jonka lääkityksen he ovat saaneet vaihdettua ja nämä voitelurahat myös hämärtävät hoitavan lääkärin harkintakykyä. Esim. eläinten haimasta saatiin insuliinia vielä 1980-luvulle asti. Sittemmin biosynteettinen ihmisen insuliini tuli ja syrjäytti eläininsuliinin; näin insuliinia oli paljon helpompi valmistaa suuriakin määriä. Hoidettaville ihmisille tästä muutoksesta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Tämän vaihdoksen vuoksi järjestettiin ensimmäinen maailmanlaajuinen insuliininvaihtokampanja. Lääkeyhtiö Novo Nordisk maksoi vuonna 2006 lääkärien assistentille ja apteekkiketjuille, jotta potilaat saataisiin käyttämään uusia ja kalliita insuliinivalmisteita. Novo Nordiskin aluejohtaja esitti asian myyntiesittelijöille näin: ”Tavoitteemme on vähintään 50 uutta reseptiä viikossa jokaisella toimialueella (…). Jos et saavuta tätä tavoitetta, kysy itseltäsi, kohtelevatko lääkärikaverisi sinua reilusti. Muistuta heitä kaikesta heille antamastasi ajasta ja tarjoamistasi näytteistä, lounaista, illallisista, koulutuksista ja mentoroinneista, ja hoida homma kotiin!! Pystyt siihen!!” 

Aina vaan kalliimpaa insuliinihoitoa.

Yhdysvalloissa tällainen lääkäreiden ja apteekkarien voitelu on laitonta, mutta sitä tapahtuu jatkuvasti. Tässä ensimmäisessä vaiheessa lääketehdas Novo Nordiskin insuliinimyynti kasvoi 364 %. Toisessa vaiheessa ihmisen insuliini korvattiin geeniteknologian avulla tuotetuilla insuliinikorvikkeilla, jotka ovatkin sitten jo monta kertaa kalliimpia. Novo Nordiskin vuosikatsaus vuodelta 2010 paljastaa, että paras insuliinijohdos, glargiini-insuliini, vei Sanofi-Aventisin insuliinitulot noin 5,1 miljardiin dillariin, kun Novo Nordiskin tulot nousivat 4,7 miljardiin ja Eli Lilllyn olivat 3,1 miljardia. Insuliinijohdoksista on kuitenkin varsin vähän hyötyä tyypin 2 diabetespotilaille, lukuun ottamatta vaikeahoitoista glykokemiaa.
BMJ:ssä ilmestyi vuonna 2012 artikkeli, jossa kerrottiin Novo Nordiskin rekrytoineen lähes 360 000 potilasta hyvin kyseenalaisiin ”tutkimuksiinsa”. Suurin osa näistä tutkimuksista toteutettiin keskituloisissa tai köyhissä maissa, missä potilailla ei olisi ollut varaa kalliimpiin insuliineihin. Intiassa uusi insuliinijohdos maksoi yhdeksän kertaa enemmän kuin edullisenpi ihmisperäinen insuliini. Yhdessä tutkimuksessa ei ollut kontrolliryhmää eikä edes tarkkaa tutkimuskysymystä, joten tulokset olivat erittäin epäuskottavia, koska hypoglykemiaa ei raportoitu lainkaan. Mikäli uudesta insuliinista halutaan selvittää jotakin, ei tarvita satojatuhansia potilaita, silti vanhaa insuliinia saava verrokkiryhmä on välttämätön tutkimuksessa. Vain jotkut Novo Nordiskin ”tuloksista” julkaistiin, mutta alaryhmäanalyyseista oli kelpuutettu mukaan vain ne, joilla oli myönteisiä tuloksia ja osa tekijöistä sekä kirjoittajista oli yhtiön palkkalistoilla. Lääkäreille maksettiin jälleen palkkioita ja liiketoiminta kukoisti, mutta köyhät potilaat maksoivat laskun.

Professori Gøtzsche on koittanut parhaansa mukaan selvittää, kuinka korkeaksi lääkkeiden hinta voi nousta verrattuna siitä saatavaan hyötyyn, jolloin niitä ei enää käytetä. Tanskassa yhden potilaan hoito biologisilla lääkkeillä maksaa 16 000 euroa vuodessa, mikä on 120 kertaa enemmän kuin hoito tavanomaisilla lääkkeillä. Näitä biologisia lääkkeitä käytetään mm. nivelreuman hoidossa, mutta vuonna 2010 selvisi meta-analyysissa etteivät biologiset lääkkeet ole nivelvaurioiden hidastamisessa yhtään parempia kuin yhdistelmähoito, jossa käytetään kahta edullisempaa ja perinteistä reumalääkettä (sairautta lievittävä antireumaattinen lääke DMARD). Kävi vain niin, että meta-analyysi julkaistiin neljä kuukautta liian myöhään; Euroopan reumaliittojen kattojärjestö EULAR oli ehtinyt julkistaa uudet ohjeet, joiden mukaan potilaille, joiden kohdalla yksi DMAR-lääke ei tuottanut riittävää hoitovastetta, pitäisi määrätä biologinen lääke ilman että yhdistelmähoitoa edes kokeiltaisiin. Nämä EULARin antamat ohjeistukset perustuvat kirjallisuuskatsaukseen, jossa oli mukana vain hyvin pieni osa julkaistuista tutkimuksista; mutta kun kattojärjestö oli kerran julkaissut ohjeistuksensa, niitä on sen jälkeen hyvin vaikea enää muuttaa. EU:n tasolla voitaisiin kuitenkin säästää miljardeja euroja, sillä pelkästään Tanskassa vuonna 2011 biologisten lääkkeiden hoidosta kustannukset kipusivat 130 miljoonaan euroon. 

Potilaat saamassa biologista lääkitystä.

Jo vuonna 2010 BMJ julkaisi raportissaan, että FDA oli hyväksynyt rokotteen, joka ei ehkäissyt vaan hoiti metastaattista – aiheuttanut jo etäpesäkkeitä - eturauhassyöpää. Kolme lääkeannosta tätä rokotetta maksoi 93 000 dollaria, ja voi hyvinkin olla että lääkärit varmuuden vuoksi kokeilivat useampaakin annosta, mikäli ei saatu näkyviä merkkejä toivotuista tuloksista. Lääke pidensi elinikää potilailla neljällä kuukaudella. Tanska päätti vuonna 2012 korvata metastaattiseen melanoomaan lääkkeen, joka maksoi 10 000 dollaria potilasta kohden ja pidensi potilaan elämää 3,5 kuukaudella. Syöpälääkärit saivat myytyä ajatuksen väittämällä, että 10 % potilaista paranisi, vaikka mitään tutkimuksellista näyttöä tästä ei ollut olemassa. Eräs lääkkeen kustantamisesta päättävän ryhmän jäsen ei katsonut itseään esteelliseksi päätöksentekoon, vaikka otti samanaikaisesti vastaan rahaa lääkeyhtiöltä, joka varmasti hyötyi heidän päätöksestään. Pää- ja kaulasyöpiin hyväksyttiin vuonna 2006 uusi lääke, jonka vuotuiset käyttökustannukset ovat 110 000 dollaria.

Ehkä kaikkein hyödyttömin lääke on haimasyövän hoitoon tarkoitettu erlotinibi. EMA ja FDA ovat hyväksyneet lääkkeen käytön, vaikka sen käyttö pidentää potilaan elinikää keskimäärin vain kymmenellä päivällä. Lääke on myrkky, joka maksaa vielä noin 500 000 dollaria jokaista säästynyttä elinvuotta kohden. Tämä ”säästynyt” elinaika ei ole edes kovin laadukasta.

Suonensisäisesti annetaan alfa-1-antitrypsiiniä joissakin maissa periytyvän alfa-1-antitrypsiinin puutteen aiheuttamaan keuhkotautiin. Tanskassa keuhkolääkärit onnistuivat lobbaamaan parlamentin enemmistön puolelleen hyväksymään lääkkeen korvattavuuden, mistä olisi seurannut 116 000 euron vuotuiset kustannukset potilasta kohden. Lääkettä olisi jouduttu käyttämään useita vuosia, sillä keuhkotoimintojen heikentyminen on hidasta, hyvin hidasta jos potilas ei polta tupakkaa. Onneksi kuitenkin ennen päätöksen tekemistä professori Gøtzsche pyydettiin tekemään tehdyistä tukimuksista kirjallisuuskatsaus; selvisi, ettei lääkkeen tehosta ole kuitenkaan vakuuttavaa näyttöä. Tämä kirjallisuuskatsaus myös julkaistiin ja se sai poliitikot vetäytymään takaisin korvauspäätöksen takaa ja säästämään tanskalaisten veronmaksajien varoja ainakin 30 miljoonaa euroa vuodessa.

Tärkeysjärjestyksessä tuntuisi olevan jotakin todella pahasti pielessä, jos kaikkein kallein ja intensiivisin hoito annetaan elämän viimeisinä päivinä tai viikkoina. Jos taistelu on jo hävitty, olisi viisaampaa käyttää tämäkin aika rakkaimpiemme kanssa laadukkaasti, eikä rääkätä potilaita solumyrkyillä. Eri eturyhmissä on kuitenkin merkittävää vastustusta tälle ajatukselle. Tanskan syöpäyhdistyksen puheenjohtaja Frede Olesen haukkui tunnetut lääkärit, jotka ilmoittivat julkisesti etteivät haluaisi elinikää pidennettävän itsellään sytostaattihoidoilla, jos heilla olisi kuolemaan johtava syöpä. Olesenin mukaan sellaiset lausunnot heikentävät lääkäreiden ja potilaiden välistä luottamusta. Iäkkäillä potilailla tehohoito on vieläkin epäonnistuneempaa ja he arvostavat mielummin itsenäisyyttä ja arvokkuutta hoidossa, eivät muutaman viikon elinaikaa sietämättömän sairaana. Surkeinta tilanne on kun huomattiin, että syöpäjärjestöjen vastustama säästävä hoito saattaa joissakin tapauksissa jopa parantaa potilaan elämänlaatua ja pidentää potilaan elämää. Satunnaistettu tutkimus potilailla osoitti, että juuri diagnosoiduilla potilailla metastaattinen keuhkosyöpä saattohoidon varhaisessa vaiheessa aloittaneet elivät kolme kuukautta pidempään. Näin lääkkeet voivat siis tappaa vielä silloinkin, kun elämä on jo melkein päättynyt.