lauantai 16. maaliskuuta 2024

 Markku Johansson (13. osa)

Muusikko Markku Johansson.

Huhtikuun lopussa vuonna 1956 John Steffensenin orkesteri matkusti junalla ensin Tukholmaan ja sieltä Skeppsbrolla Bore-höyrylaivalla Turkuun, josta matka jatkui lumipyryssä junalla Tampereelle. Orkesteri soitti kaksi viikkoa Teatteriravintolassa ja siellä Jörgen Petersen tapasi eräänä iltana tulevan vaimonsa, Soile, ensikerran. Soilella oli boutique-tyyppinen jalkineliike Tampereella. Vappuna 1956 Jörgen Petersen tutustui nuoreen Rauno Väinämö Lehtiseen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki), joka tuli kuuntelemaan Teatteriravintolaan tanskalaisorkesteria. Kostean tutustumisillan aikana kaveruksilla ei vielä ollut yhteistä kieltä ja puhuminen hoidettiin osin käsin.

Jörgen Petersen.

Seuraavan kerran tullessaan soittamaan Teatteriravintolaan Tampereelle tammi-helmikuussa 1957 Jörgen Petersen poikkesi Tammerkoskes toiselle puolelle Westerlundin musiikkiliikkeeseen Koskikadulla kyselemään soittajaa orkesteriinsa. Westerlundin musiikkiliikkeessä hän tapasi jälleen Rauno Lehtisen, joka oli tuolloin myyjänä liikkeessä. Nyt Rauno Lehtinen oli jo opetellut kieltäkin sanakirjan avulla ja Rauno tarjosi itseään Jörgenin yhtyeeseen viulistiksi sekä saksofonistiksi. Seuraavana aamuna klo 10 Teatteriravintolan koesoitossa Rauno Lehtinen tuli hyväksytyksi Jörgenin yhtyeeseen soittajaksi ja Jörgen maksoi Raunolle tavallista parempaa palkkaakin kuultuaan Raunon soittoa.

Rauno Lehtinen toimi 10 vuotta MTV:n kapellimestarina ja sävelsi sinä aikana 6 000 kappaletta.

Soile ja Jörgen Petersen jäivät Suomeen asumaan. Jörgen Petersen työskenteli vuosina 1958-1983 PSO:ssa levytuottajana, sovittajana ja levytyspäällikkönä. Hän toimi myös pitkään Radion tanssiorkesterissa, Ronnie Kranckin (s. 13.5.1931 Helsinki ja k. 1.1.2014 Porvoo) yhtyeessä sekä UMO:ssa. Vuonna 1961 Jörgen Petersen julkaisi albumin The Boulevard Of Broken Dreams (Särkyneen toiveen katu), joka menestyi Yhdysvaltoja myöten. Jörgen Petersen sovitti vuonna 1964 Katri Helenan läpimurtolaulun ”Puhelinlangat laulaa”, jonka sävelsi Pentti Viherluoto. Jörgen teli laulajattaren kanssa myös paljon muutakin yhteistyötä 1960-luvulla. Suomessa kaupallisesti menestyneimmät levynsä Jörgen Petersen julkaisi 1980-luvulla, jolloin hänen albuminsa Kultainen trumpetti I (1981) ja Kultainen trumpetti II (1982) myivät molemmat kultalevyn oikeuttavan määrän.

Jörgen Petersenin hauta Vantaan Honkanummen hautausmaalla.

Jörgen Petersen joutui lopettamaan trumpetinsoittamisen sairastuttuaan äkillisesti vuonna 1987. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke seuraavana vuonna. Vuonna 2007 hän sai suomalaisen Classic Jazz ry:n Louis Armstrong -palkinnon. Jörgen Petersen on haudattu Vantaalle Honkanummen hautausmaalle.


Markku Johansson oppi tuntemaan esikuvansa Jörgen Petersenin henkilökohtaisesti alettuaan studiosoitot ja varsinkin UMO:n aikana, jolloin molemmat soittivat trumpettia orkesterin trumpettisektiossa. Markku oppi musiikilliselta esikuvaltaan, että trumpetinsoittajan pitäisi olla luonteeltaan sosiaalinen ja hyvin ulospäinsuuntautunut, kuten oli Jörgen, hyvin vilkas ja elohopean kaltainen liikkuja. Trumpetinsoittajan tulee rakastaa parrasvaloissa olemista ja hänellä pitäisi olla vahva esiintymisvietti. Markku Johansson löysi lopulta oman tyylinsä soittaa, kun hän alkoi soittaa flyygelitorvea ja huomasi sen istuvan hänen muusikkuuteensa hyvin; tämän instrumentin kanssa hän saattoi olla rauhassa hiljaisempi, rauhallisempi ja enemmän sisäänpäin kääntyneempi.

Clifford Brown.

Jazztrumpetisti ja säveltäjä Clifford Benjamin Brown (s. 30.10.1930 ja k. 26.6.1956) kuoli vain 25-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Hänen sävellyksistään mm. Sandu, Joy Spring ja Daahoud ovat tänään musiikiystäville tuttuja jazzstandardeja. Brownin isä kokosi jo nuorista pojistaan laulukvartetin ja 10-vuotiaana Clifford aloitti trumpetinsoiton koulussa. Kolmetoistavuotiaana hän sai oman trumpetin isältään, joka myös antoi hänelle trumpettitunteja. Lukioaikana häntä opetti Robert Boysie Lowery. Hetken aikaa Brown opiskeli matematiikkaa Delawere State Universityssä kunnes siirtyi Maryland State Collegeen. Brown soitti 14-henkisessä jazzkokoonpanossa, Maryland State Bandissa.

Dizzy Gillespie.

Sekä jazztrumpetisti John Birks ”Dizzy” Gillespie (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993) että kollega Theodore ”Fats” Navarro (s. 24.9.1923 ja k. 6.7.1950) rohkaisivat esikuvina Brownia jatkamaan hänen loukkaannuttuaan auto-onnettomuudessa vuonna 1950. Clifford Brown työskenteli jazzrumpali Art Blakeyn (s. 11.10.1919 ja k.16.10.1990), pianisti Tadd’ley Ewing Peake Dameronin (s. 21.2.1917 ja k. 8.3.1965), vibrafonisti Lionel Leo Hamptonin (s. 20.4.1908 ja k. 31.8.2002) ja pasunisti James Louis Johnsonin kanssa ennen kuin perusti yhtyeen rumpali Maxwell Lemuel Roachin (s. 8.1.1924 (s. 22.1.1924 ja k. 4.2.2001) k. 16.8.2007) kanssa. Toukokuussa 1952 Clifford Brown soitti viikon ajan Charlie Parkerin (s. 29.8.1920 ja k. 12.3.1955) kanssa New Jerseyn Club Harlemissa.

Louis Armstrong.

Markku Johanssonille Clifford Brown oli yksi suurimpia musiikillisia esikuvia, jonka soittoa Markku on kuunnellut päivittäin muutaman vuoden ajan. Markku kuunteli ja kopioi Brownin levyiltä asioita, joita sitten itse toteutti matkien trumpetilla. Samoin trumpetistit Louis Daniel Armstrong (s. 4.8.1901 New Orleans ja k. 6.7.1971 New York) sekä trumpetisti että flyygelitorven soittaja Clark Virgil Terry (s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015) ja Freddie Dewayne Hubbard (s. 7.4.1938 ja k. 29.12.2008) ovat kuuluneet Markku Johanssonin vahvoihin esikuviin aikojen saatossa. Markku hankki vuosien 1971 ja 1972 vaihteessa omistukseensa Freddien Hubbardin albumin, jossa oli kitaralla, kontrabassolla ja flyygelitorvella soitettu balladi Here’s That Rainy Day. Markku kiinnostui kappaleesta kovin ja kuunteli kappaletta monta kertaa sekä kirjoitti kappaleen soolo-osuuden nuotti nuotilta itselleen talteen. Tämä kappale oli Markku Johanssonille sysäys flyygelitorven soiton aloittamiselle.

Freddie Hubbard.

Ilman, että Markku Johansson sai mitään ohjausta, hän itsenäisesti kehitti itselleen soveltuvan tekniikan flyygelitorven soittamiseen. Flyygelitorvella on sama ääniala kuin trumpetilla, mutta sen ylärekisteriä on vaikeampi hallita. Tuohon aikaan 1970-luvun alussa Suomessa vain ei ollut flyygelitorven soittajia, vaikka soitin oli ollut 1950-luvulla varsinkin tanssimusiikin soittajien joukossa sangen suosittu instrumentti. Nykyään onneksi monet trumpetistit ovat jälleen ottaneet trumpetin oheen flyygelitorven sivusoittimeksi.



Vuonna 1982 Markku Johansson teki Fazerin levy-yhtiölle oman soololevyn, Funny Tricks But Beautiful. Albumilla Markku soittaa fuusiojazzia amerikkalaisen flyygelitorvensoittaja Chuck Mangionen sävellysten tyyliin. Levyn sävellykset ovat kahta kappaletta lukuun ottamatta Markku Johanssonin sävellyksiä. Levyllä ovat myös Charlie Parkerin Moose the Mooche ja Jimmy Van Heusenin But Beautiful kappaleet. Viimeksi mainittu kappale myös päättää levyn ja sillä raidalla Markku myös käyttää neliäänistä kuoroa, jonka lauluosuudet lauloivat Pepe Willberg ja Pave Maijanen. Kappale muistuttaakin tietyssä mielessä paljon Pepe Willberg & Paradisen äänimaailmaa. Levyllä soittavat muusikot: Heikki Virtanen (basso), Tapani Ikonen ja Reino Laine (rummut, lyömäsoittimet), Markku Johansson (trumpetti, flyygelitorvi), Juhani Aaltonen (huilu, saksofoni), Juha Björninen (kitara) ja Olli Ahvenlahti (piano, syntetisaattorit). Kahteen levyn kappaleeseen englanninkieliset sanat on kirjoittanut Jim Pembroke.



Markku Johanssonin seuraava sooloalbumi, Blue Echoes, ilmestyi vuonna 1986. Albumin kaikki sävellykset ovat Markku Johanssonin. Fazerin kustannuspäällikkö, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Raimo Henriksson (s. 9.3.1938 Helsinki ja k. 10.10.2021 Vantaa) matkusti levyn kanssa Midemin musiikkimessuille markkinoimaan Fazerin tuottamaa uutta musiikkia. Musiikkimessuilla Markun levy herätti heti mielenkiintoa poikkeavalla linjallaan – valtaosa tarjotusta materiaalista oli kuitenkin rock-levyjä – ammattilaisten keskuudessa. Henriksson ei poistunut ennen messuilta ennen kuin hän sai tehtyä sopimuksen Lontoossa toimivan levy-yhtiön kanssa; yhtiö myi levyn ääninauhat yritykselle, joka koosti moniin maihin niistä äänilevykonsertteja.

Raimo Henriksson.

Teoston tilityksiä alkoi Markulle kerääntyä vuoden tai kahden jälkeen Meksikosta, Kanadasta, Australiasta, Yhdysvalloista ja useista Euroopan maista näistä radioiden soittamista äänilevykonserteista. Blue Echoes-levyn tuotti Timo Lindström ja äänitti Tom Vuori Takomo Studiolla. Albumilla soittivat: Markku Johansson (trumpetti, flyygelitorvi ja sähkötrumpetti), Peter Lerche (akustiset- ja sähkökitarat), Olli Ahvenlahti (piano ja sähköpiano), Kari Litmanen (syntetisaattorit), Heikki Virtanen (basso), Jari-Pekka Karvonen (rummut ja lyömäsoittimet), Pertti Päivinen (tenorisaksofoni) ja Juhani Aaltonen (huilu, altto- ja bassohuilut).

Markku Johanssonin soololevy, Blue Echoes.

Blue Echoes-albumi oli ainoastaan Suomessa myynnissä, mutta sen myynti oli kotimaassa hyvin vaatimatonta luokkaa – vain noin tuhat kappaletta. Kun ulkomailta alkoi tilityksiä tulla säveltäjälle ja kaustantajalle, oli ihmetyksen paikka melko suuri. Levy olisi selvästikin menestynyt ulkomaillakin, mutta jostakin syystä Fazer ei halunnut satsata levyn vientiin ulkomaille. Levy-yhtiöllä ei myöskään ollut ymmärrystä panostaa uuden, samantyylisen albumin tekemiseen vientimarkkinoita silmällä pitäen. Levy-yhtiössä tuijotettiin vain yksipuolisesti kotimaan myyntilukemiin.

torstai 14. maaliskuuta 2024

 Muusikko Heikki Pohto

Seinäjoelta kotoisin oleva huiluja, saksofoneja ja klarinettia soittava muusikko, Heikki Pohto (s. lokakuu 1970), myös laulaa ja soittaa lyömäsoittimia. Perheessä vanhemmat eivät soittaneet mitään instrumentteja, mutta molemmat isoveljet, Arto ja Harri, soittivat pianoa sekä kuuntelivat paljon musiikkia äänilevyiltä. Myös perheen äiti kuunteli mielellään musiikkia. Perheessä kuunneltiin radiosta monipuolisesti klassista, pelimannimusiikkia, populaarimusiikkia ja jazzmusiikkia.

Multi-instrumentalisti Heikki Pohto.

Heikki Pohto aloitti pianotunnit seitsemänvuotiaana. Pianonsoiton opettaja huomasi varsin pian, ettei Heikki halunnut opetella nuottienlukua, vaan halusi soittaa pianoa korvanvaraisesti. Vasta koulun musiikkiluokalla ja sittemmin musiikkiopistossa tuli nuottienluku ajankohtaiseksi kunnolla. Musiikkiluokalle oli seurakunta lahjoittanut puhallinsoittimia, jotka musiikinopettaja Seppo Horttana jakeli oppilaille pituuden perusteella. Varreltaa lyhyemmät soittajat saivat soittimikseen huilun, oboen ja klarinetin. Heikin serkku oli soittanut klarinettia ja Wolfgang Amadeus Mozartin klarinettikonsertto oli Heikille jo vanhastaan tuttu radiosta, joten Heikki valitsi siten klarinetin soittimekseen.


Heikin opettajaksi musiikkiopistossa tuli ensin Risto Kaisla ja myöhemmin Berhard Nylund (s. 23.6.1954 Pietarsaari ja k. 28.6.2015), joka jäi opetustoimestaan eläkkeelle syksyllä 2012. Nylund ajatteli soittamista oman äänen ja ilmaisun näkökulmasta, jolloin soittimen täytyi toimia sielun jatkeena. Alkuun Heikki olikin innostunut soittamisesta, mutta sitten tulikin murrosikä ja klarinetti alkoi unohtua vähemmälle. Heikin oma äiti yritti vielä houkutella poikaansa jatkamaan klarinetinsoittoa. Mutta pohjalaispojalle painijoiden ja pesäpalloilijoiden keskellä kasvaneena ei klarinetti juuri silloin käynyt pirtaan.

Heikki Pohto soittaa myös Dallapé-orkesterissa.

Heikki Pohto toivoi itselleen rumpuja, mutta isä ei toivomukseen kotirauhan vuoksi suostunut. Siksi Heikki osti kesätienisteillään syntetisaattorin; Heikki soitti paikallisessa gospelyhtyeessä sillä muutaman vuoden ajan. Lopulta Heikki kokeili oman veljensä saksofonia 17-vuotiaana. Saksofoni muistutti klarinettia, mutta se oli helpompi soittaa, koska ilma meni siihen vaivattomammin. Pian Heikki sai omaksi soittimekseen Eino Pykälämäen Selmerin vuosimallia 1968.

Dallapé-orkesterin rumpalina Harri Ala-Kojola.

Heikki Pohto oli pian Jazzzappa-nimisessä yhtyeessä, jossa soittivat hänen lisäkseen rumpuja Harri Ala-Kojola (s. 2.11.1964), kitaraa Jere Ristimäki ja bassossa vuorottelivat Petri Välimäki sekä Timo Tolonen. He osallistuivät bändillä Jazzliiton kisaan vuonna 1988 ja tulivat kilpailussa toiseksi. Sillä kertaa kilpailun voitti Paradox Kotkasta. Petri Välimäen mittava levykokoelma tuli Heikki Pohdolle tutuksi ja levyt myös vaikuttivat Heikin musiikkimaun muuttumiseen. Hän kuunteli paljon esimerkiksi fuusiota, kuten Lee Ritenouria ja Allan Holdsworthia. Samoin hän tutustui sellaisiin ilmiöihin kuin Steps Aheadiin, Brecker Brothersiin, Tom Scottiin, David Sandborniin ja Charlie Parkeriin.

Anita Hirvonen.

Heikki Pohdon pitkäaikaisin ystävä, Timo Tolonen, oli läpäissyt Oulunkylän Pop & Jazzopiston pääsykokeet ja houkutteli myös Heikin opistoon. Heikin äiti rohkaisi poikaansa suuntautumaan sinne, minne lahjakkuus näytti vievän. Heikki Pohti aloitti Ogelissa opintonsa vuonna 1991. Nopeasti taitava soittaja huomattiin ja sana levisi; Heikki löysi itsensä ensimmäisestä ammattibändistä, joka sattui olemaan Anita Hirvosen (s. 7.2.1946 Äänekoski) La Strada. Heikki Pohto soitti yhtyeessä vuosina 1992-1995. Bändillä oli keikkoja paljon ja muusikot olivat mukavia. Työtä tehtiin iltaisin ja öisin. Ajan myötä Heikki ajatteli keikkailun muodostuvan henkisesti sekä fyysisesti raskaaksi, varsinkin kuin Helsingistä keikkamatkat tuntuivat aina pitkiltä. Yhtyeellä saattoi olla 25-27 keikkaa kuukaudessa. Paljoa muuhun ei jäänyt elämässä enää aikaa. Lopulta Heikki Pohto väsyi jatkuvaan kiertämiseen ja keikkailuun; hän teki päätöksen ja päätti lopettaa bändissä.

Pentti Lahti.

Oulunkylän Pop- ja Jazzopistossa Heikkiä ohjasi Pentti Lahti (s. 5.8.1945), joka oli Heikille aina ollut suuri esikuva taiteilijana. Pentti Lahden soundi, estetiikka ja syvyys tekivät Heikki Pohtoon suuren vaikutuksen. Pentti Lahti myös kannusti Heikki Pohtoa ottamaan huilun lisäksi soitinvalikoimaansa. Pentin mielestä huilusta olisi hyötyä selvästi töidenkin kannalta sekä muusikkona kehittymisen kannalta. Nykyään Heikki Pohto on hyvin kiitollinen Pentti Lahdelle, että hän sai hänet puhuttua myös huilistiksi; huilu hänen mielestään rikastuttaa musiikillista ajattelua suuresti, koska sen edustama sielunmaisema on niin erilainen verrattuna klarinettiin ja saksofoniin.

Olli Peuhu ja Tessa Virta.

Anita Hirvosen yhtyeen jälkeen Heikki Pohto liittyi pianisti Tessa Virran (s. 29.1.1967 Jyväskylä) ja basisti Olli Peuhun perustamaan Kumina-yhtyeeseen. Tämä yhtye soitti paljon firmojen tilaisuuksissa ja häissä, ja keikkoja oli kuitenkin sen verran, että niillä tuli taloudellisestikin toimeen. Yhtyeellä saattoi olla jopa 4-5 settiä soittoa illassa, jonka vuoksi se kehitti myös rutiinia ja ohjelmistoa myös karttui. Pohto joutui myös harjoittelemaan, joka kehitti hänen omaa musikaalisuuttaan kovasti.


Oulunkylässä Heikki Pohto opetteli erilaisia saksofoneja, viimeisenä baritonisaksofonin, joka tuli hänelle tutuksi vuonna 1997; kapellimestari Jari Jouko Juhani Puhakka (s. 16.6.1965) kutsui Heikin soittamaan UIT-orkesteriin. UIT:ssa vierähtikin sitten kaikkiaan 11 kesää. Heikki Pohto ei ollut saanut kovin järjestelmällistä ohjausta soittotekniikkaansa ja siksi hän joutui myöhemmin korjaamaan teknisiä asioita. Heikki Pohdon kaveri, Sami Ihajoki, kävi tunneilla trumpetisti, kapellimestari, säveltäjä, sovittaja ja opettaja Olavi August Koskelalla (s. 28.3.1912 Seinäjoki ja k. 26.4.2001 Helsinki), jolla oli tiukka metodi soittamisessa. Koskela varoitti heti tunnilla Pohtoa, että täällä ei vain kokeilla, vaan tehdään tosissaan töitä. Olavi Koskela antoi Heikki Pohdolle kaksi mahdollisuutta: voi heti lähteä ovesta ulos tai sitten hän sitoutuisi Koskelan opetusmetodiin ja alkoi tehdä töitä tosissaan. Koskelan arvion mukaan Heikki Pohto huudatti torvea turhaan ja soitti siten epätaloudellisesti. Heikki lupasi sitoutua opetukseen ja Koskela otti oppimisesta täyden vastuun. Olavi Koskela oli Suomen Trumpettikillan ensimmäinen kunniajäsen, joka soitti Radion sinfoniaorkesterissa ja Radion Viihdeorkesterissa vuosina 1952-1972. Hän oli myös aikoinaan Dallapé-orkesterin soolotrumpetisti. Muusikon uransa Koskela oli aloittanut Vaasan varuskuntasoittokunnassa. Hän oli kokenut myös Nokian Kumitehtaan orkesterin sekä sota-aikana viihdytysjoukot.


Olavi Koskela teki Heikki Pohdon kanssa työtä hengityksen, ilman suuntaamisen, kehon käytön, kielen asennon ja toiminnan sekä soitto-otteen kanssa kovasti. Heikki kävi viikottain Koskelan tunneilla neljän vuoden ajan; soittotunneilla sotettiin etupäässä intervalli- ja legatoharjoituksia sekä kielitysharjoituksia eli artikuloimista. Olavi Koskela ei vanhan koulukunnan edustajana hyväksynyt mitään selityksiä, vain torvi sai selittää. Vaikka opetusmetodi oli hyvin tiukkaa, se sopi kuitenkin heikki Pohdolle todella hyvin ja tuloksia alkoi hiljalleen syntyä. Olavi Koskela piti viimeisen tuntinsa Heikki Pohdolle kaksi viikkoa ennen kuolemaansa, 86-vuotiaana, vaikka kärsi sietämättömistä hermokivuista jaloissaan. Heikki Pohto koki oppineensa Olavi Koskelalta hyvin paljon myös elämästä. Nöyrä täytyi olla asioiden edessä ja työt tuli tehdä kunnolla. Soittaja ei ole koskaan valmis, mutta mahdolliset puutteet eivät saa viedä soitosta iloa tai energiaa pois, sillä niiden pitäisi päinvastoin motivoida kehittymään muusikkona.


Vuoden 1989 Tangokuningatar Arja Sinikka Koriseva-Karmalan (s. 21.4.1965 Toivakka) Fortuna-orkesterin kapellimestari Veijo Laine pyysi Heikki Pohdon soittamaan A-Studion pikkujouluglögeille. Jari Puhakka bongasi Heikki pohdon soiton televisiossa ja soittaessaa kiitoksensa Pohdolle Puhakka pyysi Pohtoa soittamaan Telvis-gaalaan orkesteriinsa. Tästäkin koetinkivestä Heikki suoriutui mallikkaasti studiomuusikoiden keralla ja Puhakka tarjosi nyt Puhdolle paikkaa Bumtsibum-ohjelman vakio-orkesteriin, jossa tarvittiin monipuolista ja osaavaa soittajaa. Ohjelman vakiopianisteina olivat Seppo Johan Hovi (s. 29.11.1946 Helsinki) ja Esa Antero Nieminen (s. 20.4.1952 Tampere). Ohjelmaa tehtiin kymmenen vuoden aikana lähes 250 jaksoa alkaen vuonna 1997. Ohjelmaa tehtiin 6-8 ohjelmaa peräkkäin parin ohjelman päivävauhdilla; sen jälkeen saattoi olla monta viikkoa vapaata.

Chick Corea.

Heikki Pohto arvostaa nykyään maailman huippumuusikoissa sitä, että he tukevat ja ruokkivat toisia muusikoita musiikissa. Chick Corea oli hyvä esimerkki muusikoista, joka reagoi salamannopeasti ja auttoi muita muusikoita vaikkapa aivan pienillä ideoilla. Heikki Pohto kunnioittaa esimerkiksi sellaisia saksofonisteja, kuten Jan Garbarek, Jukka Perko, Joonatan Rautio, Pentti Lahti, Pertti ”Pepa” Päivinen, Pekka Pöyry, Paul Desmond, David Sanborn ja Michael Brecker. Edelleen Heikki Pohto kuuntelee kaikenlaista musiikkia, välillä jopa ambienttista äänimaailmaa.

Trumpetisti Tero Lindberg.

Kun Heikki Pohto täytti 50 vuotta ystävät ja kuusikkokollegat keräsivät rahapotin, jonka Heikin ystävä Timo Tolonen vaimoineen ojensi syntymäpäivänä Heikille ruokailun lomassa. Heikki Pohto ei aluksi edes ymmärtänyt, mistä kirjekuoressa lukeneesta Heikki pohto Super Ensemblestä oli kyse. Asia aukesi vasta Heikille, kun videopuhelussa trumpetisti Tero Lindberg avasi asian hänelle. Tero ja Timo lupautuivat tuottamaan Heikille levyn, jossa kaikkiaan lähes 50 muusikkoa vieraili soittamassa. Soittajia oli levylle tulossa soittamaan enemmän, kun pystyttiin vastaan ottamaan.

Martin Fröst.

Vuoteen 2019 mennessä Heikki Pohto on soittanut muusikkona 703 julkaistulla äänilevyllä ja hänellä on soitettuja raitoja Gramexin tilaston mukaan 1342 ääniraitaa siihen mennessä. Heikki Pohto on UIT:n lisäksi toiminut teatterimuusikkona myös Helsingin kaupunginteatterissa. Iän myötä Heikki Pohto on alkanut arvostaa yhä enemmän akustisesti soitettua ja nyansseilla höystettyä hiljaistakin musiikkia ja pienempiä kokoonpanoja. Pohto on tehnyt pitkään yhteistyötä klassisen kitaristin, Markku ”Make” Perttilän kanssa, joka myös laulaa ja säveltää kappaleita sekä toimii tuottajana. Klarinetin soittajista Heikki Pohto arvostaa korkealle monipuolista ruotsalaista klarinetistia ja kapellimestaria, Martin Fröstiä (s. 14.12.1970).

 Markku Johansson (12. osa)

Simo Salminen ja Markku Johansson New Yorkissa.

Markku Johansson opiskeli New Yorkissa noin puolisen vuotta, mutta trumpetisti Simo Salminen jäi Yhdysvaltoihin useiksi vuosiksi opiskelemaan ja soittamaan keikkoja eri kokoonpanoissa. Vielä seitsemänkymmentäluvulla Yhdysvaltoihin matkustavalta vaadittiin henkilökohtainen suositus viisumin saamiseksi, joten Lew Soloff kirjoitti molemmille oppilailleen todistukset siitä, että nämä olivat tulossa New Yorkiin hänen oppilaikseen. Määrällisesti enemmän Markku sai ohjausta hyvin empaattiselta soitonopettajalta, Carmine Carusolta, joka hyvin huolellisesti perehtyi oppilaansa ongelmiin. Caruson soittotunneilla käytettiin paljon hänen itsensä kehittämiä soittoharjoituksia, jotka jo kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen paransivat soittamisen kestävyyttä sekä avarsivat rekisteriä laajemmaksi.

Carmine Caruso.

Sekä Markku Johansson että Simo Salminen soittivat jazztrumpetisti, säveltäjä ja bändinjohtaja Thaddeus ”Thad” Joseph Jonesin (s. 28.3.1923 ja k. 20.8.1986) johtamassa William Paterson Collegen Big Bandissa. Yhdysvalloissa Markku Johansson oppi ymmärtämään ja arvostamaan kuuluisien opettajien suhtautumista moderniin big bandien johtamiseen ja siihen liittyviin asioihin. Thad Jones syntyi Pontiacissa Michiganissa Henry ja Olivia Johnesin kymmenhenkiseen musiikkiperheeseen. Hänen vanhempi veli oli pianisti Henry ”Hank” Jones Jr. (s. 31.7.1918 ja k. 16.5.2010) ja nuorempi veli rumpali Elvin Ray Jones (s. 9.9.1927 ja k. 18.5.2004). Itseoppinut muusikko Thad Jones aloitti ammattimaisen esiintymisensä jo 16-vuotiaana. Hän palveli Yhdysvaltain armeijan yhtyeissä toisen maailmansodan aikana.

Thad Jones.

Vuonna 1954 Jones liittyi Count Basien orkesteriin. Jones esiintyi solistina mm. sellaisilla kappaleilla, kuten April in Paris, Shiny Stockings ja Corner Pocket. Hän teki myös Basien orkesterille lähes kaksi tusinaa legendaarista sovitusta ja sävellystä, kuten mm. The Deacon, HRH, Counter Block ja Speaking of Sounds. Ainoa Basien ja Duke Ellingtonin orkesterin yhteisäänityksenä tehty balladi, To You, oli myös Jonesin kynästä. Dance Along With Basie sisälsi lähes albumillisen Jonesin tekemiä sovituksia. Vuonna 1959 Jones soitti kornettia Thelonius Monkin 5 by Monk by 5 -albumilla.

Count Basie (s. 21.8.1904 ja k. 26.4.1984).

Thad Jones muutti äkkiä tammikuussa 1979 Kööpenhaminaan asumaan. Hän aloitti siellä Tanskan Radion Big Bandin johtajana ja meni avioliittoon tanskalaisen Lisin kanssa. Jones kehitti Tanskan Radion Big Bandin yhdeksi maailman parhaista big bandeistä. Hän sävelsi bändille musiikkia ja opetti jazzia Tanskan kuninkaallisessa konservatoriossa Kööpenhaminassa. Heinäkuussa 1979 Jones perusti uuden big bandin, Eclipsen, jonka kanssa hän teki live-albumin, Eclipse. Helmikuussa 1985 Jones palasi Yhdysvaltoihin johtamaan Count Basien orkesteria johtajan kuoltua. Hän joutui kuitenkin eroamaan johtajan tehtävistä sairastuttuaan vakavasti. Hän palasi kotiinsa Kööpenhaminaan elämänsä viimeisiksi kuukausiksi ja kuoli syöpään 20.8.1986 vain 63-vuotiaana Herlevin sairaalassa.


Opiskelujen, harjoitusten ja esiintymisien lisäksi Markku Johansson hyödynsi Yhdysvalloissa oloaan käymällä lukemattomissa konserteissa sekä jazzklubeilla kuuntelemassa erinomaisia paikallisia muusikoita. 1970-luvulla New Yorkin jazzklubeilla oli aivan valtavasti tarjolla erinomaista jazzmusiikkia päivittäin. Kaupungin jazzklubit olivat suhteellisen edullisia paikkoja kuunnella laadukasta jazzia, jota soittivat maailmanluokan huippumuusikot säännöllisesti. Palattuaan Yhdysvalloista Markku Johansson keskittyi erityisesti vuosiksi varsinkin jazzmusiikin soittamiseen. Amerikan Yhdysvalloista palattuaan Markku Johansson keskittyi kotimaassa useamman vuoden ajan vain jazzmusiikin soittamiseen. Markku soitti tuolloin solistina UMO:n konserteissa sekä erilaisissa pienemmissä jazzkokoonpanoissa, joista varmasti tunnetuin oli Ahvenlahti-Johansson Quintet. Säveltäjä, pianisti, sovittaja ja kapellimestari Olli Antero Ahvenlahti (s. 6.8.1949 Helsinki) toimi 1990-luvulla Yleisradiossa viimeisenä kapellimestarina. Hän on soittanyt myös paljon UMO Jazz Orchestran mukana ja vapaaksi taiteilijaksi hän jäi vuonna 2008.

Olli Ahvenlahti.

Ruoholahdenkatu 4:ään Helsingissä avattiin 5.10.1977 jazzravintola Groovy, jossa ensimmäisen kuukauden yhtyeenä soitti Markku Johanssonin kvintetti. Kvintetissä soittivat Markun lisäksi Pekka Pöyry, Esko Linnavalli, Ilkka Hanski ja Esko Rosnell. Rumpali ja ohjaaja/käsikirjoittaja Risto Vanari (s. 22.3.1931 Helsinki ja k. 2.7.1986) oli saanut Kantaravintolat Oy:n markkinointipäällikö Juha Lehdon taivuteltua jazzravintolahankkeen taakse. Malli Groovylle oli haettu Tukholman Stampenilta. Jazzravintolan kahdeksan vuoden historiaan mahtui sekä ala- että ylämäkeä. Alkuhuuman jälkeen toiminta jo hiipui ja yleisöä katosi; Suomen pieni ja kapea jazzmuusikoiden joukko oli nopeasti kierrätetty ravintolassa.


Markku Johansson esiintyi monina kesinä mm. Porin Jazzvestivaaleilla. Vuonna 1970 ilmestyi Markun ensimmäinen soololevy, levy-yhtiö Fazerille tehty Sympatiaa, jossa trumpetinsoitto nauhoitettiin valmiiden taustanauhoitusten päälle. Taustanauhoitukset oli aikanaan tehty laulajia varten ja niiden sävellajit soveltuivat erinomaisen huonosti juuri trumpetinsoittoon. Ammattimuusikkona Markku ei antanut sen pahemmin häiritä itseään, vaan oli iloinen kun sai kuitenkin mahdollisuuden soittaa solooalbumin. Markku oli jo nuoresta lähtien ihaillut tanskalaisen Jörgen Petersenin (s. 2.12.1931 Randers, Tanska ja k. 13.2.2009 Helsinki) trumpetinsoittoa ja jäljitellyt Jörgenin soittotyyliä samoin.


Jörgen Petersen syntyi kauppias Wilhelm Petersenin ja Johanna Fredrikke Augusta Besser Petersenin perheeseen nuorimpana viidestä lapsesta. Musikaalisuus hänelle tuli varmasti äidin puolelta, sillä äidin isä Wolf Besser oli kuuluisa viulisti Tanskassa. Äiti lauloi ja soitti pianoa sekä johdatti lapsensa musiikin äärelle. Äiti oli sosiaalinen seuraihminen ja isä taas oli vakaa ja jäyhä luonteeltaan. Kotitalossa oli paljon palvelusväkeä; talon alakerrassa sijaitsi kauppa ja asunto oli ylemmissä kerroksissa. Isoveli Willy oli viulisti ja kapellimestari, joka oivalsi jo varhain nuoren Jörgenin lahjakkuuden ja ohjasi tätä vaativasti musiikkiuralle.

Jörgen Petersen.

Jörgen Petersenin ensimmäinen soitin oli viulu, mutta Willy-veli vaihtoi yhdeksän vuotiaan pojan soittimen trumpetiksi, jota opetti myös sama opettaja, kuin viuluakin. Trumpetinsoitto tuli vähitellen Jörgenille aina vain kiinnostavammaksi ja vei enemmän soittoaikaa. 13-14-vuotiaana hänen soitonopettajansa vaihtui Nils Pederseniin, joka oli hyvin vaativa opettaja. Pedersen – opettaja ei hymyillyt eikä nauranut – vaati Jörgeniltä lahjakkuudesta huolimatta kovasti töitä, jos tämä halusi musiikkiakatemiaan, muusikkojen liittoon ja ammattimuusikoksi. 14-vuotiaana Jörgen esiintyi sinfoniaorkesterin solistina Trumpet kvaget-teoksessa ja kapellimestarina oli Finn Albertsen. Vuonna 1947 Jörgen pääsi 15-vuotiaana Århusin musiikkiakatemiaan, jonka hän suoritti neljässä vuodessa saaden vuonna 1951 trumpetinsoiton diplomin. Nuoruuden rakas harrastus oli hänellä myös jalkapallo.


Jörgen Petersen kiinnostui jazz- ja viihdemusiikista jo hyvin varhain. Kotona kuunneltiin hyvää musiikkia monipuolisesti; Jörgen alkoi tarkkailla soitinnusta ja instrumenttien värejä. Hän näki musiikin kuvina ja näkyminä. 14-vuotiaasta lähtien Jörgen kävi keikoilla isoveljensä Willyn orkesterin kanssa. Jörgen kuunteli levyiltä paljon mm. Stan Kentonin sovituksia ja kopioi tämän soinnutuksia. Duke Ellingtonin vierailu vuonna 1950 Århusissa oli Jörgenille suuri kohokohta elämässä. 16-17-vuotiaana hän oli niin jazzmusiikin lumoissa, että päätti isompana muuttaa Yhdysvaltoihin ja luoda komean uran siellä solistina. Trumpetisteista myös Harry James kuului niihin, joita Jörgen kuunteli paljon ja opetteli matkimalla hänen soittoaan.


Varsinaisen läpimurtonsa soittajana ja sovittajana Jörgen Petersen teki tammikuussa 1955 Odensen Soldaterstafett-kiertueella, joka myös radioitiin ympäri maata. Jörgen soitti oman sovituksensa Cole Albert Porterin (s. 9.6.1891 Peru, Indiana ja k. 15.10.1964 Santa Monica, Kalifornia) kappaleesta Night and Day. Kapteeni Bahnsen keksi Jörgenille konserttiin taiteilijanimeksi Lill-Jörgenin, jolla nimellä hänet tunnettiin lopun elämän. Jörgen laati asunnollaan kaksi viikkoa sovitusta Ivan Lethin poikkeuksellisen suurelle radio-orkesterille, johon big bandin lisäksi kuului viihdeorkesteri jousineen ja lauluyhtyeineen. Hän latasi sovitukseen dramatiikkaa ja itselleen kappaleen alkuun ja loppuun näyttävät trumpettisoolot. Seuraavana aamuna lehdet kirjoittivat hänestä ja hän sai puhelimessa tarjouksen kahden kappaleen solistikeikasta seuraavaksi lauantaiksi. Jörgen pyysi normaalin liiton korvauksen, mutta summan perään kirjoitettiin vielä nolla.


Muutamaa viikkoa myöhemmin Jörgen soitti Odensen Brochmann-hotellissa kööpenhaminalaisen John Steffensenin orkesterissa kahden viikon ajan trumpetistin tuuraajana. Pesti meni hyvin ja Steffensen toivotti nuorukaisen tervetulleeksi Kööpenhaminaan heti kun sopimus varuskuntasoittokunnan kanssa päättyisi. Jörgen oli Odensessa perustanut oman 13-miehisen ammattilaisista kootun big bandin, jolla kierteli vielä kevään ajan. Kesällä hän soitteli kvintetillä odensen hotelli Ambassadorissa vuorotellen Bill Colemanin orkesterin kanssa.

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Markku Johansson (11. osa) 

Jazztrumpetisti Simo Juhani Salminen (s. 16.12.1956 Helsinki ja k. 3.3.2014 Helsinki) sai kutsun tulla soittamaan trumpettia Pepe & Paradise-yhtyeen kokoonpanoon Markku Johanssonin lopetettua yhtyeessä soittamisen. Simo oli lopettanut koulunkäyntinsä keskikouluun, eikä jatkanut enää opintojaan lukion puolella. Aikaisemmin vuonna 1973 Simo oli soittanut vanhimman veljensä, Teemu Salmisen, kanssa Maarit Äijön Afrikan Tähti-bändissä. Nuori Simo soitti Paradisessa puolitoista vuotta. Simo Salminen piti Pepe Willberistä ja kaikista bändin muistakin soittajista, mutta aivan erityisesti hän mieltyi Pave Maijaseen, jota Simo piti bändin todellisena johtohahmona. Bändissä soittaminen oli nuorelle miehelle hieno kokemus, mutta ajan myötä jatkuva kiertäminen oli raskasta soittajalle; itse harjoittelulle ja kehittymiselle ei tahtonut jäädä tarpeeksi aikaa. Tämän asian vuoksi Simo jätti Pepe & Paradise-yhtyeen melko pian.

Simo Juhani Salminen.

Radion Tanssiorkesterin lakkauttamisen jälkeen vuonna 1975 jazzmuusikot etsivät hyvää big bandia, joka esittäisi uutta suomalaista ja ulkomaista musiikkia. Vilä samana vuonna äänitettiin albumi New Music Orchestra: Our Latin Friends, joka sitten julkaistiin vuonna 1976. Pianisti ja säveltäjä Heikki Veli Uolevi Sarmannon (s. 22.6.1939 Helsinki) kokoama orkesteri, Finnish Jazz Workshop, esiintyi suomalaisen musiikin päivillä Lontoossa syksyllä 1975. Tässä orkesterissa soittivat tuon ajan parhaat suomalaiset jazzmuusikot. Sarmanto opiskeli Sibelius-Akatemiassa pianonsoittoa Martti Lauri Paavolan (s. 20.7.1898 Janakkala ja k. 26.3.1990 Helsinki) ja musiikin teoriaa Joonas Kokkosen (s. 13.11.1921 Iisalmi ja k. 2.10.1996 Järvenpää) johdolla; myöhemmin hän opiskeli vielä Berkleen musiikkikoulussa Bostonissa. Heikki Sarmanto on hyvin tuottelias ja musiikin raja-aitoja rikkova säveltäjä ja pianisti. Muutama kuukautta myöhemmin – joulukuussa 1975 - Heikki Sarmannon vetämän kokoonpanon pohjalle päätettiin rakentaa Uuden Musiikin orkesteri UMO. UMO-nimen keksi ehdottaa Markku Johansson.

Heikki Sarmanto.

Simo Salminen pääsi UMO:n soittamaan keväällä 1976. Syksyllä 1976 Simo Salminen ja Markku Johansson lähtivät New Yorkiin opiskelemaan jazzmusiikkia. Simo Salmisella oli aivan selvä tahtotila tulla päteväksi lead-trumpetistiksi, joka vähemmän soittaisi improvisoituja sooloja. Simo viipyikin Yhdysvalloissa useamman vuoden, mutta Markku Johansson vain vähemmän aikaa. Simo kävi soittotunneilla trumpetisti ja säveltäjä Lew Michael Soloffin (s. 20.2.1944 New York ja k. 8.3.2015 New York) luona, kuten Markkukin. Lew Soloff oli hyvin monipuolinen ja taitava muusikko.

Trumpetistit Simo Salminen ja Markku Johansson New Yorkissa.

Lew Soloff opiskeli mm. Eastman School of Musicissa ja Julliardissa; hän omasi erittäin hienon soittotekniikan sekä laajan musiikin eri alojen yleistuntemuksen. Lew Soloff soitti erittäin korkealla tasolla sekä klassista että jazzmusiikkia. Hänellä oli samoin hyvin harvinainen kyky ja taito: vaikka hän soitti leadia trumpetilla konsertissa kovaa ja korkealta, hän pystyi ja usein soittikin samassa konsertissa myös hyvin laadukkaita improvisoituja soolo-osuuksia solistina.

Lew Michael Soloff.

Lew Soloffista tuli monipuolisuutensa ja laaja-alaisuutensa vuoksi hyvin kysytty muusikko studioissa. Tästä syystä hänen soittoaan on mahdollista kuulla monien eri tyylisten artistien levyillä sekä elokuvamusiikin nauhoituksissa ja TV-mainoksissa. Soloffin soittoa voi kuulla mm. Frank Sinatran, Aretha Franklin, Marianne Faithfulin, Simon & Garfunkelin, Chaka Khanin ja Sinead O’Connorin albumeilla. Lew Soloff soitti Blood Sweat & Tears-yhtyeessä Randy Breckerin jälkeen. Soloff soitti trumpettia pitkällä musiikkiurallaan myös Gil Evansin orkesterissa, Carla Bley Big Bandissa, Mingus Big Bandissa, Manhattan Jazz Quintetissa ja vieraili ympäri maailmaa orkestereiden solistina.


Lew Soloffin asunto New Yorkissa on täytynyt tehdä lähtemättömän vaikutuksen Simoon ja Markkuun vuonna 1976. Simo kirjoitti kirjeessään Suomeen 29.10.1976 näin: ”Joo, Lew Soloffin kämppä on soittajan unelma. Se on 52nd Streetillä. Yläkerrassa on yksi huone, jossa on sohvaa, pöytää, puhelinta, mankkaa ym. Toinen huone ylhäällä on sen makuuhuone, jossa on iso mankka, TV, Video-TV ja kauhea määrä videokasetteja ym. Alakerrassa kylpyhuone, keittiö. Sitten on iso huone, jossa on flyygeli, valokuvauskamat, heijastinkoneet, 20 trumpettia (ihan totta!), joita se käyttää tilanteen mukaan, levysoitin ja 2 kaiutinkaappia, joiden mitat ovat n. 1 m leveät ja 150 cm korkeat. Se pisti Coltranen levyn uskomattoman lujalle ja rupes jammaamaan. Kauheasti levyjä, paljon klassista ja musiikkikirjallisuutta. Jon Faddiksella on kanssa makee kämppä, vähän pienempi. Täynnä Dizzyn, Soloffin ja Jonin kuvia ja kaikki Dizzyn levyt. Huh, huh!”


Vähän myöhemmin kirjeessään Simo kirjoittaa näillä sanoilla: ”Joo, on tullut tutustuttua tosi koviin studiosoittajiin. Trumpetisteja: Alan Rubin, Rundy Brecker, John Gatchell, pasunisti Dave Taylor, tenoristi George Young. Soloff (on muuten tosi kiva kundi) hoiti meidät yllättäen sellaisen legendaarisen trumpettimaikan tunnille kun Carmine Caruso. Se on 72-vuotias, mielettömän kiva ukko, joka on kovin ansatsi-spesialisti. Kaikki kovat vaskisoittajat ovat olleet sen ja ovat silloin tällöin vieläkin sen oppilaita. Faddis, Soloff, Al Porcino Marvin Stamm, Sam Burtis ja muuten: Lee Konitz myös. Caruso ei ota kuin 15$/tunti. Sanoi, että ei enää tarvitse rahaa muuta kuin elämiseen, ei autoja ym. Tosi mukava pappa.”


Marraskuun ensimmäinen päivä Markku Johanssonin perhe ja Simo Salminen muuttivat New Jerseyn New Yorkiin. Kirjeessään New Yorkista 20.11.1976 Simo Salminen kirjoittaa Teemu-veljelleen: ”Soloff ja Faddis tulivat rundilta takaisin. Soloffia en ole vielä saanut kiinni. Faddikseen törmäsin musakaupassa. Lupasi soittaa ja mennään ehkä kuuntelemaan jotakin.


Se Carmine Caruso on legenda jo eläessään. Sen harjoitusmetodi on sopiva kaikille puhallininstrumenteille. Tarkoitus on saada kaikki puhaltamiseen tarkoitetut lihakset kestämään ja toimimaan ajallaan, eli ”Tiimimgista” on paljon kyse. Sen oppilaita on muun muassa Lee Konitz. Sille tulee oppilaita ympäri maailman Etiopiasta, Intiasta, Ranskasta, Japanista ym. 72-vuotias loistava pappa. Taidankin lähettää sulle kohta sen kirjan jos löydän. Se kertoo kaikkia kivoja juttuja, ja tunneilla on oikein mukava atmosfääri.”


Simo Salminen vuodattaa kirjeessään New Yorkista 11.12.1976 seuraavasti: ”Nyt on tosi hyvä fiilis kun alkoi noi Soloffin tunnit pari viikkoa sitten. Ei mulla ole koskaan ollut näin kovaa halua ja fiilistä tehdä tosiaan perusteellista työtä. Nyt on tilanne tosi hyvä, juuri sitä mitä tulin täältä hakemaan. Opettajat, jotka tietävät kaikki asiat mitä soittamiseen tulee, ovat mukavia, sanovat heti jos soittaa väärin. Ei onnistu bluffaus, enkä sitä haluakaan.


Ennen kaikkea toi Soloffin Luu on tuonut väriä päiväohjelmaan. Kaksi viikkoa sitten se tsekkas mitä mä osaan. Se pisti mut soittamaan erilaisia juttuja. Sanoi että soittoni on parantunut siitä viime tunnista ennen kuin hän lähti Gil Evansin kanssa Eurooppaan. Ja että hyvä tulee.


Olimme silloin siellä Edward Treutelilla, jolla Lew on opiskellut 20 vuotta. Treutel on tosi hyvä klassisen torven opettaja. Sillä on Caruson systeemeihin verrattuna toisenlaiset jutut. Treutelille ei saa kertoa, että olemme Caruson oppilaita. Treutelin harjoitukset auttavat saamaan soundia avoimemmaksi ja kiinteäksi ja ”intervallit mahdollisimman pieneksi”, jolloin isotkin hypyt tulevat helposti. Parasta tässä opettajahommassa on se, että Soloff on opiskellut näillä molemmilla papoilla. Lew on osannut yhdistää nämä systeemit ja lisännyt omansa, eli tulos on Lew Soloff = loistava!


Lew teki sen mitä olen kauan odottanut: antoi minulle kovan päiväohjelman, johon kuuluvat kaikki asiat. Ensin ovat Soloffin omat lämmitysharjoitukset, mutta vain yksi sellainen, n. 25-40 min. Sitten tauko. Lew korostaa ennen kaikkea taukoja, ettei vaan soita liian pitkään yhteen menoon. Sitten tulee sitä Treutelin stuffia, johon kuuluu hengitysharjoituksia, palleaharjoituksia ja soundin kuuntelua. Tauko. Sitten Caruso stuffia. Tauko. Sitten ”Music You like”, eli ihan mitä vaan, biisejä, lead-stuffia ym. ainakin 45 min. Tauko. Caruso stuff. Tauko. Sitten harjoituksia tosi pahasta sormiharjoituskoulusta ”Clake’s Technical Studies”, ainakin 45 min. Niistä sormista se sano kanssa hyviä neuvoja miten harjoitella. Lisää Carusoa. Tauko. Tämän jälkeen mitä haluaa. Hyvä olisi jos voisi soittaa levyjen päälle (tai jazzradion heh, heh). Joten tossa sitä on prokkista päiväksi!”


Simo jatkaa vielä: ”Lew on uskomaton tyyppi, kova pilailija ja huumorimiehiä. Se soittaa tällä hetkellä ”Alvin Ailey Dance Theatressa”, jossa on täysi big band. Olin yksissä harjoituksissa ja samana iltana katsomassa näytöstä. Musa oli Ellingtonin. Menen huomenna taas Lewlle jatkamaan tuntia. Nyt me käydään siellä Paterson Collegen (arvaa onko iso?) bändissä soittamassa tiistaisin ja torstaisin. Sinne on vaikeat yhteydet. Thad Jones hakee ja tuo meidät George Washington Bridgeltä, joka erottaa New Yorkin ja New Jerseyn. Me ei pyydetty sitä, ehdotti itse.”

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Sami Hurmerinta 

Sami Hurmerinta sai omilta vanhemmiltaan venäläisen kitaran kahdeksanvuotissyntymäpäivälahjaksi. Siitä lähtien Samille oli täysin selvää, että hänestä täytyy tulla muusikko, hän suorastaan halusi tehdä musiikkia. Sami alkoi 11-vuotiaana käydä koulunsa kitarakerhossa soittamassa. Hän oppi kitaransoiton alkeet hyvin nopeasti ja pystyi soittamaan kitaransoiton opettajan mukana vaivattomasti eri kappaleita. Venäläinen kitara vain ei tahtonut pysyä vireessä ja opettaja esitti toiveen, että vanhemmat ostaisivat Samille parempilaatuisen kitaran. Tämä toive toteutui ja Sami sai soitettavakseen uuden kitaran. Välittömästi kun Sami pystyi soittamaan kitaraa, hän halusi myös säveltää omaa musiikkiaan. Sovituksia hän alkoi miettiä myös taitojen karttuessa.



Sami Hurmerinta tallensi aluksi sävellyksiään nauhureille, vaikka hänellä ei ollut käytössään moniraitanauhureita. Ensin Sami lainasi koulukaveriltaan kaiuttimella varustetun kasettinauhurin. Hän teki musiikkia päällekkäisäänityksellä; kelanauhurille hän äänitti ensin kitarakompin, toisen kitaran hän nauhoitti kelanauhurin kompin toistuessa kasettinauhurille. Näin nauhoituksia lisäämällä hän teki vielä tallenteen laulusta sekä soitti ämpärirummuilla rummut mukaan tallenteeseen. Ämpäriin oli pingoitettu musiikkiliikkeestä ostettu siannahkakalvo, joka oli kasteltu.


15-vuotiaana Sami pääsi mukaan ensimmäiseen bändiin, jossa kyllä soiteltiin paljon, mutta keikkoja ei vielä ollut tarjolla paljoa. Resuset-nimiseen bändiin Sami pääsi soittamaan 16-vuotiaana. Bändissä oli hänen pari kaveriaan soittamassa ja heillä oli Linnanmäen Rondossa viikon keikat, joissa illan soittosetit olivat kolme kertaa 45 minuutin pituisia. Sami meni bändille esittäytymään ja pääsi mukaan soittamaan omilla biiseillään. Keikkoja oli Linnanmäellä kuutena iltana ja näistä keikoista jo maksettiinkin. Tämä tapahtui kesällä 1971.


Resuset -bändissä oli hieman vanhempi laulaja, jonka autolla ja peräkärryllä sekä PA-laitteilla keikoilla kuljettiin. Keikkoja oli Helsingissä mm. Vanhalla ylioppilastalolla ja jopa jonkin verran eri puolilla Suomea. Riihimäellä bändi pääsi Wigwamin lämmittelybändiksikin. Laulajan lähdettyä armeijaan syksyllä tyrehtyi tämä bändiviritelmä. Sami sai keskikoulun suoritettua ja sen jälkeen hän pyrki ja myös pääsi konservatorioon opiskelemaan kitaraa, pianoa ja musiikinteoriaa. Hän sävelsi ahkerasti kappaleita sekä harjoitteli kitaransoittoa, klassista kitaransoittoa konservatoriossa ja sähkökitaraa konservatorion ulkopuolella.


Konservatorion klassisenkitarasoitto paransi sangen merkittävästi Sami Hurmerinnan soittotekniikkaa. Hän myös piti konservatoriovuosiaan hyvin hyödyllisenä muusikonuraansa ajatellen. Samoin hän arvosti konservatorion hyviä opettajia, mm. Ilmari Hytöstä, joka oli pedantti, mutta samalla mukava lehtori. Ilmari Hytönen jopa ymmärsi jotakin kevyestä musiikista, mutta oli myös hyvin tarkka tulkinnasta, varsinkin klassisten kitarateosten suhteen. Sami on myöhemmin pystynyt hyödyntämään kitaransoitossaan klassisen kitarasoiton tekniikkaa.


Sami Hurmerinta opiskeli konservatoriossa neljä vuotta; hän opiskeli opistossa myös teorioita ja säveltapailua sekä suoritti kitarakursseja, joita kutsuttiin tutkinnoiksi jo tuolloin. Tutkinnot hän suoritti hyvin arvosanoin. Tutkinnot suoritettiin arvovaltaisen raadin edessä, jossa istui yleensä viisi opettajaa. Varsinkin klassinen kitara on varsin herkkä soitin, jossa pienetkin tekniset virheet kuuluvat selvästi.


Juhannuksena 1972 Samin neljä vuotta vanhempi veli kuoli yllättäen. Tapaus oli tietysti järkyttävä. Sami purki suruaan ja tuskaansa soittamiseen ja musiikkiin. Sami eristäytyi vain opiskelemaan musiikkia, harjoittelemaan sekä kappaleiden säveltämiseen. Hänet pyydettiin kesällä 1972 mukaan yhtyeeseen, jossa soitti pari vanhempaa kaveria mukana. Tämä orkesteri harjoitteli Haukilahden Stella Mariksessa, joka oli nuorison suosima paikka Haukilahden rannassa. Bändi teki muutamia keikkoja, mutta yhtyeen rumpali lähti armeijaan ja kokoonpanoa täytyi muuttaa. Uusi miehitys alkoi soittaa nimikkeellä Taivaanvuohi. Pertti ”Pepa” Päivinen (s. 2.6.1955) tuli bändiin soittamaan saksofonia ja huilua tässä yhteydessä; Päivinen tuurasi aina välillä soittajana Pentti Lahtea (s. 5.8.1945).

Pentti Lahti.

Pepa Päivisen pääsoitin on baritonisaksofoni, mutta hän hallitsee suvereenisti myös basso-, tenori- ja sopraanofonit sekä klarinetin, bassoklarinetin sekä erilaisia huiluja. Hän aloitti huilunsoitolla Vantaan musiikkiopistossa 12-vuotiaana opettajanaan Seppo ”Paroni” Paakkunainen. Saksofoninsoitto alkoi Viipurin Työväen soittajissa 14-vuotiaana. Varhaisia musiikkivaikuttajia Päiviselle olivat rockyhtyeet Soulset, Tasavallan Presidentti ja ulkomaisista yhtyeistä Colosseum ja Blood, Sweat & Tears. Pepa Päivinen innostui jazzista 16-17-vuotiaana. Hän alkoi opiskella vuonna 1974 Oulunkylän pop- ja jazzopistossa saksofoninsoittoa opettajanaan Juhani Anteri ”Junnu” Aaltonen (s. 12.12.1935 Kouvola) ja sovitustekniikkaa opettajanaan Harry Kaj Olof Backlund (s. 24.2.1945 Helsinki ja k. 25.12.2013 Helsinki).

Pertti "Pepa" Päivinen.

Päivinen aloitti ammattisoittajan uransa 1970-luvun alussa ja liittyi Sami Hurmerinnan Taivaanvuoheen. Hän soitti keikoilla laulajien Aarne Tapani Kansan (s. 9.3.1949 Hamina) ja Arto Arvo Juhani Sotavallan (s. 7.1.1950 Helsinki ja k. 6.3.1990 Helsinki) yhtyeissä. Päivinen kiersi Eurooppaa vuosikymmenen lopulla kitaristi ja säveltäjä Jukka Jorma Tolonen (s. 16.4.1952 Helsinki) Bandin (JTB) joukossa. Päivinen tutustui 1980-luvulla jazzrumpali Edward Vesalaan (s. 15.2.1945 Mäntyharju ja k. 4.12.1999 Yläne), jonka kokoonpanon Sound & Fury soitantaan hän otti osaa vuodesta 1984 lähtien. Pepa Päivinen soitti myös monilla Vesalan levyillä.

Anthony Braxton.

Pepa Päivinen soittaa vuonna 1975 perustetussa UMO:ssa sekä Saxperiment-saksofonikvartetissa ja hän osallistui yhdysvaltalaisen saksofonisti Anthony Braxtonin (s. 4.7.1945 Chicago) Ensamble Braxtonian kiertuekokoonpanoon. Vuonna 1997 ilmestyi Päivisen ensimmäinen sooloalbumi, Saxigon, Edward Vesalan tukemana. Albumilla soittivat Päivisen lisäksi Vesala, kosketinsoittaja Iro Helena Maaria Haarla-Krokfors (s. 7.11.1956 Tampere) ja kitaristi Jouko Tapani ”Jimi” Sumen (s. 1959). Seuraavat albumit ilmestyivät Pepa Päivinen Trion nimellä (Umpsukkelis vuonna 1999 ja Fun Faraway vuonna 2002). Triossa soittivat kahdella ensimmäisellä levyllä Hannu Rantanen (basso) ja Mikko Hassinen (rummut). Myöhemmin Rantasen korvasi Ville Huolman ja vuonna 2005 yhtyeeseen, jonka nimi vaihtui Pepa Päivinen Quartet, liittyi kitaristi Timo Kämäräinen (s. 29.4.1979 Sonkajärvi). Iro Haarlan kanssa Pertti Päivinen on julkaissut duolevyn, Yarra Yarra vuonna 2001.

Ira Haarla.

Sami Hurmerinta teki Taivaanvuohelle paljon kappaleita, mutta myös covereita bändi soitti. Yhtye kävi monissa Helsingin nuorisotilojen bändi-illoissa soittamassa; keikkoja oli jopa Vanhalla ylioppilastalolla ja N-klubilla eli Natsalla. Levyn tekoon Taivaanvuohi ei kuitenkaan päässyt. Yhtyeen aktiiviaika osui vuoteen 1973. Taivaanvuohi teki suoran lähetyksen Liisankadun Popstudiolta joulukuussa 1973. Popstudiossa kävivät soittamassa mm. Tasavallan Presidentti ja Wigwam. Kerran kuukaudessa tuli radiosta suorana tämä vajaan tunnin mittainen ohjelma. Taivaanvuohi-bändille studiotyöskentely oli jännä paikka, sillä siellä oli vielä yleisöäkin paikalla. Samassa pakassa tehtiin YLElle livenauhoituksia ja kantanauhaäänityksiä. Nauhoitukset tallennettiin käytettäviksi Yleisradion äänitekantaan.

Dave "Isokynä" Lindholm.

Vuonna 1973 Taivaanvuohen Laajasalon keikka tallennettiin Yleisradiolle. Samalla keikalla olivat mukana Dave Isokynä Lindholm (oik. Ralf Henrik Lindholm, s. 31.3.1952 Helsinki), Jukka Haurun bändi ja joitakin muita esiintyjiä. Taivaanvuohi soitti Wigwamin kanssa muutamia keikkoja yhdessä. Taivaanvuohen jäsenet olivat nuoria, ahkeria, innokkaita ja kunnianhimoisia, jotka harjoittelivat soittoaan todella paljon. Sami Hurmerinta muistaa säveltäneensä tälle kokoonpanolle itse erään seitsemänosaisen progressiivisen teoksen. Bändi nauhoitti mielellään omaa soittoa nauhoille ja he myös myivät keikkansa täysin itse. Taivaanvuohen musiikki ei ollut välttämättä kovin helppotajuista musiikkia, eikä se todellakaan sopinut soitettavaksi mihinkään tanssilavalle. Kevään 1974 aikana yhtyeen erilaiset vaikeudet alkoivat kasautua ylipääsemättömiksi.

Wigwam.

Taivaanvuohi oli jo kolunnut kaikki mahdolliset pääkaupunkiseudun soittopaikat lävitse ja uusia soittomahdollisuuksia ei paljoa ollut näköpiirissä. Oli jopa suunniteltu äänilevyn tekemistä Love Recordsille, mutta sekin hanke oli ajautunut karille tilanteen muuttuessa. Yhtyeenä Taivaanvuohi alkoi kuivua paikoilleen. Sami Hurmerinnalla oli vielä konservatoriolla keskeneräisiä tutkintoja tekemättä. Lopulta Taivaanvuohi yhtyeenä laitettiin telakalle odottelemaan parempia aikoja kevättalvella 1974. Bändin basisti, Uppe Siitonen, pääsi soittamaan yllättäen Maarit Äijön yhtyeeseen. Eikä mennyt kovin monta kuukautta siihenkään, kun Sami Hurmerinta huomasi soittavansa Maaritin yhtyeessä kitaroita.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

 Garden Lodge ja Queen


Garden Lodge.

Mary Austin Garden Lodgessa.


Freddie Mercury (alk. Farrokh Bulsara, s. 5.9.1946 Sansibar ja k. 24.11.1991 Lontoo) osti Länsi-Lontoon Logas Plasesta, Kensington W8:ssa sijaitsevan Garden Lodge-nimisen kiinteistön vuonna 1978 kiinteistössä ensimmäisen kerran käytyään ja ihastuttuaan siihen. Hän maksoi tuolloin tulevasta asunnostaan noin 300 000 puntaa. Talo on kaksikerroksinen ja siinä on kahdeksan makuuhuonetta ja koristeltu studiosiipi, jossa on suuri erkkeri-ikkuna. Freddien Mercury suunnitteli yhdessä sisustussuunnittelija Robin Moore Eden kanssa talosta täysin itselleen mieleisen kodin. Taloa ympäröi laaja puutarha ja kiinteistö on suojattu noin 2,4 metriä korkealla kivimuurilla.





Vuonna 1907 talo valmistui uusgeorgialaisseen tyyliin ja talon suunnitteli arkkitehti Ernest William Marshall. Talo suunniteltiin taidemaalari Cecil William Realle (1860-1935) ja hänen vaimolleen, Constancelle. Constance asui talossa vuoteen 1938 saakka. Sen jälkeen talossa on asunnut useita tunnettuja henkilöitä. Kuoltuaan Mercury jätti kiinteistön vuonna 1991 naisystävälleen, Mary Austinille, perinnöksi. Mercury asuin Austinin kanssa useita vuosia West Kensingtonissa 1970-luvun alussa. Nyt Mary Austin on laittanut kiinteistön myyntiin huutokaupalla. Kiinteistö halutaan myydä noin 35 miljoonan euron hintaan. Viime vuonna huutokaupalla myytiin Freddie Mercuryn omaisuutta; mm. hänen Yamaha-flyygeli myytiin 2 miljoonalla dollarilla.







Mercury syntyi Stone Townissa, Sansibarin vanhimmassa osassa, joka tunnetaan myös nimellä Mji Mkongwe. Stone Town sijaitsee Ungujan saaren länsirannikolla. Sansibarin saari oli sulttaanikunnan entinen pääkaupunki sekä mauste- ja orjakaupan kukoistava keskus 1800-luvulla Imtian valtameren rannalla. Mercuryn vanhemmat olivat Bomi Bulsara (1908-2003) ja Jer Bulsara (1922-2016). Perheeseen kuului vielä tytär, Kashmira (s. 1952).









Freddie Mercury vietti suurimman osan lapuuttaan Intiassa, missä hän aloitti pianonsoiton opiskelunsa jo 7-vuotiaana asuessaan sukulaistensa luona. Kahdeksanvuotiaana Freddie Mercury vuonna 1954 lähetettiin opisklemaan St. Peter’s Schoolin poikien sisäoppilaitokseen Panchganiin, Bombayn lähelle. 12-vuotiaana Mercury perusti ensimmäisen kouluyhtyeensä, Hecticsin, joka soitti Little Richardin ja Cliff Richardin musiikkia. Mercuryn pystyi radiosta kappaleita kuunneltuaan soittamaan niitä perässä pianolla. Jo kouluaikanaan hän alkoi kutsua itseään Freddie-nimellä. Helmikuussa 1963 hän muutti takaisin Sansibariin vanhempiensa luokse.

12 Stafford Terrace Kensingtonissa , Lontoossa, Mercuryn entinen koti.
Freddie Mercuryn syntymäkotitalo Sansibarissa.




Freddie Mercury ja hänen perheensä muuttivat keväällä 1964 Englantiin pakoon Sansibaarin vallankumouksen väkivaltaa, jossa tuhannet arabit ja intialaiset saivat surmansa. Perhe muutti asumaan hetkeksi osoitteeseen 19 Hamilton Close, Feltham, Middlesex; se oli noi 13 mailia (21 km) länteen Lontoon keskustasta. Hetken perhe asui myös osoitteessa 122 Hamilton Road ennen kuin asettuivat asumaan pieneen taloon osoitteessa 22 Gladstone Avenue lokakuun lopussa. Alkuun Freddie Mercury opiskeli taidetta Isleworth Polytechnicsin yliopistossa Länsi-Lontoossa. Hän jatkoi opiskellen graafista taidetta ja suunnittelua Ealing Art Collegessa, josta hän valmistui vuonna 1969.

Freddien Mercury.
Queen.

Koulujen jälkeen Freddie Mercury kokeili musiikkia eri yhtyeiden kanssa ja myi käytettyjä vaatteita Kensington Marketilla Lontoossa rumpali ja tuottaja Roger Taylorin kanssa. Freddie työskenteli samoin matkatavaroiden käsittelijänä Heathrow’n lentokentällä, vuonna 1929 perustetulla nykyään suurimmalla Lontoon kuudesta lentokentästä. Huhtikuussa 1970 Freddie Mercury liittyi kitaristi Brian Harold Mayn (s. 19.7.1947) ja rumpali Roger Meddows Taylorin (s. 26.7.1949) Smile -yhtyeeseen, johon otettiin vielä basistiksi John Richard Deacon vuonna 1971 (s. 19.8.1951). Freddie Mercury keksi bändin nimeksi Queen.