Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (12. osa) 

Elmyr de Hory empi ehdotusta: ”En ollut tehnyt sellaista aikaisemmin – järjestänyt galleriaan kokonaista väärennösnäyttelyä. Olin kauheassa paineessa. Souzalla oli samaan aikaan suuren meksikolaismaalarin Rufino Tamayon näyttely ja Tamayo itse tuli luokseni sanoen: ’Elmyr, sinun on pakko tehdä se jo yleisönkin takia.’ Niinpä minä myönnyin vasten tahtoani. Kaikki kustannukseni peitettiin ja näyttelyä varten painettiin kaunis luettelo. Museokin halusi järjestää näyttelyn, mutta siellä oli silloin toinen varhaisempien ranskalaisten teosten näyttely. Minua pyydettiin odottamaan, mutta sanoin: ’Voi, olen tänään täällä ja jo huomenna poissa.’ Näin siis paljon paljon vaivaa enkä saanut ainuttakaan työtä myydyksi. Muutamat avajaisvieraat kyselivät hintoja, mutta ne olivat niin korkeat, ettei myymisestä ollut puhettakaan. Meksikossa tuonlaatuiset maalaukset ja niiden hinnat olivat tavalliselle keräilijäjoukolle jotakin aivan uutta. Taulun joka oli yli kahden kolmen tuhannen dollarin hintainen oli oltava Rembrandt. Tietysti oli rikkaitakin perheitä, jotka tiesivät mitä mikin on, mutta nuo ihmiset tekivät luonnollisesti ostoksensa New Yorkissa tai Pariisissa. Näyttely epäonnistui, mutta minä sain paljon julkisuutta rikkaana taiteenkeräilijänä. Se osoittautui myöhemmin pahimmaksi mitä tapahtua saattoi.”

Käteisrahan toivossa Elmyr de Hory – esiintyen Louis E. Raynalina – lähestyi Galleria Proteon omistajaa, Señora Montes de Oca Quijadaa. Elmyr tarjoutui myymään galleristille ”osan kokoelmastaan”, joka koostui etupäässä Modiglianin piirustuksista. Ensimmäinen asia, mihin galleristi kiinnitti huomionsa oli se, että Elmyr oli laskenut hintojaan merkittävästi. Keskimääräinen teoshinta oli 350 dollaria kappaleelta. Gallerian omistajalla alkoi epäilys herätä; miten yhdessä taidekokoelmassa voi olla niin paljon näin halpoja, mutta harvinaisia piirustuksia. Galleristi lähetti kirjeitä Amerikan eri galleristeille ja tässä yhteydessä häneen tietoon tuli, että tarjotut piirustukset muistuttivat vaarallisen paljon väärennössarjaa, joka oli tullut markkinoille New Yorkissa ja Chicagossa.

Elmyr sai lähteä tyhjin käsi tästä galleriasta. Lomamatkan luonne muuttui nopeasti, kun Elmyr joutui paikallisen poliisin kanssa tekemisiin vain kaksi kuukautta Meksikoon saapumisen jälkeen. Mexico Cityn hienoimmassa esikaupungissa asui huvilassaan englantilainen homoseksuaalinen kuusikymmentävuotias mies, joka oli murhattu. Tämä englantilainen mies viihtyi hyvin 18-22-vuotiaiden nuorukaisten seurassa. Yöiseen aikaan miehellä oli tapana saalistaa pahamaineisissa baareissa kaupungilla. Eräänä aamuna mies löydettiin yksin kotoa kuolleena.

Elmyr ei tuolloin taitanut espanjankieltä eikä hänellä ollut tapauksesta alkuun mitään tietoa. Muutaman päivän päästä eräiden cocktailkutsujen jälkeen Elmyr jäi ranskalaisen taidekeräilijän ja ystävänsä Jean-Louisin kanssa keskustelemaan tilaisuuden jälkeen samalla, kun palvelustyttö siivosi kutsujen jälkiä. Ovikello soi ja sisään astui kaksi etsivää, jotka pyysivät Elmyrin mukaansa poliisiasemalle. Elmyr lähti poliisien mukaan Jean-Louisin kanssa. Kyse olikin murhatutkinnasta, vaikka Elmyr oli ensin pelännyt, että poliisit kyselivät hänen henkilöpapereistaan. Elmyr tietysti kiisti tunteneensa englantilaista miestä. Samoin hän kiisti tuntevansa meksikolaista Carlos-poikaa, joka oli epäiltynä murhasta poliisien pidättämänä.

Seuraavaksi poliisit ihmettelivät, miksi Elmyrin nimi ja puhelinnumero oli englantilaisen pienessä muistikirjassa. Tuolloin Elmyr muisti, että hän oli tavannut cocktailkutsuilla englantilaisen miehen ja keskustelun jälkeen antanut tälle yhteystietonsa. Kuulustelut kestivät useita tunteja ja lopulta näytti siltä, että poliisit myös uskoivat Elmyrin tarinaa. Yllätys oli suuri hänelle, kun poliisit kuulustelujen päätteeksi pyysivät Elmyriltä 1 000 pesoa päästääkseen hänet vapaaksi. Elmyr suuttui aluksi, mutta neuvottelujen jälkeen suostui maksamaan 500 pesoa poliiseille. Kun hänet haettiin kolmannen kerran kuulusteltavaksi ja kiristettiin jälleen rahaa, Elmyrin mitta tuli täyteen. Elmyr oli tutustunut Englannin lähettilääseen, Sir Andrew Nobleen, ja tämä suositteli Elmyrille lakimiestä, William O’Dwyeriä, New York Cityn entistä pormestaria ja Yhdysvaltojen entistä Meksikon lähettilästä; O’Dwyer oli myös tutustunut Elmyrin näyttelyyn.

William O’Dwyer rauhoitteli Elmyrin ja lupasi hoitaa asian kuntoon. Viikon päästä asianajaja ilmoitti Elmyrille, että asia on hoidettu ja viranomaiset eivät enää vaivaa Elmyriä. He sopivat tapaamisen, jossa asianajaja esitti Elmyrille 1 000 dollarin laskun. Elmyr ihmetteli, mistä hän oikein maksaa, kun sillä summalla hän olisi voinut maksaa poliiseille kaksikymmentä 500 peson kiristyssummaa. O’Dwyer vastasi: ”Kerronpa teille totuuden, paroni Raynal. Minun oli annettava poliisipäällikölle 500 dollaria siitä, että lupasi jättää teidät rauhaan ja mielestäni ansaitsen vähintään 500 dollaria siitä hyvästä, että systyn vaikuttamaan tuolla tavalla päällikköön. Näin on tapana Meksikossa. Teidä on opittava pitämään varanne.”

Elmyr tyytyi siihen, mutta kysyi asianajajalta, ottasiko hän käteismaksun sijaan pienen Renoirin piirustuksen. Asianajaja oli enemmän kuin tyytyväinen järjestelyyn. Elmyr kohtasi Meksikossa samoin itävaltalaisen pakolaisen, Oscar Hernerin, jolla oli oma taidegalleria Calle Iturbidella. Galleristi oli tutustunut Elmyrin näyttelyyn Meksiko Cityssä ja hän oli kovin kiinnostunut Elmyrin kokoelmasta. Hän esitti Elmyrille usein kutsuja kotiinsa. Aikaisemmin galleristi oli omistanut Wienissä antiikkikaupan. Elmyr huomasi pian, että Oscar Herner oli ovela liikemies, joka myös epäili Elmyrin puuhia. Oscar Hernerin muutamat huomautukset saivat tämän vaikutelman Elmyrissä aikaan.

Oscar Herner ehdotti Elmyr de Horylle, että he yhdessä perustaisivat oman taidegallerian. Elmyr kuitenkin luetutti sopimusluonnoksen lakimiehellään – ei kuitenkaan O’Dwyerillä – huomautti lakimies, että Oscar saisi sen mukaan voitot ja Elmyrille jäisi kaikki työ. Elmyr antoi Oscarille puoli tusinaa maalausta Meksikosta lähtiessään myytäväksi. Töiden joukossa oli Miami Beachissa maalattu Henri Matissen jäljitelmä taulusta, jossa tyttö istui pöydän ääressä mimoosamaljakon vieressä. Tätä aihetta Matisse oli maalannut usein ja Elmyr tahtoi maalauksestaan 10 000 dollaria. Väärentäjä oli kehystänyt taulunsa vasta Meksikossa. He sopivat Oscarin kanssa, että kaikki rahat, jotka taulusta menisivät yli 10 000 dollarin olisivat Oscarin palkkiota. Oscar antoi vielä taulusta Elmyrille 2 000 dollaria ennakkomaksua.

Elmyr luki puolenvuoden jälkeen Hollywoodin ja Vinen kulmassa Art News Annual-lehteä, jonka sivulla 22 oli kokosivun ilmoitus ja kuva Henri Matissen öljymaalauksesta nimeltään Figuuri ja kukkia. Ilmoituksessa kuvan yläpuolella luki: Knoedler Galleries, New York. Kiirehtäen Elmyr palasi hotelliinsa, josta soitti Knoedlerille New Yorkiin esiintyen puhelimessa taiteenkeräilijäksi, joka oli nähnyt lehdessä gallerian ilmoituksen. Elmyr tiedusteli kyseisen taulun hintaa. Galleriasta hintaa ei kerrottu hänelle, sillä taulu oli jo myyty. Galleriasta samalla kerrottiin, että ensi kuussa heille oli tulossa toinen, vähän pienempi Matissen öljymaalaus. Tämän hinnaksi arvioitiin noin 60 000 dollaria.

Seuraavaksi Elmyr soitti Oscar Hernerille ja kyseli rahojensa perään. Oscar ilmoitti Elmyrille, että hän ei tiedä mitään kyseisesta kukkamaalauksesta. Samalla Oscar kertoi olleensa Sveitsissä muutama kuukausi aikaisemmin ja jättäneensä ”Matissen öljymaalauksen” Genéveen agentille. Elmyr kysyi, myikö agentti taulun Knoedlerille New Yorkiin. Tästä Oscarilla ei ollut tietoa ja hän rauhoitteli kiihtynyttä Elmyriä lupaamalla heti soittaa Sveitsiin ja sen jälkeen tulla Elmyriä Hollywoodiin tapaamaan. Oscar saapui Kaliforniaan ja kertoi yrittäneensä olla yhteydessä sveitsiläiseen agenttiin tässä kuitenkaan onnistumatta. Elmyr tiedusteli myös mitä kuului Renoirin ”teoksille”, jotka hän oli jättänyt Oscarille välitykseen; olivatko nämä työt myös joutuneet Genéven agentin haltuun. Tähän Oscar vastasi, että nämä ovat edelleen Mexico Cityssä. Oscar edelleen rauhoitteli Elmyriä ja lupasi, että asiat hoituvat kyllä jatkossa. Heti hän suostui maksamaan Elmyrille 3 000 dollaria ennakkoa.

Elmyr otti Oscarin tarjoaman rahan vastaan. Oscar lupasi myös tulla Elmyriä tapaamaan kahden viikon päästä New Yorkiin, josta Oscar jatkaisi sitten matkaansa Genéveen asiaa selvittämään. Oscar puhui tässä tapaamisessa Elmyrin ympäri ja sai Elmyrin luovuttamaan itselleen mukaan Modiglianin ison öljyvärimuotokuvan, kaksi Reinorin uutta pastellityötä sekä muutamia piirustuksia ja vielä toisen pienen Matissen öljytyön. Teosten markkina-arvo liikkui tuolloin noin 300 000 dollarissa. Vielä ennen teosten pakkaamista Oscar kysyi tutkittuaa teoksia Elmyriltä: ”Etkö luule että sinun pitäisi lisätä e-kirjain Matissen nimikirjoitukseen?” Viimeistään tuon kysymyksen jälkeen Elmyr vakuuttui, että Oscar ymmärsi missä hän oli mukana ja mitä hän oli tekemässä. Joka tapauksessa Elmyr lisäsi Oscarin odottaessa tauluun e-kirjaimen.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Emyr de Hory (11.osa)

Yhdysvalloissa vain vanhaa maalamatonta ranskalaista kangasta ei yksinkertaisesti ollut saatavissa ja toisaalta sopivan ikäiset ranskalaiset öljymaalaukset – niistä värin saisi pois liuottamalla pohjamaalaukseen saakka – olivat turhan kalliita Elmyr de Horylle hankittavaksi. Myös kiilakehykset – puiset kehykset, joihin maalauskangas pingotetaan – varsin erikoisine ranskalaisine nurkkakiiloineen olivat sangen harvinaisia Kansas Cityssä, Dallasissa tai Hollywoodissa. Elmyr de Hory kehitti ratkaisuksi ongelmaan Yhdysvalloissa ennen vuotta 1954 kekseliäästi käyttäen paikallisia kankaita ja kiilakehyksiä. Niin pian kun kangas oli kuivunut hän leikkasi partakoneenterällä kankaan huolellisesti irti kehyksestä, jonka jälkeen Elmyr liimasi maalauksen toisen samankokoisen pingotetun kankaan päälle. Konservaattorit käyttivät tätä samaa menetelmää työssään.

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Floridassa asuessaan myöhemmin Elmyr de Hory hankki Pariisista yhdet ainoa, mutta aidot ranskalaiset kiilakehykset, josta Elmyr teetätti paikallisella puusepällä useita tusinoita tarkkoja kopioita kehyksestä. Elmyr itse vanhensi teettämänsä kehyspuut tärpätistä, likaisesta pellavansiemenöljystä ja ruskeasta väristä valmistamallaan sekoituksella. Tämän jälkeen Elmyr pingotti kankaan ja teki saman käsittelyn kankaan toiselle puolelle. Maalauksen valmistuttua hän ruiskutti teoksen toiseen kertaan suihkepullolla, joka sisälsi samaa ainetta ohuemmalla sekoituksella.

Elmyr de Horyn elämä Floridan Miami Beachillä oli miellyttävää, jopa liiankin makeaa jatkuakseen; ennusmerkit näyttivät jo siltä, että pian elämä taas muuttuisi. Elmyr oli käynyt muutamaa vuotta aikasemmin chicagolaisen taidekauppiaan, Joseph W. Faulknerin, taidegalleriassa Main Streetillä. Faulknerilla oli galleriansa yhteydessä pieni kirjakauppa, jossa myytiin Pablo Picasson ja Braquen töitä ja Elmyr oli aikaisemminkin käynyt Faulknerin kanssa kauppaa. Elmyr kirjoitti taidekauppiaalle ja ilmoitti, että hän kauppaisi Henri Matissen piirustusta. Taidekauppias tarttui heti syöttiin ja ilmoitti kiinnostuksensa samalla tiedustellen, oliko Elmyrillä muuta kaupattavaa. Elmyr mainitsi omistavansa Modiglianin piirustuksia, joita hän nipun lähettikin taidegalleriaan. Kauppias soitti pian galleriastaan haluten kaikki piirustukset ja hinnat sovittiin puhelimessa; rahat olivat Elmyrillä parissa päivässä.

Taidekauppiaan ruokahalu vain kasvoi ja tiedusteli, oliko Elmyrillä lisää kaupattavaa. Siihen tiedusteluun Elmyrin oli sangen helppo kertoa omistavansa melko ison kokoelman, jota hän ei kuitenkaan kerralla. Taidekauppias ilmoitti, että hänellä on laaja asiakaspiiri, joka näin keväällä olisi halukas sijoittamaan taiteeseen. Elmyr lähetti taas muutamia teoksiaan lisää taidekauppiaalle, joka jälleen pian soitti Elmyrille kysyen teosten hintaa. Lyhyen tinkauksen jälkeen Elmyr myi teokset 7 000 dollarilla; jälleen rahat tulivat Elmyrille nopeasti.

Joseph Faulkner ilmoitti eräänä päivänä soittamalla, että saapuisi lomailemaan helmikuussa 1956 Miamiin ja haluaisi siinä yhteydessä tavata myös Elmyrin. Joseph Faulkner majoittui Fontainebleau-hotellin ylelliseen huoneistoon. Hän tuli ystävänsä kanssa tapaamaan Elmyr de Horya. Uteliaana taidekauppias tutki ympäristöään ja löysi Elmyriltä pienen ”Matissen maalauksen”, jonka halusi välttämättä ostaa. Elmyr pyysi taulusta 10 000 dollaria, mutta taidekauppias ei voinut päättää hintaa heti ja hän pyysi saada taulun mukaansa Chicagoon näytettäväksi. Kauppias tai taulun mukaan vielä kolme piirustusta; viikon päästä taidekauppias soitti ja kertoi taululle löytyvän asiakkaan, mutta hinnaksi Elmyrille jäisi kaikesta 7 500 dollaria. Kaupat lopulta tehtiin sillä hinnalla ja viikon päästä Elmyrillä oli taas rahat saatuna kaupoista. Nyt Elmyrillä oli varoja useita kymmeniätuhansia dollareita, joilla hän mm. vaihtoi vanhan Lincoln Continentalin täysin uuteen, vuoden 1956 malliseen avo-Cadillaciin.

Faulkner oli Chicagossa näyttänyt kaikkia Elmyriltä saamiaan teoksia taideinstituutille, jonka arvion mukaan teokset olivat aitoja. Taidekauppias lähetti samassa kuussa vielä useamman piirustuksen Elmeriltä ostamiaan töitä Delius-galleriaan New Yorkiin näyttelyä varten. Töiden mukana meni myös ”Henri Matissen öljymaalaus”. Kahden viikon jälkeen Delius-galleria ilmoitti kirjeitse, että näyttely peruuntuu, koska ”kaksi Renoirin teosta oli jäljennöksiä, ei alkuperäistöitä”. Galleriasta arveltiin myös, että Modiglianin työt olisivat väärennöksiä. Henri Matissen öljyvärityöstä galleria oli lähettänyt valokuvan Matissen entiselle sihteerille Etelä-Ranskaan ja saanut tältä sähkeessä tietää, että maalaus oli väärennös.

Elmyrin taidekauppiaalle antaman selvityksen mukaan teokset olivat kuuluneet Ray-Paul von Majowskyn budapestilaiseen kokoelmaan, jotka Raynal/Elmyr oli muinoin ostanut pariisilaisen taidekauppiaan välityksellä. Renoirin piirustuskokoelma oli Budapestin museon pysyvässä kokoelmassa, mutta kokoelman pääosa oli jäljennetty faksimilena piirustuspaperille ja sidottu kansioihin. Jokaiseen painolaatan kulmaan oli pakotettu kohoelma. Ne olivat kvaliteetiltaan erinomaisia ja vain leima erotti ne alkuperäisestä. Taidekauppias ryntäsi kiireellä Chicagon taideinstituutin Ryerson-kirjastoon tarkistamaan von Majowskyn kokoelman faksimilejäljennöksiä. Pettymys oli tietysti suuri, kun hän huomasi tulleensa petetyksi.

Taidekauppias oli luonnollisesti Elmyriin yhteydessä, mutta samalla hän korvasi kaikille häneltä näitä teoksia ostaneille täysimääräisesti teosten hinnan ja otti näin tappion itse kannettavakseen. Elmyr oli seuraavana päivänä poistunut Floridasta, kun hän tiesi ja aavisti, mitä tästä seuraisi. Taidekauppias nosti Chicagossa syytteen liittovaltion tuomioistuimessa sillä perusteella, että postia, puhelinta ja lennätintä oli käytetty rikolliseen toimintaan. Lopulta Floridan Daden piirikunnan tuomioistuina antoi Raynal/Elmyrille tuomion, jonka mukaan tämän pankkitili ja tallelokeronsa takavarikoitiin. Näistä kuitenkin saatiin vain muutama sata dollaria takavarikoitua varoja.

Elmyr de Hory pakeni kiireesti Atlantaan Floridasta. Sieltä hän soitteli ystävälleen Jimmy Damionille ja tiedusteli kuulumisia. Silloin hän sai kuulla, että kaksi FBI:n agenttia oli käynyt heidän huoneistossaan Miami Beachissä. Nämä eivät suorittaneet kotietsintää, katselivat vain vähän ympärilleen ja kysyivät, koska Elmyr palaisi takaisin. Elmyrillä ei ollut varaa jäädä FBI:n kanssa tekemisiin, sillä hänellä ei ollut passia ja hän oleskeli Yhdysvalloissa laittomasti. Nyt Elmyr oli takaa-ajettu.

Länsi oli seuraava suunta Elmyr de Horyn avo-Cadillacilla. Matkalla hän joutui korjauttamaan autoa pariin otteeseen, joista toinen osui Little Rockiin, Arkansasin osavaltioon. Eräs hotellinomistaja esitteeli Elmyrin paikkakunnan hienoimman gallerian omistajalle. Elmyr sai galleristille myydyksi kaksi ”Henri Matissen” piirustusta 1 800 dollarilla. Edelleen matka jatkui hitaasti ja kohteena oli jälleen kerran Los Angelesin kaupunki.

Näyttelijä Peter Lawford.

Elmyr kuvaili: ”Asuin ensiksi melko tyylikkäässä huoneistossa kukkuloilla ja muutin sitten Bel Airiin, missä vuokrasin talon nuorelta näyttelijäystävältäni. En ollut muuttanut nimeäni, olin edelleen Elmyr de Hory. Tämä näyttelijä tunsi jokaisen tyypin Hollywoodissa, joten tapasin joitakin kuuluisuuksia. Minusta tuli hyvä ystävä lady Lawfordin, Peter Lawfordin ja Nina Andertonin kanssa, mutta en koskaan myynyt heille mitään, koska he eivät olleet hiukkaakaan kiinnostuneita taiteesta. Pyysi kerran erästä kanadalaista ystävääni viemään Derainin eräänlaisen puolikubistisen asetelma-akvarellin ja Vlaminckin vesivärimaiseman Hatfieldin galleriaan, jonne olin kolme vuotta aikaisemmin myynyt kuuluisan Modiglianin omakuvan. ’Tiedän että saan ne myydyksi Hatfieldille, mutta en ole hänen kanssaan hyvissä väleissä.’ Ystävä jätti työt Hatfieldille ja muutaman päivän päästä sain rahat, noin 1 000 dollaria kummastakin. Kävin myös monta kertaa Santa Barbarassa, missä myin museolle muutamia Matissen piirustuksia.”

André Derain (s. 10.6.1880 ja k. 8.9.1954)

Elmyr sai vihiä, että vanha tuttu taidegalleristi, Frank Perls, Beverly Hillsistä oli tietoinen Elmyrin liikkeistä länsirannikolla. Elmyrin itsesuojeluvaisto ei ollut moitteeton ja hän liian usein luotti puhtaasti onneensa. Maa alkoi taas poltella Elmyrin jalkojen alla ja hän ajatteli: ”Vihasin ajatusta että joutuisin menettämään Los Angelesin markkinat. Se oli Yhdysvalloissa helpoin paikka myydä jotakin.”

Antonio Souzan taidegallerian avajaiset Mexico Cityssä.

Elmyr de Hory päätti pitää hieman lomaa ja poistua maasta. Yhdysvaltain kansalaiset eivät tarvinneet passia etelärajan ylitykseen, joten Elmyr luonnollisesti päätti lähteä Mexico Cityyn. Matkaa varten hän tarvitsi kuitenkin jonkun henkilöllisyyspaperin, joten hän tilasi sellaisen George Albertilta Floridasta. Cadillacin hän myi ja lensi Miamiin järjestämään asiansa ja viikossa hänellä oli henkilöpaperit Louis E. Raynalin nimelle tehtynä. Mexico Cityssä Elmyr vuokrasi tilavan viiden huoneen huoneiston. Parissa viikossa hän tutustui paikalliseen varakkaaseen taidegalleristiin, Antonio Souzaan, joka rohkaisi Elmyriä pitämään oman näyttelynsä kaupungissa.

 Wynton Marsalis & The Jazz Lincoln Center Orchestra

The Jazz Lincoln Center Orchestra.

The Jazz Lincoln Center Orchestra on perustettu vuonna 1988 oman kesäkonserttisarjan Classical Jazz jälkeen. Tuolloin orkesteria johti David Berger. Orkesterin kotisali on New Yorkin Lincoln Centerissä. Vuonna 1991 Lincoln Centerin jazzorkesterin taiteelliseksi johtajaksi kutsuttiin Wynton Learson Marsalis (s. 18.10.1961 New Orleans, Louisiana). Wynton Marsalis palautti orkesterille heti jazzin perinteet ja historian kunniaan; hän toi orkesterille varsinkin pianisti, säveltäjä ja jazzorkesterin johtaja Edward Kennedy ”Duke” Ellingtonin (s. 29.4.1899 ja k. 24.5.1974) musiikkia soitettavaksi.

Duke Ellington.

Vuonna 1992 Big band teki ensimmäisen albuminsa, Ellington Portraits. Seitsemän vuotta myöhemmin The Jaxx Lincoln Orchestra kunnioitti Duke Ellingtonin 100-vuotisjuhlaa omalla albumillaan, Live in Swing City: Swingin’ with the Duke (1999). Orkesteri tuottaa itse albumejaan oman levy-yhtiön, Blue Engine Recordsin, kautta. Vuonna 2011 Wynton Marsalis ja blues- ja rock-kitaristi Eric Patrick Clapton (s. 30.3.1945) esiintyivät yhdessä Jazz at Lincoln Center-konsertissa. Tämä upea konsertti äänitettiin ja julkaistiin 13.9.2011 albumina Play the Blues: Live from Jazz at Lincoln Center.

Trumpetisti Wynton Marsalis.

Tämä Big band esiintyy ahkerasti Wynton Marsalisin johdolla kotisalissaan Lincoln Centerissä New Yorkissa, mutta se kiertää myös kaikkialla Yhdysvalloissa sekä ulkomailla konsertoimassa. Vierailuita se tekee myös kouluihin ja esiintyy mielellään samoin televisiossa. Se esiintyy myös yhdessä sinfoniaorkestereiden kanssa. Orkesteri oli vahvasti mukana Wynton Marsaliksen kaksi ja puoli tuntia kestävässä oratoriossa, Blood on the Field, jonka tilasi Lincoln Center ja teos voitti vuonna 1997 Pulitzer Prize for Music -palkinnon. Palkinnon suuruus on 5 000 dollaria.

George Rupp luovuttaa Wyntonille Pulitzer-palkinnon vuonna 1997.

Oratorion ensi-ilta oli 28.1.1997 Woolsey Hallissa, Yalen yliopistossa, New Havenissa, Connecticutissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palkinto annettiin jazz-musiikkisävellyksen sisältävälle albumille. Oratorio Blood on the Field kertoo tarinan kahdesta orjasta, Jessestä ja Leonasta, jotka kulkevat vaikeaa matkaansa vapauteen. Tarinassa viitataan siihen, että sen päähenkilöiden yksilöllinen vapaus ja tahdonvapaus on välttämättä ja erottamattomasti kietoutunut yhteisön ja koko kansan voimaantumiseen.

Branford Marsalis.

Wynton Marsalis syntyi pianisti ja musiikinopettaja Ellis Marsalis Jr. Ja Dolores Ferdinand Marsalis’n perheen toisena kuudesta pojasta New Orleansissa. Hän varttui Kennerin esikaupunkialueella. Wyntonin veljeksistä myös saksofonisti, säveltäjä ja kapellimestari Branford (s. 26.8.1960) – Branford on vanhempi veli – sekä rumpali Jason ja pasunisti Delfeayo Marsalis ovat samoin jazzmuusikoita. Trumpetisti ja bändin johtaja Alois Maxwell ”Al” Hirt (s. 7.11.1922 ja k. 27.4.1999) tarjoutui hankkimaan kuusivuotiaalle Wyntonille trumpetin.

Jason Marsalis.

Wynton Marsalis aloitti trumpetin soittamisen 12-vuotiaana. Wynton opiskeli Benjamin Franklin High Schoolissa sekä New Orleans Center for Creative Arts (NOCCA) -koulussa musiikkia. Koulussa hän sai opetusta perinteisempään taidemusiikkiin ja kotona oma isä opetti hänelle jazzinsoittoa. Wynton soitti funck-bändissä sekä Danny Moses Barkerin (s. 13.1.1909 ja k. 13.3.1994) johtamassa marssibändissä. Hän oli ensimmäinen musta muusikko New Orleans Civic Orchestrassa.

Delfeayo Marsalis.

Neljätoistavuotiaana voitettuaan musiikkikilpailun Wynton soitti Franz Joseph Haydnin (s. 31.3.1732 ja k. 31.5.1809) vuonna 1796 sävelletyn trumpettikonserton Es-duurissa New Orleansin filharmonikkojen kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin Wynton soitti konsertissa Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisen konserton nro 2 F-duurissa, BWV 1047. Wynton Marsalis oli yksi nuorimmista musiikinopiskelijoista, kun hänet seitsemäntoistavuotiaana hyväksyttiin Tanglewood Music Centeriin Lenoxissa, Massachusettsissa. Wynton Marsalis pyrki vain kahteen musiikkiopistoon, Julliard Schooliin New Yorkissa ja Northwestern Universityyn Evanstonissa, Illinoisissa; molempiin opistoihin hänet myös hyväksyttiin, mutta hän lähti opiskelemaan Juilliard Schooliin.

Herbie Hancock.

Wynton Marsalis muutti vuonna 1979 New yorkiin opiskelemaan Juilliard Schoolissa, mutta hän lopetti siellä opiskelun vuonna 1982 ilman tutkintoa. Hänen tarkoitus oli jatkaa soittouraansa taidemusiikin parissa. Vuonna 1980 Wynton Marsalis kiersi Euroopassa yhdysvaltalaisen jazzrumpali ja bändinjohtaja Art Blakeyn (s. 11.10.1919 ja k. 16.10.1990) big bandin soittajana. Jätettyään Art Blakeyn kanssa soittamisen vuonna 1982 Wynton Marsalis oli vaihtanut urasuunnitelmansa ja aikoi keskittyä jazzmusiikin soittamiseen. Myöhemmin hän on tunnustanutkin, että soittaminen Art Blakeyn kanssa vaikutti hänen tyylivalintaansa. Ensimmäisen levytyksensä Wynton Marsalis teki Art Blakeyn kanssa ja vuotta myöhemmin Wynton Marsalis liittyi Herbie Hancockin kiertueelle mukaan soittajaksi.

Art Blakey.

Omasta soololevystään Wynton Marsalis allekirjoitti sopimuksen 22.1.1889 perustetun Columbia Recordsin kanssa. Hän perusti vuonna 1982 kvintetin veljensä Branford Marsalis’n, pianisti Kenneth David Kirklandin (s. 28.9.1955 ja k. 12.11.1998), basisti Chatnett Moffettin (s. 10.6.1967 ja k. 11.4.2022) ja jazzrumpali Jeff ”Tain” Wattsin (s. 20.1.1960) kanssa. Branford Marsalis ja Kenny Kirkland lähtivät kolme vuotta myöhemmin äänittämään ja sittemmin vielä kiertueelle englantilaisen Stingin (Gordon Matthew Thomas Sumner, s. 2.10.1951) kanssa, Wynton Marsalis muodosti uuden kvartetin, jossa soittivat hänen itsensä lisäksi pianoa Marthaniel ”Marcus” Roberts (s. 7.8.1963), bassoa Robert Hurst (4.10.1964) ja rummuissa oli jälleen Jeff ”Tain” Watts. Melko pian hänen yhtyeensä laajeni sellaisilla muusikoilla, kuin saksofonisti Wessell ”Warmdaddy” Anderson (s. 1966), pasunisti Wycliffe A. Gordon (s. 29.5.1967), pianisti Eric Scott Reed (s. 21.6.1970), rumpali Herlin Riley (s. 15.2.1957), basisti ja multi-instrumentalisti Reginald Veal (s. 5.11.1963) ja saksofonisti ja klarinetisti Todd Williams.

Sting.

Jos Wyntonilta tiedustellaan muusikoita, jotka ovat vaikuttaneet hänen soittotyyliinsä, hän epäilemättä mainitsee Duke Ellingtonin, Miles Dewey Davisin (s. 26.5.1926 ja k. 28.9.1991), Clark Virgil Terryn (s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015), Harry Sweet Edisonin (s. 10.10.1915 ja k. 27.7.1999), John Birks ”Dizzy” Gillespien (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993), Jelly Roll Mortonin (Ferdinand Joseph LaMothe, s. 20.9.1890 ja k. 10.7.1941), Charlie Parkerin (s. 29.8.1920 ja k. 12.3.1955), Wayne Shorterin (s. 25.8.1933 ja k. 2.3.2023), Thelonius Sphere Monkin (s. 10.10.1917 ja k. 17.2.1982), Charles Melvin ”Cootie” Williamsin (s. 10.7.1911 ja k.15.9.1985), Ray Willis Nancen (s. 10.12.1913 ja k. 28.1.1976), Maurice Andrén (s. 21.5.1933 ja k. 25.2.2012) ja Adolph John Hofnerin (s. 8.6.1916 ja k. 2.6.2000) sekä Clifford Benjamin Brownin (s. 30.10.1930 ja k. 26.6.1956), Freddie Dewayne Hubbardin (s. 7.4.1938 ja k. 29.12.2008) ja Adolph Sylvester ”Bud” Hersethin (s. 25.7.1921 ja k. 13.4.2013). Wynton Marsalis on vakiinnuttanut asemansa kysyttynä luennoitsijana ja musiikillisena lähettiläänä eri puolilla maailmaa.

 Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (6. osa)

Andrew ja Louise Carnegien (o.s. Whitfield) ainoa lapsi oli Margaret Carnegie Miller (s. 30.3.1897 ja k. 11.4.1990). Margaret toimi vuosina 1834-1973 isänsä kuoleman jälkeen tämän New Yorkin Carnegie Corporation – apurahoja myöntävän säätiön – edunvalvojana. Andrew Carnegie perusti tämän säätiön vuonna 1911. Margaret Carnegie oli vuodesta 1973 aina kuolemaansa saakka vuonna 1990 säätiön kunnia-edunvalvojana.

Margaret ja Roswell hääkuvassa.

Margaret avioitui 22.4.1919 – vain neljä kuukautta ennen isänsä kuolemaa – Roswell Miller Jr. (1894-1983) kanssa Andrew Carnegien New Yorkin kartanossa. Vuonna 1953 Margaret Carnegien avioliitto Roswell Millerin kanssa päättyi avioeroon. Avioerossa Margaret menetti Long Islandin Atlantic Beachin kylän kesämökkinsä. Margaret Carnegie Millerillä oli neljä lasta: Louise, Roswell III, Barbara ja Margaret. Hänellä oli myös kolme lastenlasta: Gail Boggs, Barbara Sanders ja Pamela Morrison Mitchell. Lapsenlapsenlapsia tuli vielä: Andrew Boggs, Morgan Boggs, Laura Draper, Courtney Sweeney ja Dylan Evans. Margaret Carnegie Miller kuoli 11.4.1990 kotonaan Fairfieldissä Connecticutissa 93-vuotiaana.

Vuonna 1910 Andrew Carnegie oli perustanut merkittävän vaikutusvaltaisen rauhanjärjestön, Carnegie Endowment for International Peace. Tähän rauhanjärjestöön Carnegie antoi varoja kymmenellä miljoonalla dollarilla. Vuonna 1899 oli syntynyt myös tarve Haagin rauhankonferenssissa pysyvälle välitystuomioistuimelle, jossa eri valtiot voisivat ratkoa sovittelemalla syntyneitä riitojaan. Ajatus tuomioistuimesta heräsi amerikkalaisen diplomaatin Andrew Dickson Whiten ja venäläisen diplomaatin Friedrich Martensin välisessä keskusteluissa. Nämä kaksi diplomaattia saivat myös Andrew Carnegien vakuuttumaan asiasta ja rahoittamaan tuomioistuinrakennusta 1,5 miljoonalla dollarilla.

Haagin Rauhanpalatsi.

Rauhanpalatsi (holl. Vredespaleis) valmistui Alankomaiden Haagiin vuonna 1913; rakennus on kansainvälisen oikeuden hallinnollinen rakennus. Rakennuksessa sijaitsee kansainvälinen tuomioistuin, pysyvä välitystuomioistuin ja Haagin kansainvälinen oikeuden akatemia. Tämän lisäksi rakennuksessa toimii myös Rauhanpalatsin kirjasto, jossa on yksi maailman merkittävimmistä kansainväliseen oikeuteen keskittyneistä kirjakokoelmista. Valmistumisestaan lähtien Rauhanpalatsissa on pidetty kansainvälisiä rauhankonferensseja, joiden tarkoituksena on mm. säännellä asevarustelua maailmassa.

Andrew Carnegie perusti vuonna 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, Church Peace Unionin (CPU), uskonnollisille, tiedemaailman ja politiikan johtajille tarkoitetun ryhmän. Tämän organisaation kautta Carnegie halusi saada liikkeelle maailman kirkkokunnat, uskonnolliset järjestöt sekä muut henkiset ja moraaliset voimavarat sitoutumaan edistämään moraalista johtajuutta sotien lopettamiseksi lopullisesti. CPU sponsoroi kansainvälistä avajaistapahtumaa, konferenssia, joka järjestettiin 1.8.1914 Bodenjärven rannalla Etelä-Saksassa. Kun kokousdelegaatit matkustivat konferenssiin junalla, Saksa hyökkäsi Belgiaan.

CPU kuitenkin menestyi hankkeissa, vaikka alku olikin kovin vaikeaa. Nykyään sen painopiste on etiikassa ja se tunnetaan paremmin nimellä Carnegie Council for Ethics in International Affairs; se on riippumaton, puolueeton, voittoa tavoittelematon järjestö, jonka tehtävä on olla etiikan ääni kansainvälisissä asioissa. Andrew Carnegielle ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen oli selvästi shokki ja se vaikutti hänen optimistisiin käsityksiin maailmanrauhasta. Vaikka hänen anti-imperialistinen ajattelunsa ja maailmanrauhan edistäminen olivat epäonnistuneet eikä hänen rahastonsa ollut täyttänyt kaikkia odotuksia, kuitenkin hänen uskomuksensa ja ajatuksensa kansainvälisistä asioista olivat auttaneet rakentamaan perustan Kansainliitolle hänen kuolemansa jälkeen.

Mikäli olet kiinostunut enemmän Andrew Carnegien elämästä, voit tutustua hänen henkilökohtaisiin papereihinsa Library of Congressin käsikirjoitusosastolla. Columbian yliopiston harvinaisten kirjojen ja käsikirjoituskirjaston Carnegie-kokoelmat koostuvat seuraavien Carnegien perustamien organisaatioiden arkistoista: The Carnegie Corporation of New York (CCNY); Carnegie Endowment for International Peace (CEIP); Carnegie Foundation for the Advance of Teaching (CFAT); Carnegie Council on Ethics and International Affairs (CCEIA). Nämä kokoelmat käsittelevät pääasiassa Carnegie-filantropiaa ja niissä on hyvin vähän Carnegieen liittyvää henkilökohtaista materiaalia. Catnegie Mellon University ja Pittsburghin Carnegie Library hallinnoivat yhdessä Andrew Carnegie -kokoelmaa, joka sisältää digitoituja arkistoja Carnegien elämästä.

Andrew Carnegiella oli elämänsä viimeisinä päivinä keuhkokuume. Ennen kuolemaansa 11.8.1919 hän ennätti itse lahjoittaa 350 695 654 dollaria moniin tarkoituksiin hyväntekeväisyyteen. Carnegien oma elämänohje vauraille ihmisille oli, että he jakaisivat elämänsä ns. kolmeen vaiheeseen: ensimmäisessä vaiheessa kannattaa hankkia itselleen niin paljon tietoa ja taitoa kun se vain on ikinä mahdollista, seuraavassa vaiheessa kannattaa keskittyä varallisuuden keräämiseen kaikilla säällisillä tavoilla, ja kolmannessa vaiheessa kannattaa lahjoittaa hankkimansa varallisuus hyviin tarkoituksiin. Vaikka Andrew Carnegie oli vahvasti mukana hyväntekeväisyydessä, hän piti itsensä kuitenkin erossa uskonnollisista piireistä. Carnegie sai suurta vaikutusta ajatteluunsa englantilaiselta radikaalilta ja liberaalilta valtiomieheltä sekä kveekarilta, John Brightilta (s. 16.11.1811 ja k. 27.3.1889).

John Bright.

Andrew Carnegie kirjasi jo 33-vuotiaana itselleen vuonna 1868 ohjeeksi, että varallisuuden kerääminen on eräs pahimmista epäjumalanpalvonnan lajeista. Minkään muun palvominen, kuin rahan, ei ole yhtä halveksuttavaa. Hän jo tuolloin muistutti itseään, että kannattaisi jäädä 35-vuotiaana eläkepäiville harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, koska ”mies, joka kuolee näin rikkaana, kuolee häpeään”. Carnegie aloitti itse merkittävän hyväntekeväisyystyönsä vasta vuonna 1881, 46 vuoden iässä, jolloin hän lahjoitti kirjaston kotikaupungilleen Skotlannin Dunfermlineen. The Gospel of Wealth -artikkelissaan Andrew Carnegie ohjeisti vauraita ihmisiä, että näiden tulisi käyttää vaurauttaan yhteiskunnan rikastuttamiseen. Samassa artikkelissaan hän ilmaisi samoin myötätuntonsa kiinteistöveroa sekä progressiivista verotusta kohtaan.

Andrew Carnegie vastusti jyrkästi hallituksen sekaantumista kauppaan sekä valtion tukemia hyväntekeväisyysjärjestöjä. Carnegie ajatteli, että pääoman keskittäminen oli välttämätöntä yhteiskunnan edistymiselle ja sitä tulisi rohkaista. Andrew Carnegie kannatti kiihkeästi kaupallista ”parempien selviytymistä” ja yritti saavuttaa suojan liiketoiminnan haasteilta hallitsemalla kaikkia teräksenvalmistusprosessin vaiheita. Carnegien päättäväisyys alentaa tuotantokustannuksia sisälsi myös työvoimakustannusten leikkaamisen. Erityisesti spencerilaisella tavalla Andrew Carnegie väitti, että ammattiliitot estivät luonnollista hintojen laskua nostamalla kustannuksia, mikä esti evoluution edistymistä. Andrew Carnegie näki, että ammattiliitot edustivat harvojen kapeaa etua, kun taas hänen toimintansa hyödytti koko yhteisöä.

Andrew Carnegien mukaan yhteiskunnallinen kehitys nojautui vahvasti yksilöihin, jotka säilyttivät moraalisia velvoitteita itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Tämän lisäksi hän katsoi, että hyväntekeväisyys tarjosi hyvät keinot niille, jotka halusivat parantaa itseään saavuttaakseen tavoitteensa. Carnegie kehotti muita varakkaita ihmisiä osallistumaan yhteiskuntaan lahjoittamalla puistoja, taideteoksia, kirjastoja ja kaikkea muuta sellaista, koska siten yhteisö paransi itseään ja edisti vain kestävää hyvää. Andrew Carnegie vastusti samoin voimakkaasti perinnöllistä varallisuutta. Carnegie katsoi, että varakkaiden liikehiehien pojat olivat vain harvoin yhtä lahjakkaita kuin heidän isänsä. Jättämällä valtavia rahasummia ja omaisuuksia omille lapsilleen vauraat yritysjohtajat tuhlasivat resursseja, joita voitiin käyttää yhteiskunnan hyödyksi. Andrew Carnegiella oli vahva näkemys siitä, että yhteiskunnan tulevat johtajat nousevat köyhien ihmisten riveistä. Carnegie luotti siihen juuri sen vuoksi, että hän oli itse noussut yhteiskunnassa täysin pohjalta lähtien. Hän perusteli näkemystään köyhien ihmisten paremmilla lähtökohdilla sillä, että varattomampi väki piti lapsistaan parempaa huolta ja heille opetetaan myös parempaa työetiikkaa.

Andrew Carnegien jakamat lahjoitukset kuvasivat hyvin hänen käsitystään tavallisten ihmisten auttamisesta. Lahjoitukset kuvastavat edustavuudeltaa kaikkia hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään; rakkautta kirjoja, musiikkia, taidetta sekä luontoa kohtaan. Samalla niissä näkyy myös hänen kunnioitus uudistuksia kohtaan, kuten tieteellinen tutkimus, kirjallinen ja tekninen koulutus sekä varsinkin sotimisen lopettaminen. Parhaiten aikalaiset muistivat hänen juuri kirjastojen lahjoittajana. Andrew Carnegie oli myös pohjimmiltaan itsekin sitä mieltä, että tärkeintä hänen lahjoitustoiminnassaan olivat juuri kirjastojen perustamiset ihmisille. Carnegie katsoi, että ihmiskuntaa vaivaaviin ongelmiin oli ainoastaan yksi tehokas lääke ja se oli valaistuminen. ”Tulkoon valo” oli hänen mottonsa, jonka hän myös alkuaikoinaan halusi sijoittaa kaikkiin lahjoittamiinsa kirjastorakennuksiin.

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (5. osa) 

Andrew Carnegie.

Andrew Carnegien perhe vietti New Yorkin kartanossaan aikaansa yleensä lokakuusta toukokuulle ja kesästä syksyyn perhe asutti usein Skotlannin ylämaalla sijaitsevaa Skibon linnaa. New Yorkin kartanostaan Carnegie hoiti hyväntekeväisyyshankkeitaan; Andrew Carnegiella oli tapana työskennellä omassa työhuoneessaan ja kirjastossaan heti aamusta. Työskentelyn jälkeen hän treenasi kuntosalillaan tai teki kävely tai ratsastusretken Central Parkissa, jonka jälkeen hän otti pienet iltapäivätorkut kartanossaan. Päiväunien jälkeen hän saattoi vielä ottaa vastaan kartanossaan liikevieraita. Kaupunkikartanon palvelushenkilökuntaan kuului noin 25 henkilöä, mutta parhaimmillaan hän työllisti kartanollaan 42 palvelijaa. Henkilökunnan joukossa oli mm. insinöörejä, kokkeja, hovimestareita, avustajia, turvamiehiä, sihteerit sekä autokuljettajat. Aamiaisen ajaksi Andrew Carnegie oli palkannut Walter C. Galen soittamaan kartanon urkuja joka aamu ja säkkipillinsoittoa tarjosi Angus MacPherson. Louise-vaimo osallistui myös aktiivisesti kartanon taloustoimintoihin.

Skibon linna Skotlannissa.

Skibon linna sijaitsee Sutherlandin ylämaan piirikunnassa Skotlannissa, josta on kauniit upeat näkymät Dornoch Firthin luonnonkauniille kansalliselle alueelle. Ensimmäinen merkintä historian kirjoissa Skibon linnasta on sen perustamisesta vuodelta 1211. Alusta lähtien linna on ollut Caithnessin piispojen asuinpaikka. Piispojen asuinpaikkana linna oli vuoteen 1545 saakka, jolloin sen kirkko luovutti John Graylle vahvistaakseen liittoaan voimakkaan perheen kanssa protestanttisen kapinan uhan levitessä kohti pohjoista. Paikan omistajat vaihtuivat usein vuoteen 1772 saakka, jolloin omistajaksi tuli Evan Charles Sutherland-Walker. Linnan kunto oli päässyt jo melko huonoksi, kun vuonna 1897 teollisuusmies Andrew Carnegie teki linnasta yhden vuoden vuokrasopimuksen osto-optiolla.

Sisäkuvia Skibon linnasta.

Carnegie käytti tätä optiotaan vuonna 1898 ostamalla linnan 85 000 punnalla. Linna oli tuolloin hyvin huonossa kunnossa ja Andrew Carnegie käytti lisäksi kaksi miljoonaa puntaa linnan remontointiin. Samassa yhteydessä hän hankki myös maata lisää. Tilan koko kastoi 1 500 neliömetristä yli 5 600 neliömetriin. Linnaan tehtiin samalla myös sisäuimapaviljonki, Loch Ospisdale sekä 9-reikäinen golfkenttä. Myöhemmin linnan osti englantilainen liikemies Peter John de Savary (s. 11.7.1944 ja k. 30.10.2022), joka oli menestynyt öljy-, merenkulku- ja kiinteistöalalla. Hän perusti linnan maille yksityisen jäsenklubin, The Carnegie Clubin. Vuonna 2003 de Savary myi klubinsa amerikkalaiselle liikemiehelle, Ellis Shortille (s. 6.10.1960).

Andrew Carnegie ei kovasti välittänyt New Yorkin kaupungin seurapiirielämästä, mutta hän kutsui mielellään kartanoonsa poliitikkoja ja älymystön edustajia päivällisille. Carnegiet isännöivät mm. sellaisia tapahtumia kartanossaan, kuten isännän veljentyttären, Nancyn häät vuonna 1905, Carnegien omat 25-vuotishääpäivät vuonna 1912, Margaret-tyttären debutanttijuhlat vuonna 1916 sekä Carnegien liikekumppaneiden vuosittaiset tapaamiset. Syntymäpäivänään Andrew Carnegie kutsui usein toimittajia kartanoonsa. Tilaisuudet vieraille pidettiin usein ruokasalissa tai taidegalleriassa; usein nähty puhuja näissä tilaisuuksissa oli Booker Taliaferro Washington (s. 5.4.1856 ja k. 14.11.1915) ja pianistina musiikista yleensä vastasi puolalainen Ignacy Jan Paderewski (s. 18.11.1860 ja k. 29.6.1941). Vieraiden joukossa olivat mm. fyysikko ja kemisti Marie Curie (s. 7.11.1867 ja k. 4.7.1934), kirjailija Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens, s. 30.11.1835 ja k. 21.4.1910) sekä useat Yhdysvaltojen presidentit.

Marie Curie.

Vuodesta 1911 alkaen Andrew Carnegie salli paikallisten lasten leikkiä kaupunkikartanonsa puutarhassa. Louisen veli, arkkitehti Henry Davis Whitfield, suunnitteli kartanoon käytävän viherhuoneen ja kuvagallerian välille. Vuonna 1915 anarkisti yritti pommittaa kartanoa, mutta hän onneksi epäonnistui yrityksessään. Andrew Carnegie osti puisen talon Viidennen Avenuen ja 90. Kadun kaakkoiskulmasta vuonna 1917 estääkseen nän kerrostalon rakennuttamisen tälle tontille. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Carnegien perhe lopetti kesäksi muuttamiset Skobon linnaan Skotlantiin. Margaret Carnegie solmi avioliiton Roswell Millerin kanssa New Yorkin kartanossa vuonna 1919.

Margaret Carnegie Miller (s. 30.3.1897 ja k. 11.4.1990).

Andrew Carnegie ehti vielä ennen kuolemaansa ostaa Stockbridgestä, Massachusettista Shadowbrook-nimisen kartanon vuonna 1916 perheelleen kesänviettopaikaksi. Amerikkalainen runoilija ja kirjailija sekä pankkiiri ja yksi Metropolitan Museum of Artin perustaja, Samuel Gray Ward (s. 3.10.1817 ja k. 17.11.1907), osti itselleen vuonna 1844 maata Baldheadin rinteiltä ja rakennutti Shadowbrooksin kartanon paikalle. Tuossa vaiheessa kartano tunnettiin nimellä Oakwood. Vuonna 1892 kartano tuli varakkaan amerikkalaisen kauppiaan, kiinteistökehittäjä, pankkiiri, sukututkija ja hyväntekijä Ansonille Phelps Stokesin (s. 22.2.1838 ja k. 28.6.1913) omistukseen.

Stokes laajensi kartanon maita 610 hehtaariin saakka ja puretti Oakwood-rakennuksen melkein kokonaan – itäsiipeä lukuun ottamatta – sekä rakennutti uuden kartanorakennuksen mailleen. Tämä L-muotoinen kartano valmistui vuonna 1893 ja se tuli maksamaan 500 000 dollaria. Anson Stokes teloi jalkansa ratsastusonnettomuudessa ja jalka jouduttiin amputoimaan. Omista lähti kartanosta vuonna 1898 ja kartano oli tyhjillään vuoteen 1905 saakka. Tuolloin kartanon osti kanadalainen liikemies Spencer Proudfoot Shotterille (s. 1855 ja k. 5.12.1920).

Shadowbrookin päärakennus.

Shotterin velkaiset jälkeläiset myivät kartanon Shotterin kuoleman jälkeen vuonna 1916 Andrew Carnegielle 300 000 dollarilla. Kartanoa pidettiin Carnegien omistuksessa siihen aikaan Yhdysvaltojen toiseksi suurimpana yksityisasuntona. Andrew carnegie kuoli täällä kartanossaan 11.8.1919 ja kolme vuotta myöhemmin kartano myytiin Society of Jesus-yhdistykselle jesuiittapappien koulutuskeskukseksi. Shadowbrookin päärakennus tuhoutui 9.3.1956 tulipalossa, joka vaati kaikkiaan neljän ihmisen hengen. Kaksi muuta talon asukasta kuoli vielä myöhemmin tulipalossa saamiinsa vammoihin. Shadowbrookissa kouluttautunut pappi, Francis Xavier ”Frank” Shea (s. 1926 ja k. 9.7.1977 kirjoitti vuonna 1956 kirjan Shadowbrook-kartanon historiasta ja sen tuhosta, joka vuonna 2009 julkaistiin postuumisti nimellä The Shadowbrook Fire.

Andrew Carnegien kuoleman jälkeen Louise Carnegie osti tyttärelleen ja vävylleen toukokuussa 1920 George McAlpinin talon osoitteessa 9 East 90th Street. Tämä talo kunnostettiin pariskunnalle kodiksi vuoden 1920 lopulla. Millerien ja Carnegien talot olivat sisäisesti yhteydessä – käytävällä, jonka Almus Pratt Evans suunnitteli - toisiinsa, joten Louise Carnegien oli helppo vierailla tyttärensä ja vävynsä luona päivittäin. Tässä vaiheessa Louise Carnegie asui isossa kartanossaan yksin 14 palvelijan kanssa. Louise Carnegie teetätti pienen leikkialueen lastenlapsilleen kartanon puutarhaan.

Andrew Carnegie vaimonsa ja tyttärensä kanssa vuonna 1910.

Leski Louise Carnegie jatkoi New Yorkin kaupunkikartanossaan erilaisten pienten tilaisuuksien ja urkukonserttien isännöintiä. Näihin tapahtumiin kuuluivat mm. Carnegien veljentyttären, Louise Whitfieldin avioliitto vuonna 1927, ompelutuntien järjestäminen, opiskelijaklubin kokoukset, erilaiset monet muut tilaisuudet ja konsertit. Kartanoasuma-alueen kehitys jatkui myös Andrew Carnegien kuoleman jälkeen. Kartanon ja sitä vastapäätä sijainneen Kahnin talon rajoitukset vain asuinkäyttöön poistuivat vuonna 1934; tuolloin Kahnin omistama talo myytiin Convent of the Sacred Heart -tyttökoululle. Louise Carnegie asuin kaupunkikartanossaan kuolemaansa 24.6.1946 saakka.

Louise Carnegien kuoleman jälkeen kartano siirtyi testamentti lahjoituksena New Yorkin Carnegie Corporationille. Kartano säilyi ennallaan ja sitä ylläpitivät välttämätön henkilöstö sekä perheen taloudenhoitaja, Alexander Morrison. Kartanorakennusta yritettiin tarjota vuokralle Yhdistyneiden Kansakuntien sihteeristölle toimistoiksi loppuvuodesta 1946. Tarjous uusittiin YK:lle vielä vuonna 1948, mutta YK ei koskaan tullut vuokralaiseksi kartanoon.

Carnegie Corporation vuokrasi tammikuussa 1949 sekä Carnegien kartanon että Millerien kodin New York School of Social Workille 21 vuoden sopimuksella, johon liittyi lisäksi mahdollisuus jatkaa sopimusta. Edgar I Williams suunnitteli rakennuksille 140 000 dollarin kunnostukset. Carnegie Corporation toimitti New Yorkin rakennusministeriölle muutossuunnitelmat 11.2.1949 ja rakennus suljettiin kunnostustöiden vuoksi kaksi viikkoa myöhemmin. Kunnostustyöt rahoitti New Yorkin Community Service Society.

Kartanon keittiöstä tehtiin kahvila ja taidegalleriasta luentosali. Alkuperäinen pähkinäpuuportaikko varastoitiin ja korvattiin suljetulla portaikolla. Kartanon toisenkerroksen makuuhuoneet muutettiin luokkahuoneiksi. Kolmas kerros toimi hallinnon toimistotiloina ja ylin kerros tehtiin tiedekunnan toimistoksi. Kirjasto säilyi kirjastohuoneena ja Carnegie Corporation toivoi, että ensimmäisen kerroksen urut säilytettäisiin omalla paikallaan. Myös Carnegien työhuone ja yksi hänen muotokuvansa saivat jäädä taloon paikalleen. School of Social Work muutti uudistettuun rakennukseen 5.10.1949. Samassa kuussa asennettiin rakennuksen ulkoseinään kartanon muistolaatta muistuttamaan asuinpaikasta ja kartanon asukkaista.

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (4. osa) 

Andrew Carnegie.

Andrew Carnegie solmi avioliiton vasta oman äitinsä, Margaretan, kuoltua vuonna 1886. Carnegie hoiti sairasta äitiään tämän viimeiset vuodet. Puolisoksi hänelle valikoitui yli kaksikymmentä vuotta nuorempi Louise Whitfield Carnegie. Avioparille syntyi New Yorkissa 30.3.1897 yksi tytär, Margaret Carnegie. Andrew Carnegie osti joulukuussa 1898 kaikki Fifth Avenuen tontit 90. ja 92. kaduilla ja mahsoi maista 900 000 dollaria. Tonttien keskihinnat olivat noin 120-150 dollaria/m². Tonttikaupat tehtiin kaikessa hiljaisuudessa ja tontteja siirtyi Carnegien omistukseen toisessa korttelissa 17 tonttia ja toisessa korttelissa 13 tonttia. Fifth Avenuen toiset kartanot olivat tuohon aikaan noin kahdenkymmenen korttelin päässä Carnegien tonteista. Jotkut ovat sitä mieltä, että Andrew Carnegie kiinnostui alueesta, kun hänen ystävänsä, teollisuusmies, purjehtija ja taiteen keräilijä Charles Albert Gould (s. 13.1.1849 Batavia, New York ja k. 6.1.1926 New York), rakennutti seudulle omaa taloaan.

Charles Albert Gould.

Andrew Carnegie osti samoin monia taloja 91. kadun eteläpuolelta, joita hän vuokrasi ainoastaan hyville ystävilleen, kuten mm. saksalaiselle valtiomies ja toimittaja Carl Schurzille (s. 2.3.1829 ja k. 14.5.1906). Carnegie suojeli kotinsa arvoa ja siksi hän halusi säilyttää hankkimiinsa tontteihin omistusoikeuden. Joitakin tontteja hän vuosien kuluessa ns. ”hyville naapureille”, ihmisille, jotka olivat valmiit rakennuttamaan tonteille myös omat kartanonsa. Neljä omistamaansa tonttia Andrew Carnegie myi joulukuussa 1900 liikemies ja hyväntekijä William Douglas Sloanelle (s.29.2.1844 New York ja k. 19.3.1915 Etelä-Carolina). Carnegie myi tontin myös investointipankkiiri, filantrooppi keräilijä ja taiteen suojelija Otto Hermann Kahnille (s. 21.2.1867 Mannheim ja k. 29.3.1934 New York). Kahn oli hyvin tunnettu henkilönä, jota myös Time-lehti tituleerasi toisinaan ”New Yorkin kuninkaaksi”. Viimeiset omistuksensa pohjoiskorttelissan Carnegie myi vuonna 1916.

Otto Hermann Kahn.

Carnegie halusi kartanonsa tontille oman suuren puutarhan, mutta suurta palatsia hän ei halunnut. Hän halusi vaatimattomamman kartanon, joka olisi selkeä ratkaisuiltaan ja tilava asua. Omistaja halusi arkkitehdeiksi kaupungin ainoat arkkitehdit, jotka eivät olleet tyrkyttäneet omia palveluitaan. Carnegie palkkasi maaliskuussa 1899 Babbin, Cookin & Willardin arkkitehdeiksi kartanolleen. Heinäkuussa 1899 neljäkerroksisen hollantilaisen siirtomaatyylisen kartanorakennuksen, jossa oli itäsiipi ja rivipuutarha suunnitelmat julkaistiin Architectural Recordissa; talon suunnitelmat olivat lopulta valmiit marraskuussa 1899. Monet urakoitsijat lähestyivät rakennuttajaa tarjouksillaan, mutta talon urakoitsijaksi Carnegie valitsi Charles T. Willisin tammikuussa 1900. Samana vuonna kartanon suunnitelmaa esiteltiin myös Architectural League of New Yorkissa.

Frederic Archer.

Andrew Carnegien vaimo, Louise, halusi useita muutoksia kartanon suunnitelmaan, kuten mm. talvipuutarhan, leikkihuoneen ja lastentarhan ainokaiselle tyttörelleen. Hänen toiveidensa mukaan rakennettiin myös 12 metrinen marmoriseinä itäpuolelle, joka esti näkymät Madison Avenuelta. Myös Andrew Carnegien useat tarkistukset arkkitehdeilta aiheuttivat erimielisyyksiä arkkitehtien kanssa. Carnegie palkkasi toukokuussa 1900 englantilaisen säveltäjä, kapellimestari ja urkuri Frederic Archerin (s. 16.6.1838 Oxford ja k. 22.10.1901 Pittsburg) suunnittelemaan kartanoonsa urut. Urkujen hinnaksi oli alkujaan sovittu 16 000 dollaria, mutta hinta nousi kuitenkin sen jälkeen, kun Carnegie halusi monia muutoksia urkuihin; mm. urkujen bassorekisteriin tehtiin muutostöitä.

Kartanorakennuksessa oli neljä kerrosta ja kellaritilat, joissa oli kartanon lämmitysjärjestelmä. Keskuslämmityksen lisäksi kalustoon kuuluivat myös generaattorit, jäähdytysjärjestelmä sekä arteesinen kaivo. Lämmityslaitos oli tarpeeksi suuri valtamerilaivan tarpeisiin ja ilmajäähdytysjärjestelmä oli ensimmäisten joukossa yksityisasunnoissa. Ulkoilma imettiin ullakon aukoista ja kellarin ilmansuodattimien kautta, sitten lämmitettiin ja kostutettiin sekä jaettiin jokaiseen huoneeseen. Termostaatit ohjasivat jokaisen huoneen lämpötilaa. Vesi otettiin New Yorkin vesihuoltojärjestelmästä, suodatettiin ja erotettiin sen jälkeen juoma- ja talousvedeksi. Sähkö-, viemäri- ja vedenotto voitiin säätää pääkytkintaululta.

Alkuperäiset suunnitelmat sisälsivät 64 huonetta, mutta toiset lähteet puhuivat 66 huoneesta tai jopa 80 huoneesta. Talossa oli kuitenkin kolmekymmentä makuuhuonetta sekä useita olohuoneita ja taidegalleria. Rakennuksen kokonaispinta-ala oli 5 138,9 m². Suurimmassa osassa rakennusta oli parkettipuulattiat; viherhuone oli talon ainoa huone, jossa oli laattalattia. Rakennuksessa oli kipsikatot, jotka kuvastivat tammenterhoja ja tammenlehtiä. Kartanoon rakennettiin skotlantilaisesta tammipuusta valmistetut upeat portaat. Toiset portaat, kaareva portaikko, asennettiin ennen 1940-lukua; siinä oli samanlainen koristeellinen kaide kuin pääportaikollakin.

Kellarissa oli kolme vedensuodatinta ja iso uuni sekä hiilisäiliö. Uunin ja hiilisäiliön välillä kulki miniatyyri rautatie joka kuljetti hiiltä päivittäin. Kellarista löytyi myös pesutupa, silityshuone ja kuivaushuone sekä putkisto, joka yhdisti uunin ylempien kerrosten pattereihin. Samoin kellarissa sijaitsi kaksi keittiötä, liinavaatekaapit, varastotilat sekä palvelijatilat. Keittiöiden vieressä sijaitsi viinikaappi, johon mahtui 3 000 pulloa. Lisäksi siellä oli puhelinkeskus, joka palveli talo 20 puhelinta; vielä kellarista löytyi taloudenhoitajan huone, palvelijoiden olohuone sekä heidä kylpyhuoneet.

91. kadun sisäänkäynti tuo suoraan ensimmäiseen talon kerrokseen ja sen marmoriseen eteiseen, jonka vasemmalla sivulla sijaitsi massiiviset portaat. Portaikkoa vastapäätä sijaitsi odotushuone, jossa Carnegien vieraat saivat odottaa talon isäntää. Pääsali kerroksessa kulkee lännestä itään; koristeellinen takka sijaitsi salin länsipäässä, pilliurkuja vastapäätä. Talon etelälaidassa sijaitsi olohuone, vastaanottohuone, ruokasali sekä aamiaishuone - aamiaiselle mahtui 22 henkilöä -, josta pääsi ulos ulottuvalle viherhuoneelle. Urkujen takana sijaitsi hovimestarin ruokakomero ja taloudenhoitajan kabinetti sekä takahalli, jossa olivat palvelijaportaat ja palveluhissi. Sieltä oli kulku myös taidegalleriaan, jossa oli alkujaan lyijylasinen kattoikkuna. Galleriassa oli taidetta ja piano; vuoden 1913 jälkeen myös ranskalaiset ikkunat ja marmoritakka.

Ensimmäisessä talon kerroksessa sijaitsivat vielä Carnegien toimisto, kirjasto ja luola. Kirjasto on taiteilija Lockwood de Forestin (s. 8.6.1850 ja k. 3.4.1932) suunnittelema. Carnegie halusi toimistonsa näyttävän Central Parkiin päin; toimiston oviaukko oli vain 1,8 metriä korkea, sillä Carnegie oli vain 1,57 metriä pitkä. Kartanon isäntä ei ollut turhan vaatimaton, joten talossa oli melko paljon muistoina hänen elämästä mm. kuvia, palkintoja ja muita esineitä, kuten todistus hänen ensimmäisestä osakeostostaan.

Talon toisessa kerroksessa sijaitsivat perheen yksityiset huoneet, kuten pukuhuoneet, makuuhuoneet, perhekirjasto ja biljardihuone. Alusta asti portaikkotason yläosassa sijaitsi täytetty barracuda sekä halli pylväineen, maalattuine pilastereineen ja tammikattopalkkeineen. Kaikilla perheenjäsenillä oli omat makuuhuoneet ja molemmilla vanhemmilla oli myös omat kylpyhuoneet. Louise Carnegiella oli lisäksi oma pukuhuone ja olohuone, kun Margaretilla taas oli oma olohuone tai päivähuone. Andrew Carnegien pukuhuoneen de Forest koristeli intialaisella kaiverretulla puulla. Talon itäosassa, Margaretin huoneen vieressä oli sairaanhoitajan huone, kylpyhuone ja lastenhuoneen ruokakomero. Näissä tiloissa asui Margaretin sairaanhoitaja Nannie Lockerbie, henkökunnasta ainut, joka asuin talon toisessa kerroksessa.

Talon kolmannessa kerroksessa sijaitsi Carnegien vieraille tarkoitetut makuuhuoneet. Kerroksen käytävässä oli päällystetty katto ja lasimaalaus kipsikehyksillä. Talon isännän ja tyttären omat kuntosalit sijaitsivat samoin tässä kerroksessa. Louisen sisarella Stellalla oli omat huoneet tässä kerroksessa. Vieraiden makuuhuoneiden lisäksi myös heidän palvelijoilleen oli tässä kerroksessa vierashuone, tavaratila, kylpyhuoneita ja makuuhuoneita.

Kartanon palvelijat majoittuivat alun perin talon neljänteen kerrokseen. Neljäs kerros muodostui lukuisista makuuhuoneista, jotka oli järjestetty salin ympärille. Tässä kerroksessa ei ollut ilmanvaihtoa eikä tiloja ollut eristetty samoin kuin muualla talossa. Suurin osan kerroksen huoneista oli naispalvelijoita varten ja lounaiskulmassa sijaitsivat miespalvelijoiden huoneet tässä kerroksessa. Täällä sijaitsivat samoin Louise Carnegien ja taloudenhoitajan varastotilat. Carnegien perhe muutti omistamastaan Skibon linnasta Skotlannista uuteen New Yorkin kartanoonsa 12.12.1902. Kesät perhe vietti usein Skibon linnassa ja talvikaudet kaupunkikartanossaan. Matka Skotlannista tehtiin valtamerilaivalla. Viikon päästä muutosta kartanossa vietettiin tupaantuliaisia kutsuvieraiden kanssa.