sunnuntai 29. marraskuuta 2015


 
22.5.1813 Leipzigissa syntyi poliisilaitoksen aktuaarina toimineen Carl Friedrich ja Johanna Rosine Wagnerin perheeseen yhdeksäs lapsi, Wilhelm Richard Wagner. Isästä ei olla aivan varmoja; kaksi potentiaalista ehdokasta kuitenkin oli tarjolla, joko Carl Friedrich tai taidemaalari, runoilija ja näyttelijä Ludwig Geyer. Carl Friedrich kuitenkin kuoli pikkupojan ollessa vasta puolivuotias ja perheen Johanna-äiti kihlautui varsin pian Carl Friedrichin hyvän ystävän, Ludwig Geyerin kanssa helmikuussa 1814 Dresdenissä. Pari solmi avioliiton 28.8.1814 ja 26.2.1815 parille syntyi lapsi, Cäcilie, Dresdenissä, missä Ludwig Geyer oli kiinnitetty kuninkaalliseen hoviteatteriin. Richard kävi koulunsa nimellä Richard Geyer aina 14-vuotiaaksi asti. Ludwig Geyer poistui tästä elämästä vuonna 1821 ja noin kuusi vuotta myöhemmin Richard otti Wagner nimen käyttöönsä.

Aikalaiset luonnehtivat Richardia lapsena melko heikoksi fyysisesti, äidin epäillessä pojan jäävän lyhytikäiseksi sairastelunsa vuoksi. Hänet kuvailtiin kalpeaksi ja laihaksi sekä varreltaan lyhyeksi, mutta pään kerrottiin olleen iso verrattuna muuhun kehoon. Poikavuosiin ajoittui myös tulehduksellinen ihosairaus (ruusu), joka seurasi Richardia läpi hänen elämänsä; tähän sairauteen kiinteästi liittyi myös ajoittaista taipumusta masennukseen sekä ärtyneisyyttä. Kiinnostus teatteriin on saattanut periytyä kummalta hyvänsä isäehdokkaalta; Carl Friedrich oli innostunut teatteri-ihminen vapaa-aikanaan (vaimo kyllä epäili miehensä kiinnostuksen olleen peräisin nuorista näyttelijättäristä) ja Ludwig Geyer taas oli ammattilainen teatterimaailmassa. Perheen tyttäristä ainakin Rosalie, Klara ja Luise ajautuivat myös teatteriammatteihin. Richard sai ensimmäiset pianotuntinsa pastori Christian Wetzelin luona hoidossa ollessaan seitsenvuotiaana.

2.12.1822 Richard aloitti opiskelunsa Dresdenin Kreuzshulen oppilaana, mutta opiskelu ei ottanut sujuakseen ainakaan niissä aineissa - mm. matematiikka ja kreikan kielioppi -, jotka eivät kiinnostaneet häntä. Enemmän häntä kiehtoi antiikin mytologia. Richardin ollessa kolmentoista ikäinen perhe muutti Prahaan, josta vanhin tytär Rosalie oli saanut teatterista työpaikan. Richard jäi kuitenkin Dresdeniin Kreuzshulessa lähinnä aikaansa viettämään, kunnes olisi kyllin iäkäs yliopisto-opintoja varten. Vuoden 1827 kesällä Richard Wagner irrottautui Dresdenistä ja muutti Leipzigiin, jonne olivat muuttaneet myös hänen äitinsä ja kaksi sisartaan. Hänen aikansa kului mieluusti oppineen Adolf-sedän luona tutustuen lähinnä antiikin tragedioihin ja sieltä kautta hän omaksui myös vapaamielisen maailmankatsomuksen. 21.1.1828 Richard aloitti opiskelun Leipzigin Nicolaishulen oppilaana, mutta jälleen pian havaittiin hänen vähät välittävät opiskelusta. Tuolta ajalta on peräisin hänen itse kirjoittama tragedia, Leubald und Adeleide, jonka aikalaiset tyrmäsivät sopimattomana. Wagner ihaili tuohon aikaan säveltäjistä varsinkin Weberin Taika-ampujaa ja Beethovenin seitsemättä ja yhdeksättä sinfoniaa sekä Fidelio-oopperaa. J. B. Logierin kenraalibasson oppikirjasta hän ammensi musiikkitietoutta, myös saman tekijän System der Musik-Wissenschaft kului hänen käytössään. Christian Gottlieb Müllerin -paikallisen muusikon - soinnutusoppitunneille hän osallistui lähes kolmen vuoden verran.

Pääsiäisenä 1830 saivat opinnot jäädä myös Nikolaischulessa. Varhaisimpiin sävellyksiin Richard Wagnerilla kuului ensin orkesterimusiikkia;  alkusoitto B-duurissa sai suopean vastaanoton Heinrich Dornilta, joka toimi Leipzigin hoviteatterin kapellimestarina. Teos esitettiin teatterin hyväntekeväisyyskonsertissa ja se herätti yleisön keskuudessa varsin sekavia reaktioita; hämmennystä ja hilpeyttä etupäässä. Teoksessa joka neljän tahdin välein säveltäjä oli liittänyt viidennen tahdin, missä ei ollut kuin patarummunisku toisella tahdinosalla. Tuohon aikaan Wagner kävi joillakin yliopiston luennoilla ja otti musiikkioppitunteja Christian Theodor Weinligilta, jonka virkaa Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina hoiti aikanaan Johann Sebastian Bach. Opettajaltaan hän Wagner sai toimeksiannon säveltää pianolle musiikkia ja ensimmäisenä syntyi sonaatti B-duurissa ja vapaampimuotoinen fantasia. Täältä ovat peräisin myös useat Wagnerin alkusoitot ja ainut, yhä edelleen soitettava sinfonia C-duurissa, jossa on selvästi löydettävissä vaikutteita Mozartin ja Beethovenin musiikista.

Tammikuussa 1833 Wagner muutti Würzburgiin asumaan veljensä Albertin luokse, joka oli kiinnitettynä paikalliseen teatteriin. Veli hankki Richardille paikan teatterin kuoronjohtajana. Täällä Richard Wagner sävelsi myös ensimmäisen kokonaisen oopperansa, Die Feen - Haltiattaret. Vuoden 1834 alussa hän vaikutti jälleen Leipzigissa, jossa kesäkuussa hän sai julkaistuksi ensimmäisen kritiikkinsä Heinrich Lauben toimittamassa Die Zeitung für die elegante Welt-lehdessä; artikkeli oli otsikoitu Die deutsch Oper (Saksalainen ooppera).

Böömissä lomaillessaan ystävänsä Theodor Apelin kanssa Wagner aloitti seuraavan oopperansa, Lemmenkielto (Das Liebesverbot), sävellystyön, jonka hän saattoi päätökseen seuraavan puolentoista vuoden aikana. Böömistä palattuaan Wagnerille tarjottiin Heinrich Bethmannin teatteriseurueen kapellimestarin tointa, mutta käytyään Bad Lauchstädtissa tutustumassa ryhmään, Richard Wagner kuitenkin kieltäytyi tästä kunniasta. Tällä matkallaan Wagner tutustui kuitenkin kolme ja puoli vuotta itseään vanhempaan näyttelijä Minna Planeriin ja lopulta vei hänet vihille 24.11.1836. Wagnerin kiivas luonne tunnettiin ja Minnan Natalie-tytär on todistanut avioliiton olleen melkoista kyytiä, kun Wagner tyrannisoi puolisoaan. Noin 30 vuotta myöhemmin ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Wagner pohti Minnan sopivuutta puolisoksi sekä kritisoi hänen taiteellisen tajun puutettaan ja kyseenalaisti hänen näyttelijän taitonsa.

1.4.1837 Wagner sai nimityksen Königsbergin teatterin musiikkijohtajaksi. Teatteri pyysi  henkilökuntaansa työskentelemään jonkun aikaa ilman palkkaa, koska teatteri oli aivan konkurssikypsä. Tässä vaiheessa myös Minna lähti Richardin luota Dresdeniin omien vanhempiensa luokse, mutta Wagner sai Minnan lopulta pitkän uuvutustaistelun jälkeen palaamaan luokseen. 21.8.1837 Wagner saapui Riikaan teatterin musiikkijohtajaksi ja viipyi kaupungissa aina marraskuuhun 1839 asti; hänen sopimustaan teatterin kanssa ei tällöin uusittu. Wagner perheineen pääsi velkojiaan karkuun Riiasta königsbergiläisen ystävänsä Abraham Möllerin ystävällisellä avustuksella. Preussilaisesta Pillaun satamakaupungista Wagnerit piiloutuivat kauppalaiva Thetisin ruumaan. Matkan ensimmäinen kohde oli Boröyan saaren pieni kalastajakylä Norjan rannikon vuonossa. Täältä Wagner sai aiheen oopperaansa Lentävä hollantilainen. Myrskyinen matka jatkui Norjasta Lontooseen, jossa Wagner yritti tavoittaa Philharmonic Societyn yhtä perustajaa, Sir George Smartia, jolle hän oli lähettänyt Rule, Britannia-alkusoittonsa nuotit. Kun tämä tapaaminen ei onnistunut, Wagner yritti seuraavaksi tavoittaa romaanin Rienzi, the Last of the Tribunes kirjoittajaa Sir Edward Bulwer-Lyttonia, mutta havaitsi  hänenkin olleen poissa kaupungista.

Seuraavaksi Wagnerit asettuivat Parisiin asumaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ja tämä aika oli perheelle melko ilotonta aikaa, mutta teki toisaalta pysyvän jäljen Wagnerin yhteiskunnalliseen ja taiteelliseen näkemykseen. Maaliskuussa 1840 Théâtre de la Renaissance otti Wagnerin Lemmenkielon esitettäväkseen, mutta muutamassa kuukaudessa teatteri meni konkurssiin ja esitykset lopetettiin kokonaan. Vastoinkäymisiä oli myös Lentävän hollantilaisen ja Rienzin kanssa; Rienzi valmistui marraskuussa 1840, mutta Pariisin ooppera ei sitoutunut sitä esittämään. Wagneria työllistivät nyt oopperasovitukset, joita hän teki Donizettin La favorite sekä Halévyn Le guitarrero ja Kyproksen kuningatar oopperoista. Lisäksi Wagner kirjoitti arvosteluja Dresdenissä ilmestyvään Abend-Zeitungiin Pariisin musiikkielämästä. Hän moitti kirjoituksissaan seurapiirien kaipuuta surkuteltavaan ja pinnalliseen keskinkertaisuuteen ja toisaalta ylisti varsinkin Halévyta, Meyerbeeria ja Auberia heidän oopperateoksistaan. Wagner sai myös kolme novelliaan julkaistua Schlesingerin Gazette musicale-lehdessä. Näistä tunnetuin lienee Eine Pilgerfahrt zu Beethoven (Pyhiinvaellusmatka Beethovenin luo), jossa hän hahmottelee wagnerilaista musiikkidraamaa Beethovenin työn jatkeena. Runous ja musiikki yhdistyivät synteesiksi, kun aariat, duetot ja muutkin musiikkinumerot korvataan jatkuvalla draamakudoksella.

Pariisin aika oli Wagnereille taloudellisesti hyvin raskasta aikaa. He joutuivat panttaamaan arvoesineitään ja lopulta myivät jopa panttikuititkin, silti seuraavasta ateriasta ei ollut varmuutta. Asunnosta oli käytössä vain yksi makuuhuone, jotta voitiin säästää lämmityskustannuksia. Wagner kirjoitti musiikkia ahkerasti työpöytänsä ääressä ja joka neljäs päivä hän soi itselleen ulkoilmakävelyn kaupungilla. Näiltä ajoilta olivat peräisin hänen vatsa- ja suolistovaivansa, joista hän sai kärsiä lopun elämänsä.  

Lokakuussa 1840 Minna lähetti Richard Wagnerin luonnosteleman kirjeen varakkaalle ystävälle, Theodor Apelille, anoen tältä rahaa. Kirjeessä hän mainitsi, että Richard on joutumassa velkojensa takia vankilaan ja että kahden viikon päässä siintävä konsertti olisi tämän takia peruttava. Tämä velkavankeusasia on yksi Wagnerin historian kiistanalaisia asioita ja näyttöä asiassa on sekä puolesta, että vastaan. Richard Wagner kirjoitti vielä Pariisin aikana joitakin lauluja ranskankielisiin sanoihin; tällainen oli mm. aaria Norma il predisse bassolaulaja Lablachelle, jota hän tarjosi täytenumeroksi Bellinin Normaan. Vuoden 1841 lopulla säveltäjä Wagner luonnosteli proosaluonnosta viisinäytöksiseen oopperaan Die Sarazenin (Saraseeninainen), joka luonnos sitten valmistuikin vuonna 1843, mutta teoksen runoversio jäi häneltä alkutekijöihin. Toinen keskeneräinen teos oli E. T. A. Hoffmannin taruun perustuvan Die Bergwerke zu Falun (Falunin kaivokset). Böömiläinen säveltäjä Josef Dessauer tilasi Wagnerilta libreton, ja tämäkin jäi proosaluonnoksen vaiheeseen, sillä Pariisin ooppera ei lämmennyt tällekään teokselle.

Pariisissa Wagner ennätti kuitenkin tutustua moniin ihmisiin, esim. Heinrich Heineen ja Hector Berlioziin, joiden teoksia Wagner ihaili vilpittömästi. Hänen lähimmät kohtalontoverinsa olivat Gottfried Anders, Ernst Kietz sekä Samuel Lehrs, joista Anders oli musiikkia harrastava kirjastonhoitaja ja Kietz teki Wagnerista ensimmäisen muotokuvan. Lehrs oli filologi, joka sai Wagnerin kiinnostumaan Tannhäuserin ja Lohengrinin legendoista sekä eräistä filosofisista aatteista; varmasti ainakin Lehrsin avulla tutustui Proudhon'n Que'st que la propriété? (Mitä on omaisuus?) ja Ludwig Feuerbachin Das Wesen des Christentums (Kristinuskon olemuksesta) teoksiin. Wagner katkeroitui myös lopulta Meyerbeerille tämän saamasta menestyksestä ja vuonna 1841 Wagner kirjoitti salanimellä W. Freudenfeuer artikkeleita, joista tämä on nähtävissä. Seuraavana vuonna Wagner sai Schumannin julkaisemaan lehdessään Neue Zeitschrift für Musik tekstinsä Ein Pariser Bericht (Kirje Pariisista).

7.4.1842 aloittivat Wagnerit paluumatkansa suuresti Pariisiin pettyneinä Dresdeniin, jossa jo valmistauduttiin Rienzin kantaesitykseen. Meyerbeer oli suositellut Lentävää hollantilaista Berliinin oopperanjohtajalle ja tämä hyväksyikin sen esityksen, mutta Wagner vieraillessaan Berliinissä pyysikin oopperan partituurin takaisin Dresdenissä saavuttamansa menestyksen jälkeen. Näin Berliinin esitys jäi toteutumatta. Kesäkuussa 1842 Wagnerit lähtivät Richardin äidin kanssa lomailemaan Teplitzin kylpyläkaupunkiin Böömiin ja täällä Wagner alkoi luonnostella Tannhäuseria. Dresdeniin jälleen palattua alkoivat pian Rienzin harjoitukset kapellimestari Karl Gottlieb Reissingerin johdolla. Oopperan ensimmäinen esitys Dresdenissä oli 20.10.1842 Saksin  kuninkaallisessa hoviteatterissa ja se oli Wagnerille melkoinen menestys. Rienzin osan lauloi Joseph Tichatschek ja Adrianon roolin hoiti Wilhelmine Schröder-Devrient. Wilhelmine sai laulaa myös naispääosan tammikuussa 1843 samassa paikassa Lentävän hollantilaisen kantaesityksessä. Se ei yltänyt aivan yhtä suureen menestykseen kuin Rienz ja lopulta säveltäjä Wagner sai naissolistiltansa lainaksi 1000 taaleria velkojensa maksuun. Keväällä 1843 valmistui myös Tannhäuserin runoasu.

Saksin kuninkaan hovi haki uutta kapellimestaria ja paikkaa tarjottiin Wagnerille, mutta alkuun hän ei ollut paikasta kiinnostunut, vaikka sitten suostuikin ja tuli nimitetyksi virkaan 2.2.1844 lähtien 1 500 taalerin vuosipalkalla. Tämä virka jaettiin kahdelle kapellimestarille, joista toinen oli Reissiger. Tämän viran vuoksi Wagner sai tehdä erilaista käyttömusiikkia moniin tilaisuuksiin, tällaisia olivat esim. Saksin mieskuorojen yhteisesiintymistä varten kirjoitettu teos - mieskuorolle ja orkesterille - Das Liebesmahl der Apostol (Apostolien rakkaudenateria) ja mieskuorolle kirjoitettu teos Gruss seiner Treuen an Friedrich August den Geliebten (Uskollisten alamaisten tervehdys rakastetulle Fredrik Augustille). 18.11.1786 Eutinin pikkukaupungissa lähellä Lyypekkiä syntynyt säveltäjä ja kapellimestari Carl Maria Friedrich Ernst von Weber toimi vuodesta 1816 alkaen Dresdenin kuninkaallisen oopperan kapellimestarina ja häntä Wagner arvosti merkittävästi. Tuberkuloosia sairastanut Weber kuoli Lontoossa 5.6.1826, kun hän oli paikalla johtamassa omaa Oberon-oopperaansa. Weber tuli näin haudatuksi Lontooseen, mutta Wagner organisoi näyttävät hautajaiset Dresdeniin 14.12.1844. Weberin arkku kuljetettiin Dresdeniin uudelleen haudattavaksi ja tilaisuuteen Wagner teki surumusiikkia sekä piti tunteikkaan puheen hautauksen yhteydessä.   

Tannhäuser valmistui vuonna 1845 sai ensiesityksensä ja sen kirvoittamana Wagner laati raportin välttämättömistä toimenpiteistä kuninkaallisen orkesterin taiteellisen tason parantamiseksi. 1.3.1846 päivätyssä raportissa ehdotettiin muutoksia orkesterin muusikoiden kiinnityksiin, työmäärän rationalisointia, palkkoihin korotuksia ja muutoksia orkesterin ryhmitykseen, jotta soittajat kuulisivat toisiaan paremmin ja näkisivät kapellimestarinsa. Hovin maineen lisäämiseksi Wagner ehdotti talviaikana järjestettävää konserttisarjaa. Ehdotukset hän perusteli hyvin ja ne olivat varsin käytännöllisiä myös toteuttaa. Ehdotuksineen hän kuitenkin "astui" liian monien ihmisten "varpaille" ja hänen parannusehdotuksensa koettiin turhaan arvosteluksi. Vuoden päästä hänelle tiedotettiin, että hänen esityksensä tulivat hylätyiksi.

Vaikka Wagnerit yrittivät elää säästeliäästi, taloudellinen tilanne perheessä oli edelleen epävakaalla pohjalla ja laulajatar Schröder-Devrient ryhtyi myös perimään saataviaan Wagnerilta lakimiehensä välityksellä; asia tuli hoidetuksi työnantajan Wagnerille myöntämän korollisen lainan turvin, vaikka tämä ratkaisu entisestään kavensi hänen saamiaan tuloja. Vuonna 1847 Wagneria työllisti mm. Gluckin oopperasta Ifigenia Auliissa tekemä sovitus. Samana vuonna Wagner otti työn alle Lohengrinin ja tutki saksalaisina käännöksinä kovin mm. Aiskhylosta ja Aristofanesta. Saavutus oli saada myös Rienzi Berliinin hoviteatterin ohjelmaan esitettäväksi, vaikka kaikki ei tosin mennytkään asian suhteen Richard Wagnerin suunnitelmien mukaan; hän olisi halunnut  Preussin kuninkaan tilaavan Lohengrinin ja toinen takaisku oli kahden kuukauden palkan saamatta jääminen harjoituksista, koska oopperanjohtaja Küstner oli omasta mielestään esittänyt toiveen eikä kutsun Wagnerin saapumisesta teoksen harjoituksiin. Richard Wagnerin äiti menehtyi Leipzigissa 9.1.1848 ja Wagner työsti suruaan töihinsä syventymällä. Lohengrinin kanssa riitti vielä tekemistä - teos valmistui huhtikuussa 1848 - ja hän valmisteli materiaalia kolmeen orkesteri- ja kuorokonsertin järjestämiseksi Dresdenissä. Konserteissa oli ohjelmassa mm. Mozartin, Haydnin ja Beethovenin sinfonioita sekä Bachin motetti Singet dem Herrn ja Palestrinan Stabat mater, johon Wagner itse laati sovituksen.

Pariisin helmikuun 1848 vallankumousta seurasi maaliskuussa Wienissä kansannousu. Vuonna 1815 Wienin kongressissa oli perustettu Saksan konfederaatio, joka muodostui 39 Itävallan keisarin alaista valtiota. Näiden valtioiden ruhtinaat yleensä hallitsivat arkaaisella ja feodaalisella tavalla eivätkä välittäneet kansansa tarpeista puuttumalla köyhyyteen, nälänhätään tai kurjuuteen. Dresdenissäkin kaduilla kansa alkoi liikehtiä ja kuningasta vaadittiin suostumaan vaaliuudistukseen sekä yleistä oikeudenmukaisuutta. Wagner seurasi näitä tapahtumia mielenkiinnolla ja innostuksissaan kirjoitti runon Saksilainen tervehdys wieniläisille, joka julkaistiin hänen omalla nimellään Allgemaine Österreichische Zeitungissa. Toukokuussa Wagner esitteli hallituksen ministerille suunnitelmansa saksalaisen kansallisteatterin perustamisesta Saksin kuningaskuntaan (Entwurf zur Organisation eines deutschen National-theaters für das Königreich Sachsen). Ehdotuksen mukaan teatterilaitoksen henkilökunta ja säveltäjien ja näytelmäkirjailijoiden yhdistys - joka myös oli tarkoitus perustaa - yhdessä valitsevat laitoksen johtajan. Tulisi myös perustaa teatterikoulu, kuoroa varten asianmukainen koulutus, muusikoiden palkkoja kohennettava ja hoviorkesterin kokoa suurennettava. Sen enempää hallitus kuin teatterin johto eivät lämmenneet moisista ehdotuksista. Reissigeria korpesi Wagnerin ehdotus hänen "ylentämisestään" toisarvoisen kirkkomusiikin vastuulliseksi henkilöksi. Wagner ehdotti myös oopperajohtajan (Lüttichau) erottamista ja itseään vastamaan kapellimestarina lähes kaikesta muusta.

Wagner uskaltautui anonyymisti julkaisemaan johtavan tasavaltalaisryhmittymän Vaterlandsvereinin puolesta kirjoituksen Wie verhalten sich republikanische Bestrebungen dem Königtum gegenüber? (Millaisessa suhteessa tasavaltalaiset pyrkimykset ovat kuninkuuteen nähden?). Hän tuomitsi kommunismin ja samalla kertoi rahan ja koronkiskonnan olevan kaiken pahan alku; ihmiskunta saavuttaisi korkeimman onnentilansa vain jokaisen yksilönsä parhaiden kykyjen valjastamisella käyttöön. Hän esitti aristokratian tuhoamista ja hovin piirissä nautittujen etuoikeuksien lakkauttamista sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja poistavan kansanarmeijan perustamista. Kannanoton vuoksi Wagnerin erottamista kyllä vaadittiin, mutta teatterin johto päätti kuitenkin olla tekemättä mitään asian suhteen.

Wagner jatkoi hovin palveluksessa; keväällä valmistuneen Lohengrinin kanssa valmistui draamaluonnos, Nibelungein myytti, joka muokkautui libretoksi Siegfrieds Tod (Siegfriedin kuolema) syksyllä. Tammikuussa 1849 Wagner alkoi työstää oopperaa Jesus von Nazareth (Jeesus Nasaretilainen), josta on tallella vielä musiikkihahmotelma viisinäytöksiseksi oopperaksi. Teoksessa Jeesus on juutalaisten pappisaristokratian pelkäämä vallankumouksellinen esitaistelija. Kurjuus syntyy siitä, että raha menee rakkauden edelle. Nuorten hegeliläisten evankeliumin tekstit kyseenalaistaneiden ajattelijoiden kuten Bruno Bauerin ja David Friedrich Straussin vaikutus ei voinut olla näkymättä tässä teoksessa. Tähän alkuvuoteen myös ajoittuu merkittävä tapahtuma; Wagnerin ystävä ja apulaiskapellimestarinsa August Röckel oli saanut elokuussa 1848 lähteä virastaan kumouksellisen toimintansa vuoksi ja alkanut heti julkaista tasavaltalaista Volksblätter-lehteä viikottain. Ystävykset kävivät kiihkeitä ja innostuneita keskusteluja sosialismista, ja Wagner lupautui nimettömin kirjoituksin avustamaan lehdessä. Wagnerin kirjoitukset olivat julistuksia ruhtinaita ja muita etuoikeutettuja sekä epätasa-arvoa vastaan. Sangen pian viranomaiset kielsivät tämän lehden ilmestymisen. Wagner myös laiminlöi omia virkatehtäviään ja teatterin johto piti hänen toimiaan silmällä epäillen. Lopulta häntä syytettiin tehtäviensä laiminlyönneistä ja orkesterin muusikoiden eripuran aikaansaamisesta. Helmikuussa 1849 Wagnerin ystävä, Franz Liszt johti Tannhäuserin Weimarissa ja maaliskuussa Wagner kirjoitti Volksblätterissä runonsa Die Not (Pakko) pohjautuen vahvasti Feuerbachin näkemykseen välttämättömyydestä. Tätä samaa aihetta säveltäjä Wagner käsitteli myös myöhemmin kirjoituksessaan Das Kunstwerk der Zukunft (Tulevaisuuden taideteos). Wagner välttämättömyydellä tarkoitti pääoman ja sen pahuuden ilmenemismuotojen, ahneuden ja koronkiskonnan, hävittämistä.

Näihin aikoihin August Röckel tutustutti Wagnerin venäläiseen anarkistiin Mihail Bakuniniin. Bakunin tunsi henkilökohtaisesti mm. Engelsin, Marxin ja muitakin sosialisteja, joten heidän keskustelunsa olivat varmasti hyvin antoisia, vaikka musiikista ja osin politiikastakin herrojen mielipiteet eivät aina käyneet yksiin. Frankfurtin kansalliskokous tarjosi Saksan keisarin kruunua 28.3.1849 Preussin kuninkaalle Fredrik Vilhelm IV:lle, joka kuitenkin luopui siitä viiden päivän kuluttua. Tähän otan näytteen Wagnerin katkerasta kirjoituksesta Die Revolution (Vallankumous) 8.4.1849: "Minä olen poistava kaiken vääryyden, joka kahlitsee ihmisiä. Tulen hävittämään sen herruuden, jolla toinen ihminen hallitsee toista, jolla kuolleet hallitsevat eläviä, materia henkeä; tulen järisyttämään mahtavien valtaa sekä lain ja omaisuuden valtaa. Ihmisen herra tulee tästä lähtien olemaan hänen oma tahtonsa, hänen oma voimansa tulee olemaan hänen ainoa lakinsa, sillä ainoastaan vapaa ihminen on pyhä, eikä ole olemassa mitään korkeampaa kuin hän. Loppukoon vääryys, joka antaa yhdelle ihmiselle vallan hallita miljoonia - koska kaikki ovat tasa-arvoisia, tulen tuhoamaan kaiken sen herruuden, joka yhdellä on ylitse muiden."

Saksissa kuningas Fredrik August II kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Frankfurtissa hyväksyttyä perustuslakia ja hajotti maapäivien kummankin kamarin sekä erotti hallituksen. Röckel pakeni Prahaan ja Wagner vastasi nyt Volksblätterin toimittamisesta. Preussin armeijan vyöryessä Saksiin Wagner kirjoitti kirjeen Röckelille 2.5.1849 pyytäen häntä takaisin Dresdeniin. Kirje löytyi aikanaan Röckeliltä häntä pidätettäessä ja sitä kirjettä käytettiin myös Wagneria vastaan todisteena. Wagner jatkoi kumouksellista toimintaansa, aivan samoin kuin Röckel ja kapinalliset johtajat Bakunin ja Otto Heubner. Lopulta Heubner ja Röckel jäivät kiinni ja saivat kuolemantuomion, joka sittemmin muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Wagner säilyi kuin ihmeen kaupalla vastaavasta, ilmoitti luopuvansa vallankumouksellisesta toiminnasta ja lähti Weimariin Lisztin tarjoamaan turvapaikkaan. 19.5.1849 hänestä julkaistiin kuitenkin etsintäkuulutus ja Wagner joutui pakenemaan väärällä passilla Sveitsin kautta vihaamaansa Pariisiin.

Maanpaossa ollessaan Wagner asettui asumaan Sveitsin Zürichiin, johon hänet houkuttelivat intelluktuellit ja kirjoittavat ystävät; nämä samaiset ystävät hankkivat Wagnerille myös taloudellista tukea. Wagner alkoi heinäkuussa julkaista ns. "zürichiläisiä esseitä", keskittyen lähinnä taiteellisiin ja poliittisiin ilmiöihin. Ensimmäisenä julkaistiin Die Kunst und die Revolution (Taide ja vallankumous), Das Kunstwerk der Zukunft (Tulevaisuuden taideteos) sekä Oper und Drama (Ooppera ja draama). Nämä kirjoitukset loivat teoreettista pohjaa hänen musiikkidraamalle - ainoalle hyväksyttävälle tulevaisuuden ilmaisumuodolle. Alkuperäinen antiikin draama sisälsi kolme peruselementtiä: musiikin, tanssin ja runouden. Toisistaan irrallaan ne jäävät merkityksettömiksi ja yhdessä ne hipovat täydellisyyttä. Samalla tavalla arkkitehtuuri, maalaustaide ja kuvanveisto saisi merkityksensä tulevaisuudessa kokonaistaideteoksen rakenneosina. Taiteiden uudelleenyhdistämistä kokonaistaideteoksiksi (Gesamtkunstwerk) olivat esittäneet jo ainakin jollakin tasolla mm. Lessing, Novalis, Schelling, Tiek ja Hoffman. Wagnerin tulevaisuuden musiikkidraamaan kuuluu kiinteästi fantasia, usein jopa utopistinen visio, johon hän ei edes edellyttänyt yksityiskohtaista toteutusta. Kansa on kuvattu taiteellisen luomistyön välttämättömyyden tuotteeksi. Monissa kohdin Wagnerin aatokset menevät yksiin Karl Marxin kirjoituksien kanssa.

Alkuvuodesta 1850 Wagner teki proosaluonnoksen kolminäytöksiseen oopperaa Wieland der Schmied (Seppä Wieland), jota hän otaksui Pariisissa esitettävän. Teoksessa oli ennakoivia piirteitä Nibelungin sormuksesta, kuten sormuksen panttaaminen ja miekan takominen. Päähenkilö oli paitsi seppä, myös orjuutettu taiteilija, jonka täytyy työskennellä isäntänsä toiveiden mukaisesti. Kuitenkin uskollisen morsiamensa avulla seppä pääsee pakoon kurjaa kohtaloaan. Lopulta Wagner päätyi teoksen suhteen siihen, että germaanista sankaritarinaa ei koskaan voisi sijoittaa ranskalaiseen ympäristöön ja näin hän hylkäsi suunnitelmansa teoksesta.

Samoihin aikoihin ajoittui myös kahden naispuolisen ihailijan antama 3000 frangin avustuksen vuotuinen myöntäminen Wagnerille. Toinen ihailija oli dresdeniläinen leskirouva Julie Ritter, runoilija ja muusikko Karl Ritterin äiti, ja toinen oli Jessie Laussot (o.s. Taylor). Wagner ihastui Jessie Laussot'n ulkonäköön ja sivistykseen sekä hänen kykyynsä ymmärtää Wagnerin taidetta. Jessie puhui sujuvaa saksaa, osoitti taitojaan pianon äärellä, mutta laulu sentään jätti vielä toivomisen varaa. Wagner jo vakavasti suunnittelikin luopumista elämänsä kurjuuksista ja muuttoa Kreikkaan tai Vähään-Aasiaan ja Jessie oli valmis luopumaan omasta liitostaan ja hyppäämään Wagnerin mukaan matkaan. Tilanne eteni jopa siihen asti, että Wagner kirjoitti ivallisen erokirjeen Minnalle kehottaen häntä ottamaan puolet Wagnerin saamasta avustuksesta itselleen. Jessie taas ennätti kertoa aikeistaan omalle äidille, joka ei empinyt kierrättää tietoa Eugénille (Laussot), bordeauxlaiselle viinikauppiaalle ja Jessien miehelle. Wagner matkusti vielä suostuttelemaan viinikauppiasta Bourdeaux'hon, mutta tuli poliisin häätämäksi kaupungista. Jälleen Wagner sai kirjoittaa kirjeen Minnalle, nyt todistellen syyttömyyttään asiaan. Pölyn laskeuduttua asian ylle jatkoi Wagnerin pariskunta jälleen yhteiseloaan Zürichissä toisiaan "kalvaen".  

Samaan vuoteen osuu valitettavasti myös tämä seuraavakin episodi, jossa Wagnerin kirjallinen ura otti pahan pohjakosketuksen ja joka monien mielestä olisi saanut kokonaan jäädä väliin tai vallan tekemättä. Tämä surullinen tarina alkaa kaksiosaisesta artikkelista Das judentum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa), jonka Wagner ensin julkaisi salanimellä K. Freigedank - tosin Wagner paljastui salanimen takaa nopeasti, eikä hän koskaan artikkelinsa kirjoittamista kumonnutkaan - Neue Zeitschrift für Musik-lehdessä ja vuonna 1851 erillisenä julkaisuna vahvan kannanoton antisemiittinä. Lehden perusti vuonna 1834 Robert Schumann ja päätoimittajana toimi Wagnerin artikkelin julkaisun aikoihin Franz Brendel. Vielä vuonna 1869 Wagner julkaisi tämän kirjoituksensa omissa nimissään kirjassaan. Toisaalta on sanottu, että Wagnerin kirjoituksista on ollut hieman vaikea tulkita hänen juutalaisvastaisuuttaan, kun hän itse toisaalta "veljeili" monien juutalaisten mesenaattien kanssa ja hänen tuttavapiiriinsä kuului monia juutalaisia, kuten Anton Rubinstein, Karl Tausig ja kapellimestari Hermann Levi. No, mitä Wagner sitten tässä kohuartikkelissaan kirjoitti? Nimeä mainitsematta hän hyökkäsi ilmeisesti entisen tukijansa Meyerbeerin kimppuun raivokkaasti. Juutalaiset saivat täyden laidallisen solvausta yhteiskunta- ja kulttuurisektorilta katsellen. Jälleen on selvästi tunnistettavissa Karl Marxin vaikutusta Wagnerin tekstissä. Emansipaatiossa oli kyse kristittyjen vapautumisesta juutalaisista eikä päinvastoin ja hänen näkemyksensä mukaan juutalaiset hallitsivat kristittyjä niin kauan kun raha pyörittää maailmaa. Kulttuuri Euroopassa oli juurettomille juutalaisille jäänyt vieraaksi kieleksi. Juutalaiset eivät osaisi luoda mitään todellista taidetta, ainoastaan jäljitellä sitä. Wagnerin mukaan juutalaiset olivat Saksan kulttuurielämän hajottavia tekijöitä. Kaikkein hämmästyttävin ja Wagneria tutkineita paljon pohdituttanut kohta kirjoituksessa on Wagnerin ratkaisu Saksan juutalaiskysymykseen. Wagnerin mukaan vain yksi voisi vapauttaa saksalaiset heitä vaivaavalta kiroukselta, Ahasveruksen vapautus - tuho.

Richard Wagner ei vielä 1850-luvulla saanut kovasti antisemitismikirjoituksillaan huomiota oman taiteilijapiirinsä ulkopuolella, mutta tilanne muuttui täysin vuonna 1869 jälkeen hänen julkaistessaan kirjoituksen omissa nimissään. Nyt kirjoitus jakoi ihmisiä jyrkästi kannattajiin ja vastustajiin sekä todisti Wagnerin tiukasti edelleen seisovan kirjoituksensa takana. Monasti on väitetty, että Wagner ikääntyessään olisi pyörtänyt tai pehmentänyt suhtautumistaan juutalaisiin, mutta tämän väitteen puolesta on vaikea löytää argumentteja; toisaalta on runsaasti näyttöä siitä, että hän ei muuttanut eikä pehmentänyt omaa näkemystään myöhemminkään. Vahvin väite Wagnerin mielipiteen muutoksen puolesta iän saatossa on hänen kieltäytyminen allekirjoittamasta antisemiittiadressia. Wagnerilla oli erittäin huonoja kokemuksia nimensä antamisesta esim. eläinkokeita vastustaneeseen adressiin eikä Wagner halunnut myöskään olla tekemisessä rahvaan toiminnan kanssa. Vuodelta 1881 on säilynyt kirje suojelijalleen Baijerin kuningas Ludvig II:lle, joka saa nyt toimia näyttönä Wagnerin muuttumattomista mielipiteistä juutalaisten suhteen vielä myöhemmälläkin iällä:

"Pidän juutalaista rotua synnynnäisenä vihollisena puhtaalle ihmisyydelle ja kaikelle, mikä siinä on jaloa. On varmaa, että me saksalaiset sorrumme ennen heitä, ja ehkä minä olen viimeinen saksalainen, joka tietää, kuinka pitää puolensa taidetta rakastavana ihmisenä juutalaisuutta vastaan, joka on jo saamassa hallintaansa kaiken".

Wagner ei milloinkaan peittänyt mielipiteitään vaan tämä vahva mielikuva hänestä säilyi hamaan loppuun asti. Mm. Bayreuther Blätter-lehdessä elämänsä ehtoopuolella 1880-luvulla julkaisemissaan kirjoituksissa hänen juutalaisvihansa näyttäytyy yhäti laantumattomana. Lisäksi hänen kirjoituksiinsa ilmestyi modernin antisemitismin aikana huolestuttavana piirteenä rasistinen näkökulma. Lokakuussa 1880 Wagner julkaisi artikkelin "Religion und Kunst", jossa hän vastusti voimakkaasti rotujen sekoittumista sekä ihaili arjalaista rotua. Wagner kunnioitti ainoastaan puhdasta rotua ja saksalaiset olisivat puhdasta rotua, jos vain vapauttaisivat itsensä juutalaisten ikeestä. Wagner julkaisi vielä vuonna 1881 artikkelin "Erkenne dich selbst", jossa hän esitteli kattavasti ajatuksiaan koko 30-vuotisen juutalaisvastaisuuden ajaltaan; hän kirjoitti edelleen rodun puhtauden puolesta sekä rotutunteen syntymisen tärkeydestä.

Joihinkin Saksan antisemiittisen liikkeen johtajiin Wagnerilla oli huonot välit ja välistä hänenkin väitettiin olleen juutalaista syntyperää, väite on kylläkin toteen näyttämättä. Kiistatta Wagner oli vahvana kulttuuripersoonana kuitenkin tekemässä antisemitismistä salonkikelpoista, vaikka Hitlerin kansallissosialistit eivät varsinaisesti juuri häneltä oppejaan ammentaneet.  
 
Jotta antisemiitti maailmankatsomus eli uskonoppi juutalaisten vahingollisuudesta yhteiskunnalle olisi menestynyt poliittisesti ja järjestöelämässä, tarvittiin vielä lisäksi juutalaisuuden kytkeminen rotuun. Juutalaiset haluttiin näyttää omana rotuna, joka poikkesi saksalaisista selvästi heikompana. Juutalaisten väitettiin tekevän vain tuhoavaa vaikutusta saksalaiseen yhteiskuntaan. Tämän rotuopin ensimmäinen luoja oli ranskalainen diplomaatti ja kirjailija Joseph Arthur de Cobineau (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882), jolla on myös mielenkiintoinen yhteys Wagneriin. Cobineau julkaisi vuosina 1853-55  teoksensa Essai sur I'inégalité des races humaines. Gobineau loi teoksellaan pohjan näkemykselle siitä, että kaikki ihmiset eivät ole ihmislajina samanarvoisia, vaan fyysisesti ja henkisesti täysin eriarvoisia. Gobineaulle rotu merkitsi ratkaisevaa ja määräävää tekijää historiassa. Gobineaun osoitti maapallolla olevan kolme päärotua, valkoinen, keltainen ja musta, ja valkoinen olisi näistä kehittynein. Valkoisen rodun puhtain jalokivi olisivat arjalaiset. Arjalaisten tärkeä merkitys historialle oli keskeisin kohta Gobineaun rotuopissa, ja sitä ilman he olisivat tuskin saaneet samaa asemaa 1800-luvun historiassa.

Cobineau saapui papiksi Pariisiin vuonna 1835, mutta liikkui mielellään kirjallisissa piireissä. Hän taisi useita kieliä ja tunsi itämaista kulttuuria hyvin. Vuonna 1849 Cobineau toimi ulkoministeri Alexis deTocquevillen sihteerinä, minkä jälkeen siirtyi diplomaatiksi toimien mm. Sveitsissä, Saksassa, Ruotsissa, Brasiliassa ja Persiassa. Wagnerin lisäksi hänen ajatuksiaan ovat myöhemmin hyvin tarkasti tutkineet ainakin Friedrich Nietzsche ja Adolf Hitler. Myöhemmällä iällään Cobineau sai Richard Wagnerilta turvapaikan luotaan.
 

Richard Wagnerin vävy, englantilainen kirjailija Houston Stewart Chamberlain (s. 9.9.1855 ja k. 9.1.1927), - joka sittemmin kääntyi täysin saksalaiseksi - omistautui tutkimaan poliittista filosofiaa, luonnontieteitä ja Richard Wagnerin ajatuksia. Kaksiosaisen pääteoksensa hän julkaisi vuonna 1899 nimellä Die Grundlagen des Neunzehnten Jahrhunderts. Tämä teos nousi sittemmin pangermanismin - jonka ideologisena päämääränä oli Suur-Saksan luominen - sekä antisemitistisen natsipuolueen suoranaiseksi evankeliumiksi. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Chamberlain kirjoitti mielellään propagandaa entistä kotimaataan vastaan. Sairauden heikentämä Chamberlain tapasi suuren idolinsa, Adolf Hitlerin 1920-luvulla ja Hitler sai kirjailijan liittymään jopa natsipuolueeseenkin.
 

Wagnerin Lohengrin sai kantaesityksensä 28.8.1850 Weimarissa, kun Franz Liszt toimi teoksen kapellimestarina. Säveltäjä itse ei kuullut oopperaansa vielä tässä vaiheessa, vasta yksitoista vuotta myöhemmin tarjoutui tähän mahdollisuus. Sen sijaan säveltäjä Wagner keskittyi nyt täysin kirjoittamaan teoreettista tutkielmaa Oper und Drama (Ooppera ja draama), joka on massiivinen kokonaisesitys - sisältäen n. 100 000 sanaa - taiteilijan näkemyksistä kirjoitettuna välistä hyvinkin korkealentoisella tyylillä. Joulukuussa 1851 alkoi Wagner kirjoittaa kattavaa johdantoa julkaisuunsa, joka käsitti Lentävän hollantilaisen, Tannhäuserin ja Lohengrinin libretot. Wagner haki myös huojennusta vaivoihinsa - ruusu ja hankala ummetus - yhdeksän viikon vesihoitokuurilla Albisbrunnin hydropaattisesta hoitolaitoksesta.

Alkuvuodesta 1852 Wagner tutustui merkittäviin mesenaatteihinsa; Otto Wesendonck teki melkoisen omaisuuden New Yorkissa silkkiyhtiön yhtiömiehenä ja hänen 23-vuotias (Wagneriin tutustuessaan) Mathilde-vaimonsa oli miestään kolmetoista vuotta nuorempi. Mathildesta tuli ajan oloon Richard Wagnerin muusa ja heidän välillään oli myös suhde. Oton tehtäväksi tuli turvata säveltäjä Wagnerin taloudellinen puoli tukemalla rahalla ja myöntämillään lainoilla Wagneria. Vihdoin vuonna 1857 Otto salli Wagnereiden asettua oman talonsa vieressä sijainneeseen pieneen taloonsa, omaan turvakotiin, josta Wagnerit maksoivat muodollista vuokraa.

Samana vuonna hieman myöhemmin aktivisti Georg Herwegh esitteli Wagnerin Franҫois ja Eliza Willelle, joista myös tuli säveltäjä Wagnerin luotettuja ystäviä ja tukijoita. Masennus ja epätoivo vaivasivat Wagneria, vaikka hän huhti- ja toukokuussa pääsi kapellimestarina johtamaan oman oopperansa Lentävä hollantilainen. Wagnerin kirjeenvaihto paljastaa hänen kärsineen ilottomasta ja murheellisesta elämästä sekä hänen hautoneen jopa itsetuhoisia ajatuksia. Nämä ongelmat jatkuivat aina vuoteen 1857 asti, jolloin Wagnerit pääsivät muutamaan Otto Wesendockin järjestämään turvakotiin. Wagner sai nyt Nibelungin sormuksen tekstit valmiiksi ja hän luki niitä kutsuyleisön läsnä ollessa Zürichin Baur au Lac-hotellissa neljänä peräkkäisenä iltana 16.2.1853 alkaen. Otto Wasendonck järjesti Wagnerille jälleen taloudellista tukea, jonka turvin hän saattoi johtaa kolme konserttia ohjelmistojen koostuen otteista hänen aikaisemmista teoksistaan.

Wagnerit muuttivat Zeltweg 13:ssa olleen talon kolmanteen kerrokseen, sen suurimpaan huoneistoon, jonka sisustivat verrattain ylellisesti. Franz Liszt vieraili heinäkuussa 1853 Wagnereilla ja säveltäjät esittelivät teoksiaan toisilleen ja viihtyivät hyvin toistensa seurassa. Otto Wesendonckin rahojen turvin Wagner matkusti Italiaan. Matkaa seuranneina kuukausina alkoi Wagner myös säveltää Nibelungin sormuksen musiikkia.  Lokakuussa Wagner tapasi Lisztin Baselissa; tässä tapaamisessa olivat mukana myös Hans Bülow, Joseph Joachim ja Peter Cornelius. Joitakin päiviä myöhemmin Liszt ja Wagner tapasivat jälleen Pariisissa. Täällä Liszt esitteli kolme lastaan Wagnerille ja tämä oli Wagnerin ja 15-vuotiaan Cosiman ensitapaaminen.

Puolivälissä vuotta 1854 Minna Wagnerin sydänvika äityi niin pahaksi, että hän hakeutui hoitoon kylpylään Vierwaldstätter-järven rantamaisemiin Seelisbergissä. Sairauden takia hän joutui turvautumaan oopiumiin unettomuutensa takia. Sairaus ja avioparin lapsettomuus koettelivat parisuhdetta monin tavoin. Syyskuussa Wagnerin velat ylsivät jo 10 000 frangiin, mutta Otto Wesendonck uhrautui jälleen maksamaan velat sekä lupautui antamaan säännöllistä avustusta tulevia esityspalkkioita vastaan.  

Aivan loppuvuodesta 1854 London Philharmonic Society lähestyi kirjeitse Wagneria tarjoten hänelle seuraavalle vuodelle kahdeksan konsertin sarjan johtamista Lontoossa. Wagner ilmoitti kiinnostuksestaan tarjoukseen, mutta esitti omana vaateenaan kaksi toivetta; pienemmät numerot johtaisi toinen kapellimestari ja harjoituksia annettaisiin hänen vaatimansa määrä konsertteihin. London Philharmonic Societyn rahastonhoitaja Anderson lähetettiin Zürichiin neuvottelemaan Wagnerin kanssa sarjan ehdoista ja lopulta säveltäjä sai tyytyä 5000 frangin (200 puntaa) palkkioon sekä sarjan hän joutui johtamaan lähes yksin saaden vain yhden harjoituksen per konsertti. Ainoastaan konserttiin, jossa esitettiin Beethovenin 9. Sinfonia hän sai neuvoteltua kaksi harjoitusta.

 

Neljän kuukauden mittainen vierailu Englannissa ei ollut kovin onnellista aikaa Wagnerille. Kollega Lisztille hän paljastaa kirjeessään 16.5.1855 vertaavansa oloaan ”kadotetun sielun olotilaan helvetissä”. Esim. toisen konsertin ohjelmisto koostui Weberin alkusoitosta, Mendelssohnin viulukonsertosta ja Cherubinin aariasta. Mukaan mahtui myös orkesterikatkelma Lohengrinista sekä Beethovenin 9. Sinfonia. Wagneria kuvotti Lontoon sää, asukkaiden tavat ja tottumukset, eikä hän itse osannut sanaakaan englantia. Vaikka säveltäjän ja paikallisen kuulijakunnan välillä vallitsi kuilu, hänelle haluttiin suoda mahdollisuus esittää myös haluamaansa musiikkia. Hän sai yleisöltä myös ymmärrystä, mutta kritiikistä ei voi sanoa samaa. Wagner ei osannut eikä halunnut mielistellä Lontoon kriitikoita, jotka olivat tottuneet jo tavanomaisiin lahjuksiin. Wagner ei lahjonut mitenkään kriitikoita ja hän sai osittain tästä syystä myös kostona värikkäitä arvioita konserteista.

 

16.5.1856 Wagner lähetti armonanomuksen Saksin kuninkaalle, jossa hän tunnusti ”raskaan rikkomuksen, johon oli syyllistynyt hylätessään varsinaisen alansa, taiteen, ja siirtyessään politiikan puolelle”, ja vannoi, ettei koskaan enää kajoaisi ”vastuuttomaan toimintaan”. Kuningas hylkäsi hänen armoanomuksensa tästä huolimatta. Samaan aikaan Wagner luonnosteli lyhyen proosahahmotelman buddhalaista teemaa käsittelevästä oopperasta Die Sieger. Aiheen tähän hän on ilmeisesti saanut tutustuttuaan Schopenhauerin filosofiaan, jossa usein käsiteltiin itämaisia uskontoja. Lopulta Wagner hylkäsi tämän Die Siegerin, mutta sen luonnokset sisällytettiin Parsifaliin.

 

Puolisoiden (Minna ja Richard) väliset suhteet eivät ottaneet parantuakseen ja lisäksi Minnan tytär Natalie onnistui hermostuttamaan äitinsä. Kesäkuussa 1856 Wagnerin vaatimuksesta Natalie lähti Wagnereiden kotoa omien sukulaistensa luokse ja myöhemmin Wagner tuki Minnan tytärtä myös taloudellisesti. Richard Wagnerille nämä ihmissuhdeongelmat sekä työn ja taloudellisen tilanteen aiheuttamat huolet aiheuttivat pahoja terveydellisiä ongelmia. Edellisestä talvesta oli ruusu vaivannut Wagneria toistakymmentä kertaa. Geneveläinen lääkäri Vaillant teki diagnoosin hänen vaivoistaan ja katsoi hänen kärsivän hermostollisesta allergiasta, mutta lähetti Wagnerin kuitenkin tehokkaaseen hoitoon. "Monsier, vous n'étes que nerveux. (Teitä vaivaavat ainoastaan hermot)" Vailliantin mielestä Wagner kaipasi lepoa ja rauhoittumista.

 

Syyskuussa 1856 Wagner aloitti Siegfriedin sävellystyön Zeltwegissä, naapuristossa, jossa oli huilisti ja viisi pianistia sekä vastapäätä asunut peltiseppä. Peltisepän kanssa Wagner teki sopimuksen takomisen välttämisestä tiettyihin aikoihin. Otto Wesendonck rakennutti huvilaansa Engen esikaupunkiin ja hän tarjosi Wagnerille huvilansa naapurista pienen talon vuokralle; vuokra oli 800 frangia vuodessa ja tässä talossa Wagner - Wagner kutsui taloa Turvapaikaksi - sai nyt rauhassa säveltää. Kun Wesendonckit asuivat huvilassaan ja naapurissa Wagnerit Turvapaikassaan, alkoi Wagneria taas vanha suola janottaa ja kiintymys Mathildeen heräsi uudestaan kukkaansa. Wagner kutsui Hans von Bülowin ja hänen morsiamensa Cosiman vierailulle heille kuherruskuukautensa aikana muutamaksi viikoksi. Wagner oli ihastunut Bülowin hämmästyttävään soittotaitoon ja he kävivät yhdessä läpi Siegfriedin ensimmäisen ja toisen näytöksen luonnoksia. Nyt Wagner alkoi viettää aikaansa yhä enemmän myös Tristan ja Isolden sävellystyön kanssa. Sävellystyön edetessä Mathilden nähtiin vierailevan useasti Wagnerin toisen kerroksen työhuoneessa; Mathilde kirjoitti viisi runoa, jotka Richard sävelsi. Otto Wesendonck ja Minna Wagner olivat syystäkin huolissaan tilanteesta ja ilmapiiri alkoi käydä kireäksi. Wagner poistui näyttämöltä ja lähti Pariisiin säveltäjä Berliozia tapaamaan lukien tälle Troijalaiset-oopperansa librettoa.

 

Zürichiin palannut Wagner jatkoi tragediaansa ja vahingokseen lähetti eräänä aamuna Mathidelle "aamutunnustuksensa", joka joutui Minnan käsiin tämän riistettyä kirjeen lähetiltä. Raivostunut Minna heilutti tätä kirjettä Mathilden edessä todeten: "Jos olisin tavallinen nainen, menisin tämän kirjeen kanssa miehesi luo." Mathilde pelästyneenä tästä kertoi välittömästi oman tarinansa miehelleen ja nyt Wesendonckit yhdessä toruivat Wagneria hänen uskottomuudesta Minnaa kohtaan. Minna taivuteltiin Brestenbergiin kolmeksi kuukaudeksi hoitoon, sillä lääkäri varoitti hänen heikosta sydämestään. Wagner oli huolestunut Minnan terveydestä ja Turvapaikan vuokrasopimus oli myös vaarassa päättyä. Lepytelläkseen Minnaa Wagner katkaisi suhteensa Wesendonckeihin. Kerran Richard Wagner ehdotti kuitenkin Mathildelle, että he kumpainenkin hylkäisivät puolisonsa ja avioituisivat. 14.3.1873 Cosiman päiväkirjamerkinnän mukaan tätä ehdotusta ei kuitenkaan olisi tehty vakavissaan.

 
17. elokuuta 1858 Wagner lähti Zürichistä ja Karl Ritterin yllyttämänä matkustivat yhdessä Venetsiaan vuokraten huoneiston Giustiniani-palatsista Canal Granden kupeelta. Madame Erardin lahjoittaman flyygelin äärellä Wagner keskittyi viimeistelemään Tristanin toisen näytöksen. Ritter tuki ja innoitti Wagneria seuralaisena. Wagneria koettelivat Venetsiassa huono terveys ja poliisi. Punatauti ja säärihaava kiusasivat häntä Venetsiassa. Venetsia oli osa Itävallan keisarikuntaa, johon Wagnerilla ei edelleenkään ollut asiaa. Wienin poliisipäällikkö Kempen von Fichtenstamm kuuli huhun Wagnerin oleskelusta Venetsiassa ja hän laittoi paikallisen poliisin tutkimaan asiaa. Lopulta keväällä Wagnerin oli lähdettävä Venetsiasta ja hän saapui 28.3.1859 Sveitsin Luzerniin hotelli Schweizerhofiin, jossa hän onnistui saamaan valmiiksi Tristanin elokuun aikana. Syyskuussa Wagner kyläili Zürichissä Wesendonckien luona ja teki Otto Wesendonckin kanssa seuraavan sopimuksen: Otto saisi julkaisuoikeudet Nibelungin sormuksen neljään partituuriin maksamalla 6000 frangia Wagnerille kustakin partituurista ja lisäksi Otto saisi myyntituotot. Wagner taas korjaisi korvaukset kaikista julkisista esityksistä. Tämä sopimus vahvistettiin kirjallisena Wagnerin vaatimuksesta.

Sveitsistä Wagner lähti Minnan kanssa Pariisiin esittäytymään vaikutusvaltaisille musiikkipiireille. Vuoden 1860 alussa Wagner johti kolme konserttia Théâtre Italienissa ohjelmina koosteita hänen teoksistaan. Näissä konserteissa olivat läsnä ainakin Meyerbeer, Berlioz, Auber, Gounod, runoilija Baudelaire ja kirjailija Champfleury. Konsertit saivat hyvin suopean vastaanoton, mutta silti tappioita näistä konserteista muodostui kaikkiaan 11 000 frangia. Musiikkikustantaja Franz Schott oli kiinnostunut Reininkullasta tarjoamaan 10 000 frangia, joilla Wagner olisi voinut lyhentää Otto Wesendonckille velkojaan. Wagner pyysi kuitenkin tätä taas pitämään 6000 frangia etumaksuna sarjan neljännestä teoksesta, jota ei tietenkään vielä ollut edes olemassa, ja Otto hyväntahtoisesti suostui ehdotukseen.

Wagner oli nyt päässyt useassa kaupungissa asemaan, joka ei jäänyt myöskään Saksin viranomaisilta huomioimatta. Wagnerin puolesta myös laadittiin armonanomuksia ja lopulta kuningas salli hänen palata jälleen Saksaan, tehden tämän hänelle kuitenkin mahdollisimman nöyryyttäväksi. Wagnerin piti aina saapuessaan johonkin Saksan konfederaation valtioista anoa Saksilta lupa tähän ja Saksiin hän ei voinut vieläkään tulla. Pakolaisuus päättyi, kun hän 12.8.1860 astui jälleen Saksan maaperälle.

24.9.1860 alkoivat Pariisin oopperassa Tannhäuserin harjoitukset ja näitä harjoituksia järjestettiin kaikkiaan 164 kertaa, ennen kuin ensi-ilta koitti 13.3.1861 samassa paikassa. Wagner sai nöyrtyä oopperan johdon vaatimuksesta lisäämään toiseen näytökseen balettikohtauksen, johon paikallinen yleisö oli totutettu. Samoin oopperan johto vaati, että oopperan johti Pierre-Louis Dietsch, samainen mies, jota Wagner piti epäpätevänä ja Dietsch oli myös 20 vuotta aiemmin säveltänyt kilpailevan version Lentävän hollantilaisen musiikista. Tännhäuserin pääroolin esittäjä, Albert Niemann, vaati ääntään säästääkseen Wagneria poistamaan toisen näytöksen finaalista raskaimpia kohtia. Lopulta oopperan esitys johti täydelliseen skandaaliin. Kolmessa ensimmäisessä esityksessä yleisö nauroi ja vihelsi. Rohkeimmat käyttivät koirapillejä ja huusivat sekä solvasivat esitystä. Wagner poisti oopperansa kolmannen esityksen jälkeen ohjelmistosta. Wagner etsi syyllistä vastoinkäymiseensä ja löysi sellaisen Meyerbeeristä; väitettiin Meyerbeerin olleen näytöksessä katsomossa ja nauttineen syvästi fiaskosta. Todellisuudessa Meyerbeer oli kuitenkin Berliinissä tuolloin ja kirjoitti päiväkirjaansa kommentin Tannhäuserista, luonnehtien "joka tapauksessa kysymyksessä on erittäin merkittävä ja lahjakkuutta osoittava teos".

Pariisista Wagner matkusti Wieniin, jossa keisarinnan henkilääkäri Josef Standhartner tarjosi hänelle talonsa asunnoksi Wagnerin loman ajaksi. Talossa asui myös lääkärin veljentytär, Seraphine Mauro, johon ihastuessaan Wagner sai ystävänsä Peter Corneliuksen - Seraphinen seurustelukumppanin - mustasukkaiseksi. Wienissä oli tarkoitus kantaesittää Wagnerin Tristan ja Isolde, mutta tenori Alois Ander ei täysin muistanut osaansa ja menetti vielä äänensäkin, joten levisi huhu teoksen esityskelvottomuudesta. Marraskuun alussa Wagner riensi Wesendonckien kutsusta Venetsiaan kyläilemään. Täällä kaikki kolme kävivät katsomassa Tizianin Neitsyt Marian taivaaseenastumista, jolloin Wagner vaikuttui niin tästä mestariteoksesta, että päätti säveltää oopperan Mestarilaulajia. 5.2.1862 Wagner luki hurmiossa juuri valmistuneen runoversion Mestarilaulajista liikuttuneelle kuulijakunnalle Schottin talossa Mainzissa.

Richard Wagner hankki asunnon Biebrichistä - Reinin toiselta puolelta Mainzin vastapuolelta - ja aloitti Mestarilaulajien sävellystyön. Minna vieraili myös Richardin luona, mutta melko pian he jo riitelivät Mathilde Wesendonckin lähettämistä lahjoista. Wagner ei kuitenkaan hennonut ottaa avioeroa sairaasta puolisostaan ja niin hän hankki Minnalle asunnon Dredenistä, asunnon, jossa oli huone varattuna myös Richard Wagnerin vierailujen varalle. Näihin aikoihin Wagner sai täydellisen armahduksen, joka salli hänen käyntinsä Saksissa. Richard jatkoi edelleen sekaantumisiaan varattuihin naisiin. Tässä vaiheessa sellaisia olivat ainakin Lisztin vanhin tytär Blandine, Schottin kodissa tapaamansa 28-vuotias notaarin tytär Mathilde Maier, näyttelijätär  Friederike Meyer - joka oli suhteessa teatterinjohtaja von Guaitan kanssa - ja hyvin pian kuvioihin ui mukaan Lisztin toinen tytär, kapellimestari Hans Bülowin kanssa aviossa ollut Cosima.

Pianisti ja säveltäjä Franz Liszt tutustui 22-vuotiaana itseään kuusi vuotta vanhemman kreivitär Marie d'Agoult'n kanssa, joka oli naimisissa byrokraatti kreivi d'Agoult'n kanssa. Kreivitär liikkui mielellään kulttuuripiireissä ja oli sangen monipuolisesti lahjoilla varustettu nainen. Hän kirjoitti mm. useita romaaneja sekä kolmiosaisen historiateoksen vuoden 1848 vallankumouksesta käyttäen salanimeä Daniel Stern. Avainromaanillaan Nélida hän aiheutti suuren skandaalin ja ilmeisesti loukkasi myös Franz Lisztiä näin. Franz Liszt ja kreivitär d'Agoult elivät yhdessä vuodet 1835-1839, vaikka eivät muodostaneet kuitenkaan perhettä. Lapsia syntyi kuitenkin kolme kappaletta: Blandine vuonna 1835, Cosima vuonna 1837 ja Daniel vuonna 1839. Alkuun parin suhde oli romanttinen Lisztin jopa vähentäessä omia konserttejaan, mutta suhde jäätyi nopeasti jopa vihamieliseksi ja Liszt uhkasi viedä lapset äidiltä, vaikka tämä ei mikään varsinainen äitihahmo ollutkaan. Marie d'Agoult ryhtyi raivokkaaseen ja kostonhimoiseen taistoon lasten puolesta ja tämä johti vuosikausi jatkuneeseen ja hyvin repivään huoltajuusriitaan, joka jätti varsinkin Cosimaan hyvin syvät arvet. Eron jälkeen Marie d'Agoult ei tavannut lapsiaan kahdeksaan vuoteen. Cosima arveli, ettei kumpikaan vanhemmista rakastanut häntä ja valitettavasti hän oli tässä jopa oikeassa.

Vanhin tytär, Blandine, oli kaunis ja hän ennätti avioitua lyhyesti lakimies Émile Ollivierin kanssa ennen kuolemaansa 27-vuotiaana syyskuussa 1862 poikansa synnytyksen jälkeiseen verenmyrkytykseen. Hänen aviomiehestään tuli myöhemmin Ranskan pääministeri. Cosimaa luonnehdittiin viisaaksi, joka myös eli harvinaisen pitkän elämän. Pitkä ja laiha Cosima oli lähes aina vakava, eikä hänellä ollut paljonkaan ystäviä. Ranska oli hänen kotikielensä ja englantia hän oppi käyttämään sujuvasti ja saksaa täydellisesti. Franz Lisztiä eivät lapset paljon kiinnostaneet, mutta hän pyrki kuitenkin ohjailemaan lasten tulevaisuutta ja olinpaikkaa näiden mielipiteitä huomioimatta ja välittämättä. Lisztin omat kirjeet tyttärilleen olivat tunnekylmiä ja tiukan opettajamaisia, sillä hän oikaisi kirjeissään lastensa kirjoitusvirheitä ja korjasi kirjallista ulosantia ja pyrki jatkuvasti ohjaamaan tyttöjä paremman tavoitteluun. Tyttäret olivat koko hankalan eroprosessin ajan Franz Lisztin äidin Anna Lisztin hoidossa.

10.10.1853 Franz Liszt järjesti Pariisissa illanvieton, johon osallistuivat Lisztin ja hänen uuden parinsa ruhtinatar Carolyne von Sayn-Wittgensteinin lisäksi Lisztin äiti Anna, Richard Wagner ja  kotiopettajatar madame Paretsi. Liszt oli jo ennättänyt Weimarissa johtaa Lohengrinin ja Tannhäuserin. Samalla viikolla Liszt järjesti myös juhlat, johon osallistuivat mm. Richard Wagner ja lehtimies Jules Janin sekä säveltäjä Hector Berlioz. Säveltäjä Wagner luki tilaisuudessa Götterdämmerungin viimeisen näytöksen librettoa ääneen. Paikalla olleet Blandine ja Cosima eivät vain kielitaidoillaan ymmärtäneet tarinaa. Wagnerilla oli myös usein tapana lukea ääneen proosatekstejään ja mm. laajan Oper und Drama-esseen läpikäyminen vaati peräti kaksitoista peräkkäistä istuntoa ja vaati myös kuulijakunnalta todellista antaumusta harrastukseen.

Lisztin poissa ollessa Marie d'Agoult oli isän mielestä päässyt liian lähelle tyttäriään; äiti oli vienyt tyttöjä mm. museoihin tutustumaan kuvataiteeseen. Nyt Liszt ja ruhtinatar Carolyne halusivat lähettää tytöt pois Pariisista ja siirtää heidät Berliiniin rouva Franziska von Bülowin luokse hoitoon. Rouva Bülow oli Franz Lisztin tähtioppilas - vuodesta 1851 - Hans von Bülowin äiti ja häntä kuvailtiin varsin rajoittuneeksi ja kylmäksi naiseksi, eivätkä Lisztin tyttäret olleet koskaan edes tavanneet häntä. Isoäiti Anna Liszt yritti kirjeellään kääntää poikansa päätä koettaen selittää ettei tyttäriä pidä erottaa kaikesta ja että siitä seuraisi vain traumaattisia kokemuksia heille. Isä Franz ei ymmärtänyt laisin moisia neuvoja, mutta hän antoi sentään nuorimman tytön, Danielin, jäädä Pariisiin opintojensa vuoksi.
 

Nerokas muusikko, säveltäjä ja kapellimestari Hans Guido von Bülow (s. 8.1.1830 Dresdenissä ja k. 12.2.1894 Kairossa) kihlautui salaa Cosima Lisztin kanssa, kun Cosima oli lohduttanut ja hoivannut miestään erään konsertin jälkeen. Hans von Bülow johti Wagnerin Tannhäuser-alkusoiton eräässä konsertissa, mutta teos sai osakseen buuauksia ja vihellyksiä. Tämän seurauksena nuori kapellimestari joutui voimakkaaseen paniikkikohtaukseen. Cosima ei koskaan todella rakastanut miestään ja avioitui tämän kanssa lähinnä säälistä. Heidät vihittiin vuonna 1857 ja hyvin pian he huomasivat sen erehdykseksi itsekin. Liitosta syntyi kuitenkin kaksi tytärtä: Daniela vuonna 1860 ja Blandine vuonna 1863. Hans ja Cosima vierailivat Richard Wagnerin luona Biebrichissä heinäkuussa 1862 ja myöhemmin Cosima tapasi Wagnerin jälleen Frankfurtissa. Wagnerin viimeiseksi tapaamiseksi vaimonsa Minnan kanssa jäi Richardin vierailukäynti Dresdenissä saman vuoden marraskuussa.
 

Vaikka sekä Franz Liszt että Hans von Bülow olivat Wagnerin musiikin tienraivaajia tämä ei millään tavalla estänyt Wagnerin kiinnostuksen heräämistä Cosimaa kohtaan, vaan heidän suhteensa syveni asteittain vuoden 1863 aikana ja lopulta he muuttivat asumaan yhteen seuraavana vuonna. Molemmat olivat siis omilla tahoillaan naimisissa, mutta heidän ensimmäinen yhteinen lapsi, Isolde, syntyi vuonna 1865. Wagnerin vaimo, Minna Planer, menehtyi vuonna 1866 ja Cosimalle ja Richard Wagnerille syntyi toinen lapsi, Eva, vuonna 1867 ja lopulta vielä kolmaskin lapsi, Siegfried vuonna 1869. Hans von Bülowin ja Cosiman avioero astui voimaan vuonna 1870 ja samana vuonna Richard Wagner ja Cosima avioituivat. Avioliitto oli aikansa skandaali, josta lehdet kirjoittivat runsaasti. Franz Liszt myös äityi kirjoittamaan kirjeen tyttärelleen Cosimalle, jossa oli arvostellut tämän synnissä elämistä. Itse Franz Liszt kylläkin soi anteeksi vihkimättömänä elämisen ankaran uskonnollisen ruhtinatar Carolynen kanssa. Cosima loukkaantui tästä kirjeestä niin syvästi, ettei ollut vuosikausiin tekemisessä isänsä kanssa. Hans von Bülow ihaili niin syvästi Wagnerin musiikkia edelleen, että hän otti johtaakseen Tristanin ja Isolden kantaesityksen vuonna 1865 ja Nürnbergin mestarilaulajien kantaesityksen Münchenissä vuonna 1868.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015




Helsingin Musiikkitalon ”rotkoon” kokoontui tiistaina 24.11.2015 klo 19 kirjava joukko ihmisiä kuuntelemaan Toivo Kärki 100-konserttia. Panu Savolaisen Toivo eli Panu Savolainen (vibrafoni), Teemu Viinikainen (kitara) ja Jori Huhtala (kontrabasso) toivat konsertin solisteina salin yleisölle nautittavaksi edustavan leikkauksen säveltäjä Toivo Pietari Johannes Kärjen (s. 3.12.1915 Pirkkalassa ja k. 30.4.1992 Helsingissä) musiikkia vuosikymmenten takaa. Konsertin vankkana tukipylväänä toimi Helsingin kaupunginorkesteri, jota johtamaan oli saapunut Jaakko Kuusisto.



Kärki-konsertin alkupuoliskon muodostivat kappaleet Muista minua (sov. Timo Alakotila & Panu Savolainen, Metro-Tyttöjen ensilevytys vuodelta 1953), Vanhan veräjän luona (sov. Mikko Hassinen & Panu Savolainen, Eila Pienimäen laulama suuri hitti vuodelta 1959), Kulkurin iltatähti (sov, Mikko Hassinen & Panu Savolainen, alun perin tehty Tapio Rautavaaralle, mutta Matti Louhivuori kappaleen ensilevytti vuonna 1951), Täysikuu (sov. Marzi Nyman, Helsingin kaupunginorkesterin soolonumero, Olavi Virran ensilevytys vuodelta 1953 on kolmen suosituimman Kärjen tangon joukossa ja kappaletta käytettiin myös elokuvassa Minä soitan sulle illalla), Kuin lapsena ennen (sov, Marzi Nyman & Panu Savolainen, 4/4-tahtilajiin kirjoitettu versio alun perin valssista, jonka levylle ensimmäisenä lauloi Henry Theel vuonna 1949) ja Onni, jonka annoin pois (sov. Marzi Nyman & Panu Savolainen, Eila Pellisen [1938-1977] laulama levylle 13.3.1958).



Puolentunnin väliajan jälkeen jatkettiin kappaleilla Hiljainen kylätie (sov. Mikko Hassinen & Panu Savolainen, Toivo Kärki ja Reino Helismaa tekivät tarinan mukaan kappaleen sodassa kaatuneiden ystävien muistolle ja Metro-Tytöt lauloivat tämän laulun levylle vuonna 1953), Toivo (säv. ja sov. Panu Savolainen), Kaksi vanhaa tukkijätkää (Mikko Hassinen & Panu Savolainen, sävelmän juuret vievät vuoteen 1951, jolloin sävelmän lauloi levylle Kauko Käyhkö [s. 5.4.1916 Pietarissa ja k. 8.4.1983 Espoossa] ja kappale esiintyy myös samannimisessä elokuvassa), In the running (sov. Panu Savolainen, Teemu Viinikainen & Jori Huhtala, ennen julkaisematonta Toivo Kärjen sävellystuotantoa vuodelta 1939 joka vasta nyt on päässyt trion levylle), Eron hetki on kaunis (sov. Panu Savolainen, loistava barokkivaikutteita saanut sovitus, joka saumattomasti sitoutui seuraavaan valssisävelmään), Lentävä kalakukko (sov. Panu Savolainen) ja Jos vielä oot vapaa (sov. Marzi Nyman, Ylitorniossa 1950 syntynyt ja nykyään Tampereella asuva Markus [Markku] Tranberg tulkitsi laulun levylle vuonna 1970, jonka silloin sovitti Paul Nacke Johansson. Kärki on itse kertonut sävelmän syntyneen yöllä klo kahden aikaan vessassa käydessä ja hän kertomansa mukaan kirjoitti ennen nukkumaan menoa päässään soineen sävelmän ylös nuottipaperille. Aamulla herättyään ja tarkasteltuaan kirjoittamaansa, sävelmästä ei tarvinnut muuttaa nuottiakaan). Ylimääräisenä yleisön pyynnöstä solistitrio soitti tunnelmallisen version kappaleesta Sininen hetki (sov. Panu Savolainen, Metro-Tyttöjen ensilevytys vuodelta 1956). Helsingin Musiikkitalon konsertti päätti konserttikiertueen, jossa em. taiteilijat ovat kiertäneet maatamme mm. Kymi Sinfoniettan ja Kuopion kaupunginorkesterin solisteina Jaakko Kuusiston toimiessa kapellimestarina. Toivo Kärjen perikunnan puolesta konsertin toteutumisessa on korvaamatonta apuaan antanut varsinkin Kärjen nuorin poika, Kalervo Kärki. Konsertti oli nykysukupolven muusikoiden vilpitön kunnioitus säveltäjä Toivo Kärjen muistolle ja hänen jälkeensä jättämälle musiikille.  



Varsinaisen konsertin jälkeen taiteilijat Panu Savolainen (vibrafoni), Atte Kilpeläinen (alttoviulu) ja Jaakko Kuusisto (viulu) viihdyttivät sinnikästä yleisöä jatkoklubilla Musiikkitalon baarissa soittamalla mm. Wolfgang Amadeus Mozartin ja Johann Sebastian Bachin musiikkia. Musiikkitalokin oli poikkeuksellisesti auki klo 22.30 asti.
Toivo Kärki 100 © Esa Hakala