torstai 22. joulukuuta 2016



Uskomuksia on historiamme aikana riittänyt vaikka millä mitalla. Tänään vien teidät hyvin pienelle matkalle yhteen uskomukseen, ja tarina lähtee liikkeelle 1700-luvun Saksasta, jossa 23.5.1734 syntyi Baden-Württembergissä Franz Friedrich Anton Mesmer Anton ja Maria Ursula Mesmerille. Franz Mesmer opiskeli alkuun vuonna 1551 jesuiittojen perustamassa Dillingenin yliopistossa sekä vuonna 1472 perustetussa Ingolstadtin yliopistossa. Vuonna 1759 hän siirtyi Itävallan Wienin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Tohtorinväitöskirjansa hän julkaisi vuonna 1766 nimellä De planetarum influxu in corpus humanum (On the Influence of the Planets on the Human Body). Tammikuussa 1768 Franz Mesmer avioitui varakkaan lesken, Anna Maria von Poschin kanssa. Tohtori Mesmer oli päätynyt käsitykseen, että hermostollisia sairauksia hän voisi parantaa magnetismin avulla. Mesmer perusti Wieniin oman klinikan ja loi tämän teorian pohjalta oman hypnoottisen hoitomenetelmän, jolla alkoi hoitaa asiakkaitaan.

Mesmerin väitöskirja vuodelta 1766.

Franz Mesmerin mukaan kehon terveys riippui eräästä elintärkeästä ja hienosta nesteestä, joka piti olla kehossa tasapainoisessa tilassa. Samainen neste vastasi myös lämpötilasta, valosta ja painovoimasta, sillä sitä kellui kaikkialla universumissa. Mesmer keskittyi kehon magneettisiin napoihin, koska uskoi siten voivansa luoda animaalista magnetismia, joka taas ohjasi nesteen liikettä. Tämän kyseisen teorian mukaan magneettisten napojen tulisi olla täydellisessä tasapainossa, muutoin neste ei virtaisi tasaisen harmonisesti. Mikäli neste oli epätasapainossa, seurauksena saattoi olla hermostollisia ongelmia. Tämän vuoksi potilas täytyi ”mesmeroida” eli navat palautettaisiin tasapainoon ja nesteen virtaus oikaistaisiin kuntoon.

Sangen nopeasti Franz Mesnerin hoitotyön maine kantautui sekä hyvässä että huonossa mielessä ja hänen suorittamasta työstä oltiin kovin kiinnostuneita. Pian lääketieteellisen puolen edustajat alkoivat jopa pelätä Mesmeriä. Pelkääjien joukkoon liittyi pian myös maan hallitus. Lopulta vuonna 1777 tohtori Mesmer yritti hoitaa 18-vuotiasta, sokeaa muusikkoneitiä ja säveltäjätärtä – Maria Theresia Paradis (s. 15.5.1759 ja k. 1.2.1824) oli hänen nimensä ja säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart kirjoitti hänelle Pianokonserttonsa nro 18 – epäonnistuen hoidossa pahasti ja joutui kohun saattelemana jättämään Wienin pölyt taakseen. Kaupungista karkotettuna hän matkusti suoraan Pariisiin ja jatkoi siellä vastaavaa toimintaa.

Säveltäjä Maria Theresia Paradis.

Mesmerin hoitomenetelmää varjosti salaperäisyyden varjo ja hoidot annettiin myös siksi syrjäisissä paikoissa. Mesmer sai kuitenkin tuolloin paljon tukijoita ja kannattajia ja hän laajensi hoitonsa useampaan toimipisteeseen Pariisissa. Voidaan nähdä Mesmerin hoitojen suosio jonkinlaisena ajan muoti-ilmiönä, oli jopa trendikästä hakeutua hänen hoitoonsa Pariisissa. Franz Mesmer käytti hoidoissaan aikalaisille varmaan monimutkaiselta näyttäviä apuvälineitä; rautapalkkeja, jotka oli kyllästetty universumia hallitsevassa nesteessä, mesmerisoivia putkia ja mesmerisoivaa vettä sisältäviä pulloja.

Franz Mesmerin käyttämiä välineitä.

No, Pariisikaan ei saanut nauttia Franz Mesmerin läsnäolosto kovin pitkään, kun hänen toimensa aiheuttivat tutkimuksia kaupungissa. Antoine-Laurent Lavoisier ja Benjamin Franklin osallistuivat kuninkaalliseen komissioon, joka oli asetettu tutkimaan Mesmerin tekemisiä kaupungissa. Niinpä vuonna 1785 Mesmer otti ja lähti kanaalin toiselle puolelle, Lontooseen. Hän jatkoi vielä matkaansa myöhemmin Itävaltaan, Italiaan ja Sveitsiin, mutta asettui sitten synnyinmaahansa Saksaan asumaan. Hoitojaan hän jatkoi täälläkin sinnikkäästi uskoen niiden voimiin. Mesmer koulutti työlleen jatkajia, heitä olivat esim. Armand-Marie-Jacques de Chastenet ja Marquis de Puségur. Franz Mesmer kuoli Meersburgissa 5.3.1815 kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä.

Franz Mesmerin hauta Meersburgissa.

tiistai 20. joulukuuta 2016



Vaikka kuningas Kustaa III kävi kaupunkimme perustamassa 1.10.1779, pysyi Tampere vielä melko pitkään pienenä paikkana. Vielä vuonna 1805 kaupungissamme lienee asunut noin nelisensataa asukasta, kun samaan aikaan Hämeenlinnassa oli asukkaita 1 689 ja Poria asuttivat 2 510 asukasta. Tampere oli siis kaupunkina maamme pienimpiä tuolloin. Kustaa III perusti kaupunkimme vapaakaupungiksi; ideana oli, että kaupunkiin pääsivät kaikki harjoittamaan omaa ammattiaan siitä riippumatta, oliko hänellä ammatistaan mestarinkirjaa tai oliko hänet hyväksytty ammattikuntansa jäseneksi. Porvarit – kaupungin täysivaltaiset jäsenet – muodostivat kuitenkin tuolloin kaupunkiemme tärkeimmän väestöryhmän ja kaupunkimme perustajilta jäi huomioimatta pari asiaa perustamiskiireissä. Useiden sukupolvien ajan olivat kaupunkioikeudet perustuneet vanhoihin käytänteisiin ja kaupungin sisäinen hallinto vaati myös tätä hoituakseen.

Alunperin tarkoituksena lienee ollut, että elinkeinovapaus olisi kaikilla kaupunkilaisillamme, mutta käytäntö oli jotain muuta. Porvari-nimike oli kaupungissamme käytössä aivan alusta lähtien ja osa kaupunkimme ammatinharjoittajista oli saapunut jostain toisaalta jo porvarioikeudet mukanaan, vaikka silloisen lain mukaan heidän olisi pitänyt luovuttaa porvarioikeudet kotikaupunkiinsa sieltä pois muuttaessaan. Porvaruuteen kuului tiettyjä velvoitteita; lain mukaan porvarit muodostivat yhteisön, jonka oli huolehdittava kaupungin järjestyksestä, kuluista ja kustannuksista. Ainakaan alkuvuosina tämäkään ei ollut kaupungissamme mikään ongelma, sillä vapaakaupunkimme oli peruskirjansa mukaisesti vapautettu kruunulle kannetuista rahaveroista ja kaupunkimme hallintoa ei käytännössä ollut kuormasta syömässä. Tarvittavat varat kerättiin markkinaveroilla ja tontinomistajatkin hoitivat omat katuosuutensa itsenäisesti.


Vuodelta 1734 peräisin oleva laki määräsi, että porvarioikeus oli anottava kaupungin maistraatilta. Oikeuden hakijan oli esitettävä kahden henkilön vahvistama takuu siitä, että hakija asuu vähintään kuusi vuotta kaupungissa ja toimissaan voimainsa mukaan vaalii kaupungin etua. No, Tampereella ei ollut omaa maistraattia, joten anomus piti meillä jättää maaherralle ja hakemuksen liitteeksi piti saada vanhempien porvaristoa edustavien kaupunginvanhempain suositus mukaan. Historiamme ensimmäinen porvarihakemus sai käsittelynsä kaupunginvanhimpain kokouksessa 16.12.1795, tällöin suositeltiin porvarioikeutta hattumaakari Matti Högbergille. Matti Högberg omisti kaupungissa oman tontin, tontti nro 62; hän sai porvarioikeuden ja joutui vannomaan porvarivalan.

Kaikki porvarioikeuden saajat joutuivat vannomaan porvarivalan, kansalaisvalan, joka vannottiin lailliselle esivallalle. Porvari vannoi uskollisuutta valtakunnan hallitsijalle sekä kaupunkinsa pormestarille ja raadille. Hän lupasi edesauttaa lakien toteutumista, luvattomilla tavaroilla ei saanut harrastaa kaupankäyntiä ja lisäksi hän oli velvollinen auttamaan omia kansalaisiaan kotimaassa ja ulkomailla. Aputyövoimaa tarvitessaan hänen piti työllistää syntyperäinen oman maan kansalainen ensisijaisesti ja jos hän joutuisi muuttamaan pois kotimaastaan, hän sitoutui luopumaan kuudesosasta omaisuudestaan jaettavaksi tasan kruunun ja kaupungin kesken. Porvarivalaa eivät voineet kaikki tehdä; kauppiaan porvarivala edellytti lain mukaan 12 vuoden oppipalveluaikaa, vaikka Tampereella käytännössä piisasi kyllä 6-8 vuotta palveluaikaa. Tämän lisäksi porvari joutui vielä vastaamaan kaupallisiin kysymyksiin. Käsityöläisiltä vaadittiin viiden vuoden kisälliaikaa sekä ammattitutkinto porvariksi pääsyyn. Ruokakauppiaalta eli höökarilta ei vaadittu mitään oppiaikoja ja muilta kaupungin asukkailta ei perustuskirjan mukaan vaadittu porvarivalaa.



Vuonna 1802 Tampereen sisäinen itsehallinto järjestyi; kaupunki sai pormestaria vastaavan järjestysmiehen ja myös porvarikysymystä jouduttiin tarkastelemaan tarkemmin. Ensimmäisessä järjestysmiehen vetämässä kokouksessa päätettiin, että porvariksi haluavan oli esitettävä taidoistaan oppitodistus kaupungin järjestysoikeudelle. Järjestysoikeus tiedustelisi sen jälkeen kahdelta kaupungin porvarilta uuden hakijan taidoista. Seuraavaksi hakijan tuli asettaa lain määräämät takuut ja maaherran hyväksynnän saatua vannottava porvarivala sekä maksettava kaupungille säädetyt porvarimaksut. Myöhemmin vielä samana vuonna maaherrankokous päätti hyväksyä porvaruushakemuksen vain silloin, jos pystytään todistamaan, että hakijasta on hyötyä kaupungin liike-elämälle ja hän suoriutuu säädetyistä maksu- ja rakennusvelvoitteista.

Vaikka Tampereella oli siis alkujaan yritetty välttää perustamiskirjan mukaan vapaakaupunkina vanhoja perinteitä, muodostui sangen pian kuitenkin kaupunkimme tavaksi vaalia vanhoja perinteitä porvarioikeuksien suhteen. Varsinkin käytäntö tiukentui, kun kaupungin talous vaati jatkossa enenevässä määrin varoja ja kaupungin täytyi huolehtia siitä, että kaikki porvarillista ammattia harjoittavat vastineeksi maksoivat elinkeino-oikeutta vastaavat vastikkeensa kaupungillemme.


Kaupunginvanvempainlaitos – periytyi jo 1600-luvulta – toimi lähinnä neuvoa-antavana elimenä, mutta 1870-luvun alusta lähtien kaupungin asioista oli vastuussa maistraatti pormestarin johdolla. Maistraatti hoiti sekä hallinnollista tehtävää etupäässä vahtien kaupungin taloutta että oikeustoimia kaupungin raastuvanoikeutena. Maistraatin päätehtävä oli kaupungin porvareiden ja kauppiaiden elinkeinoasiat ja niiden hoitaminen, sillä tuolloin vielä äänioikeus oli sidoksissa verotuloihin. Vuonna 1873 tuli voimaan uusi kunnallishallinto, joka tasoitti oikeuksia ja velvollisuuksia; veronmaksuvelvollisuus laajeni koskemaan kaikkia työtätekeviä. 1.1.1875 astui voimaan uusi asetus, jonka mukaan päätöksistä ja hallinnosta vastasi kaupunginvaltuusto. Tampereen ensimmäisessä valtuustossa oli 21 jäsentä ja valtuuston puheenjohtajaksi valittiin Otto Blåfield. Kaupunginvaltuuston alaisuudessa toimivat apueliminä raha-asian valiokunta ja alituinen valmisteluvaliokunta, jotka antoivat lausuntoja käsittelyä varten.

Äänioikeutettujen äänimäärä lisääntyi maksettujen verojen mukaan, mutta äänioikutta ei saanut jos työskenteli toisen isäntävallan alaisuudessa, kuten tehtaissa. Myöskään naimisissa olevat tai toisen isäntävallan alaisuudessa olevat naiset eivät saaneet äänestää; äänioikeus oli vain itsellisillä naisilla. Näin ollen siis suurin osa kaupunkilaisista oli ilman äänioikeutta.

Tämä jo vakiintunut järjestelmä porvarioikeuksista kesti voimassa aina vuoteen 1879, jolloin elinkeinovapauslaki säädettiin. Viimeksi vuonna 1874 Tampereella määrättiin uudet porvaritaksat maksuille, jonka mukaisesti kauppias maksoi porvarioikeudestaan 200 markkaa, työmies, laivuri tai ajuri 20 markkaa ja käsityöläinen 100 markkaa. Kauppiaan maksama porvarimaksu vastasi 167 miestyöpäivää verohintojen mukaan laskien. Tampereen viimeinen porvarihakemus hyväksyttiin Tampereen maistraatissa 10.11.1879, kun suutari August Salminen sai kaupungissamme porvarioikeudet ja velvoitettiin maksamaan porvaruusmaksuna 100 markkaa kaupungille.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016



Seitsemänkymmentä raskasta matka-arkullista Schweitzereiden tarvikkeita lähti helmikuun lopussa 1913 matkaan rahtitavarana Bordeaux'hon. Yhdessä kuljetuslaatikossa oli Pariisin Bach-seuran lahjaksi Albert Schweitzerille antama tropiikin olosuhteita kestävä, jalkiolla varustettu piano, jolla Albert Schweitzer saattoi ylläpitää soittokuntoaan Afrikassa. Aviopari Schweitzer lähti matkaan Günsbachista maaliskuussa; Pariisissa he pysähtyivät pääsiäissunnuntaina kuuntelemaan Widorin urkukonserttia ja seuraavana päivänä he matkustivat junalla Bordeauz'hon, josta heidän laiva lähti matkaan.

Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tuntui puhuvan meistä. Me olemme rikas mies, koska kehittyneen lääketieteen avulla pystymme tuntemaan useita sairauksia ja meillä on keinoja tuskien lievittämiseksi. Tämän rikkauden suunnatonta etua me pidämme itsestään selvänä. Mutta kaukana siirtomaissa istuu köyhä Lasarus, värillinen kansa, jolla on sairauksia ja tuskia kuten meilläkin, niin, vieläpä enemmän kuin meidän kannettaviksemme on pantu, eikä heillä ole minkäänlaisia välineitä niiden vastustamiseksi. Kuten rikas mies ajattelemattomuudesta teki syntiä köyhää vastaan tämän oven edessä, koska hän ei asettunut köyhän asemaan eikä antanut sydämensä puhua, niin mekin teemme.” Näin Schweitzer itse näki tilanteen.



Laivamatkallakin Albert Schweitzer käytti aikaansa tehokkaasti valmistautuen tulevaan. Hän tapasi laivalla mm. upseereita ja siirtomaavirkamiehiä, jotka olivat kokeneita Afrikan asiantuntijoita. Afrikan puolella ensimmäinen satama oli Dakar, jossa Schweitzer sai tuntumaa Afrikkaan ja sen elämään. Dakarissa laivaa tankattiin ja matka jatkui Librevillen satamaan. Täällä Schweitzer sai kutsun amerikkalaiselta lähetyssaarnaajalta tulla tutustumaan heidän lähetysasemaansa. Albert Schweitzer teki käynnillään tarkkoja havaintoja paikallisista elinolosuhteista ja ihmisistä.

Seuraavassa satamassa, Cap Lopezissa matkalaiset vaihtoivat pienempään, vanhanaikaiseen laivaan ja matkasivat kaksi päivää ja yötä pitkin Ogowea Lambareneen. Vain 50 km päiväntasaajalta etelään sijaitsee Ranskan Gabun, joka on osa Kongon aluetta. Ogowe-joki on n. 1 200 km pitkä ja leveyttä sillä on leveimmillä kohdilla useita kilometrejä. Sadeaikaa kestää lokakuusta toukokuuhun ja lämpötila voi varjossakin hyvin olla 35 astetta. Vettä ja viidakkoa kirjassaan Schweitzer kuvailee osuvasti vaikutelmiaan:



Meistä tuntui kuin näkisimme unta. Vedenpaisumuksen aikaiset maisemat, joista jossakin olimme nähneet mielikuvituksellisia piirroksia, heräävät eloon. Ei voi erottaa, missä virta loppuu ja maa alkaa. Liaanien peittämien juurakkojen valtava tiheikkö ulottuu jokeen asti. Pensaspalmuja, palmupuita, niiden välissä vihertäväoksaisia ja mahtavalehtisiä lehtipuita, yksinäisiä korkeita puita, laajoja alueita viuhkalehtistä papyruskaislikkoa, täyteen vihreyteensä kuolleita puita, jotka kohoavat mädäntyneinä kohti taivasta. Joka aukossa näkyy välkkyvä vedenpitä, joka taholla erottuu uusia joenhaaroja. Haikara lentää raskain siivin ja laskeutuu kuolleeseen puuhun, pienet siniset linnut kiitävät yli vedenpinnan, korkeudessa risteilee merihaukkapari. Niin, siitä ei voi erehtyä! Palmupuusta riippuu liikahdellen – kaksi apinanhäntää… Tämä on todellista Afrikkaa! Näin jatkuu tunti tunnin jälkeen. Joka taholla on samnlaista. Aina vain samaa metsää, samaa keltaista vettä. Yksitoikkoisuudessaan tämän luonnon mahti on suunnaton.”

Laivan matkatessa jokea pitkin Albert Schweitzer sai kuulla laivan vanhaltankapteenilta orjakauppiaiden häikäilemättömästä toiminnasta Afrikassa; kaikki tämä häväistys oli tapahtunut kristittyjen siunauksella. Hän sai kuulla myös valkoisten tuoman paloviinan autioittamista kylistä. Tämä kaikki sai Schweitzerin miettimään:



Suuri velka rasittaa meitä ja kulttuuriamme. Emme voi vapaasti valita, tahdommeko vai emme tahdo tehdä näille kaukaisille ihmisille hyvää, meidän on pakko tahtoa. Heitä kohtaan osoittamamme hyvyys ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan sovitusta. Jokaista kärsimysten tuottajaa tulee vastata avun tuoja. Ja vaikka tekisimme kaiken, mikä on meidän voimiemme varassa, emme olisi sovittaneet sadasosaa velastamme.”

Schweitzer oppii myös, ettei valkoiset ole aina olleet värillisten vihollisia; monet heimot tappoivat toisia melkein sukupuuttoon ja kannibaalit söivät toisia ihmisiä surutta. Siirtomaalaisten oli siis jopa pakko tulla näiden väliin. Laiva jatkoi rauhallista matkaansa joella ja välillä sen oli pakko pysähtyä jonkin kylän kohdalla ottamaan puita, jotta koneita voitiin lämmittää. Sata halkoa maksoi joko neljä tai viisi frangia, mutta mielummin opettiin maksuksi viinaa. Puu on täällä rikkaus; perunoita, viljaa ja riisiä ei kasvateta, koska ne eivät kasvaisi kuitenkaan. Sen sijaan erilaiset banaanilajikkeet ja öljypalmut menestyivät täälläkin, tuoteet vaan piti hyvin keittää tai paistaa. Appelsiinit ja mandariinit sekä maissi ovat myös hyvin käytettyjä täällä. Maniokkijuuresta alkuasukkaat keittävät jokapäiväistä puuroa, jota käytännöllisesti syödään joka aterialla.

Albert Schweitzer pääsi heti Afrikassa harjoittamaan ammattiaan.

Vihdoin matkalaiset saapuivat Lambareneen, jossa on kauppoja, virastorakennus sekä asuinrakennuksia kuisteineen. Täällä oli myös lähetysasema, jonka työntekijät lähetyskoulun lapsien kanssa ottavat Schweitzerit ystävällisesti vastaan jo rannalla. Heidät majoitetaan pieneen taloon, joka on varustettu välttämättömin huonekaluin ja koristeltu kukkasin. Talo on pystytetty betonipaalujen varaan tuhohyönteisten vuoksi. Vastaanottohuoneen ja apteekin rakennusmateriaalit olivat jo tulleet, mutta työmiehiä ei jostakin syystä vielä näkynyt paikalla. Matka-arkut olivat myös vielä tulematta ja koska oltiin Afrikassa, ei voinut sanoa tarkkaa aikataulua saapumisesta. Albert Schweitzerilla oli kuitenkin oma lääkärinlaukkunsa ja heidän talonsa olohuone sai aluksi toimia vastaanottotilana.

Pian kiiri viidakossa tieto lääkärin saapumisesta paikkakunnalle ja potilaita alkaa välittömästi virrata Schweitzerin luokse runsaasti. Potilaat saapuvat etupäässä vesiteitse, sillä teitä on huonosti viidakossa. Albert Schweitzerin oli aloitettava viidakkolääkärin toimet välittömästi hyvin puutteellisissa olosuhteissa, vaikka hänen välineensä olivat pääosin vielä saapumatta. Läheinen vanha, käyttämätön kanalarakennus kunnostettiin leikkaussaliksi; leikkaukset suoritettiin siellä tosi lämpimissä olosuhteissa. Sairaala-apulaiseksi pestattiin alkuasukas, Joseph, joka osasi useampaa paikallista murretta sekä englantia ja ranskaa. Valitettavasti apulainen ei vain osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän oli muuten hyvin oppivainen työn suhteen. Aiemmin hän oli toiminut kokkina ja lihaa leikatessaan saanut vähän tuntumaa anatomiaan. Melko pian Schweitzer otti hänet leikkauksiin mukaan ja apulainen oppi myös tekemään diagnooseja potilaista.



Mitä sairauksia täällä viidakon keskellä sitten hoidettiin? Malaria oli viidakossa yleinen vaiva, samoin väärin yhteenkasvaneet luunmurtumat. Oikeastaan samoja tauteja, kuin Euroopassakin, paitsi umpilisäkkeen tulehdusta ja syöpiä. Lepra oli myös paha vaiva alueella. Sairaalan työpäivät oli 12 tuntisia; alkoivat aamulla klo kuusi ja päättyivät illalla kuudelta. Lopulta lähetysaseman sairaalaparakkikin saadaan valmiiksi; Schweitzer halusi parakkiin suuret ikkunat ilman laseja, vain tiheät verkot suojaamaan moskiitoilta. Kattoon jännitettiin vaaleita kankaita. Vesijohtoa sairaalassa ei ollut ja valo saatiin kynttilöillä. Sairaalaparakissa oli neljä huonetta; vastaanottohuone, leikkaussali, apteekki ja yksi huone sterilisointikonetta varten. Pitempiaikaista hoito vaativat sairaat majoitettiin aluksi venevajaan, mutta myöhemmin heille rakennettiin oma maja veistämättömistä hirsistä. Sisällä oli kaksikerroksisia lavitsoja, joissa oli levitettynä kuivia heiniä. Apuhoitaja sai myös oman majan. Sittemmin alueelle nousi myös varastosuoja ja tavarahalli, työvälinevaja sekä pieni asuntorakennus.

Albert Schweitzerin ainut rentoutuminen viidakossa tapahtui musiikin parissa, ja tästä hän kertoo itse näin: ”Olin alistunut siihen, että toiminta Afrikassa merkitsi taiteilijantieni loppua ja uskoin, että luopuminen olisi helpompaa, jos antaisin sormieni ja jalkojeni ruostua. Mutta eräänä iltana, soittaessani kaihomielisenä erästä Bachin urkufuugaa, sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että voisin käyttää vapaita hetkiä Afrikassa suorastaan hyväkseni hioen ja syventäen soittoani. Tein saman tien suunnitelman Bachin, Mendelssohnin, Widorin, César Franckin ja Max Regerin teosten esille ottamisesta siitä huolimatta, vaikka minun olisi käytettävä viikkoja tai kuukausia yhteen ainoaan kappaleeseen. Miten nautinkaan voidessani harjoitella kaikessa rauhassa, lähestyvästä konsertista riippumatta, vaikka en voinutkaan harjoitella ajoittain kuin puoli tuntia päivässä.”

Albert Schweitzerin päivärytmi muodostui tietynlaiseksi; klo 6.30 oli aamiainen, jonka jälkeen hän teki puutöitä ulkoilmassa. Nyt seurasi sairaalassa tutkimuksia, leikkauksia, apteekissa työskentelyä sekä laboratoriotutkimuksia. Päivällisen jälkeen hän lepäsi tunnin ajan, sitten hän suoritti sairaskäyntejä ja teki hoitotoimenpiteitä tarpeiden mukaan sekä työskenteli vielä puutarhassa. Tähänkään Schweitzerin työpäivä ei loppunut; varsin usein hänen työhuoneestaan loisti valo puoleenyöhön, sillä hän kävi kirjeenvaihtoa, luki tieteellisiä julkaisuja ja teki lisäksi omia tukimuksiaan. Keskiyön aikaan Albert Schweitzer teki vielä kierroksen sairaalassa tarkistaen paikat.

torstai 8. joulukuuta 2016

Abckiria vuodelta 1543 oli Mikael Agricolan ensimmäinen julkaisu.

Pernaja – Pernå – on piskuinen kunta, joka sijaitsi likellä Loviisa kaupunkia (Lovisa, vuoteen 1752 Degerby, perustettu vuonna 1745) Itä-Uudemaan maakunnassa. Sen naapurikuntia olivat Ruotsinpyhtää, Porvoo, Myrskylä Liljendal, Loviisa ja Lapinjärvi, joista vuonna 2010 liitettiin Loviisan kaupunkiin Pernajan lisäksi Liljendal ja Ruotsinpyhtää. Pernaja on perustettu kirkonpitäjäksi jo keskiajalla ja kunta tunnettiin kaksikielisenä paikkana; noin 60 % kuntalaisista puhui ruotsia ja 40 % suomea. Vakituinen asutus paikkakunnalle syntyi jo 1200-1300-luvuilla, mutta lähinnä suomenkielisiä ihmisiä Hämeestä paikkakunta houkutteli ainakin osaksi vuotta tarjoamalla suotuisat kalastus- ja metsästysmahdollisuudet.

Pernajan Torsbyssä syntyi noin vuonna 1510 Mikael Olavinpoika suhteellisen varakkaaseen, ruotsin kieliseen maanviljelijäperheeseen. Mikaelin lisäksi perheessä oli myös kolme tytärtä. Myöhemmin opiskellessaan Viipurissa Mikael otti isänsä (Olof) ammatin mukaan sukunimekseen Agricolan (maanviljelijä) ja hänestä tuli suomen kirjakielen ”isä”; hän keksi kieleemme n. 8 000 sanaa, joista noin 60 % on edelleen käytössä. Mikaelin ensimmäinen opettaja, Pernajan seurakunnan kirkkoherra sai tämän vanhemmat laittamaan lahjakkaan poikansa Viipurin latinankouluun 1510-luvun lopulla; tuohon aikaan oppiin pääseminen oli vielä peräti harvinaista ja vaati vanhemmilta myös mittavia taloudellisia uhrauksia.

Muistolaatta Wittenbergin yliopiston seinällä Saksassa.

Vuonna 1528 miehulainen Mikael Agricola kulkeutui Turun katolisen piispan, Martti Skytten (s. noin 1480 ja k. 30.12.1550) sihteeriksi. Skytte oli saanut nimityksensä virkaan kuningas Kustaa Vaasalta, mutta virkaansa hän hoiti vailla paavin hyväksyntää. Skytte nimittäin edisti reformaatiota mm. lähettämällä nuoria pappiskandidaatteja Lutherin oppiin tutustumaan Wittenbergiin. Uusi testamentti kääntyi ruotsiksi vuonna 1526, uskonpuhdistus käynnistyi Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1527, koko Raamattu saatiin ruotsiksi vuonna 1541 ja Turun tuomiokirkossa messuttiin ruotsiksi ensikerran vuoden 1540 korvilla.

Vuonna 1529 Mikael Agricola oli jo kansleri ja pappisvihkimyksen hän sai 1530-luvulla. Agricolakin sai lähteä vuonna 1536 Saksaan Wittenbergin yliopistoon oppimaan teologiaa Lutherin ja Melanchthonin luennoilla, mutta opinnäytteensä hän teki filosofisessa tiedekunnassa valmistuen keväällä 1539 maisteriksi kurssinsa kolmanneksi parhaana. Hän palasi Turkuun ja opettajiensa suosituskirjeiden ansiosta kuningas Kustaa Vaasa nimitti hänet Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Yhdeksän vuoden pesti rehtorina päättyi, kun Agricola riitaantui Kustaa Vaasan kanssa vuonna 1548. Vuonna 1550 Agricola ensimmäisinä suomalaisina pappeina – reformaation myötä - otti ja meni avioon Birgitta Olavintyttären kanssa. Seuraavana vuonna avioparille syntyi poika, Kristian.

Agricolan Uuden testamentin nimiölehti vuodelta 1548.

Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica!” Näin kirjalsi Mikael Agricola Rucouskirjansa esipuheessa vuodelta 1544. Uuden testamentin käännöstyön suomeksi Mikael Agricola aloitti jo Saksassa opiskellessaan. Käännöstyö tapahtui osittain kreikan-, latinan-, saksan- ja ruotsinkielisistä Uuden testamentin laitoksista. Aivan ensimmäinen kirjallinen julkaisu Mikael Agricollta oli kuitenkin oppikirja lukemiseen ja kristillisistä opeista, Abckiria vuodelta 1543. Ilmeisesti kirja painettiin Amund Laurentssonin kirjapainossa Tukholmassa ja kirja oli tarkoitettu lähinnä katekismukseksi.

Agricola käännöksen Luukkaan evankeliumin alkusivu ensimmäisestä painoksesta.

Seuraavana vuonna (1544) julkaistiin Agricolalta Rucouskiria Bibliasta, joka koostui rukouksista jumalanpalveluksia ja hartauksia varten. Rukoukset Mikael Agricola oli kirjoittanut pohjautuen Raamattuun, vanhoihin katolisiin rukouksiin sekä uskonpuhdistajien ja Erasmus Rotterdamilaisen tekstiin nojautuen. Mikael Agricola haaveili koko Raamatun käännöstyöstä ja osia Vanhasta testamentista hän käänsikin, mutta varsinaisesti käännöstyö kompastui rahotuksen vajeeseen. Uusi testamentti Agricolan jäljiltä julkaistiin vuonna 1548 nimellä Se Wsi Testamenti. Mikael Agricola hoiti Turussa piispan tehtävää, kun piispa Martti Skytten kuoleman jälkeen vuonna 1550 paikka aukeni. Kuningas Kustaa Vaasa jakoi Suomen kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntiin, ja nimesi Mikael Agricolan Turun piispaksi vuodesta 1554.

Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta.

Kymmenen vuoden aikana Mikael Agricola julkaisi kaikkiaan yhdeksän teosta, kaikkiaan n. 2 400 sivullista tekstiä. Kaiken käännöstyönsä Agricola kustansi pääosin itse. Elämänsä loppupuolella Mikael Agricola toimi myös diplomaattina, kun Ruotsin ja Venäjän välillä esiintyi jatkuvasti rajariitoja. Kuningas Kustaa Vaasa lähetti vuoden 1557 alussa rauhanneuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan rajariitojen vuoksi, ja tähän valtuuskuntaan kuului myös Mikael Agricola. Takaisin tullessaan hevoskyydissä Mikael Agricola sai pahan sairauskohtauksen Uudenkirkon pitäjässä, Kuolemajärven kunnan alueella. Täällä hän myös kuoli sairauteensa 9.4.1557. Hänet haudattiin Viipurin vanhan tuomiokirkon lattiaan ja myöhemmin useamman kerran hänen hautaansa on yritetty etsiä, turhaan. Hurjimpien arvioiden mukaan kirkkoon olisi haudattu n. 10 000 vainajaa vuosien saatossa.
Agricolan patsas löytyy Turun tuomiokirkon sivustalta. Patsaan valmisti Oskari Jauhiainen vuonna 1952.

Ehkä kaikkein tunnetuinta Agricolan tekstiä edustaa Abckirjan etulehdeltä löytyvä runo, johon päätän tämän kirjoitukseni:

Oppe nyt wanha ia noori
jolla onbi Sydhen toori.
Jumalan keskyt ia mielen
iotca taidhat Somen kielen.
Laki se Sielun Hirmutta
mutt Cristus sen taas lodhutta.
Lue sijs hyue lapsi teste
Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina
nin Jesus sinun Armons laina.”

keskiviikko 30. marraskuuta 2016


Apulaisintendentti Lauri Lehtonen.
Suomen suurimmassa kongressi- ja konserttitalossa, Tampere-talossa oli mainio tilaisuus tutustua Tampere Filharmonian toimintaan tiistaina 29.11.2016 klo 9-18. Tampere-talon suuressa salissa pääsi seuraamaan mm. maan mainion orkesterimme harjoituksia ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Santtu-Matias Rouvali vain joutui johtamaan harjoitukset pahasti flunssan kourissa.
Osa orkesterimme kontrabassojen soittajakuntaa.

Apulaisintendentti Lauri Lehtonen yhdessä Tampere Filharmonian basistien Jarkko Uimosen ja Petri Mäkiharjun kanssa kertoivat alakerran Sonaatti I:ssä orkesterimme viimeaikaisista instrumenttihankinnoista. Pääsääntöisesti pienemmät ja helpommin liikuteltavat instrumentit ovat orkesterimuusikoiden henkilökohtaista omaisuutta. Orkesterin omistuksessa ovat mm. kaikki lyömäsoittimet, harput, vaskipuhaltimia, puupuhaltimia, kontrabassot ja viulu.
Tampere Filharmonian kontrabassojen vuorotteleva äänenjohtaja.

Kun orkesteriin päätetään hankkia soittimia lisää, se tapahtuu talousarviossa varattujen vuotuisten investointirahojen puitteissa. Instrumenttihankinnat on jaksotettu vuorollaan eri soitinryhmien välille. Soitinhankintoja ei kilpailuteta ja soittimet hankitan suorahankintana tiukkojen testauksien perusteella. Byrokratia vaatii viranhaltijan päätöspöytäkirjan soittimen hankintaan hankintaoikeuksien määrittämissä rajoissa. Orkesterin intendentin valtuudet riittävät hankintoihin, jotka jäävät hankintahinnaltaan alle 50 000 € ja kulttuurijohtajan siunaus tarvitaan hankintoihin, jotka ylittävät 50 000 €.
Tampere Filharmonian kontrabassojen äänenjohtaja Jarkko Uimonen.

Ennen kuin soitinta päästään hankkimaan, tarvitaan vielä lainvoimainen päätös. Vasta sen jälkeen päästään tekemään todelliset kauppakirjat soittimesta. Kun soitin on ensin maksettu, lähtee soitin yleensä myyjältä Tampere Filharmonialle.
Jarkko Uimonen kertoo orkesterin uudesta hankinnasta.

Viimeksi Tampere Filharmonian soitinvarastoa on kartutettu kahdella kontrabassolla. Toinen löytyi Hollannista ja toinen lopulta Suomesta. Hollantiin matkusti Tampereelta kolme orkesterimme muusikkoa tarkoituksena kokeilla ja valita Tuomo Kinnusen käyttöön kontrabasso. Kinnusen lisäksi matkalla olivat mukana Jarkko Uimonen ja Petri Mäkiharju. Soitinten joukosta valikoitui Tuomolle viisikielinen, Pariisissa 1850-luvulla valmistettu työkalu. Soitin on alkujaan ollut kolmekielinen, mutta kieliä on lisätty aikain saatossa. Soittimesta on olemassa todistus – johon tietysti kannattaa aina suhtautua pienellä varauksella – joka sinänsä nostaa soittimen arvoa(?)!
Tämä Hollannista löytynyt kontrabasso tulee Tuomo Kinnusen käyttöön orkesterissamme.

Suomesta löydetty soitin – tästä soittimesta ei löytynyt papereita – on ajoitettu 1860-luvulla Pariisissa valmistetuksi. Hinnat näissä hankinnoissa saatiin lopulta sovituksi budjettiin sopiviksi ja molemmat bassot ovat nyt onnellisesti Tampereella. Hollannista saapuneen kontrabasson mukana tuli vielä kaupan päälle asiallinen kuljetuslaukku, jota päästään testaamaan orkesterimme matkalla Japaniin ensi keväänä. Kontrabassojen pohjat ja kannet valmistetaan kuusipuusta ja sarjat yleensä vaahterasta. Otelauta joutuu niin koville, että se täytyy valmistaa ebenpuusta. Pelkkä otelauta ebenpuusta voi hyvinkin maksaa n. 5 000 €.  
Jarkko Uimonen esittelee kuljetuslaukkua.
Säveltäjä Astor Piazzolla.

Astor Pantaleón Piazzollan (s. 11.3.1921 ja k. 4.7.1992) Histoire du Tango aloitti Faunien iltapäivän kamarikonsertin Tampere-talon pienessä salissa sunnuntaina 27.11.2016 klo 15. Argentiinalainen säveltäjä Piazzolla kehitti tango nuevon, jossa hän yhdisteli perinteisen argentiinalaisen tangon ominaisuuksia varsinkin jazziin ja taidemusiikkiin. Teoksen neljä osaa – I Bordel 1900, II Café 1930, III Night Club 1960 ja IV Concert d'aujourd'hui taituroivat mallikkaasti vuonna 2001 Sibelius-Akatemian viulunsoiton diplomin suorittanut István Szalay ja vuonna 2001 musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta valmistunut ja siellä nykyisinkin opettava kitaristi Janne Malinen. Neljävuotiaana viulunsoiton opintonsa isänsä opissa Unkarissa aloittanut István Szalay on soittanut ykkösviulua Tampere Filharmoniassa vuodesta 2002 lähtien.

Ennen kamarikonsertin väliaikaa täpötäysi salillinen hiljentyi kuulemaan puhallinsoittaja ja säveltäjä Petri Niemisen teosta, Kumbukumbu Msini – Viidakon muisti. Säveltäjä sävelsi teoksensa viime kesäkuussa valmiiksi ja sen tilasi säveltäjältä klarinetisti Jarmo Hyväkkö, joka on soittanut vuodesta 1993 Tampere Filharmonian klarinettien äänenjohtajana. Kantaesitetyssä teoksessa on kaksi osaa; I Jungle Shadows ja II Windows, Moonglow and Teardrops. Tilausteosta olivat taloudellisesti tukemassa Madetoja-säätiö ja Pro Orchestra. Teoksen kantaesityksessä soittivat Jarmo Hyväkkö (klarinetti), Jyri Kurri (vibrafoni ja kellopeli), Harri Lehtinen (rumpusetti) sekä Jarkko Uimonen (kontrabasso).

Robert Schumann.

Faunien iltapäivän kamarikonsertin loppuosa vietettiin romantiikan ajan säveltäjän Robert Schumannin (s. 8.6.1810 Zwickau ja k. 29.7.1856 Endenich) Pianokvartetto Es-duuri op. 47 parissa. Teoksen neljä osaa ovat I Sostenuto assai – Allegro ma non troppo, II Scherzo: molto vivace, III Andante cantabile ja IV Finale Vivace. Teos lukeutuu Schumannin suosituimpiin teoksiin ja on sävelletty vuonna 1842, kuten myös säveltäjän Pianokvintetto – runsaasti soitettu teos tämäkin. Täyteläinen sali kuunteli upeasti soitettua teosta syvän hiljaisuuden vallitessa, mutta puhkesi äänekkääseen suosionosoitukseen teoksen loputtua. Kvartetossa soittivat Hanna Parviainen (viulu), Anni Tiainen-Hammo (alttoviulu), Lauri Kankkunen (sello) sekä Hanna-Leena Savolainen (piano).

Clara Schumann.

Robert Schumannilla alkoi ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia jo 1840-luvun alusta; hän kuuli ääniä, jotka alkoivat vaivata hänen elämäänsä. Lopulta 26.2.1852 aamulla hän ryntäsi kotoaan kaatosateessa Reinin sillalle ja hyppäsi jokeen, josta hänet toki vielä pelastettiin. Schumannin omasta toiveesta hänet toimitettiin parin päivän päästä Bonnin kaupungin lähellä olleeseen hermosairaalaan Endenichiin.

Clara Schumannin ja Johannes Brahmsin poika, Felix Schumann.

Robert Schumannin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää hänen vaimoltaan Claralta salassa ja järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävttärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyvän kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Johannes Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Fernandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Johannes Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytäneen Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja heidän yhteinen lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuutta ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on varmasti käsitelty.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016




Nuoruudessaan – Albert Schweitzer kertoi tämän aivan itse – Albert oli nähnyt näyn, että kolmekymmenvuotiaana hänen elämänsä muuttuu ihmisten palvelemiseksi. Ylioppilasaikanaan hän oli liittynyt myös hyväntekeväisyysyhdistykseen nimeltä ”Diakonat Thomaner”. Yhdistyksen jäsenet olivat velvollisia pyytämään suoranaista rahaa varakkaimmilta köyhille annettavaksi. Tämän yhdistyksen oli perustanut eräs pappi. Pappina myös Albert Schweitzer päivysti päivittäin kello kahden jälkeen, kun erilaista apua tarvitsevia ihmisiä saapui huolineen ja murheineen paikalle. Omaan virka-asuntoonsa Albert Schweitzer majoitti tarvittaessa hylättyjä ja turvattomia lapsia. Hänestä tuntui kuitenkin, että aina apu ei tavoittanut tarvitsijaansa; alkoi tuntua siltä, että todellista apua saatiin annetuksi vain silloin, kun ihminen sai katsottua toista ihmistä silmiin ja ojentaa tälle kätensä.

Vuoden 1905 syksyllä elämää nähnyt neiti toi Albert Schweitzerille, säätiön johtajalle, joka kuukautisen lähetysseuran lehden jälleen kerran, koska tiesi Albert Schweitzerin olevan kiinnostunut lähetysasioista. Schweitzer silmäili lehteä ja oli jo laskemassa sen kädestään, kun yllättäen huomasi lehdessä otsikon: ”Les besoins de la Mission du Congo” – Mitä Kongon lähetykseltä puuttuu. Artikkelin mukaan Kongon Cabunin lähetysasemalta puuttui työntekijöitä ja siinä vedottiin ihmisiin, jotta nämä tarjoutuisivat tuohon vaativaan työhön. Albert Schweitzer itse mainitsi myöhemmin: ”Kun olin lopettanut lukemisen, ryhdyin rauhallisena työhön. Etsiminen oli päättynyt.” Etsiminen oli todella päättynyt. Hän oivalsi tuolloin, että hänet on kutsuttu Kongoon ja hän lähtisi sinne nimenomaan lääkärinä, koska heitä siellä kipeimmin tarvittaisiin.

Tämä päätös toi muassaan monia ongelmia ja ratkaistavia asioita; edessä olisi viiden tai kuuden vuoden opiskelut lääkäriksi ja olisi luovuttava monesta, kuten harrastuksista, viroista ja arvoista. Onneksi nämä asiat eivät merkinneet kovin paljon Albert Schweitzerille, ja oikeistaan tämä orastava elämänmuutos sopi aivan huvin hänelle. Hän tiedosti myös odotettavat vaikeudet; kolmekymmenvuotias ei opi enää samoin kuin kaksikymmenvuotias ja työn jätettyä opinnot pitäisi kuitenkin rahoittaa, mutta se olisi vaikeaa ilman tuloja. Oma terveys myös mietitytti; miten pärjätä viidakon vaativissa olosuhteissa varsinkin, kun kollegoita ei löytyisi avuksi läheltä?

Albert Schweitzer käytti viikkoja mahdollisuuksien tutkimukseen ja mietiskelyyn sekä kirjoitti lopulta: ”Vain se, joka pitää aikomuksiaan itsestään selvinä eikä epätavallisina ja joka ei täytä velvollisuuttaan sankarina vaan järkevällä innolla, kykenee olemaan henkinen seikkailija, joita maailma tarvitsee.” Schweitzer piti edelleen luentojaan, hoiti säätiön johtajan tehtävät, opetti lapsia, soitti urkuja, antoi jopa erään maalarin maalata itsestään muotokuvan. Hän ei kuitenkaan kertonut kaavailemistaan suunnitelmista kenellekään, paitsi luottoystävälleen, strassburgilaisen historiankirjoittajan tyttärelle, jonka nimi oli Helene Breslau. Vihdoin hän paljasti suunnitelmansa kirjeitse myös omille vanhemmilleen ja tässä samassa yhteydessä erosi opintosäätiön johtajan virasta.

Pariisissa ystävät eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen Albert Schweitzerin päätöstä. Mm. Widor tohti moittia hänen suunnitelmiaan ja kotona omat vanhemmat tekivät samoin. Jotkut ystävät epäilivät Schweitzerin pettyneen suunnitelmissaan ja että hänen saavutuksensa eivät riittäneet hänen kunnianhimolleen. Jotkut naiset epäilivät Schweitzerin pettyneen rakkaudessa ja jokunen epäili jopa hänen mielenterveyttään. Albert Schweitzer voitti kuitenkin kaikki epäilyt ja jatkoi sinnikkäästi valitsemallaan tiellä. Seuraavaksi ilmeni vaikeuksia yliopistomaailmassa; koska Albert Schweitzer oli opettajakunnan jäsen ja dosentti, ei ollut mahdollista kirjata häntä opiskelijaksi. Jos hän sitä vastoin osallistuisi lääketieteenluennoille ulkopuolisena, hänellä ei olisi mahdollisuutta suorittaa tutkintoja. Tämä ongelma saatiin hoidettua yliopiston hallituksen erikoisluvalla. Suuremman ongelman muodosti Pariisin lähetysseura, jonka palvelukseen Albert Schweitzer hakeutui; seura kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Seuran johtaja kyllä osoittautui joviaaliksi, mutta komitealla oli selvästi oma näkemyksensä Albert Schweitzerista ja hänen uskonkäsityksistään. Albert Schweitzer selitti seuralle, että hän ei halua lähteä työhön lähetyssaarnaajana vaan lääkärinä, mutta edelleen epäilyt hänen suhteensa jatkuivat.

Albert Schweitzerille tarjottiin myös tilaisuutta liittyä toisen lähetysseuran, Sveitsin Yleisen Evankeelisen Lähetysyhdistyksen palvelukseen, mutta tätä hän ei itse halunnut. Hän katsoi sinnikkäästi, että hänen tuleva työkenttä olisi Ranskan Kongo Pariisin lähetysseuran alaisuudessa. Asia jäi tuolloin kuitenkin ratkaisematta ja Albert Schweitzer syventyi kaikella tarmollaan opintoihinsa.  

Pelko siitä, että opiskelu kävisi hitaammin iän myötä, osoittautui Albert Schweitzerille täysin turhaksi. Siitä tyytyväisenä hän kirjasi muistiinpanoihinsa: ”Tuohon asti olin pitänyt eräänlaisena psyykkisenä vaarana, ettei niin sanotuissa henkitieteissä, joiden kanssa olin siihen saakka ollut tekemisissä, ollut totuutta, joka olisi itsessään sellaiseksi osoittautunut, vaan ainoastaan sen ilmenemismuodot voitiin yrittää osoittaa toisiksi. Nyt olin äkkiä toisessa maailmassa. Olin tekemisessä totuuksien kanssa, jotka muodostuivat tosiasioista, ja ihmisten parissa, joista oli itsestään selvää, että heidän oli todistettava jokainen väitteensä.” Schweitzerin onnistui suorittaa tutkintonsa mahdollisimman lyhyessä ajassa; fysiikan tutkinto toukokuussa 1909 ja loppututkinto lokakuussa 1911. Harjoitteluvuoden aikana hän kirjoitti väitöskirjansa aiheesta, mitä lääketieteellinen kirjallisuus sanoo Jeesuksella oletetun olleesta sielunsairaudesta. Vuoden 1913 keväällä Albert Schweitzer perehtyi tropiikin lääketieteeseen.
Charles-Maria Widor.

Kuinka Albert Schweitzer sitten rahoitti opintojaan tuolloin? Hän piti ahkerasti esitelmiä sekä antoi urkukonsertteja mm. Pariisissa, Strassburgissa, Münchenissä ja Barcelonassa. Joitakin töitä oli vielä jäänyt keskeneräiseksi ja nekin piti loppuun saattaa. Hän kirjoitti tutkielman urkujen rakentamisesta sekä valmisteli viimeiset luvut Jeesuksen elämän historian tutkimukseensa. Loman turvissa hän kirjoitti kirjan apostoli Paavalin ajatusmaailman tieteellisen tutkimuksen historiasta sekä julkaisi ystävänsä Charles-Maria Widorin kanssa Johann Sebastian Bachin preludeita ja fuugia.

Kustantaja Schirmer New Yorkista otti yhteyttä Widoriin ja pyysi häneltä uudet laitokset Bachin urkuteoksista varustettuna merkinnöillä, miten Bachin musiikkia olisi soitettava. Widor suostui työhön ainoastaan sillä ehdolla, että saisi tehdä työn ystävänsä Albert Schweitzerin kanssa. Työ eteni siten, että Albert Schweitzer teki luonnokset teoksista ja molemmat yhdessä viimeistelivät työn lopuksi. Näin saatiin julkaistuksi viisi nidettä Johann Sebastian Bachin sonaatteja, konserttoja sekä preludeja ja fuugia. Ne julkaistiin saksaksi, ranskaksi ja englanniksi ja olivat merkittävästi vaikuttamassa Johann Sebastian Bachin urkumusiikin ymmärryksen lisääntymistä maailmalla. Kolme jatko-osaa koraalialkusoittoja Albert Schweitzer ajatteli työstävänsä valmiiksi vähän myöhemmin tullessaan Eurooppaan lomaa viettämään.

Bach ei valitettavasti itse jättänyt urkuteoksiinsa rekisteröinti- ja vaihtomerkintöjä, ja tyyli määräytyi muinoin hyväksytyn käytännön ja silloisten mahdollisuuksien mukaiseksi. Vanhoissa uruissa sekä forte että fortissimo kuuluivat pehmeästi, mutta nykyuruissa ilmaisumahdollisuudet ovat aivan toiset ja voimalla voidaan jyrätä hienoja asioita. Tätä Johann Sebastian Bach ei kuitenkaan tarkoittanut! Nykyurkujen fortissimossa yksittäiset sävellajit saattavat hämärtyä ja Schweitzer sekä Widor halusivat soittaa Bachin urkumusiikkia siten, että rinnakkaiset ja vastakkaiset sävellajit erottuisivat toisistaan. He tekivät teoksiin merkintöjä korostaakseen näitä asioita sekä ohjatakseen niin koskettimiston kuin jalkionkin käyttöä. Kappaleiden yhteyteen on laitettu tärkeitä huomautuksia soittajille, joihin hän voi tutustua ennen soittamisen aloittamista.
Helene ja Albert Schweitzer menivät avioliittoon kesäkuussa 1912.

Monenlaisia tehtäviä piisasi aivan Afrikkaan lähtöön asti Albert Schweitzerilla. Tulevan sairaalansa kalustonkeräys alkoi jo hyvissä ajoin ja suurin osa tulevan sairaalan kaluston keräysvaroista tuli lahjoituksina, mutta osan Albert Schweitzer hankki konserttituloillaan. Schweitzerin piti kerätä varoja mm. lääkkeiden ostoon, sidetarpeisiin, vaatteisiin ja instrumentteihin. Albert Schweitzer avioitui kesäkuussa 1912 Helene Breslaun kanssa. Nuorikko oli opiskellut sairaanhoitoa ja oli korvaamaton apu Albert Schweitzerille sairaalatuotteiden hankinnassa ja pakkaamisessa.
Vielä kuitenkin tarvittiin tärkeän yhteistyökumppanin siunaus Albert Schweitzerin projektille. Jälleen Albert Schweitzer kääntyi Pariisin lähetysseuran puoleen lupautuen lääkäriksi Kongon osa-alueelle ilman palkkaa. Tämän lisäksi hän veisi Afrikkaan mukanaan ammattitaitoisen vaimonsa apulaisekseen, sairaalan tarvitseman välttämättömät välineet, varat sairaalan pyörittämistä varten vuodeksi sekä Schweitzerin ystävien lupauksen lisävaroista hankkeeseen tarvittaessa.   

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Arkkitehti Max Abramovitz (1908-2004).
New Yorkin Filharmonikkojen kotisaliin mahtuu 2738 musiikinystävää.

Yhdysvaltojen vanhimman sinfoniaorkesterin, vuonna 1842 perustetun New Yorkin Filharmonikkojen kotisali Lincoln Centerissä valmistui vuonna 1962. Konserttitalon – jonka alkuperäinen nimi oli Philharmonic Hall - suunnitteli Romanian juutalaisille vanhemmille 23.5.1908 Chicagossa syntynyt Max Abramovitz. Max Abramovitz valmistui vuonna 1929 University of Illinois at Urbana-Champaign arkkitehtikoulusta ja jatkoi arkkitehtiopintojaan vielä Columbia Universityssä. Vuodesta 1941 vuoteen 1976 asti arkkitehti Max Abramovitz työskenteli samassa toimistossa arkkitehti Wallace Harrisonin kanssa. Vuonna 1961 Max Abramovitz sai Rooma-palkinnon. Arkkitehti Max Abramovitz on suunnitellut mm. Hilles kirjaston Harvadissa, Rose Taidemuseon Brandeisin yliopistolle, Phoenix Mutual Life Insurance Building Connecticutissa, Iowan yliopiston taidemuseon, National City Towerin Louisvillessa Kentuckyssa ja U. S. Steel Tower Pittsburghissa Pennsylvaniassa. Arkkitehti Max Abramovitz kuoli korkeassa iässä 12.9.2004 pienellä, mutta vauraalla paikkakunnalla New Yorkin kupeella, Pound Ridgessä.

New Yorkin Filharmonikkojen konserttisali Lincoln Centerissä.

Amatööriviulisti Avery Robert Fisher (s. 4.3.1906 ja k. 26.2.1994) syntyi Brooklynissa, New Yorkissa. Koulunsa hän suoritti DeWitt Clinton High Schoolissa ja valmistui New York Universitysta vuonna 1929. Intohimoisena musiikin rakastajana hän oli kiinnostunut akustiikasta ja äänen tuottamisesta; hän halusi valmistaa radioita ja vahvistimia, joista musiikki kuulostaisi mahdollisimman aidolta orkesterin soitolta. Vuonna 1937 Fisher perusti ensimmäisen yrityksensä, Philharmonic Radion, jonka hän tosin myi jo vuonna 1945. The Fisher-tuotenimellä Avery Fisher alkoi valmistaa mm. radioita ja vahvistimia toisessa yrityksessään, Fisher Radio Companyssa.


Avery Fisher (1906-1994).

Vuonna 1969 Avery Fisher myi yhtiönsä Emerson Electric Companylle, josta yhtiö lopulta päätyi japanilaisen Sanyon omistukseen. The Fisher-nimellä audiotuotteita ei ole enää valmistettu aikoihin. Avery Fisher jätti merkittävän jäljen työllään lahjoittamalla 10,5 miljoonaa dollaria (nyk. 56 miljoonaa dollaria) New York Philharmonic-orkesterille. Tämän lahjoituksen vuoksi New Yorkin Manhattanilla sijaitseva Lincoln Centerin em. orkesterin 2 738 henkeä vetävä kotisali sai nimensä Avery Fisherin mukaan - Avery Fisher Hall - vuonna 1973. Avery Fisher perusti vielä omaa nimeään kantavan palkinnon vuonna 1974 esiintyville muusikoille. Avery Fisher palkinnon ovat saaneet esim. Murray Perahia ja Lynn Harrell 1975, Yo-Yo Ma 1978, Emanuel Ax 1979, Richard Goode 1980, Horacio Gutiérrez, Elmar Oliveira 1983, Richard Stoltzman 1986, André Watts 1988, Yefim Bronfman 1991, Garrick Ohlsson 1994, Sarah Chang, Pamela Frank ja Nadja Salerno-Sonnenberg 1999, Edgar Meyer ja David Shifrin 2000, Midori Gotõ, The Emerson String Quartet 2004, Joshua Bell 2007, Gil Shaham 2008, Kronos Quartet 2011 ja Jeremy Denk 2014. Palkinnon suuruus on vuosien saatossa nousut alun 10 000 dollarista 75 000 dollariin.




Filantrooppi Avery Fisher istui pitkään New Yorkin Lincoln Centerin (Lincoln Center for the Performing Arts, The Chamber Music Sosiety of Lincoln Center ja the New York Pilharmonic) hallituksissa. Avery Fisher menehtyi aivoverenvuodon vuoksi vuonna 1707 perustetussa New Milfordin kaupungissa 26.2.1994. Syyskuussa 2015 Lincoln Centerin hallitus pääsi sopuun Avery Fisherin kolmen lapsen kanssa lahjoituksista ja Avery Fisher Hallin nimestä. Lapsille palautettiin 15 miljoonaa dollaria Avery Fisherin tekemästä lahjoituksesta ja New Yorkin Filharmonikkojen sali tunnetaan tänään nimellä David Geffen Hall. Nimensä konserttisaliin David Geffen sai lahjoittamalla New Yorkin Filharmonikoille 100 miljoonaa dollaria, joka oli noin viidesosa konserttitalon korjausbudjetista.


David Lawrence Geffen syntyi 21.2.1943 juutalaisille vanhemmille, Aabraham Geffen ja Batya Volovskajalle, jotka olivat tulleet Yhdysvaltoihin Palestiinasta. Perhe asui Brooklynin Borough Parkissa ja Davidilla oli myös vanhempi veli, Mitchell (1933-2006). Borough Parkissa perheen äiti piti vaateliikettä nimeltään Chic Corsets by Geffen. Borough Park on laajin ortodoksijuutalaisten keskittymä Israelin ulkopuolella Yhdysvalloissa.


David Geffen on merkittävä mesenaatti.

David Geffen valmistui Brooklynin New Ultrecht High Schoolista vuonna 1960 ja jatkoi opintoja Brooklyn Collegessa ja Texasin yliopistossa Austinissa. Muutettuaan Los Angelesin kaupunkiin Kaliforniassa hän löysi viihdeteollisuuden. Kaliforniassa David Geffen opiskeli vielä Santa Monica City Collegessa kotvan aikaa. Ensimmäinen työpaikka Geffenillä oli William Morris Agencyssä (WMA). Elliot Robertsin kanssa David Geffen perusti Asylum Records-yhtiön, koska ei saanut levytyssopimusta Jackson Brownelle muilta yhtiöiltä. Tälle yhtiölle levyttivät sittemmin sellaiset kuuluisuudet kuin The Eagles, Joni Mitchell, Tom Waits, Bob Dylan, Linda Ronstadt, Warren Zevon, Judee Sill ja J. D. Souther. David Geffen työskenteli muutaman vuoden Warner Bros. filmistudioilla, mutta luopui työnteosta saadessaan syöpädiagnoosin vuonna 1977.

Hetken aikaa David Geffen opetti musiikkiteollisuutta ja johtajuutta Yalen yliopistossa. Vuonna 1980 Geffen palasi työskentelemään viihdeteollisuuteen saatuaan uuden diagnoosin sairaudestaan, jossa hänet todettiin terveeksi. Samana vuonna hän oli mukana perustamassa Geffen Records-yhtiötä. Yhtiön ensimmäinen artisti oli Donna Summer ja John Lennonin viimeiseksi jäänyt albumi, Double Fantasy muodostui valtavaksi myyntimenestykseksi heti joulukuussa 1980 Lennon elämän väkivaltaisen päätöksen vuoksi.  Tälle levymerkille levyttivät mm. Neil Young, Olivia Newton-John, Asia, Steve Howe ja John Wetton, Elton John, Cher, Aerosmith, Sonic Youth, Whitesnake, XTC, Peter Gabriel, Lone Justice, Nirvana, Lifehouse, Blink-182, Guns N’ Roses, Tyketto, Pat Metheny, Sloan ja The Stone Roses.

Kuvassa vasemmalta John Lennon, Yoko Ono ja David Geffen.
David Geffen on ollut perustamassa myös DGC Records-yhtiötä ja filmiteollisuuden puolella hän oli perustamassa yhdessä Steven Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin kanssa DreamWorks SKG studiota, jonka David Geffen jätti liikekumppaneilleen vuonna 2008. David Geffen on tehnyt erittäin merkittävää hyväntekeväisyyttä kerryttämällään miljardiomaisuudella; mm. lääketieteellistä tutkimusta hän on tukenut ainakin 300 miljoonalla dollarilla (David Geffen School of Medicine at UCLA ja New York Univercity School of Medicine), tukenut AIDS järjestöjä sekä taiteita ja teatteria. Vuonna 1995 Geffen lahjoitti 5 miljoonaa dollaria UCLA:n Westwood Playhouselle. Tämän vuoksi teatteri nimettiin Geffen Playhouseksi.

David Geffen oli kuvernööri Bill Clintonin varhaisempia taloudellisia tukijoita tämän presidenttikamppanjoinnissa. Presidentti Barack Obama sai David Geffeniltä 1,3 miljoonaa dollaria tukea kampanjaansa. David Geffen on varmaankin viihdeteollisuudella omaisuuden tehneistä yksi varakkaimmista henkilöistä ja hänet palkittiin helmikuussa 2011 National Academy of Recording Arts and Sciences myöntämällä palkinnolla, sillä hän on ollut urallaan osallisena 53:ssa Grammy-palkinnossa.