tiistai 24. toukokuuta 2016





Johannes Brahms oli pitemmän aikaa haaveillut lähtevänsä Wienin kaupunkiin; tätä lähtöajatusta ruokkivat Joseph Joachimin kuvaukset kaupungin konsertti-ilmapiiristä, jonka vertaista tuskin löytyy mistään muualta Euroopasta. Myös Clara Schumannin haltioituneet kertomukset kaupungin väestön musikaalisuudesta sekä orkestereiden ja teattereiden korkeasta tasosta olivat tehneet Johannes Brahmsiin merkittävän vaikutuksen. Brahms kirjoitti Leipzigissa vuonna 1853 tapaamalleen säveltäjä ja kapellimestari sekä henkilökohtaiselle ystävälleen, Julius Otto Grimmille (s. 6.3.1827 Pärnu ja k. 7.12.1903 Münster) vuonna 1860 seuraavasti: ”Minulla on kaikenlaisia ajatuksia ja tahtoisin lähteä liikkeelle – pitkin Reiniä, Dresdeniin, Pestiin, Wieniin, sanalla sanoen johonkin. Minähän olen nimittäin monessa katsonnassa nähnyt ja kuullut vasta vähän.”

Samoin vuoteen 1860 ajoittuu mielenkiintoinen episodi Saksan musiikkimaailmassa. Johannes Brahms ja Joseph Joachim laittoivat liikkeelle kirjeen, joka oli suunnattu uussaksalaista koulukuntaa vastaan – tarkemmin ottaen varsinkin Franz Lisztin musiikkia vastaan. Brahmsin kirjoituksen työstäminen venähdytti hanketta kuukausien mittaiseksi rupeamaksi, sillä kirjeen taakse piti saada mittava otos säveltaiteilijoita ja kirjeen ajatus oli saavuttaa ehdoton yksimielisyys siihen osallistuneiden kesken. Tämä sittemmin huomattiin mahdottomaksi toteuttaa. Vaikka kirjeessä ei sanallakaan mainittu Wagneria, Wagner luki kuitenkin itsensä ns. uussaksalaiseen koulukuntaan ja kirjeen vuoksi loukkaantui tästä hirvittävästi sekä purki katkeraa kiukkuaan hyökkäämällä kirjoituksissaan Brahmsia vastaan.

Johannes Brahms (istumassa) ja Joseph Joachim.

Joseph Joachim oli monien vuosien ajan ammatillisesti sekä ihmisenä hyvin läheisessä suhteessa Franz Lisztin kanssa. Hänhän oli toiminut Lisztin orkesterin konserttimestarina. Kuitenkin jo vuonna 1857 Joseph Joachim kirjoitti Lisztille kirjeen, jossa totesi seuraavasti: ”Olen täysin lukossa musiikkisi suhteen; se on vastoin kaikkea sitä, mitä olen parhaan käsityskykyni mukaan imenyt itseeni suurista mestareista pienestä pitäen… Mitenkä voisinkaan nyt tuntea olevani samassa tarkoituksessa liitossa niiden kanssa, jotka Sinun nimesi kilven suojassa… ovat ottaneet elämäntehtäväkseen… Sinun teostesi levittämisen?” Musiikin intohimoisilta harrastajilta ei myöskään ole varmasti jäänyt huomaamatta, että aikanaan Ranskassa Camile Saint-Saëns, César Franck, Fauré ja Massenet perustivat kansallisen säveltäjäpiirin rintamaksi Wagnerin teoksia vastaan.

Syystä, jota ei tiedetä eikä koskaan saatu tekijää selville, tämä kirjehanke vuosi julkisuuteen ennen aikojaan. Berliner Echo julkaisi konseptimuotoisen kirjeen, joka oli tarkoitettu vain musiikkilehtien julkaistavaksi. Kirjeen alla ei ollut myöskään kahtakymmentä nimeä – kuten oli ollut tarkoitus – vaan vain neljän nimet; Johannes Brahmsin, Joseph Joachimin, Julius Otto Grimmin ja Bernhard Stolzin. Vuodettu kirje julistaa: ”Allekirjoittaneet ovat seuranneet jo pitkään erään tietyn puolueen puuhailua, jonka äänenkannattajana toimii Brendelin toimittama Neue Zeitschrift für Musik. Sanottu lehti levittää jatkuvasti sitä näkemystä, että kaikki työhönsä vakavasti suhtautuvat muusikot muka yhtyvät sen edustamaan suuntaukseen ja löytävät sanotus suuntauksen johtajien sävellysten joukosta taiteellista arvoa sisältäviä teoksia ja että erityisesti Pohjois-Saksassa olisi käyty taistelu tämän ns. tulevaisuuden musiikin puolesta ja sitä vastaan ja nimenomaisesti sen puolesta. Allekirjoittaneet pitävät velvollisuutenaan protestoida tällaista tosiasioiden vääristelyä vastaan ja haluavat omasta puolestaan julistaa ainakin, että he eivät hyväksy Brendelin lehden edustamia mielipiteitä ja että he voivat ainoastaan pahoitella ja tuomita ns. ”uussaksalaisen” koulukunnan johtajien ja oppilaiden tuotteet, jotka osittain soveltavat käytäntöön näitä periaatteita ja osittain pakottavat luomaan uusia ja ennenkuulumattomia teorioita, jotka ovat musiikin sisimmän olemuksen vastaisia.” Kirjeensä säikäyttämä Brahms ei tämän koommin ottanut julkisesti kantaa ajankohtaisiin kulttuuripoliittisiin asioihin. Tiedetään Brahmsin suhtautuneen musiikkikritiikkiin alusta lähtien uteliaasti; hän luki kaiken, mitä hänestä kerrottiin ja otti huomioon asialliset perustelut silloinkin, kun oli itse eri mieltä asioista.



Ala-Reini musiikkijuhlien aikoihin Kölnissä vuonna 1860 Johannes Brahms tutustui kustantajansa Peter Joseph Simrockin nuorimpaan poikaan, Fritz Simrockiin, ja heistä tuli ystävykset koko Brahmsin loppuelämän ajaksi. Simrockin kustantamon ensimmäinen Brahmsin teoksen julkaisu oli vuonna 1860 II Serenadi A-duuri op 16, jota seurasi parin vuoden päästä jousikvartetto B-duuri ja joukko lauluja.

Merkittävä jouduttaja – ja asia, jota Brahms piti vielä pitkään varsinaisena syynä perheettömyyteensä ja yksinelämiseensä – oli hänen kotikaupunkinsa ”kohtelu”, kun Hampurin Filharmonikoille haettiin johtajaa. Brahmsin omaan ystäväpiirin lukeutunut musiikkipedagogi Johann Theodor Friedrich Avé-Lallemant (s. 2.2.1806 Magdeburgissa ja k. 9.11.1890 Hampurissa) kuului Hampurin Filharmonikkojen komiteaan ja hän oli usean vuoden ajan seurannut Brahmsin varttumista ja kehittymistä suurella mielenkiinnolla ja ymmärryksellä. Avé-Lallemant opiskeli yhdeksän vuotiaasta laajasti musiikkia Greifswaldissa ja Lübeckissä, mutta asettui sitten asumaan vuonna 1828 Hampuriin, jossa opetti musiikkia vuoteen 1874 asti. Vuodesta 1838 Avé-Lallemant tuli mukaan kaupungin Filharmonikkojen hallintoon ja vuonna 1841 hän oli organisoimassa kolmansia Pohjois-Saksan Musiikkijuhlia Hampurissa. Vuonna 1847 hän oli perustamassa Hampurin muusikkojen yhdistystä (Hamburger Tonkünstlerverein). Brahms oli jopa päässyt tutustumaan hänen vintillä sijainneeseen nuottivarastoon, josta oli kaksoiskappaleet saanut omaan käyttöönsä. Tämä mainittu nuottikokoelma oli perusta Brahmsin elinaikanaan keräämälle nuotti- ja käsikirjoituskokoelmalle, jonka Brahms testamentissaan lahjoitti sittemmin Wienin Musiikinystäväin seuralle vuonna 1897.

Johann Theodor Friedrich Avé-Lallemant.

Avé-Lallemantin kautta Brahms sai tietää, että 34 vuotta Hampurin Filharmonikoita johtanut ja 71-vuotias Grund oli lähiaikoina jäämässä eläkkeelle ja Brahmsilla olisi hyvät mahdollisuudet tulla valituksi Grundin työn seuraajaksi. Hän suositteli lämpimästi Brahmsille, ettei nyt kannattanut oleskella Hampurissa, vaan musiikillisesti katsoen tärkeämmässä kaupungissa kuten esim. Wienissä. Brahms yhtyi tähän käsitykseen ja matkusti junalla suurin odotuksin Wieniin. Pelattiinko näin Brahms pois Hampurista ja kaupungin Filharmonikkojen tulevan johtajan nimityksestä? Ainakin tiedämme, että Brahms ei koskaan saanut nimitystä kotikaupunkinsa Filharmonikkojen johtoon ja se jätti elinikäisen jälkensä myös Johannes Brahmsiin. Katsotaanpa, mitä hän Clara Schumannille asiasta paljastaa kirjeessään 18.11.1862:

Rakas, Clara, tunnen tarvetta saattaa tietoosi oheisen (Avén) kirjeen. Se on minulle paljon surullisempi tapaus kuin ehkä ajatteletkaan ja saatat käsittää. Aivan kuten minä olen ylipäätään hieman vanhanaikainen ihminen, niin olen sitä siinäkin suhteessa, etten ole mikään kosmopoliitti, vaan olen sidoksissa kotikaupunkiini kuin äitiini. Sinun tulee tietää, että Singakademie harkitsi jo tänä syksynä vakavasti toisen kapellimestarin kiinnittämistä. Silloin puhuttiin Deppestä ja minusta. Juuri ennen lähtöäni tänne minulta kysyttiin yksityisesti, olisinko ehkä valmis. Nyt tulee tämä vihamielinen ystävä ja sysää minut pois – varmaan lopullisesti.

Miten harvoin meikäläiselle löytyykään pysyvä tyyssija, ja miten mieluusti olisinkaan ottanut sen vastaan synnyinkaupungissani… Jos en voinut tässä suhteessa toivoa, niin missä sitten? Missä voin tehdä sen? Sinä olet kokenut sen miehesi kohdalla ja tiedät sen muutenkin, että ne haluavat päästä meistä mieluiten kokonaan eroon ja antaa meidän lentää yksinään tyhjässä maailmassa. Silti sitä haluaisi olla sidoksissa johonkin ja hankkia kaiken sen, mikä tekee elämän elämäksi, kun taas yksinäisyys tuntuu ahdistavalta. Toiminta muiden ihmisten kanssa tiiviissä kontaktissa ja perheonni – kenpä on niin vähän ihminen, ettei tuntisi sitä kohtaan kaipuuta? … Tämä kirjeen sisältö ja sen olemassaolo on tarkoitettu aivan meidän kesken eikä varsinkaan Avélle, Stockhausenille ja vanhemmille.”

Avé-Lallemant sai vielä kokea komitean päätöksen vuoksi voimakkaimman vuodatuksen Joseph Joachimilta: ”Sinä tiedät, että arvostan Stockhausenin kykyjä laulajana mitä suurimmassa määrin: hän on varmaan paras muusikko jaulajien joukossa. Mutta minun rajoitetulla musiikkitajullani ei voi käsittää, miten voidaan päätyä konsertti-instituution johtajaa valittaessa Johanneksen ja hänen välillä jälkimmäiseen! Nimen omaan ihmisenä, jonka varaan voi rakentaa jotakin, Johannes on minun silmissäni lahjojensa ja tahdonvoimansa puolesta erittäin korkealla. Ei ole mitään, mihin hän ei voisi käydä käsiksi ja valloittaa vakavuutensa avulla! Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin – ja jos Te kaikki olisitte komiteassa ja orkesterissa suhtautuneet häneen luottamuksella ja rakkaudella (kuten Sinä ystävänä ja yksityishenkilönä aina teitkin) sen sijaan että epäilitte häntä ja otitte suosijan ilmeen, hänen luonteestaan olisi hävinnyt kaikki jurous. Kun ottaa huomioon, millaista lähes lapsenomaista liikuttavaa kiintymystä hän tuntee Hampuria kohtaan, hänelle tuottaa ikuista katkeruutta, että hänet on syrjäytetty (paljon vähäisemmän lahjakkuuden ja persoonallisuuden vuoksi)… Tämän Johanneksen loukkauksen taidehistoria tulee vielä muistamaan.”

Johannes Brahms tuli vuonna 1862 Wieniin salaa paljastamatta suunnitelmiaan kenellekään. Hän nautti saadessaan olla kaupungissa alkuun täysin tuntemattomana ja rauhassa tutustui kaupunkiin. Taloudellisesti tämän mahdollisti Brahmsin tekemät kustannussopimukset. Kaupunki ei tosin ollut enää tietysti sama paikka, mitä se oli ollut Haydnin, Mozartin ja Schubertin aikoihin. Monet historialliset paikat olivat kadonneet, linnoituksia purettu tulevan Ringstrassen tieltä ja ahdas keskikaupunki oli saanut väljyyttä ja uutta tyyliä. Brahmsilla oli silti paljon katseltavaa kaupungissa, tuossa ”muusikoiden pyhässä kaupungissa”. Julius Grimmille hän kirjoitti pian Wieniin tultuaan: ”Niin se vain sujuu! Olen lähtenyt liikkeelle, asun kymmenen askeleen päässä Praterista ja voin juoda viinini samassa paikassa, missä Beethoven joi omansa.” Musikvereinhausista ja Burgteatterista ei tuolloin ollut vielä houkuttelijaksi – kun kumpaakaan ei tuolloin ollut – mutta uuden oopperatalon perustuksien kaivaminen alkoi vuonna 1861.

Professori Josef Hellmesberger.

Brahms ahmi kokemuksia ja vaikutteita Wienin kansainvälisestä ilmapiiristä täysin siemauksin. Vaikka Brahms oli enemmän omissa oloissa viihtyvä, hiljainen ja hillitty, hän sai paljon juuri muusikoista ystäviä kaupungissa ja kutsuja muusikkopiireihin. Brahms esitteli aivan uutena teoksena pianisti Julius Epsteinille (s. 7.8.1832 ja k. 3.3.1926) – kapellimestari Hans von Bülow piti Epsteinia kaupungin parhaana ja etevimpänä pianistina – g-mollikvartettonsa. Epstein kutsui heti viulistin ja Wienin konservatorion professori Josef Hellmesbergerin (s. 3.11.1828 ja k. 24.10.1893) yhdessä tämän kuuluisan kvartetin alttoviulistin ja sellistin kanssa kotiinsa soittamaan kvarteton Brahmsin soittaessa piano-osuudet. Josef Hellmesberger vaikuttui teoksesta heti niin, että otti sen seuraavan kvartetti-illan ohjelmistoon.

Wienin musiikkia rakastava yleisö otti Brahmsin lämpimästi vastaan; toisessa konsertissaan 29.11.1862 hän soitti Josef Hellmesbergerin orkesterin muusikoiden keralla A-duurikvartettonsa ja Händel-muunnelmansa sekä Schumannin C-duurifantasian. Konsertti sai yleisöltä erittäin innostuneen vastaanoton ja Brahmsin oli helppo kirjoittaa vanhemmilleen Hampuriin: ”Minulla oli eilen iloinen päivä. Konserttini meni kerrassaan erinomaisesti, paljon paremmin kuin olin toivonutkaan. Sen jälkeen kuin kvartetto oli otettu vastaan varsin hyväntahtoisesti, minä saavutin pianistina erinomaisen suosion. Jokainen numero sai mitä runsaimmat suosionosoitukset, ja luulisin, että salissa vallitsi todellinen innostus… Soitin yhtä vapaasti kuin jos olisin ollut kotona ystävien kesken, ja tämä yleisö on omiaan innoittamaan vallan eri tavalla kuin meidän omamme. Tämä tarkkaavaisuus ja nämä suosionosoitukset Teidän pitäisi nähdä ja kuulla.”

Brahmsin mielenkiintoa Wienissä herätti erityisesti vanhojen musiikin mestareiden elämänvaiheiden seuraaminen autenttisessa ilmapiirissä. Säveltäjäkollegoistaan Brahms tapasi Wienissä ainakin Richard Wagnerin. Tohtori Schubringille Brahms kirjoitti Wienistä: ”Erityisesti Schubertin kohdalla saa sen vaikutelman kuin hän eläisi vielä. Täällä tapaa yhä lisää ihmisiä, jotka puhuvat hänestä kuin hyvästä tuttavastaan, ja tutustuu uusiin teoksiin, joiden olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan ja jotka ovat niin koskemattomia, että niistä voisi pyyhkiä hiekan pois...”

Toukokuun alusta vuonna 1863 Johannes Brahms matkasi ensin Hannoveriin tutustuakseen Joseph Joachimin tuoreeseen Amalie-puolisoon, ja sieltä hänen matkansa jatkui Hampuriin vanhempiaan ja sisaruksiaan tapaamaan. 75-vuotias äiti oli jo tuossa vaiheessa vanhuuden uuvuttama, mutta 57-vuotias isä sai uutta intoa kontrabasistin virastaan Hampurin orkesterissa; tämän oli tehnyt mahdolliseksi Julius Stockhausenin valinta orkesterin johtajaksi. Johannes Brahmsia rassasi myös vanhempiensa varsinkin myöhemmällä iällä vallannut epäsopu, joka sitten seuraavana vuonna johtikin vanhemmat erilleen asumaan. Ahtaissa kotioloissa isä Jakob joutui harjoittelemaan bassonsoittoa kellarissa, mikä oli hänelle kova paikka. Johannes Brahms auttoi vuonna 1864 molempia vanhempiaan uusien asuntojen etsinnässä. Elise-sisar muutti äidin kanssa samaan asuntoon ja Johannes otti kontolleen sekä äitinsä että sisarensa elättämisen.

Tohtori Josef Gänsbacher viestitti Wienistä kesällä 1863 Brahmsille, että Johannes oli valittu Wienin Singakademien johtajaksi. Tämä kuoro oli perutettu vuonna 1858, kun joukko ihmisiä oli eronnut Gesellschaft der Musikfreunden kuorosta; nyt valitettavasti vielä tämän kuoron johtajakin oli menehtynyt ja Brahms tuli valituksi seuraajaksi yhden äänen turvin. Brahms otti toimen vastaan mielellään ja viihtyi yhden kauden virassaan, jossa ensin tarjottiin hänelle palkkaa 450 guldenia vuodessa, mutta palkka nostettiin 600 guldeniin. Seuraavana keväänä Brahms tuli valituksi kuoron johtoon yksimielisesti, mutta hän kieltäytyi kunniasta kesäkuussa kirjoittamassaan kirjeessä. Taiteellisesti hän pärjäsi kuoron johdossa erinomaisesti, mutta hän ei pitänyt itseään hallintovirkamiehenä.

Vuonna 1862 Brahmsin muusa ja mielitietty Clara Schumann hankki pienen talon Baden-Badenin läheltä, Lichtenthalin pienestä kylästä 17 000 markalla ystävättärensä Pauline Viardot'n yllytyksestä. Kesällä 1862 Brahms pystyi vain muutaman päivän ajan tutustumaan tähän taloon, mutta vuonna 1864 Brahms sitten viettikin jo pitempään aikaansa Claran talossa. Johannes Brahms ihastui niin tähän paikkakuntaan, että vuodesta 1865 lähtien vuokrasi säännöllisesti kahta huonetta leskirouva Luise Beckerin talosta pienellä kukkulalla Lichtenthalin kylästä. Aikaisen aamukahvin jälkeen Brahms yleensä lähti täällä metsään kävelylle ja miettimään musiikkiaan. Metsästä tultuaan hän ryhtyi varsinaiseen sävellystyöhön, jota kesti noin puoleen päivään asti. Iltapäivät hän vietti joko läheisissä majataloissa tai Claran luona yhteisillä aterioilla. Johannes Brahmsin äiti kuoli helmikuussa 1865 halvauskohtaukseen ja Brahmsin isä avioitui 22.3.1866 uuden 41-vuotiaan vaimonsa, leskirouva Karoline Schnackin kanssa, jonka mukana perheeseen tuli kuusi lasta.

Kun Robert Schumann oli kuollut, matkustivat Clara Schumann ja Johannes Brahms yhdessä Sveitsiin vaeltamaan. Tuolloin parin rakkaus vielä kukoisti ja Clara prässäsi kukkia Johannekselle säilöäkseen onnellisuutensa. Melko pian kuitenkin Johannes muuttui vaitonaiseksi ja teki päätöksen erota Clarasta; vaikuttiko heidän suurehko ikäero päätökseen? Vai vaikuttiko päätökseen Claran välinpitämätön suhtautuminen Robertin kuolemaan? Robertin hautajaisia Bonnissa Clara seurasi kuin sivullisena hautausmaan kappeliin kätkeytyneenä. Erotessaan Johanneksesta ja tätä saattaessaan junalle Clara yllättäen huomasi olevansa todella yksin ja kirjoitti tuolloin päiväkirjaansa: ”Oli kuin olisi tullut kotiin hautajaisista”.

Clara pystytti Berliiniin väliaikaiseksi tarkoitetun asunnon perheelleen. Joulukuussa 1857 Clara tapasi Winterthurissa urkurina toimineen vaatimattoman Theodor Kirchnerin, joka joi alkoholia, muistutti ulkonäöltään Robertia, pelasi rahansa, sävelsikin – joskaan ei niin taitavasti kuin Robert – ja joka eli mielikuvituksissaan mieluusti ja oli raskaista peliveloistaan huolimatta säilyttänyt huumorintajunsa. Kirchnerillä oli myös runsaasti kokemusta rakkaudessa ja Clara otti hänet rakastajakseen, sillä hän tuli yleensä kutsuttuna paikalle, kun Clara niin halusi. Johannes Brahmsia taas hiersi se, että Clara Schumann tuntui soittavan esiintymisissään paljon mieluummin Brahmsin sävellyksiä, kuin Robert Schumannin; Johannes arveli tästä seuraavan ammattipiireissä ikävyyksiä.

Marie Schumann.

Claran ostaessa talonsa Lichtenthalista vuonna 1862 elettiin hänen ja Theodor Kirchnerin lemmensuhteen kohokohtaa. Ulkoisesti askeettista elämää elävä Clara kuvitteli koulivansa Theodoristaan sinfonia- ja oopperasäveltäjän ja Clara matkusteli paljon sekä asui rakastajansa luona monta kuukautta vuodessa. Kuitenkin vuoteen 1965 tultaessa Theodor jättikin 46-vuotiaan Claran ja avioitui nuoremman naisen kanssa. Clara katkeroitui tästä kovin ja vihoissaan teki tyttärensä Marien kanssa laajoja konserttimatkoja mm. Itävaltaan, Belgiaan, Venäjälle ja Englantiin. Ulkomaalaiset hän koki nyt ”karkeina voitontavoittelijoina, ärsyttävinä ja röyhkeinä”, siis omina vihollisinaan. Clara lihoi nyt kovasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi jatkuvasti; vatsa, maksa ja hermot aiheuttivat huolta ja hän matkusti usean kerran vuodessa kalliisiin parantoloihin apua kuitenkaan saamatta vaivoihinsa.

Vaikka Johannes Brahms kirjoitti kirjeitä edelleen Claralle ja muutti kesäaikaan hänen naapurustoonsa asumaan, alkoi Clara kuitenkin kohdella myös Johannesta huonosti. Brahms sai enää harvemmin kutsuja päivällisille Claran luokse ja Clara loukkaantui aivan kaikesta, mitä Brahms sanoi. Brahms löystyi myös ajan oloon itsekin omasta ulkonäöstään huolehtimaan; Johannes alkoi pian harmaantua ja lihota, hän laiminlöi pukeutumistaan ja lopulta kasvatti itselleen parran, josta hänet tunnetaan. Naisiin hän suhtautui platonisesti. Claran merkitys intohimojen kohteena ja musiikillisten asioiden suhteessa väheni, mutta Clara sai kuitenkin näyttää kyntensä Johanneksen raha-asioiden hoitajana; rahaan Johanneksen suhde oli melko välipitämätön, mutta Claralle tuntui olevan iso asia, että hän sai myydä Johanneksen osakkeita ja sijoittaa varoja jälleen tuottamaan hakien parempaa tuottoa.

Ludwig Schumann.


Clara ei kovin paljoa omista lapsistaan huolehtinut eikä välittänyt, ja ensimmäistä kertaa kaikki lapset olivat Claran ja Kirchnerin kanssa yhdessä kesällä 1863 Lichtenthalissa; Clara Schumannin lapset olivat Marie, Elise, Julia, Ludwig, Ferdinand, Eugenie ja Felix, joka oli siis Johannes Brahmsin poika kun muut lapset olivat Robert Schumannin lapsia. Kun kesäloma loppui, kaikki lapset taas lähetettiin täysihoitoon; Ludwig Schumann (1848-1899) oli varttunut Siegissä papin hoidossa ja kävi koulunsa Karlsruhessa. Koulun jälkeen hän siirtyi jälleen uuteen perheeseen, näitä hoitoperheitä hänellä oli useampia. Koulussa Ludwig teki kirjoitusvirheitä, myöhästeli, ei keskittynyt oppitunneilla ja opettajat pitivät häntä uneksijana. Clara ei koskaan käynyt poikaansa koulussa katsomassa. Ludwig piti kuitenkin lukemisesta ja soitti viulua sekä sävelsi mielellään. Clara katsoi kuitenkin, että pojan oli ”lähdettävä käytännön elämään tai hän olisi mennyttä miestä”. Näin poika sai tyytyä kirjakauppiaan oppiin ja myöhemmin musiikkikustantajan oppiin. 20-vuotiaasta asti Ludwig vietti aikaansa mielisairaalassa Colditzissa.
Elise Schumann.


Elise Schumann (1843-1928) lähti pianonsoitonopettajaksi Frankfurtiin, ja häntä Clara varoitti sekaantumasta miehiin. Vuonna 1877 Elise avioitui liikemies Louis Sommerhoffin kanssa ja he asuivat jonkin aikaa Amerikassa, kunnes palasivat Frankfurtiin.

Julie Schumann sairasti tuberkuloosia.

Tuberkuloosin heikentämä Julia Schumann (1845-1872) avioitui lopulta italialaisen leskimiehen ja aristokraatin, kahden lapsen isän ja vanhemman katolisen miehen kanssa vuonna 1868, mutta kuoli nuorena kolmannen lapsensa raskauteen Torinossa 10.11.1872.

Ferdinand Schumann.

Vuonna 1870 Claran pojista ainoa asekuntoinen, Ferdinand Schumann (1849-1891) sai kutsun sotaan Ranskaan vastaan. Ferdinand avioitui elokuussa 1873 Antonie Deutsch-nimisen varattoman naisen kanssa ja tästä Clara hermostui, sillä häneltä ei oltu kysytty lupaa avioliittoon. Clara rikkoi välit poikaansa ja miniäänsä, vaikka Antonie yritti useaan otteeseen rakentaa yhteyttä Claraan. Pitkäaikaisesta työstään Ferdinand sai potkut, eikä enää pystynyt elättämään kuutta lastaan. Morfiinin käyttäjäksi ajautuneen poikansa Clara järjesti kuitenkin vielä vieroitushoitoon. Ferdinand masentui vaikeasti tästä kaikesta kokemuksesta ja lopulta kuoli 42-vuotiaana kesäkuussa 1891 sisäelinten halvaantumiseen. Vain yksi Ferdinandin lapsista palasi Claran luokse Frankfurtiin asumaan useaksi vuodeksi isoäitinsä kanssa.

Eugenie ja Felix Schumann.




Eugenie Schumann (1851-1938) pääsi lopettamaan vuonna 1867 koulunsa ja hänenkin lohtunaan oli säveltäminen, jota hänelle ei oltu kyllä opetettu. Hän oli opiskellut ainoastaan pianonsoittoa ja jälleen Clara tyrmäsi tytön kyvyt riittämättöminä luovaan säveltämiseen. Vuonna 1878 Claran voimat ovat siinä määrin huvenneet, että hän päättää jättää konsertoinnin keskittyen opettamiseen Hochin konservatoriossa Frankfurtissa. Tyttäret Marie ja Eugenie muuttavat äitinsä ja Marie Fillungerin kanssa suureen asuntoon Myliusstrasselle.  Asuttuaan kaksikymmentä vuotta äitinsä ja sisarensa kanssa Eugenia muutti vuonna 1891 Englantiin opettamaan pianonsoittoa. Vuonna 1925 Eugenia julkaisi muistelmateoksensa ja vuonna 1931 hän julkaisi kirjan isästään, Robert Schumannista.


Claran entinen piano-oppilas Marie Fromm kuvaa näin Claran opetusta, josta herkemmät oppilaat masentuivat ja kadottivat musiikinilonsa ja toisinaan jopa elämänilonsa: ”Kaikki oli väärin, käsivarret olivat liian jäykät, kosketus epätasaista, ääni ei ollut tarpeeksi laulavaa. Claralla, rautaisella mestarilla oli tuomarin pedagoginen charmi: pianon ääressä istui syytetty, hänen rinnallaan Clara ja oikealla ja vasemmalla puolella jäsenet Marie ja Eugenie ja salissa pelokas ja samalla vahingoniloinen oppilastoverilauma. Kun oli ollut kuukauden Claran opissa, ei toivonut mitään sen hartaammin kuin kuolemaa.”

Felix Schumann oli Johannes Brahmsin ja Clara Schumannin poika.

Johannes Brahmsin ja Claran Felix (1854-1879) poika suoritti ylioppilastutkintonsa ja opiskeli Heidelbergissa oikeustiedettä, mutta oikeustiede osoittautuu hänelle liian kuivaksi pian. Felix liittyi sitten oppilasorkesteriin ja sairastamastaan tuberkuloosista huolimatta opettelee ratsastuksen sekä lukee lordi Byronia ja Heinea. Keväällä 1876 Felix jättää Heidelbergin ja siirtyi opiskelemaan kieliä Zürichiin. Felix aikoi runoilijaksi, sillä hän halusi kirjoittaa pelostaan kuolla tuberkuloosiin. Clara vastusti jyrkästi poikansa tuotannon julkaisua. Lopulta Felix antaa Claralle periksi ja matkustaa lämpimään Palermoon, josta kirjoitti zürichiläiselle ystävälleen: ”Tuntemusteni ja elinvoimieni lämpömittari näyttää tavallisesti nollaa… Olemassaoloni on niin vähän kadehtimisen arvoista, että siitä puhuessani tarkoitukseni voi olla ainoastaan se, että siihen vertaamalla teen teidän elämänne teille siedettävämmäksi.” Syyskuussa 1878 saa kuulla elonpäivänsä käyneen vähiin ja ilmestyi äitinsä asunnon oven taakse kahteen kainalosauvaansa nojaten. Clara kuitenkin ilmoitti hänelle, ettei asunnossa ollut hänelle tilaa ja toimitti hänet parantolaan. Vasta hieman ennen kuolemaansa Felix sai luvan asettua Claran asuntoon, jossa menehtyi tuberkuloosiin 16.2.1879. Seuraavana päivänä Clara kirjoitti Johannes Brahmsille: ”Felixillä oli kyllä kykyjä moneen mutta ei varsinaisia lahjoja mihinkään.” Kun Johannes Brahms sai kuolinsanoman, hän matkusti välittömästi Frankfurtiin lohduttamaan Claraa. Viikkokausien oleskelusta huolimatta Clara ei halunnut keskustella Felixistä Brahmsin kanssa, vain riidellä Schumannin kokoomajulkaisun ikuisuusaiheesta; aiheesta heillä oli erimielisyyksiä jo pidemmän aikaa, lähinnä Robertin käyttämistä tempomerkinnöistä.

Johannes Brahms seurasi kiusaantuneena Clara Schumannin kasvatusmenetelmiä ja yritti välillä muistuttaa Claraa äidin velvollisuuksista lapsiaan kohtaan. Toukokuussa 1880 paljastettiin Bonnin vanhalla hautausmaalla Donndorfin tekemä Schubertin muistomerkki ja nyt oli Clarakin paikalla eturivissä. Viime vuotensa Clara istui pyörätuolissa ja hänen sormensa kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä hänen kanssa vuonna 1894. Brahms kävi enää hyvin harvoin Claraa katsomassa. Clara kuuli – samoin kuin aikanaan oma miehensä – enkeleiden ja paholaisten ääniä, hän kieltäytyi syömästä ja laihtui kovasti sekä pyysi lapsenlapsiaan soittamaan Robert Schumannin teoksia pianolla. Maaliskuussa 1896 Clara sai halvauskohtauksen ja alkoi puhua sekavia. 20.5.1896 Clara kuoli 76 vuoden iässä ja hänet haudattiin neljä päivää myöhemmin miehensä viereen Bonnin vanhalle hautausmaalle. Brahms oli 14.5.1896 matkustanut Ischliin ja Wienistä lähetetty suruviesti Clarasta tavoitti hänet liian myöhään, jotta hän olisi ennättänyt hyvin hautajaisiin. Brahms teki kuitenkin neljäkymmentä tuntia kestäneen rasittavan matkan saapuen Bonnin hautausmaalle juuri, jotta sai heitettyä pari kourallista maata arkun päälle.

Hautajaisten jälkeen reiniläiset ystävät toivat Brahmsin Hagerhofiin Bonnin lähelle muistelemaan ja musisoimaan läheisten ystävien ja loistavien muusikoiden keralla musiikkia, joka liittyi Robert ja Clara Schumanniin. Brahmsin mieli oli kuitenkin maassa ja hän oli henkisesti ja ruumiillisesti hyvin uupunut. Kesken tilaisuutta Brahms nousi seisomaan ja lausui: ”Äsh, kaikkihan on turhaa tässä maailmassa. Ainoa ihminen, jota minä todella rakastin, minä hautasin tänään. Hyvää yötä, hyvät naiset ja herrat!”

Robert ja Clara Schumannin hautapaikka Bonnissa.

Bonnista Johannes Brahms palasi taas Ischiliin, mutta hän ei palannut enää samana miehenä; hän tunsi vointinsa huonommaksi ja huonommaksi. Parissa viikossa Brahmsin kasvojen väri muuttui ja silmien valkuaiset tulivat keltaisiksi. Richard Heubergerin kehotuksesta Brahms meni lääkäriin silmin nähden järkyttyneenä. Hän oli pitänyt sairauksia koko ikänsä hävettävinä asioina; jopa omaa likinäköään hän peitteli, eikä julkisesti pitänyt silmälaseja. Heubergerille hän paljasti: ”Minä en ole mikään luulotautinen enkä tarkkaile itseäni lainkaan. Yksikään ihminen ei ole sanonut minulle, että minä olen muuttunut. Kiitän Teitä sydämellisesti. Tehän tiedätte, että minä en voi sietää lääkäreitä, mutta jos tämä on jotain vakavaa, niin täytyyhän siitä pitää huoli. Mutta harmillista tämä on… pari vuotta olisi ollut vielä ehkä elettävänä… ja sitten täytyy lähteä lääkärille!”

Erilaiset spesialistit saivat nyt hoitaa Brahmsia ja kaikki olivat yksimielisiä sairaudesta; vaiva oli sama, joka oli vienyt hänen isänsäkin hautaan eli maksasyöpä. Brahmsille määrättiin alkuun hoidoksi Karlsbadin vettä ja syksyllä voinnin heikentämä säveltäjä lähetettiin Karlsbadiin. Täällä hänen ystävänsä yrittivät tehdä hänen elostaan mahdollisimman siedettävää. Edelleen Brahms koetti salata sairautensa tarkoin, mutta hän laihtui ja kasvojen väri muuttui selkeästi sekä hänen kävelynsä vaikeutui hieman myöhemmin. Huumoriaan hän ei menettänyt, sillä hän selvensi sairauden muuttaneen hänen kävelynsä ”pyörökaarityylistä suippokaarityyliksi”. Lääkäreitä hän ohjeisti olla kertomatta hänelle mistään epämiellyttävästä ja itse hän puhui sairaudestaan ”pienenä, porvarillisena keltatautina”.

Elämänsä viimeiset kuukaudet Brahms sai viettää Wienissä hyvien ystävien keskellä. Häntä vietiin tarvittaessa Prateriin, kutsuttiin aterioille niin kauan kuin ruoka maistui hänelle ja kuljetettiin aina mihin hän halusi. Brahms pääsi viimeisen kerran Wienin Filharmonikoiden konserttiin 7.3.1897. Hans Richter johti tässä konsertissa hänen neljännen sinfoniansa ja säveltäjä Brahms seurasi konsertin johtokunnan aition takaosasta. Konserttiyleisö antoi konsertin jälkeen valtaisat suosionosoitukset mestarille, joka joutui nousemaan aitiossa seisomaan ja näyttäytymään yleisölle. Brahms oli silloin jo pelottava näky ja pysyi vain vaivoin pystyssä.

Johannes Brahmsin hauta Wienissä.

Tohtori Fellingerin perhe oli sopinut Brahmsin lääkärin, tohtori Robert Brauerin kanssa käytännöstä, että Brahms otettaisiin heidän hoitoon sitten kun säveltäjä olisi jo vuodepotilas. Brauer joutuikin pian ilmoittamaan, että Johannes Brahms ei olisi enää siirtokunnossa. Näin Johannes Brahms kuoli omassa asunnossaan Karlsgasse 4:ssä puoli yhdeksän aikaan aamulla 3.4.1897 rouva Truxan hellässä hoidossa. Clara Schumannin kuoleman jälkeen Johannes Brahms sävelsi vain yhden teoksen – senkin Claraa ajatellen – Koraalialkusoitot op. 122 uruille, joka päättyy fantasiaan koraalista O Welt, ich muss dich lassen (Oi maailma, minun on jätettävä sinut).

keskiviikko 18. toukokuuta 2016



Johannes Brahmsin ensimmäinen sinfonia syntyi vuonna 1776 säveltäjän ollessa jo 43-vuotias ja loputkin sinfoniat – kaikkiaan siis neljä sinfoniaa - syntyivät yhdeksän vuoden sisään. Suuria orkesteriteoksia Brahms synnytti hyvin kattavasti ja niiden joukossa ovat mm. kaksi pianokonserttoa (nro 1 d-molli op 15 ja nro 2 B-duuri op. 83), viulukonsertto D-duuri op 77, kaksoiskonsertto viululle ja sellolle a-molli op. 102, Akateeminen juhla-alkusoitto sekä Traaginen alkusoitto. Kaikki muistavat säveltäjän Saksankielisen sielunmessun, jota soitetaan myös maailmalla hyvin paljon. Runsaasti Brahms sävelsi varsinkin kamarimusiikkia ja teoksia soolopianolle sekä kaikkiaan 200 liediä. Kamarimusiikin tunnetuinta osiota edustavat esim. pianokvintetto (op. 34) ja klarinettikvintetto (op. 115). Pianokirjallisuuden helmiä ovat mm. kolmas pianosonaatti, Händel- ja Paganini-variaatiot sekä rapsodiat. Rahaa hän teki eniten ilmeisesti Unkarilaisilla tansseillaan, joista löytyy versiot kahdelle pianolle ja orkesterille. Oopperan säveltämiseen eikä sävelrunojen tekemiseen Brahms ei koskaan kajonnut!

Päästessään ikeen alta saatuaan ensimmäisen sinfoniensa valmiiksi Brahms koki mielialansa vapautuneeksi ja jopa hilpeäksi. Johannes Brahms käytti aikaansa ensin säveltämällä melkoisen määrän liedejä ja kohensi joukon aiemmin luonnostelemillaan sävellyksiä. Tämän ajan liedejä ovat mm. Alte liebe, Geheimnis ja Lerchengesang, Salome sekä Mädchenlieder-lauluja, joita Brahms sävelsi böömiläisiin ja serbialaisiin runoihin.

Kesäkuusta lähtien Brahms vietti aikaansa Kärntenissä; hyvin syrjäisessä ja täysin maalaismaisemaisessa Pörtschachissa, jota hänelle oli lämpimästi suositelleet wieniläiset ystävät, herrasväki Kupelwieser. Johannes Brahms asui siellä Pörtschachin linnassa. Itse Brahms kuvasi olojaan kirjeitse ystävälleen Faberille seuraavasti: ”Voit kertoa asiasta yleisesti ottaen siten, että täällä on imponoivaa. Sivumennen sanoen huomautan kuitenkin, että minulla on kaksi pientä huonetta talonmiehen rakennuksessa. Minun flyygelini ei mahtuisi ylös portaista ja puhkaisisi seinänkin. Tri Kupelwieserillä on täällä onneksi huvila ja lyhyt flyygeli. Toimme sen heti huoneeseeni, ja minun flyygelini siirrettiin huvilaan.” Tohtori Kupelwieser oli Schubertin maalariystävän poika, joka oli naimisissa hyvin monipuolisesti lahjakkaan naisen kanssa ja tämä rouva teki Johannes Brahmsista tämän Pörtschachissa oleillessa onnistuneen rintakuvan; rintakuva pystytettiin sittemmin Pörtschachin linnan eteen. Linnaa isännöivät herrasväki Leonstein.

Seuraavana kesänä Brahms asui samalla paikkakunnalla kauppias Rapatzin luona aivan järven rannalla ja hänellä oli täällä käytössään neljä huonetta, joista hän kuitenkin käytti vain yhtä, keskinmäistä. Ilmeisesti hän tällä järjestelyllä takasi itselleen työrauhan ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Varhain aamuisin Brahms kulki talolta polkua pitkin rannan uimakopille ja suoritti aamu-uinnin, vaikka vielä tuohon aikaan se ei ollut kovin yleistä eikä ainakaan suosittua harrastusta, kuten ei auringon ottaminenkaan. Seutukunnalla viljeltiin maissia, hedelmiä ja tietenkin viiniä ja arkeologiset kaivaukset ovat todistaneet, että paikkakunnan kulttuuriin on voimakkaasti jättänyt jälkensä roomalaisten kulttuuri. Brahms nautti suunnattomasti asuntonsa ympärillä avautuvasta täysin luonnontilaisesta maisemasta; vehreitä rotkoja, yksinäisiä metsiä ja läheiset sekä kaukaiset vuorenhuiput, joista useat olivat lumen peitossa.

Näitä suurenmoisia maisemia ja leutoja kesiään Pörtschachissa Johannes Brahms muisteli usein mielessään myöhemminkin, sillä täällä hän synnytti ainakin toisen sinfoniansa, ainoan viulukonserttonsa, G-duurisonaatin viululle ja pianolle, paljon pianoteoksia ja liedejä sekä kaksi motettia, esim. Warum ist das Licht gegeben den Mühseligen (Miksi vaivaa näkeville on annettu valo). Monet ystävät vierailivat Brahmsin luona ja olivat hänen seuranaan paikallisten ohella Brahmsin aterioilla Werzerin majatalossa. Järven rannalla ilta saattoi päättyä musiikkituokioon, jossa merkkihenkilöt lauloivat Brahmsille moniäänisiä kärnteniläisiä kansanlauluja. Franz Wüllnerin ja nuoren venäläisen säveltäjän Ivan Knorrin keralla Brahms teki mielellään kävelymatkoja. Toisinaan Brahms innostui käymään lähellä sijaitsevassa Tirolissa tai kapusi Dobratschin huipulle.

Kustantaja Simrockille Brahms kirjoitti kiusoitellen: ”Olin hiljattain pari päivää Ampezzon laaksossa – suurenmoista!… täällä on liian kaunista, mitä sitä pyhittää tapella pohjoissaksalaisten ja sveitsiläisten kanssa? Vahinko, ettei ole olemassa itävaltalaisia kustantajia. Ne olisivat taatusti ihastuttavaa väkeä!” Brahms lähetti samalla äärimmäisen hermustuneena odottavalle Simrockille ensimmäisen sinfoniansa nelikätisen pianoversionsa ja kirjasi: ”Ja jos kaikki kapellimestarit pitäisivät kiinni siitä, että sinfoniasta ei ole mihinkään, niin silloin nelikätiset sanoisivat, että se on kaunis.”

Toisen sinfoniansa Brahms on kirjoittanut Kärntnenissä kesäkuun puolivälin jälkeen vuonna 1877 ja saattanut valmiiksi Lichtenthalissa saman vuoden syyskuussa. Todennäköisesti Brahms oli jo luonnostellut uutta sinfoniaansa aiemmin ja ainakin sinfonian muodon hän oli lyönyt lukkoon jo etukäteen. Etelän oma vaikutus kuuluu Brahmsin uudessa ja onnellisessa teoksessa D-duurissa; Wörtherjärven maalaismaisema piirtyy tajuntaamme vihreän vehreänä ja hyväntuulisen ystävällisenä, läpikuultavana ja luonnonläheisenä. Brahms harrasti myös harhautusviestejä, joita hän saattoi lähettää mm. kustantaja Simrockille vaikkapa näin muotoillen: ”Uusi sinfonia on niin melankolinen, ettette tule kestämään sitä. En ole vielä milloinkaan kirjoittanut mitään niin surullista ja mollivoittoista. Partituuri pitäisi julkaista surureunuksin.”

Kun Johannes Brahms sai toisen sinfoniansa valmiiksi, hän otti ja soitti sitä Clara Schumannille; Clara ihastui teokseen välittömästi ja ounasteli teokselle valtaisaa yleisömenestystä. Melko pian eli 30.12.1877 teos sai kantaesityksensä Wienin Filharmonikkojen konsertissa kapellimestari Hans Richterin johtaessa teoksen. Teos otettiin heti hyvin vastaan ja teoksen kolmas osa jouduttiin yleisön pyynnöstä jopa soittamaan uudelleen konsertissa.


Syyskuussa 1878 Hampurin Filharmoninen Seura juhli 50-vuotispäiviään ja seuran kapellimestari Julius von Bernuth aneli sydämellisesti Brahmsin päivien vieraaksi johtamaan toisen sinfoniansa Hampurissa. ”Te tiedätte, että Hampurista ei löytyisi ketään, joka ei toivottaisi Teitä riemuiten tervetulleeksi kapellimestarina”, kirjoitti von Bernuth Brahmsille. Brahms suhtautui tarjoukseen alkuun nyreästi, mutta ystävät saivat hänen mielensä kääntymään ja päivää ennen juhlien alkua hän matkasi Hampuriin johtamaan toisen sinfoniansa. Brahms sai Hampurissa sankarin ja voittajan kohtelun. Useat hänen ystävistään - joiden joukossa olivat mm. Clara, Joachim vaimoineen, Grimm, Reinthaler, Reinecke, konserttimestari Bargheer, Böie, Barth sekä tanskalainen säveltäjä Gade – olivat saapuneet paikalle. Riemu lennähti kattoon teoksen päätyttyä ja säveltäjäkapellimestari oli vähällä hukkua kukituksiin.

Hampurin konsertissa Johannes Brahms kuiskasi ystävälleen Klaus Grothille: ”Filharmonisen seuran johtajan paikka miehitettiin kaksi kertaa vieraalla miehellä ja minut sivuutettiin. Jos minut olisi valittu oikeaan aikaan, minusta olisi tullut kunnollinen porvari, olisin voinut mennä naimisiin ja elänyt niin kuin muutkin. Nyt minä olen kulkuri.”

torstai 12. toukokuuta 2016


Nuori säveltäjä Johannes Brahms.
 
Johannes Brahms oli nuoresta lähtien intohimoinen kirjojen lukija ja hän myös säilytti harrastuksensa loppuun asti. Robert Schumann oli merkittävässä asemassa nuoren Brahmsin avustajana suuren yleisön tietoisuuteen saattamisessa. Johannes Brahms esitteli Robert Schumannille omia nuoruuden teoksiaan Schumannien kotona pianolla heillä asuessaan. Schumann taas kirjoitti nuoresta säveltäjälahjakkuudesta ylistävästi esseessään ja suositteli Brahmsin teoksia kustannettavaksi leipzigilaiselle kustantajalleen, Breitkopf & Härtelille. Tuohon aikaan alkoi vähitellen juopa syntyä konservatiivisemman säveltäjäkoulukunnan – Felix Mendelssohn Bartholdy ja Robert Schumann – sekä Franz Lisztin ja Richard Wagnerin ympärille kerääntyneiden uussaksalaisten säveltäjien välille, mutta tässä vaiheessa vielä Brahms oli siitä vielä tietämätön, vaikka myöhemmin hän lukeutuikin selkeästi konservatiivien joukkoon.


Marraskuun lopulla vuonna 1853 Brahms saapui Leipzigiin ja sai yllätyksekseen erittäin ystävällisen vastaanoton kaupungissa. Saksan suurin musiikkikustantaja, Breitkopf & Härtel, ilmoitti halukkuutensa painaa nuoteiksi Brahmsin ensimmäiset teokset ja samoin syntyi sopimus kustantaja Senffin kanssa. Senffin painettaviksi lankesivat etupäässä Düsseldorfissa sävelletty f-mollisonaatti pianolle sekä laulukokoelma. Brahms asui Leipzigissa hyvien ystäviensä liivinmaalaisen musiikinopiskelijan Julius Otto Grimmin ja Heinrich von Sahrin luona ja hän nautti suurta huomiota kaupungin musiikin ammattilaisten, konservatorion, kustantamoiden ja Gewandhausin tahoilta. Brahms sai myös säveltäjä Lisztiltä erittäin lämpimän vastaanoton vieraillessaan häntä tervehtimässä. Kaupungissa Brahms tutustui myös Neue Zeitschrift für Musikin silloiseen toimittajaan Brendeliin sekä Gewandhausorkesterin konserttimestariin Ferdinand Davidiin. David järjesti kaupungissa kvartettikonsertin, jossa Brahms sai olla kantaesittämässä omat C-duurisonaattinsa sekä es-mollischerzonsa pianistina.

Säveltäjä Robert Schumann.

Robert Schumannia oli jo Leipzigin vuosista lähtien kiusannut hermotauti, kuten sitä tuolloin kutsuttiin. Säveltäjää ahdistivat masennukset sekä selittämättömät pelot ja jopa harha-aistimukset, joita esiintyi usein öisin. Claraa nämä kokemukset pelottivat suunnattomasti. Robert jopa rukoili vaimoaan jättämään hänet, sillä pelkäsi vahingoittavansa Claraa. Clara raportoi: ”Helmikuun 10. ja 11. päivien välisenä yönä Robert ei sulkenut silmiään kertaakaan, sillä hän kuuli koko ajan saman äänen ja sen lisäksi vielä jonkin muun intervallin. Päivällä tilanne asettui… Seuraavat yöt olivat kuitenkin erittäin vaikeita – emme nukkuneet juuri lainkaan… Hän sanoi moneen kertaan, että jollei tämä loppuisi, hän menisi vielä järjiltään...”

Säveltäjä Robert Schumannin työhuone.

Käänne huonompaan tapahtui lopulta 26.2.1854 aamulla; Robert oli ensin kuullut päässään soivan Schubertin ja Mendelssohnin teemoja, jotka sitten yllättäen muuttuivat demoneiksi, jotka kiusasivat häntä ja saivat hänet huutamaan kauhuissaan. Vaikka Clara oli järjestänyt miehensä olon siten, ettei tämä koskaan ollut yksin, pääsi Robert kaatosateessa karkaamaan Reinin sillalle ja hyppäsi sieltä alas virtaan. Lähellä olleet laivurit kuitenkin pelastivat Robertin virrasta ja toivat kotiin. Vain parin päivän jälkeen Robert toimitettiin lääkärin ja kahden sairaanhoitajan toimesta sekä omasta toivomuksesta Bonnin kaupungin läheiseen Endenichin hermosairaalaan.

Pianisti Clara Schumann.

Tämä Robertin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää Claralta salassa, mutta järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävättärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyväksi kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Ferdinandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytänyt Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuuttaan ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on saatettu hyvinkin käsitellä.

Robert ja Clara Schumannin hautapaikka Bonnissa.

Kesäksi 1861 Johannes Brahms asettui Hampurin lähellä sijaitsevaan Hammiin Völckersien idylliseen puutarhatoloon säveltämään. Olot olivat täällä kaikkiaan melko ihanteelliset, sillä Volckersit tarjosivat seuraansa keskusteluun tai musisointiin tarvittaessa ja hetkessä oli hän jälleen työhuoneessaan työn touhussa. Tänne Brahms kuljetti mukanaan suuren määrän luonnoksia, puolivalmiita tai valmiita teoksia muokattavaksi. Tässä rauhallisessa paikassa Brahms sai valmiiksi pianokvartetot g-molli ja A-duuri. Hän sai valmiiksi täällä myös c-mollisinfoniansa ensimmäisen osan sekä neljä ensimmäistä Magellone-laulua, jotka pohjautuvat keskiaikaiseen lemmentarinaan. Ensimmäisen laulun loppusivulle Brahms kirjoitti ne Raamatun kohdat, joita hän sittemmin käytti Deutsches Requieminsä teksteinä. Messun sävellystyö olikin sitten pitkä prosessi. Teoksen ensimmäistä osaa hän oli alkujaan suunnitellut d-mollisinfoniansa scherzoksi. Hammissa syntyi myös f-mollikvinteton luonnos.


Brahmsin teokset eivät välttämättä syntyneet häneltä kovin helposti ja itse hän arvosti eniten juuri niitä teoksia, joiden muokkaaminen aiheutti hänelle suurinta vaivaa. Brahms itse kertoo: ”Se, mitä kutsutaan keksimiseksi, siis todelliseksi ajatukseksi, on niin sanoakseni korkeammanasteista oivaltamista tai inspiraatiota eli siihen minä en voi vaikuttaa. Siitä hetkestä alkaen en voi halveksia tätä 'lahjaa' lainkaan riittävästi, vaan minun on tehtävä siitä lakkaamattoman työn avulla oikeudenmukaista ja kunniallisesti hankittua omaisuutta, ja se ei suju niin helposti.” Tällä periaatteella syntyi mm. Muunnelma ja fuuga Händelin teemasta, johon Clara pääsi tutustumaan vieraillessaan Hampurissa marraskuussa 1861. Näin Clara kirjoitti Marielle Hampurista: ”Johannes on kirjoittanut ihmeen ihania asioita ja muunnelmia, jotka ihastuttavat minut kerrassaan ja ovat täynnä nerokkuutta. Niiden lopussa on fuuga, jossa yhtyy taito ja innoitus tavalla, jolle en tiedä monta vastinetta. Ne ovat hirveän vaikeat, mutta olen jo miltei opetellut ne. Niissä lukee mottona 'eräälle rakkaalle ystävättärelle', ja voit kuvitella, miten suuresti minua ilahduttaa ajatus, että hän on näitä suurenmoisia muunnelmia luodessaan ajatellut minua.”


Vuonna 1876 Johannes Brahms oli jo hyvin kuuluisa kansainvälisestikin katsoen ja hän sai jatkuvasti kutsuja eri puolille esiintymään. Mm. lääketieteen tohtoti Engelmann kutsui hänet Hollantiin kiertueelle esittämään esim. Ein deutsches Requiemin ja d-mollikonserttonsa. Alkukesästä tuli kutsu Cambridgen yliopistoon, jossa häntä odotti kunniatohtorin arvonimi. Hän kiitti kunniasta, mutta ei halunnut ottaa osaa juhlallisuuksiin. Englannissa Brahmsin musiikin eteen olivat tehneet työtä varsinkin Joseph Joachim, Clara Schumann ja Julius Stockhausen. Todellinen syy tähän kunniatohtoruudesta kieltäytymiseen lienee ollut se, että hän ei katsonut itseään vielä sen arvoiseksi, sillä hänen teosluettelostaan puuttui vielä sinfonia. Vasta kolme vuotta myöhemmin hän otti vastaan Breslaun yliopiston kunniatohtorin arvonimen ja sävelsi tilaisuuteen myös Akateemisen alkusoiton.
 
Julius Stockhausen.


Johannes Brahms oli hyvin kriittinen oman työnsä suhteen ja ne aikalaiset, jotka kannattivat uussaksaaista linjaa, olivat hänen musiikkiinsa pettyneitä ja pitivät häntä perinteiden vaalijana. Kesti oman aikansa, ennen kuin hänen musiikkiaan arvostettiin puolueettomasti ja täysin varauksetta. Aivan tarkkaa tietoa ei ole, kuinka kauan Brahms sävelsi ensimmäistä sinfoniaansa, mutta se on tapahtunut kuitenkin pitemmän ajan kuluessa. Teoksen ensimmäisen osan hän lähetti Clara Schumannille vuonna 1862 tarkasteltavaksi. Clara taas kirjoitti Joseph Joachimille seuraavaa: ”Vähän liian vahvahan se on, mutta totuin siihen varsin nopeasti. Osa on täynnä ihmeellisiä kauneusarvoja, ja motiiveja on käsitelty mestaruudella, joka on hänelle yhä enemmän luonteenomaista. Kaikki on kiedottu niin kiinnostavasti, mutta samalla vauhdikkaasti toisiinsa kuin ensimmäinen valos; siitä nauttii täysin siemauksin ajattelematta ollenkaan sitä työtä, jonka se on vaatinut.”


Varmasti tiedämme, että Brahmsin ensimmäinen sinfonia on saatettu muotoonsa Rügenin saarella, Sassnitzissa. Tätä paikkaa Brahmsille suositteli nimittäin nuori laulaja ja säveltäjä Georg Henschel, josta tuli vuonna 1881 Bostonin Sinfoniaorkesterin johtaja. Hänen jälkeensä orkesterin johto siirtyi Arthur Nikischille. Brahms siis vuokrasi asunnon kylästä ja kirjoitti kustanjalleen, Simrockille: ”Täällä on suurenmoista, eikä minulla ole muuta huomauttamisen aihetta kuin syrjäinen sijainti. Jopa Putbusiin tai Bergeniin pääsee vain vaivalloisesti kuorma-ajurilla ja vasta sieltä eteenpäin. Lähellä olevien kaupunkien ja ihmisten laita on kuin huoneessa olevien kirjojen: niitä ei ehkä tarvita, mutta niiden tulee silti olla ulottuvilla.” Brahmsin pyynnöstä myös Henschel saapui hänen perässään ja asui majatalossa Fafrnbergissä, jossa Johannes Brahms kävi kävellen joka päivä syömässä. Georg Henschel kuvaili muistiinpanoissaan aikaa: ”Hän näyttää upealta ja kulkee niin kuin häntä huvittaa, aina puhtaassa paidassa, mutta ilman irtokaulusta ja huivia sekä tavallisesti liivinnapit auki, hattu kädessä. Kaulus ja kaulahuivi hänellä on vain ruokapöydässä. Hänen ruokahalunsa on erinomainen. Iltaisin hän juo kolme lasia olutta sekä lopuksi aina kahvin. Hän muistuttaa nyt kasvojensa väriltä ja hiustensa kasvulta sekä kasvoiltaankin erinomaisesti sitä Beethovenin kuvaa, joka on Joachimilla...”
 
Georg Henschel.


Täällä Henschel sai Brahmsilta arvokkaita ohjeita säveltämiseensä ja kritiikkiä teoksistaan: ”Kun sävellätte liedejä, pitäkää huoli siitä, että löydätte samanaikaisesti melodian kanssa terveen ja voimakkaan basson. Te takerrutte liiaksi keskiääneen… Pankaa myös merkille, että heikoilla tahdinosilla ei saa olla vahvoja dissonansseja, se on heikkoa! Pidän dissonansseista suuresti, mutta painollisilla tahdinosilla, joiden jälkeen ne on purettava hiljaa ja vienosti!” Henschelin lähdettyä jäi Brahms vielä pariksi viikoksi Sassnitziin työstämään ensimmäistä sinfoniaansa ja sen jälkeen hän lähti Hampuriin. Lopulta Brahms hioi sinfoniansa valmiiksi Baden-Badenissa. Clara sai kuulla teoksen Brahmsin soittaessa sen hänelle pianolla, mutta Clara ei muilta huoliltaan jaksanut innostua teoksesta niin paljon kuin Brahmsin viimeisimmistä kamarimusiikkiteoksista.


Ensimmäinen Sinfonia kantaesitettiin Karlruhessa 4.11.1876 Felix Otto Dessoffin johtaessa teoksen. Mannheimissa, Münchenissä ja Wienissä säveltäjä itse johti teoksena ja teki näiden esitysten jälkeen vielä joitakin muutoksia teokseensa. Wienissä teos esitettiin 17.12.1876 Gesellschaft der Musikfreunden konsertissa, jonka Brahms siis itse johti. Teos teki yleisöön vahvan vaikutuksen ja Hanslick kuvasi Neue Freie Presse-lehdessä sitä seuraavasti: ”Musiikki saattoi kuulostaa eri kuulijoista enemmän tai vähemmän selvältä tai sympaattiselta. Siltikin voinee lausua sen yksinkertaisen ja luullakseni sekä ystävien että vihollisten tunnustaman tosiseikan, että tähän mennessä ei vielä yksikään säveltäjä ole päässyt yhtä lähelle Beethovenin suurimpia luomuksia kuin Brahms c-mollisinfoniansa finaalissa.”


Brahms johti uuden sinfoniansa Gewandhausissa 18.1.1877 asuen oleskelunsa ajan Lisl ja Heinrich von Herzogenbergin viehättävässä kodissa. Clara Shumann oli lukuisten ystävien joukossa kuulemassa konserttia ja nyt hän merkitsi päiväkirjaansa jo harjoitusten jälkeen: ”Valtavan suurenmoinen, kerrassaan musertava! Erityisesti viimeinen osa nerokkaine johdantoineen teki minuun aivan merkillisen vaikutuksen. Tuo niin synkkä, todella vavahduttava johdanto kirkastuu vähitellen viimeisen osan aurinkoiseksi aiheeksi, joka saa sydämen suorastaan paisumaan...” Konsertin jälkeen säveltäjää ja teosta juhlittiin hotelli Hauffessa suuresti. Tämän jälkeen Johannes Brahms karsi rajusti esiintymisiään rajaten ne vain omiin teoksiin; tästä lähtien hän mielummin johti kuin soitti pianolla itse. Toukokuussa 1877 säveltäjä Brahms täytti 44 vuotta ja näistä ajoista lähtien hän kasvatti itselleen melkoisen parran, josta hänet niin hyvin tunnemme.


maanantai 9. toukokuuta 2016

Puhallinorkesteri Mansetti juhlii tänä vuonna 30 vuotista olemassaoloaan.
Äitienpäivää vietettiin sunnuntaina 8.5.2015 Lempäälän suurimmassa ostoskeskuksessa, Idea Parkissa, jonka avaamisesta yleisölle tulee tämän vuoden joulukuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. Äideille tarjottiin päivän mittaan kolme puhallinorkesterikonserttia, joista ensimmäinen kattaus oli klo 12.30, seuraava klo 14 ja viimeinen klo 15.30. Jokaisen konsertin yhteydessä jaettiin paikalla olleille äideille ruusuja päivän kunniaksi. Puhallinorkesterina Idea Parkin keskusaukion ohjelmalavalla touhusi vuonna 1986 perustettu puhallinorkesteri Mansetti, joka siis tänä vuonna viettää 30-vuotistaiteilijajuhlaansa.

Sauli Saarinen Kaartin soittokunnasta johti, juonsi ja soitti trumpettisolistina konsertissa.

Puhallinorkesteri Mansetin perustivat Antti Mäkelä ja Pentti Lindgren ja vuonna 1988 Puhallinorkesteri Mansetti rekisteröitiin yhdistysrekisteriin tarkoituksena edistää puhallinorkesterimusiikkia mm. järjestämällä koulutustilaisuuksia ja konsertteja. Puhallinorkesteri Mansetti on vieraillut mm. Kanadassa vuonna 2002 viihdyttämässä konserttikiertueella kanadansuomalaisia heidän omissa juhlissaan. Viimeisin esiintymismatka orkesterilla oli vuonna 2014 Unkarissa Sárvárin musiikkijuhlilla. Orkesterille on myönnetty vuonna 1995 Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan tunnustuspalkinto työstään. Puhallinorkesteri Mansetin omissa konserteissa on vuosien varrella toiminut solisteina mm. Antti Sarpila, Pentti Hietanen, Johanna Rusanen-Kartano, Mika Pohjonen, Arja Koriseva ja Lauri Mikkola. Orkesterin soittoa on taltioitu myös äänitteille.

Tässä särjetään toiveiden katua By Sauli Saarinen.

Puhalliorkesteri Mansettia ovat johtaneet Antti Mäkelä, David Kimball, Juha Törmä, Pekka Ahonen, Pekka Numminen, Lauri Lehtonen, Leena Toivanen, Sauli Saarinen, Olavi Kallasjoki ja Istán Világi. Äitienpäiväkonserttia Idea Parkissa orkesterin edessä johti sunnuntaina Sauli Saarinen, joka on toiminut orkesterin kapellimestarina syksystä 2014 lähtien.

Idols-kilpailusta tunnettu Lauri Mikkola toimi Mansetin laulusolistina sunnuntaina.

Sunnuntain konserttien keskimmäinen kattaus klo 14 potkaistiin käyntiin sikermällä Carlos Santanan tutuksi tekemiä sävelmiä, jota välittömästi seurasi Barry Manilowin, Bruce Sussmanin & Jack A. Feldmanin Copacabana. Orkesteria johtava Sauli Saarinen sai näyttää solistinkykynsä trumpetilla kappaleessa The Buolevard of Broken Dreams eli Särkyneen toiveen katu, jonka suomalaiseen versioon aikanaan teki mojovan sanoituksen mestarisanoittajamme Sauvo Puhtila eli Saukki; muistanette: On lainaa ilon sekunnitkin, ne surun tunnein maksetaan! Tässä vaiheessa konserttia lavalle kuulutettiin laulusolistiksi Lauri Mikkola, joka aloitti osuutensa Stevie Wonderin Sir Duke kappaleella. Tämän vanavedessä siirryttiin sujuvasti Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin Mack The Knifen myötä musikaalimaailmaan ja vuoteen 1928. Kolmantena kappaleena soi Happy ja iltapäivän musiikituokio päättyi Louis Priman vuonna 1956 tutuksi tekemään Leonello Casuccin sävellykseen Just a gicolo. Puhallinorkesteri Mansetin omista riveistä pääsi sunnuntain konsertissa Sauli Saarisen lisäksi omia taitojaan esittelemään tenosaksofonilla Sami Kari. Puhallinorkesteri Mansettia pääsette seuraavan kerran kuulemaan Laikun lavalla Tampereella 12.5.2016 klo 17.00 ja samassa paikassa 25.5.2016 klo 20.00.

Royal Albert Hall.

Lontoossa oli alettu rakentaa Royal Albert Hallia vuonna 1867 ja paikan avajaisia vietettiin 29.3.1871. Paikallinen konserttitoimisto Hodge & Essex kutsui Richard Wagnerin johtamaan kahtakymmentä orkesteri- ja laulukonserttia uutukaiseen Royal Albert Halliin. Wagnerin tiedossa oli salin valtaisa koko ja hän luotti houkuttelevaan tarjoukseen ja hyväksyi kutsun vierailusta. Uusi ja kokematon konserttitoimisto oli kuitenkin mitoittanut salin potentiaalin täysin väärin; valtaosa salin istumapaikoista oli varattu salin rakennuskustannuksista ja ylläpidosta vastanneille, jotka maksoivat paikoistaan vain vuotuisen korvauksen. Heillä oli täysi vapaus käyttää paikkojaan ilman lisämaksua tai jättää ne käyttämättä, mutta nämä paikat siis eivät olleet yleisessä myynnissä. Tämän vuoksi suunnitelma muuttui niin, että konserttien määrä jäi kahdeksaan ja esiintymispalkkiot olivat kohtuuttoman suuria, vaikka jo sovittuja palkkioita pienennettiin.


Wagner lähti Lontooseen Hans Richterin kanssa ja he johtivat osia Nibelungin sormuksesta sekä säveltäjä Wagnerin muistakin teoksista. Edelliseen Lontoon-vierailuun nähden vuonna 1855 oli Wagner nyt kuitenkin jo kansainvälisesti saavuttanut kuuluisuutta, mutta itse Wagner ei ollut kovin tyytyväinen tähänkään vierailuun. Konserttien tuotto jäi hänelle vain 700 puntaan em. supistusten vuoksi. Samana kesänä Wagnerille tarjottiin myös kiertuetta Yhdysvaltoihin ja hän on myöhemmin paljastanut tuossa yhteydessä vakavasti harkinneensa Wahnfriedin myyntiä ja siirtymistä perheineen uudelle mantereelle uuden elämän pariin.




Wagner itse ja hänen uskolliset tukijansa koettivat löytää uusia ajatuksia Bayreuthin
festivaalin pelastamiseksi; kun perustamiskustannuksista olisi selvitty, oli tarkoitus jatkossa alentaa lippujen hintoja yleisöpohjan laajentamiseksi ja esiintyjien palkkojen maksamiseksi. Yritys lähestyä Saksan valtiota näillä ajatuksilla oli tuhoon tuomittu ja oli jo aivan selvää, ettei festivaalia voitaisi järjestää ennen vuotta 1878. Lopullisesti Wagnerin perikunta pääsi näistä veloista eroon vasta vuonna 1906. Wagner kirjoitti Parsifalin libreton maalis-huhtikuussa 1877 ja sävelsi sen musiikin syyskuusta 1877 aloittaen ja saaden sen valmiiksi vuoden 1879 huhtikuussa. Bayreuthiin oli lokakuussa 1877 muuttanut Hans von Wolzogen, joka keksi perustaa Wagnerin työtä käsittelevän kuukausijulkaisun, Bayreuther Blätterin. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1878. Nyt Wagnerilla oli elämänsä viiden viimeisen vuoden ajan mahdollisuus julkaista haluamiaan artikkeleita tässä lehdessä ja hän käytti myös tämän mahdollisuuden.


31.3.1878 Wagner teki sopimuksen, jossa hän luovutti Faustelin suunnitteleman ja Münchenin hoviteatterin johtaja Perfallin siunaaman mallin mukaisesti kaikki teostensa esitysoikeudet kuningas Ludvigille esitettäväksi Münchenin hoviteatterissa ilman palkkiota kertyneitä 98 634 markan velkoja vastaan. Wagnerille järjestyi kuitenkin 10 % tekijänoikeuspalkkio, kun kuningas tarjoutui siirtämään joka esityksestä sen verran syrjään, kunnes alijäämä olisi katettu. Jos Wagner olisi toiminut vastaavasti koko luovan tuotantokautensa ajan, hän ei olisi varmasti ollut niin maksukyvytön jatkuvasti! Wagner sopi myös, että Parsifalin kantaesitys – olipa se sitten Münchenissä tai Bayreuthissa – esitettäisiin juuri Münchenin hoviteatterin orkesterin, laulajien ja taiteellisen henkilökunnan voimin ja ensiesityksen jälkeen taas Münchenin hoviteatterilla olisi yksinoikeus teokseen. Tämän sopimuksen vuoksi Wagnerin oli pakko hyväksyä vuonna 1882 juutalainen Hermann Levi teoksen kapellimestariksi. Wagneria kuvotti ajatus juutalaisesta johtamassa hänen Parsifaliaan, jossa kuvattiin pyhimmän kristillisen rituaalin uudelleenasettamista. Säveltäjä Wagner tosin ensin hylkäsi Levin kapellimestarina toimimisen, mutta kuningas Ludvig pysyi vaateessaan kovana ja Wagnerin oli taivuttava Levin kapellimestaruuteen. Juutalaisuuden vuoksi Wagner pilkkasi ja solvasi Leviä pitkään ja yrittipä jopa onnistumatta saada kapellimestarin ottamaan kaste ennen Parsifalin johtamista.



Jotkut ihmiset ovat vähätelleet näitä Wagnerin viimevuosien rasistisia kirjoituksia ja leimanneet ne höperyyden ja haihattelun piikkiin. Niitä on syytetty myös sekavuudesta, mutta totuus on kuitenkin se, että nämä kirjoitukset ovat helpommin avautuvia lukijalle kuin nuorempana Wagnerin kirjoittama Oper und Drama. Wagnerin ajattelu tiivistyi näissä kirjoituksissa moraaliarvojen järjestelmäksi, joka löi lähtemättömät jälkensä myös vääjäämättä Bayreuthin tulevaan historiaan. Varsinkin jälkipolville tuo Wagnerin ideologia näyttäytyy nykyisin kovin taantumuksellisena ja uskomattoman rasistisena. Kuitenkaan näitä Wagnerin kirjoituksia ei missään tapauksessa saa vähätellen syrjäyttää.


Bayreuth Blätterin ensimmäisessä esseessä Modern (Moderni) vuodelta 1878 Wagner esittää juutalaisten hallitsevan nykyistä kulttuuria. Wagnerin mukaan juutalaiset luulevat synnyttäneensä modernit suuntaukset, mutta todellinen uutuus ovatkin juutalaiset itse. Juutalaiset ovat hänen mukaansa varastaneet saksalaisten kansallisen perinnön ja varsinkin kielen, jota he nyt pahoinpitelevät. ”Moderni” käsitteen juutalaiset olisivat varastaneet jo 1830-luvun nuorsaksalaisen liikkeen kannattajilta, jotka kaihtoivat perinteistä ajattelua. Wagner tulee siihen johtopäätökseen, että tämän takia syntyy ihmisiä, jotka puhuvat ilman merkitystä ja tekevät säveltaidetta ilman inspiraatiota.


Vuonna 1878 Wagner julkaisi vielä toisenkin esseen, Publikum und Popularität (Yleisö ja kansansuosio), jossa käsitellään ensin taiteilijan ja yleisö välistä suhdetta, mutta päädytään lopulta viimeisessä osassa tutkimaan tiedettä ja uskontoa. Wagnerin mukaan perinteistä uskontoa on alettu pitää epätieteellisenä ja täysin käsittämättömänä. Voisiko teologia hylätä Jahven ja antaa tieteelle tämän kumoamattoman tosiasian ja kristilliselle maailmalle Jeesuksen ilmoittaman puhtaan Jumalan? ”Se, että meidän Vapahtajamme Jumala olisi muka pitänyt tulkita Israelin heimojumalaksi, on yksi maailmanhistorian kammottavimmista sekaannuksista.” Jospa jonakin päivänä vielä keksitään tieteessä keino ratkaista sellainen asiantila, jota on muuten mahdoton hyväksyä.

Siegfried ja Richard Wagner.

Vuosi 1879 toi mukanaan jälleen uuden esseen; Wollen wir hoffen? (Haluammeko toivoa?). Tässä kirjoituksessaan Wagner vetoaa voimakkaasti saksalaisen hengen uudistamiseksi ja saksalaisen älyllisen aineksen voimistamiseksi. Wagner itse vastaa otsakkeen kysymykseen positiivisesti: ”Se, etten itse ole vielä luopunut toivosta, ilmenee siitä tosiasiasta, että olen kyennyt muutamien viimeksi kuluneiden päivien aikana saamaan valmiiksi Parsifalini musiikin.” Wagneria pyydettiin heinäkuun lopussa 1879 mukaan eläinkokeiden vastaiseen kampanjaan. Wagnerin mukaan uuden uskonnon pitäisi alkaa säälillä eläimiä kohtaan. Sääliä eläimiä kohtaan Wagner oli tuntenut jo lapsuudesta lähtien ja tätä aihetta hän käsitteli laveasti avoimessa kirjeessään Ernst von Weberille, joka oli yksi inhimillisimmistä kirjoituksista joita Bayreuther Blätter Wagnerilta julkaisi.


Noihin aikoihin Wagner poti masennusta ja hänen terveytensä oli muutenkin heikko; häntä neuvottiin lähtemään lauhempaan ilmanalaa. 31.12.1879 Wagner lähti vaimonsa ja kaikkien viiden lapsensa ja palvelijoiden ja kotiopettajattaren kanssa Italiaan, jossa suurin osa seuraavaa vuotta kuluikin – paluu tapahtui Italiasta vasta lokakuun lopussa 1880. Seurue kasvoi vielä Siegfriedin uudella opettajalla, nuorella filosofia opiskelijalla Heinrich von Steinilla ja 25-vuotiaalla säveltäjä Engelbert Humperdinckilla sekä venäläisellä taidemaalarilla Paul von Joukowskylla. Tästä venäläisestä tuli Parsifalin lavastaja ja hän toi mukanaan perheeseen vielä nuoren mieskumppaninsa, Pepinon.


Kummallisten kirjoituksiensa jatkoksi Wagner julkaisee vuonna 1880 kirjoituksen Religion und Kunst (Uskonto ja taide). Kirjoituksessa on lainauksia aikaisemmista Wagnerin kirjoituksista ja lisäksi hän höystää tekstiään vailla tieteellistä pohjaa olevilla omintakeisilla käsityksillään biologiasta ja antropologiasta. Hänen mukaansa maapallon alkuihmiset viljelivät maata ja kasvattivat karjaa, mutta vasta paljon myöhemmin ihmiset alkoivat tappaa eläimiä ravinnoksi ja verenhimossa päästää päiviltä toisiaan. Jeesus kehotti siirtymään kasvissyöjäksi uhraamalla oman lihansa ja verensä sovitukseksi teurastetusta lihasta ja vuodatetusta verestä. Hänen mukaansa syy kristinuskon varhaiseen rappioon liittyy ensisijaisesti siihen, että seuraajat eivät pystyneet luopumaan syömästä eläinten lihaa. Edelleen hän päättelee, että Kristus on erheellisesti samastettu juutalaiseen taivaan ja maan luojaan sekä kyseenalaistaa täysin Jeesuksen juutalaisen syntyperän. Aseistautuneet ihmiset eivät ole valmiita palvelemaan Kristusta, joten paluu luonnolliseen ravintoon on ainoa pelastus ihmiskunnalle. Kasvissyöjien ja eläinten ystävien tulisi yhdistyä raittiusseurojen ja sosialistien kanssa saadakseen aikaan muutos. Uudistus tulisi juurruttaa aidon uskonnon maaperään ja tehokkain tapa tähän olisi taide, varsinkin sävelrunoilijan taide (musiikkidraama). Keinotekoinen ja dogmaattinen uskonto korvattaisiin todellisella taiteella, joka ilmaisee uskonnon olemuksen myyttisten symbolien avulla. 


Kirjoitustaan Wagner täydensi vielä samana vuonna laajentaen ajatuksiaan ensin esseellä Was nützt diese Erkenntnis? (Mitä hyötyä on tiedosta?). Vuodatus jatkui ja sai yhäti hänet keskittymään rotukysymyksiin seuraavana vuonna julkaistussa Erkenne dich selbst (Tunne itsesi) esseessä. Hänen mukaansa romaanisia kansoja ja englantilaisia pidetään sekarotuisuutensa vuoksi ylempiarvoisina, vaikka puhtaat rodut, kuten saksalaiset, ovat saavuttaneet paljon suuremman ja jalomman luonteen. Saksalaisten luonteenlaadun hän katsoo jatkuvasti rappeutuneen, vaikka toipumistakin on viimeaikoina tapahtunut, se ei ole vielä täydellistä rodullista tiedostamista. Juutalaisissa ihmisissä on ”hämmästyttävin esimerkki rodullisesta yhdenmukaisuudesta, minkä maailmanhistoria on meille koskaan tarjonnut” ja heidän ominaispiirteensä tuntuvat kestävän sitkeästi kaikista vieraista kontakteista huolimatta. Saksalainen rotu näyttäytyi hyvin epäedullisessa asemassa, vaikka heräämistä parempaan onkin hänen mukaansa nykyään olemassa. Wagner ei näe poliittisilla puolueilla olevan mitään mahdollisuuksia ratkoa juutalaiskysymystä. Wagner ilmoittaa odottavansa juutalaisten puuttuvan aikanaan koko väestöstä, mutta hän ei kerro miten tämä saataisiin aikaan.


Lopulta Wagner vuonna 1881 julkaisi kirjoituksensa Heldentum und Christentum (Sankaruus ja kristinusko), joka huipensi hänen rasistisen ajatusrakennelmansa. Tekstissä löytyy vahvoja vaikutteita ranskalaisen kirjailijan Joseph Arthur de Cobineaun (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882) ajatuksista. Wagnerit tutustuivat tähän ranskalaiseen ”aristokraattiin” ja diplomaattiin Roomassa käydessään vuonna 1876 ja viettivät hänen kanssaan aikaansa myös Venetsiassa vuonna 1880. Tiedetään Wagnerin hyvin tutustuneen Gobineaun teoksiin, erityisesti teokseen Essai sur l'inégalité des races humaines (Essee ihmisrotujen eriarvoisuudesta). Wagner aloittaa Heldentum und Christentum-kirjoituksensa siteeraamalla Gobineaun ajatusta lajien rappeutumisesta, joka aiheutuu veren turmeltumisesta. Wagner tähdentää, että Gobineau ei näe ruokavalion muutosta syynä rappeutumiseen, vaan rotujen sekoittumista risteytymisen vuoksi.


Kirjailija Gobineau oli säännöllinen ja haluttu vieras Wahnfriedissa; hän esiintyi mielellään kreivinä, vaikka suku ei ollut aatelissukua. Vuonna 1874 Gobineau tapasi saksalaisen diplomaatin, prinssi Philip von Eulenburgin Tukholmassa ja he viettivät hyvin läheistä yhteiselämää Ruotsissa. Vuonna 1881 Gobineau julkaisi Bayreuther Blätterissä kirjoituksen, jonka Cosima Wagner käänsi saksaksi nimellä Ein Urtel über die jetzige Weltage. Mitä enemmän Wagner ja Gobineau olivat yhdessä ja tutustuivat toisiinsa, sitä selvemmäksi ajan oloon kävi myös se, että heidän näkemyksensä antisemitismistä erosi toisistaan. Gobineau näki rodut kolmena perusrotuna – valkoiset, keltaiset ja mustat – joita korkeimpana hierarkiassa olivat arjalaiset eli valkoinen eliitti. Hän näki pessimistisemmin rotujen sekoittumisen välttämättömyytenä, jotta sivistys ylipäätään voisi jatkua. Toisaalta tämä kehitys johti hänen mukaansa myös lajien rappioon ja tuhoon. Wagner näyttää ajatelleen optimistisemmin pelastuksen olevan vielä mahdollista Kristuksen kautta. Hänen mukaansa Vapahtajan veren vuodatus oli kiihkeä yritys pelastaa ihmiskunta lopulliselta tuholta. Alempien rotujen oli mahdollista nousta kaikkein jumalallisimpaan puhtauteen tulemalla osalliseksi tästä verestä.


Useat saksalaiset oppineet ja kirjailijat näkivät vuoden 1871 sotilaallisen voiton juuri saksalaisen kulttuurin voittona, vaikka yhdistymisellä samalla oli kielteinen vaikutus moniin liberaaleina nationalisteina taistelleihin intellektuelleihin. Oli syntynyt uusi teollinen porvaristo, joka oli vienyt valtaa intellektuelleilta. Monet intellektuellit vaihtoivat liberalismista ajatteluaan romanttiseksi konservatismiksi. Kirjailijat, kuten mm. Eugen Dühring, Wilhelm Marr, Theodor Fritsch, Adolf Stöcker ja Bernhard Förster saivat aikaan Saksassa uuden antisemitismin virtauksen. 1820-luvulla antisemitismi ei ollut niin julkeaa, mutta vuoden 1873 taloudellinen romahdus sai taas aikaan sen nousemisen esille. Juutalaiset nähtiin rinnastettavan pörssiin ja pääomaan, joita ei oltu työllä ansaittu. Juutalaisten yhteiskunnallinen ja juridisten oikeuksien tunnustaminen alkoi kuitenkin lisätä heihin kohdistettua vihamielisyyttä. Wagner tarkasteli ongelmaa maailman mittakaavassa ja omaksui helposti aikalaistensa ajatuksia, joiden mukaan ”juutalaisongelma” oli luonteeltaan historiallinen. Näissä myöhäisimmissä kirjoituksissaan Wagner vie antisemitismin teologiselle alueelle.


Richard Wagnerilla oli kuitenkin lähipiirissään varsinkin juutalaisia muusikoita, kuten esim. Levi, Tausig, Porges ja Rubinstein. Hän ei voinut yksilöinä arvostella näiden käytöstä tai lahjakkuutta, mutta juutalaisina hän katsoi heidät toisen luokan kansalaisiksi. Wagner käytti näitä juutalaisia ystäviään häikäilemättömäsi hyväseen, kuten käytti aivan kaikkia ihmisiä ympärillään. Erityisesti juutalaisia ystäviään hän solvasi, hallitsi heitä sekä nautti sadistisesti ylvästelyllään anteliaisuudella heille. Hämmästystä voi herättää myös se, että nämä juutalaiset ystävät sietivät häneltä tällaista käytöstä ja nöyrinä antoivat hänen jatkaa. Säveltäjä Wagneria on toisinaan yritetty puolustaa sillä, että Wagner kieltäytyi allekirjoittamasta Bernhard Försterin ”juutalaisuuden hillittömyyttä vastustavaa kansalaisadressia”. Cosiman päiväkirjassa 16.6. ja 6.7.1880 kerrotaan Wagnerin sanoneen kieltäytymisen johtuneen siitä, ettei hän uskonut vetoomuksen tehokkuuteen.


Wagnerin perheen arkielämässä Wahnfriedissa yhdistyivät kirkollinen seremoniallisuus ja näyttämöiden teatraalisuus. Perheessä toimi palvelijoita kuusi tai seitsemän kerrallaan ja heiltä odotettiin erittäin nöyrää suhtautumista kaikkiin perheenjäseniin, siis myös lapsiin. Lasten kotiopettajana toimineen Susanne Weinertin päiväkirja kuvailee perheen arkielämää talossa. Wagnerin kerrotaan kohdelleen Cosimaa aina ”mitä hienotunteisimmalla huomaivaisuudella” ja lasten täytyi nousta seisomaan ja suudella äitinsä kättä aina hänen tullessa samaan huoneeseen. Perhe-elämästä Tribschenissä ja Wahnfriedissa löytyy myös hyviä kuvauksia Cosiman päiväkirjoista. Wagnerin syntymäpäivinä Cosima järjesti lapset esittämään draamallisia näytöksiä, pantomiimeja ja lausuntanumeroita. Lapset puettiin tarvittaessa Wagnerin oopperoiden henkilöhahmoiksi. Koko elämänsä ajan Wagner yritti tuoda taiteen ja elämän lähemmäksi toisiaan.


Cosima Wagner oli miehensä terveydestä jatkuvasti huolissaan. Uusina vaivoina ruusun, reumatismin ja suolistovaivojen lisäksi Richard Wagnerille tulivat rintakivut vuonna 1881. Kivuista huolimatta lääkäri ei pystynyt diagnosoimaan sydänsairautta Wagnerilla. Sydänoireet jatkuivat kuitenkin vuonna 1882 ja maaliskuun lopussa hän sai ensimmäisen vakavan sydänkohtauksen.


Parsifalia esitettiin kaikkiaan 16 kertaa heinä-elokuussa 1882 Bayreuthissa ja jo ennen harjoitusten alkua muutettiin Bayreuthin festivaalin rahoitusjärjestelyä; patronaattiyhdistys lopetettiin ja kaikki halukkaat pääsivät pääsylippua vastaan seuraamaan esityksiä. Patronaattitodistuksen haltijoille järjestettiin edelleen kaksi erillisnäytäntöä. Bayreuther Blätter sai myös uuden roolin, kun se levitti nyt sanomaansa koko kansalle eikä toiminut ainoastaan patronaattiyhdistyksen jäsenlehtenä. Musiikkikoulusuunnitelma sai myös jäädä unholaan, mutta Wagner esitti stipendisäätiön perustamista opiskelijoille ja muille vähävaraisille näiden pääsemiseksi festivaaleille. Säätiö myös perustettiin ja se toimii tänä päivänäkin järjestäen vapaalippuja ja korvaamalla festivaalin osallistumisesta koituneita kustannuksia. Wagnerin omasta mielestä festivaalin esitykset olivat melko hyvin onnistuneita ja festivaali tuotti myös voittoa, jotta juhlat voitaisiin järjestää myös tulevina vuosina.


Richard Wagner suri ystäväänsä kuningas Ludvigia, joka ei enää osallistunut festivaaliin; ystävykset eivät koskaan enää edes tavanneet, sillä Ludvig eristäytyi ja vietti yhäti yksinäisempää elämää linnoissaan. Vuonna 1886 kuningas Ludvig julistettiin virallisesti mielisairaaksi ja vain viisi päivää sen jälkeen hänet löydettiin lääkärinsä kanssa hukkuneina Starnbergin järvestä.


Vielä vuoden 1882 festivaalin pyörteessä säveltäjä Wagner ihastui erääseen kukkaistyttöön ja sopraanolaulajaan, englantilaiseen Carrie Pringleen. Wagner tuntui kärsivän Bayreuthin ilmastosta, joten hän muutti perheineen ja henkilökuntineen Venetsiaan asettuen asumaan Palazzo Vendramiin. Venetsiassakin Wagnerin sydänvaivat jatkuivat. Helmikuussa 1883 Wagner aloitti esseen Über das Weibliche im Menschlichen (Naisellisesta ihmisessä) kirjoittamisen. Hän moitti yhteiskunnan rohkaisemia rakkaudettomia avioliittoja ja kannatti aitoa rakkautta ”kaikkien jalojen rotujen muovaajana”. Taiteen ja kulttuurin edun vuoksi hän suositti ankaran ja epäoikeudenmukaisen sukupuolierottelun lopettamista.


Tiistaina 13.2.1883 Richard Wagner nousi vasta myöhään vuoteesta ja Isolden mukaan Wagnerilla ja Cosimalla oli aamulla ollut raivoisa riita ilmeisesti Carrie Pringlen vierailun vuoksi. Tämän välikohtauksen jälkeen Wagner siirtyi työhuoneeseensa kirjoittamaan essettään Über das Weibliche im Menschlichen ja Cosima vetäytyi pianon ääreen soittaen Schubertin sävellystä Lob der Tränen (Kyynelten ylistys) ja nyyhkyttäen soittonsa aikana. Kun Joukowsky saapui lounaalle, niin Wagner ilmoitti, että häntä on turha odottaa lounaalle. Sisäkkö Betty Bürkel oli ensimmäinen, joka kiiruhti paikalle Wagnerin työhuoneeseen tämän huutaessa tuskaisesti sydänkohtauksen saatuaan. Työpöydälle jäi esseen kirjoitus pahasti kesken ja paikalle kutsuttiin Cosima ja lääkäri. Vähän kello viidentoista jälkeen Wagner menehtyi kohtaukseen. Cosima olisi halunnut kuolla miehensä kanssa ja hän jäi Wagnerin polviin takertuneena paikalle kahdeksikymmeneksiviideksi tunniksi. Cosima lopetti päiväkirjansa pitämisen Richard Wagnerin kuolinpäivänä.
Richard Wagnerin hauta.

Wagnerin ruumis kuljetettiin verhotussa gondolissa rautatieasemalle, josta matka jatkui Bayreuthiin. Bayreuthissa suruliput liehuivat lähes joka talossa ja kaikkien kirkkojen kellot soivat hautajaissaattueen edetessä rautatieasemalta Wahnfriediin. Hautajaiset olivat yksityiset ja tarkoitettu vain rajoitetulle joukolle Wagneria surevia. Wagner sai poislähtönsä kunniaksi lukemattomilta monarkeilta, valtiomiehiltä, taiteilijatovereiltaan ja ystäviltään muistamisia.


Varmasti kukaan ei rohjennut vielä vuonna 1883 arvata, että Cosima Wagner ottaa itsevarmasti Bayreuthin festivaalin johtamisen ohjat itselleen. Ehdolla festivaalin johtoon olivat myös mm. Franz Liszt ja Hans von Bülow. Cosima ryhtyi määrätietoisesti varjelemaan ja vaalimaan säveltäjämiehensä muistoa ja taidetta. Cosima oli itse luontainen näyttelijä ja hänen ohjaamistyylilleen oli leimallista ankara käsitys uskollisuudesta mestarin ajatuksille, inspiraation ja improvisoinninkin väistymisen uhalla. Wagnerit olivat tottuneet käyttäytymään festivaalinsa suhteen hyvin itsevaltaisesti ja heidän ”hoviaan” myös arvosteltiin kärkevästi. Wagnereiden sitoutuminen demokratiaan oli lähinnä näennäistä. Wagner oli taipuvainen voimakkaaseen itsekorostukseen ja hän piti elämäntehtäväänsä erityisen pyhänä, ja jopa yltyi voimansa tunnossa ilmaisuun: ”Me olemme kuolemattomia”. Toisaalla hän mainitsee: ”Olen kaikkein saksalaisin olento, olen saksalainen henki”, ja tällä lausunnollaan hän hankki paljon vihamiehiä itselleen.


Aikanaan Bayreuthin festivaali pystytettiin ulkoisesti ”demokraatiseksi ja edistykselliseksi” instituutiksi, jonka tarkoitus oli esitellä uusi käsitys musiikkidraamasta, tulevaisuuden taideteoksesta. Tällä pyrittiin erottautumaan kaupallisesta teatterista, joka tarjosi halpahintaista viihdettä. Wagnerille oli iljettävän vastenmielistä hyväksyä monia välttämättömiä kompromisseja asioiden eteenpäin viemiseksi. Hans Mayer on osoittanut, että nerouden eriarvoisuuden ylistäminen on aivan keskeisintä kaikissa Wagnerin tärkeimmissä hankkeissa, kuten koottujen kirjoitusten julkaisemisessa, omaelämäkerran kirjoittamisessa, Bayreuther Blätterin perustamisessa ja tutkijoiden asettamisessa Richard Wagner-seuroihin.

Cosima Wagner.

Cosima Wagner sai lyhyeksi aikaa perustettua musiikkikoulun vuonna 1892 Bayreuthiin. Musiikkikoulu tuotti kuitenkin joitakin laulutaitoisia näyttelijöitä, jotka esiintyivätkin muutamilla festivaaleilla. Cosima onnistui myös menestyksellä valitsemaan pienistä saksalaisista oopperataloista kokemattomampia laulajia ja valmensi heidät ”Bayreuthin tyyliin”. Kapellimestareista ainakin Richter, Levi, Mottl, Seidl ja Fischer olivat työskennelleet Wagnerin kanssa ja olivat hyvin tietoisia, mitä heiltä vaadittiin Bayreuthissa. Vaikutusvaltainen konservatiivisten wagneriaanien ryhmä kritisoi Cosimaa siitä, että häneltä puuttui ymmärrystä Wagnerin ideologisia aatteita kohtaan. Cosiman ranskalainen tausta ja hänen yhteytensä vaikuttivat petollisilta. Wagnerin luotettu Martin Plüddemann kirjoitti juutalaisvastaiselle nationalistille Ludwig Schemannille: ”Pelkään pahoin, että Cosiman henki tulee lopulta olemaan todellisen Bayreuthin hengen hauta… Wagnerin teoksia voi täysin ymmärtää ja esittää ainoastaan saksalaisen sielun ja saksalaisen musiikin syvyyksistä… Vaarallisempaa on Bayreuthin kansainvälisyys, josta käsin Cosiman pohjimmiltaan ranskalainen – tai joka tapauksessa kiireestä kantapäähän epäsaksalainen – luonne tulee aiheuttamaan Bayreuthin tuhon!” Vaikka Cosima oli valjastanut festivaalin hallinnon suojelemaan Wagneria ja hänen teoksiaan muutoksilta, yritettiin Wagner-seuroja käyttää Cosima Wagneria vastaan. Tämän vuoksi Cosima katsoi itsensä pakotetuksi ja katkaisi suhteet Schemannin ja muiden ”Bayreuthin piirin” aateveljien vuonna 1894 perustamaan Gobineau-yhdistykseen.

Siegfried ja Winifried Wagner.

Huonoon terveyteen ja heikentyneeseen näköön vedoten Cosima Wagner vetäytyi hallinnosta vuoden 1905 festivaalin jälkeen. Hän eli kuitenkin 1.4.1930 asti ja kuoli 92-vuotiaana. Nyt festivaalin johtoon astui Siegfried Wagner, Cosiman ja Richard Wagnerin poika. Siegfried Wagner opiskeli sävellystä isänsä kuoleman jälkeen Engelbert Humperdinckin johdolla ja hänet nähtiin myös Bayreuthissa kapellimestarina. Hän sävelsi eläessään 19 oopperaa, jotka kaikki ovat vaipuneet unholaan. Vaikka Siegfried Wagner ei ollut politiikasta kiinnostunut, on olemassa kirjallisia todisteita siitä, että hän sympatiseerasi natseja ja erityisesti Adolf Hitleriä. Siegfried Wagnerin kuoltua 4.8.1930 ryhtyi festivaalin johtoon hänen puolisonsa Winifried Wagner, jolla oli hyvin läheiset suhteet natsi-Saksan aikana mm. Adolf Hitleriin.
Adolf Hitler.

Varsinaisesti henkilö, joka vuonna 1923 toi Adolf Hitlerin Wahnfriediin oli Wagnerin tyttären Evan puoliso, englantilainen aristokraatti Houston Stewart Chamberlain (s. 9.9.1855 ja k. 9.1.1927). Hän piti synnyinseutuaan onnettomuutena ja hankki Saksan kansalaisuuden sekä myös liittyi natsipuolueeseen. Hänestä muodostui merkittävä ideologi ja hänen teoksensa Grundlagen des 19. Jahrhunderts (1800-luvun perusteet) tunnetaan eeppisenä pseudohistoriikkina. Kirjan suosio perustui pitkälti modernismin vastustukseen ja rotuennakkoluulojen luomiseen. Kirjasta otettiin jo ilmestymisvuonna 1899 kolme painosta ja vuoteen 1938 mennessä kirjaa oli myyty jo yli neljännesmiljoona kappaletta.

Houston Stewart Chamberlain.

Adolf Hitler otti Bayreuthin festivaalin henkilökohtaiseen suojelukseensa. Kolmannen valtakunnan aikoihin siis festivaalin hallinto oli Winifried Wagnerin käsissä ja taiteellisena johtajana toimi Heinz Tietjen. Vaikka Hitler palvoikin Richard Wagneria ei hän eikä monet muutkaan natsit suhtautuneet kovin myönteisesti hänen musiikkiinsa. Tämäkään ei mitenkään estänyt Hitleriä myöntämästä festivaalille etuoikeuksia ja raha-avustuksia. Natsit ottivat valtaan päästyään täysin häikäilemättömästi käyttöönsä mm. Martin Lutherin ja Richard Wagnerin juutalaisvastaiset kirjoitukset. Natsit eivät myöskään jättäneet asiaan siihen, vaan perustivat täysin järjestelmällisen koneiston juutalaisten tuhoamiseksi maapallolta, tässä tuhoamisessa jopa osittain onnistuenkin.