sunnuntai 31. joulukuuta 2017



Kairossa työskennellyt italialainen valokuvaaja Beniamino Facchinelli (s. 8.7.1839 ja k. 29.11.1895) kuvasi nämä felukit Niilillä 1880-luvulla. Nämä arabien perinteiset, puiset ja kevyet purjeveneet ovat Niilin lisäksi käytössä ainakin Irakissa, Sudanissa ja Maltalla ja ainakin täällä Niilillä ne ovat yhä edelleen käytössä.


Niili – jota yleisesti pidetään maailman pisimpänä jokena – virtaa Afrikan koillisosassa ja saavuttaa 6 650 km:n pituuden. Niili alkaa Victorianjärveen virtaavissa joissa Burundissa ja Etiopiassa ja halkoon kuivaa erämaata laskeutuen lopulta 250 km leveänä jokisuistona Välimereen. 70 000 asukkaan Edfun kaupungin kohdalla Egyptissä Niili näyttäytyy leveimmillään; täällä sen leveys on 7,5 km, mutta Niilin keskileveys on muuten 2,8 km. Edfun kaupunki tunnetaan parhaiten Horuksen temppelistä, sillä temppeli on kaikista Egyptin temppeliraunioista parhaiten säilynyt. Toinen hyvin ajan koettelemuksia sietänyt ja jälkipolville säilynyt on Harthorin temppeli Denderassa. Horuksen temppeli rakennettiin vuosina 237-57 eaa. Molemmat temppelin valmistuivat aikakautena, joka ajottuu Aleksanteri Suuren hallintokauden jälkeiseen aikaan, jolloin Ptolemaiosten dynastia hallitsi Egyptiä tai välittömästi tätä seuranneeseen Rooman valtakunnan aikaan. Tältä alueelta on löytynyt tietoja ja jäänteitä niinkin kaukaa kuin vuodelta 3 100 eaa. Muinaisegyptiläisen mytologian mukaan Horus oli auringon- ja taivaanjumala, joka kuvattiin usein haukanhahmoisena.


Kom Ombo oli alunperin myös kreikkalainen siirtokunta (Ombos), joka löytyy Niilin rannalta Edfun kaupungista etelään. Sieltä on matkaa enää 40-50 km Assuanin padolle etelään päin Niiliä seuraten. Kom Ombon kaupunki on maanviljelystään tunnettua aluetta, mutta kaupungin erikoisuus on myös kaksoistemppeli. Temppelin toinen puoli on pyhitetty krokotiilijumala Sobekille ja toinen puoli Horukselle. Viimeistään temppelin valmistuessa 100-luvulla eaa tästä kaupungista tuli merkittävä paikka. Nykyään Kom Ombossa asustaa 71 000 asukasta.




Muinaisen Egyptin eteläisin rajakaupunki tunnettiin antiikin aikana nimellä Swenet. Nykyään tunnemme tämän kaupungin paremmin nimillä Assuan tai Aswan. Nykyään kaupungissa on asukkaita noin 550 000 ja sen alue on yksi maailman kuivimmista asutuista alueista; jos sadetta tulee, se saattaa tulla yhtenä päivänä vuodessa. Kaupaungin vanha nimi saattaa juontaa alkunsa samannimisestä egyptiläisestä jumalattaresta, jonka kreikkalaiset samastivat synnytyksen jumalatar Eileithyiaan ja roomalaiset Lucinaan. Toinen mahdollisuus on, että kaupungin nimi johtuu egyptin kielen kauppaa tarkoittavasta sanasta.

Niili on Assuanin kohdalta yli kahden kilometrin levyinen ja matkaa Välimerelle tulee sieltä vielä 750 km. Täällä sijaitsivat munaisen Egyptin isoimmat kivenlouhimot, joista saatua syeniitiksi kutsuttua graniittilaatua käytettiin mm. suurissa patsaissa ja obeliskeissa sekä pyramidien rakennusaineina. Tällä muinaisella rajakaupungilla oli suuri sotilaallinen merkitys Egyptin kaikkien dynastioiden sekä Rooman valtakunnan aikana ja se oli hyvin tärkeä varuskuntakaupunki. Kaupungin mainitsevat kirjoituksissaan monet antiikin ajan kirjoittajat, kuten Herodotos, Strabon, Klaudios Ptolemaios, Stefanos Byzantionlainen ja Plinius vanhempi ja se mainitaan myös Raamatun Hesekielin kirjassa sekä teoksissa De architectura ja Antonini Itinerarium. Antiikin maantieteilijät kiinnostuivat kaupungista, kun olettivat Kravun kääntöpiirin kulkevan tarkalleen kaupungin kohdalla, jolloin auringon ollessa zeniitissä ei pystysuoralla kepillä olisi lainkaan varjoa. Tarkempi tutkistelu osoitti kaupungin olevan kuitenkin hieman Kauriin kääntöpiirin pohjoispuolella.


Ylä Egyptissä – maanpinta on täällä selvästi korkeammalla kuin lähempänä Välimerta – ensimmäisen kataraktin alapuolella Niilissä on saari, jonka nimi on Elefantine. 1200 m pitkä ja leveimmillään 400 m, norsun syöksyhammasta muodollaan muistuttavalla saarella sijaitsee muinaisen samannimisen kaupungin rauniot ja sen nimikin juontuu kreikan kielisestä sanasta, joka tarkoittaa norsunluuta. Tämä voi viitata siihen, että saarella on joskus käyty norsunluilla kauppaa. Nykyään saari kuuluu Assuanin kaupunkiin, mutta muinaiset egyptiläiset tunsivat saaren nimillä Abu tai Jebu. Kauppa-alukset käyttivät saarta satamana ja saarelta oli helppo puolustaa Egyptin ja Nubian rajaa.

Egyptiläisen mytologian mukaan tällä saarella asui sarvipäinen kataraktien jumala, Khnum, joka saaren alta vartioi ja kotrolloi Niilin vesiä. Meille säilyneiden tietojen valossa saarella on ollut Khnumin temppeli jo kolmannen dynastian faarao Djoserin ajoista lähtien. Myöhemmin paikalle rakentui toinenkin temppeli, jonka rauniot ovat vieläkin osa saaren eteläkärkeä. Tämä temppeli rakennettiin saarelle 30. dynastian faarao Nektanebon aikana juuri ennen kuin Aleksanteri Suuri valloitti Egyptin. Saarella sijaitsee myös Hatšepsutin rakennuttama Satisin temppeli.

Arameaksi kirjoitetut Elefantinen papyrykset sisältävät virallisia asiakirjoja ja kirjeitä Persian valtakaudelta (525-330 eaa.). Näiden mukaan saarella asui juutalainen sotilasyhteisö – mahdollisesti mukana oli myös muitakin aasialaisia – joka ylläpiti saarella omaa Jahven temppeliä. Koska juutalaiset osallistuivat mahdollisesti sotiin nubialaisia vastaan faarao Psammetik I:n hallitsijakaudella, on mahdollista että juutalaissiirtokunta olisi ollut saarella jo n. 600 eaa.


Nykyihmisille Assuanin kaupunki lienee kuitenkin kaikkein tunnetuin Assuanin vuonna 1970 valmistuneesta padosta, joka on yksi maailman suurimmista padoista. Britit aloittivat vuonna 1899 tehdä ensimmäistä patoa, jonka vihkiäisiä vietettiin 10.12.1902. Padosta tuli kaksi km pitkä ja 54 m korkea ja sen tarkoitus oli säädellä Niilin vuotuista tulvaa ja auttaa viljelysten kastelussa. Tätä patoa laajennettiin vielä vuosina 1907-1912 ja 1929-1933. Vuonna 1946 pato oli kuitenkin jo hyvin huonossa kunnossa. Vuonna 1954 Gamal Abdel Nasser tuli Egyptin presidentiksi ja hän sai sovittua rahoituksen Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa uuden padon rakentamiseksi. Tämä hanke kuitenkin peruuntui vuonna 1956 ja Nasser neuvotteli uudelleen asiasta Kiinan ja Neuvostoliiton kanssa. Nyt asia onnistui ja uutta patoa rakennettiin vuosina 1960-70. Rakennusmateriaali patoon tuli käytännössä Neuvostoliitosta. Pato vihittiin käyttöön 21.7.1970 ja se on korkeudeltaan 100 m. Sen taakse muodostui maailman suurimpiin tekojärviin kuuluva Nasserjärvi, joka on n. 480 km pitkä ja 5 250 m2:n laajuinen ja ulottuu pitkälle Sudanin puolelle. Se jätti alleen myös Niilin toisen kataraktin.



Kiireen oravanpyörästä kannattaa jättäytyä paluumatkaa suunnitellessa ja heittäytyä eksoottiselle venematkalle Niilillä felukka-veneellä. Näistä vanhoista purjeveneistä löytyy jo ensimmäiset merkinnät Egyptissä 3 200 eaa. Niilin virtaussuunta on etelästä pohjoiseen eli täältä Assuanista Välimerelle päin. Lähes aina kuitenkin tuulen suunta on vastainen, joten purjehtiminen näillä pienillä aluksilla ei ole mitään kiireisen ihmisen toimintaa. Vaikka haluaisit kulkea tällä pienellä purjealuksella vain n. 40-50 km matkan Assuanista Kom Omboon, pitää Sinun varata matkaan ainakin puolitoista vuorokautta aikaa. Matka tehdään luovimalla koko ajan puolelta toiselle. Matkan varrella voit tutustua vaikkapa suuriin kamelimarkkinoihin Darawin kylässä.

tiistai 26. joulukuuta 2017


Cornelius Henry DeLamater

Yhdysvalloissa John Ericssonin vankin tukija ja henkilökohtainen ystävä oli Cornelius Henry DeLamater (s.30.8.1821 Rhinebeck, New York ja k. 2.2.1889 New York), joka toimi pitkään hänen liikekumppaninaankin. Heidän yhteistyö rakentui siten, että innovaatiot ja suunnitelmat laati John Ericsson ja tuotteet valmistettiin Cornelius H. DeLamaterin tehtaalla valmiiksi, jolloin DeLamerin huoleksi jäi mekaniikka sekä pääoman hankinta rahoitukseen. Cornelius H. DeLamater käytti vuosien saatossa merkittävän suuria summia ystävänsä ideoiden rahoituksiin. Saattoi joskus käydä myös niinkin päin, että DeLamater kaipasi tilapäistä rahoitusta, jolloin hän saattoi asiassaan kääntyä myös varoihin päässeen ystävänsä, John Ericssonin, puoleen. Cornelius H. DeLamater ihaili varauksetta ystävänsä neroutta ja kertoi sen myös eräälle ystävälleen kirjeessä näin: ”Ei kukaan ole koskaan älyävä yhtä selvään kuin minä, kuinka suuri hän on joka suhteessa ja minun käsitykseni mukaan kaikki se, mitä on hänen kiitoksekseen kirjoitettu, on vain hietajyvänen todelliseen kirjoittamattomaan historiaan verrattuna.”

John Ericssonin kiivas luonne alkoi koetella Cornelius H. DeLamaterin ystävyyttä varsinkin myöhemmällä iällä, vaikka he pysyivätkin elämänsä loppuun asti hyvinä ystävinä. Lamater poistui joskus Ericssonin kodista päättäen olla koskaan sinne palaamatta. John Ericssonin sihteeri, Taylor, alkoi sovitella miesten välejä, koska tiesi heidän ystävyytensä laadun. DeLamater ilmoitti sihteerin välityksellä Ericssonille, että Ericssonin hänelle lausumat sanat ehkä olivat syynä siihen, ettei hän enää tullut takaisin Ericssonin taloon. Ericsson taas tähän lausui: ”Jos hän on semmoinen narri, niin pysyköön vain poissa minun puolestani!” Lopulta sihteeri Taylor sai taivuteltua herrat taas sopuun ja yhteisymmärrykseen ja jo seuraavana päivänä Cornelius H. DeLamater koputti jälleen John Ericssonin ovella ja sai tältä ystävällisen vastaanoton.

John Ericssonin parhaan ystävän, Cornelius H. DeLamaterin hauta.

Vaikka John Ericsson kävi suhteellisen vilkasta yhteyttä vanhan kotimaansa sukulaisten kanssa, eivät hänen välinsä aina olleet omaan Nils-veljeensä (s. 31.1.1802 Långbanshyttan, Värmland ja k. 8.9.1870 Tukholma) parhaat mahdolliset. Kävi nimittäin niin, että Nils eteni Ruotsissa kanavatöistä asteittain kanavan ylijohtajaksi. Kun kanava sitten valmistui, Nils sai nimityksen Ruotsin rautatierakennusten ylijohtajaksi ja hieman myöhemmin hänet ansioistaan korotettiin aatelissäätyyn ja vapaaherraksi. Tässä yhteydessä Nils käytti tilaisuuttaa ja muutti isänsä nimen Ericsson Ericsoniksi. Tämä oli kova paikka John Ericssonille, joka suorastaan katkeroitui tästä nimenvaihdosta. Kirjeessään veljelleen hän kirjoitti: ”Täkäläiset ja Ruotsissa asuvat vihamieheni sanoivat – ennenkuin minä vielä olin asiasta kuullutkaan, että rikas ruotsalainen insinööri siihen määrään oli kyllästynyt sukulaisuuteen minun kanssani, että hän muutti nimensä Ericsoniksi, ettei häntä pidettäisi minun sukulaisenani. En voi koskaan unohtaa sitä mielipahaa, jonka tämä sukulaisuuden irti sanominen minulle tuotti. Ehkä on vaimosi tästä osaksi edesvastuun alainen. Sano hänelle, että se pois pyyhkäisty kirjain vielä maksaa hänen lapsilleen puolen miljoonaa.” Kirjeestä huolimatta veljekset jatkoivat kuitenkin kirjeenvaihtoaan jatkossakin.

Ruotsiin John Ericssonilta oli jäänyt poika, Hjalmar Elworth (s. 16.11.1824 Tukholma ja k. 12.7.1887 Jönköping), josta Nils Ericson huolehti. Vuonna 1866 John Ericsson korvasi Nils-veljelleen 14 000 markkaa poikansa hoitamisesta aiheutuneisiin kuluihin. Vasta 48 vuoden iässä Hjalmar – Ruotsin valtionrautateiden ylitirehtöörinä - kirjoitti isälleen, John Ericssonille, ensimmäisen kirjeen. Tämän jälkeen he olivat kyllä jatkuvassa kirjeenvaihdossa ja Hjalmar sai isältään monia arvokkaita neuvoja. Käydessään Ruotsin valtion edustajana Philadelphian maailmannäyttelyssä Hjalmar vieraili myös New Yorkissa isäänsä, John Ericssonia tapaamassa.

John Ericsson kävi kirjeenvaihtoa myös sisarensa ja tämän lasten kanssa sekä lähetti aikain kuluessa hyvin huomattavia rahallisia summia heille, kuten niin monille muillekin sukulaisilleen ja ystävilleen Ruotsissa. Sukulaiset eivät aina sopeutuneet John Ericssonin nurkumiseen ja inttelyyn sekä hänen omituisilta tuntuneisiin mielipiteisiin; hyvittääkseen ja lieventääkseen eripuraa John Ericsson sitten lähetteli merkittäviä rahalahjoituksia perästä päin asianosaisille. Yhdysvalloissakin Ericsson vanhemmiten höltyi avokätiseksi jakaen rikkauksiaan, jopa aivan tuntemattomille ihmisillekin. Eräällä kävelyretkellään hän ajautui keskusteluun köyhän vaimon kanssa ja kuultuaan hänen tilanteestaan, hän välittömästi tyhjensi lompakkonsa sisällön vaimon käteen. Ericssonin sihteeri ei ollut kävelymatkalle varannut rahaa mukaansa huomautti Ericssonille, että he eivät nyt pääsisi lautalla Hudson joen ylitse kotiinsa. Näin Ericsson kääntyi uudelleen köyhän vaimon puoleen ja pyysi tältä pari shillinkiä lauttarahoiksi ja lausui tälle: ”Nyt olemme kuitit!” Sihteerilleen hän tokaisi: ”Minä olen tuottanut vaimolle päivän ilon ja hän on auttanut meitä kotia pääsemään.”

Yhä vain omituisemmaksi John Ericsson muuttui vanhemmiten kotielämässään. Ericsson osti New Yorkista talon vuonna 1864, jonka ympäristö oli miellyttää ja vapaata. Talossaan hän asui yhdessä sihteerinsä Taylorin, Lassöe nimisen tanskalaisen apulaisen ja irlantilaisen taloudenhoitajattaren, Ann Cassidyn kanssa. John Ericsson alkoi vähitellen viettää erakon elämää työhuoneessaan, jossa saattoi nukkuakin yhdellä piirustuspöydällä. Monien ystävienkin täytyi käyttää oveluutta päästäkseen hänen pakeille. Eräällä kerralla Ericsson antoi sihteerilleen Taylorille kirjalliset ohjeet, mainiten niissä mm.:”Sanokaa niille herroille, jotka käynnillään minua kunnioittavat, etten minä millään ehdolla suostu tapaamaan heitä, koska en voi sietää sitä, että minusta kirjoitetaan… En ainoatakaan odotetuista onnentoivotuksista aio julkaista. Voitte näyttää heille aurinkokonettani, jos haluatte. Tutkimuksieni tulos ratkaisevasti todistaa, että auringon pintalämpö on päälle 3 miljoonaa Fahrenheit astetta.”

Ole Bornemann Bull.

Norjalainen viulisti Ole Bornemann Bull (s. 5.2.1810 Bergen ja k. 17.8.1880) vaimonsa Alexandrine Félicien kanssa ja eräs toinen pariskunta käyttivät kerran viekkaudella hyväkseen John Ericssonin heikkoutta musiikkiin tunkeutuakseen hänen taloonsa. Ericsson kuuli työhuoneessa istuessaan viulunsoittoa ja kävi ikkunassa näkemättä, mistä soitto tuli. Hän tunnisti kuitenkin soittajan huudahtaen: ”Se on Ole Bull!” Nyt hän syöksyi jo portaita alas ja törmäsi soittoniekkaan. Näin pariskunnat pääsivät kavalasti Ericssonin juttusille hänen talossaan. Kun Ericsson tajusi tapahtuneen, hän käyttäytyi kuin herrasmies ja oli vierailleen oiva isäntä. Ole Bull arvosti kovasti John Ericssonia, sillä hän oli kerran saanut Ericssonilta pianoonsa uuden kaikupohjan.

Ole Bull vanhempana.

John Ericsson päästi talonsa kauniin ympäristön hoitamattomana uskomattomaan kuntoon; vihannat puut vähitellen katosivat ja lintujen laulu kaikkosi tyystin. Tilalle tulivat junan vihellys ja liikenteen äänet. Ericsson oli kotipaikkaansa kuitenkin niin kiintynyt, ettei hennonut luopua siitä mistään hinnasta. Omaperäisellä tavalla hän koitti erinäisistä häiriötekijoistä päästä eroon. Naapureille hän maksoi korvaukset siitä, että nämä luopuivat haukkuvista koiristaan. Naapuruston nuori neitonen taas sai kultakellon, kun lopetti aamuiset soirmiharjoituksensa soittimen ääressä. Kotitaloonsa alkoi vähitelle pesiytyä rottia, joita vastaan Ericsson kehitteli jälleen uusia kojeita ja laitteita.

Lopulta John Ericsson kävi niin vihamieliseksi kaikkia muutoksia ja uusia asioita kohtaan, ettei hän halunnut lähteä edes maaseudun rauhaan kesää viettämään. Hän laiminlöi oman talonsa kunnostamista ja korjauksia; jopa lattiamattojaan hän hän uusi vain kaikkein kuluneimman tilalle pätkä kerrallaan, jolloin matoista tuli sangen kirjavia. Ericsson suhtautui vähintään epäillen kaikkeen uuteen tekniseen kehittelyyn. Kesti kauan ennen kuin hän suostui ottamaan puhelimen käyttöönsä kotonaan. New Yorkin ilmaradalle hän ei suostunut koskaan menemään ja Brooklynin sillalle Taylor sai hänen vain viekkaudella houkutelluksi. Kirjeet hän halusi lukea käsin kirjoitettuina. Kun hän sai koneella kirjoitetun kirjeen, sai sihteeri Taylor ensin kirjoittaa kirjeen käsin, ennen kuin Ericsson suostui lukemaan kirjettä itse. Aikoinaan Ericsson oli saanut arvostelua ja epäilyä keksinnöillään ja nyt hän lankesi samaan kuitenkin itse kyseenalaistaessaan teknistä kehitystä.

Kapteeni John Ericsson.

Kaikken mieluiten Ericsson vietti aikaansa työhuoneessaan istuen pianotuolilla piirustuspöytänsä ääressä, lipas tuolinsa päällä, jotta istuinkorkeus oli sopiva. Vanhemmiten hän jopa nukkui työhuoneessaan työpöytänsä päällä lipas tai kirja tyynynään. Sihteeri Taylor opasti Ericssonille, että makuualusta voi jatkaa toisella pöydällä, jotta jalkoja ei tarvitse riiputtaa pöydän ulkopuolella. John Ericsson oli kuitenkin ylpeä omasta terveydestään pitkään. Kun tauti sitten alkoi vaivata häntä, ei hän siitä pahemmin välittänyt, vaan jatkoi puuhiaan taudista välittämättä. Vain kerran hän kutsui lääkärin luokseen keskustellakseen taudistaan – Brightin tauti – ja miten sen kanssa tulisi elää, mutta sen koommin hän ei lääkärin kanssa halunnut olla tekemisissä.

Kohtuuttoman kova isku John Ericssonille oli helmikuussa 1889, kun hän sai kuulla hyvän ystävänsä Cornelius DeLameterin kuolemasta. Tämän seurauksena alkoi 86-vuotiaan John Ericssonin kunto heiketä nopeasti ja melko jyrkästi. Hänen säärensä paisuivat ja hän laittoi Taylorin katsomaan lääkärinkirjasta, mitä siinä sanottiin asiasta. Vaivoistaa huolimatta Ericsson jatkoi työskentelyään ja teki jokaaamuisen voimistelunsa säännöllisesti. Kun lääkäri vihdoin kutsuttiin hänen luokseen, oli lääkärin kommentti Ericssonista, että tämä oli ”kahdeksi kolmannekseksi kuollut”. Ajatuksissaan Ericsson kuitenkin viihtyi edelleen työnsä äärellä loppuun asti. Lääkäriltä hän kysyi kuitenkin: ”Voiko ihminen, jolla on Brightin tauti, enää tehdä mitään työtä?”

Kaksi päivää myöhemmin sihteeri Taylor seisoi John Ericssonin vuoteen vierellä ja lausui: ”Nyt lepää. Tämä lepo on ihanaa, ihanampi kuin voi sanoin sanoa.” Seuraavana yönä, 8.3.1889, Taylor näki Ericssonin vuoteen ääressä tämän ”jalon ystävän, tämän suuren ja hyvän miehen” viimeisen hengenvedon. 11.3.1889 kapteeni John Ericsson haudattiin yksinkertaisin menoin. John Ericssonin omaisuus oli hiipunut kahdesta miljoonasta markasta alle miljoonaan markkaan. Omaisuus jaettiin hänen testamenttinsa mukaisesti Taylorin, Laessöen, Anna Cassidyn ja monien ystävien ja sukulaisten kesken.

Ericssonin muistopatsas.



The Army und Navy Journalin toimittaja ja Ericssonin ystävä William Conant Church sai Ericssonin jälkeen jääneet paperit tutkittavakseen ja laati niiden ja muiden dokumenttien pohjalta Ericssonista laajan elämäkerran. Monen vuosikymmenen ajan Ericsson ennätti pitää melko tarkkaa päiväkirjaa elämästään ja ajatuksistaan. Nämä päiväkirjat olivat punaisiin nahkasiteisiin sidottuina hänen työhuoneensa kirjahyllyssä omalla hyllyllään. Monia päiviä Ericsson myös repi pois kirjoista ja silppusi roskiksi nämä sivut.
Vuonna 1890 amerikkalaisella risteilijä Baltimorella kuljetettiin John Ericssonin ruumis Ruotsiin, jonne hän oli halunnut saada viimeisen leposijansa. Eräälle ruotsalaiselle ystävälleen hän oli kirjoittanut vuonna 1886: ”Tunnen vain yhden kotimaan. Levätköön tomuni mieluummin sorakummun alla Ruotsin mannussa kuin tässä maassa marmorisen muistopatsaan alla.” Huhtikuussa 1893 New Yorkissa pystytettiin yleisillä varoilla suuren ruotsalaisen keksijän muistopatsas. Jalustan korkokuvassa on Monitor-laiva taistelussa Merrimacia vastaan sekä höyryruisku Princeton. Tekstinä on ainoastaan yksi sana: Ericsson.


maanantai 20. marraskuuta 2017

Monitor.

Tuoreessa muistissa oli vielä monella John Ericssonin kokema epäonni edellisen laivaprojektinsa kanssa, mutta Cornelius Scranton Bushnellista Ericsson sai nyt uskollisen ystävän. Ericsson luovutti Bushbellille panssaripatterin pienoismallin, jossa oli käännettävä tykkitorni. Hän myös selitti perusteellisesti ystävälleen, kuinka patteri täytyisi rakentaa ja miten sitä tuli käyttää. Näillä toimillaan hän sai ystävänsä Bushnellin vakuuttuneeksi sekä innostumaan asiasta. Bushnell lähti Ericssonin pienoismalli mukanaan New Yorkista suoraan Washingtoniin presidentti Lincolnin pakeille. Seuraavan päivän palaverissa Bushnell sai puolelleen kapteenit Smithin ja Pauldingin, nyt tarvittaisiin vielä kapteeni Davis asiantuntijana tukemaan hanketta. Bushnell joutui taivuttelemaan lisäksi Ericssonia tulemaan itse paikalle Washingtoniin merineuvoston kysymyksiin vastailemaan. Neuvostossa oli vielä kovaa vääntöä puolesta ja vastaan, mutta lopulta Ericsson lähti paikalta mukanaan tieto, että laiva tultaisiin rakentamaan.

Laivan kastettiin Monitoriksi Ericssonin ehdotuksesta. Alus oli monin tavoin ennennäkemätön ja täynnä uusia innovaatioita. Laivan konemestari, Isaac Newton, laski laivassa olleen nelisenkymmentä uutta keksintöä, jotka olisi pitänyt suojata patenteilla. Ericsson ei kuitenkaan hakenut näitä patentteja. Laiva valmistui ennätysajassa; kaikkiaan 100 päivässä laiva oli valmis koeajoon. Välikirja laivasta kirjoitettiin 25.10.1861. Valmiin laivan runko ui melkein kokonaan veden alla, vain puoli metriä jäi pinnan yläpuolelle. Kannen keskellä seisoi pyöreä, ympäri käännettävä tykkitorni. Ericsson oli saanut idean laivansa malliin Ruotsin tukkilautoista. Aaltojen ylilyönti ei vaikuttanut laivan vakauteen. John Ericsson oli koko laivan valmistumisen ajan ylityöllistetty projektissaan. Hän laati kiireellä piirustuksia, valvoi työvaiheita, hoiti aikataulut, yms. Koko kiireisen projektin ajan häntä kiusattiin myös Washingtonista tulleilla kirjeillä, joissa kulloinkin epäiltiin esim. laivan kantavuutta, aluksen vakautta, ilmanvaihdon riittävyyttä ja miehistön pärjäämistä laivalla.

Presidentti A. Lincoln.

Ensimmäisellä koeajolla laiva ei alkuun totellut ohjausta ja paikallinen päivälehti sai tästä aiheen pilkata Ericssonia monisuunnittelijaksi, joka vain tuhlaa maan rahoja. Kävi kuitenkin selville, että Ericssonin laatimissa piirustuksissa ei ollut virhettä, vaan paikallinen insinööri oli – Ericssonin leväperäisen valvonnan vuoksi – rakentanut peräsimen ja sen kiinnityksen väärin. Laiva aiottiin viedä taas telakalle, mutta tästä John Ericsson tulistui hirmuisesti ja lausui: ”Monitor on minun laivani, ja minä sanon, että ei oteta telakkaan!” Kaikkiaan kolmessa päivässä hän itse korjasi virheen, jonka korjaaminen telakalla olisi kestänyt kuukauden.

6.3.1862 Monitor lähti New Yorkista kohti etelää täydellä höyryllä. Etelävaltiot olivat lähettäneet Merrimac-laivan kataliin tuhotöihinsä ja 8.3.1862 se puski Hamptonin edustalla fregatin meren aaltoihin. Tieto kulkeutui tästä laivasta myös Washingtoniin ja presidentti Lincoln ministereineen huolestui asiasta. Heidän palaverissaan lausuttiin: ”Merrimac muuttaa koko sodan luonteen. Se tuhoo kaikki laivamme, pakkoverottaa kaikki rantakaupunkimme. Olen melko varma, että hirviö on paraikaa matkalla Washingtoniin, ja että todenmukaisesti saamme Valkoiseen taloon tykinluodin tai granaatin, ennenkuin tästä huoneesta lähdemme.”

Monitorin ensimmäinen varsinainen matka koetteli alusta monin tavoin. Aallokko oli korkea ja vettä tuli kannen yli ilmanvaihtopalkeitten mataliin imutorviin; tämä aiheutti käyttöhihnojen kastumisen sekä palkeiden oli samasta syystä vaikea toimia. Siksi tuli ei tahtonut palaa kattiloiden alla. Liesi- ja konehuoneisiin tuli siksi häkää ja joitakin miehistön jäseniä täytyi kantaa turvaan. Osasyynä ongelmiin oli myös miehistön kokemattomuus uudella laivalla. Lopulta kuitenkin laiva selvisi matkastaan melko hyvin. Lopulta Unionin hallitus päätti tilata Ericssonilta ja hänen kumppaneiltaan kuusi kappaletta Monitorin kaltaista panssarilaivaa. Tämän tilauksen myötä Ericssonille alkoi tulla muitakin tilauksia Monitorin kaltaisista panssarilaivoista. Häneltä tilattiin kaksi hyvin suurta panssarilaivaa, joista toinen, Dictator-niminen maksoi lähes kuusi miljoonaa markkaa ja sitä pidettiin aikanaan maailman mahtavimpana panssarilaivana.


John Ericsson sai lukemattomia kiitos- ja onnittelukirjeitä kansalaisilta ja tässä vielä lainaus hänen vaimonsa kirjoittamasta kirjeestä: ”Vihdoin on sinun voittosi hetki lyönyt ja varmaan sydämesi ylpeydetä ja ilosta sykkii niin rajusti, että on vähällä pakahtua. Seisot nyt korkeudessa, josta halveksien voit katsella niitä, jotka eivät täällä Euroopassa koskaan tahtoneet suoda lahjoillesi vapaata toimialaa. Times on tapauksesta saanut paljon puhuttavaa. Se on kuin salaman isku kaikille kansoille, ja minä luulen sen saattanen toteen käymään viime kirjeesi ennustuksen, että ’pian Englanti on vapiseva sitä muutosta, joka sodankäynnin alalla tapahtuu’. Tuskin ehkä uskotkaan minua, kun sanon, että se ilo, jota kautta maailman saamasi voitto minussa synnyttää, on niin suuri, että mielenliikutuksesta makaan yöt valveillani. Vaikka toden teolla olenkin kaiken ulkopuolella, on se mitä on tapahtunut kuitenkin tehnyt sydämeni onnelliseksi. Kaikkien kiittäessä sitä mitä olet tehnyt, sinä tuskin välittänet minun kiitoksestani ja minun pitäisi vaieta; mutta myötätuntoni on kokonaan sinun luonasi. Rukoukseni, että sinulle hyvin kävisi, on nyt tullut kuulluksi, maineesi ylpeästi noustua pilviin, ja olen varma siitä, että kun seisot meluavan kiitoskuoron ympäröimänä, löytää joku hetkellinen ajatuksesi minunkin kotiini.”

Sodan aikana Ericssonin panssarilaivat pääsivät hyvään maineeseen kestävyytensä vuoksi. Sodassa kaatui vain kolme miestä Ericssonin panssarilaivoilla, ja sodan tiimellyksessä kaksi hänen panssarilaivaansa upposi, kun oli unohdettu sulkea laivojen kansiluukkut. Yksi laivoista ajoi myös miinaan ja upposi sen vuoksi. Ericsson sai rakennuttaa kaikkiaan kaksikymmentä vähän pienempää panssarilaivaa, joiden rakentaminen maksoi seitsemänkymmentä miljoonaa markkaa. Näiden laivojen idea oli päästä nousemaan virtoja pitkin. Rakentaminen jouduttiin hajoittamaan niin moneen paikkaan ja piirustuksiin tehtiin niin paljon muutoksia, että Ericsson joutui jyrkästi kieltämään niitä omiksi töikseen. Ericsson panssarilaivat herättivät nyt jo kovasti kiinnostusta Yhdysvaltojen ulkopuolellakin, mm. Euroopassa. Panssarilaivoja haluttiin sielläkin rannikkojen puolustamiseen.

Ericsson työskenteli myös määrätietoisesti vanhan isänmaansa, Ruotsin, puolustuksen hyväksi. Ruotsissa rakennettiin ensimmäinen monitor-alus – nimeltään John Ericsson – vuonna 1865 ja pian tuli valmistui useita muitakin aluksia sekä kymmenkunta pienempää Ericssonin suunnittelemaa panssarilaivaa. Ensimmäisen panssarilaivan koneet ja tykit John Ericsson lahjoitti Ruotsille. Ruotsi oli aina John Ericssonille rakas synnyinmaa ja vuonna 1867 hän tunnusti amerikkalaiselle ystävälleen: ”Mielelläni uhraisin elämäni Ruotsin edestä.” Ruotsalaisille ystävilleen kän kirjoitti: ”Jos Ruotsia uhkaa vaara, niin palaan kotiin ja annan itseni, kokemukseni ja omaisuuteni maani käytettäväksi.” Käytännössä kävi kuitenkin niin, että vaikka häntä monin tavoin houkuteltiinkin Ruotsiin käymään ja jopa asumaan takaisin, ei hän enää koskaan palannut elinaikanaan Ruotsiin. Työt New Yorkissa pitivät hänet tarpeeksi kiireisenä.

Vapaaherra Nils Ericson.

Vuonna 1863 teki John Ericssonin veli, Nils hänelle ennenkuulumattoman ehdotuksen: veli houkutteli häntä Skandinaviaan kolmen maan – Ruotsin, Norjan ja Tanskan – insinöörineuvojaksi ja laivastorakentajaksi. Kirjeestä ei selvinnyt, oliko veli saanut toimeksiannon joltakin taholta vai esittikö hän ehdotuksensa vain omissa nimissään. No, kuten jo tiedämmekin, tämäkään ehdotus ei koskaan toteutunut Ericssonin kohdalla ja uudet keksinnöt olivat jälleen vievä hänen aikansa. Häntä kiinnosti mm. vedenalainen sodan käynti, jota varten hän kehitti kaapelitorpedon; liikevoima torpedoon saatiin onton kaapelin johtamasta puristetusta ilmasta. Enää hän ei katsonut tarvittavan kooltaa mittavia panssarilaivoja, jotka olivat hänen näkemyksensä mukaan vain torpedonruokaa. Tässä yhteydessä Ericsson rakensi Destroyer-koealuksen, nähdäkseen keksintönsä mahdollisuudet paremmin.

Kuitenkin tämä hanke ei lopulta johtanut pidemmälle, vaan Ericsson alkoi keskittyä kehittämäänsä aurinkokoneeseen. Hän tutki auringon lämpösäteilyä, mutta hänen esittämä teoria ja arviot auringon lämpötilasta eivät olleet oikeita. Hänen kehittämä aurinkomoottori ei koskaan päässyt toteutukseen asti, vaan sille kävi vähän samanlailla kuin lämminilmakoneellekin. Hän pyrki korkealle, mutta tuloksen sen suhteen jäivät vaatimattomiksi. Aurinkokoneen kehittely maksoi Ericssonille 100 000 dollaria, mutta hän sai keksintönsä avulla sivutuotteena patentin, jolla hän jälleen tienasi monin kerroin enemmän rahaa. Aurinkokonettaan Ericsson sitkeästi kehitteli elämänsä loppuun asti.

Kun John Ericsson 36-vuotiaana matkusti Englannista Yhdysvaltoihin, kuvasi eräs hänen apulaisensa hänen luonnettaan seuraavasti: ”Hänen olentonsa vieraita kohtaan oli suuressa määrin miellyttävä. Sekä korkeita että alhaisia hän alituiseen sai ystävikseen. Ne, joiden kanssa hän työn kuluessa tuli lähemmin tekemisiin, pitivät hänestä paljon. Vertaistensa kesken hänellä oli vähän läheisiä ystäviä, mutta näitä kohtaan hän aina oli sydämellinen ja suora. Alaisiaan kohtaan hän oli ystävällinen, hyvänsuova ja huomioon ottavainen.”

Elämänsä loppupuolella John Ericsson muuttui kuitenkin kovasti; hän saattoi haastaa riitaa ihmisten kanssa, eikä hän kestänyt vastaansanomisia kovinkaan herkästi. Alkupuolella elämäänsä Ericsson oli käyttänyt alkoholia, mutta viisikymmentä täytettyään hän lopetti alkoholin käytön kokonaan. Itsepäisyys muuttui lopulta hänessä jopa tylyydeksi asti. Varsinkin Stocktonin kanssa koettu kokemus katkeroitti häntä tuntuvasti ja sai ajoittain hänet näyttämään ihmisvihaajalta. Samaan aikaan hänen itsetuntonsa oli kuitenkin kasvanut. Tästä todisteena pieni kirjallinen näyte hänen kirjeestään veljelleen: ”Kysy semmoisilta, jotka tietävät, miks’eivät Englanti ja Ranska huhtik. 1 p. Yhtyneet etelävaltioihin, kuten aikomus oli, niin he vastaavat: siitä syystä, kun Monitor 9 p. maalisk. Pelasti Amerikan laivaston tuhosta. Pyörivän tornin tykki se Hamptonin redillä katkaisi miljoonien orjien kahleet ja sai myöhemmin Napoleonin suunnitelmat Mexicossa myttyyn menemään. Kuka voi kieltää, ettei se ollut Monitorin keksijä, joka teki tyhjäksi Napoleonin suuret tuumat.”

Samaisessa kirjeessä John Ericsson kertoo veljelleen vaimonsa kuolemasta ja ilmoittaa syyn heidän eroonsa. Ericson itse kirjoittaa: ”Tulevaisuuteni ja menestykseni maailmassa vaativat, ettei minulla olisi haittana lapsia eikä vaimoa, jolla oli täysi oikeus elää luonani. Kohtalo sai aikaan, että avioliittoni päättyi näin onnettomasti, ja siten sain aikaa uhrata 25 vuoden jakamattoman huomion työlleni, ja olen kohtalolle kiitollinen siitä, sillä jos olisin elänyt semmoisessa avioliitossa, joita sanotaan onnellisiksi, en olisi tullut Amerikkaan.”

Näin katsoen hän tuntuu nähneen tunteilun ja kotoisan onnen pahimpana työnsä esteenä. Ericssonin ei kyllä koskaan voi katsoa olleen aikaansaamaton työssään. Hän teki seitsemän päiväistä työviikkoa läpi elämänsä; tästä johtuen hän sai myös monilta amerikkalaisilta kovaa arvostelua ja häntä yritettiin käännyttää milloin mihinkin uskomuskuntaan. Muuan nainen sai tuta hänen vastauksensa kirjeen muodossa, kun hän pyysi sihteerinsä vastaamaan tälle naiselle seuraavasti: ”Neiti… Kapteeni Ericsson käskee minua ilmoittamaan teille, että hän on tehnyt työtä 365 päivää vuodessa lähes 40 vuotta. Tällä ajalla hän on pyhittänyt enemmän aikaa Luojan ja Maailmana valtijaan hyvyyden ja ihmetöitten tutkimiseen, kuin te olette viettäneet uskonnollisten huoneitten seinien sisällä. Kapteeni Ericssonin mielestä epätäydellinen tietonne tästä asianlaidasta puolustaa teitä, vaikka olettekin kirjeenne kautta menetelleet niin julkeasti.”

Toisaalta John Ericsson piti kuitenkin yhteyttä vanhoihin ja luotettaviin ystäviinsä, kuten esim. kreivi Roseniin. Tähän nuoruuden ystäväänsä Ericsson piti yhteyttä vanhuuden päiviin asti. Seitsemänkymmenen viiden vuoden iässä Ericsson kirjoitti vanhalle ja heikentyneelle ystävälleen seuraavasti: ”Sanomattomalla ilolla olen kuullut, että nyt olet paremmissa voimissa, kuin viime kirjeesi kirjoittaessasi… Pyydän sinua vastaanottamaan mukana seuraavat 28 000 frangia ystävän lahjana uskolliselta ja kiitolliselta ystävältäsi John Ericssonilta."

perjantai 3. marraskuuta 2017


Orkesterinjohtaja Tommy Dorsey.
Thomas Francis "Tommy" Dorsey Jr. oli amerikkalainen trumpetin soitolla aloittanut pasunisti, kapellimestari, säveltäjä ja bändinjohtaja, joka syntyi 19.11.1905 Mahanoy Planessa, Pennsylvaniassa ja kuoli tapaturmaisesti 26.11.1956. Hänet muistetaan parhaiten kappaleista I'll never smile again, Opus one, Song of India ja On treasure island. Tommyn isoveli, Jimmy oli myös muusikko ja orkesterinjohtaja ja jatkoi Tommyn kuoleman jälkeen tämän orkesterin johtamista. Veljekset olivat Theresa ja Thomas Francis Dorsey Sr:n lapsia, kuten perheeseen kuuluneet kaksi muutakin lasta, Mary ja Edward. Tommy aloitti soittamisen big bändeissä jo 15-vuotiaana ja vuonna 1923 hän siirtyi isoveljensä kera soittamaan Detroitiin Jean Goldketten bändiin. Vuonna 1927 Dorsey liittyi soittamaan Paul Whitemanin orkesteriin. Dorseyn veljesten suuri hitti I believe in miracles tehtiin Decca-levy-yhtiölle vuonna 1934, ja bändissä soitti tuolloin itsekin tuleva oman bändinsä johtaja Glenn Miller. Tämän kokoonpanon suurin hitti lienee Every little moment vuodelta 1935. Pian tämän jälkeen Tommy Dorsey lähti kokoonpanosta ja perusti omaa nimeään kantavan orkesterin ja hän käytti laulusolisteina mm. Jack Leonardia ja Frank Sinatraa, joka lauloi orkesterin kanssa useimpia levytyksiä vuosina 1940-1942. Dorseyn orkesterissa soitti ja sovitti musiikkia myös Frank Sinatran sovittajana myöhemmin tunnettu pasunisti ja orkesterinjohtaja Nelson Riddle.
Tommy Dorsey Band.
Frank Sinatra levytti Tommy Dorseyn bändin kanssa.


Vuonna 1956 Tommy Dorsey houkutteli orkesteriinsa tanskalaista trumpetistia ja sovittajaa, Jörgen Peterseniä. Jörgen Petersen syntyi 2.12.1931 Tanskan Randersissa kauppias Wilhelm Petersenen ja Johanna Fredrikke Augusta Besser Petersenin perheeseen nuorimpana viidestä lapsesta. Perheen äiti lauloi ja soitti pianoa, ja oli hyvin sosiaalinen ihminen; musikaalisuus siirtyi varmasti geeneissä Jörgenille, sillä äidin isä Wolf Besser oli aikanaan Tanskan kuuluisimpia viulisteja. Myös Jörgenin vanhempi veli, Willy, oli viulisti ja kapellimestari, ja ohjasi määrätietoisesti pikkuveljensä opintoja musiikkiuraa silmälläpitäen. Jörgen Petersenin ensimmäinen soitin kuusivuotiaana oli neljäsosaviulu, joka sitten veljen ohjauksessa myöhemmin muuttui trumpetiksi.
Jörgen Petersen.

Jörgen Petersen esiintyi jo 14-vuotiaana sinfoniaorkesterin solistina Trumpet kvaget-teoksella ja 15-vuotiaana hän pääsi Århusin musiikkiakatemiaan opiskelemaan. Akatemian hän suoritti neljässä vuodessa saaden vuonna 1951 trumpetistin diplomin. Jörgen innostui hyvin varhain jazz- ja viihdemusiikista, sillä kotona kuunneltiin musiikkia hyvin monipuolisesti; hän alkoi tarkkailla soitinnusta ja instrumenttien värejä. Hänellä oli kyky nähdä musiikki kuvina ja näkyminä. Jo 14-vuotiaasta lähtien hän kävi keikoilla veljensä orkestereissa. Duke Ellington vieraili vuonna 1950 Århusissa ja tämä oli Jörgenille suuri tapahtuma elämässä. Varhain - 16-17-vuotiaana -Jörgen oli jo niin jazzmusiikin lumoissa, että päätti isona muuttaa Yhdysvaltoihin ja luoda komean uran siellä solistina. Trumpetisteista Jörgenin esikuvana oli esim. Harry James, jonka soittoa hän kuunteli tarkalla korvalla ja opetteli matkimalla hänen tyyliään soittaa. Jörgen myös kuunteli paljon levyiltä Stan Kentonin sovituksia ja kopioi hänen soinnutuksiaan.

Varsinaisen läpimurtonsa musiikkimaailmaan Jörgen Petersen teki tammikuussa 1955 ollessaan tuolloin armeijan soittokunnassa värvättynä muusikkona. Odenseen saapui Soldaterstafett (Sotilasviesti) -kiertue, jossa esiintyjinä olivat laulukvartetti Blue Boys sekä Tanskan Radion tanssi- ja viihdeorkesteri johtajanaan kuuluisa kapellimestari Ivan Leth. Organisaattori, kapteeni Bahnsen ehdotti Jörgen Petersenille fanfaarin soittoa esityksessä, mutta Jörgen kieltäytyi ja halusi soittaa omana sovituksenaan Cole Porterin kappaleen Night and Day. Seuraavat kaksi viikkoa Jörgen istui asunnossaan intensiivisesti rakentaen sovitusta kappaleesta. Asunnossa hänellä ei olut edes pianoa, jolla olisi voinut tarkistaa soinnutuksia sovituksesta. Nuorempana hän oli tosin tehnyt kyseisestä Cole Porterin kappaleesta oman sovituksen randesilaisille muusikkokavereilleen. Sovitusta laatiessa hänen työtään helpotti kirjoittaminen taitaville soittajille, joiden soittoa hän oli radion kautta ennättänyt kuulla. Jörgen latasi sovitukseensa dramatiikkaa ja sijoitti sen alkuun ja loppuun näyttävät trumpettisoolot. Kapteeni Bahnsen keksi myös Jörgenille tähän esitykseen taiteilijanimeksi Lill-Jörgenin, joka nimi seurasi häntä aina kuolemaan asti. Kun kappale oli esitetty ja radioitu kaikkialle Tanskaan, oli Jörgen seuraavana päivänä jo kuuluisa soittaja. Puhelin alkoi soida ja työtarjouksia tippua hänelle. Pian Jörgen Petersen soitti jo John Steffensenin kuuluisassa orkesterissa trumpettiaan. Orkesteri tuli maailmalla kuuluisaksi lattarilevytyksistään, joita se teki Al Stefanon orkesterin nimellä.

Vuonna 1956 muuan kykyjenmetsästäjä tarjosi Jörgen Petersenille kirjallista sopimusta liittymisestä pasunisti Tommy Dorseyn orkesteriin Yhdysvaltain Los Angelesiin. Orkesterinjohtaja John Steffenson toimi Jörgenin apuna sopimuksen tulkkauksessa tarkistaen jokaisen pykälän sopimuksesta. Enää Amerikka ei ollut nuorelle miehelle niin houkutteleva vaihtoehto, kuin hän nuorempana oli ajatellut; isossa maassa myös keikkamatkat bussissa olisivat puuduttavia. Jörgen oli jo Al Stefanon orkesterin käydessä esiintymässä Tampereen Teatteriravintolassa ennättänyt tutustua ja ihastua tulevaan Soile-vaimoonsa Suomessa. Lisäksi tuli vielä tieto 18.10.1956 Jörgenin sisarelle, Irma Rossille tapahtuneesta pahasta kolarista, joka invalidisoi Irman loppuelämäkseen. Näiden tapahtumien vuoksi Jörgen Petersen pyysi lisää miettimisaikaa neuvotteluissa sopimuksesta Amerikkaan. Varsin pian eli 26.11.1956 Tommy Dorsey itse kuoli ja Jörgen Petersen antoi sopimusneuvottelujen raueta omalta osaltaan. Tommyn vanhempi Jimmy-veli jatkoikin Dorseyn orkesterin johtajana, ja Jörgen Petersen koki tilanteen omalta kohdaltaan vain huojentavana. Jo alkuvuodesta 1957 Jörgen Petersen soitti - nyt omalla orkesterillaan - taas Tampereen Teatteriravintolassa, jossa oli edellisellä vierailullaan ennättänyt tutustua Rauno Lehtiseen. Uudemman kerran kaverukset tapasivat Westerlundin musiikkiliikkeessä Koskikadulla, jossa Rauno puhui itsensä seuraavan aamun koesoittoon Teatteriravintolassa. Koesoitto onnistui niin hyvin, että Jörgen pestasi Rauno Lehtisen orkesteriinsa ja maksoi hänelle muita soittajia parempaa palkkaakin. Jörgen jäi vuona 1957 Suomeen asumaan Soile-vaimonsa kanssa ja teki muusikon ja sovittajan uransa täällä. Ystävyys Rauno Lehtisen kanssa kesti 50 vuotta aina Rauno Lehtisen kuolemaan, 1.5.2006 asti.
Multi-instrumentalisti, säveltäjä ja sovittaja Rauno Lehtinen.
Robert F. Stockton.

Robert F. Stockton kirjoitti kernaasti ylistäviä artikkeleita sotalaiva Princetonista unohtaen mainita kirjoituksissaan John Ericssonin nimeä ja ansioita laivan suhteen. Lopulta Ericsson ei enää päässyt laivan koematkoillekaan mukaan ja niinpä Ericsson käsitti tulleensa syrjäytetyksi ja ymmärsi Stocktonin vievän kunnian itselleen koko työstä. Eräällä laivan koematkalla sattui kuitenkin vahinko, kun Stocktonin tykki Pacemaker halkesi ammuttaessa ja turmassa menehtyi useampi ihminen, myös Stockton itse haavoittui onnettomuudessa. Saamansa kohtelun vuoksi Ericsson ei ottanut itselleen tapahtumista mitään vastuuta ja kieltäytyi tulemasta Washingtoniin kuultavaksi onnettomuuden vuoksi. Hän vielä vastauskirjeessään moitti Stocktonia ja tästä Stockton suuttui kovasti ja alkoi kostaa Ericssonille tapahtuneen. Hän sai Washingtonin vakuuttuneeksi siitä, ettei Ericssonin työstään lähettämää laskua maksettu. Totta oli myös sekin, että Stocktonin ja Ericssonin välillä ei ollut olemassa mitään välikirjaa työnjaosta. Ericsson oli jättänyt lopulta hallitukselle päätännän korvauksesta, mikä hänelle kuuluisi maksaa hänen patenttinsa käytöstä, ei niinkään menettämästään työajasta.

Stockton alkoi vahingoittaa Ericssonin mainetta mm kertomalla Englannissa tutustuneensa kekseliääseen mekaanikkoon, joka oli rakennuttanut samanlaisen laivan kuin Princetonkin oli propellipotkurineen. Hän kertoi, että mallin saatuaan hän ei enää tarvinnut Ericssonin apua, sillä Yhdysvalloissa malli voitiin helposti kopioida paikallisesti. Edelleen hän jatkaa: ”Kapteeni Ericsson tuli sitten Amerikkaan minun kutsumattani, ja sallittakoon minun lisätä, hämmästyksekseni ja mielipahakseni. Kun hän sitten tunkeillen lähestyi minua ja kun silloin pidin häntä verrattain kyvykkäänä mekaanikkona, niin en tosin ottanut häntä palvelukseeni, mutta sallin hänen kuitenkin erikoisesta suosiosta ja ystävällisyydestä valvoa Princetonin koneitten rakentamista, koska hän niin paljon toivoi ja odotti tämän laivan onnistumisesta.”

Sotalaiva Princeton.

Princetonin vesillelaskun yhteydessä järjestetyillä juhlapäivällisillä Stockton oli kylläkin kertonut etsineensä kautta maailman miestä, joka pystyisi valmistamaan sotalaivan, joka täyttäisi siihen kohdistetut vaatimukset. Tuolloin hän kehui Englannistä tällaisen miehen löytäneensä. Omin sanoi hän innostui kuvailemaan: ”Tämä mies on ystäväni, kapteeni Ericsson, joka istuu tässä rinnallani.” Tämän päälle juotiin vielä maljoja. Toisessa tilaisuudessa Stockton oli esittänyt ”kapteeni Ericssonin, nykyajan suurimman mekaanisen neron maljaa”. Nyt tämä mekaniikan nero olikin enää verrattain kyvykäs mekaanikko. Ericsson esitteli tarkat konepiirrustuksena laivastovaliokunnalle saaden nämä varmoiksi Ericssonin panoksesta asiassa. Eräänlainen tuomioistuin katsoi oikeaksi määrätä hallitus maksamaan Ericssonille 14 000 dollaria hänen lähettämästään 15 000 dollarin laskusta. Lopulta Ericsson sai vain 3 000 dollaria hallitukselta korvauksia patenttinsa käytöstä.

Vuonna 1838 hakemansa patentin Ericsson päästi lopulta raukeamaan, mutta ennätti ennen sitä tienata patentillaan kuitenkin sievoisia summia. Hän sai tuloja patentillaan myös Englannista, sillä siellä pitkien neuvottelujen jälkeen jaettiin 500 000 markkaa neljän propellin keksijän kesken. Toisaalta Ericsson menetti myös suuria summia lähinnä keksimällään lämminilmakoneellaan. 1840-luvulla Ericsson valmisti uuden regeneraattorin, jossa taaja metallilankaverkko otti vastaan ja luovutti taas lämmön. Vuonna 1851 hän sai valmiiksi suuren koekoneen, joka vielä toimi kelvollisesti. Joukko New Yorkin liikemiehiä investoi valtamerilaivan rakentamiseen, joka perustui tähän Ericssonin keksintöön. Laivan valmistus alkoi huhtikuussa 1852 ja sen nimeksikin tuli Ericsson. Ensimmäinen koeajo suoritettiin laivalla tammikuussa 1853 suurin toivein ja Ericssonia verrattiin Newtoniin tai muihin suurmiehiin. Laivan nopeus ei kuitenkaan noussut kuin 11 kilometriin tunnissa ja seuraavilla koeajoilla vauhtia yritettiin turhaan lisätä muutoksia tekemällä laivassa. Vasta kun palamista tehostettiin saatiin vauhti nousemaan seitsemääntoista tai kahdeksaantoista kilometriin tunnissa. Laivan kohtaloksi lopulta muodostui myrskyvihuri, joka kallisti laivaa pahoin ja sai sen horasemaan vettä sisälleen. Seurauksena oli laivan uppoaminen läheisessä satamassa.

Pettynyt Ericsson kuvasi asiaa näin: ”Suotta on kuvatakaan, miltä minusta tuntui nähdessäni veden tulvivan liesiin ja kauniin teokseni tuuma tuumalta painuvan. Jyrkempää siirtymistä ilosta ja ylpeydestä suruun ja pettymykseen on vaikea ajatella. Kahden vuoden uuttera työ oli saatettu onnelliseen päätökseen. Laiva, joka ehkä oli kaunein ja lujin, mitä on milloinkaan rakennettu, liukui mitä tyvenimmällä pinnalla maailman parhaassa satamassa vain muutaman kaabelin mitan päässä ankkuripaikastaan; ja sitten luonnonvoimain oikku muutamassa minuutissa teki lopun kaikesta.”

Laiva kuitenkin nostettiin ja Ericsson oli sitä mieltä, että 70 000 markalla laivan koneisto saataisiin jälleen kuntoon. Laivan koneisto vaihdettiin Ericssonin pettymykseksi höyrykoneeksi ja tammikuussa 1855 joutui John Ericsson lähestymään yrityksen osamiehille lähettämässään kirjeessä toteamaan tappionsa ja toiveenaan esitti, että jokin päivä hänen keksimänsä kone vielä tuottaa enemmän voimaa kuin kokonainen vuori kivihiiliä höyrykoneessa. Varojan vähyyden vuoksi ainakin toistaiseksi hän joutui luopumaan innovaationsa kehityksestä. Hän jatkoi kuitenkin pienempien lämminilmakoneiden kehittämistyötä ja vuonna 1857 pystyi jo pienillä koneilla saamaan tuloksia aikaiseksi. Parissa vuodessa hän sai myytyä 1 000 konetta ja pian oli jo 3 000 konetta varustettu hänen innovaatiollaan. Näitä olivat mm. kirjapainokoneet, nostokoneet ja erilaiset pumput. Eurooppaankin virtasi Ericssonin koneita ja jälleen hän tienasi patentillaan merkittäviä summia rahaa.

Suurimmat ansiot Ericssonille eivät kasautuneet lämmiilmakoneidensa kehittämisestä vaan historiaan hän jäi ilman muuta Yhdysvaltain sisällissodan vuoksi. Sodan syttyessä ei Amerikassa ollut ainuttakaan panssarilaivaa, ja etelävaltiot ennättivät ennen pohjoisvaltioita sellaisen hankkimaan. Huhtikuussa 1861 nostettiin Norfolkin telakan läheisyyteen upotettu suuri fregatti Merrimac ja sen yläkansi poistettiin ja päällystettiin rautakiskoilla eräänlaiseksi panssarilaivaksi. Työt laivalla olivat jo alkaneet, kun pohjoisvaltiot asettivat komitean tutkimaan panssarilaivasuunnitelmia. 29.8.1861 John Ericsson lähestyi presidentti Lincolnia kirjeellä, josta seuraavaksi siteeraus:

Presidentti Abraham Lincoln.

Allekirjoittanut, joka on käytäntöön saattanut nykyisen laivankulkukeinon ja rakentanut ensimmäisen propelli-sotalaivan, tarjoutuu nyt rakentamaan laivan, joka hävittää Norfolkin luona olevan kapinallisen laivaston, joita vihollisen patterit suojelevat. Täten lyhyesti ilmoitettuani, missä aikomuksessa puoleenne käännyn, tahdon nöyrimmin huomauttaa, etten tämän tarjomuksen tehdessäni etsi minkäänlaista yksityistä etua. Olen niin onnellisessa asemassa, että minulla jo on tuhatkunta lämminilmakonetta käytännössä ja hyvät rikastumisen toiveet. Alttius unionin asialle on ainoa syy, joka saa minut tässä vaarallisessa pulassa palveluksiani tarjoamaan – henkenikin, jos se on tarpeellista – esistääkseni suurta asiaa, jota Kaitselmus on kutsunut Teidät puolustamaan. Pyydän Teitä tarkkaan tutkimaan tämän mukana seuraavia piirustuksia. Huomaatte silloin, että ehdottamani keinot ovat sangen yksinkertaisia – niin yksinkertaisia, että voisin kymmenen viikon kuluttua siitä, kun työ on alkuun pantu, asettua Norfolkin luo vihollisen tykkien alle, ja niin tehokkaita, että varmaan luulen voitavan upottaa varastetut laivat ja puhdistaa meri pettureista. Paitsi laivan rakenteen yksinkertaisuutta on luullakseni myös otettava huomioon se seikka, että sillä, joka on tämän suunnitellut, on enemmän käytännöllistä kokemusta ja rakentajakykyä kuin ainoallakaan toisella nykyään elävällä insinöörillä. Olen tehnyt osapuilleen sadan laivakoneen piirustukset ja joka päivä teen omin käsin työpiirustuksia niitä erilaisimpiin mekanisiin konstruktioihin, ja olen tehnyt niin 30 vuotta. Sitä paitsi olen saanut sotilaskasvatuksen ja olen tykistötieteeseen perehtynyt. Siihen, että tätä painostan, ei ole muuta syytä kuin haluni vakuuttaa Teille, että huoletta voitte uskoa minulle ehdottamani työn suorituksen. Ellette voi sitä tehdä, voi maa ehkä menettää ne edut, jotka tarjomukseni sille tuottaa.”

Kapteeni John Ericsson.

Ericssonin epäonni lämminilmakonelaivan onnettomuudessa oli vielä ihmisillä tuoreessa muistissa, mutta liikemies Cornelius Scranton Bushnell (s. 19.7.1829 ja k. 6.5.1896) New Havenista alkoi ajaa John Ericssonin asiaa voimakkaasti. Tämä liikemies oli jo tehnyt hallituksen kanssa sopimuksen ja sitoutunut rakentamaan Galena-nimisen, rautakiskoilla panssaroidun tykkiveneen. Tämän veneen panssaroinnin kantavuus aiheutti epäilyjä ja Bushnell sai tehtäväksi mennä New Yorkiin Ericssonin luo ja tutkia asiaa. Piirustukset tutkittuaan Ericsson oli vakuuttunut, että laiva kyllä kantaisi panssaroinnin ja tietyn matkan päässä kestäisi kuusituumaisen tykin ammuksen.

tiistai 10. lokakuuta 2017


Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulassa.
Alexis Stenvall syntyi 10.10.1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristiina Hambergin perheeseen neljäntenä poikana. Vanhemmat veljet olivat Johannes, Emanuel ja Albert. Myöhemmin vielä perheeseen syntyi tytär, Agnes, joka kuitenkin kuoli jo vuonna 1851 vain 13-vuotiaana. Jo varhain Alexis ilmoitti kotiväelleen alkavansa runebergiksi. Kiven äidinkieli oli suomi, mutta kotona puhuttiin myös ruotsia. Äiti toivoi pojasta pappia.

A. Kiven kuolinmökin tupaa.

Koulu jäi kesken Aleksis Stenvallilla varojen puutteen vuoksi kolmanteen luokkaan vuonna 1852. Hän joutui opiskelemaan yksityisesti ja hän pääsi ylioppilaaksi 23-vuotiaana syksyllä 1857 ja samana vuonna hän heitti pappishaaveet ja omistautui kirjailijan tehtävään. Yliopisto-opintojensa jälkeen Aleksis Stenvall asettui Siuntioon Charlotta Lönnqvistin luokse asumaan vastikkeettomasti. Aleksis Stenvallin merkittäviä tukijoita olivat mm. Fredrik Cygnaeus, Julius Krohn sekä tämän isä.
A. Kiven kamari.

Aleksis Stenvallilla ei ollut elämänsä aikana säännöllisiä tuloja ja hän kärsi viimeisinä vuosinaan unettomuudesta ja vaikeasta alkoholismista. Hänen vaivanaan oli mm. lavantauti useamman kerran. Rahahuolet, kirjojen huono menekki, maaseutu ja professori Ahlqvistin musertavat arviot masensivat Stenvallia kovasti. Vuonna 1870 hänen terveydentilassaan tapahtui dramaattinen käänne heikompaan, kun hän joutui kärsimään mm. sydänoireista, ankarasta päänsärystä ja pahoinvoinnista. Hän käytti kirjailijanimeä Aleksis Kivi kirjoittaessaan. Hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt Seitsemän veljestä julkaistiin toukokuussa 1870 ja tämä kansallisromaanimme sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijoilta ylistystä ja puolustusta August Ahlqvistin kirjallisen murskakritiikin jälkeen. Kiven kirjallinen tuotanto oli alkanut ruotsinkielisestä näytelmästä Bröllopsdansen ja vuonna 1860 Kivi voitti Kullervo-näytelmällä kilpailun, jonka järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Nummisuutareilla (näytelmä) hän voitti valtionpalkinnon vuonna 1865. Muita Kiven kirjoittamia näytelmiä olivat mm. Karkurit, Kihlaus, Olviretki Schleusingenissä, Leo ja Liina, Yö ja päivä, Sankarteos, Lea ja Canzio sekä runokokoelma Kanervala. Kaikkiaan 40 eri kielelle on ainakin käännetty hänen tuotantoaan.
Kuolinmökin liesi.

Syksyllä Stenvall alkoi saada ohimeneviä sairauskohtauksia ja hänet toimitettiin keväällä 1871 ensin Helsingin Uuden Klinikan kautta edelleen Lapinlahden mielisairaalaan. Lapinlahdella hän sai diagnoosin kroonisesta melankoliasta, jonka olisi aiheuttanut verenvähyys, juopottelu ja loukkaukset. Hoidoksi määrättiin kiniiniä, ulostus- ja yskänlääkettä sekä morfiinia. Helmikuussa 1872 hänet kotiutettiin, kun hoito ei näyttänyt tehoavan. Albert-veli otti hänen hoitamisen vastuulleen ja Aleksis asettui asumaan vielä Tuusulan Syvälahteen, jossa hänen elämänsä päättyi 38-vuotiaana 31.12.1872.

A. Kiven kuolinvuode.

Hyvää Aleksis Kiven päivää kaikille kirjallisuuden ystäville!
Kapteeni John Ericsson.

Huhtikuussa 1829 Manchester-Liverpoolin rautatieradan johtokunta ilmoitti maksavansa 125 000 markan palkkion parhaasta veturista, joka täyttäisi määrätyt ehdot. John Ericsson sai kuulla tästä kilpailusta vasta heinäkuun lopulla 1829, mutta alkoi välittömästi valmistaa veturia tähän kilpailuun. Tämä seitsemässä viikossa valmistunut veturi sai nimekseen Novelty ja siitä löytyivät mm. liesipalje ja torvikattila. Braithwaite & Ericsson antautuivat siis kilpailuun täysin kokemattomina veturinvalmistajina tunnetumpaa Stephensonien vetureita vastaan. Stephenson oli itse ollut määrittelemässä kilpailun vaatimuksia ja hänellä oli veturien rakentamisesta mittavampi kokemus. Lisäksi hän pääsi ennen kilpailun alkua testaamaan veturiaan kilpailupaikalla.

Times-lehti kirjoitti kilpailun ensipäivästä näin: ”Kaikkien muitten lokomotivisten höyryvaunujen nopeuden voitti kerrassaan herrain Braithwaite & Ericssonin soma Lontoosta lähetetty kone. Se oli kevein ja siroin kaikista ajoneuvoista, mitä radalla eilen nähtiin, ja nopeus, jolla se kulki, hämmästytti ja ihastutti kaikkia katsojia. Se näytti kerrassaan lentävän ja oli jaloimpia ihmisneron ja rohkean yritteliäisyyden toteutumia, mitä maailma on milloinkaan nähnyt.” Novelty joutui kilpailussa kuitenkin liian koville eikä kestänyt tarpeeksi rasitusta. Toisena kilpailupäivänä veturin liitokset alkoivat pettää ja se poistettiin kilpailusta. Tästä Ericssonin veturista säilyi kuitenkin muutamia erikoisuuksia, joita hänen kilpailijansa otti myös myöhempiin vetureihinsa mukaan; yksi tällainen oli konevoiman siirto käyttöpyöriin vaakasuorasti. John Ericsson rakensi vielä kaksi veturia Manchester-Liverpoolin radan avajaisiin, mutta näiden vetureiden kattilat eivät synnyttäneet riittävästi höyryä.

Novelty-veturi.

Veturikokeilujensa jälkeen Ericsson teki joukon muita innovaatioita, kuten suolanpuhdistuskoneen, luotauskoneen – toimi samalla periaatteella kuin William Thomsonin (lordi Kelvinin) tunnettu syvän meren luotauskone - , hydrostatisen punnituskoneen, viilanuurtokoneen sekä useamman höyrykoneen, mm. eräänlaisen höyryturbiinin. Jälleen oli aika Ericssonin palata lämminilmakoneensa kimppuun.

Ericsson kehitti konettaan lisäämällä siihen ns. regeneraattorin, joka otti lämpöä jo käytetystä lämpöisestä ilmasta ja luovutti jälleen lämmön edelleen seuraavan männän työntöön. Englantilainen pappi Stirling oli vuonna 1826 hakenut samanlaiselle regeraattorille patenttia. Monet oppineet aikalaiset katsoivat nyt Ericssonin yrittävän rakentaa perpetuum mobilea – ikiliikkujaa. Koneen käytölle esteeksi muodostui selkeästi sen vaatima korkea lämpötila. Koneen lämpötila nousi niin korkeaksi, että liika kuumuus tuhosi kaikki konerasvat.

Eräs kanavayhtiö ehdotti vuonna 1833, että siipirattaiden sijasta alettaisiin käyttää laivoissa veden sisään upotettuja vauhtikojeita elo propelleja. Näin Ericssonkin ajautui uuden keksinnön äärelle; aluksi hän rakensi propelliruuvin, ja käsitti heti sen suuret edut. John Ericssonia ei voida kutsua välttämättä propellin keksijäksi, sillä ideaa oli kehitellyt jo englantilainen maanviljelija Pettit Smith (1808-1874). Smith oli jo kouluvuosistaan lähtien innokkaasti rakentanut veneiden ja laivojen malleja. Vuonna 1834 hänen mallistaan löytyy puinen propelli ja toukokuussa – vain kaksi kuukautta ennen Ericssonin hakemaa patenttia – Smith kokeiltuaan useita eri malleja haki patenttia keksimälleen propelliruuville. Ericsson sittemmin kehitteli ideaansa pitemmälle ja hänen propellinsa useammalla lehdellä varustettuna oli kylläkin modernimpi.

Sir Charles Adam.

John Ericsson teki uima-altaassa Lontoossa kokeiluitaan vuonna 1836 pienellä höyryllä käyvällä propelliveneellä. Tämän jälkeen hä sai Liverpoolin amerikkalaisen konsulin Francis B. Ogdenin avustuksella rakennettua 14 metrisen propellilla käyvän laivan. Laiva nimettiin konsulin mukaan ja keväällä 1837 se työnnettiin teloiltaan Thamesin vesille. Tämä hinuri veti perässään joella melkoisella vauhdilla suurempia aluksia merimiesten ihmetellessä asiaa. Teknikot eivät vielä jaksaneet kiinnostua uudesta keksinnöstä. Kesällä Ericsson kutsui koeretkelle koristellulla lotjalla amiraaliteetin lordit; hän esitteli keksintönsä kannelle levitetyin piirustuksin, mutta sai pettymyksekseen huomata etteivät lordit kiinnittäneet asiaan enempää huomiota kuin oli kohteliasta. Amiraaliteetin ensimmäinen lordi, Sir Charles Adam (s. 6.10.1780 ja k. 19.9.1853), kiitteli ensin Ericssonia, mutta esitti pelkonaan Ericssonin vain tuhlaavan asian vuoksi suuria summia täysin turhaan. Sir William Symonds lausui myöhemmin, että perästä työnnettävää laivaa on täysin mahdoton ohjata. Pari vuotta myöhemmin Sir Symonds sai Smithin propellilaivan, Arkimedeksen, koematkalla tosin huomata käsityksensä vääräksi. Tämä vaikutusvaltainen, kaikkia uudistuksia vastustava ja höyryä sekä rautalaivoja vihannut mies pystyi kuitenkin viivästyttämään propelli käyttöön ottamista siinä määrin, että monet kansat ennättivät ennen Englantia toimia asiassa.

Sir William Symonds.

John Ericsson vei avioon vuonna 1836 kauniin ja älykkääksi kuvaillun Amelia Byamin. Nuori nainen seurasi miehensä perässä kolme vuotta myöhemmin tätä Amerikkaan, mutta pitkään he eivät siellä yhdessä eläneet. Vaimo palasi takaisin Englantiin, eivätkä he sen koommin nähneet toisiaan; avioliittoa ei koskaan kuitenkaan purettu ja pari kirjoitteli toisinaa kirjeitä toisilleen. Itsepäinen Ericsson levottomana luonteena sopeutuikin paremmin yksineläjäksi ja hän pitikin avioliittoaan erehdyksenä. Samaan aikaan ajautuivat myös Braithwaite & Ericssonin talousasiat vaikeampaan tilaan, ja lopulta ahdinko oli niin syvä, että Ericssonkin joutui velkavankeuteen. Uuden mahdollisuuden Ericssonille velkavankeudesta pääsyn loi vararikkolaki. Amerikkalainen luutnantti Robert Field Stockton (s. 20.8.1795 ja k. 7.10.1866) mieltyi myös Ericssonin propellilaivaan yllättäen. Stockton, varsin varakas ja kotimaassaan kovin vaikutusvaltainen mies, harrasti teknisiä innovaatioita; hän saapui vuonna 1837 Englantiin hankkiakseen varoja erääseen kanavayritykseen. Hän innostui koeajelulla Ericssonin Ogdenilla laivan tekniikasta ja tilasi saman tien kaksi rautalaivaa Yhdysvaltoihin. Ericssonille hän lausui koeajon jälkeisellä päivällisellä: ”Teidän nimenne on kaikuva Delawere-joen aalloilla, heti kun olemme saaneet propellinne sinne.”

Robert Field Stockton.

Melko pian alkoi valmistua Robert F. Stockton-niminen laiva, joka heinäkuussa 1838 Mercey-joella lykättiin vesille. Laiva sai propellin ja koneet tammikuussa 1839 ja saattoi lähteä Thamesille, herättäen nyt jo suurta mielenkiintoa. Tämä parikymmentä metriä pitkä laiva lähti keväällä 1839 Atlannin poikki Amerikkaan onnellisesti ja ryhtyi heti New Jerseyn kanavalla hinaustöihin. John Ericsson toimi näihin aikoihin erään rautatierakennusyhtiön johtavana insinöörinä, mutta jätti pian paikkansa siellä ja matkusti marraskuussa 1839 Great Westernillä Amerikkaan, sieltä koskaan palaamatta.

Cornelius Henry DeLamater.
DeLamater-Bevin kartano, jossa oli vuokralla ranskalainen kirjailija Antoine de Saint Exupéry vuonna 1942 kirjoittaen täällä kirjansa Pikku Prinssi.


Amerikan mantereella Ericsson koki vähemmän vastustusta, mutta myös tekniset apuvälineet olivat vielä vähissä. Heti hänen saavuttua julistettiin New Yorkissa palkintokilpailu parhaasta höyryruiskusta, jota Ericssonin ei ollut vaikea voittaa. Hänen höyryruiskunsa painoi 2,5 tonnia ja höyrynpaine voitiin nostaa kymmenessä minuutissa; joka minuutti vetti syydettiin 4-5 tonnia aina 31 metrin korkeuteen. Amerikasta John Ericsson löysi itselleen hyvän ystävän ja tukijan Cornelius Henry DeLamaterin (s. 30.8.1821 ja k. 2.2.1889), jonka omistamissa tehtaissa he pääsivät valmistamaan laivoja. Seuraavat vuodet rakennettiin Amerikan vesiväylille useita John Ericssonin suunnittelemia propellilaivoja. Höyrypropelli-fregatin valmistamiseen oli merinviranomaisia huomattavasti vaikeampi suostutella, vaikka Stockton oli sitä lupaillut jo ennen Ericssonin lähtöä Englannista. Lopulta vuoden 1841 lopulla Stockton kirjoitti Ericssonille, että meriviranomaiset olivat tilanneet häneltä 600 tonnin laivan, jonka rakennustyöt alkoivatkin lähes samantien. Laivan koneet valmistettiin John Ericssonin piirustusten perusteella ja koneiden valmistusta hän johti itse henkilökohtaisesti. Laivaan tuli kaksi taottua, suurta tykkiä, joiden putkien halkaisija oli 12 tuumaa eli 30,5 cm. Toisen niistä Ericsson oli antanut takoa jo Englannissa ja tuonut sen tullessaan Amerikkaan vuonna 1839. Toisen, paljon raskaamman, Ericsson tuotti amerikkalaisessa tehtaassa, jonka jälkeen se vielä Ericssonin johdolla porattiin valmiiksi. Tykin Ericsson joutui vahvistamaan, kun putki kuumana ollessaan osoitti heikkouden oireita; vahvistus tehtiin päälle laitetuilla renkailla ja näin putkesta tuli kahdenkertainen.

USS Princeton.

Tästä sotalaivasta tuli nimeltään Princeton. Tätä laivahanketta vastustettiin kovasti; mm. Franklin-laitoksen jäsenet katsoivat laivan rakentamisen olleen valtion varain anteeksiantamatonta tuhlausta. Laivan propelleita pidettiin auttamattomasti liian pieninä laivan kokoon verrattuna. Kun laiva tammikuussa 1844 lähti koeajoon, saivat kaikki vastustajat huomata olleensa väärässä. Laivan koneet oli asennettu vesilinjan alapuolelle ja laiva osoitti heti vahvuutensa.