Urkuri Hans Rott työskenteli täällä.

Perjantaina 31.3.2017 Tampere Filharmonia tuo musiikinnälkäiselle yleisölle kuultavaksi Tampere-talossa Hans Rottin (s. 1.8.1858 ja k. 25.6.1884) todella harvoin kuultavan ensimmäisen sinfonian – Sinfonia nro 1 E-duuri. Teosta Rott ilmeisesti sävelsi vuosina 1878-1880, mutta teos sai ensiesityksensä yli sata vuotta säveltäjänsä kuoleman jälkeen, vuonna 1989, kun Cincinnati Philharmonia Orchestra sen esitti ja sittemmin myös levytti.

Hans Rottin jälkeensä jättämää musiikkia on musiikinystäville säilynyt muutenkin harmillisen niukasti. Toisesta sinfoniasta on säilynyt luonnoksia, mutta niiden perusteella teosta ei ole saatu soitettavaan muotoon. Hänen musiikistaan on säilynyt vain muutama teos, kuten Pastoraali alkusoitto, Julius Caesar alkusoitto ja Alkusoitto orkesterille.

Säveltäjä ja urkuri Anton Bruckner.

Wienin esikaupunkialueella Braunhirschengrundissa syntynyt Hans Rott tiedettiin hyvin taitavaksi. Äiti oli Maria Rosalia Lutz, näyttelijä ja laulaja. Isä oli Carl Mathias Rott (alkujaan Roth), koominen näyttelijä Wienissä. Vanhemmat avioituivat vuonna 1862, mutta isä vammautui vuonna 1874 ja kuoli pari vuotta myöhemmin. Hans sai oppinsa Wienin konservatoriossa; opettajina Leopold Landskron ja Josef Dachs (piano), Hermann Graedener (soinnutus) ja Franz Krenn (sävellys). Urkujensoittoa hän opiskeli urkuri ja säveltäjä Josef Anton Brucknerin (s. 4.9.1824 ja k. 11.10.1896) ohjauksessa vuosina 1874 – 1877. Bruckner kehui erityisesti Hans Rottin Bachin soittoa sekä Hansin taitoja improvisoida. Myöhemmin Hans Rott toimi Wienissä vuonna 1753 valmistuneen katolisen kirkon urkurina. Musiikkiinsa Rott sai vaikutteita mm. Richard Wagnerilta ja Hans Rott jopa vieraili ensimmäisillä Bayreuthin Festivaaleilla vuonna 1876.

Hans Rott uskaltautui näyttämään sävellyksiään kapellimestari Hans Richterille ja säveltäjä Johannes Brahmsille. Varsinkin Brahms tyrmäsi hänet arviollaan, että Hansin olisi paras lopettaa säveltelynsä saman tien. Hans Rott joutui sittemmin vuonna 1881 mielisairaalaan hoidettavaksi. Hänen kuolinsyynä 25-vuotiaana vuonna 1884 oli kuitenkin tuberkuloosi.

Säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler.

Myös kapellimestari ja säveltäjä Gustav Mahler (s. 7.7.1860 ja k. 18.5.1911) innoittui Hans Rottin sävellyksistä, vaikka julkisesti kieltäytyi niitä esittämästä. On epäilty, että Mahler olisi Hans Rottin sairaalassa ollessa lainanneen hänen teoksistaan parhaita osia omiin sävellyksiinsä.

Gustav Mahlerin hauta Wienissä.

Perjantai-illan konsertissa Tampere-talossa Filharmoniamme soittaa myös ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla Matthew Whittallin (s. 1975) teoksen The Heaven That Dwells So Deep. Teoksessa soittaa alttoviulua solistina Ilari Angervo (s. 1968 Helsinki).

Tohtori Leon Schurgers.

Hollantilainen Maastrichtin yliopiston K-vitamiinitutkija, biokemisti ja tohtori Leon Schurgers on arvostettu tiedemies. Leon Schurgers teki vuonna 2002 tohtoriväitöksensä Maastrichtin yliopiston kardiovaskulaarisessa tutkimusinstituutissa K1- ja K2-vitamiinien rooleista luun aineenvaihdunnalle ja kardiovaskulaarisiin sairauksiin. Myöhemmin hän on tutkinut K-vitamiinia hyödyntäen molekyylibiologiaa ja biokemiaa. Hän tutki aihetta eläinten ja ihmisten ravinnon kautta sekä farmakologian menetelmin. Kliinisissä kokeissa hänen tutkimusaiheena oli erityisesti ateroskleroosi eli valtimonkovettumatauti.

Hollannissa vuonna 2004 julistetussa Rotterdamin tutkimuksessa löydettiin, että K2-vitamiinia eniten ruoasta saaneilla oli 50 prosenttia alhaisempi riski kuolla sepelvaltimotautiin kuin sitä vähiten saaneilla. Tutkimuksessa ei havaittu ruokavaliossa yleisemmällä K1-vitamiinilla olleen vastaavanlaista vaikutusta.

K2-vitamiinin hyöty verisuonille haluttiin vielä varmistaa eläinkokeilla. Kokeissa rotille syötettiin ensin sellaista ruokaa, joka sai niiden K-vitamiinivarastot kulumaan loppuun. Tämän seurauksena tietyt K-vitamiinista riippuvaiset elimistön proteiinit eivät pystyneet enää toimimaan ja seurauksena oli valtimoiden paha kalkkeutuminen. Kokeella osoitettiin, että K2-vitamiinilla pystyttiin estämään valtimoiden kalkkiutuminen, mutta K1-vitamiinilla ei todettu vastaavanlaista vaikutusta.

Vielä myöhemmin Maastrichtin yliopiston kliinisissä tutkimuksissa löydettiin, että K2-vitamiini ei vain pysäytä valtimoiden kalkkiutumista, vaan K2-vitamiini voi myös vähentää valtimoiden kalkkiutumista. Näistä tutkimustuloksista kerrottiin ensin tieteellisessä Blood-lehdessä. Tässä tutkimuksessa käytettiin rottia, joiden verisuonet olivat jo kalkkiutuneet. Runsaasti K2-vitamiinia sisältävällä ravinnolla saatiin vähennettyä sydämen aortan kalkkiutumista näillä rotilla. K2-vitamiini aktivoi erään tärkeän proteiinin – matriksi Gla-proteiinin – ja näin K2-vitamiini saa ikään kuin kourat, joilla se voi estää kalsiumin kiinnittymisen valtimoiden seiniin.

Time-lehti kirjoitti näyttävästi vuonna 2005 artikkelin otsakkeella Do You Know Your Calcium Score?. Siinä kerrottiin verisuonten ja sydämen aortan kalkkiutumisen olevan sydäntautien merkittävä riskitekijä. Tämän kalkkiutumisen estämisessä K2-vitamiinilla on aivan erityinen tehtävä!

Saatat miettiä, mistä ravinnosta saisi parhaiten K2-vitamiinia. Ainakin hyvin kypsytetyistä juustoista, kuten Edam-juustosta. Juustoihin K2-vitamiini muodostuu maitohappokäymisen seurauksena. Maidossa valitettavasti K2-vitamiinia ei juurikaan ole. Myös kalkkunassa ja broilerissa on kohtuullisen paljon K2-vitamiinia, mutta näissä se esiintyy sellaisessa muodossa (MK-4) ettei se ole elimistöllemme läheskään yhtä hyödyllistä kuin kypsien juustojen pitkäketjuisemmat K2-vitamiinin muodot (esim. MK-7).

K2-vitamiinin voit saada myös ravintolisänä helposti. Nauti se mielellään luonnollisempana menakinoni-7 muotoisena ja annoksena riittää 45 mikrogrammaa. Hyvin imeytyvän K2-vitamiinin puoliintumisaika on 72 tuntia. Markkinoilta löytyy K2-valmiste, joka sisältää myös D3-vitamiinia. Näin saat estettyä verisuonten kalkkiutumista ja autettua kalkin kiinnittymistä oikeaan paikkaan eli luukudokseen.


Carl Peter Henrik Dam.

K-vitamiinin löysi tanskalainen biokemisti ja fysiologi Carl Peter Henrik Dam (s. 21.2.1895 ja k. 17.4.1976) ja K-vitamiinin kemiallisen rakenteen selvitti lopullisesti yhdysvaltalainen biokemisti Edward Adelbert Doisy (s. 13.11.1893 ja k. 23.10.1986). Molemmat tutkijat saivat Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1943. K-vitamiinit ovat rasvaliukoisia ja siksi ne eivät poistu kovin helposti elimistöstä. Jos kuitenkin käytät varfariinia (Marevan) lääkityksenä veren hyytymistaipumusta vastaan, voi K-vitamiini vaikuttaa varfariinin tehoon. K-vitamiinin lisääntyessä on silloin lääkeannostusta yleensä nostettava. Siksi kannattaa asiasta keskustella hoitavan lääkärin kanssa.

Edward Adelbert Doisy.

Sääksmäen Jutikkalan kartano Esa Hakalan kuvaamana.

Joulukuussa 2006 edesmennyt akateemikko Eino Jutikkala jätti testamentissaan huomattavan 22 miljoonan euron lahjoituksen Suomalaiselle Tiedeakatemialle. Poikamiehenä elämänsä viettänyt Jutikkala määräsi testamentissaan perustettavaksi erillisen rahaston, jonka kartuttamasta tuotosta jaetaan vuosittain humanistiselle tutkimukselle apurahoja. Erityisesti hän toivoi joka kolmas vuosi jaettavan palkinnon ansiokkaasta historiantutkimustyöstä. Eino Jutikkalan historianpalkinnon ovat saaneet professori Viljo Rasila (2007), professori Riitta Hjerppe (2010), professori Kimmo Katajala (2013) ja professori Jari Ojala (2016).

Eino Kaarlo Ilmari Jutikkala syntyi Sääksmäellä 24.10.1907. Suvun juuret löytyvät Jutikkalan kartanosta Sääksmäen pitäjästä, tilalta, jonka Einon isoisä, rusthollari Fredrik Takkula oli hankkinut vuonna 1872 pakkohuutokaupasta ottaen samalla nimekseen Jutikkalan vallinneen tavan mukaisesti. Isoisä oli avioliitossa Justina Serafia Birkman-Tavelan kanssa. Ennen vuoden 1918 torpparilakia kartanoon kuului 750 hehtaaria maata, joista 150 hehtaaria oli peltona. Fredrikin poika, Kaarle muutti sitten sukunimensä Rinteeksi ja näin siis myös Kaarlen poika Eino oli 23-vuotiaaksi asti Eino Rinne, kunnes otti isoisänsä sukunimen, Jutikkalan jälleen käyttöön.

Kuvia Jutikkalan kartanosta.

Fredrik Jutikkalan poika, Kaarle Fredrik (s. 14.6.1863 Huittinen ja k. 22.6.1923 Sääksmäki) oli filosofian maisteri, kirjallisuuden suomentaja sekä tilanomistaja, joka avioitui vuonna 1893 opettaja Hilma Maria Hagelbergin (1869-1948) kanssa. Avioparille syntyi kolme lasta: Ossian, Eino ja Elsa Maria. Lakitieteen kandidaatti Ossi Rinne jatkoi isänsä Kaarlen kuoleman jälkeen Jutikkalan kartanon omistamista vuodesta 1923 lähtien aina vuoteen 1979 asti. Tytär Elsa avioitui kirjallisuustutkija ja professori Johannes Vihtori Lehtosen (s. 5.12.1883 Hollola ja k. 23.5.1948 Helsinki) kanssa, ja leskeksi jäätyään muutti samaan talouteen - tytär Helena Maria (Maija) Lehtonen (s. 10.1.1924 Helsinki ja k. 20.11.2015 Helsinki) muutti myös - Eino Jutikkalan kanssa hoitaen tämän taloutta. Maija Lehtosesta tuli sittemmin professori, opettaja ja kirjallisuustutkija, joka testamenttasi koko omaisuutensa (neljä miljoonaa euroa) Helsingin yliopistolle.

Professori Gunnar Suolahti.

Nuori Eino herätti jo nuorena huomiota erinomaisella muistillaan ja nopealla oppimisellaan. Sääksmäen kansakoulun jälkeen Eino laitettiin Turun suomalaiseen lyseoon, jossa rehtorina oli Einon tädin mies Iivari Valdemar Vanaja (ent. Wallenius, s. 30.9.1869 Hämeenlinna ja k. 17.2.1937 Turku). Eino valmistui ylioppilaaksi Turun suomalaisen lyseon klassiselta linjalta vuonna 1926 neljällä laudaturilla (äidinkieli, reaali, saksa ja ruotsi) ja kahdella cum laude approbaturilla (matematiikka ja latina). Syksyllä 1926 Eino aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa aluksi pääaineenaan kansantaloustiede. Varsin pian pääaine vaihtui kuitenkin Suomen ja Skandinavian historiaan. Eino otti esikuvakseen Suomen ja Skandinavisen historian professori Gunnar Wilhelm  Suolahden (vuoteen 1906 Palander, s. 16.9.1876 Hämeenlinna ja k. 26.12.1933 Helsinki). ”Suolahti laajensi Suomen historiantutkimuksen piiriä sisältämään kollektivistisesti käsitellyn yhteiskunnan, jokapäiväisen elämän ja mentaliteettien historian”, kuvaili Eino esikuvaansa. Suolahti opiskeli vuosina 1898-1899 Leipzigissa Karl Lamprechtin (s. 25.2.1856 Jessen ja k. 10.5.1915 Leipzig) oppilaana, jolta omaksui kollektiivisen historiantulkinnan - tätä kutsuttiin myös kulttuurihistorialliseksi metodiksi.

Einon opinnot sujuivat edelleen nopeasti ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1929 kirjoitettuaan pro gradu-työn Sääksmäen viljelyhistoriasta. Hän suoritti laudatur-arvosanat Suomen historiasta, kansantaloustieteestä sekä arkeologiasta maisterintutkintoa varten. Vuonna 1932 Eino Jutikkala väitteli filosofian tohtoriksi kaksiosaisella väitöskirjalla Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana. Tohtoriksi väitellessään Jutikkala oli vasta 24-vuotias. Helsingin yliopisto sai Eino Jutikkalan historian dosentiksi vuonna 1932. Jutikkala hankki itselleen pedagogisen pätevyyden auskultoimalla Helsingin normaalilyseossa vuonna 1936.

Presidentti Risto Ryti.

Johan Wilhelm Rangell.

Terveydellisistä syistä Eino Jutikkala vapautettiin asepalveluksesta ja hän suoritti palvelun väestönsuojelutehtävissä. Talvisodan aikana hänet otettiin nopeasti valtion tiedotuskeskukseen avustamaan ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia. Jatkosodan aikana Jutikkala toimi Valtion tiedotuskeskuksen tuotantotoimiston johtajana. Tehtävänä oli tuottaa propagandistisia artikkeleita lehdille ja radioon. Jutikkalan toimistossa toimi tuolloin monia nimekkäitä kirjoittajia, kuten esim. Mika Waltari, Lauri Viljanen, Elmer Diktonius ja Toivo Pekkanen.

Lauri Aadolf Puntila.

Presidentti Risto Rydin (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) ajatuksesta lähti liikkeelle sodan aikana kirjahanke, Finnlands Lebensraum. Kirjan kirjoittajat valjasti pääministeri ja lakitieteen lisenssiaatti Johan Wilhelm Rangell (s. 25.10.1894 Hauho ja k. 12.3.1982 Helsinki) apulaisenaan poliittinen sihteeri Lauri Aadolf Puntila (s. 24.8.1907 Hattula ja k. 24.5.1988 Helsinki). Kirjan kirjoittamisesta vastasivat maantieteen professori Väinö Auer (s. 7.1.1895 Helsinki ja k. 20.3.1981 Helsinki), kansantieteen professori Kustaa Vilkuna (s. 26.10.1902 Nivala ja k. 6.4.1980 Kirkkonummi) sekä Eino Jutikkala. Kirja kirjoitettiin suoraan saksankielelle ja kirjaa oli tarkoitus käyttää "tieteellisenä" perusteluna Suomen aluevaatimuksille sen jälkeen, kun Saksa olisi ensin miehittänyt Neuvostoliiton. Auer kirjoitti kirjan maantieteelliset perustelut ja Vilkuna taas katsoi asioita kansantieteen kannalta. Jutikkalan tehtävä oli hankkia perustelut väestötieteen kannalta. Perusteluissaan hän katsoi Suomen olevan leveyspiirinsä tiheimmin asuttua aluetta, jossa väestö lisääntyisi kaikista Pohjoismaista ylivoimaisesti nopeimmin. Siksi idästä tarvittaisiin lisää elintilaa. Alunperin kirjan nimeksi suunniteltiin Das Geographische und Geschichtliche Finnland - Maantieteellinen ja historiallinen Suomi. Saksalainen kustantaja Alfred Metzner Verlag laittoi kirjan nimeksi kuitenkin Finnlands Lebensraum ja kirjailija Yrjö von Grönhagen (s. 2.10.1911 Pietari ja k. 17.10.2003 Helsinki) lisäsi kirjaan vielä kansallissosialistisia ajatelmia ja Adolf Hitler -sitaatteja.

Yrjö von Grönhagen.

Vuonna 1947 Eino Jutikkala nimitettiin Suomen historian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi filosofiseen tiedekuntaan. Vuodesta 1950 lähtien Eino Jutikkala hoiti neljä vuotta valtiotieteellisen tiedekunnan taloushistorian henkilökohtaista ylimääräistä professuuria. Vuonna 1954 Jutikkala nimitettiin Suomen historian professoriksi Jalmari Jaakkolan jälkeen Helsingin yliopistoon ja tästä virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1974. Eino Jutikkala hoiti myös vuosina 1960-66 filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisen osaston varadekaanina sekä dekaanina vuosina 1966-69.

Eino Jutikkalan moniin luottamustoimiin lukeutui mm. Historiallisen yhdistyksen puheenjohtajuus vuosina 1934-46, Historiallisen Aikakirjan päätoimittajuus vuosina 1970-82 ja Helsingin kaupungin historiakomitean puheenjohtajuus vuosina 1964-91. Kesät Jutikkala vietti aina Jutikkalan kartanossa ja hän asui pitkään Etu-Töölössä, josta muutti vuonna 1963 Ullanlinnaan, osoitteeseen Merikatu 3; asunto oli ostettu Gunnar Suolahden veljen, kansleri Viktor Hugo Suolahden (s. 7.10.1874 Hämeenlinna ja k. 23.2.1944 Helsinki) perikunnalta. Eino Jutikkalalle myönnettiin akateemikon arvonimi ensimmäisenä suomalaisena historiantutkijana vuonna 1972.

Arvi Korhonen, Eino Jutikkala ja Jalmari Jäntti luovuttavat Historian käsikirjaa presidentti J. K. Paasikivelle vuonna 1949.

Eino Jutikkalan keskeistä tuotantoa ovat mm. kirjat Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I-II (1932), Sääksmäen pitäjän historia (1934), Suomen historia lukioluokkia varten (Yrjö Oran kanssa, 1936), Suomen postilaitoksen historia (1938), Vääksyn kartanon historia (1939), Finnlands Lebensraum (Väinö Auerin ja Kustaa Vilkunan kanssa, 1941), Finnland, der Vorposten Europas im Norden (Oskari Väänäsen kanssa, 1941), Suomen talonpojan historia (1942), Die Bevölkerung Finnlands in den Jahren 1721-49 (1945), Puoli vuosisataa elintarviketeollisuutta I-II (1945-50), Suomen historian kartasto (1949), Uudenajan taloushistoria (1953), Turun kaupungin historia I-II !1957), Suomen historia (Kauko Pirisen kanssa, 1962), Suomen kansanedustuslaitoksen historia IV:1 (1962), Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria (1965), Suomen poliittinen historia 1809-1975 II (Viljo Rasilan ja Keijo Kulhan kanssa, 1976), Scandinavian Atlas of Historic Towns 1-2, II 1 (1977-90), Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979), Tampereen historia 1905-45 (1979), Kuolemalla on aina syynsä: Maailman väestöhistorian ääriviivoja (1987), Yhteistyötä yli Pohjanlahden (1992), Valtion tiedotuslaitoksen salainen satakronikka (1997).

Eino Jutikkala.

Teoksia, joita Eino Jutikkala on ollut toimittamassa ovat mm. Suomen kulttuurihistoria I-IV (1933-36), Suomen kartanot ja suurtilat I-III (Gabriel Nikanderin kanssa, 1939-45), Hämeen historia I-VIII (1948-86), Längelmäveden seudun historia I-II )1949-54), Presidentin päiväkirja I-II (1967-68), Suomen taloushistoria I (Yrjö Kaukiaisen ja Sven-Erik Åströmin kanssa, 1980) ja Suomen maatalouden historia I (Anneli Mäkelä-Alitalon ja Viljo Rasilan kanssa, 2003). Eino Jutikkala kuoli 99-vuotiaana 24.12.2006 Helsingissä ja hänet on haudattu Sääksmäen hautausmaalle omien vanhempiensa viereen.

Geoffrey Love, pasunisti, sovittaja ja kapellimestari.

4.9.1917 syntyi Todmordenissa (West Riding of Yorkshire) Geoffrey Love; hänellä oli vanhempi sisar, Cornelia. Afrikan amerikkalainen Thomas Edward (Kidd) Love oli pojan isä ja englantilainen äiti oli Frances Helen Maycock. Äiti toimi näyttelijänä ja laulajana ja perhe kiersi Englantia viihdyttäjinä isän kuolemaan asti. Kouluvuosinaan Geoffrey opiskeli pasuunan soittotaidon. Koulunkäynti sai häneltä jäädä 15-vuotiaana ja aivan alkuun hän työskenteli automekaanikkona päivisin ja soitti illat pasunistina tanssiorkestereissa. 17-vuotiaana Geoffrey Love aloitti ammattimuusikon uran orkesterissa, jota johti Freddie Platt.

Britannian kuninkaalliset kiväärijoukot Italiassa.

Vuonna 1936 Geoffrey Love liittyi Jan Ralfininin orkesteriin ja opetteli soittamaan jazzia. Toisen maailmansodan ajan Geoffrey Love palveli Britannian kuninkaallisissa kiväärijoukoissa. Sodan aikana hän opiskeli itselleen taidon orkestroida; hän haastatteli monia muusikoita ja kyseli, kuinka eri instrumenteille kannattaisi kirjoittaa musiikkia. Geoffrey Love avioitui 4.4.1942 Cicely Joyce Petersin (1923-1993) kanssa ja vaimosta tuli Geoffreyn läheinen avustaja sekä työkumppani asioiden järjestäjänä. Avioparille syntyi kaksi poikaa; Adrian (1944-1999) sekä Nigel (1947-2013).

Norman William "Norrie" Paramor.

Sodan päätyttyä Geoffrey Love toimi freelancepasunistina ja -sovittajana ja pian alkoi myös soittaa pasuunaa Stanley Blackin BBC orkesterissa. Samanaikaisesti hän kuitenkin kehitti vielä orkestrointitaitojaan käymällä harpisti Marie Goossensin ohjauksessa. 1950-luvun alussa hän Geoffrey Love liittyi Pieces of Eight-kokoonpanoon soittamaan dixielandjazzia. Samassa kokoonpanossa soittivat mm. Harry Gold (saxofoni) veljensä Laurie Goldin kanssa sekä pianisti Norman William ”Norrie” Paramor (s. 15.5.1914 ja k. 9.9.1979).

Pasunistina toimiessaan äänityssessioissa Geofftey Love sai tehdä myös sovituksia yhä enemmän ja enemmän. Hänestä kehittyi valtavan tuottelias sovittaja ja pian hänen sovituksiaan käyttivät television ja radion orkesterit. Tuohon aikaan nimekkäitä kokoonpanoja, jotka käyttivät Geoffrey Loven sovituksia olivat Cliff Adams Singers, Ambrose sekä Ken Mackintoshin tanssiorkesteri. 1950-luvun puolivälistä Geoffrey Love työllistyi levy-yhtiöiden sovittajina; ainakin Polydor (entinen Philips) ja PolyGram käyttivät häntä ja lopulta myös EMI. 1950-luvun lopulla Geoffrey Love otti käyttöön salanimen ”Manuel and his Music og the Mountains”.

Cliff Adams Singers.

Vuonna 1964 Geoffrey Love vastasi brittiduo Peter ja Gordon-hiteistä – jotka molemmat olivat Paul McCartneyn tekemiä – A World Without Love ja Nobody I Know. MFP:lle (Music for Pleasure-levymerkille) Love teki 1960- ja 1970-luvuilla suuren joukon levyjä, jotka sisälsivät elokuvien ja televisiosarjojen tunnusmusiikkia. Hänet tunnettiin myös tv-tunnussävelmien säveltäjänä ja myöhemmin urallaan hän on levyttänyt myös solistina. Hänen levyjään on myyty yli 2,5 miljoonaa kappaletta; ainakin kerran hän on saanut platinaa, viisitoista kertaa kultaa ja kolmetoista kertaa hopeaa levyillään. Geoffrey Love kuoli Lontoossa 8.7.1991 73-vuotiaana.

Vuonna 1990 valmistui Tampereen Sorsapuistoon Pohjoismaiden suurin kongrenssi- ja konserttitalo, Tampere-talo, jonka 16 monipuolisessa kokous- ja tapahtumatilassa viime vuonna järjestettiin 650 erilaista tapahtumaa. Tampere-talo teki viime vuonna historiansa parhaan tuloksen, 13,5 M€, ja historiansa aikana Tampere-talossa lasketaan käyneen 7,4 miljoonaa kävijää. Viime vuonna (2016) Tampere-talon 30 000 m² tiloissa vieraili 371 000 tapahtumakävijää ja Tampere-talo on valittu seitsemän kertaa Suomen kongressitalojen ykköseksi. Tampere-talo sali on myös valittu Vuoden konserttisaliksi sekä Pohjoismaiden ensimmäiseksi Joutsenmerkityksi kongressikeskukseksi, joka sai Rotisseur-kilvet ensimmäisenä kokous- ja konserttitalona Suomessa.

Tampere-talon kunnianhimoisena tavoitteena on nostaa päiväkävijöiden määrä 420 000 kävijään/vuosi. Samoin se tavoittelee matkailutulojen ja taloudellisen merkityksen nostamista Tampereen alueella 35 M €:sta 46 M € (kasvuksi siis 31 %). 17.6.2017 Tampere-talossa järjestetään Muumimuseon avajaiset; Muumimuseossa tulee olemaan 2 000 taideteosta sekä 42 kuvaelmaa. Muumimuseon lukukirjasto ja The Making of -näyttely on jo avoinna. Muumimuseo tavoittelee 100 000 vuotuista kävijää vuodessa, joista 61 % olisi ulkomaisia vierailijoita.

”Lähden lähes poikkeuksetta tekemään uutta laulua siten, että minulla on sanapari tai fraasi tai kielikuva joka soi päässä, eikä niinkään mitään viestiä. [-] Jos kirjoitan monitasoisen tekstin, niin on todella kiehtovaa, miten ihmisten maailma kohtaa sen laulun. Hienointa mitä biisille voi koskaan tapahtua on, että se alkaa elää omaa todellisuutta, ja siitä tulee verta ja lihaa. On aika huikeata tajuta, että laulusta on tullut paljon enemmän toisen ihmisen elämässä kuin mitä se oli minulle kirjoittaessani”.

Mikko Kuustonen, Helsingin Sanomat/Erkki Laitila 22.3.1994 

”Laulu on valtavan vahva media, mutta en koe julistamista omakseni. Oikeassa olemisen lähtökohta on mielenkiinnoton. Arvostan tarinankertojia, jotka eivät uhoa vaan saattavat kuulijan matkalle”.


Mikko Kuustonen, Helsingin Sanomat/Harri Uusitorppa 11.3.1992

Mikko Kuustosen kiertue saapui tiistaina 14.3.2017 Tampereelle ja samalla oli erinomainen sauma esitellä kymmenen vuoden julkaisemattomuuden jälkeen aivan uusi, yksitoista laulua sisältävä CD-levy sekä levylle ja kiertueelle koottu tuore orkesteri. Tampere-talon suureen saliin kokoontui noin 1 300 sanan ja sävelen kuulijaa ja Mikko Kuustonen sai pidettyä (väliajan kanssa) koko kahden tunnin ja 20 minuutin konsertin tunnelman hyväntuulisen rentona. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla nähtiin ja kuultiin lavalla myös vierailija Kangasalan puolelta, – ”Suomen Eric Clapton” – Heikki Silvennoinen kahden kappaleen ajan.

Mikko Kuustosen nuorekkaassa soittokunnassa kiertueella soittavat seuraavat muusikot: Mirkka Paajanen (viulu ja laulu), Juha Kuoppala (koskettimet), Mikko Kaakkuriniemi (rummut), Jaakko Kämäräinen (basso ja taustalaulu), Pauli Halme (kitarat, pedal steel) sekä Riku Karvonen (kitarat). Samat muusikot ovat musisoimassa Kuustosen uudella CD-levyllä, jonka nimi on Agricolankatu 11. Tällä tallenteella soittavat em. muusikoiden lisäksi myös Jukka Perko (saxsofoni), Teemu Viinikainen (kitara), Johannes Brotherus (viulu) ja Aki Sihvonen (kitara, koskettimet, ohjelmointi, perkussiot ja taustalaulu). Levyn kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat Mikko Kuustosen käsialaa ja Mikko laulamisensa lisäksi soittaa levyllä myös huuliharppua. Levyn tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana toimi Aki Sihvonen ja äänitysassistenttina Leevi Kohonen. Pauli Saastamoinen vastasi masteroinnista.

Tampereen konsertissaan Mikko Kuustonen esitteli yhtyeensä kanssa tuoreen levynsä materiaalia peräti kuuden laulun verran. Solisteina saivat laulaa ja soittaa myös kahden kappaleen ajan sekä Mirkka Paajanen että Heikki Silvennoinen. Mikko Kuustonen heltyi laulaen myös omien laulujensa lisäksi kaksi muiden tekijöiden kappaletta. Kummallakin konsertin puoliskolla saliin tarjoiltiin yksitoista laulua eli yhteensä kaksikymmentäkaksi kappaletta koko musiikkituokion aikana.

Konsertin avasi jykevästi uudesta materiaalista Shanghaijaa, jonka jälkeen herkisteltiin vanhempia kuulijoita Onnentytöllä. Ennen illan yllätysvierailijaa kuultiin vielä uuden CD-levyn materiaalista Karhupuisto ja Lentää osaisin. Tässä vaiheessa yleisön riemuksi lavalle marssitettiin Heikki Silvennoinen, joka aplodeista innostuneina tokaisi Mikolle, että Kuustonen on kyllä kuuluisa, mutta hän on suosittu – ja sillä on vissi ero! Vanhoja verestellessä soi tässä yhteydessä salissa vanha Q.Stone-hitti Waiting For The Dawn – tällä kertaa kuitenkin suomeksi – Vielä vähän aikaa, joka laulu on Silvennoisen ja Kuustosen yhteisesti tekemä. Vielä Heikki Silvennoinen sai laulaa oman soolakappaleen, kappaleen, joka oli kuin kopio Carlos Santanan tutuksi tekemästä takavuosien lattarista, Black magic woman.

Nuori soittajakunta pääsi seuraavaksi tunnelmoimaan akustisempia versioita Mikko Kuustosen vanhemmasta tuotannosta; Kaktusviinan äärellä päästiin esittelemään steelkitaran soitantaa – Mikko lohkaisi tätä kyseistä soitinta esitellessään, että sillä on myös lyhennetty ennen konserttia hänen housunsakin – ja näin Singer–songwriter joutui käsitteenä mankeliin. Mikko Kuustosen Jerusalemiin sai myös seesteisemmän käsittelyn. Nyt oli Mirkka Paajasen vuoro esitellä soolonumeronsa omalta uutukaiselta soololevyltään, Jää. Lopun ajan konsertin ensimmäisestä puoliskosta jakoivat Mikko Kuustosen vanhemmasta tuotannosta omat kappaleet Ei kyyneltäkään ja Aurora.

Jälkimmäinen puolisko Tampereen konsertista lähti väliajan jälkeen liikkeelle Mikon omalla kappaleella Abrakadabra. Kolme seuraavaa laulua esitteli jälleen uuden CD-levyn tuotantoa: Käpälämäkeen, Anna mennä, Anna sekä Hiljaista ja hyvää. Vielä ennen vierasmateriaalin esittelyä yleisö pääsi nauttimaan duoetosta – laulajina Mirkka Paajanen ja Mikko Kuustonen – Kultainen sydän ja palava mieli, joka edusti jälleen Kuustosen vanhempaa tuotantoa. Nyt Kuustonen uskaltautui persoonallisiin tulkintoihin toisten kappaleista. Ensin esiteltiin Ismo Vuorisen sävellys ja Mikael Gabrielin sanoitus, Viimeisen kerran. Heikki Harman sävellys ja sanoitus (Hector) joutui vyörytykseen, kun Woyzeck runnottiin ilmoille.

Konsertin loppuosan muodostivat jo tutut Kuustosen laulut, kun varsinaisen virallisen ohjelman puitteissa soivat vielä Taikuri ja Taivas varjele. Yleisölle oli jo ennätetty palkinnoksi runsaista aplodeista luvata riemullista jälleennäkemistä ja ylimääräistä musisointia, jota sitten saatiinkin kahden kappaleen verran. Ensin yleisöä laulatettiin laululla Enkelit lentää sun uniin ja loppulauluna soi 11. hetki. Vielä tunti konsertin jälkeen Mikko Kuustonen valokuvautti itseään ja signeerasi levyjään innokkaimmille ihailijoilleen Tampere-talon aulassa.

”Uskon ja toivon, ettei maailmalla reissaaminen ole kuitenkaan vieraannuttanut minua suomalaisesta arjesta. Ehkä lauluntekijänä matkustaminen on tehnyt omasta maailmastani moniarvoisemman. Elän jatkuvassa virikkeiden virrassa. Laulujen aiheet eivät lopu; lauluja olisi kirjoitettavana paljon enemmän kuin mihin pystyn tai mitä osaan. [-] Laulut syntyvätkin viime kädessä kuulijan päässä. Kuulijoiden kyky elää todeksi musiikkia on joskus häikäisevä, enkä halua missään nimessä sorkkia tai ’oikaista’ tätä kokemusta”.

Mikko Kuustonen, Musa.fi/Merja Kiviluoma 2/2003