keskiviikko 31. toukokuuta 2017


Arkkitehti Selim Lindqvistin suunnittelema siunauskappeli.
Helsingin Malmin kaupunginosassa sijaitseva Malmin hautausmaa on Suomen suurin hautausmaa, sillä siellä on noin 50 000 hautaa ja sinne on tehty noin 200 000 hautausta. Pinta-alaltaan Malmin hautausmaa kattaa 65 hehtaaria, joista 54 hehtaaria on hautakortteleita. Aikanaan 1900-luvun alussa Malmin hautausmaalla oli jopa oma vesitorni 1930-luvulla - torni on sittemmin poistettu käytöstä ja on museoviraston suojelema kohde - sekä junayhteys, joka oli toteutettu pistoraiteena Malmin asemalta. Säännöllinen junaliikenne n .kahden kilometrin pituisella radalla alkoi jo helmikuussa 1895 ja päättyi vuonna 1954.

Arkkitehti Selim Arvid Lindqvist (s. 19.5.1867 Helsinki ja k. 17.5.1939 Helsingin pitäjä) tunnettiin tuotteliaana miehenä ja hänen suunnittelemansa siunauskappeli valmistui vuonna 1923 Malmin hautausmaalle. Sittemmin siunauskappeli sai seurakseen Itäisen, Läntisen ja Pohjoisen kappelin, jotka valmistuivat vuosina 1950, 1952 ja 1956. Ensimmäinen Malmin hautausmaan krematorio valmistui vuona 1966 ja uusi krematoriorakennus valmistui vuonna 2007.
Malmin hautausmaan vanha asema.

Puutarhamestari Mårten Gabriel Stenius (s. 11.5.1844 Kontiolahti ja k. 22.4.1906 Helsingin maalaiskunta) voitti vuonna 1890 kilpailun ja sai laatia Malmin hautausmaan ensimmäisen kaava- ja istutussuunnitelman. Malmin hautausmaa vihittiin käyttöönsä 10.11.1894, mutta hautaaminen alkoi Malmilla vasta 3.2.1895. Malmin hautausmaan sisälle jäi jo vuonna 1892 perustettu Åbergin hautausmaa, jossa oli merkittäviä sukuhautoja Helsingin pitäjästä. 1900-luvun alussa on Malmin hautausmaalle perustettu toinenkin yksityinen hautausmaa eli ns. Rundmanin hautausmaa (kortteli 34), joka kuitenkin siirtyi sittemmin seurakunnan omistukseen.

Kun Malmin hautausmaa perustettiin, kattoi sen alue n. 27 hehtaaria, mutta tämän jälkeen hautausmaan aluetta on laajennettu useaan eri otteeseen. Viimeksi Malmin hautausmaata on laajennettu vuonna 1997 ns. Viikin kolmiolla; tämä laajennus toi alueeseen seitsemän uurnahautakorttelia ja hautatilaa 10 000 vainajalle sekä kolme arkkuhautakorttelia ja muistolehto.
Kymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta sijainnut Malmin nummi oli vanha sotilaiden harjoituskenttä ja leiriytymispaikka, jonka Helsingin seurakunta osti 1800-luvun lopussa Helsingin pitäjän Malmin kylästä. Päätös Helsingin kaupunkia varten rakennettavasta uudesta hautausmaasta tehtiin vuonna 1888. Vuonna 1946 Malmin hautausmaasta tuli osa Helsinkiä suuressa alueliitoksessa.

Malmin hautausmaan uurnalehto.

tiistai 30. toukokuuta 2017



Vuonna 2016 sai Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä sai 187 187 potilasta hoitoa sairaanhoitopiirin viidessä sairaalassa. Sairaanhoitopiirin konserni käytti rahaa viime vuonna toimintaansa 755,2 miljoonaa euroa. Tilikauden ylijäämä oli 6,5 miljoonaa euroa ja investointien kokonaisbudjetti alittui melkein viidellä miljoonalla eurolla. Yliopistollisista sairaaloista näyttäisi Tampereen yliopistollinen sairaala olevan edelleen selkeästi tuottavin. Kiireettömissä hoidoissa päästään lähes tavoitteen mukaisesti hoitoon, mutta kiireellisessä hoidossa jäädään alle tavoitteen hoitoon pääsyssä.

Vuonna 2016 Pirkanmaan sairaanhoitopiirin palvelujen kokonaiskysyntä kasvoi 3,5 prosenttia vuoteen 2015 verrattuna. Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä potilaiden hoitoon osallistui yhtiöt mukaan laskien kaikkiaan 7889 työntekijää. Pirkanmaan sairaanhoitopiiriin kuuluu kaikkiaan 23 kuntaa; sairaaloita ovat Tays, Valkeakosken ja Vammalan sairaalat sekä Pitkänniemen sairaala. Konserniin kuuluvat myös Lahden sädehoitoyksikkö ja Pitkänniemen kehitysvammahuollon yksiköt.

Tutkimuksen mukaan tietoisuus valinnanvapaudesta on yhä lisääntynyt ja potilaita Pirkanmaalle saapuu lähinnä Kanta-Hämeestä, Vaasasta, Satakunnasta, Helsingistä sekä Uudenmaan alueelta. Taysin tunnettuus on viime vuosina lisääntynyt kasvaneen markkinoinnin ja viestinnän ansiosta. Kun yksi potilas Pirkanmaalta vaihtaa hoitopaikkansa muualle, tulee hänen tilalleen kymmenen hakemaan hoitoa Pirkanmaalta. Pirkanmaan sairaanhoitopiirin johtajana toimii Rauno Ihalainen.

lauantai 27. toukokuuta 2017



Suomen tasavallan kahdestoista presidentti, Sauli Väinämö Niinistö (s. 24.8.1948 Salo) piti seuraavan muistopuheen presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuudessa Helsingin tuomiokirkossa helatorstaina 25.5.2017:

”Suuri suomalainen on poistunut keskuudestamme. Mauno Henrik Koivisto, tasavaltamme yhdeksäs presidentti, on noussut ajasta iäisyyteen. Hän lähti, mutta on yhä lähellämme. Ajatuksineen, tapoineen, arvoineen ja periaatteineen; hän on läsnä.

Muistella nyt tässä häntä; on kuin onnistuneen Suomen tarina samalla liikkuisi kuvina silmien editse.

Presidentti Koiviston ainutlaatuisuus ei ollut siinä, että hän tunsi kansan, vaan siinä, että kansa tunsi hänet. Kansa tunsi; tunnisti, vaikka hänen sanomaansa toisinaan kuvattiin vaikeaselkoiseksi tai tulkinnanvaraiseksi. Kansa oli viisas tulkki.

Pohdiskeleva, fundeeraava tapa lähestyä asioita toi tavallisen kansalaisen lähelle valtiomiestä, lähemmäs kuin Suomen historiassa kenties koskaan aiemmin oli koettu. Mauno Koiviston ytimekkäät ja analyyttisen terävät, kuin usein myös humoristisen lämpimät tokaisut jäävät osaksi suomalaisuutta. Ne kuvastavat ajattelua, periaatteita ja arvoja, jotka yhä vaikuttavat teoissamme ja toiminnassamme.

Tällaista vaikutusta omaan kansaansa voi vahvistaa vain henkilö, joka ei ole pelkästään suuri valtiomies, vaan myös ja ennen kaikkea suuri ihminen.

Työ, opinsaanti ja luottamus ovat suomalaisen menestyksen ja hyvinvoinnin kulmakiviä. Mauno Koivistolla oli vahva omakohtaisen esimerkin antinsa kussakin.

Hänen elämässään työn eetos kirkastuu vertaansa vailla olevaksi monipuoliseksi uraksi, niin kirvesmiehestä satamakonttorin hoitajaksi, kansakoulunopettajasta Suomen Pankin pääjohtajaksi kuin valtiovarainministeristä pääministeriksi sekä lopulta tasavallan presidentiksi.

Näissä toimissaan Koivisto tuli tuntemaan kaikilla tasoilla suomalaista työelämää ja suomalaisen työntekijän. Kenties hän havaitsi, etteivät ihmisten vuorovaikutuksen lainalaisuudet kovinkaan paljon poikkea, oltiinpa rakennuksella haalareissa tai hallitusten pöydissä puku päällä.

Rinnan työnteon Koivisto oli aikuisopiskelija: Ylioppilaaksi tulon jälkeen maisteriksi ja lopulta tohtoriksi. Lahjakkuutta se vaati, mutta myös tiedonjanoa ja vahvaa tahtoa oppia ja osata uutta. Tänä päivänä puhumme paljon elinikäisestä oppimisesta ja aikuiskoulutuksesta; Mauno Koivisto tiesi ne jo vuosikymmeniä sitten.

Puhuessaan Euroopan parlamentin istunnossa vuonna 1993 hän kuvasi: ”Me suomalaiset olemme vakavaa väkeä. Olemme vähäpuheista väkeä. Mutta epäilystä ei pitäisi olla siitä, että pidämme tavallisesti sanamme.”

Tämä on upea ilmaisu, osoitettu puheliaammalle väelle. Monimietteinenkin, kun tarkkaan lukee. Mutta sanoma on selvä: Luottamus on A ja O, meille, ja myös teille.

Mauno Koivisto itse oli aina luottanut. Hän ei epäröinyt ryhtyä vapaaehtoisena väestönsuojeluun ja saman tien rintamalle taisteluun luottamuksensa puolesta.

Siitä ajasta hän kertoi kirjeessään: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.”

Myöhemmin, politiikan kiivaassa 1980-luvun vaihteen pelissä hän joutui luottamaan siihen, että häneen luotetaan. Luotti oikein, luotettiin.

”Joskus on keskusteltu siitä, monesko tasavalta ja kenen tasavalta meillä kulloinkin on menossa. Minusta meillä on se sama tasavalta, joka syntyi vuonna 1917 ja joka järjestyi nykymuotoonsa vuonna 1919.” Näin Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1995 muistelmateoksensa lähes viimeisillä riveillä.

Tätä asiaa voi kyllä arvioida toisellakin tavalla.

Pääministerinä Koivisto joutui kovan paikan eteen vuonna 1981, jolloin hänen johtamaansa hallitusta kammettiin syrjään. Hän totesi tuolloin: ”Hallituksella on aikaa niin paljon kuin eduskunta sitä hallitukselle suo.” Ei siis ollut mitään eduskuntaa ohittavaa valtaa.

Presidenttinä Mauno Koivisto oikeastaan jatkoi samaa teemaa: presidentin valtaoikeuksia kavennettiin ja eduskunnan valtaa, parlamentin kautta, vahvistettiin. Eikä edes hallituksia muodostettaessa taustalla enää ollut nomenklatuuran haamua.

Koiviston linja kiteytyy hänen omassa lausumassaan: ”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä: on parempi, että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä, on parempi, että valtakunnan suuriin ratkaisuihin tarvitaan myös useamman kuin yhden henkilön kanta.”

Koiviston tasavalta oli siis ainakin toisenlainen tasavalta. Eikä sellainenkaan ajatus, että silloin alkoi Suomen toinen tasavalta, ole ollenkaan kaukana.

Mauno Koivisto asettui ulkopolitiikan johtoon kylmän sodan taas kiristyessä. Vakaa harkinta ja hillitty viisaus olivat siinä tilanteessa hänen välineensä. Ei ollut mitään syytä keksiä ulkopolitiikan linjaa uudelleen, kun perinteinen linja jätti riittävästi tilaa joustavaan soveltamiseen.

Vaikeitten vuosien saldoa nähtiin, kun Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajat valitsivat Helsingin kohtaamispaikakseen. Kun tapahtumat vyöryivät ja väylä aukesi 1990-luvun alussa, Koivisto ei epäröinyt sille astua. Koiviston kauden lopputulema oli, että Suomi oli tiiviisti Euroopassa ja lännessä säilyttäen samalla tasapainoiset sekä tasavertaiset suhteet itään. Siitä on ollut hyvä jatkaa.

Yli 50 000 suomalaista jätti Mauno Koiviston surukirjoihin viimeisen tervehdyksensä. Eräs niistä kuului: ”Ylhäällä, alhaalla, sivulla, edessä ja takana eilen, tänään, huomenna on hyvä turvaverkko. Kiitos Jumalalle ja Teille sen eheänä pitämisestä.”

Nämä koskettavat ja kunnioittavat tervehdykset kertovat arvostuksesta, myös kaipauksesta, ja monet myös omakohtaisesta tapaamisesta.

Mauno Koivistosta on paljon tarinoita, joissa usein on opetus. Kerrotaan, että Tähtelään satoi runsas lumi. avulias turvamies tarttui lumikolaan, kunnes isäntä tuli paikalle, otti ohjat ja kolan: ”Tämä on minun lumeni!” Niin, tuli sitten taivaalta tai maasta, isompaa tai pienempää: minä hoidan tonttini, olipa mitä tahansa – sitähän siinä sanottiin.

Lähempänä häntä kuin aiemmin, Kultarannassa muutama vuosi sitten, Koiviston kanssa seurasimme katsomossa lentopallo-ottelua, jossa hänen seniorijoukkueensa kohtasi Raision veteraaneja. ”Olis sittenkin pitäny ottaa ne pelikamppeet mukaan”, sanoi Mauno aina jos oma porukka tuntui olevan alakynnessä. Hänellä oli palavaa halua olla kentällä kuin kentällä antamassa osansa ja vaikuttamassa.

Mutta tämän kaiken yli tulee ”ME”.

”Me”, on jatkuvasti toistuva pronomini Mauno Koiviston muistelmakirjassa. Me, se on Tellervo ja hän, kokevat yhdessä arkipäivää, tekevät yhdessä työtä ja väliin fundeeraavat toisilleen. Joskus ovat eri mieltä ja se päättyy heti, kun lopettaa olemasta eri mieltä Tellervon kanssa.

On suurmiehiä ja on suurnaisia. Yhdessä uskomattoman suuria.

Ei heitä mikään erota.

Koko Suomi muistaa tänään presidentti Koivistoa ja hänen elämäntyötään syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta tuntien sekä hänen läheistensä suruun osaa ottaen.”

perjantai 26. toukokuuta 2017



Lauantaina 7.9.1929 tapahtui Tampereen Näsijärvellä Siilinkarin edustalla Suomen sisävesien synkin onnettomuus Kuru -nimiselle höyrylaivalle. Näsijärvi on Suomen kuudenneksitoista suurin järvi. Kuru lähti Mustanlahden satamasta matkalleen klo 15.15, vaikka tuulen voimakkuus tiedettiin melko kovaksi jo silloin. Päätöksen matkalle lähdöstä teki laivan kapteeni Onni Saarinen keskusteltuaan asiasta ensin perämiehensä kanssa. Laivalla oli mukana kahdentoista hengen miehistö sekä 150 matkustajaa.

Näsinselällä Kuru keinui jo uhkaavasti pituussuunnassa ja laiva joutui hidastamaan vauhtiaan aallokossa. Siilinkarin lähellä laiva lopulta joutui ristiaallokkoon ja laivan koneet sammutettiin lopulta täysin. Aallot pääsivät tunkeutumaan laivan kannelle sekä täytti kannen vedellä. Laivan keula painui jo uhkaavasti alaspäin, mutta toinen iso aalto pääsi sitten tunkeutumaan matkustajatiloihin hajotettuaan matkustaman oven sitä ennen. Nyt laiva alkoi kallistua hieman vasemmalle ja vasemmalta puolelta pääsi lisää vettä kääntäen laivan sivutuuleen ja lopulta kaatamaan laivan kyljelleen.

Sekä laivan kaatuminen että uppoaminen kävivät silminnäkijöiden mukaan todella nopeasti ja vain hyvin harvat pääsivät pelastautumaan onnettomuudesta. Noin puolet laivan matkustajista jäi loukkuun laivan sisäosiin ja veden varaan joutuneistakin valitettavan usean hukkuivat kylmässä vedessä. Yksi laivan kolmesta pelastusveneestä jäi onnettumuuslaivan alle, toinen lähti itsekseen ajelehtimaan ja kolmas laskettiin veteen matkustajien ja kapteenin avulla. Tämäkin pelastusvene kuitenkin kaatui aallokossa, mutta kolme matkustajaa pääsi turvaan kaatuneen veneen varassa.

Paikalle tulleelle Tarjanne-laivalle saatiin pelastettua 13 henkilöä ja hinaaja Näsijärvi sai korjattua kolme henkeä aalloista turvaan. Lisäksi Suunta-niminen moottorivene rohkeasti pelasti aalloista kaksi henklöä. Yksi henkilö pääsi omin avuin uimaan rantaan asti pelastusvöiden avulla. Kaikkiaan Kurun onnettomuudesta pelastui 22 henkilöä. Etsintä onnettomuusalueella lopetettiin 29.9.1929 ja vielä tuolloin oli kateissa kuusi henkilöä. Melkein 140 henkilöä hukkui Kurun upottua Siilinkarin edustalla ja uhreille järjestettiin joukkosiunaus Kalevankankaan hautausmaalla. Onnettomuuden muistomerkiksi Näsinkalliolle pystytettiin myös patsas uhrien muistoksi. Onnettomuuslaivan kapteeni todettiin tutkimuksissa syyttömäksi onnettomuuteen ja hänet vapautettiin joulukuussa 1931 hovioikeudessa kaikista syytteistä.


Onnettomuuden vuoksi Tampereen 150-vuotisjuhlia syyskuussa jouduttiin perumaan. Samoin siirrettiin kuukaudella Hotelli Tammerin avajaisia samaisen onnettomuuden vuoksi. Hotelli Tammerin suunnitteli kaupunginarkkitehti Bertel Evert Strömmer (s. 11.7.1890 Ikaalinen ja k. 18.4.1962 Tampere) ja rakennus edustaa klassismia. Hotelli tuli maksamaan melkein kahdeksan miljoonaa markkaa. Hotelli Tammerin ensimmäinen ravintoloitsija oli Alexander Adlivankin.

torstai 25. toukokuuta 2017

Arkkitehti Lars Sonck.

Suomalainen arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki) oli kansallisromanttisen kauden tunnetuimpia arkkitehteja ja hänen vanhempansa olivat kirkkoherra Knut Sonck ja Anna Rebecka Nordström. Jo 23-vuotiaana Lars Sonck voitti Turun Mikaelinkirkon suunnittelukilpailun. Muita sangen merkittäviä Sonckin suunnittelemia rakennuksia ovat esim. Tampereen Johanneksen kirkko (nyk. Tuomiokirkko), Kallion kirkko, Pyhän Yrjön kirkko, Mikael Agricolan kirkko, Kultaranta, Sibeliuksen Ainola, Uuno Klamin kesähuvila, Alfred Kordelinin hautakappeli ja Hyvinkään parantola. Professori arvonimi annettiin Lars Sonckille vuonna 1921 ja kunniajäsenyys Suomen Arkkitehtiliitossa myönnettiin vuonna 1930 hänelle.

Ainola Tuusulanjärven kulttuurimaisemassa.
Jussinkylässä sijaitseva Johanneksen kirkko rakennettiin vuosina 1902-1907 ja Lars Sonckin käyttämänä esikuvana toimi Finströmin kirkko, Ahvenanmaalla. Lars Sonck voitti kirkosta järjestetyn suunnittelukilpailun vuonna 1899. Kirkon rakennustyöt alkoivat aikanaan hätäaputyönä. Kirkon kuuluisat freskot ovat taidemaalari Hugo Simbergin (1873-1917) tekemiä. Ylösnousemus -nimisen alttaritaulun ja kuorin ikkunateoksen valmisti Magnus Enckell (1870-1925). Kirkon koristeli koristemaalauksillaan Carl Slotte (1878-1946). Kirkon julkisivujen ja sisätilojen ornamentiikan suunnitteli arkkitehti Valter Jung (1879-1946).

Tampereen tuomiokirkko. Kuva © Esa Hakala 2017.

110-vuotiasta ja 100-vuotiasta Suomea juhlittiin sunnuntaina 21.5.2017 klo 19 Tampereen tuomiokirkossa urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen urkukonsertilla, jossa soi ainoastaan suomalainen musiikki. Konsertti alkoi Sibeliuksen musiikilla; Intrada uruille op. 111A (1925), joka kantaesitettiin Helsingissä 22.8.1925. Sibelius sävelsi tämän kappaleensa Ruotsin kuningasparin vierailun kunniaksi. Teos oli kyllä ensin tarkoitettu neljänneksi osaksi viisiosaisesta urkusarjasta, joka ei koskaan valmistunut. Urkusarjan osien työnimiksi Sibelius nimesi seuraavat: Preludium, Interludium, Foos (Phos) Hilaron Arioso, Intrada ja Postludium. Urkusarjan osista jäi kaikkiaan kaksi uupumaan.

Sydämeni laulu, op 18 nro 6 ja Barcarole kymmenen pianokappaleen sarjasta op. 24 seurasivat välittömästi Intradaa. Sibeliuksen jälkeen Kalevi Kiviniemi syöksyi soittamaan omat teoksensa Toccata ja Improvisaatio ”Suomi 1917”. Joonas Kokkosen Lux aeterna seurasi seuraavaksi konsertissa. Suomalaismestareista esiteltiin seuraavaksi Toivo Kuulan Surumarssi ja Oskar Merikannon Rukous.

Urkutaiteilija Kiviniemi jatkoi urkukonserttia tämän jälkeen omalla sävellyksellä Johdanto, teema ja variaatioita, jonka seuraksi kirkossa kaikui säveltäjä Aulis Sallisen (s. 1935) Chaconne. Urkukonsertti sai juhlavan päätöksen Jean Sibeliuksen Finlandialla, op. 26.

70-äänikertaiset tyyliltään romantiikan kauden urut valmisti vuonna 1929 Kangasalan Urkutehdas. Pneumaattisten urkujen 44-äänikertaa pilleineen ovat peräisin vuodelta 1906 kirkon alkuperäisistä, Juho Albanus Jurvan (s. 9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 USA) rakentamista uruista. Säveltäjä ja urkutaiteilija Oskar Merikanto - vuoteen 1882 Mattsson - (s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) kävi maaliskuussa 1906 testaamassa urut ja antoi niistä oman lausuntonsa: ”Monet seikat ovat kerrassaan hämmästyttäneet, en uskonut niin paljon uutta ja urkurakennustaiteen alalla arvokasta tapaavanikaan. Urkujen ääni lähentelee jotensakin paljon saksalaisten urkujen miellyttävää ääntä, siistin ja hienon tekotapansa puolesta vievät nämä urut vielä ulkomaalaisistakin voiton.”

Kansainvälisesti tunnettu urkutaiteilijamme Kalevi Kiviniemi valmistui kanttori-urkuriksi Kuopion konservatoriosta vuonna 1981 ja suoritti Sibelius-Akatemiassa urkudiplomin vuonna 1983. Lisäksi Kiviniemi on tehnyt vuosien saatossa useita opintomatkoja eri maihin ja hänet tunnetaan erityisesti ranskalaisen musiikin taitajana. Vuosina 1985-2000 Kalevi Kiviniemi toimi Lahden Ristinkirkon urkurina ja Lahden kansainvälisen urkuviikon johtajana Kiviniemi toimi Aimo Känkäsen jälkeen yksitoista vuotta. Vapaaksi urkutaiteilijaksi Kiviniemi heittäytyi vuonna 2000, mutta konserttikiireiltään hän on ennättänyt myös tuomaroimaan monia kansainvälisiä urkukilpailuja – mm. Nürberg 1996, Capri 1998, Speyer 2001, Korschenbroich 2005 ja St Albansin kansainväliset urkukilpailut 2013 - ja pitänyt mestarikursseja niin Suomessa kuin ulkomailla.


Vaivaiset 800 musiikinnälkäistä kanssakuulijaa eksyi maanantaina 15.5.2017 klo 19 Tampere-talon suureen saliin nauttimaan saksalaisen SWR sinfoniaorkesterin vierailukonsertista. Orkesteri on toiminut vuoden 2016 alusta, kun perinteikkäät Stuttgartin sekä Freiburgin ja Baden-Badenin radio-orkesterit päätyivät yhteen. Orkesterin kotikaupunki on Stuttgartissa ja vakituiseen se konsertoi myös Freiburgissa ja Mannheimissa. Kaudella 2016-2017 orkesteri soitti 91 sinfoniakonserttia ja 15 kamarimusiikkikonserttia sekä myös paljon nykymusiikkia ja kaikkiaan 13 kantaesitystä.

Vasili Serafimovich Sinaiski (s. 20.4.1947 Abez, Komin tasavalta) on venäläinen kapellimestari ja pianisti, joka sai opetuksensa arvostetulta Ilja Musinilta Leningradin konservatoriossa. Sinaiski aloitti musiikillisen uransa Kirill Kondrashinin asisstenttina Moskovan Filharmonisessa orkesterissa ja vuonna 1973 Vasili Sinaiski voitti Herbert von Karajanin-kapellimestarikilpailun Berliinissä. Vuosina 1976-1989 Vasili Sinaiski toimi Latvian kansallisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina sekä Moskovan Filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja musiikillisena johtajana vuodet 1991-1996. Vierailevana kapellimestarina hän on toiminut Hollannin Filharmonisessa orkesterissa sekä Bolshoi-teatterin musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Vuosina 2007-2011 Sinaiski johti Malmön sinfoniaorkesteria pääkapellimestarina. Samanaikaisesti konserttiuransa kanssa hän on hoitanut Pietarin konservatoriossa professuuria ja opettanut tulevia kapellimestareita menestyksellisesti.


Vuosina 1996-2012 Vasili Sinaiski johti BBC:n Filharmonikoita päävierailijana levyttäen orkesterin kanssa runsaasti mm. Rimsky-Korsakovin, Balakirevin, Tšaikovskin, Szymanowskin ja Šostakovitšin teoksia. Nykyään Sinaiski nauttii BBC:n filharmonikoiden emeritus-kapellimestarina olosta ja hän on myös Malmön sinfoniaorkesterin kunniakapellimestari. Viimeksi kuluneina vuosina olemme nähneet Sinaiskin johtamassa mm. Dresdenissä, Pietarissa, Birminghamissa, Stavangerissa, Los Angelesissa, Lontoossa ja Berliinissä. Musiikkia seuraavat saattavan hyvinkin muistaa taannoisen Helsingin kaupunginorkesterin konsertin hänen johdollaan, jossa pianosolisti Boris Giltburg hyppäsi Sergei Prokofjevin toisessa pianokonsertossa kymmenkunta tahtia yli myrskyisässä kadenssissa.

Maailman huippusellisteihin kuuluva Saksan Münchenissä 1976 syntynyt Daniel Müller-Schott tuli paikkaamaan SWR-orkesterin kiertueelle Sol Gabettan jättämää aukkoa Edward Elgarin lokakuussa 1919 kantaesitetyllä Sellokonsertolla op. 85 e-molli. Daniel Müller-Schott tuli tietoisuuteen vuonna 1992 voittamalla 15-vuotiaana Moskovassa nuorten muusikoiden Tšaikovski-kilpailun. Daniel Müller-Schott käyttää soittimenaan ”Ex Shapiro” Matteo Goffrillerin (1659-1742) Venetsiassa vuonna 1727 valmistunutta selloa.



Daniel Müller-Schott on tehnyt runsaasti yhteistyötä monien kansainvälisten orkestereiden solistina, kuten mm. New Yorkissa, Clevelandissa, Chicagossa, Bostonissa, San Franciscossa, Philadelphiassa, Los Angelesissa, Lontoossa, Birminghamissa, Australiassa ja Tokiossa sekä useiden saksalaisten orkestereiden kanssa kotimaassaan. Monet kuuluisat kapellimestarit ovat työskennelleet hänen kanssaan, mm. Charles Dutoit, Alan Gilbert, Iván Fischer, Christoph Eschenbach, Lorin Maazel, Neeme Järvi, Sakari Oramo, Jukka-Pekka Saraste, Krzysztof Urbański, Vasily Petrenko, Vladimir Ashkenazy, Kurt Masur, André Previn ja Andris Nelsons. Daniel Müller-Schott tekee mielellään omia sovituksia teoksista ja työstää myös nykymusiikkia.

Vuonna 2013 Daniel Müller-Schott sai Anne-Sophie Mutter -säätiön Aida Stucki -palkinnon erityisistä ansioistaan sellorepertuaarin kehittäjänä. Keväällä 2017 hän taas otti vastaan ICMA -palkinnon (International Classical Music Award) parhaasta kamarimusiikkilevytyksestä yhdessä Julia Fischerin kanssa. Vuonna 2006 Daniel Müller-Schott levytti Mozartin Pianotrioja yhdessä Anne-Sophie Mutterin ja André Previnin kanssa. Pianisti Angela Hewittin kanssa hän on levyttänyt Beethovenin teoksia sellolle ja pianolle.

Vierailukonsertin aluksi soi reilu varttitunnin mittainen Zoltán Kodályn Tansseja Galantasta, jonka Budapestin filharmoninen yhdistys tilasi säveltäjältä 80-vuotispäivänsä kunniaksi vuonna 1933. Teoksen nimi tulee Galantan kaupungista, joka nykyään sijaitsee Slovakiassa, mutta joka aikoinaan kuului Unkariin 1800-luvun lopulla. Täällä säveltäjä nautti nuoruusvuosinaan joitakin vuosia kuuluisan mustalaisorkesterin musiikista. Kuuluisa unkarilainen säveltäjä Béla Bartók kuvaili hyvää ystäväänsä Zoltán Kodálytä seuraavasti: ”Jos minun pitäisi nimetä yksi säveltäjä, jonka teoksissa unkarilainen henki saa täydellisimmän ilmentymänsä, minä vastaisin Kodály. Hänen musiikkinsa todistaa hänen uskostaan unkarilaisuutta kohtaan.” Tanssit Galantasta perustuvat suosittuun verbunkos-tyyliin, joka esiintyi sotilaiden värväysmusiikkina.


Sir Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) sellokonsertto kantaesitettiin lokakuussa 1919 Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa, mutta vielä tuolloin teoksen arvoa ei heti oivallettu. 21.5.1919 oli Wigmore Hallissa saanut ensiesitykset Pianokvintetti a-mollissa ja jousikvartetto e-mollissa. Edward Elgarin vaimo, Alice Elgar kuoli melko pian sellokonserton ensiesityksen jälkeen lyhyen sairastamisen jälkeen keuhkosyöpään 7.4.1920.

Konsertin loppuosan täytti upea säveltäjä Johannes Brahmsin 3. Sinfonia. Johannes Brahmsilta kesti pitkän tovin ennen kuin hän tohti käydä sinfonioitaan säveltämään. Schumannin pariskunta liittyi läheisesti Johannes Brahmsin historiaan, suorastaan kolmiodraamana. Robert Schumannin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää hänen vaimoltaan Claralta salassa ja järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävttärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyvän kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Johannes Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Fernandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Johannes Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytäneen Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja heidän yhteinen lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuutta ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on varmasti käsitelty.



Brahmsilla oli kovia paineita ennen kuin hän päästi käsistään ensimmäisen sinfonian vuonna 1876 ollessaan jo 43-vuotias; hän itse koki vääjäämättä olevansa suuren esikuvansa, Beethovenin varjossa pitkään. Brahmsille tarjottiin samana vuonna (1876) myös Düsseldorfin musiikkiyhdistyksen johtajan virkaa - tästä tehtävästä hän kylläkin kohteliaasti kieltäytyi -, samaa virkaa, jota oli aiemmin hoitanut säveltäjä Robert Schumann. Kaikki hänen neljä sinfoniaansa ovat nykyään orkestereiden perusohjelmistoa ja hyvin suosittuja teoksia. Toinen sinfonia valmistui jo seuraavana vuonna eli 1877, kolmas sinfonia vuonna 1883 ja neljäs vuosina 1884-1885.
Kesän 1883 Johannes Brahms vietti 52 000 asukkaan pienessä kaupungissa Wiesbadenissa, joka sijaitsee Taunus-vuoren ja Reinin välimaastossa. Kaupunki oli jo tuolloin ulkomaalaisten keskuudessa suosittu kylpyläkaupunki, jossa vieraili vuosittain n. 80 000 vierasta. Tämä on se sama kylpyläkaupunki, jonne Tampereen Finlaysonin tehtaan omistaja ja patruuna Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 matkallaan ja tuli sittemmin haudatuksi Nottbeckien sukuhautaan Tampereen Lielahdessa.
Brahms löysi Laura von Beckerathin avulla kesäasunnokseen rouva von Dewitzin omistaman talon, jonka maalari Ludwig Knaus aikoinaan rakensi ateljeekseen osoitteessa Geisenbergstraße 19. Noihin aikoihin säveltäjä Brahms oli ihastunut Stockhausenin oppilaaseen, nimeltä Hermine Spies, jonka Brahms oli tavannut erään konserttinsa jälkeen Krefeldissä. Säveltäjä oli heikkona tähän tummaan, 26-vuotiaaseen alttoon, jota juuri 50 vuotta täyttänyt säveltäjä säesti pianolla ja omisti tälle myös useamman liedkirjoituksensa. Brahms salasi tehokkaasti kanssaihmisiltään, minkä teoksen parissa hän työskenteli ateljeessaan. Kesän aikana hän Kolmannen Sinfoniansa täällä kuitenkin kirjoitti partituuriksi asti valmiiksi ja 15.9.1883 päivätyssä kirjeessään hän kertoo kustantajalleen Fritz Simrockille, että teoksen ensimmäisen osan materiaali on ollut eri muodossa jo aiemmin olemassa. Kaikki teokseen liittyvät luonnokset Brahms hävitti niin tehokkaasti, että teoksen synnystä on jopa mahdotonta tietää tarkempaa. Teoksen valmistumisesta sai kuitenkin ensimmäisenä tietää kapellimestari Franz Wüllner ja seuraavaksi sekä Clara Schumann että Joseph Joachim.

Hermine piti Brahmsin hyvällä tuulella ja hänen ansiostaan Johannes oli kesällä 1883 hyvin seurallinen. Välillä Johannes Brahms innostui rasittaville retkille ystäviensä keralla esimerkiksi Plattelle, joka nousee 500 metrin korkeuteen Wiesbadenin kyljessä. Välistä taas musisoitiin sunnuntaisin Beckeratheilla, jolloin Haydnin ja Mozartin sonaatit saivat kyytiä. Muusikkoseurueessa musisoivat mm. Julius Stockhausen, Louis Ehlert sekä Marie Soldat Brahmsin ja Rudolf von Beckerathin lisäksi. Samaiset muusikot soittivat Brahmsin kamarimusiikkia hänen ihailijansa, prinsessa von Ardeckin luona.
Brahmsin Kolmannen Sinfonian valmistuttua se sai kantaesityksensä 2.12.1883 Wienissä. Teoksen sai kantaesityksessä johdettavakseen kapellimestari Hans Richter, joka oli varsinkin säveltäjä Richard Wagnerin luottokapellimestareita Hans Bülowin ohella. Richter muutti jopa asumaan Wagnerien talouteen vuonna 1860 ja toimi hänen sihteerinään tuolloin. Wagnerin kuoleman jälkeen säveltäjä Anton Bruckner julistettiin Bayreuthin mestarin seuraajaksi. Brahms ei varsinaisesti koskaan kuulunut Wagnerin eikä Brucknerin musiikin suurimpiin ihailijoihin. Vaikka musiikillisista asioista saattoi säveltäjien välillä vallita erimielisyyksiä, nähtiin Brahms kuitenkin Brucknerin kuoltua vuonna 1896 kirkossa hänen hautajaisissaan osittain piilossa erään pylvään takana kyynelsilmin.

Wagnerin ja Brucknerin kannattajat asettuivat kantaesityksessä Musikverein-salin seisomapaikoille - joita seisoville asiakkaille salissa on noin 300 - aluksi häiriötä tuottaen, mutta musiikin esitys sai lopulta valtavan menestyksen salissa. Teoksen osia jouduttiin soittamaan konsertissa yleisön pyynnöstä useampaan kertaan uudelleen. Hans von Bülow johti uuden teoksen tuoreeltaan Berliinissä ja Meiningenissa. Johannes Brahmsilla oli myös tapana johtaa omia teoksiaan, ja niin myös tämän Kolmannen Sinfonian kanssa tapahtui; ensimmäisen kerran hän johti Kolmannen Sinfoniansa Wiesbadenissa - siis teoksen syntykaupungissa - ja pian Ala-Reinin musiikkijuhlilla Düsseldorfissa.

perjantai 12. toukokuuta 2017



Historia tuntee Tukholman vanhimpiin kaupunginosiin kuuluvan Södermalmin jo vuodesta 1288, kun Strängnäsin piispa Anundin kirjoitti kirjeessään – 17.6.1288 – mainiten paikan nimellä Suthtraemalm. Täällä Södermalmin kaupunginosassa asusti paljon varsinkin merenkävijöitä. Myös pohjalaismerikapteeni Christian Henrik Snellman asui täällä puolisonsa Maria Magdalenan (os. Röring) kanssa osoitteessa Tjärhovsgatan 5. Pariskunnalle syntyi Tukholman satamassa laivassa (Patience) poikalapsi 12.5.1806, joka sai nimekseen Johan Vilhelm Snellman. Pojasta kehittyi merkittävä filosofi ja kirjailija, kuuluisa sanomalehtimies sekä valtiomies ja aikaansaapa fennomaani maahamme, joka jätti vankan jäljen suomen kieleen ja vaikutti ratkaisevasti Suomen markan syntyyn. Tänään juhlimme Snellmania Suomen kansallisfilosofina ja hän on päässyt historiaan eräänä merkittävänä kansallisena herättäjänä, jonka syntymää juhlistetaan liputuspäivänä.

Muistolaatta Snellmanin lapsuudenkodin seinässä.

Kun Suomi lopulta vuonna 1809 liitettiin Venäjän valtakuntaan, muutti Snellmanin perhekin Kokkolan merenkulkukaupunkiin asumaan. Johan Snellman vietti Kokkolassa vuodet 1813-1816 ja hän aloitti kaupungissa opiskelunsa yksityisesti. Perheen äiti kuoli vuonna 1814 kuudennen lapsen synnytykseen ja vuonna 1816 Johan muutti tätinsä Anna Piponiuksen luokse Ouluun. Oulussa Johan kävi triviaalikoulua ja Oulussa ruotsinkielinen Johan oppi ystävin seurassa myös suomen kielen. Vastoinkäymiset jatkuivat myös Oulussa, sillä Johan sai muiden opiskelijoiden kanssa päättötodistuksen ilman normaalia päästötutkintoa Oulun palon tuhottua melkein koko kaupungin triviaalikouluineen vuonna 1822.

16-vuotiaana kesällä 1822 Johan koki myös ensimmäisen romanssinsa; merikapteeni-isä oli mennyt uuden vaimon kanssa avioon ja asuivat nyt Alahärmässä, jonne Johankin ilmestyi. Rautalammilla asui isän uuden vaimon nuorempi sisar Anna Kristiina, joka ahkerasti vieraili sisarensa luona myös Alahärmässä. Viehko kiharapäämme Johan Snellman ihastui itseään vanhempaan Annaan ja he myös solmivat kihlat. Annalla oli kuitenkin myös muita kosijoita, jotka tekivät tihutyötä nuorenparin onnen murentamiseksi, siinä jopa onnistuen lopulta. Lopulta Johan Snellman lähti 16-vuotiaana Keisarilliseen Turun Akatemiaan oppia hakemaan ja samaan aikaan hänen kanssaan ja samassa paikassa aloittivat opintonsa häntä hieman vanhemmat Elias Lönnrot (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) ja Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo).

Johan Ludvig Runeberg.

Johan Snellman opiskeli teologiaa, historiaa, latinaa ja kreikkaa sekä maailmankirjallisuutta. Jonkin verran opintoihin sisältyi myös fysiikkaa ja luonnontieteitä. Snellman tutustui perusteellisesti Turun romantiikan aatemaailmaan, mutta politiikan hän jätti rauhaan muistaen varoittavana esimerkkinä Adolf Ivar Arwidssonin (s. 7.8.1791 Padasjoki ja k. 21.6.1858 Viipuri) karkotuksen Turun akatemiasta vuonna 1823. Teologian opinnoillaan Snellman tähtäsi papin virkaan, mutta hän ei voinut nuoren ikänsä vuoksi ilmoittautua pappistutkintoon – siihen olisi tarvittu 22 vuoden ikää – ja Snelman vaihtoi pääaineekseen filosofian opettajansa Johan Jakob Tengströmin ehdotuksesta. Johan Snellman keräsi kokemusta opetuksesta ja seurapiireistä sekä rahoitti opintojaan toimimalla kotiopettajan tehtävissä eri puolilla Suomea. Hänestä kehittyi taitava väittelijä ja shakin pelaaja, joka harrasti huilunsoittoa.

Oskar Nylanderin maalaus Sininen Snellman vuodelta 1849.

Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui osittain myös Turun Akatemia ja sen kokoelmia ja keisari Nikolai I siirsi Akatemian Helsinkiin, jossa toiminta alkoi lokakuussa 1828 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston nimellä. Johan Snellman teki stipendiaattitutkinnon, jossa keskittyi Hegelin filosofiaan. Lopulta yhdeksän vuoden opiskelun jälkeen Snellman valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1831 ja promovoitiin maisteriksi vuonna 1832. Johan Snellman sai väitöskirjansa – Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura – valmiiksi vuonna 1835 ja teos käsitteli Hegelin aatemaailmaa. Samoihin aikoihin 1830-luvun alussa Johan Snellman alkoi veljeillä opiskelijajoukon kanssa, joka kutsui itseään Lauantaiseuraksi. Seura kokoontui jäsenistönsä kodeissa keskustelemaan filosofiasta sekä kirjallisuudesta ja tunnetuimpia seuralaisia olivat tuolloin Johan Ludvig Runeberg vaimonsa Fredrikan kanssa, Fredrik Cygnaeus, Zacharias Topelius ja Jakob Nervander. Runebergin vuonna 1832 perustama sanomalehti, Helsingfors Morgonbladia pidettiin Lauantaiseuran epävirallisena äänenkannattajana, koska useat seuralaiset avustivat lehteä. Vielä tuossa vaiheessa Snellman oli haluton julkistamaan kaikkia ajatuksiaan, mutta ”hajuero” esim. hänen ja Runebergin taidekäsityksen välillä alkoi näkyä jo. Runebergin ajatus oli, että isänmaallisuus versosi rakkautta luontoon, kun Johan Snellmanille Suomen metsät olivat lähinnä ajan haaskausta. Lauantaiseuran säännöllinen toiminta päättyi, kun Runebergit muuttivat Porvooseen vuonna 1837. Seuran loppuaikoina Johan Snellman oli kuitenkin seuran johtava henkilö, joka vaikutti merkittävästi keskustelun kulkuun yhteisössään.


Johan Vilhelm Snellman toimi vuosina 1835-1839 Helsingin yliopiston filosofian dosenttina, mutta toimi katkesi hallintoa koskeviin riitoihin ja Snellman siirtyi Ruotsiin vuonna 1839 ja edelleen Tübingeniin Saksaan. Nyt hän sai rauhassa kirjoittaa filosofiset pääteoksensa Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit ja Läran om staten, jotka ilmestyivät vuonna 1842. Samana vuonna Johan Snellman palasi myös takaisin Suomeen. Yrityksistään huolimatta Johan Snellman ei saavuttanut Helsingin yliopiston professuuria ja vuonna 1843 Snellman muuttikin Kuopioon ja otti vastaan viran yläalkeiskoulun rehtorina. Suomen asioihin hän pystyi vaikuttamaan perustamansa sanomalehden, kansallismielistä valistusta ja yhteiskuntakritiikkiä tarjoilleen ruotsinkielisen Saima-lehden – alkoi ilmestyä tammikuussa 1844. Viranomaiset päättivät kuitenkin vuoden 1846 lopulla lopettaa Saiman ilmestymisen. Johan Snellman oli perustanut myös suomenkielisen viikkolehden, Maamiehen Ystävä. Saiman lopetettua Snellman perusti vielä uuden sanomalehden sen tilalle, Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Tätä lehteä hän julkaisi ystävänsä Elias Lönnrotin kanssa kuukausittain.

Johan Vilhelm Snellman.

Johan Snellman avioitui kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin kanssa 18.11.1845 ja avioliitosta syntyi viisi lasta: Hanna (s. 22.11.1846), Anders Henrik (s. 16.8.1848 Kuopio ja k. 12.8.1911 Helsinki), Johan Ludvig (s. 14.3.1850 Helsinki ja k. 15.11.1909 Espoo), Wilhelm (s. 6.10.1851 Helsinki ja k. 23.3.1933 Savonlinna) sekä Karl (s. 2.10.1855 Helsinki ja k. 20.10.1928 Helsinki). Anders Henrik toimi tuomarina, senaattorina ja senaatin oikeusosaston jäsenenä ja Karl tunnettiin tie- ja vesirakennuslaitoksen ylihallituksen ylitirehtöörinä vuosina 1905-1925. Karl sai myös todellisen valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1917. Johan Ludvigista tuli senaatin esittelijäsihteeri ja Wilhelm päätyi lääkintöneuvokseksi ja oli perustamassa Duodecim-seuraa.

Elias Lönnrot oli Kalevalan ja Kantelettaren "isä", kielentutkija ja lääkäri.

J. V. Snellmanin perhe muutti Helsinkiin Kuopiosta vuonna 1849. Vuonna 1855 Aleksanteri II nousi Suomen suurruhtinaaksi ja J. V. Snellman palasi Litterarurbladin toimittajaksi. Snellman keskittyi lehtensä kirjoituksissa Suomen talouden vahvistamiseen ja nykyaikaistamiseen. Aika näkyi lehdessä myös suuntautumisena venäläistämistä vastaan, mutta Snellman uskoi kuitenkin kansansa roolin vahvistumiseen vain koulutusta lisäämällä vastustaen voimakeinoja. Olot muuttuivat uuden hallitsijan myötä vapaammiksi ja vuonna 1856 Snellman nimitettiin Helsingin yliopiston siveysopin sekä tieteiden järjestelmän professorin virkaan. Snellmanin Anna puoliso kuoli lapsivuoteeseen vuonna 1857.


Johan Vilhelm Snellman toimi senaattorina vuodet 1863-1868 ja valtiovaraintoimikunnan päälliköksi hänet kutsuttiin vuonna 1863 ja vastuualueena hänellä oli kansallinen budjetti. Katovuosien vuoksi hänen tehtävänsä ei ollut missään nimessä helppo. Tuohon aikaan saatiin kuitenkin valmiiksi rautatieyhteys Pietarin ja Helsingin välille. Snellmanilla oli merkittävä rooli siinä, että Suomeen saatiin asetus suomen kielen oikeuksista. Johan Snellman saatteli päätökseen Suomen rahauudistuksen ja Suomeen saatiin aivan oma rahayksikkö, markka vuonna 1860. Ansioistaan Snellman aateloitiin vuonna 1866 ja hän toimi ensin porvarissäädyn edustajana vuoden 1861 Tammikuun valiokunnassa ja sitten aatelissäädyn edustajana valtiopäivillä vuosina 1867, 1872 sekä 1877. Lauantaiseuran raunioille syntyneen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä Johan Snellman vaikutti vuodet 1870-1874. Johan Vilhelm Snellman kuoli Kirkkonummella 4.7.1881 ja on haudattu Hietaniemen hautausmaan multiin Helsinkiin.

J. V. Snellmanin hauta Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

J. V. Snellmanin poika, ylitirehtööri Karl Snellman avioitui vuonna 1887 Ellen Sofia Elisabet Möllerin (1864-1944) kanssa ja tälläkin pariskunnalla oli viisi lasta: kansakoulunopettaja ja puutarhurimestari Maj Karin Hela (ent. Kivekäs 1889-1990), arkkitehti Weli Tage Snellmann (s. 1893), lähetysneuvos Teo Kaarlo Snellman (s. 28.4.1894 Tampere ja k. 1977 Helsinki), lääkäri Elis Ilmari Snellman (s. 1895 ja k. 1975) sekä filosofian maisteri Kaisu Ellen Snellman (s. 1898 ja k. 1992).

Teo Snellman oli diplomaatti, lähetysneuvos, joka palveli ainakin Virossa, Argentiinassa ja Ruotsissa. Hän toimi myös kääntäjänä sekä edisti kasvissyöntiä ja paastoa kirjoituksillaan. Lopulta hän päätyi myös politiikkaan, kun joutui eroamaan Tukholman-selkkauksen vuoksi diplomaatinurasta Ruotsissa vuosina 1933-1934. Teo Snellman kieltäytyi poistumasta Tukholman suurlähetystöstä ulkoministeriön määräämässä aikataulussa. Suurlähettiläs Rafael Erich syytti lähetystösihteeriään osallistumisesta Margit Millénin suurlähettilästä moittivaan kirjoitukseen kahdessa eteläruotsalaisessa pikkulehdessä. Tapahtuma nousi molemmissa maissa julkisuuteen ja sitä jouduttiin käsittelemään myös eduskunnassamme.

Teo Snellman piti itseään syyttömänä tapahtumiin ja syytti juutalaisia tapahtumista sekä alkoi kirjoitella Suomessa äärioikeiston sanomalehtiin kirjoituksia katkerana. Teo Snellman perehtyi kansallissosialismiin ja loi suhteen mm. Suomalaissosialistisen Työväenpuolueen kanssa. Vuosina 1940-1944 Teo Snellman johti Suomen Kansallissosialistista Työjärjestöä ja SKT piti Teon isoisää Johan Vilhelmiä Suomen ensimmäisenä kansallissosialistina. Jatkosodan päätteeksi sisäministeri Kaarlo Hillilä määräsi Teo Snellmanin yhdessä eräiden muiden natsimielisten kanssa sisäiseen karkotukseen. Teo Snellman oli avioliitossa uskonnollisin perustein juutalaisvastaiseksi tunnetun taidemaalari Elsa Alexandra Snellmanin ( s. 24.1.1894 Helsinki ja k. 17.1.1974) kanssa. Heidä lapsenlapsensa on mallitoimiston johtaja Laila Snellman.

Mallitoimiston johtaja Laila Snellman.