maanantai 20. marraskuuta 2017

Monitor.

Tuoreessa muistissa oli vielä monella John Ericssonin kokema epäonni edellisen laivaprojektinsa kanssa, mutta Cornelius Scranton Bushnellista Ericsson sai nyt uskollisen ystävän. Ericsson luovutti Bushbellille panssaripatterin pienoismallin, jossa oli käännettävä tykkitorni. Hän myös selitti perusteellisesti ystävälleen, kuinka patteri täytyisi rakentaa ja miten sitä tuli käyttää. Näillä toimillaan hän sai ystävänsä Bushnellin vakuuttuneeksi sekä innostumaan asiasta. Bushnell lähti Ericssonin pienoismalli mukanaan New Yorkista suoraan Washingtoniin presidentti Lincolnin pakeille. Seuraavan päivän palaverissa Bushnell sai puolelleen kapteenit Smithin ja Pauldingin, nyt tarvittaisiin vielä kapteeni Davis asiantuntijana tukemaan hanketta. Bushnell joutui taivuttelemaan lisäksi Ericssonia tulemaan itse paikalle Washingtoniin merineuvoston kysymyksiin vastailemaan. Neuvostossa oli vielä kovaa vääntöä puolesta ja vastaan, mutta lopulta Ericsson lähti paikalta mukanaan tieto, että laiva tultaisiin rakentamaan.

Laivan kastettiin Monitoriksi Ericssonin ehdotuksesta. Alus oli monin tavoin ennennäkemätön ja täynnä uusia innovaatioita. Laivan konemestari, Isaac Newton, laski laivassa olleen nelisenkymmentä uutta keksintöä, jotka olisi pitänyt suojata patenteilla. Ericsson ei kuitenkaan hakenut näitä patentteja. Laiva valmistui ennätysajassa; kaikkiaan 100 päivässä laiva oli valmis koeajoon. Välikirja laivasta kirjoitettiin 25.10.1861. Valmiin laivan runko ui melkein kokonaan veden alla, vain puoli metriä jäi pinnan yläpuolelle. Kannen keskellä seisoi pyöreä, ympäri käännettävä tykkitorni. Ericsson oli saanut idean laivansa malliin Ruotsin tukkilautoista. Aaltojen ylilyönti ei vaikuttanut laivan vakauteen. John Ericsson oli koko laivan valmistumisen ajan ylityöllistetty projektissaan. Hän laati kiireellä piirustuksia, valvoi työvaiheita, hoiti aikataulut, yms. Koko kiireisen projektin ajan häntä kiusattiin myös Washingtonista tulleilla kirjeillä, joissa kulloinkin epäiltiin esim. laivan kantavuutta, aluksen vakautta, ilmanvaihdon riittävyyttä ja miehistön pärjäämistä laivalla.

Presidentti A. Lincoln.

Ensimmäisellä koeajolla laiva ei alkuun totellut ohjausta ja paikallinen päivälehti sai tästä aiheen pilkata Ericssonia monisuunnittelijaksi, joka vain tuhlaa maan rahoja. Kävi kuitenkin selville, että Ericssonin laatimissa piirustuksissa ei ollut virhettä, vaan paikallinen insinööri oli – Ericssonin leväperäisen valvonnan vuoksi – rakentanut peräsimen ja sen kiinnityksen väärin. Laiva aiottiin viedä taas telakalle, mutta tästä John Ericsson tulistui hirmuisesti ja lausui: ”Monitor on minun laivani, ja minä sanon, että ei oteta telakkaan!” Kaikkiaan kolmessa päivässä hän itse korjasi virheen, jonka korjaaminen telakalla olisi kestänyt kuukauden.

6.3.1862 Monitor lähti New Yorkista kohti etelää täydellä höyryllä. Etelävaltiot olivat lähettäneet Merrimac-laivan kataliin tuhotöihinsä ja 8.3.1862 se puski Hamptonin edustalla fregatin meren aaltoihin. Tieto kulkeutui tästä laivasta myös Washingtoniin ja presidentti Lincoln ministereineen huolestui asiasta. Heidän palaverissaan lausuttiin: ”Merrimac muuttaa koko sodan luonteen. Se tuhoo kaikki laivamme, pakkoverottaa kaikki rantakaupunkimme. Olen melko varma, että hirviö on paraikaa matkalla Washingtoniin, ja että todenmukaisesti saamme Valkoiseen taloon tykinluodin tai granaatin, ennenkuin tästä huoneesta lähdemme.”

Monitorin ensimmäinen varsinainen matka koetteli alusta monin tavoin. Aallokko oli korkea ja vettä tuli kannen yli ilmanvaihtopalkeitten mataliin imutorviin; tämä aiheutti käyttöhihnojen kastumisen sekä palkeiden oli samasta syystä vaikea toimia. Siksi tuli ei tahtonut palaa kattiloiden alla. Liesi- ja konehuoneisiin tuli siksi häkää ja joitakin miehistön jäseniä täytyi kantaa turvaan. Osasyynä ongelmiin oli myös miehistön kokemattomuus uudella laivalla. Lopulta kuitenkin laiva selvisi matkastaan melko hyvin. Lopulta Unionin hallitus päätti tilata Ericssonilta ja hänen kumppaneiltaan kuusi kappaletta Monitorin kaltaista panssarilaivaa. Tämän tilauksen myötä Ericssonille alkoi tulla muitakin tilauksia Monitorin kaltaisista panssarilaivoista. Häneltä tilattiin kaksi hyvin suurta panssarilaivaa, joista toinen, Dictator-niminen maksoi lähes kuusi miljoonaa markkaa ja sitä pidettiin aikanaan maailman mahtavimpana panssarilaivana.


John Ericsson sai lukemattomia kiitos- ja onnittelukirjeitä kansalaisilta ja tässä vielä lainaus hänen vaimonsa kirjoittamasta kirjeestä: ”Vihdoin on sinun voittosi hetki lyönyt ja varmaan sydämesi ylpeydetä ja ilosta sykkii niin rajusti, että on vähällä pakahtua. Seisot nyt korkeudessa, josta halveksien voit katsella niitä, jotka eivät täällä Euroopassa koskaan tahtoneet suoda lahjoillesi vapaata toimialaa. Times on tapauksesta saanut paljon puhuttavaa. Se on kuin salaman isku kaikille kansoille, ja minä luulen sen saattanen toteen käymään viime kirjeesi ennustuksen, että ’pian Englanti on vapiseva sitä muutosta, joka sodankäynnin alalla tapahtuu’. Tuskin ehkä uskotkaan minua, kun sanon, että se ilo, jota kautta maailman saamasi voitto minussa synnyttää, on niin suuri, että mielenliikutuksesta makaan yöt valveillani. Vaikka toden teolla olenkin kaiken ulkopuolella, on se mitä on tapahtunut kuitenkin tehnyt sydämeni onnelliseksi. Kaikkien kiittäessä sitä mitä olet tehnyt, sinä tuskin välittänet minun kiitoksestani ja minun pitäisi vaieta; mutta myötätuntoni on kokonaan sinun luonasi. Rukoukseni, että sinulle hyvin kävisi, on nyt tullut kuulluksi, maineesi ylpeästi noustua pilviin, ja olen varma siitä, että kun seisot meluavan kiitoskuoron ympäröimänä, löytää joku hetkellinen ajatuksesi minunkin kotiini.”

Sodan aikana Ericssonin panssarilaivat pääsivät hyvään maineeseen kestävyytensä vuoksi. Sodassa kaatui vain kolme miestä Ericssonin panssarilaivoilla, ja sodan tiimellyksessä kaksi hänen panssarilaivaansa upposi, kun oli unohdettu sulkea laivojen kansiluukkut. Yksi laivoista ajoi myös miinaan ja upposi sen vuoksi. Ericsson sai rakennuttaa kaikkiaan kaksikymmentä vähän pienempää panssarilaivaa, joiden rakentaminen maksoi seitsemänkymmentä miljoonaa markkaa. Näiden laivojen idea oli päästä nousemaan virtoja pitkin. Rakentaminen jouduttiin hajoittamaan niin moneen paikkaan ja piirustuksiin tehtiin niin paljon muutoksia, että Ericsson joutui jyrkästi kieltämään niitä omiksi töikseen. Ericsson panssarilaivat herättivät nyt jo kovasti kiinnostusta Yhdysvaltojen ulkopuolellakin, mm. Euroopassa. Panssarilaivoja haluttiin sielläkin rannikkojen puolustamiseen.

Ericsson työskenteli myös määrätietoisesti vanhan isänmaansa, Ruotsin, puolustuksen hyväksi. Ruotsissa rakennettiin ensimmäinen monitor-alus – nimeltään John Ericsson – vuonna 1865 ja pian tuli valmistui useita muitakin aluksia sekä kymmenkunta pienempää Ericssonin suunnittelemaa panssarilaivaa. Ensimmäisen panssarilaivan koneet ja tykit John Ericsson lahjoitti Ruotsille. Ruotsi oli aina John Ericssonille rakas synnyinmaa ja vuonna 1867 hän tunnusti amerikkalaiselle ystävälleen: ”Mielelläni uhraisin elämäni Ruotsin edestä.” Ruotsalaisille ystävilleen kän kirjoitti: ”Jos Ruotsia uhkaa vaara, niin palaan kotiin ja annan itseni, kokemukseni ja omaisuuteni maani käytettäväksi.” Käytännössä kävi kuitenkin niin, että vaikka häntä monin tavoin houkuteltiinkin Ruotsiin käymään ja jopa asumaan takaisin, ei hän enää koskaan palannut elinaikanaan Ruotsiin. Työt New Yorkissa pitivät hänet tarpeeksi kiireisenä.

Vapaaherra Nils Ericson.

Vuonna 1863 teki John Ericssonin veli, Nils hänelle ennenkuulumattoman ehdotuksen: veli houkutteli häntä Skandinaviaan kolmen maan – Ruotsin, Norjan ja Tanskan – insinöörineuvojaksi ja laivastorakentajaksi. Kirjeestä ei selvinnyt, oliko veli saanut toimeksiannon joltakin taholta vai esittikö hän ehdotuksensa vain omissa nimissään. No, kuten jo tiedämmekin, tämäkään ehdotus ei koskaan toteutunut Ericssonin kohdalla ja uudet keksinnöt olivat jälleen vievä hänen aikansa. Häntä kiinnosti mm. vedenalainen sodan käynti, jota varten hän kehitti kaapelitorpedon; liikevoima torpedoon saatiin onton kaapelin johtamasta puristetusta ilmasta. Enää hän ei katsonut tarvittavan kooltaa mittavia panssarilaivoja, jotka olivat hänen näkemyksensä mukaan vain torpedonruokaa. Tässä yhteydessä Ericsson rakensi Destroyer-koealuksen, nähdäkseen keksintönsä mahdollisuudet paremmin.

Kuitenkin tämä hanke ei lopulta johtanut pidemmälle, vaan Ericsson alkoi keskittyä kehittämäänsä aurinkokoneeseen. Hän tutki auringon lämpösäteilyä, mutta hänen esittämä teoria ja arviot auringon lämpötilasta eivät olleet oikeita. Hänen kehittämä aurinkomoottori ei koskaan päässyt toteutukseen asti, vaan sille kävi vähän samanlailla kuin lämminilmakoneellekin. Hän pyrki korkealle, mutta tuloksen sen suhteen jäivät vaatimattomiksi. Aurinkokoneen kehittely maksoi Ericssonille 100 000 dollaria, mutta hän sai keksintönsä avulla sivutuotteena patentin, jolla hän jälleen tienasi monin kerroin enemmän rahaa. Aurinkokonettaan Ericsson sitkeästi kehitteli elämänsä loppuun asti.

Kun John Ericsson 36-vuotiaana matkusti Englannista Yhdysvaltoihin, kuvasi eräs hänen apulaisensa hänen luonnettaan seuraavasti: ”Hänen olentonsa vieraita kohtaan oli suuressa määrin miellyttävä. Sekä korkeita että alhaisia hän alituiseen sai ystävikseen. Ne, joiden kanssa hän työn kuluessa tuli lähemmin tekemisiin, pitivät hänestä paljon. Vertaistensa kesken hänellä oli vähän läheisiä ystäviä, mutta näitä kohtaan hän aina oli sydämellinen ja suora. Alaisiaan kohtaan hän oli ystävällinen, hyvänsuova ja huomioon ottavainen.”

Elämänsä loppupuolella John Ericsson muuttui kuitenkin kovasti; hän saattoi haastaa riitaa ihmisten kanssa, eikä hän kestänyt vastaansanomisia kovinkaan herkästi. Alkupuolella elämäänsä Ericsson oli käyttänyt alkoholia, mutta viisikymmentä täytettyään hän lopetti alkoholin käytön kokonaan. Itsepäisyys muuttui lopulta hänessä jopa tylyydeksi asti. Varsinkin Stocktonin kanssa koettu kokemus katkeroitti häntä tuntuvasti ja sai ajoittain hänet näyttämään ihmisvihaajalta. Samaan aikaan hänen itsetuntonsa oli kuitenkin kasvanut. Tästä todisteena pieni kirjallinen näyte hänen kirjeestään veljelleen: ”Kysy semmoisilta, jotka tietävät, miks’eivät Englanti ja Ranska huhtik. 1 p. Yhtyneet etelävaltioihin, kuten aikomus oli, niin he vastaavat: siitä syystä, kun Monitor 9 p. maalisk. Pelasti Amerikan laivaston tuhosta. Pyörivän tornin tykki se Hamptonin redillä katkaisi miljoonien orjien kahleet ja sai myöhemmin Napoleonin suunnitelmat Mexicossa myttyyn menemään. Kuka voi kieltää, ettei se ollut Monitorin keksijä, joka teki tyhjäksi Napoleonin suuret tuumat.”

Samaisessa kirjeessä John Ericsson kertoo veljelleen vaimonsa kuolemasta ja ilmoittaa syyn heidän eroonsa. Ericson itse kirjoittaa: ”Tulevaisuuteni ja menestykseni maailmassa vaativat, ettei minulla olisi haittana lapsia eikä vaimoa, jolla oli täysi oikeus elää luonani. Kohtalo sai aikaan, että avioliittoni päättyi näin onnettomasti, ja siten sain aikaa uhrata 25 vuoden jakamattoman huomion työlleni, ja olen kohtalolle kiitollinen siitä, sillä jos olisin elänyt semmoisessa avioliitossa, joita sanotaan onnellisiksi, en olisi tullut Amerikkaan.”

Näin katsoen hän tuntuu nähneen tunteilun ja kotoisan onnen pahimpana työnsä esteenä. Ericssonin ei kyllä koskaan voi katsoa olleen aikaansaamaton työssään. Hän teki seitsemän päiväistä työviikkoa läpi elämänsä; tästä johtuen hän sai myös monilta amerikkalaisilta kovaa arvostelua ja häntä yritettiin käännyttää milloin mihinkin uskomuskuntaan. Muuan nainen sai tuta hänen vastauksensa kirjeen muodossa, kun hän pyysi sihteerinsä vastaamaan tälle naiselle seuraavasti: ”Neiti… Kapteeni Ericsson käskee minua ilmoittamaan teille, että hän on tehnyt työtä 365 päivää vuodessa lähes 40 vuotta. Tällä ajalla hän on pyhittänyt enemmän aikaa Luojan ja Maailmana valtijaan hyvyyden ja ihmetöitten tutkimiseen, kuin te olette viettäneet uskonnollisten huoneitten seinien sisällä. Kapteeni Ericssonin mielestä epätäydellinen tietonne tästä asianlaidasta puolustaa teitä, vaikka olettekin kirjeenne kautta menetelleet niin julkeasti.”

Toisaalta John Ericsson piti kuitenkin yhteyttä vanhoihin ja luotettaviin ystäviinsä, kuten esim. kreivi Roseniin. Tähän nuoruuden ystäväänsä Ericsson piti yhteyttä vanhuuden päiviin asti. Seitsemänkymmenen viiden vuoden iässä Ericsson kirjoitti vanhalle ja heikentyneelle ystävälleen seuraavasti: ”Sanomattomalla ilolla olen kuullut, että nyt olet paremmissa voimissa, kuin viime kirjeesi kirjoittaessasi… Pyydän sinua vastaanottamaan mukana seuraavat 28 000 frangia ystävän lahjana uskolliselta ja kiitolliselta ystävältäsi John Ericssonilta."

perjantai 3. marraskuuta 2017


Orkesterinjohtaja Tommy Dorsey.
Thomas Francis "Tommy" Dorsey Jr. oli amerikkalainen trumpetin soitolla aloittanut pasunisti, kapellimestari, säveltäjä ja bändinjohtaja, joka syntyi 19.11.1905 Mahanoy Planessa, Pennsylvaniassa ja kuoli tapaturmaisesti 26.11.1956. Hänet muistetaan parhaiten kappaleista I'll never smile again, Opus one, Song of India ja On treasure island. Tommyn isoveli, Jimmy oli myös muusikko ja orkesterinjohtaja ja jatkoi Tommyn kuoleman jälkeen tämän orkesterin johtamista. Veljekset olivat Theresa ja Thomas Francis Dorsey Sr:n lapsia, kuten perheeseen kuuluneet kaksi muutakin lasta, Mary ja Edward. Tommy aloitti soittamisen big bändeissä jo 15-vuotiaana ja vuonna 1923 hän siirtyi isoveljensä kera soittamaan Detroitiin Jean Goldketten bändiin. Vuonna 1927 Dorsey liittyi soittamaan Paul Whitemanin orkesteriin. Dorseyn veljesten suuri hitti I believe in miracles tehtiin Decca-levy-yhtiölle vuonna 1934, ja bändissä soitti tuolloin itsekin tuleva oman bändinsä johtaja Glenn Miller. Tämän kokoonpanon suurin hitti lienee Every little moment vuodelta 1935. Pian tämän jälkeen Tommy Dorsey lähti kokoonpanosta ja perusti omaa nimeään kantavan orkesterin ja hän käytti laulusolisteina mm. Jack Leonardia ja Frank Sinatraa, joka lauloi orkesterin kanssa useimpia levytyksiä vuosina 1940-1942. Dorseyn orkesterissa soitti ja sovitti musiikkia myös Frank Sinatran sovittajana myöhemmin tunnettu pasunisti ja orkesterinjohtaja Nelson Riddle.
Tommy Dorsey Band.
Frank Sinatra levytti Tommy Dorseyn bändin kanssa.


Vuonna 1956 Tommy Dorsey houkutteli orkesteriinsa tanskalaista trumpetistia ja sovittajaa, Jörgen Peterseniä. Jörgen Petersen syntyi 2.12.1931 Tanskan Randersissa kauppias Wilhelm Petersenen ja Johanna Fredrikke Augusta Besser Petersenin perheeseen nuorimpana viidestä lapsesta. Perheen äiti lauloi ja soitti pianoa, ja oli hyvin sosiaalinen ihminen; musikaalisuus siirtyi varmasti geeneissä Jörgenille, sillä äidin isä Wolf Besser oli aikanaan Tanskan kuuluisimpia viulisteja. Myös Jörgenin vanhempi veli, Willy, oli viulisti ja kapellimestari, ja ohjasi määrätietoisesti pikkuveljensä opintoja musiikkiuraa silmälläpitäen. Jörgen Petersenin ensimmäinen soitin kuusivuotiaana oli neljäsosaviulu, joka sitten veljen ohjauksessa myöhemmin muuttui trumpetiksi.
Jörgen Petersen.

Jörgen Petersen esiintyi jo 14-vuotiaana sinfoniaorkesterin solistina Trumpet kvaget-teoksella ja 15-vuotiaana hän pääsi Århusin musiikkiakatemiaan opiskelemaan. Akatemian hän suoritti neljässä vuodessa saaden vuonna 1951 trumpetistin diplomin. Jörgen innostui hyvin varhain jazz- ja viihdemusiikista, sillä kotona kuunneltiin musiikkia hyvin monipuolisesti; hän alkoi tarkkailla soitinnusta ja instrumenttien värejä. Hänellä oli kyky nähdä musiikki kuvina ja näkyminä. Jo 14-vuotiaasta lähtien hän kävi keikoilla veljensä orkestereissa. Duke Ellington vieraili vuonna 1950 Århusissa ja tämä oli Jörgenille suuri tapahtuma elämässä. Varhain - 16-17-vuotiaana -Jörgen oli jo niin jazzmusiikin lumoissa, että päätti isona muuttaa Yhdysvaltoihin ja luoda komean uran siellä solistina. Trumpetisteista Jörgenin esikuvana oli esim. Harry James, jonka soittoa hän kuunteli tarkalla korvalla ja opetteli matkimalla hänen tyyliään soittaa. Jörgen myös kuunteli paljon levyiltä Stan Kentonin sovituksia ja kopioi hänen soinnutuksiaan.

Varsinaisen läpimurtonsa musiikkimaailmaan Jörgen Petersen teki tammikuussa 1955 ollessaan tuolloin armeijan soittokunnassa värvättynä muusikkona. Odenseen saapui Soldaterstafett (Sotilasviesti) -kiertue, jossa esiintyjinä olivat laulukvartetti Blue Boys sekä Tanskan Radion tanssi- ja viihdeorkesteri johtajanaan kuuluisa kapellimestari Ivan Leth. Organisaattori, kapteeni Bahnsen ehdotti Jörgen Petersenille fanfaarin soittoa esityksessä, mutta Jörgen kieltäytyi ja halusi soittaa omana sovituksenaan Cole Porterin kappaleen Night and Day. Seuraavat kaksi viikkoa Jörgen istui asunnossaan intensiivisesti rakentaen sovitusta kappaleesta. Asunnossa hänellä ei olut edes pianoa, jolla olisi voinut tarkistaa soinnutuksia sovituksesta. Nuorempana hän oli tosin tehnyt kyseisestä Cole Porterin kappaleesta oman sovituksen randesilaisille muusikkokavereilleen. Sovitusta laatiessa hänen työtään helpotti kirjoittaminen taitaville soittajille, joiden soittoa hän oli radion kautta ennättänyt kuulla. Jörgen latasi sovitukseensa dramatiikkaa ja sijoitti sen alkuun ja loppuun näyttävät trumpettisoolot. Kapteeni Bahnsen keksi myös Jörgenille tähän esitykseen taiteilijanimeksi Lill-Jörgenin, joka nimi seurasi häntä aina kuolemaan asti. Kun kappale oli esitetty ja radioitu kaikkialle Tanskaan, oli Jörgen seuraavana päivänä jo kuuluisa soittaja. Puhelin alkoi soida ja työtarjouksia tippua hänelle. Pian Jörgen Petersen soitti jo John Steffensenin kuuluisassa orkesterissa trumpettiaan. Orkesteri tuli maailmalla kuuluisaksi lattarilevytyksistään, joita se teki Al Stefanon orkesterin nimellä.

Vuonna 1956 muuan kykyjenmetsästäjä tarjosi Jörgen Petersenille kirjallista sopimusta liittymisestä pasunisti Tommy Dorseyn orkesteriin Yhdysvaltain Los Angelesiin. Orkesterinjohtaja John Steffenson toimi Jörgenin apuna sopimuksen tulkkauksessa tarkistaen jokaisen pykälän sopimuksesta. Enää Amerikka ei ollut nuorelle miehelle niin houkutteleva vaihtoehto, kuin hän nuorempana oli ajatellut; isossa maassa myös keikkamatkat bussissa olisivat puuduttavia. Jörgen oli jo Al Stefanon orkesterin käydessä esiintymässä Tampereen Teatteriravintolassa ennättänyt tutustua ja ihastua tulevaan Soile-vaimoonsa Suomessa. Lisäksi tuli vielä tieto 18.10.1956 Jörgenin sisarelle, Irma Rossille tapahtuneesta pahasta kolarista, joka invalidisoi Irman loppuelämäkseen. Näiden tapahtumien vuoksi Jörgen Petersen pyysi lisää miettimisaikaa neuvotteluissa sopimuksesta Amerikkaan. Varsin pian eli 26.11.1956 Tommy Dorsey itse kuoli ja Jörgen Petersen antoi sopimusneuvottelujen raueta omalta osaltaan. Tommyn vanhempi Jimmy-veli jatkoikin Dorseyn orkesterin johtajana, ja Jörgen Petersen koki tilanteen omalta kohdaltaan vain huojentavana. Jo alkuvuodesta 1957 Jörgen Petersen soitti - nyt omalla orkesterillaan - taas Tampereen Teatteriravintolassa, jossa oli edellisellä vierailullaan ennättänyt tutustua Rauno Lehtiseen. Uudemman kerran kaverukset tapasivat Westerlundin musiikkiliikkeessä Koskikadulla, jossa Rauno puhui itsensä seuraavan aamun koesoittoon Teatteriravintolassa. Koesoitto onnistui niin hyvin, että Jörgen pestasi Rauno Lehtisen orkesteriinsa ja maksoi hänelle muita soittajia parempaa palkkaakin. Jörgen jäi vuona 1957 Suomeen asumaan Soile-vaimonsa kanssa ja teki muusikon ja sovittajan uransa täällä. Ystävyys Rauno Lehtisen kanssa kesti 50 vuotta aina Rauno Lehtisen kuolemaan, 1.5.2006 asti.
Multi-instrumentalisti, säveltäjä ja sovittaja Rauno Lehtinen.
Robert F. Stockton.

Robert F. Stockton kirjoitti kernaasti ylistäviä artikkeleita sotalaiva Princetonista unohtaen mainita kirjoituksissaan John Ericssonin nimeä ja ansioita laivan suhteen. Lopulta Ericsson ei enää päässyt laivan koematkoillekaan mukaan ja niinpä Ericsson käsitti tulleensa syrjäytetyksi ja ymmärsi Stocktonin vievän kunnian itselleen koko työstä. Eräällä laivan koematkalla sattui kuitenkin vahinko, kun Stocktonin tykki Pacemaker halkesi ammuttaessa ja turmassa menehtyi useampi ihminen, myös Stockton itse haavoittui onnettomuudessa. Saamansa kohtelun vuoksi Ericsson ei ottanut itselleen tapahtumista mitään vastuuta ja kieltäytyi tulemasta Washingtoniin kuultavaksi onnettomuuden vuoksi. Hän vielä vastauskirjeessään moitti Stocktonia ja tästä Stockton suuttui kovasti ja alkoi kostaa Ericssonille tapahtuneen. Hän sai Washingtonin vakuuttuneeksi siitä, ettei Ericssonin työstään lähettämää laskua maksettu. Totta oli myös sekin, että Stocktonin ja Ericssonin välillä ei ollut olemassa mitään välikirjaa työnjaosta. Ericsson oli jättänyt lopulta hallitukselle päätännän korvauksesta, mikä hänelle kuuluisi maksaa hänen patenttinsa käytöstä, ei niinkään menettämästään työajasta.

Stockton alkoi vahingoittaa Ericssonin mainetta mm kertomalla Englannissa tutustuneensa kekseliääseen mekaanikkoon, joka oli rakennuttanut samanlaisen laivan kuin Princetonkin oli propellipotkurineen. Hän kertoi, että mallin saatuaan hän ei enää tarvinnut Ericssonin apua, sillä Yhdysvalloissa malli voitiin helposti kopioida paikallisesti. Edelleen hän jatkaa: ”Kapteeni Ericsson tuli sitten Amerikkaan minun kutsumattani, ja sallittakoon minun lisätä, hämmästyksekseni ja mielipahakseni. Kun hän sitten tunkeillen lähestyi minua ja kun silloin pidin häntä verrattain kyvykkäänä mekaanikkona, niin en tosin ottanut häntä palvelukseeni, mutta sallin hänen kuitenkin erikoisesta suosiosta ja ystävällisyydestä valvoa Princetonin koneitten rakentamista, koska hän niin paljon toivoi ja odotti tämän laivan onnistumisesta.”

Sotalaiva Princeton.

Princetonin vesillelaskun yhteydessä järjestetyillä juhlapäivällisillä Stockton oli kylläkin kertonut etsineensä kautta maailman miestä, joka pystyisi valmistamaan sotalaivan, joka täyttäisi siihen kohdistetut vaatimukset. Tuolloin hän kehui Englannistä tällaisen miehen löytäneensä. Omin sanoi hän innostui kuvailemaan: ”Tämä mies on ystäväni, kapteeni Ericsson, joka istuu tässä rinnallani.” Tämän päälle juotiin vielä maljoja. Toisessa tilaisuudessa Stockton oli esittänyt ”kapteeni Ericssonin, nykyajan suurimman mekaanisen neron maljaa”. Nyt tämä mekaniikan nero olikin enää verrattain kyvykäs mekaanikko. Ericsson esitteli tarkat konepiirrustuksena laivastovaliokunnalle saaden nämä varmoiksi Ericssonin panoksesta asiassa. Eräänlainen tuomioistuin katsoi oikeaksi määrätä hallitus maksamaan Ericssonille 14 000 dollaria hänen lähettämästään 15 000 dollarin laskusta. Lopulta Ericsson sai vain 3 000 dollaria hallitukselta korvauksia patenttinsa käytöstä.

Vuonna 1838 hakemansa patentin Ericsson päästi lopulta raukeamaan, mutta ennätti ennen sitä tienata patentillaan kuitenkin sievoisia summia. Hän sai tuloja patentillaan myös Englannista, sillä siellä pitkien neuvottelujen jälkeen jaettiin 500 000 markkaa neljän propellin keksijän kesken. Toisaalta Ericsson menetti myös suuria summia lähinnä keksimällään lämminilmakoneellaan. 1840-luvulla Ericsson valmisti uuden regeneraattorin, jossa taaja metallilankaverkko otti vastaan ja luovutti taas lämmön. Vuonna 1851 hän sai valmiiksi suuren koekoneen, joka vielä toimi kelvollisesti. Joukko New Yorkin liikemiehiä investoi valtamerilaivan rakentamiseen, joka perustui tähän Ericssonin keksintöön. Laivan valmistus alkoi huhtikuussa 1852 ja sen nimeksikin tuli Ericsson. Ensimmäinen koeajo suoritettiin laivalla tammikuussa 1853 suurin toivein ja Ericssonia verrattiin Newtoniin tai muihin suurmiehiin. Laivan nopeus ei kuitenkaan noussut kuin 11 kilometriin tunnissa ja seuraavilla koeajoilla vauhtia yritettiin turhaan lisätä muutoksia tekemällä laivassa. Vasta kun palamista tehostettiin saatiin vauhti nousemaan seitsemääntoista tai kahdeksaantoista kilometriin tunnissa. Laivan kohtaloksi lopulta muodostui myrskyvihuri, joka kallisti laivaa pahoin ja sai sen horasemaan vettä sisälleen. Seurauksena oli laivan uppoaminen läheisessä satamassa.

Pettynyt Ericsson kuvasi asiaa näin: ”Suotta on kuvatakaan, miltä minusta tuntui nähdessäni veden tulvivan liesiin ja kauniin teokseni tuuma tuumalta painuvan. Jyrkempää siirtymistä ilosta ja ylpeydestä suruun ja pettymykseen on vaikea ajatella. Kahden vuoden uuttera työ oli saatettu onnelliseen päätökseen. Laiva, joka ehkä oli kaunein ja lujin, mitä on milloinkaan rakennettu, liukui mitä tyvenimmällä pinnalla maailman parhaassa satamassa vain muutaman kaabelin mitan päässä ankkuripaikastaan; ja sitten luonnonvoimain oikku muutamassa minuutissa teki lopun kaikesta.”

Laiva kuitenkin nostettiin ja Ericsson oli sitä mieltä, että 70 000 markalla laivan koneisto saataisiin jälleen kuntoon. Laivan koneisto vaihdettiin Ericssonin pettymykseksi höyrykoneeksi ja tammikuussa 1855 joutui John Ericsson lähestymään yrityksen osamiehille lähettämässään kirjeessä toteamaan tappionsa ja toiveenaan esitti, että jokin päivä hänen keksimänsä kone vielä tuottaa enemmän voimaa kuin kokonainen vuori kivihiiliä höyrykoneessa. Varojan vähyyden vuoksi ainakin toistaiseksi hän joutui luopumaan innovaationsa kehityksestä. Hän jatkoi kuitenkin pienempien lämminilmakoneiden kehittämistyötä ja vuonna 1857 pystyi jo pienillä koneilla saamaan tuloksia aikaiseksi. Parissa vuodessa hän sai myytyä 1 000 konetta ja pian oli jo 3 000 konetta varustettu hänen innovaatiollaan. Näitä olivat mm. kirjapainokoneet, nostokoneet ja erilaiset pumput. Eurooppaankin virtasi Ericssonin koneita ja jälleen hän tienasi patentillaan merkittäviä summia rahaa.

Suurimmat ansiot Ericssonille eivät kasautuneet lämmiilmakoneidensa kehittämisestä vaan historiaan hän jäi ilman muuta Yhdysvaltain sisällissodan vuoksi. Sodan syttyessä ei Amerikassa ollut ainuttakaan panssarilaivaa, ja etelävaltiot ennättivät ennen pohjoisvaltioita sellaisen hankkimaan. Huhtikuussa 1861 nostettiin Norfolkin telakan läheisyyteen upotettu suuri fregatti Merrimac ja sen yläkansi poistettiin ja päällystettiin rautakiskoilla eräänlaiseksi panssarilaivaksi. Työt laivalla olivat jo alkaneet, kun pohjoisvaltiot asettivat komitean tutkimaan panssarilaivasuunnitelmia. 29.8.1861 John Ericsson lähestyi presidentti Lincolnia kirjeellä, josta seuraavaksi siteeraus:

Presidentti Abraham Lincoln.

Allekirjoittanut, joka on käytäntöön saattanut nykyisen laivankulkukeinon ja rakentanut ensimmäisen propelli-sotalaivan, tarjoutuu nyt rakentamaan laivan, joka hävittää Norfolkin luona olevan kapinallisen laivaston, joita vihollisen patterit suojelevat. Täten lyhyesti ilmoitettuani, missä aikomuksessa puoleenne käännyn, tahdon nöyrimmin huomauttaa, etten tämän tarjomuksen tehdessäni etsi minkäänlaista yksityistä etua. Olen niin onnellisessa asemassa, että minulla jo on tuhatkunta lämminilmakonetta käytännössä ja hyvät rikastumisen toiveet. Alttius unionin asialle on ainoa syy, joka saa minut tässä vaarallisessa pulassa palveluksiani tarjoamaan – henkenikin, jos se on tarpeellista – esistääkseni suurta asiaa, jota Kaitselmus on kutsunut Teidät puolustamaan. Pyydän Teitä tarkkaan tutkimaan tämän mukana seuraavia piirustuksia. Huomaatte silloin, että ehdottamani keinot ovat sangen yksinkertaisia – niin yksinkertaisia, että voisin kymmenen viikon kuluttua siitä, kun työ on alkuun pantu, asettua Norfolkin luo vihollisen tykkien alle, ja niin tehokkaita, että varmaan luulen voitavan upottaa varastetut laivat ja puhdistaa meri pettureista. Paitsi laivan rakenteen yksinkertaisuutta on luullakseni myös otettava huomioon se seikka, että sillä, joka on tämän suunnitellut, on enemmän käytännöllistä kokemusta ja rakentajakykyä kuin ainoallakaan toisella nykyään elävällä insinöörillä. Olen tehnyt osapuilleen sadan laivakoneen piirustukset ja joka päivä teen omin käsin työpiirustuksia niitä erilaisimpiin mekanisiin konstruktioihin, ja olen tehnyt niin 30 vuotta. Sitä paitsi olen saanut sotilaskasvatuksen ja olen tykistötieteeseen perehtynyt. Siihen, että tätä painostan, ei ole muuta syytä kuin haluni vakuuttaa Teille, että huoletta voitte uskoa minulle ehdottamani työn suorituksen. Ellette voi sitä tehdä, voi maa ehkä menettää ne edut, jotka tarjomukseni sille tuottaa.”

Kapteeni John Ericsson.

Ericssonin epäonni lämminilmakonelaivan onnettomuudessa oli vielä ihmisillä tuoreessa muistissa, mutta liikemies Cornelius Scranton Bushnell (s. 19.7.1829 ja k. 6.5.1896) New Havenista alkoi ajaa John Ericssonin asiaa voimakkaasti. Tämä liikemies oli jo tehnyt hallituksen kanssa sopimuksen ja sitoutunut rakentamaan Galena-nimisen, rautakiskoilla panssaroidun tykkiveneen. Tämän veneen panssaroinnin kantavuus aiheutti epäilyjä ja Bushnell sai tehtäväksi mennä New Yorkiin Ericssonin luo ja tutkia asiaa. Piirustukset tutkittuaan Ericsson oli vakuuttunut, että laiva kyllä kantaisi panssaroinnin ja tietyn matkan päässä kestäisi kuusituumaisen tykin ammuksen.