torstai 31. toukokuuta 2018


Tammerkosken kulttuurimaisemaa Tampereella.


Tammerkoski on Tampereella houkutellut teollisuuden harjoittajia ilmaisella koskivoimallaan jo 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Vuonna 1667 alkoi Tammisaaren Thomasbölessä toimia Suomen ensimäinen käsipaperikone, jonka toimintaa pyöritti Turun piispa ja Turun akatemian varakansleri Johan Gazelius vanhempi (s. 3.2.1615 ja k. 20.1.1690). Piispa omisti paperikoneen, mutta vastaavaksi paperimestariksi oli palkattu Uppsalasta Bertil Obenher. Tämän tehtaan toiminta päättyi vuonna 1713. Vuonna 1764 Turun lähelle Järvenojan kylään perustettiin Suomen ensimmäinen kaupallinen paperitehdas, joka antoi työtä kahdeksalle henkilölle. Tämä tehdas valmisti painopaperin lisäksi nuottipaperia, musiikkipaperia ja raskasta käärepaperia.

Kruununpyyssä seppänä toimintansa aloittanut Aabraham Häggman (s. 28.11.1733 Kruunupyy ja k. 20.11.1810 Tampere) siirtyi Tampereelle vuonna 1780 ja osti Tammerkosken länsirannalta tontin omille tuotantolaitoksilleen. Häggmann aloitti vuonna 1783 kosken partaalla lumppuja raaka-aineina käyttäneen paperitehtaan toiminnan. Kupariseppä ja tehtailija Häggman harrasti myös tekstiili- ja kuparituotteiden valmistusta sekä tuotti tuotantolaitoksissaan myös tiiliä ja saviruukkuja. Häggmanin omistamat tuotantolaitokset olivat kooltaan kuitenkin hyvin pieniä ja enimmilläänkin hänen palveluksessaan vuonna 1790 oli 15 henkilöä.

Aabraham Häggmanin tehdas siirtyi J. C. Frenckellin omistukseen ja vuonna 1842 Frenckellin tehtaaseen asennettiin Suomen ensimmäinen englantilainen fourdrinier eli tasoviirakone. Nämä paperikoneet saivat ensimmäisen patentin jo vuonna 1799. Englannissa jatkuvatoimiselle paperikoneelle myönnettiin patentti vuonna 1807 ja sen saivat veljekset Fourdrinier ja John Gamble. Vuonna 1840 toimi jo Englannissa 250 paperikonetta.

Näistä vanhoista ja historiallisista ajoista Tammerkosken rannalla on vielä muistoina savupiippu ja rakennus, jossa on aikoinaan toiminut kirjaston lehtienlukusali ja jossa tänä vuonna on tarkoitus aloittaa ravintolatoimintaa. Tämä rakennus sijaitsee Tampereella osoitteessa Puutarhakatu 1. Aivan samassa puistossa tämän rakennuksen kupeessa on Laikunlava, jossa keskiviikkona 30.5.2018 klo 18 musisoi Tampereen Big Band johtajanaan trumpetisti ja kapellimestari Juha Untala. Vuodesta 1977 trumpettia soittanut Juha Untala on toiminut orkesterin kapellimestarina vuodesta 2007 lähtien. Untala opiskeli vuodesta 1989 lähtien Sibelius-Akatemiassa Jouko Harjanteen (s. 21.6.1962 Rauma) – Harjanne on soittanut vuodesta 1984 lähtien Radion sinfoniaorkesterin soolotrumpetistina - ohjauksessa ja suoritti vuonna 1993 trumpetin soiton A-tutkinnon erinomaisin arvioin. Musiikin maisteriksi hän valmistui vuonna 1996. 



Tampere Big Bandin keskiviikkoisen konsertin säveltäjäniminä olivat mm. Harry Warren (s. 24.12.1893 New York ja k. 22.9.1981 Los Angeles), John William Coltrane (s. 23.9.1926 Hamlet, Pohjois-Carolina ja k. 17.7.1967 Long Island, New York), Thaddeus Joseph Jones (s. 28.3.1923 Pontiac, Michigan ja k. 20.8.1986 Kööpenhamina) ja Samuel Louis Nestico (s. 6.2.1924 Pittsburgh, Pennsylvania). Omana soolonumeronaan Juha Unhala soitti trumpetilla Harry Warrenin sävellyksen Boulevard of Broken Dreams (Särkyneiden toiveen katu). Laulun suomalaisen sanoituksen riimitteli Saukki eli Sauvo Puhtila seuraavasti: On lainaa ilon sekunnitkin, ne surun tunnein maksetaan! Yhdysvaltalainen elokuvasäveltäjä Harry Warren sävelsi tämän kappaleen elokuvaan Moulin Rouge vuonna 1934. Ensimmäisenä sävelmän lauloi Suomessa äänilevylle Helge Pahlmanin yhtyeessä vuonna 1957 laulajanuran aloittanut ja sittemmin Jaakko Salon yhtyeen laulusolistina toiminut Seija Karpiomaa (s. 4.7.1932 Viipuri ja k. 28.6.2002 Helsinki) vuonna 1959 tuottaja, kapellimestari Jaakko Salon sovituksena. Eila Pellinen levytti laulun 17.5.1962 Eino Johannes Virtasen sovituksena. Suomessa kappaleen ovat edellisten lisäksi levyttäneet ainakin Matti Siitonen, Eino Grön, Vieno Kekkonen, Rauni Pekkala, Antti Hautaniemi, Teuvo Oinas, Harri Marstio, Anita Lindgren, Yölintu, Pentti Hietanen, Jörgen Petersen, Ossi Runne, Finlandia -Yhtye ja Twangers.



Al Stefanon orkesterin mukana Jörgen Petersen (kuvassa takarivissä vasemmalla) kulkeutui Suomeen.


2.12.1931 tanskalaiseen, musikaaliseen kauppiasperheeseen Randersissa syntynyt trumpetisti ja sovittaja Lill-Jörgen Petersen soitti Särkyneiden toiveen kadun instrumenttaaliversiona levylle vuonna 1961 ja seuraavana vuonna kappale viihtyi Suomen soittolistojen kärjessä pitkään. Yhdysvaltalainen trumpetinsoitolla aloittanut pasunisti ja orkesterinjohtaja Thomas Francis ”Tommy” Dorsey Jr. (s. 19.11.1905 Mahanoy Plane, Pennsylvania ja k. 26.11.1956 Greenwich, Connecticut) houkutteli Jörgen Peterseniä omaan orkesteriinsa soolotrumpetistiksi jo syksyllä 1956. Tästä sopimuksesta Dorseyn orkesterin kanssa ei sattumoisin koskaan tullut mitään, mutta Tampere ja Tammerkosken rannalla sijainnut Teatteriravintola – talossa on harjoitettu ravintolatoimintaa jo vuodesta 1912 lähtien - liittyvät Jörgen Petersenin elämään hyvin läheisesti. Laikunlava sijaitsee Teatteritalolta vain muutama sata metriä pohjoiseen päin. 


Jörgen Petersenin vaimo Soile ja tytär Lia.


Jo soittourallaan maineeseen päässyt Jörgen Petersen soitti trumpettia Al Stefanon orkesterissa, kun orkesteri vieraili ensikerran soittamassa Tampereen Teatteriravintolassa vappuna 1956. Täällä Jörgen teki kaksi hänen elämänsä kannalta hyvin merkittävää löytöä; ensin löytyi tuleva vaimo, Soile, joka piti kenkäkauppaa kaupungissamme ja joka myöhemmin toimi mallina ja koulutti muitakin malleja Helsingissä. Jörgen tutustui ensi kerran Soileen juuri Tampereen Teatteriravintolassa vappuna 1956. Samassa ravintolassa Jörgen tapasi ensi kerran myös tulevan ystävänsä ja soittokaverinsa, muusikko, säveltäjä ja kapellimestari Rauno Väinämö Lehtisen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki), joka tuolloin toimi kauppiaana Tammerkosken itäpuolella Koskikadulla toimineessa Westerlundin musiikkiliikkeessä.

Tässä talossa Tampereen Koskikatu 7:ssä toimi pitkään Westerlundin musiikkiliike.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018



Aina vakavana esiintynyt Antero Alpola.
Tippavaaran vanhan isännän seikkailuja seurattiin Kankkulan kaivolla radiohupailuissa sekä yhdessä kotimaisessa elokuvassa. Kankkulan kaivon radiohupailuja käsikirjoitti Antero Alpola yhdessä Aune Haarla (Ala-Tuuhonen) kanssa. Sarja oli radiossa aikoinaan sangen suosittu ja sitä tehtiin vuosina 1958-1970.

Antero Aatos Väinämö Alpola syntyi Kaavilla 19.2.1917 ja kuoli Keravalla 11.9.2001. Hän teki Yleisradiossa pitkän ja merkittävän uran ajanvieteohjelmien toimittajana sekä esimiehenä. Antero Alpola aloitti kirjoittamisen kymmenvuotiaana. Omaelämäkerran jälkeen olivat vuorossa intiaaniromaani ja muutaman salapoliisiromaanin oraat sekä iskelmätekstin tapaiset omiin sävellyksiin. Kouluvuodet vierähtivät Hämeenlinnan lyseossa. Antero Alpola valmistui ylioppilaaksi vuonna 1938. Hän otti osaa sekä talvi- että jatkosotaan, mutta ennätti välirauhan aikana vuosina 1940-1941 vuoden verran opiskella Helsingin yliopistossa. Yleisradiota Alpola oli käsikirjoituksillaan avustanut jo vuodesta 1937 lähtien. Syyskuussa 1938 radioitiin Alpolan ensimmäinen radiohuvittelu Sumujen saari eli syksyinen seikkailu, jonka hän oli kaverinsa kanssa käsikirjoittanut. Vuonna 1943 Antero Alpola voitti sekä puolustusvoimien että Yleisradion ajanvieteohjelmien kirjoituskilpailut.

Siviiliin palattuaan Antero Alpola hakeutui ensin sanomalehtitöihin, mutta kirjoitti edelleen myös Yleisradiolle. Vuonna 1945 Antero Alpola tuli tarjonneeksi Yleisradiolle parodista jännityskuunnelmaansa Kalman-karman mysteerio, johon Yleisradion teatteripäällikkö Matti Kurjensaari (s. 4.5.1907 Hämeenlinna ja k. 10.3.1988 Helsinki) mieltyi. Kurjensaari etsi uutta työntekijää Yleisradion ajanvietetoimittajan virkaan ja ihastui Antero Alpolan älylliseen tyyliin kirjoittaa. Antero Alpola teki työnäytteeksi virkaa varten kuunnelman Luulot pois eli Ville Vastamäki, onnettoman ikäluokan mies, jossa hän tarkasteli satiirisessa valossa sota-aikaa. Kuunnelma valmistettiin välittömästi Yleisradiossa ja kuunnelmaan ihastui myös Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki. Näin Antero Alpola tuli valituksi Yleisradion teatteriosaston ajanvietetoimittajaksi vastuualueenaan Yleisradion viihdeohjelmien tuottaminen.
Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki.

Vuosikymmenen ajan – osastolla oli tuolloin vain kolme työntekijää - Antero Alpola oli Yleisradion ainoa ajanvietteestä vastaava toimittaja, kunnes vuonna 1956 nimitettiin toiseksi toimittajaksi teatteriosastolle Aune Onerva Haarla (s. 12.4.1922 Iitti ja k. 4.2.1976 Helsinki). Alpolan osaston työsarkaa olivat hupailut eli radiofarssit, jännityskuunnelmat, kuulokuvat, tietokilpailut, radiorevyyt sekä rapsodiat. Niilo Tarvajärvikin aloitti menestyksellisen radiouransa hupailujen kirjoittajana. Vuonna 1970 Yleisradion radioteatteri ja ajanviete erotettiin toisistaan; Yleisradioon perustettiin oma radiopuolen ajanvieteosasto ja Antero Alpolasta tuli tämän osaston päällikkö. Myöhemmin Antero Alpola on kertonut mm. Yleisradion eri osastojen tiukasta työnjaosta. Ajanvieteohjelmissa sai soittaa äänilevyjä, mutta levyjen välillä ei saanut pakinoida, koska sen laatuiset lähetykset kuuluivat musiikkiosastolle. Myöskään Helsingissä vierailevia viihdetähtiä ei saanut haastatella, sillä tällöin olisi astuttu reportaasiosaston varpaille. Alpola jatkoi virassaan Yleisradiolla eläkkeelle jäämiseen asti eli vuoteen 1977, mutta osallistui vielä myöhemminkin radiotyön tekemiseen freelancerina lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.
Kuvassa vasemmalta Pertti "Spede" Pasanen, Aune Haarla (Ala-Tuuhonen) ja Antero Alpola.

Kankkulan kaivon lisäksi Antero Alpola toi radioon sellaisia ohjelmia, kuin Toiveiden tynnyristä, Lyhyttavaraa, Lehdistä leikattua ja ilmasta siepattua, Piiskausparvekkeella, Mausteita maun mukaan, Siepattua ja saksittua, Päivänkakkara, Polun varresta sekä monivuotiset Aatonaaton joululahjavalvojaiset, Viisasten kerho, Herra X, Kalle-Kustaa Korkin seikkailut sekä Laiska-Lassi. Antero Alpolan ajanvieteosaston välityksellä radiossa esiteltiin kansalle mm. Reino Helismaa, Pertti Spede Pasanen, Aune Haarla, Niilo Tarvajärvi, Markus Similä, Jukka Virtanen, Paavo Noponen ja Sauvo Saukki Puhtila. Antero Alpolan omia parodisia tarinoita olivat mm. Alinan murhe ja Klaus Hanhi sekä Murjun isäntä, joka ilotteli Elinan surman kustannuksella. Laulu pastellinsinisestä auringonkukasta puolestaan irvisteli Johannes Linnakosken Laulu tulipunaisesta kukasta-teosta. 1940-luvulla Alpola aloitti radio-ohjelmien parodioiksi suunnatut Takapajulan ohjelmaillat.

Hyvät käytöstavat olivat Antero Alpolalle hyvin tärkeitä; hän oli pedanttinen muutenkin. Antero Alpola istui tarkkaavaisena takarivissä mittaamassa sekuntikellolla yleisön taputusten kestoa, kun ajanvieteohjelmia kierrettiin tekemässä eri kaupunkien yleisötilaisuuksissa. Radio-ohjelmissaan Alpola pyrki noudattamaan tarkkoja varovaisuussääntöjä: politiikan ulkopuolella oli pysyttävä, maalaisia ei saanut ivata eikä presidenttiä sopinut mainita ohjelmissa, kiroilu oli kiellettyä eikä ay-liikkeelle, politiikalle tai uskonnolle saanut nauraa. Kuitenkin Kankkulan kaivon viinaanmenevä Tippavaaran 105-vuotias vanha isäntä onnistui aiheuttamaan paheksuntaa; joukko raittius- ja uskonnollisia järjestöjä sekä Suomen ylioppilaskunnan liiton, Sanomalehtimiesten liiton ja Työväen urheiluliitto moittivat tästä Kankkulan kaivoa.
Kullervo Linna (kuvassa keskellä) ja hänen orkesterinsa.

Kankkulan kylä kaivolla tavattiin monenlaista kulkijaa; kulkukauppiaita, tähtireportteria sekä itseoikeutetusti Tippavaaran pontikkaa keittävä vanha isäntä. Musiikista ohjelmasarjassa vastasi humppaorkesteri Pumppu-Veikot. Dallapén entinen pianisti Asser Fagerström kokosi joukon muusikoita ja muodosti heistä sarjan studio-orkesteri. Orkesterin johtajaksi pian Fagerströmin jälkeen tuli rumpali Kullervo Linna. Käsikirjoittajina sarjassa toimivat Antero Alpola, Aune Haarla (Ala-Tuuhonen) sekä Jukka Virtanen. Keskeisissä roolitehtävissä loistivat Aimo Hiltunen, Kauko Käyhkö, Oke Tuuri, Matti Aulos sekä Kauko Kokkonen. Sarjan tapahtumat keskittyvät Kankkula-nimisen maalaispaikkakunnan kaivolle ja lähetykset parodioivat radion suoria lähetyksiä, joita juontaa jäyhä Speaker; eli Hannes Häyrinen; aloitusjaksossa Häyrisen tilalla kuultiin Aimo Hiltusta. Kankkulan kaivon huumori rakentui paljolti jäyhän juontajan haastatteluista Kankkulan asukkaiden kanssa, sillä Speaker parodioi Yleisradion virallista haastattelutyyliä. Kankkulan kaivolle kokoontuneet monenkirjavat asukkaat taas loivat karrikatyyrejä mehevistä kansanihmisistä. Tyypillisessä sarjan jaksossa Kankkulassa vietetään jotakin juhlaa, kuten esim. juhannusta, elonkorjuuta tai vaikkapa maatalousnäyttelyä, ja Kankkulan väki on kokoontunut kaivolle juhlimaan. Sarjan sketsit on rakennettu radiohaastattelun muotoon.
Haastattelu menossa Kankkulan kaivolla.

Parhaimmillaan Kankkulan kaivolla esiintyi parikymmentä eri hahmoa, kuten mm. paikallinen keksijä ja yleismies Jantunen eli Kauko Kokkonen sekä nuori, vihainen mies (50v.), Holger Lehmänen eli Matti Aulos, suulas räätälin leski ja kukkakauppias Neulasen Manta (Eija Inkeri Hukkanen), muotitietoinen liikenainen, joka johti useaa yritystä, kuten mannekiinikoulua, konditoriaa ja kemikaliota, Synnevi Pullo (Mai-Britt Heljo), aikamiespoika Kutuharjun Moose (Rauno Ketonen), paikkakunnan huonomaineinen kaunotar ja Matkustajakoti Sovun emäntä Ronskilan Hilkka (Hilkka Helinä), siivooja-sihteeri Kyllikki Pyrstölä (Liana Kaarina), sekä ornitologi Sylfred Huila (Mauno Hyvönen). Kaikkein kuuluisin hahmo Kankkulan kylässä lienee kuitenkin 105-vuotian, pontikankeittoa harrastanut Tippavaaran vanha isäntä eli näyttelijä Oke Tuuri. Speaker yritti saada vanhaa isäntää kertomaan vanhan kansan tavoista, mutta tarina siirtyi aina pontikan keittoon. Tippavaaran vanhan isännän harrastus närkästytti raittiuspiirejä ja nämä vaativat hahmon poistoa ohjelmasta. Yleisradion ohjelmaneuvosto ei kuitenkaan myöntynyt moralistien vetoomuksiin, vaan antoi julkilausuman, jonka mukaan Tippavaaran isännän osuus Kankkulan kaivolla ohjelmissa on vain 4 prosenttia ja muun ohjelman osuus siis 96 prosenttia.
Tippavaaran vanha isäntä (oik.) eli Oke Tuuri ja radiotoimittaja Hannes Häyrinen.

Kankkulan kaivolla-sarjan aloitusjaksossa 14.6.1958 Speaker määritteli Kankkulan sijainnin seuraavasti: ”Näin sanoo hakuteoksemme ”Missä kukin on” Kankkulan kaivosta: Kyseinen kaivo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Pajunköyden ja Luikurin välisen valtatien varressa, Lööperin notkossa, täsmälleen jossakin Etelä-Hämeen ja Keski-Pohjanmaan Anno Domini ollen se sekä kuuluisa luonnonnähtävyys, että suosittu matkailukohde osittain yli paikkakunnan omien rajojen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Katso lähemmin: ”Kankkulan matkailuopas, uudistettu laitos”. Loppuunmyyty.”
Maisteri Toivo J. Särkkä.

Kaikkiaan Kankkulan kaivolla –hupailuja tehtiin 53 jaksoa, joista 36 jaksoa valmistui vuoden 1964 loppuun mennessä. Antero Alpola ei uskonut ohjelman toimivat teatteriesityksenä, televisionäytelmänä tai elokuvana. Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtaja, tuottaja ja ohjaaja Toivo Jalmari Särkkä (s. 20.11.1890 Mikkeli ja k. 9.2.1975 Helsinki) päätti vuonna 1960 kuunnelmasarjan suosion innostamana tehdä kuitenkin samannimisen elokuvan. Filmin ohjasi Aarne Tarkas (s. 19.12.1923 Porin maalaiskunta ja k. 7.10.1976 Denia, Espanja) ja elokuvan käsikirjoituksen sommitteli Reino Helismaa (vuoteen 1934 asti Helenius, s. 12.7.1913 Helsinki ja k. 21.1.1965 Helsinki). Elokuvaan musiikin sävelsi Toivo Pietari Johannes Kärki (s. 3.12.1915 Pirkkala ja k. 30.4.1992 Helsinki). Reino Helismaa oli nopea ja tuottelias sanoittaja ja radiohupailujen tekijä, mutta missään vaiheessa hän ei osallistunut Kankkulan kaivolla –kuunnelmien käsikirjoittamiseen. Kuunnelmasarjan Kankkulan kaivolla viimeinen jakso lähetettiin 4.7.1970.
Sanoittaja ja käsikirjoittaja Reino Helismaa.
Toivo Kärki työhuoneessaan.


Katsotaanpa vielä auvoisaksi lopuksi, kuinka Hannes Häyrinen radiotoimittajana avasi Kankkulan kokkojuhlan 19.6.1959: ”’Kun maas’ on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon.’ Se on runo, jota ei tässä tilaisuudessa tulla lausumaan. Sen sijaan toivotetaan kaikki täten tervetulleiksi kokkojuhlaan Kankkulan kaivolle, jonne seudun asujaimisto on kokoontunut tätä jokavuotista merkkipäivää viettämään muistaen vanhojen viisaiden sanoja: joulu on melkein joka vuosi, mutta juhannus vain kerran kesäkuussa, jos ihan aina niinkään usein.”

torstai 17. toukokuuta 2018

Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt.

"Jos haluatte elää hyvän ja pitkän elämän, nauttikaa musiikista!", kirjoitti päiväkirjaansa Totti Carlander-Reuterfelt ja tarkoitti todella joka sanaansa. Tämä onnellinen mies tuli oman esimerkkinsä mukaisesti myös eläneeksi paitsi pitkän, myös hyvin värikkään ja mielenkiintoisen sekä musiikintäytteisen elämän.

Ruotsin kuningatar Kristiina (1626-1689) Sebastien Boudonin maalaamassa muotokuvassa.

Ruotsin kuningatar Kristiina - kuningas Kustaa II Adolfin tytär - armollisesti aateloi luutnantti Erik Janssonin aatelisnimellä Reuterfelt Tukholmassa 28.3.1647 antamalla aateliskirjan numerolla 401. Suku on ollut liittämässä Bohusin lääniä Ruotsiin ja perustamassa Göteborgin kaupunkia ehtien vielä olla mukana Svenska Ostindiska Kompaniet - Ruotsin Itä-Intian Kauppaseuran perustajaisissa. Isabella Sofia Reuterfelt - Tottin äiti - syntyi 11 lapsiseen perheeseen 9.1.1864 Göteborgin lähellä ja kuoli Kellokoskella 16.4.1950. Juuri rakas äiti oli Totti-pojalle henkilö, joka viitoitti tien musiikin ihmeelliseen maailmaan. Äiti Isabella soitti flyygeliä ja viihtyi mielellään soitimen ääressä myös yhdessä poikansa kanssa soittaen nelikätisesti musiikkia flyygelillä.
Kellokosken ruukki 1930-luvulla.

Konsuli John Carlander (19.6.1848-19.12.1922) rantautui suvusta ensinnä Suomeen perustamaan vakuutusyhtiö Sveaa ja hyvin pian sai houkutelluksi myös veljensä Carl Fredrik Carlanderin vakuutuskuvioihin mukaansa. Carl Fredrik tuli vuokranneeksi insinööri Wilhelm Peterzónin kanssa Björkbodan ruukin Kemiön saarelta vuonna 1887. Sangen pian huomattiin Björkbodanin 60 hevosvoiman hyytyvän ruukin tarpeeseen ja etsinnän  jälkeen Tuusulan Kellokoskelta löytyi tuplaten sekä koski- että hevosvoimaa paikalla olleen pajan tarpeisiin, joka näin ostettiin vuonna 1896. Näin tuli perustetuksi Kellokosken Tehdas Oy - Mariefors Bruk Ab -, jota ryhtyivät johtamaan veljekset Carl ja John Carlander. Björkbodan ruukin tuotanto työntekijöineen siirtyi tietysti Kellokoskelle, mutta tuli turmeli valitettavasti merkittävän osan tehtaan rakennuskannasta seuraavana vuonna. Välittömästi ryhdyttiin rakentamaan uusia ja entistä laajempia tuotantotiloja - varmuuden vuoksi tiilestä - ja tästä oli hyötyä myös työtekijöille, koska samanaikaisesti valmistuivat Suurtalo ja Pientalo (n. 100 asuntoa) työväen asunnoiksi. Alueen palveluihin kuuluivat lisäksi Ruukin kirkko vuodelta 1800 ja yhteissauna sekä pyykki- ja leivintupa. Ruukin työväki sai vuokrata kotieläimilleen omat sikaboksit paloaseman vierestä. Yleisin ruoka tehtaan alueella oli silakkalaatikko, mutta myös perunaa ja läskisoosia kului paljon. Perunaa ja juureksia kasvatettiin omalla ryytimaalla sekä sikuria kahvin jatkeeksi. Ruukin alueella työväki nautti suhteellisen hyvästä elintasosta yleiseen tasoon verrattuna.
Kellokosken ruukin asuntoja.

Ruukin työläisten asunnot olivat ns. hellahuoneita, jotka sisälsivät yleensä huoneen ja keittiön. Lämmitys hoidettiin hellalla tai uunilla ja asuntoon kuului puuliiteri sekä kahden perheen yhteinen ulkovessa. Taloihin tuli sähkö vuonna 1921, mutta valot sammutettiin pääkytkimestä jo klo 22 joka ilta. Nykyisin näitä asuntoja on kunnostettu ja ne ovat suojelukohteita. 
Kellokosken kartanon päärakennus.
Kellokosken kartano myytiin 1912 valtiolle ja kartanon maista muodostettiin 131 viljelystilaa sekä 43 asuintilaa. Kartanon päärakennusta laajennettiin ja siitä tehtiin Kellokosken sairaala, joka otettiin käyttöön mielisairaalana vuonna 1915; kunnanlääkäri vieraili sairaalassa kerran viikossa ja hoitajat olivat sairaalassa kouluttamattomia. Potilaat oli puettu huonosti ja elivät lian keskellä vankilamaisissa olosuhteissa vailla oikeuksia. Heidän paranemiseen ei uskottu eikä siihen silloin kyllä ollut keinojakaan. Sairaalaan tultiin loppuiäksi asumaan. 1980 kartanon päärakennus kunnostettiin sairaalan hallintorakennukseksi.
Kellokosken markkinat torilla.

Kellokosken ruukin alueella oli useampi kauppaliike. Nykyisen ravintola Ruukin sijoilla oli tehtaan kauppa ja Omenalahdentien sekä Koulutien kulmassa sijaitsi Angelin kauppa. Vanhan valtatien varressa sijaitsi osuuskauppa Perhelä. Joka toinen viikko palkkapäivinä nykyisessä puistossa rakennusten välillä järjestettiin torilla markkinat. Nykyään tässä puistossa on Totti Carlanderin patsas muistomerkkinä. Kuvanveistäjä Eila Hiltunen suunnitteli muistomerkkiin viulun ja jakoavaimen kuvaamaan Totti Carlanderin elämää.


Patruunanpuistossa Kellokoskella sijaitsi Carlanderin perheen koti, jonka suunnitteli arkkitehti G. Aspelin.

Räätälimestari N. P. Carlanderin poika - Tottin isä - Carl Fredrik syntyi Smedstorpissa Göteborgin lähellä 26.1.1859 ja kuoli Kellokoskella 2.6.1934. Isabellalle ja Carl Fredrikille syntyi kolme poikaa; 31.5.1890 kuopus Nils-Erik (kuollut 6.9.1964) ja Olof Fredrik 15.9.1894 (kuoli tuberkuloosiin 15.8.1930) sekä mamman ja papan "iltatähtenä" vielä 14.3.1902 Helsingissä Bengt Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt. Musiikki astui nuoren Tottin elinpiiriin jo varhain pitkälti äidin ansiosta ja hän itse muisteli olleensa ensikerran oopperassa 1915 Offenbachin Hoffmanin seikkailuissa. Jo aiemmin äidin seurassa yliopiston juhlasalin konsertit olivat tulleet tutuiksi nuorellemiehelle. Ensiesiintyminen pianistina on ollut jo vuonna 1917 nykyisessä Sibelius-Akatemiassa. Opiskeluaikoinaan koulussa (Nya Svenska Läroverket) Kaisaniemessä Totti säesti lukuisat aamuhartaudet urkuharmonilla ja soitti kouluorkesterin mukana esim. joulujuhlissa.
Totti ei koskaan valmistunut ylioppilaaksi, mutta luki itsensä sähköinsinööriksi valmistuen (Tekniska Läroverket i Helsingfors) 20.3.1926 hyvillä ja kiitettävillä arvioilla. Musiikin maailmasta löytyi Totin puoliso Margit Ringvall (21.6.1904-2.7.1976) ja nuoripari vihittiin vuonna 1925. Tuore perhe asui kesäkuusta 1927 lähtien Kellokosken tehdasalueen laidan Patruunanpuistossa arkkitehti G. Aspelinin suunnittelemassa talossa, joka aiemmin toimi Carlanderin perheen kesäkotina. Nuorelleparille syntyi perheenlisäystä kaksin kappalein; ensin 1.4.1926 Ulla-Britt ja 5.8.1927 Per-Håkan, josta isänsä tavoin tuli insinööri. Molemmat lapset aloittivat viulutuntinsa jo vuonna 1934. Totti itse aloitti Kellokosken tehtaalla 1927 ensin insinöörinä ja veljensä edesmentyä isännöitsijänä, teknillisenä johtajana ja lopuksi oman isänsä kuoltua vielä toimitusjohtajana. Aluksi hän keskittyi tehtaan energiansaannin turvaamiseksi rakennuttamaan patoallasta ja nostamaan kosken putoamiskorkeutta kuudesta seitsemään metriin. 
Margit Ringvall ja Torsten Carlander vihittiin vuonna 1925.

Totti Carlander kunnostutti ruukin alueen rakennuskantaa ja tehtaan navetat ja tallit myös ehostettiin sisältä vehreillä maalauksilla sekä vienolla musiikilla, sillä tehtaan patruuna uskoi, että lehmät viihtyvät ja lypsävät siten paremmin. Ruukin työntekijöiden työterveyshuolto oli edistyksellistä ja Totti Carlander tuki kyläläisten kulttuuriharrastuksia järjestämällä mm. viulunsoiton opetusta ja laatuelokuvien näytäntöjä täysille saleille Juhlatalossa. Samoin hän virvoitti uudelleen kylän kirjaston toimintaan ja tuki paikallisen VPK:n toimintaa.
Kellokosken tehtaan tuotevalikoima aikain saatossa on ollut vaihteleva ja kohtuullisen runsas. Tehdas oli aikanaan maan suurin meijeriastioiden valmistaja yli 1,2 miljoonalla maitotonkalla, työkaluja miljoonittain (kirveitä, lapioita yms.), ikkunoiden ja ovien saranat ja hakaset, sodan aikana armeija työllisti paljon (lusikka-haarukka, ruokapakit, kuljetusastiat, käsikranaatin kuoret), alumiiniveneitä yms. Totti kohensi mielellään työntekijöidensä elinolosuhteita järjestäen terveydenhoidon työntekijöille ja heidän perheenjäsenilleen sekä ilmaiset lääkkeet. Tehtaan terveyssisar teki perheisiin kotikäyntejä ja samalla sosiaalinen toiminta kehittyi ja terveyskasvatusta edistettiin monin järjestetyin kurssein. Tehtaan työntekijät saivat ostaa edullisesti tehtaan läheisyydestä tontteja, jotta tehtaalla pysyisi ammattimainen työväki. Parhaimpina vuosina tehdas työllisti lähes 400 työntekijää Kellokoskella.
Totti Carlanderin muistomerkki Kellokoskella.

Välistä Totti piti omaa harrastustoimintaansa liiankin runsaana, mutta ehdoton suosikki harrasteiden joukossa oli aina musiikki. Aluksi harrastus alkoi pianotunteita ja jatkui sittemmin sellolla ja viululla. Hän opiskeli hetken myös klarinetin soittoa. Totti sävelsi elinaikanaan 40 sävellystä ja eri yhteyksissä hän on itse kertonut ihailleensa mm. Bachin, Mozartin ja Wagnerin musiikkia. Vaikea ei liene arvata, että juuri ooppera on ollut Tottin sydäntä lähellä. Laulajista hän arvosti ehkä eniten Saljapinia, Borgia ja Talvelaa ja kapellimestareista Okko Kamua. Suomalaisista oopperoista Totti arvosti eniten Leevi Madetojan Pohjalaisia ja muutenkin hän uskoi musiikin edistävän ja kohentavan aivojen toimintaa. Hän rakasti syvästi venäläistä musiikkia ja kirjallisuutta; lempikirjailijoinaan hän on maininnut mm. Dostojevskin, Turgenevin ja Tolstoin. Myös ruotsalainen Nobelisti Selma Lagerlöf oli hänelle tärkeä lukuelämys. Totti oli yhtenä perustajajäsenistä kutsumassa Kämpin peilisaliin noin sataa musiikin ystävää vuonna 1945 mm. akateemikko Rolf Nevanlinnan ja professori Toivo Haapasen kanssa perustamaan Suomen Kamarimusiikkiseuraa - Kammarmusiksällskapet i Finland r.f -, jonka kunniajäseneksi seura varsin pian sai  Jean Sibeliuksen. Totti itse toimi myös seuran ensimmäisenä ja hyvin innostuneena puheenjohtajana. Myöhempiä seuran puheenjohtajia ovat olleet esim. varatuomari Pentti Sauramo ja lääketieteen ja kirurgian tohtori K. O. Vartia. Totti kutsuttiin vuonna 1949 kunniajäseneksi tukholmalaiseen, vuonna 1849 perustettuun kamarimusiikkiseuraan (Mazerska Kvartettsällskapet) ja hänen omien sävellystensä joukosta löytyvät pianotrio ja jousikvartetto pianolle, viululle ja laululle. Sävellystoimet hän aloitti vasta eläkkeelle jäätyään ja hakeutui sävellysoppiin professori Einar Englundille. Eläkkeellä alkoi myös hänen pitkäaikainen soittopestinsä NMKY:n orkesterissa, jota kesti aina vuoteen 1995 asti.
Toiseksi tärkeimmäksi harrastukseksi Totin elämässä nousi jo vuodesta 1939 ehtymättömällä tiedonjanolla alkanut mehiläishoito. Aluksi hän tutki kirjallisuutta, kirjoitti itse myös vuosien saatossa paljon alan kirjallisuutta ja vuonna 1941 hankki ensimmäiset kolme mehiläisyhdyskuntaa Kellokoskelle. Harrastus jatkui 50 vuoden ajan keskeytyksettä ja parhaimmillaan hänellä oli 39 mehiläisyhdyskuntaa muutaman vuoden aikana. Keskisadot olivat 25-30 kg/mehiläisyhdyskunta, mutta huippuvuonna on nähty jopa 70 kg/yhdyskunta. Totti Carlander toimitti Jean Sibeliuksen perheelle 17 vuoden ajan hunajat ja hänen hunajastaan pääsivät osallisiksi myös C. G. E. Mannerheim ja Arvo Ylppö sekä Urho Kaleva Kekkonen. Totti kävi paljon puhumassa hunajan puolesta eri tilaisuuksissa (mm. Lastenlinnan henkilökunnalle) ja kirjoitti mieluusti aiheesta kirjoituksia eri lehtiin. Mielellään hän korosti, että hunajaa ei tule koskaan säilyttää jääkaapissa, vaan huoneenlämmössä kuivana ja kansi päällä. Kellokosken tehtaalla aloitettiin vuonna 1943 hunajalinkojen ja tuhansien muiden mehiläishoitovälineiden valmistus ja Totti oli itse järjestämässä ensimmäistä maamme mehiläishoitonäyttelyä. Vuonna 1948 Totti perusti Tuusulan Seudun Mehiläishoitajat ja toimi sen puheenjohtajana vuoteen 1962 asti ja samoin hän kuului Finlands Allmänna Blodlarföreningen-yhdistyksen hallitukseen, Suomen Mehiläishoitajien Liittoon ja Uudenmaan Mehiläishoitajiin. Harrastuksen päätyttyä hän lahjoitti Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle Viikkiin 3,5 hyllymetriä käsittävän useampikielisen mehiläishoitoa käsittelevän kirjaston.
Torsten Carlanderista olisi vaikea kirjoittaa tai puhua ilman yhtä tärkeää harrastusta; hän oli intohimoinen kaitafilmauksen ja elokuvien ystävä. Hänen kerrotaan kuvanneen yli 15 000 metriä 16 millimetrisellä Kodacilla ja omia filmejään hän on esittänyt yli 200 kertaa eri puolilla Suomea. Näitä filmejä on lyhennettyinä näytetty myös Suomen ja Ruotsin TV:ssä sekä Saksan ja Belgian TV:ssä. Filmit ovat etupäässä hänen omia kuvauksia lukemattomilta matkoilta esim. autolla Skandinaviasta halki Ranskan ja Espanjan (1954). Myös mehiläishoitoa on tallentunut filmille ja hän on voittanut jopa kansainvälisiä palkintoja filmeillään. Totti Carlander luovutti Suomen Elokuva-arkistolle historiallisesti erittäin arvokkaan filmiaineistonsa vuosilta 1936-1960, joka kattaa yli 5000 tuntia filmiä 30-luvun elämästä Suomessa, kotirintaman oloista sotavuosilta, Kellokosken tehtaan työmenetelmiä ja Carlanderin perheen kuvausta. Totti itse muistaa vuoden 1912 ja ensimmäisen näkemänsä elokuvan: Maailman ympäri. Kaikkiaan hän eläessään ennätti katsella ainakin 6000 elokuvaa. Paljolti Olof Carlanderin ansiosta 1873 perustettu Mariefors Bränneri Ab kunnostettiin Juhlataloksi, jonka vihkiäisiä vietettiin 3.11.1928. Parhaimpina viikkoina neljänä iltana nähtiin Juhlatalossa elokuvaesityksiä ja ennen äänielokuvien tuloa Totti säesti pianolla elokuvia näissä esityksissä vuosina 1928-29. Juhlatalossa oli myös vilkasta kuoro- ja teatteritoimintaa. Taloilla vierailleiden taiteilijoiden lista on pitkä, mutta esim. Ansa Ikonen, Edvin Laine, Joel Rinne, Tauno Palo, Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja Laila Kinnunen ovat käyneet viihdyttämässä Kellokosken työväkeä Juhlatalon tilaisuuksissa.
Näyttelijä Ansa Ikosen hautakivi Malmin hautausmaalla, Helsingissä.
Laulaja Laila Kinnusen maalliset jäänteet on haudattu Malmin hautausmaalle.


Totti oli yhdessä tehtaan työntekijän Alred Tuomiston kanssa perustamassa vuonna 1935 tehtaan kirjastoa ja kirjastoyhdistystä, ja kirjastonhoitajana toimikin Tuomisto aina kuolemaansa 1958 asti. Syksyllä 1936 Totti järjesti kirjastossa kiinnostuneille lennokkikurssin ja viulunsoitosta kiinnostuneille oli tarjolla kesästä 1943 opetusta viulunsoitossa. Opettajana toimi kaupunginorkesterin 1. viulisti, Eino Rautasuo. Ruotsista palanneille sotalapsille perustettiin tehtaan alueelle 1946 yksityinen ruotsinkielinen kansakoulu, joka toimi 13 vuoden ajan. Jatko-opintoja varten opiskelijoita kuljetettiin tehtaan autolla Helsinkiin kouluun. Kellokosken alueella on toiminut myös pitkään legendaarinen Kellokosken sairaala, jonka lääkäreistä Ville Kuusisto (Kuusistojen musiikkisukua) ja Paavali Alivirta musisoivat mielellään kamarimusiikkikokoonpanoissa Torsten Carlanderin kanssa. 
Vuonna 1949 avioituivat Ann-Marie Lindholm ja Torsten Carlander.

Vuonna 1949 Totti solmi toisen avioliittonsa sihteerinsä Ann-Marie Lindholmin (s. 20.7.1925) kanssa ja tästä liitosta syntyi kolme lasta; laivainsinööri Christer (17.1.1950), Tukholmassa sisustuskonsulttina toiminut Monica (12.11.1951) ja valtiotieteiden maisteri ja Eduskunnan kansainvälisellä osastolla työskentelevä Eva-Gunilla (22.10.1954). Paitsi perhe, myös sotainvalidit olivat Totin sydäntä lähellä ja tehtaalla olikin oma osasto, johon ensisijaisesti otettiin sotainvalideja töihin. Sotainvalidit saivat korvauksetta järjestää omia tilaisuuksiaan Juhlatalossa ja tilaisuuden tuotot he saivat myös pitää itse. Jo Carl Fredrik Carlanderin kaudella 7.9.1926 perustettiin tehtaan oma VPK ja Totti piti yllä VPK:n torvisoittokuntaa, jonka toiminta jatkuu edelleenkin. Parhaimmillaan 27 eri yhdistyksessä Totti ennätti olla aktiivisena toimijana mukana yhtäaikaisesti, mutta rakkaimmat näistä olivat varmasti Matkailuhistorian seura, Vapaamuurarit ja Helsinfors Svenska Krigsveteraner.
Vuonna 1963 Totti päätyi myymään Kellokosken tehtaan ja vetäytyä ansaitulle eläkkeelle. Perhe muutti Östersundomin Korsnäsiin, missä Totti sai rentoutuen harrastaa mehiläishoitoa. Harrastuksia tällä toiminnan miehellä kyllä riitti eläkepäivillä; musiikki, esitelmämatkat, matkailu, päiväkirjojen kirjoittaminen, videointi, yhdistystoiminta esim. vapaamuurariveljet ja sotaveteraaniveljet pitivät hänet virkeänä ja toimeliaana. Eläkkeelle jäätyään hänen kiireensä todella vasta alkoivat ja häntä pidettiin huippuvarattuna vuosia. Vuonna 1988 Totti muutti vaimonsa kanssa Helsinkiin Fredrikinkatu 16:een; samaan taloon, jossa aiemmin asui mm. Aino Ackté. Torsten Carlanderin viettäessä satavuotispäiviään vuonna 2002 päivänsankaria juhlittiin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jossa huomattiin, että Totti oli nähnyt 120-vuotiaan orkesterin kaikki yhdeksän kapellimestaria johtamassa orkesterin edessä. 19.6.2003 Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt vaihtoi soittokuntaa lopullisesti Helsingissä ja hän sai hautapaikan Kellokosken hautausmaan sukuhaudasta. 
Carlanderien sukuhauta Kellokoskella.

Bengt Torsten Carlander-Reuterfelt © Esa Hakala