Tällä 2 800 km² - ilman vesialueita 697,93 km² - käsittävällä Kemiönsaarella asustaa nykyään n. 6 760 henkilöä ja 35 vuoden aikana saaren väkiluku on pudonnut reilusta 9 000 asukkaasta siis yli 2 000 henkilöllä. Väestötiheys on nykyään vajaa 10 asukasta/km². Saaren asukkaista 68 % puhuu ruotsia äidinkielenään ja 28 % asukkaista on suomenkielisiä. Kouluja saarelta löytyy 12 kappaletta ja niistä yhdeksän on ruotsinkielisiä varten. Tämä Suomen vanhimpina pitäjinä pidetty Kemiö mainitaan historiankirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1327, jolloin emäpitäjään kuuluivat Kemiön lisäksi Dragsfjärd, Hiittinen ja Västanfjärd. Kemiön naapurikunnat ovat Salo, Raasepori, Hanko, Parainen ja Sauvo. Kemiönsaaren kunta muodostui vuonna 2009, kun Dragsfjärd, Kemiö ja Västanfjärd liittyivät kuntaliitoksella yhteen; vuonna 1969 oli jo Hiittinen liitetty Dragsfjärdiin. 

Kemiönsaarella on melko runsaasti keskiaikaa vanhempia muinaisraunioita. Ilmeisesti keskiajalla saarelle saapui Ruotsista asukkaita ja alkuperäinen suomalainen väestö joutui siirtymään mailtaan. Vuodelta 1378 tunnetaan saarella suomalaisia erisnimiä, joten alueen alkuperäisväestö on ollut suomalaisia. Kemiön kirkon kohdalla on ollut kirkko jo 1300-luvun alusta ja nykyisen kirkon rakensi Petrus Murator 1400-luvulla. Petrus Murator rakensi kirkkoholveja myös Turun tuomiokirkkoon sekä Sauvon, Perniön ja Tenholan kirkkoihin. Tarinan mukaan Wretan luostarista tulleet munkit rakensivat tänne kirkon ja tästä Vretan kylä olisi saanut nimensä. Vuonna 1781 kirkko paloi pahoin; kirkkoa jouduttiin kunnostamaan ja kirkontorni rakennettiin uudestaan.

Saaren eteläkärjessä sijaitseva Taalintehdas (ruots. Dalsbruk) on nykyään noin 1 700 asukkaan taajama, jolla on yli 300-vuotinen perinne ruukkitoiminnasta. Ruukki perustettiin tänne vuonna 1686 ja se oli toiminnassa vuoteen 2012 asti. Ruukin perusti ruotsalainen Daniel Faxellin ja hänen jälkeensä ruukki siirtyi Billnäsin omistajan, Mikael Hisingin haltuun. Kaikkiaan tehdas on vaihtanut omistajaa yli kaksikymmentä kertaa. Ruukki perustettiin ihanteelliselle paikalle, sillä läheisestä Skeppsholmenin saarella oli tarpeeksi syvä ja suojainen luonnon satama rahtialuksille, josta päästiin sujuvasti purjehdusväylää pitkin aina Ruotsiin asti. Ruukin käyttämä malmi tuotiin käytännössä Ruotsista, mutta Dahlin kylän ympäristön vesivarat riittivät energiaksi tehtaalle ja ympäristön puuvarat takasivat puuhiilen teon raudan sulattamiseksi. Taalintehtaasta tuli itsenäinen osakeyhtiö vuonna 1885. Parhaimmillaan työntekijämäärä tehtaalla vuonna 1976 oli 1 157 henkeä. Museovirasto on määritellyt Taalintehtaan historiallisen teollisuusalueen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. 

Kemiönsaaren eteläkärjessä on myös 6 000 hehtaaria käsittävä Söderlångvikin kartanon tila, jonka historian kirjat mainitsevat ensikerran vuonna 1511. Kartanon hankki omistukseensa vuonna 1927 liikemies, toimittaja, kustantaja, kansanedustaja ja aikansa suuri mesenaatti Amos Valentin Anderson (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd). Amos Anderson syntyi maalaiskylässä Brokärrissä, Kemiössä, ja kävi kansakoulun pienessä Vretan kylässä Kemiönsaarella. Amoksen isä oli maanviljelijä Anders Johan Andersson ja äiti Karolina Sofia Andersson (o.s. Lindblom), äitiä kutsuttiin myös Alinaksi. Perheen kaikki lapset olivat poikia; Paulus Gerhard (kuoli jo muutaman kk:n ikäisenä), Aron Wilhelm, Anders Joel, Amos Valentin ja Abel Johannes. Pojista ainoastaan Aron sai myöhemmin omia lapsia. Koulun opettajapariskunta Nils Oskar Jansson (s. 9.2.1862 Wretdal ja k. 20.1.1927) ja Parus Ater, Inge Storm ja Zakarias kirjailijanimimerkeillä toiminut Adéle Weman (s. 7.10.1844 Valkeala ja k. 10.9.1936 Kemiö) olivat Amos Andersonille niin tärkeitä henkilöitä, että Anderson turvasi opettajapariskunnan vanhuuden taloudellisesti loppuelämäksi. Amos oli Andersonin perheen ainut lapsi; hellä ja hiljainen äiti kuoli vuosisadan vaihteessa, mutta kiivaan ja kovan isän kanssa Amos ei tullut oikein koskaan toimeen. Myöhemminkin elämässään Amos Anderson kävi vain harvoin isäänsä katsomassa. 

Vuonna 1898 Amos Anderson aloitti Turun ruotsinkielisessä kauppakoulussa opintonsa ja valtioneuvos August Ramsayn (s. 15.3.1859 Taalintehdas ja k. 23.7.1943 Taalintehdas) kannustamana jatkoi opintojaan vuosina 1900-1902 ensin Göttingenissä ja sitten Lontoossa, jossa Anderson opiskeli kansantaloutta ja vakuutusalaa. Berliinissä Amos Anderson oppi tuntemaan kustantaja August Scherlin (s. 24.7.1849 Düsseldorf ja k. 18.4.1921 Berlin), jolta hän sai paljon eväitä elämäänsä varten. Vuonna 1902 Amos Anderson muutti asumaan Helsinkiin. Alle kolmekymmenvuotiaan Amos Anderson oli perustanut Helsinkiin jo ilmoitus- ja mainostoimiston sekä alkanut julkaista kahta talouslehteä, Försäkrings Tidskriftiä ja Mercatoria; Mercatorin päätoimittajana hän toimi itse aina vuoteen 1946 asti. 

Vuonna 1909 Anderson perusti Mercantorin kirjapainon. Vuonna 1913 Amos Anderson rakennutti Helsinkiin osoitteeseen Yrjönkatu 27 viisikerroksisen kivitalo, jonka ylimmässä kerroksessa hän itse asui; talon suunnitteli arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvist (s. 16.1.1882 Kalajoki ja k. 14.6.1964 Helsinki), joka on suunnitellut myös mm. Hufvudstadsbladetin talon Helsingin Mannerheimintiellä. Vähitellen Amos Anderson hankki omistukseensa koko Forumin liikekorttelin talonsa läheisyydestä. Maamme suurimman ruotsinkielisen päivälehden, Hufvudstadsbladetin, sekä iltapäivälehti Svenska Pressenin Anderson osti vuonna 1921. Jo vuonna 1916 hän oli ostanut maamme suurimman litografisen painon, Tilgmannin kirjapainon, osake-enemmistön. Politiikkaan Anderson uppoutui ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana vuonna 1922; ruotsalaisen kansapuolueen eduskuntaryhmään hän lukeutui 05.09.1922 - 01.09.1927 ja toimi presidentin valitsijamiehenä vuosina 1937, 1940 ja 1943. Eduskuntatyön jätettyään hän toimi Hufvudstadsbladetin päätoimittajana vuoteen 1936 ja lehden hallituksen puheenjohtajana aina kuolemaansa 1961 asti. 1920- ja 1930-luvuilla Amos Anderson järjesti Yrjönkadun kodissaan näyttäviä vastaanottoja, jossa viihtyivät mm. tulevat presidenttimme Juho Kusti Paasikivi, Mannerheim ja Risto Ryti.

Vuonna 1924 Anderson osti omistukseensa arkkitehtien Sigurd Frosteruksen ja Gustaf Strengellin suunnitteleman tukkukauppias Nissenin käyttöön vuonna 1904 valmistuneen jugendhuvilan Helsingin Meilahdesta meren rannalta, Tamminiemen. Anderson teetti ensin huvilassa remontin, mutta tunsi talossa olonsa yksinäiseksi eikä viihtynyt 450 neliömetrin huvilassaan. Anderson antoi Tamminiemen ensin vuokralle, mutta vuonna 1939 presidentti Kyösti Kallio houkutteli Amos Andersonin lahjoittamaan Tamminiemen valtiolle presidenttien vapaa-ajan asunnoksi. Sillä ehdolla, että Helsingin kaupunki jatkoi vuonna 1942 umpeutunutta tontin vuokrasopimusta, Amos Anderson lahjoitti Tamminiemen valtiolle vuonna 1940. Hän sitoutui myös kustantamaan huvilan peruskorjauksen, mutta presidentti Kallio ei ennättänyt itse asua Tamminiemessä. Viides presidenttimme Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) ja Rytin seuraajana sotamarsalkka ja kuuden presidenttimme Gustaf Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne) sekä tietysti varsinkin presidentti Urho Kaleva Kekkonen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) ovat asuneet Tamminiemessä. Presidentti Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl [syntymäkotikunta Tampere] ja k. 14.12.1956 Helsinki), Suomen seitsemäs presidentti, viihtyi enemmän presidentinlinnassa ja luovutti Tamminiemen – huvilan lahjakirjan vastaisesti ja Amos Andersonin mielipahaksi – puolisonsa Alli Paasikiven sukulaisten käyttöön.

Amos Anderson ei lopulta viihtynyt Helsingin ilmapiirissä, mutta jo opiskeluajoiltaan asti hän oli aina viihtynyt Turussa. Jo Kemiössä nuorena ollessaan Anderson oli ihastunut keskiaikaan ja varsinkin kirkkomusiikkiin. Hänet tiedettiin hyvin musikaaliseksi ja kotiinsa Yrjönkatu 27 hän asennutti kappeliin urkuposetiivin, jolla mielellään soitti. Musiikin jälkeen seuraavaksi rakkaimmat harrastukset kohdistuivat teatteriin ja kuvataiteisiin. Vuonna 1921 Anderson julkaisi teoksen Suomen keskiaikaisesta kirkkoarkkitehtuurista. Samoin hän julkaisi teoksen Bysantin ja Rooman taistelusta Suomessa sekä kirjoitti ruotsalaisesta teologiasta ja Nathan Söderblomista, Nobelin rauhanpalkinnon saajasta. 

Uskonnollinen Amos Anderson tuki avokätisesti kirkkorakennusten restaurointia; mm. Kemiön kirkon muutostöitä ja hautausmaasuunnitelmaa Anderson vei eteenpäin yhdessä arkkitehti Armas Eliel Lindgrenin (s. 28.11.1874 Hämeenlinna ja k. 3.10.1929 Kööpenhamina) kanssa. Vuonna 1940 Amos Anderson perusti Föreningen Konstsamfundetin, säätiön, jolle määräsi testamentissaan siirrettäväksi käytännöllisesti katsoen koko omaisuutensa; säätiön tehtävä oli muuttaa hänen kuolemansa jälkeen hänen molemmat kotinsa museoiksi, kuten tapahtuikin. Lopettaessaan vuonna 1945 yhtiönsä aktiivisen johtamisen, mm. Hufvudstadsbladetin osakkeet siirrettiin hänen perustamalleen taidesäätiölle. Säätiön päätarkoitus on julkaista Hufvudstadsbladetia sekä tukea tieteitä ja taiteita. Säätiö omistaa monia kiinteistöjä, kuten mm. kiinteistöyhtiö Forum Henricin, Tolvsnäsin ja Nordanån Kemiössä ja Söderlångvikin Dragsfjärdissä. 

Anderson oli perustamassa ja rahoittamassa Suomen Rooman-instituuttia Villa Lantea; vuonna 1531 valmistunut renessassihuvila saatiin ostettua Suomen valtiolle vuonna 1950 Amos Anderson lahjoituksen turvin. Anderson perusti Suomen Rooman-instituutin säätiön Helsingissä jo 4.11.1938, kun oli saanut tietää Suomen Vatikaanin asiainhoitajalta Göran Steniukselta kenraali Demetrio Helbigin luopuvan omistamastaan Villa Lantesta hyvin edullisin ehdoin. Keväällä 1950 Amos Anderson ja säätiön sihteeri Torsten Steinby matkasivat Roomaan ja Villa Lante ostettiin Suomen valtiolle 23.4.1950 Amos Andersonin lahjoituksen turvin. Renessassihuvilaa alettiin välittömästi myös korjata instituutin käyttöä varten. Helsingin Taidehallin rakentamista 1920-luvun lopulla Amos Anderson tuki merkittävästi sekä rahoitti kokonaan Helsingin Ruotsalaisen teatterin korjaustyöt 1930-luvulla. 

Ruotsalaiseen teatteriin Anderson myös ohjasi kirjoittamansa näytelmän Vallis gratiae, joka sai menestystä sekä Tukholman että Wienin näyttämöillä. Myöhemmin hän ohjasi vielä Den stora värlsteaternin Tukholman Dramatenille ja Kööpenhaminan Kuninkaalliselle teatterille. Hän toimi myös Svenska Teaternin säätiön hallintoneuvoston jäsenenä ja tuki merkittävästi pääkaupungin ruotsinkielistä päänäyttämöä taloudellisesti. Anderson oli Nya Teaterhuset Ab:n johtokunnan puheenjohtaja ja Svenska Teaterföreningen i Finlandin kunniapuheenjohtaja sekä Finlands svenska skådespelarförbundin kunniajäsen. Amos Anderson sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1945. Åbo Akademi sai Andersonilta vahvaa rahallista tukea ja Anderson vihittiin vuonna 1948 tämän yliopiston kunniatohtoriksi. Synnyinseudulleen Amos Anderson ojensi kätensä perustamalla naisille tarkoitetun lepokodin Labbnäsiin.

1860-luvulla rakennettu Söderlångvikin kartanon päärakennus oli Amos Andersonin ostaessa sen yksikerroksinen, punainen hirsirakennus, jossa oli tuolloin vain kuusi huonetta ja veranta meren suuntaan. Dragsfjärdistä ostamalla huvilalla Anderson toteutti pitkäaikaisen unelmansa; hän sommitteli talosta arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvistin kanssa tarpeisiinsa sopivan. Kartanon päärakennukseen tuli toinen kerros vuosina 1934-1935 ja talon julkisivu rapattiin valkoiseksi. Kummallekin puolelle taloa rakennettiin pari vuotta myöhemmin yksikerroksiset rapatut siipirakennukset, joiden katot toimivat terasseina. Nyt huvilassa oli jo toistakymmentä huonetta ja asuinneliöitä 560. Talon pituus oli 47 metriä ja talosta avautui upea näkymä suoraan merelle. Naantalin Kultarannankin puutarhan suunnitellut puutarha-arkkitehti Svante Paul Olsson (s. 11.9.1890 Helsinki ja k. 24.10.1973 Kalifornia, Yhdysvallat) suunnitteli kartanon puiston suihkulähteineen. Suurin osa 6 000 hehtaaria käsittävästä tontista on metsää, mutta 21 hehtaarin alueelle Anderson istutti 12 000 omenapuuta. Metsä suojeli lapsesta asti arkaa ja pelokasta sekä taikauskoista Amos Andersonia. 

Amos Anderson pysytteli koko elämänsä poikamiehenä menemättä naimisiin. Naisia hänellä kuitenkin oli; mm. 1930-luvun lopulla Anderson tapasi Tukholmassa Mona Mårtensonin (Monica Ingeborg Elisabeth Mårtenson s. 4.5.1902 ja k. 8.7.1956), filminäyttelijättären, joka majoittui vakituisesti Söderlångvikiin usean vuoden ajaksi. Kuusi vuotta ennen kuolemaansa Anderson toi Söderlångvikiin oopperalaulajatar, sopraano ja säveltäjä Erik Valdemar Bergmanin (s. 24.11.1911 Uusikaarlepyy ja k. 24.4.2006 Helsinki) ensimmäinen puoliso Sylvelin Långholmin (s. 26.6.1916 Helsinki ja k. 13.8.1994 Dragsfjärd), joka päivysti Andersonin kuollessa hänen vuoteensa äärellä. Kerrotaan Amos Andersonin joskus ihmetelleen keittäjälleen, mikä hänessä oikein vetosi naisiin. Tämä tokaisi isännälleen: ”Pengarna, doktorn, pengarna!” 

Yrjönkadun kodistaan Amos Anderson lähti autonkuljettajansa kanssa mielellään lepäämään ja lukemaan Söderlångvikin kartanoonsa Kemiönsaarelle; täällä Kemiössä hän vietti kaikkein onnellisinta aikaansa, usein yksin. Kovin pitkiä aikoja hän ei malttanut olla omassa seurassaan ja usein kartanossa nähtiin kuuluisia vieraita; siellä kestitettiin myös juhlissa Andersonin vieraat. Yksin ollessaan kartanollaan Amos Anderson vietti hyvin vaatimatonta ja säännöllistä elämää. Aamu alkoi klo kahdeksan aamuvoimistelulla ja kirjastossa nautitulla aamiaisella. Tämän jälkeen Anderson saattoi vetäytyä omiin oloihinsa – ehkä vielä yöasussa – lukemaan päivän lehtiä ja hoitamaan työasioita puhelimitse. Lounas oli vuorossa klo kolmetoista ja iltapäivän kahvihetki klo kuusitoista. Kahvin jälkeen Anderson teki mielellään kävelylenkin tiluksillaan. Kello kaksikymmentä tarjoiltiin päivällinen ja sen jälkeen Anderson saattoi nauttia vielä kirjastossa kahvin ja konjakin. Ihmisenä Amos Andersonia kuvailtiin liikeasioissa tiukaksi ja kovaksi, mutta vierailleen aina ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi; ystävilleenkin hän saattoi jäädä hieman etäiseksi ihmiseksi. 

Vieraskirjan mukaan Söderlångvikin kartanossa vierailivat poliitikkojen lisäksi usein mm. Ruotsalaisen teatterin johtaja ja Andersonin hyvä ystävä Nicken Rönngren (James Nikolai Rönngren s. 2.11.1880 Maarianhamina ja k. 26.4.1956 Helsinki), vuorineuvos Hans von Rettig, musiikkiprofessori Otto Andersson, kirjailija Anni Blomqvist. Viimeisinä vieraina Andersonin eläessä vieraskirjaan kirjoittivat nimensä puhemies ja valtioneuvos Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki) puolisoineen. Amos Anderson kuoli keuhkokuumeeseen pääsiäispäivänä 2.4.1961. Siunaustilaisuus suoritettiin Helsingin Vanhassa kirkossa presidentti Urho Kekkosen läsnä ollessa. Amos Anderson haudattiin toiveidensa mukaisesti Kemiön kirkon hautausmaalle.  

Boris Osipovitš Sirpo – alkuperäinen nimi oli Boris Wolfson, mutta hän käytti nimeä Boris Sirob vuosiin 1934-1935 asti – syntyi 3.4.1893 Kaukasiassa (nyk. Ossetiassa) Vladikavkazissa, Venäjällä ja kuoli 25.1.1967 Portlandissa (Oregon), Yhdysvalloissa. Boris huomattiin hyvin lahjakkaaksi ja hän opiskelikin viulunsoittoa ensin Moskovan konservatoriossa ja Pietarin keisarillisessa konservatoriossa sekä Berliinissä ja Wienissä, lisäksi vielä Prahassa kuuluisan Otakar Ševčikin ohjauksessa. Vielä myöhemmin Boris sai opetusta kapellimestaritehtäviin Sveitsissä ja Saksassa. 19 vuoden iässä Boris Sirpo tuli Viipurin kautta Helsinkiin opiskelukaverinsa Mitja Itkinsin kanssa ja pääsi Helsingissä kapellimestari Robert Kajanuksen (s. 2.12.1856 Helsinki ja k. 6.7.1933 Helsinki) johtaman Helsingin Filharmonisen orkesterin soittajaksi.

Vuonna 1915 Boris Sirpo siirtyi Viipuriin ja sai samana vuonna sieltä paikan Leevi Madetojan johtaman Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin ensimmäisenä viulistina. Viipurin Musiikin Ystävät ry oli perustettu vuonna 1894 ja yhdistyksen ylläpitämän orkesterin ensimmäiseksi kapellimestariksi tuli vuonna 1898 Armas Järnefelt. Keväällä 1900 tämä orkesteri teki ensimmäisen konserttimatkansa Lappeenrantaan, Kouvolaan, Mikkeliin, Kuopioon, Kotkaan, Haminaan. Imatralle, Sortavalaan ja Joensuuhun. Kapellimestari ja säveltäjä Armas Järnefelt järjesti myös konsertteja, joissa soitettiin vain suomalaista musiikkia. Tällainen oli esim. huhtikuussa 1900 Viipurissa järjestetty Jean Sibeliuksen johtama konsertti, jossa soitettiin vain säveltäjän omaa musiikkia. Armas Järnefeltin jälkeen Viipurin Musiikin Ystävien orkesteria ovat johtaneet ainakin Erkki Melartin, Leo Funtek, Ilmari Weneskoski, Leevi Madetoja, Toivo Kuula ja Boris Sirpo. Erkki Melartinin kapellimestarikaudella orkesteri soitti ensimmäisenä orkesterina Pohjoismaissa Gustav Mahlerin musiikkia.

Samanaikaisesti orkesterissa toimiessaan Boris opetti myös viulunsoittoa yksityisesti ja hänen oppilaitaan olivat mm. Onni Suhonen ja Sulo Aro, joka oli Toivo Aron poika. Vuonna 1918 hän perusti Viipurin musiikkikoulun; Boris siis tunnettiin Viipurissa taitavana pedagogina ja orkesterinjohtajana, joka elvytti Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin toiminnan aivan uuteen ”lentoon”. Viipurin lyseon poikalapsilla oli mahdollisuus Keskuskansakoulun juhlasalissa seurata Boris Sirpon johtaman Viipurin Musiiki Ystävien orkesterin kenraaliharjoituksia ja monia konsertteja. Sotavuosiin asti voidaan katsoa Boris Sirpon olleen Viipurin musiikkielämän primus inter pares. Sotien jälkeenkin hänen musiikkikasvatustyönsä jatkui vilkkaana, mutta hyödynsi väestöä laajemmin Suomessa.

Boris Sirpo perusti Viipurin Musiikin Ystävien yhteyteen orkesterikoulun, jotta orkesteri saisi riveihinsä uusia soittajia. Tämän orkesterikoulun toiminta käynnistyi tammikuussa 1917 ja kun syyskausi alkoi 9.10.1917 hakeutui orkesterikoulun oppilaiksi kaikkiaan 60 oppilasta, joista 44 oli viulisteja. Sellonsoittajia tuosta määrästä oli kuusi, klarinetin- ja huilunsoittajia kaksi sekä yksi oboensoittaja ja yksi lyömäsoittaja. Musiikinteorian opiskelijoita ilmoittautui neljä. Sodan jälkeen keväällä 1918 tämän orkesterikoulun toiinta lakkasi täysin.

Pitkään Sirpo oli haaveillut omasta musiikkikoulusta ja nyt hänelle avautui mahdollisuus sen toteuttamiseen Viipurissa. Karjala- ja Viborgs Nyheter -lehdissä ilmoitettiin10.9.1918 Viipurin Musiikkikoulun aloittaneen toimintansa. Koulun johtajana toimi Boris Sirpo ja opettajakunnassa olivat Armi Niklander (viulu), Anna Forstén ja Jenny Ikonen (laulu), Lauri Ikonen (musiikin teoria ja historia), Eleonora Frisk ja Nora Mielck (piano), A. Nikitin (sello) sekä ruotsalais-saksalaisen kirkon urkuri Theodor Björklund (säveltapailu). Seuraavana lukuvuonna opettajakuntaan saatiin vahvistuksina Sally Westerdahl (piano) ja Tatjana von Rippas (viulu), kuuluisan Leopold Auerin oppilas Pietarista.

Ensimmäisellä opetuskaudella syksyllä 1918 oppilaaksi Sirpon musiikkikouluun ilmoittautui 45 opiskelijaa ja kevätkaidella aloitti lisäksi 10 opiskelijaa opintonsa koulussa. Lukuvuonna 1921-1922 oppilasmäärä oli jo kaksisataa opiskelijaa ja siksi koulun tilat Abbetets Vännerin huoneistossa alkoivat ahdistaa. Seuraavat neljä vuotta musiikkikoulu toimi Maununkadun ja Pohjolankadun kulmatalossa, jonka jälkeen musiikkikoululle saatiin tilat – kahdeksan huonetta - Viipurin Osuusliikkeen talosta osoitteessa Kannaksenkatu 1. Helsingin yliopiston professori Ilmari Krohn vieraili Viipurin musiikkikoulussa pitämässä yleissivistäviä luentoja mm. hengellisistä kansansävelmistä ja soittimien synnystä syksyllä 1920. Joulukuussa 1920 Viipurin musiikkikoulu piti ensimmäisen konserttinsa Ludwig van Beethovenin syntymän 150-vuotisen muiston vuoksi ja kevätkaudella 1921 alkoi koulun kamarikonserttien sarja, jossa soittivat etupäässä musiikkikoulun omat opettajat. Ensimmäisen maakuntamatkansa Viipurin musiikkikoulu teki huhtikuussa 1921 Sortavalaan suuntautuneella konsertillaan. Näin päästiin esittelemään musiikkikoulun toimintaan myös maakuntaan.

Boris Sirpo teki vuonna 1920 opintomatkan Berliiniin ja Sveitsiin; Berliinissä hän seurasi kaksi viikkoa kapellimestari Arturo Toscaninin johtamista. Näiden viikkojen jälkeen hän siirtyi Sveitsiin Felix Weingartnerin kapellimestarikurssille. Tämän kurssin aikana opiskeltiin 21 sinfoniaa ja lopputyönään Boris sai johtaa 64-henkistä sinfoniaorkesteria Baselissa. Tämän kurssin onnistunut suorittaminen poiki Sirpolle kutsu tulla Luzerniin johtamaan Leevi Madetojan oopperan Pohjalaisia.

Pian Viipurin musiikkikoulun taloudellinen tilanne alkoi myös kiristyä, kun soittimien vuokrat, huoneistovuokra ja opettajien palkat söivät enemmän varoista kuin mitä opiskelijoiden lukukausimaksuista saatiin kerättyä. Päätettiin hakea musiikkikoululle avustuksia sekä valtiolta että kaupungilta. Valtioneuvoston saama hakemus musiikkikoululta lähetettiin valtion säveltaidelautakuntaan, joka halusi hakemuksesta lausunnon Helsingin konservatorion rehtorilta, Erkki Melartinilta. Melartin vieraili Viipurissa marraskuussa 1921 tarkastamassa Viipurin musiikkikoulun toimintaa. Erkki Melartin kirjoitti musiikkikoulun toiminnasta varsin hyvän lausunnon, mutta valtion apu jäi saamatta, koska Viipurin musiikkikoulu oli yksityinen oppilaitos. Erkki Melartin ehdottikin tämän vuoksi, että Viipurin musiikkikoulu muutettaisiin osakeyhtiöksi tai sen tueksi perustettaisiin kannatusyhdistys. Helmikuun 3. päivä vuonna 1923 pidettiin Viipurin Musiikkiopisto Oy:n perustava kokous ja osakeyhtiön pääomaksi merkittiin 120 000 markkaa. Musiikkiopiston johtajaksi tuli sen luoja, Boris Sirpo ja opiston johtokunnan ensimäiseksi puheenjohtajaksi tuli asessori N. J. H. Jack.

Viipurin musiikkiopston opinto-ohjelma yhdenmukaistettiin Helsingin Musiikkiopiston ja ulkomaisten konservatorioiden kanssa. Vuonna 1923 Viipurin musiikkiopistossa opetettiin 18 eri oppiainetta ja vakinaisia opettajia oppilaitoksessa oli 30. Ensimmäisinä Viipurin Musiikkiopiston loppututkinnon suoritti 15-vuotiaana 3.5.1922 pianonsoiton oppilas Orest Bodalew, ja hänen opettajanaan opistossa toimi Wilma Patomäki. Orest soitti loppututkinnossa Czernyn etydejä, Bachin 3-äänisiä inventioita ja preludin Englantilaisesta sarjasta, Mozartin Es-duuri-pianokonserton ensimmäisen osan, Weberin Perpetuum mobileen ja Lisztin rapsodian nro 13. Tutkinnon säestysnäyte tuli Griegin c-molli-viulukonsertosta. Orest Badalewin jälkeen seuraavat loppututkinnot suorittivat piano-oppilaista Mikko von Deringer (s. 20.8.1904 Helsinki ja k. 12.3.1981 Helsinki), Helena Nelly ja Martha Seseman sekä viuluoppilas Onni Suhonen (s. 5.2.1903 Hamina ja k. 14.3.1987 Helsinki).

Mikko von Deringer oli kuoronjohtaja ja kapellimestari, jonka oli tullut Baltian kautta Pieteriin ja Viipuriin. Pianodiplomin suoritettuaan Viipurissa vuonna 1924 Mikko jatkoi musiikkiopintojaan Wienin musiikkiakatemiassa Friedrich Wührerin ohjauksessa vuosina 1926-1929. Vuosina 1929-1934 Mikko von Deringer toimi Viipurin Työväen Teatterin kapellimestarina sekä vuosina 1934-1940 Viipurin Kaupunginteatterin kapellimestarina. Myöhemmin hän toimi samoissa tehtävissä vielä Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa. Pianistina toimiminen kuului myös hänen musiikkiuraansa. Sotien jälkeen Mikko von Deringer aloitti Suomen Yleisradiossa kapellimestarina, pianistina sekä musiikkiohjelmien järjestäjänä. Vuonna 1952 hän perusti Yleisradioon sekakuoron, Peipposet, johon kuului kolmekymmentä laulajaa. 

Onni Suhonen oli viulisti ja viulunsoiton opettaja, joka Viipurin opintojensa loppututkinnon suoritettuaan vuonna 1924 suuntasi Budapestin musiikkikorkeakouluun vuosina 1924-1926 Jenö Hubayn mestariluokalle. Pariisissa Onni Suhonen opiskeli vuosia 1928-1929 Léon Nauwinckin ja Lucien Capet’n oppilaana. Jo vuonna 1926 Suhonen konsertoi Budapestissa, mutta vuonna 1927 hän piti ensikonserttinsa Helsingissä sekä esiintyi vuonna 1928 Pariisissa. Suomessa Onni Suhonen piti omia konsertteja sekä esiintyi orkesterikonserttien solistina. Viipurin Musiikkiopiston viulunsoiton opettajana Onni Suhonen toimi vuodet 1929-1939 ja Sibelius-Akatemian viulunsoiton opettajana vuodet 1943-1950 sekä Sibelius-Akatemian lehtorina vuosina 1950-1972. Ensiviulun soittajana Suhonen toimi myös Helsingin kaupunginorkesterissa vuosina 1943-1966. Jenni ja Antti Wihurin säätiön tunnustuspalkinto ojennettiin Onni Suhoselle vuonna 1971 sekä professorin arvonimi vuonna 1972. Säveltaiteilijain valtionpalkinnon Suhonen sai vuonna 1984. Onni Suhonen koulutti maahamme huomattavan määrän erinomaisia solisteja ja kamarimuusikoita. Olli Suhosella oli myös merkittävä rooli Harry Wahlin arvokkaan soitinkokoelman pelastamisessa helmikuun lopussa vuonna 1940, kun Viipurin menetys ja tuho näyttivät jo hyvin ilmeisiltä. Koska Harry Wahl oli Porvoossa sairaalassa, pelasti Suhonen 33 arvosoitinta kaikkiaan 80 soittimen kokoelmasta loppujen jäädessä miehittäjien käsiin Viipuriin.

Boris Sirpo perusti Viipurin Musiikkiopiston yhteyteen myös oppilasorkesterin, joka jo vuonna 1921 teki ensimmäisen konserttimatkan Sortavalaan esittäen siellä kaksi konserttia. Vuonna 1922 alussa Boris Sirpo vei 25-henkisen oppilasorkesterinsa konserttimatkalle Lounais-Karjalaan. Tämän konserttimatkan solisteina toimivat Mikko von Deringer ja Orest Bodalew sekä viulisti Onni Suhonen. Tuolloin orkesterin ohjelmassa oli mm. Mozartin sinfonia nro 40 g-molli, Sibeliuksen Kevätlaulu ja Musorgskin Yö autiolla saarella.

Kokemuksistaan rohkaistuneena Boris Sirpo suunnitteli musiikkiopistoonsa suuren orkesterin, joka koostui musiikkiopiston opettajista sekä opiston edistyneimmistä oppilaista. Lokakuussa 1922 43-henkinen orkesteri piti jo ensimmäisen konserttinsa Boris Sirpon johdolla. Samana syksynä järjestettiin vielä kaksi sävellyskonserttia; Väinö Haapalan sävellyskonsertti marraskuussa ja joulukuussa Erkki Melartinin sävellyskonsertti, jossa säveltäjä itse johti kolmannen sinfoniansa. Useat kapellimestarit vierailivat Viipurissa johtamassa omia sävellyksiään; mainittakoon näistä esim. Heino Kaski, Leevi Madetoja, Väinö Haapalainen, Lauri Ikonen ja Robert Kajanus. Huhtikuussa 1923 Jean Sibelius saatiin vieraaksi Viipuriin. Hän johti kahdessa konsertissa Musiikkiopiston orkesteria Keskuskansakoulun juhlasalissa. Konserttien ohjelmissa olivat 2. sinfonia D-duuri, Belsazarin pidot -sarja ja Kevätlaulu. 1.12.1923 Viipuriin saapui Robert Kajanus johtamaan myös konserttia, jossa esitettiin mm. Beethovenin 4. sinfonia. Molemmat johtajat ja säveltäjät, Sibelius ja Kajanus, antoivat mairittelevia lausuntoja orkesterin soitosta sekä musiikkiopiston toiminnasta. Viipurin kaupungin antama 300 000 markan avustuksenkaan turvin ei orkesterin toimintaa pystytty jatkamaan pitempään; viimeiseksi konsertiksi jäi Sirpon ja Väinö Haapalan yhdessä johtama konsertti 26.12.1923.

Orkesterihankkeen jälkeen Boris Sirpo alkoi koota jousikvartettia, jossa soittivat Boris Sirpon lisäksi Eero Selin, Onni Suhonen ja Väinö Raitamaa. Pianokvintettinä tarvittaessa avustajana toimi Andrej Rudnev. Aluksi toiminta kattoi vain Viipurin, mutta syksyllä 1925 kokoonpano esiintyi menestyksellisesti Lappeenrannassa ja Sortavalassa. Joulukuussa kvartetti soitti musiikkiopiston Sibeliuksen 60-vuotispäivän kunniaksi järjestämässä juhlakonsertissa Sibeliuksen Voces intimaen.

Boris Sirpolle tärkeintä oli aina yhteissoiton korostaminen; vain hyvin harvat ylsivät solisteiksi, mutta sangen monet olivat kelpo yhteissoittajia. Tammikuussa 1928 hän piti Suomen Musiikkipedagogien Liiton vuosikokouksessa esitelmän yhteissoiton merkityksestä musiikissa ja sai tällä esityksellään suurta huomiota kuulijoiden keskuudessa. Samana vuonna hän perusti vielä oppilaidensa kanssa kamariorkesterin. Tässä orkesterissa soittivat tuolloin Olavi Tilli, Toivo Salovuori, Reino Salmela, Ilse Heiseler, Marianne Wahl, Irma Salmela, Pippa Haikala, Ida Wikman, Elsa Ristola, Olavi Laitinen, Kaarlo Kajander, Mikko Brjanski, Israel Katz, Eugen Barkoff, Jorma Väänänen, Aarne Hinkkanen, Edla Karhunen, Tauno Lötjönen, Arvi Niemi ja Lauri Laitinen. Ensin tämä kamariorkesteri konsertoi Lahdessa ja sitten Helsingissä suurella suosiolla. Ohjelmana konserteissa oli mm. Vivaldin consertto grosso ja Corellin La Folia, jonka solistina toimi Irma Salmela.

Kesäkuussa 1929 Boris Sirpo teki opintomatkan Keski-Eurooppaan, koska hän halusi tutustua uusiin opetusmenetelmiin eri musiikkiopistoissa. Aluksi hän seurasi Berliinissä kuukauden ajan musiikkikorkeakoulun johtajan, professori Scheinemannin opetuksia eri luokilla. Opintomatkansa aikana hän seurasi myös kapellimestari Wilhelm Furtwänglerin harjoituksia sekä orketerijohtaja Bruno Walterin ohjausta.Lopulla matkaansa hän poikkesi vielä Tšekkoslovakiassa, jossa tapasi professori Otakar Ševčikin.

Professori Bronislaw Hubermanin kutsumana Viipurin kamariorkesteri piti 26.4.1932 Amsterdamissa vierailukonsertin erittäin hyvin arvosteluin. Orkesteri esiintyi vielä mm. Haagissa ja Rotterdamissa sekä Antwerpenissä ja Brysselissä. Kamariorkesterin matkan viimeinen konsertti oli 10.5.1932 Pariisissa. Vuoden 1935 vaiheessa kamariorkesterin toiminta alkoi hiipua ja Boris Sirpo jättäytyi orkesterin johtamisesta pois. Eero Selin tuli kamariorkesterin johtoon Sirpon keskittyessä lapsiorkesterin ja lapsioopperan toimintaan. Sirpo toi lapsioopperaan Paul Hindemithin säveltämän lastenoopperan Me rakennamme kaupungin toukokuussa 1934 Viipurin kaapunginteatterissa. Kaksi vuotta myöhemmin tuli Viipurin Musiikkiopistoon esitykseen J. Popelkan säveltämä Matka maailman ympäri. Kun Sirpon perustama lapsiorkesteri esiintyi mm. Helsingissä Viipurin taideviikon yhteydessä helmikuussa 1934, oli orkesterin mukana 10-vuotias ihmelapsi Heimo Haitto.

1930-luvulla toimi Viipurissa jo lähes 40 kuoroa, mutta vielä 2.12.1938 perustettiin musiikkiopistoon Viipurin Sinfoniakuoro. Siinä oli 50 laulajaa ja sitä johti Boris Sirpo. Viipurin valtuusto oli vuodelle 1929 antanut varat, 200 000 markkaa, ja mahdollistanut Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin toiminnan. Aluksi orkesteria johti Eino Raitio ja vuoden kuluttua orkesterin kapellimestariksi ryhtyi Boris Sirpo. Konserttimestarina toimi Eero Selin. Ensimmäinen orkesterin konsertti oli jo 6.1.1929 ja vielä tammikuussa järjestettiin Erkki Melartinin johtama konsertti, jossa pääteoksena oli Melartinin 4. sinfonia. Sirpon aloittaessa orkesterin johtajana oli orkesterissa 43 soittajaa, joista 10 opetti Viipurin musiikkiopistossa. 16 soittajaa oli opiston opiskelijoita ja seitsemän vanhaa opiskelijaa, 10 soittajaa olivat opiston ulkopuolelta tulleita. Orkesterin jousistoa pidettiin tasokkaana, mutta varsinkin puupuhaltimiin tarvittiin usein tuuraajia jopa Virosta asti.

Vuonna 1933 esim. Turun kaupunginorkesteria tuettiin 300 000 markalla, mutta Viipurin orkesteri sai vain 170 000 markkaa avustusta. Viipurissa konserttitoiminta oli kuitenkin sangen runsasta; noin 30 konserttia vuodessa, näistä seitsemän oli sinfoniakonsertteja ja loput konsertit olivat kansankonsertteja. Konserttien teemoittaminen oli yleistä myös Viipurissa ja kaupungissa järjestettiin myös modernin musiikin konsertteja.

1930-luvulla Viipurin Musiikin Ystävien orkesteria kävivät johtamassa ainakin Armas Järnefelt, Sulho Ranta, Erkki Melartin, Väinö Haapalainen, Robert Kajanus, Väinö Pesola, Felix Krohn, Leevi Madetoja, Lauri Saikkola, Ernst Pingoud, Selim Palmgren, Kalervo Tuukkanen, Nils-Eric Foufstedt, Erik Cronvall, George de Godzinsky, Erkki Linko, Toivo Haapanen, Jussi Jalas, Tauno Hannikainen, Eino Roiha, Martti Similä, Georg Schnéevoigt, Helmut Thierfelder ja Nikolai van der Pals. Orkesterin solisteista voisi nostaa esim. seuraavat: viulusolisteina vierailivat mm. Colette Frantz, Alice Takács, Thomas Magyar, Arvo Hannikainen, Anja Ignatius-Lagus, Kai Kajanus, Sulo Hurstinen ja Emil Telmányi. Sellosolisteina seurattiin mm. näitä: Edmund Kurtz ja Tibor de Machula. Pianoa solisteina soittivat mm. Nicolai Orloff, Egon Petri, Shura Cherkassky, Fréderik Lamond, Annie Fischer, Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Timo Mikkilä, Margaret Kilpinen, Rolf Bergroth, Kurt Walldén ja Elly Ney. Laulusolisteina kävivät orkesterin edessä ainakin Irja Aholainen, Ture Ara, Aune Antti, Einer Colliander, Teddy Björkman, Yrjö Ikonen, Hanna Granfelt, Lahja Linko, Aulikki Rautavaara, Elbe Nissinen, Oiva Soini, Pia Ravanna, Mauno Tamminen, Arnold Tilgman ja Minna Talvik-Palmgren sekä monet kaupungin omat musiikkiopiston oppilaat ja opettajat.

Viipurin musiikkiopiston johto ja opettajat ajautuivat vaikeuksiin vuonna 1938, kun tyytymättömyys Boris Sirpon johtamistapaan nousi esille. 8.11.1937 opettajakunta oli lähestynyt oppilaitoksen johtoa kirjelmällä, jossa ehdotettiin opettajien edustajan läsnäoloa oppilaitoksen johtokunnan kokouksissa. Kirjeen olivat allekirjoittaneet 20 oppilaitoksen opettajaa. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu, vaikka vastaava käytäntö oli kuitenkin käytössä mm. Helsingin konservatoriossa ja Suomalaisessa Oopperassa. Seuraavaksi opettajayhdistys ehdotti kokousta johtokunnan kanssa, joka toteutuikin 28.3.1938. Kokouksessa opettajat pyysivät palkantarkistusta, sillä palkat eivät olleet nousseet valtion ja kaupungin avustusten kasvusta huolimatta. Puheenjohtaja tiedusteli kokouksessa, nauttiko Boris Sirpo opettajakunnan luottamusta ja 27 opettajasta ainoastaa seitsemän vastasi myöntävästi. Seurauksena oli, että 27.4.1938 peräti 23 opettajaa irtisanottiin oppilaitoksesta.

Tapauksesta nousi kohu, kun lapset saivat nyt opetusta tuntemattomilta opettajilta. Lasten vanhemmilta tuli paljon valituksia. Erotetut opettajat ilmoittivat antavansa yksityistä opetusta. Joukko musiikin ystäviä tuli avuksi ja asettautuen erotettujen opettajien puolelle aloittivat sitkeät neuvottelut oppilaitoksen johtokunnan kanssa. 23.5.1938 kerrottiin huojentavia uutisia; neuvotteluissa löytyi ratkaisu ja irtisanotut opettajat palasivat entisiin toimiinsa. Uudestaan erimielisyydet nousivat esille syksyllä 1939, mutta ne saivat jäädä syrjään talvisodan alkamisen vuoksi.

Boris Sirpon historiallinen vaikutus Viipurin musiikkielämään päättyi talvisodan alkuun, sillä hän matkusti Yhdysvaltoihin. Hän jatkoi musiikkityötään Oregonin osavaltiossa Portlandissa kapellimestarina ja musiikinopettajana loppuelämänsä. Vielä vuonna 1964 Sirpoa yritettiin houkutella Lahden musiikkiopistoon – entiseen Viipurin musiikkiopistoon – rehtoriksi. Boris Sirpo kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta heikentyneen terveytensä vuoksi. Boris Sirpo kuoli Portlandissa 25.1.1967.

Jukka Kuoppamäki.

Tämän vuoden, vuoden 2018 Juha Vainio-palkinto on myönnetty Jukka Kuoppamäelle (s. 1.9.1942 Helsinki). Palkinnon suuruus on 6 000 € ja palkinnon myöntää vuonna 1990 perustettu rahasto, jota hallinnoi Suomen Musiikintekijät ry ja Kotkan kaupunki. Jukka Kuoppamäki on vaikuttanut kevyen musiikkimme saralla yli puolen vuosisadan ajan ja koko hänen sävellys- ja sanoitustuotantonsa käsittää noin kaksituhatta kappaletta. Jukka Kuoppamäki on kirjailija Zachris Topeliuksen (s. 14.1.1818 Uusikaarlepyy ja k. 12.3.1898 Sipoo) jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa; Topelius oli Jukka Kuoppamäen isoäidin isoisä. Vuodesta 1977 Kuoppamäki on asunut Saksassa, jossa hän opiskeli ensin teologiaa ja valmistui papiksi vuonna 1980. Saatat muistaa hänen tekemistään lauluista vaikkapa sellaiset, kuten Sininen ja valkoinen, Satulinna, Tämä taivas tämä maa, Anna mulle tähtitaivas tai Pieni mies. Juha Vainion rahaston hallitus halusi palkita Jukka Kuoppamäen teoksistaan sekä pysyvästä rakkaudestaan sanoittamisen vaikeaan lajiin.

Jukka Kuoppamäki valmistui alkujaan opettajaksi – valmistui kansakoulunopettajaksi keväällä 1965 -, ennen heittäytymistä esiintyväksi artistiksi. Toimittaja Markku Veijalaisen rohkaisemana Jukka Kuoppamäki teki ensimmäisen oman laulunsa, Alaikäinen. Kuoppamäki onnistui saada ohjausta lauluntekemiseen itse säveltäjä Toivo Kärjeltä, joka koulutti kaikki omat sanoittajatyökumppaninsa ja vaati heiltä tiukkaa osaamista sanoittamisen tekniikassa. Kaikkien sanoittajien piti osata runousoppi sekä olla nuotinlukutaitoisia.

Toivo Kärki antoi Jukka Kuoppamäelle oivia ohjeita; Kuoppamäen sanoituksista Kärki löysi esim. loppusoinnuista paranneltavaa. Toivo Kärjen mielestä lauluntekemistä voi verrata hyvin rakentamiseen. Molemmissa tarvitaan huolellisuutta ja mittatarkkuutta. Lauluntekemiseen tuli haasteita, mutta samalla paranivat myös lopputulokset.

Aikaisempina vuosina Juha Vainion-palkinnon ovat saaneet Juice Leskinen, Hector eli Heikki Harma, Vexi Salmi, Pertti Reponen, Heikki Salo, Gösta Sundqvist, Martti Syrjä, Tero Vaara, Tuomari Nurmio, Pekka Ruuska, J. Karjalainen, Anni Sinnemäki, Ismo Alanko, Jorma Toiviainen, Mikko Alatalo ja Harri Rinne, Edu Kettunen, Pauli Hanhiniemi, Sinikka Svärd, Dave Lindholm, Maija Vilkkumaa, Mikko Kuustonen, Samuli Putro, Chrisse Johansson, Timo Kiiskinen, Pelle Miljoona, Paula Vesala ja Juha Tapio.

Richard Faltin.

Richard Friedrich Faltin syntyi Danzigissa 5.1.1835 (k. 1.6.1918 Helsingissä) kauppias Hans Edvard Faltinille ja Rose Friederke o.s. Hollatzille. Faltin opiskeli lukioaikanaan Danzigissa urkuri F. W. Markullin johdolla musiikkia ja musiikin opiskelun hän oli aloittanut jo seitsemän vuoden iässä. Opinnot musiikin parissa jatkuivat saumattomasti hovikapellimestari Frierich Schneiderin ohjauksessa Dessaussa. Dessausta Faltin siirtyi Leipzigin konservatorioon jatkamaan musiikkiopintojaan monipuolisesti. 20-vuotiaana Richard Faltin valmistui keväällä 1856 Leipzigin konservatoriosta yhtenä parhaista opiskelijoista; tuolloin hänelle tarjottiin kolmea eri virkaa: Jerusalemiin kuoroa ja orkesteria johtamaan, Saksan Kobyrissa orkesterin ja kuoron johtamista sekä Viipurista Behmin poikakoulun laulunopettajan virkaa. Saksa tuntui kovin likellä olevalta ja Jerusalem taas oli liian kaukana, joten Faltin valitsi tarjotuista vaihtoehdoista Viipurin. Viipurin virkaan kuului myös velvollisuus opettaa viulun- ja pianonsoittoa sekä kuoro- ja yksinlaulun lisäksi antaa opetusta musiikin teoriassa.

Pietarissa syntynyt ja Tarton yliopistosta valmistunut saksalaisteologi ja pastori Karl Gottlieb Behm (s. 17.12.1823 ja k. 29.6.1857) oli Viipuriin vuonna 1853 perustanut nimeään kantavan sisäoppilaitoksen pojille Pietarin ja Viipurin saksankielistä väestöä ajatellen. Karl Behmin isä oli Tallinnasta kotoisin ollut balttiansaksalainen Joachim Christian Behm. Koulun opetuskielenä oli luonnollisesti saksankieli ja koulu sijaitsi Papulan kaupunginosassa. 

Pastori Karl Gottlieb Behm.

Richard Faltin lähti Lyypekistä kohti Viipuria elokuun puolivälissä vuonna 1856 ja merimatka Tukholmaan höyrylaivalla oli tehtävä myrskyisissä olosuhteissa. Matkalla hän tapasi tohtori Zeidlerin, joka myös oli menossa opettamaan Karl Behmin sisäoppilaitokseen, Viipuriin. Höyrylaivan kyydissä taitettiin myös Tukholman ja Helsingin välinen merimatka; Helsingistä matka jatkui vielä kaksi päivää hevoskärryillä Viipuriin asti. Richard Faltin sai koulun naapurista puutalosta asunnon itselleen. Valitettavasti tämä puutalo paloi tulipalossa elokuussa 1857 täysin ja Richard Faltin menetti käytännöllisesti katsoen koko omaisuutensa tässä tulipalossa. Kauppias Leopold Krohn ja rouva Julie Krohn lainasivat Richard Faltinille omistamansa flyygelin heidän maaseutuasunnostaan Kiiskilän kartanosta. Kartano sijaitsee Viipurinlahden rannalla ja kartanosta löytyy maininta jo vuodelta 1560. Vieläpä laulaja Adolf Brömme lahjoitti Richar Faltinille omistamansa viulun. Myöhemmin Richard Faltin hankki Leipzigista omistukseensa uuden flyygelin, johon hankki myös jalkion saadakseen harjoiteltua urkujensoittoa. 

Kiiskilän kartano.

Karl Behmin sisäoppilaitoksessa Richard Faltinilla oli opetusta 24 tuntia viikossa. Tämän lisäksi hänellä oli vielä 12 yksityisoppilasta, joten opetustuntien määrä nousi 50 tuntiin viikossa. Ensimmäisen kerran sisäoppilaitoksen kuoro Richard Faltinin harjoittamana esiintyi 7.9.1856, jolloin Saimaan kanava avattiin käyttöön. Vuonna 1863 teki Porvoon hiippakunnan piispa Ludwig Schauman piispantarkastuksen Viipurissa ja Behmin koulun kuoro ja orkesteri esittivät tämän tarkastuksen lopuksi Mendelssohnin Paulus oratoriosta osia Richard Faltinin johdolla. Viipuriin saavuttuaan Richard Faltin otti tehtäväkseen uudistaa kaupungin musiikkielämää. Tuohon aikaan Richard Faltin järjesti Viipurissa ahkerasti konsertteja sekä harrasti musiikkia runsaasti viipurilaisten perheiden keralla. Faltin harrasti musiikkia mm. Paul Wahl vanhemman kodissa sekä kauppiasperhe Krohnin kaupunkiasunnossa, jossa vietettiin lauantain kvartetti-iltoja.

Kesällä 1859 lukukauden päätyttyä Richard Faltin teki opintomatkan Englantiin. Faltin oli jo Leipzigin konservatoriossa opiskellessaan ystävystynyt nuoren englantilaisen Russel Toplinin kanssa; ystävykset kävivät vuosia vilkasta kirjeenvaihtoa keskenään. Russel Toplin kutsui nyt Richard Faltinin vierailulle Sheffieldiin, mutta matkan aikana Faltin opiskeli myös kaksi viikkoa Lontoossa. Faltin matkusti Helsingistä ensin Tukholmaan ja Göteborgiin ja sieltä Kööpenhaminan ja Kielin kautta Hampuriin. Lopulta matka eteni Hullin kautta Sheffieldiin. Vuonna 1851 Lontoon maailmannäyttelyyn valmistuneessa Kristallipalatsissa Richard Faltin kävi kuuntelemassa Händelin Messias oratorion ja Govent Gardenissa hän seurasi, kuinka Meyerbeer johti oopperansa Dinorah. Viipuriin Richard Faltin palasi ennen syyslukukauden alkua.

Lontoon kristallipalatsi, joka valmistui vuonna 1851.

Richard Faltin oli järjestämässä 1.2.1860 Viipurin ensimmäistä sinfoniakonserttia. Saman kevään aikana hän järjesti vielä Viipurissa kolme muutakin konserttia; ensimmäisessä sinfoniakonsertissa helmikuun alussa oli konserttiyleisöä 90 henkeä paikalla ja viimeisessä kevään konsertissa jo 250 henkeä yleisössä. Näissä em. kevään konserteissa kuultiin mm. osia Haydnin oratoriosta Luominen, Mozartin sinfonia D-duuri sekä Haydnin sinfonia G-duuri. Konserteissa avusti myös 30-henkinen kuoro, jonka Richard Faltin oli heti Viipuriin tulonsa jälkeen perustanut. Faltin aloitti loppuvuodesta 1860 tilauskonserttien sarjan Viipurissa. Ensimmäisen konsertin (12.11.) peruuntuminen siirsi tilauskonserttien aloituksen joulukuun 3. päivälle vuonna 1860. Tässä ensimmäisessä konsertissa kuultiin ensin alkusoitto Mozartin oopperasta Titus. Konsertti jatkui Haydnin sinfonialla D-duurissa ja Beethovenin triolla B-duuri, joita seurasi Schubertin Sotiasmarssi. Kuoro lauloi vielä lopuksi laulun Dåne liksom åskan, bröder. Kaikkiaan vuonna 1860 järjestettiin Viipurin kaupungissa kahdeksan sinfoniakonserttia ja 10.11.1860 sytytettiin Viipurissa myös ensimmäinen kaasuvalo – viisi päivää ennen Helsinkiä.

Vähän ennen joulua vielä pidetyssä toisessa tilauskonsertissa esitysvuoron saivat Mozartin Jupitersinfonia, alkusoitto Cherubinin oopperasta Vedenkantaja, marssi Wagnerin oopperasta Tannhäuser ja Mozartin konsertto, jonka esittivät neiti Melart ja Richard Faltin kahdella flyygelillä. Konsertti päättyi kahteen lauluduettoon. Vasta kolme vuotta myöhemmin kuultiin Viipurissa ensimmäisen kerran pianokonsertto julkisesti pianon ja orkesterin kanssa esitettynä, kun Richard Faltin toimi Mozartin pianokonserton solistina. Tämän jälkeen pianisti ja Richard Faltinin oppilas Elisa Wächter aloitti Viipurissa konserttisarjan, jossa kuultiin mm. Beethovenin, Mozartin ja Mendelssohnin pianokonserttoja.

Richard Faltin poistui Viipurista elokuussa 1861, kun hän lähti täydentämään musiikkiopintojaan Leipzigiin. Tällä matkalla hän viipyi hieman yli vuoden. Syyskuussa selvisi Richard Faltinin sijainen; hän tuli myös Leipzigin konservatoriosta ja oli valmistunut orkesterinjohtajaksi. Sijainen, Oskar Bolck, toimi Faltinin sijaisena myös Behmin sisäoppilaitoksessa Viipurissa. Lokakuussa soi jo ensimmäinen Oskar Bolckin johtama tilauskonsertti, jossa teoksena oli mm. Beethovenin sinfonia nro 1 C-duurissa.

Pianisti Clara Schumann.

Richard Faltin kuuli Leipzigin Gewandhausenissa mm. pianisti ja Robert Schumannin puolisoa Clara Schumannia, joka soitti Johannes Brahmsin 25 variaatiota Händelin teemasta. Clara Schumannilla ja nuorella Johannes Brahmsilla oli – Robert Schumann sairasti jo tuolloin vakavasti mielenterveytensä kanssa – lyhyt mutta kiihkeä rakkaussuhde, jonka seurauksena heille syntyi yhteinen poikalapsi, Felix. Faltin kuuli Leipzigissa urkuri G. A. Thomasia, Haydnin oratorion Vuodenajat sekä Johann Sebastian Bachin h-mollimessun ja Matteus-passion. Professori Davidin parhaana pidetyn oppilaan, viulisti Wilhelmij’n Faltin tapasi matkallaan sekä teki kaupungissa havainnon, että Lisztin, Berliozin ja Wagnerin musiikki oli voimallisesti tulossa konserttisaleihin ja oopperataloihin.

Syyskuussa 1862 Richard Faltin palasi taas takaisin Viipurin kaupunkiin ja jo samassa kuussa pidetyssä Adolp Brömmen vokaali- ja soitinkonsertissa Richard Faltin toimi avustajana. Hätää kärsiville kerättiin varoja marraskuun ja joulukuun 1862 sinfoniakonserteissa, joista marraskuun konsertissa esitettiin mm. Carl Philipp Emanuel Bachin ja Josef Haydnin sinfoniat. Joulukuun sinfoniakonsertissa Faltin soitti pianolla Beethovenin sonaatin op. 26 As-duuri ja muutamia F. Chopinin kappaleita. Joulukuun konsertti päättyi Ludwig van Beethovenin sinfoniaan nro 2 D-duurissa. Heti Leipzigista paluun jälkeen Faltin jatkoi myös konsertointiaan oppilaansa, viulisti Johan Lindbergin kanssa.

Viipurin suhteellisen vilkkaassa musiikkielämässä kävivät 1860-luvun alussa esittäytymässä mm seuraavat taiteilijat: pianisti von Lukachy, viulisti Ferdinand Spohr, hovilaulajatarr Josephine Richter, laulajat Philip ja Ida Jacobsson, klarinetisti Wohllebe, pianisti Jean Kullin, laulaja Adolp Brömme, Decker-Schenkin lauluseura, pianisti Th. Stein, pianisti Wilhelm Sauvlet, huilisti A. Fligg, viulisti Rostad, laulaja Ernst Lindblad, huilisti J. Bapt. Sauvlet, pianisti Carl Idé, laulaja rouva Sauvlet sekä laulajatar Auguste Bornhold.

Richard Faltin avioitui vuonna 1863; hänen puolisokseen lupautui Olga Alina Holstius (s. 4.12.1843 ja k. 12.10.1901), jonka isä oli Vaasassa syntynyt Nils Reinhold Holstius ja äiti Johanna Katarina Holstius. Vuosina 1834-1866 Viipurin kaupunginlääkärin virka oli yhdistetty lääninsairaalan virkaan, jota hoiti lääketieteen tohtori ja kirurgian tohtori Nils Reinhold Holstius peräti 32 vuotta. Faltinin avioparille syntyi kaikkiaan viisi lasta. Kun perhe lisääntyi, oli Richard Faltin sen tosiasian edessä, että perheen elättämiseen tarvittiin isompia tuloja. Vuoden 1868 lopulla kuoli Helsingissä Nikolainkirkon urkuri Rudolf Lagi. Faltinin ystävä, Hermann Paul oli yliopstossa saksan kielen lehtorina Helsingissä, mutta hänet tunnettiin myös kääntäjänä ja viulistina. Kenraalikuvernöörikanslian päällikkö Robert Örn lähestyi tohtori Holstiusta sähkesanomalla, jonka lopussa luki: Faltinin tulee välittömästi hakea (Nikolainkirkon urkurin) virkaa. Sattui vielä sitten niinkin, että Fredrik Pacius oli päättänyt jättää virkansa Helsingin yliopiston musiikinopettajana täyttäessään 60 vuotta vuonna 1868 ja muuttaa takaisin Saksaan. Hermann Paul teki voimallisesti työtä houkutellakseen Faltinin Helsinkiin pysyvästi. Nikolainkirkon urkurin virka täytettäisiin vasta vuonna 1870, mutta Paul houkutteli Faltinia muuttamaan Helsinkiin jo talvella 1869; mukavia tuloja olisi odotettavissa urkurin virasta, teatterin kapellimestarin virasta, yliopiston musiikinopettajan virasta sekä yksityistunneista Helsingissä. 

Nikolain kirkko, joka tunnetaan paremmin Helsingin tuomiokirkkona.

Richard Faltinin olisi kuitenkin ensin esittäydyttävä helsinkiläiselle musiikkielämälle. Faltin järjesti oman urkukonserttinsa Helsingin Nikolainkirkossa 22.9.1868, jossa hän soitti mm. Johann Sebastian Bachin Toccatan ja Fuugan d-mollissa, G. Merkelin Konsert-Adagion uruille ja Richterin Fantasian ja Fuugan a-mollissa. Helsingin matkan jälkeen Faltin palasi vielä Viipuriin, jossa edelleen opetustehtävät veivät häneltä 48-50 tuntia viikossa. Tilauskonsertteja oli kaudella 1868-1869 kuusi kappaletta. Konserttikauden päätöskonsertissa 11.5.1869 esitettiin Mendelssohnin alkusoitto näytelmästä Ruy Blass sekä Beethovenin orkesterimusiikkia, kuten Egmont-alkusoitto ja Haydnin Jäähyväissinfonia vuodelta 1772. Kuorolla oli esitettävänään Tottmanin sävellys Ostern, jota säestettiin pianolla. Konsertti veti yleisöksi 200 henkeä. Kesäkuun loppupuoliskolla Olga Faltinin terveys oli kohentunut siinä määrin, että perhe pääsi muuttamaan Helsinkiin uusien haasteiden äärelle.

Helsingissä Richard Faltin toimi yliopiston musiikinopettajana ja Nikolainkirkon urkurina. Vuonna 1870 perustettiin myös Suomalainen ooppera, jonka kapellimestarina Richard Faltin myös toimi. Vuonna 1870 Faltin perusti oman musiikkiliikkeen Helsinkiin ja seuraavana vuonna hän perusti kaupunkiin Helsingin Lauluyhdistyksen. Myöhemmin hän vielä toimi vuonna 1882 perustetun Helsingin Musiikkiopiston urkujensoiton opettajana. Viipurilaiset eivät aluksi olleet huomanneet, millaisena pioneerina Faltin toimi musiikkialalla heidän kaupungissaan. 

Robert Emil Westerlund.

Smålannista oli vuonna 1806 muuttanut Suomeen Westerlundin suku; Emil Westerlund piti Oulun Vanhaa Apteekkia ja perheessä oli kahdeksan lasta. Emil Westerlundin isä, ruukinpatruuna Anders Westerlund oli Carl Mikael Bellmanin hyvä ystävä ja Anders kuului myös Aurora-seuraan. Tämän kulttuuriseuran perustivat Turussa Henrik Gabriel Porthan ja Johan Lilius ja tämä seura julkaisi ensimmäistä sanomalehteä Suomessa, Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Tämä seuran raunioille perustettiin vuonna 1790 Turun Soitannollinen Seura, Suomen vanhin sinfoniaorkesteri. Apteekkari Emil Westerlundin perheen ainut poika ja nuorin lapsista, Robert Emil Westerlund (s. 15.1.1859 Oulu ja k. 5.6.1922 Helsinki) osti isältään apteekin ja hoiti sitä tämän kuolemaan asti eli vuoteen 1896. Robert Westerlund opiskeli maisteriksi vuonna 1882 kasvitieteistä ja sai vuonna 1883 farmaseutin paperit. Vuonna 1887 hän oli jo proviisori. Robert avioitui vuonna 1884 varakkaaseen Oulun tervaporvareiden sukuun kuuluvan Helena Emilia Pentzin (1860-1910) kanssa ja he saivat yhdessä kolme poikaa: Leopold Emil (s. 25.4.1885 ja k. 1953), Gustaf Leonard (s. 6.7.1886 ja k. 28.10.1928 Helsinki) ja Karl Torsten (s. 27.7.1888 Helsinki ja k. 1953).

Robert Westerlundilla oli vahva musiikkitausta ja hän toimi jo Oulussa ollessaan sekakuoronjohtajana. Isänsä kanssa Robert järjesti Oulussa konsertteja ja olivat monin tavoin kaupungin teatteri- ja musiikkialan mahdollistajia; he saivat aikaan mm. teatterirahaston perustamisen. Robert Westerlund toimi Oulussa Richard Faltinin pianomakasiinin asiainhoitajana. Kun Robert E. Westerlund vuonna 1896 muutti Helsinkiin, hän osti professori Richard Faltinilta pianoliikkeen kaupungista.

Sveitsissä syntyi 29.12.1821 Eduard Peter Fatzer (nimi muuttui vasta myöhemmin muotoon Fazer), joka jäi isän ja äidin - Johann Joachim Fatzer ja Anna Barbara Kopp - kuoltua vuonna 1840 täysin orvoksi. Eduard lähti tuolloin kotiseudultaan Romanshornista, Thurgaun kantonista  turkiskauppiaan oppiin Venäjälle, Pietariin. Näihin opintoihin kuului kisällivaellus, jonka Eduard suoritti Saksassa. Hän tutustui oppipoikana räätälimestari Ernst Flohriin, jonka muassa kulkeutui Suomen Helsinkiin 27.11.1844. Muutamassa vuodessa Eduard oli jo Suomen kansalainen ja hän sai myös turkkurinoikeudet sekä perusti turkkuriliikkeen Helsinkiin vuonna 1849. Syyskuussa 1851 Eduard ja Anna Dorothea Haunhardtin vihki Eduardin kotikunnan kirkkoherra. Vaimoksi kirkkoherra oli lämpimästi suositellut omaa tytärtään, kun Eduard oli sitä häneltä kirjeitse tiedustellut. Häitä edelsi kolmen viikon tutustuminen Lyypekin kaupungissa.

Tänne Helsingin ytimeen Edvard myös perusti turkisliikkeensä ja vuonna 1856 hän saattoi jo ostaa perheelle Aleksanterinkatu 38:n ja Kluuvikatu 3:n kulmasta talon 6 800 ruplalla. Perheeseen sikisi kaikkiaan neljä tytärtä ja saman verran poikalapsia, jotka lähes kaikki jättivät lähtemättömän jälkensä kulttuuri- ja talouselämän vaikuttajina Suomessa. 

Konrad Fazer.

Toiseksi nuorin poika, Konrad Georg Fazer (1864-1940), otti alkuun isänsä turkisliikkeen hoitaakseen. Musiikki kuitenkin selvästi enemmän kiinnosti häntä taitavana viulistina ja usein hän soitti kamarimusiikkia ja tuurasi Robert Kajanuksen orkesterissa. Opintojaan suorittaessaan Pietarissa Konrad oli tutustunut nuoreen ranskalaiseen nimeltä Jeanne Barrault ja helmikuussa 1887 heidät vihittiin. Saman vuoden marraskuussa tämä perhe sai ensimmäisen lapsen, Lilla Elisabethin, Kluuvikatu 3:ssa. Pari vuotta myöhemmin Lilla sai pikkuveljen, Johan Georgen.

Vuonna 1894 Konradin isä Edvard kuoli ja Konrad pääsi vaihtamaan kauan haaveilemaansa musiikkimaailmaan liiketoimintansa. Joulukuussa 1884 oli Anna Melan perustanut ensin asuntonsa yhteyteen nykyiselle Mannerheimintielle (sittemmin kaupan käydessä jo paremmin Aleksanterinkatu 11:een) musiikkiliikkeen. Hänen kuoltuaan liike jäi käytännössä Annan sisaren hoitoon (Anna testamenttasi liikkeensä sisaren alaikäisille lapsille), joka taitamattomuuttaan päätti myydä liikkeen. Vuonna 1897 lyöttäytyivät Konrad Fazer ja Robert Emil Westerlund yhteen ja ostivat tämän musiikkiliikkeen. Näin tuli perustetuksi Helsingfors Nya musikhandel, f. d. Melan, ägare Fazer & Westerlund.

Uusi musiikkikauppa lähti alusta alkaen hyvin käyntiin; nuottien kustannustoiminta oli vireää ja Suomen säveltäjistä ainakin Sibelius, Merikanto, Järnefelt, Melartin ja Palmgren saivat teoksiaan kustannettuna nuoteiksi. Ensin alkuun piano- ja laulunuotteina, sitten myös kuoroteoksia ja esim. torviseitsikoille tarjottiin uutta esitettävää. Tehtäväkentät olivat tarkoin jaettu osakkailla; Konrad hoiti soitinpuolen ja varsinaisen liiketoiminnan johdon, kun Robertille jäi kustannustoiminta. Varsin pian huomattiin Konradin työpanoksen olevan suurempi ja hän saikin näin tuloksesta kaksi kolmasosaa. Kuitenkin vuonna 1904 Westerlund päätti myydä oman osuutensa musiikkiliikkeestä Fazerille ja jatkoi oman musiikkiliikkeen nimissä liiketoimintaansa. 

Westerlundin musiikkiliikkeitä oli useassa kaupungissa Suomessa.

Vuonna 1871 Richard Faltin saattoi loppuun koraalikirjan toimitustyön, joka hänen edeltäjältään, Nikolainkirkon urkurilta Rudolf Lagilta oli jäänyt keskentekoiseksi. Tämä koraalikirja oli kirkon suomenkielisissä seurakunnissa käytössä aina vuoteen 1943 asti. Richard Faltinin oppilaina Helsingissä olivat hyvin monet kuuluisat musiikkimiehet, kuten Jean Sibelius, Robert Kajanus, Martin Wegelius sekä Ilmari Krohn. Sibeliuksesta Faltin olisi toivonut oman opetustyönsä jatkajaa Helsingin yliopistossa, mutta tähän virkaan nimitettiin sittemmin Robert Kajanus.

Richard Faltin vieraili Viipurissa vuonna 1887 vihkimässä Suomalaisen kirkon urut käyttöön. Tämän vierailun yhteydessä hän soitti yhdessä Th. Sörensenin kanssa konsertin. Faltin vieraili vielä viran puolesta Viipurissa 1890-luvulla tarkastamassa Emil Sivorin perustaman lukkari-urkurikoulun opetuksen tasoa. Silloin Faltin antoi koulun toiminnasta kielteisen arvionsa. Ilmari Krohn teki myöhemmin oman tarkastuskäyntinsä samaan kouluun ja kirjoitti huomattavasti myönteisemmän arvion koulun toiminnasta. Tämän johdosta Emil Sivori kommentoi asiaa seuraavasti: ”Faltin oli mielistelijä, saksalainen kettu, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista. Hän oli kilpailevasta laitoksesta [Helsinki] tullut ’puolueellinen opettaja’, jonka lehtiartikkelit olivat puhtaan pateettisia.” 

Viimeisen kerran Richard Faltin vieraili Viipurin kaupungissa vuonna 1913, jolloin hän kävi mm. perheen kesänviettopaikassa kaupungin lähistöllä. Richard Faltin kuoli 1.6.1918 Helsingissä. Uusi Aura-lehti uutisoi 1.6.1918 Faltinin kuoleman seuraavasti: ”Lauwantai-illalla klo puoli 9 waipui Helsingissä kuolon uneen eräs säweltaiteen huomatuimmista edustajista maassamme, Nikolainkirkon urkuri, professori Richard Friedrich Faltin”. Faltinin pääteoksena pidetään Kaarle Krohnin tekstiin tehtyä promootiokantaattia, Kalevan Sampo vuodelta 1890. Professorin arvonimen Faltin sai vuonna 1896, samana vuonna, jolloin hän myi omistamansa musiikkiliikkeen Westerlundille. Vuonna 1900 säveltäjä, musiikkikirjailija ja -kriitikko Karl Flodin kuvaili Faltinia: ”Hän valvoi taiteellisuutta rehevänä versovaan diletantismiin, jalosti yleistä makua, herätti rakkauden järjestystä, musiikkikuria ja työtä kohtaan sekä opetti orkesterinsa ja kuoronsa tuntemaan, miten makealta ydin maistuu, kun kova kuori on kerran rikottu.”