Perustuslakivaliokunta kiinnitti jo hallituksen sote-esityksen käsittelyssään erityisesti tiettyihin ongelmakohtiin huomiotaan. Oikeuskansleri antoi oman linjauksen hallituksen sote-esityksen valinnanvapausmallin korjauksesta, joka hänen mielestään sopisi tehdä nk. vastinemenettelyllä sosiaali- ja terveysvaliokunnassa. Tämän jälkeen hallitus muokkasi oman vastineensa uudeksi esitykseksi sotesta; tässä yhteydessä hallitus teki esitykseensä ainakin seuraavia muutoksia:

Valinnavapauslakien voimaan tulemista on tarkoitus myöhästyttää siten, että laki valinnanvapaudesta tulisi vasta myöhemmin voimaan. Koska perustuslakivaliokunta oli huolissaan myös ns. maakuntamallin rahoituksen riittämisestä, rakensi hallitus esitykseensä menoleikkurin sote-kustannusten vuosittaiselle kasvulle 0,9 prosenttiin. Tällä hetkellä kulut kasvavat kuitenkin 2,4 prosenttia vuodessa. Soten säästötavoitteita syövät menoleikkurin löysääminen sekä mahdollisuuden antaminen budjetin ylittämiseen. Hallituksen kaavailemalla maakuntamallilla ei kuitenkaan olisi tarkoitus antaa maakunnille verotusoikeutta, josta aiheutuisi taas maksajille – veronmaksajille – kovia kustannuksia! Hallituksen tavoittelema 3 miljardin euron sote-säästö on jo etukäteen arvioitu mm. professori Roope Uusitalon johtamassa talouspoliittisessa arviointineuvostossa täysi epärealistiseksi ja yltiöoptimistiseksi.

Hallituksen esittämä valinnanvapausmalli saattaa nostaa yllättävällä tavalla soten veronmaksajille aiheuttamia kustannuksia. Kuntien takauskeskus on omissa laskelmissaan arvioinut, että maakuntauudistus aiheuttaisi 80 – 400 miljoonaa euroa lisää rahoituskustannuksia joka vuosi, jos huonoin skenario toteutuu. Oikeusoppineet sekä korkein hallinto-oikeus ovat suositelleet tekemään sotesta oikeusvarmuuden eli notifikaation Euroopan komisiolle. Syy kustannusten nousuu on huomattavassa oikeudellisessa ongelmassa, jossa maakunnille ja niiden liikelaitoksille siirtyville lainoille ei voitaisikaan antaa valtiontakauksia suunnitellulla tavalla. Voimassa oleva kuntien takausjärjestelmä notifoitiin vuonna 2004 Euroopan komissiolle. Sen mukaan kuntien takauskeskus takaa kuntien ja kuntayhtymien rahoituksen saannin. Käytännössä takauskeskus takaa kuntien, eläkelaitos Kevan ja valtion omistaman Kuntarahoituksen varainhankintaa. Nyt suunniteltu sote- ja maakuntauudistus siirtäisi vähintään 3,5 miljardia kuntien lainoja maakuntien sekä Maakuntien tilakeskuksen vastuulle, ja näistä lainoista 1,5 miljardia olisi Kuntien tilakeskuksen vastuulla ja suurin osa lopuista rahoista tulisi Euroopan investointipankilta. Viime joulukuussa korkein hallinto-oikeus (KHO) huomautti erityisesti julkisten sote-keskusten verokohtelusta ja konkurssikelvottomuudesta. Notifiointi antaisi komissiolta varmuutta siihen, sisältyykö lainsäädäntöömme tai muihin toimiin EU:ssa kiellettyä valtiontukea. Julkisuudessa käydään lähes ainoastaan keskustelua valinnanvapausmallista ja siitä, vääristääkö sote-keskusten asema yksityisten yritysten kilpailua. Tältä valtiontakaukselta on haluttu ummistaa silmät kokonaan.

Helsingin yliopiston eurooppaoikeuden professori Juha Raition mielestä Kuntien takauskeskus ei voi taata maakuntien rahoitusta ennen kuin EU komissio on tutkinut tämän tilanteen eli onko takaus kiellettyä valtiontukea. Professori Raitio perustaa näkemyksensä moniin Euroopan tuomioistuimen ratkaisuihin. Vaarana olisi valtion takauksessa yksityiselle yritykselle tai julkisen tahon varainhankintaa varmistamatta, että tuet valuisivat kilpailua vääristävästi kolmansille osapuolille. Yksi mahdollinen kilpailua vääristävä tuki saattaisi olla Maakuntien tilakeskuksen saama valtiontuki alihintaisina kiinteistöluovutuksina.

Valtiontakauksien oikeudellinen pätevyys vaikuttaa suoraan siihen, mikä on taattavan lainan riskitasapaino. Riskitasapaino taas vaikuttaa siihen, mikä olisi rahoituksen hinta. Takauksessa on kyse sopimuksesta, jossa takaaja ottaa vastatakseen toisen velvoitteet. Jos velallinen ei pystyisi hoitamaan lainojaan velkojalle, niistä joutuisi vastuuseen takaaja. EU:n vakavaraisuusasetukseen perustuen valtion takaamille lainoille voidaan antaa pankkien taseissa nollariskipaino, jolloin pankkien ei tarvitse varata lainkaan omaa pääomaa lainaa vastaan sen riskittömyyden vuoksi. Koska pankin oma pääoma on aina kustannuserä, on suuremman riskipainon laina aina pankille pienemmän riskipainon lainaa kalliimpaa. Nollariskipainon saamiseksi täytyy lainan kuitenkin täyttää aina kaksi ehtoa; takauksen eli ns. luottosuojasopimuksen on oltava oikeudellisesti pätevä ja täytäntöönpanokelpoinen. Professori Raition sekä Kuntien takauskeskuksen käsityksen mukaan edellä mainitut ehdot eivät täyty hallituksen esityksessä, jos valtiontakausta ei voida notifioida komissiolle. Tämä johtaisi vääjäämättä siihen, että pankit joutuisivat perimään maakunnille ja niiden liikelaitoksille mahdollisesti myönnettävistä lainoista merkittävästi suurempia korkoja.

Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Marja Nykäsen mukaan vastuullisen pankin on otettava huomioon luoton riskipaino sekä siihen mahdollisesti liittyvä epävarmuus lainaa annettaessa, sillä riskitaspaino on aina yksi lainan hinnoitteluun vaikuttava tekijä. Vaarana on myös takauskeskuksen mahdollisesti antama kielletty valtiontuki, jos oikeusvarmuutta ei ole etekäteen hankittu EU:n notifioinnilla. Jälkikäteenkin takaus voidaan kumota. Esim. Korkein hallinto-oikeus kumosi hiljan Juankosken kaupunginvaltuuston osakeyhtiölle antaman takauksen, sillä se arvioi, että takauksessa oli todellisuudessa kyse kielletystä valtiontuesta. Juuri siksi nykyinen kuntatakausjärjestelmä notifioitiin Euroopan komissiolle vuonna 2004.

Koska vakavaraisuusasetus on aivan suoraan sovellettavaa lainsäädäntöä, on todella omituista, että lakiehdotuksen valmistelussa asia sivuutetaan ongelmasta huolimatta. Mitä tämä kertoo virkamiesten ja poliitikkojen kompetenssista? Suomen Pankin ja oikeusoppineiden mukaan suomalaiset viranomaiset eivät voi tulkita EU:n vakavaraisuussääntelyä itsekseen. Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Marja Nykäsen mukaan jos valtiontakauksen riskitasapainossa olisi jotakin epäselvää, pyynnön takauksen tulkinnasta Euroopan pankkiviranomaiselle EBA:lle voisi tehdä lainaa myöntävä liikepankki. Euroopan komissio voi notifikaation perusteella ottaa myös kantaa vakavaraisuussääntelyyn, mutta lopullisen sekä oikeudellisesti sitovan tulkinnan asiasta tekee Euroopan neuvoston tuomioistuin. Suomen Pankki tai Euroopan keskuspankki saattaisi joutua ottamaan kantaa valtiontakauksen pätevyyteen, jos joku pankki hakisi niistä vakuudellista rahoitusta, jonka vakuutena olisi valtiontakaus. Siinä tapauksessa – jos siis ilmenee, että lainan takauksessa on oikeudellista epäselvyyttä eikä vakuuskriteerit täyty – liikepankin on tarjottava lainan turvaksi jotain muuta vakuutta.

Liikepankkien mielenkiintoa rahoittaa em. lainoja vähentää ratkaisevasti se, jos maakuntien ja niiden liikelaitoksien lainojen vakuutena ei voi käyttää keskuspankkirahoitusta. Nykyinen hallitus ei halua lähettää sotea koskevaa lakiehdotustaan EU komission tutkittavaksi, koska silloin tavoiteltu ja vaalikauden tärkein lakihanke saattaisi viivästyä jälleen. Hallituksen keksimä perustelu toiminnalleen on, että uusi sote ei olisi taloudellista toimintaa. Jos siis uusi sotejärjestelmä ei olisi taloudellista toimintaa, ei valtiontukikaan olisi silloin kiellettyä, koska julkinen ja yksityinen eivät kilpailisi. Oikeustieteilijöiden tulkinnan mukaan taas hallituksen tulkinta on aivan liian yksinkertainen. Oikeampi tulkinta on; se ei ole yksin kumpaakaan, vaan se on molempia. Esim. vaativa erikoissairaanhoito julkisen sektorin suorittamana tuskin on taloudellista toimintaa, mutta kilpailtu terveydenhuollon sektori taas selvästi on taloudellista toimintaa. Tämän näkemyksen puolesta puhuu myös Korkeimman hallinto-oikeuden helmikuussa 2018 antama ratkaisu kiireettömien potilaiden siirtokuljetusten kuuluvan taloudellisen toiminnan piiriin.

Hus (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) ei saanut tarjota siirtokuljetuksia ulkopuolisille asiakkaille sekä Husin jäsenkunnille ottamatta huomioon EU:n valtiontukisääntöjä. Turun yliopiston eurooppaoikeuden professori Jukka Snellin mukaan on tärkeää ymmärtää, että muuttamalla nykyistä terveydenhoitojärjestelmää vielä enemmän markkinaehtoiseksi sote lähenee koko ajan taloudellista toimintaa, jolloin asiaan täytyy saada alkuvaiheessa varmistus EU:n komissiolta. Professori Jukka Snellin mukaan soteen on sisäänrakennettu monia oikeudellisesti hyvin kyseenalaisia valtiontukielementtejä.

Pääministeri Juha Sipilän hallitus on ilmoittanut tavoittelevansa parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevalla sote-uudistuksella noin kolmasosaa hallituksen pyrkimyksestä kuroa julkisen talouden kestävyysvajetta umpeen 10 miljardilla eurolla. Soten hallitus katsoo säästävän 3 miljardia kymmenen vuoden aikana. Vaikka tähän säästöön on suhtauduttu muualla hyvin epäillen, hallitus on antanut vain hyvin nuivasti tietoa sote-uudistuksen vaikutuksista valtion- ja kuntatalouteen. Tänä vuonna valtionvarainvaliokunta on lausunut asiasta, ”ettei uudistuksen vaikutuksista ole kokonaisarviota, ei edes eri skenaarioiden tasolla”.

Perjantaina 14.12.2018 julkaisi Kuntaliiton apulaisjohtaja Reijo Vuorento tähän mennessä mahdollisesti kattavimman laskelman asiasta: vuositasolla menot lisääntyisivät nykyiseen verrattuna noin miljardilla eurolla. Tämä johtaisi Reijo Vuorennon mukaan siihen, että julkisen puolen talouden tasapainoa jouduttaisiin leikkaamaan kunnille suunnatuilla valtion tukitoimenpiteillä. Tämä taas saisi aikaan kovia paineita korottaa verotusta ja teettäisi sopeutustoimenpiteitä samanaikaisesti kun kuntien mahdollisuudet vastata kasvaviin investointipaineisiin huonontuisivat merkittävästi. Kuntaliiton laskelman mukaan valtion kustannuksia kasvattaa mm. se, että yhteiskunnan rahoitusvastuu kasvaisi moninkertaiseksi verrattuna nykyiseen, kun nykyinen henkilöasiakkaille maksettava Kela-korvauksiin pohjaava sairaanhoito korvattaisiin täysin uudella järjestelmällä.

Yksityislääkärien ja suunhoidon palkkioita sekä muusta hoidosta asiakkaat maksoivat vuonna 2016 miljardi euroa ja Kela korvasi näistä hoidoista 158 miljoonaa euroa eli Kela-korvaus oli 15,8 prosenttia asiakasmaksuista. Valtion tuki nousisi sote-järjestelmässä 80 prosenttiin, jolloin asiakasmaksujen osuus olisi 20 prosenttia. Yksin tämä muutos nostaisi sote-kustannuksia vuodessa 640 miljoonaa euroa verrattuna nykyisin toimivaan järjestelmään. Laskelma nojaa myös olettamaan, että työterveyshuolto korvautuisi suurelta osin nykyistä kalliimmilla sote-järjestelmän palveluilla. Lisäkustannuksia toisivat myös palkkakustannusten yhteen sovittaminen sekä investointikustannusten nousu. Laskelma ei ota huomioon sitä, että sote-uudistus myös arvatenkin lisäisi terveyspalvelujen kysyntää ja volyymia.

Sipilän hallituksen tavoittelema 3 miljardin euron säästö kymmenen vuoden aikana ei Kuntaliiton laskelman mukaan ole millään lailla realistinen. Apulaisjohtaja Reijo Vuorennon esittämässä laskelmassa sotemenot kasvavat nykyisestä miljardin vuodessa, siis 10 miljardia 10 vuodessa.

Albert Schweitzerin mukaan kulttuuri on hengentuote, joka ei alistu biologisten lakien alaisuuteen. Kulttuurin häviö on seurausta ihmisen kieltämisestä ja Schweitzer osoitti, että kaikki maailman kansat ovat hajoamisprosessin alaisia. Hän piti Spenglerin olemattamusta erheenä siitä, että kulttuurimme kuoltua voisi jossakin toisaalla jälleen puhjeta uusi kulttuuri kukoistukseen. ”Kaikki ovat sairaita meidän kanssamme ja voivat parantua vain meidän kanssamme. Ihmisten tahdosta, jokaisen meidän tahtomme voimalla, on kulttuurin uudistuttava. Kun historia osoittaa, että samat kansat eivät ole koskaan kokeneet kulttuurin häviötä ja uudelleenkukoistusta, niin tiedämme myös, että mitä ennen ei ole ollut, sen täytyy tapahtua meidän kohdallamme.”

Schweitzer esitti kulttuurifilosofiansa kahdessa ensimmäisessä osassa vastauksia Spenglerin väitteisiin ja lopulta kumosi hänen esittämänsä väitteet. Albert Schweitzer tunnisti kyllä rappion, mutta ei pitänyt sitä lopullisena ja ehdottomana häviönä, joka olisi otettava vastaan vääjäämättömänä kohtalona. Teoksensa Schweitzer oli aloittanut kiihkon vallassa uskoen löytävänsä ongelmaan pelastuksen. Teoksensa ensimmäiselle osalle hän antoi Spenglerin kirjan synkkään nimeen viittaavan otsikon ”Kulttuurin rappio ja jälleenrakentaminen”.

Albert Schweitzer tähysti ajassa taaksepäin 18. vuosisadalle, jolloin vielä kukoisti. Hänen mielestään tuon ajan suuri nousu johtui ihmisten erikoisedellytyksistä ja arvoista, joiden eteen ihmiset jatkuvasti työskentelivät sekä järjen toteuttamasta optimismista. Kun filosofinen järjestelmä osoittautui kestämättömäksi, alkoi kulttuurin häviö, jota joudutti yksityisissa ihmisissa tapahtuneet muutokset heidän kulttuurivalmiudessaan. Ihmiset kadottivat jatkuvasti enemmän aineellista riippumattomuuttaan ja vaaransivat sisäisen itsenäisyytensä. Työn vuoksi heillä ei ollut aikaa ajattelemiseen ja itsensä tiedostamiseen. Ihmisten huvittelu johti vain eheytymisen sijasta rikkinäisyyteen. Nykyaikainen elämänmeno edellytti joka alalla spesialistija, ja spesialisteina ihmiset yksipuolistuivat ja tulivat epätäydellisiksi. Ihmiset, jotka oli sullottu suurkaupunkeihin, kadottivat helposti yhteyden lähimmäisiinsä. Aineellisesti turvaton, työn rasittama, rikkinäinen, yksipuolinen, ajatukseton ja kosketuksia vailla oleva ihminen kadotti yhä enemmän puolustuskykyään valtiota, puolueiden ja eturyhmien holhousta kohtaan. Instituutiot hallitsevat yksilöitä ja kieltävät heidän inhimillisyytensä, kun 18. vuosisadalla vielä ihmiset vaikuttivat instituutteihin ja saivat ne inhimillisiksi. Schweitzer tuumasi: jos aiomme uudistaa kulttuurin, ei tule aloittaa olosuhteiden parantamisella vaan täytyy uudistaa ihminen. Ihmisten täytyy saada aatteita ajatustensa käyttövoimaksi, ja näiden aatteiden tulee muokata ulkoista todellisuutta. ”Tähän maailmankokeiluun kannattaa uskaltautua.”

Jälleen tarkastellessaan menneitä aikoja Albert Schweitzer kysyy itseltään, mistä olivat peräisin aatteet, jotka saivat aikaan kulttuurin ainutlaatuisen nousun. Kenestä ne olivat lähtöisin? Hänen vastaus kuului; valistuksen suurista ajattelijoista. Tämän vuoksi hän päätyi johtopäätökseen, ettemme löydä pääsyä ulos nykytilasta, ellemme yritä luoda yleispätevää maailmankatsomusta. Mitä edellytyksiä sitten uuden maailmankatsomuksen tulisi täyttää? Järkemme tulee hyväksyä katsomus todeksi, muuten olisi vaikea saada ihmiset vakuuttuneiksi asiasta. Sen voisi siis luoda vain järkevät ja totuudelliset aivot. Maailmankatsomuksen tulisi olla optimistinen; katsomuksen tulisi vakuuttaa yksityinen ihminen elämänsä tarkoituksesta. Vasta kun tähän luottamukseen päästään, tuntee ihminen itsensä kykeneväksi ”toimimaan korkeampana ja puhtaampana voimana ihmisten parissa ja maailmassa ja siten omalta osaltaan edistämään yleisen kehitysihanteen toteutumista.”

Albert Schweitzerin kulttuurifilosofian ensimmäinen nide päättyy kysymykseen; Pystyykö ajattelu, jos toimii rehellisesti, tähän tulokseen? Toinen nide ”Kulttuuri ja etiikka” taas vastaa esitettyihin kysymyksiin. Todellisella optimismilla hän käsitti asennoitumista, joka ei hyväksy maailmaa sellaisena kuin se on, vaan jolla on sen suhteen ihanteellisia vaatimuksia. Turmeltunut optimismi kokee asiat ”optimistisesti” sopeuttaessaan ihanteensa käsillä olevaan todellisuuteen. Henkisiä ja eettisiä ihanteita omaava todellinen optimismi päätyy todellisuutta tutkiessaan pessimistiseen tulokseen, vaikka se ei lakkaa uskomasta hyvään lopputulokseen. Ainoastaa tahdon erilaisuus erottaa optimismin pessimismin mielipiteistä. Em. ismit erovat toisistaan siten, kuinka ne odottavat kulloinkin tulevaisuudelta ja mitä muutoksia ne haluavat tulevaisuudelta. Pinnallinen optimismi tyytyväisenä asioiden nykytilaan ei halua välttämättä parannuksia. Näin se on heikentynyttä elämäntahtoa eli pessimismiä. Aito optimismi tyytymättömänä vallitseviin olosuhteisiin kannustaa ihmisiä viemään kehitystä eteenpäin voimiensa varassa; se on voimistunutta elämäntahtoa.

Mitä sitten on etiikka? Se ei ole kirjaviisautta, vaan luovaa voimaa. Etiikka nostaa tietoisuuteen ja muokkaa ihmisissä olevia eettisiä voimavaroja. ”Sitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa ja niistä ratkaisuista, joista saamme voimaa tekemään toista ja välttämään toista, ei kukaan voi puhua oppineen ominaisuudessa. Ihminen pystyy sanomaan niistä aina vain sen, minkä löytää omasta itsestään.” Etiikka etsii vastausta kysymykseen: ”Mikä on yhteistä hyvää siinä kaikessa, minkä itse koemme hyväksi? Onko olemassa hyvän yleiskäsitettä? Jos sellainen on, niin mitä se sisältää ja missä määrin se on minulle todellinen ja välttämätön? Miten paljon se määrää ajatuksiani ja toimintojani? Mitä se merkitsee suhtautumiselleni maailmaan?”

Edellä esitettyihin kysymyksiin on ihmiskunta historiansa aikana hakenut vastauksia ajattelusta ja uskonnollisen intuition avulla. Kaikki suuret eetikot ovat ajatelleet ja etsineet vastausta intuitiivisesti. Intuitio on lähempänä alkulähdettä. ”Syvälle käyvissä eetillisissä ilmauksissa, kuten Jeesuksen vuorisaarnassa, loistaa etiikan pääperiaate.” Ainoastaan ajattelemalla luotu etiikka jää jälkeen intuitiivisesta etiikasta. ”Missä uskonnolliset julistajat pääsevät yhdellä voiakkaalla sanalla virtaavan vedenkin syvyyteen, yltää filosofinen etiikka usein vain matalaan kuoppaan, johon on muodostunut lätäkkö.” Pystyisikö tästä huolimatta ajattelu pääsemään tuloksiin? Albert Schweitzerille se merkitsi myös; pitikö olettamus, että hän suoriutuisi tehtävästään? Hän kuitenkin uskoi voivansa vastata kysymykseen myönteisesti, ”jos ajattelu vain on kyllin syvää ja perusteellista”. Hänen mukaansa se tarkoittaa: jos ajattelija pitäytyy siihen, mitä löytää omasta iysestään.

Schweitzer selventää itseään: ”Vuosisatoja ovat merenkävijät suunnanneet kulkunsa tähtikuvioiden mukaan. Sittemmin he ovat luopuneet tästä puutteellisesta tavasta keksittyään kompassin, josta näkevät pohjoisen ilmansuunnan siinä vaikuttavan magneettisen voiman periaatteen mukaan. Tämänlaatuiseen kehitykseen meidän on pyrittävä myös etiikassa. Niin kauan kuin etiikka on vain eetillisiä sanontoja, suuntaamme kulkumme tähtien mukaan, jotka, niin kirkkaina kuin loistavatkin, ovat vain enemmän tai vähemmän varmoja johtotähtiä. Myrsky-yönä, jollaista nyt elämme, ne johtavat ihmiskunnan harhaan. Mutta jos pidämme etiikkaa meille välttämättömänä, selvyyteen johtavana periaatteena, silloin alkaa yksilöiden jatkuva eetillinen syventyminen ja ihmiskunnan eetillinen kehitys.”

Hahmotettuaan tehtävänsä itselleen selväksi, alkoi Schweitzer työhön. Hän tutki minkälaisia eetillisen maailmankatsomuksen luomisen yrityksiä ihmiskunta oli saanut aikaan. Tutkittavaksi joutuivat Kiinan, Intian ja Persian uskonnot, juutalaisuus, islam ja kristinusko, tutki roomalaisten ja Sokrateen kysymyksistä lähteneet kreikkalaiset vanhanajan filosofiset koulukunnat ja laati lopulta yleiskatsauksen länsimaisesta filosofiasta omaan aikaansa asti. Albert Schweitzer levitti eteemme maailmankartan historiallisten tapahtumien sisimmältä alueelta. Kartassa oli myös valkeita kohtia. Kun maantieteelliset kartat jättävät valkeiksi vain tutkimattomat alueet, jätti Schweitzer huomioimatta kokonaisen tutkimuksen valottaman maanosan. Hän sivuutti kirkkoisät, kristillisen keskiajan ja mm. Fransiskus Assisilaisen, Thomas Akvinolaisen ja Ignatius Loyolan. Historiallisessa katsauksessa hän toteaa, että parhaimmillaan eetilliset yritykset pyrkivät löytämään kaikille eetillisyyden vaatimuksille yhteisen nimittäjän. ”Mutta se ei ole onnistunut. Vain osia saatiin päivänvaloon ja esitettiin ne kokonaisuutena, kunnes asiassa ilmenneet vaikeudet saivat harhakuvan särkymään.”

Historiallinen katsaus tähdensi, että eetillisyys ja maailmankatsomus ovat lähes aina yhteydessä toisiinsa: aina on yritetty selittää inhimillisen olemassaolon ja maailmankaikkeuden tarkoitusta ja päämäärää. Kuitenkin kaikki em. selitykset ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Siksi ajattelun on luovuttava halustaan löytää maailmankaikkeudessa tarkoitusta. ”Tarkoitusta tarkoituksettomassa, tarkoituksetonta tarkoituksenmukaisessa, siinä on maailmankaikkeuden olemus.” Schweitzer teki tästä seuraavan johtopäätöksen; maailmankatsomus ja elämänkatsomus on erotettava toisistaan: ”on katkaistava köysi ja yritettävä jättää elämänkatsomus jatkamaan matkaansa omin voimin.”

Albert Schweitzer on tähdentänyt, ettei eetillinen julistaja voi olla oppinut, joka kirjoituspöytänsä äärestä sanelee, mitä muiden on tehtävä ja mitä ei ole tehtävä. Taiteilijan ja eetillisen julistajan välillä on yhtäläisyyttä; kumpainenkin on luova persoona. Taidetta voi luoda vain taiteilija eikä oppinut. Samoin siveelliset persoonat voivat ainoastaan – eivät filosofian professorit – luoda eetillistä oppia. Ajattelu on tarkoitettu käytettäväksi metodina, mutta se tarvitsee tiennäyttäjäksi intuitiota, joka perustuu eetilliseen tahtoon. Ajattelemalla luotu etiikka on niin suurta ja elävää kuin ajattelijan siveellinen tahto on suuri ja elävä.

Professori Tauno Äikää.

Kurkijärven Ihojärvellä syntyi 9.12.1917 Tauno Äikää, jonka muistamme ansioituneena pianistina ja urkurina sekä professorina. Taunon isä toimi pojalleen ensimmäisenä opettajana, kun Tauno ohjattiin musiikin kuvioihin jo 4-vuotiaana poikasena urkuharmonilla. Urkuja Tauno Äikää pääsi soittamaan Kurkijoen kanttorin Heikki Miettisen ohjauksessa. Tauno läpäisi 15-vuotiaana Viipurin Kirkkomusiikkiopiston pääsykokeen, vaikka opistoon normaalisti vaadittiin 17 vuoden ikä. Viipurin Kirkkomusiikkiopistossa Tauno Äikäätä opetti Venni Kuosma; Kuosman johdolla Tauno Äikää suoritti kanttori-urkurin tutkinnon vuonna 1937 ja lisäksi vielä jatko-osaston vuonna 1939. Viipurista valmistuttuaan Tauno Äikää valmisteli vielä urkuensikonserttinsa Venni Kuosman avustuksella vuonna 1939 Viipurissa. 

Urkutaiteilija Venni Kuosma Viipurin tuomiokirkon urkujen ääressä.

Venni Kuosma (1895-1953) oli Viipurin tuomiokirkon urkuri, arvostettu urkutaiteilija ja –pedagogi sekä armoitettu Bach-tulkitsija, joka aloitti musiikkiopintonsa Johan Emil Sivorin (s. 26.6.1864 Nurmijärvi ja k. 9.4.1929 Viipuri) perustamassa lukkari-urkurikoulussa Viipurissa 15-vuotiaana vuonna 1910. Tutkinnon suoritettuaan Kuosma jatkoi opintojaan Helsingissä vuonna 1912 Ilmari Hannikaisen ja Oskar Merikannon ohjauksessa. Urkudiplomin hän suoritti vuonna 1917 ja piti oman ensikonserttinsa Helsingin Johanneksenkirkossa 20.1.1918. Vielä 1920-luvulla lopulla Venni Kuosma haki oppia urkujensoittoon Pariisista Marcel Duprén ohjauksessa. Emil Sivorin kuoltua Venni Kuosmasta tuli Viipurin kaupunkiseurakunnan eli Viipurin tuomiokirkon urkuri vuonna 1929. 

Kuvassa oikealla Emil Sivori, urkuri ja kuoronjohtaja.

Sotavuosina tapaamme Tauno Äikään ehkä vähän yllättäen Iskevissä Kiiloissa; Kiila oli 11. Divisioonan peitenimi. Divisioonalla oli oma orkesteri, Iskevät Kiilat, jossa vaikuttivat mm. säveltäjä Toivo Kärki, urkuri Tauno Äikää, näyttelijä Heimo Lepistö ja myöhemmin teologian tohtorina tunnettu Helge Ukkola sekä toisinaan viulisti Pauli Granfelt. Iskevät Kiilat-orkesteri esiintyi alkuvuodesta 1943 Äänislinnassa Aunuksen radiossa asemasodan jatkuessa. Syksyllä 1943 sama orkesteri teki Kanta-Suomessa Toivo Kärjen johdolla pari kiertuetta. 28.8. alkaneella kiertueella käytiin esiintymässä ainakin Suolahdella, Äänekoskella, Sumiaisissa, Konginkankaalla, Viitasaarella, Kyyjärvellä ja Pylkönmäellä. Keskisuomalainen maakuntalehti kirjoitti seuraavasti: ”Iskevät Kiilat ovat saapuneet suoraan rintamalta johtajanaan luutnantti Toivo Kärki, joka on etevä haitaritaituri. Samoin ovat kaikki hänen komentoonsa kuuluneet miehet oikeita tekijämiehiä, mainitaksemme vain sellaisen kuuluisuuden kuin pianotaiteilija kersantti Äikää. Ohjelma on ollut reipasta ja vauhdikasta suosittujen asemiesiltojen tyyliin, sisältäen mm. kiertueen orkesterin soittoa, kvartettilaulua, hanuriduettoja, sotamies Junkkarisen mainioita humoristisia esityksiä, alikersantti Hilanderin yksinlaulua, kersantti Äikään pianosooloja, yhteislauluja, rintamatervehdyksiä ym.”

Iskevät Kiilat. Kuvassa toinen oikealta on Tauno Äikää ja edessä hänen vasemmalla puolella on Toivo Kärki. Kuvassa toinen henkilö vasemmalta on Pekka Tiilikainen.

Toisella kiertueella em. orkesteri esittäytyi ainakin Suolahdessa Asemiesilta 81:ssä, Kokkolassa, Toholammilla, Haapajärvellä ja Kokkola-lehti kuvaili numerossaan 16.11.1943 esiintymistä näin: ”Rintamakiertue Iskevät Kiilat vieraili viime sunnuntaina Kokkolassa rikassisältöisellä ohjelmalla. Kiertueen sielu oli kuuluttaja, luutn. G. von Hertzén ja monipuolisen musiikkiohjelman johtaja, säveltäjä luutn. Toivo Kärki. Lisäksi kuului kiertueeseen etevä pianisti kers. Tauno Äikää, lausujamestari vänr. Ukkola sekä 8 muuta laulu- ja musiikkimiestä. Tilaisuuden aloitti 10-miehisen orkesterin alkusoitto. Vänr. Ukkola esitti vaikuttavan melodraaman kers. Äikään säestämänä. Kiertueen kvartetti esitti komeasti ”Käy eespäin sä vaan” la luutn. Kärjen ja kers. Äikään kahdella flyygelillä esittämän preludin jälkeen ”Kulkeissani vainiolla” ja ”Heipparalla”. Kun oli laulettu yhteisesti ”Tellervo”, esiintyi orkesteri useaan otteeseen, luutn. Kärki ja korp. Oksa esittivät kahdella haitarilla Leharin Czardaksen. Kvartetti esitti ”Joen laulun” ja vänr. Ukkola taidolla pari Viljo Kojon humoreskia. ”Väliaikaisen” jälkeen seurasi kers. Äikään esittämä Chopinin valssi sekä sitten orkesteri ja laulaja, alikers. Hilanderin esittämänä luutn. Kärjen säveltämät ”Kirje korsusta” ja ”Olit Karjala kaunein maa”. Vielä kuultiin luutn. Kärjen taitavia haitariesityksiä sekä orkesterin soittamana ”Iloiset kuparisepät”. Antoisa ja hauska ilta päättyi yhteisesti laulettuun ”Oolannin sotaan”.

Sota-aikana monet taitavat muusikot hankkivat opiskelurahoja esim. soittamalla viihdemusiikkia ravintoloissa. Sotareissut jätettyään Tauno Äikää haki opiskelemaan Helsinkiin pianonsoittoa ja urkujensoittoa Sibelius-Akatemiaan. Oskar Merikannon oppilaan ja monien kuulujen musiikkimiestemme kouluttajan professori Elis Hjalmar Mårtensonin (s. 8.6.1890 Inkoo ja k. 4.6.1957 Helsinki) ohjauksessa Tauno Äikää suoritti urkujensoiton diplomin vuonna 1950 sekä vuonna 1951 myös pianonsoiton diplomin ohjaajinaan Sigrid Holst-Kuosma ja Ernst Linko. Helsingin urkuensikonserttinsa sekä pianoensikonserttinsa Tauno Äikää oli pitänyt jo vuonna 1947. Diplomitöidensä jälkeenkin Tauno Äikää opiskeli vielä myöhemmin ulkomaisilla mestarikursseilla soittotaitoa ja näissä hänen opettajinaan toimivat mm. Anton Heiller, Günter Ramini, Herman Keller ja Marie-Claire Alain. 

Charles-Marie Widor.

Tanskalaisen urkuri Finn Viderøn (s. 15.8.1906 ja k. 13.3.1987) kehittämän soittotyylin ansiosta pitkälti Suomessakin käytiin sotien jälkeen kiivasta keskustelua urkumusiikin tulkinnasta. Viderøn edustama soittotyyli oli tämän koulukunnan mukaan lähempänä säveltäjien alkuperäistä ajatusta urkujensoitosta ja opetusmetodeina hyödynnettiin jopa retoriikkaa soittamisessa. Suomessa tämän koulukunnan voimakkaana edustajana toimi Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori Gustaf Edvard Enzio Forsblom (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa). Tauno Äikää toimi pitkään – vuodet 1958-1984 - Sibelius-Akatemiassa urkujensoiton lehtorina ja hän edusti soittotyyliltään enemmän sokean saksalaisen Helmuth Walchan (s. 27.10.1907 Leipzig ja k. 11.8.1991 Frankfurt) ja Günter Raminin ns. elävää soittotyyliä, jossa korostettiin enemmän agogiikkaa ja dynamiikkaa.

Ensimmäisessä seurakuntavirassaan Tauno Äikää toimi Koivistolla vuosina 1939-1942. Sittemmin hän toimi Kuopion maaseurakunnassa vuosina 1942-1951, Lahdessa vuodet 1951-1958, kunnes hän tuli valituksi Helsingin Johanneksenkirkon urkuriksi Armas Maasalon jälkeen vuosiksi 1958-1982. Ennen Sibelius-Akatemian opetustyötä Tauno Äikää toimi Lahdessa sinne siirtyneen Viipurin Musiikkiopiston pianon- ja urkujensoiton opettajana. Tauno Äikään osaamista ja ammattitaitoa käytettiin monien urkujen suunnittelussa hyväksi. 

Viipurin Musiikkiopisto toimi tässä talossa Lahdessa.

Kansainvälisestikin Tauno Äikää tunnettiin ahkeraksi konsertoijaksi; Pohjoismaiden lisäksi Äikää konsertoi paljon Keski-Euroopassa, Englannissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä Neuvostoliitossa. Tauno Äikää vei konserteissaan mukanaan mielellään maailmalle suomalaistakin musiikkia. Kaikkein rakkainta musiikkia Tauno Äikäälle olivat Johann Sebastian Bachin, César Franckin ja Max Regerin urkuteokset. Urkulehtori ja musiikkikriitikko Janne Rautio kirjoitti vuonna 1949 Tauno Äikään urkuensikonsertista Helsingissä mm. seuraavasti: ”Äikään tulkinnat olivat teknisesti korkeinta mahdollista luokkaa, mutta myös taiteellisesti aistikkaita ja henkeviä!”

Tauno Äikään hauta löytyy Hietaniemen hautausmaalta Helsingistä.

Tauno Äikää sai director musices-arvonimen vuonna 1952 sekä professorin arvonimen vuonna 1974. Hänelle myönnettiin Karjalan Liiton kultainen ansiomerkki vuonna 1978 ja vuodesta 2007 hän oli Kurkijoki-Seuran kunniajäsen. Tauno Äikää kuoli 90-vuotiaana Espoossa 24.6.2008.

Tanskalainen urkuri ja pedagogi Finn Viderø.

Finn Viderø (s. Poulsen 15.8.1906 Fuglebjerg ja k. 13.3.1987 Kööpenhamina) oli tanskalainen urkuri, cembalotaiteilija sekä säveltäjä. Hänen vanhempansa olivat Johan Carl Poulsen (1855-1919) ja Johanne Vater (1869-193). Finn Viderø suoritti Kööpenhaminan konservatoriossa urkurin tutkinnon vuonna 1926 sekä musiikkitieteen maisterintutkinnon Kööpenhaminan yliopistossa vuonna 1929. Tämän jälkeenkin hän opiskeli rytmi- ja sointiteoriaa Leipzigissä sekä urkujensoittoa vielä Parisissa. Hän toimi urkurina vuodet 1928-1977 Kööpenhaminan monissa kirkoissa. Finn Viderø julkaisi urkukoulun tanskalaisen säveltäjä Oluf Ringin kanssa vuonna 1933. Opettajana hän vaikutti Kööpenhaminan yliopistossa ja vuodesta 1967 lähtien Finn Viderø toimi opettajana Kööpenhaminan konservatoriossa.

Kööpenhaminan konservatorio on perustettu vuonna 1867.

Viderø toimi myös monissa maailman yliopistoissa opetustehtävissä, mm. Yale-yliopiston (1959-1960) Texasissa (1967-1968) vierailevana luennoitsijana Yhdysvalloissa. Urkurina Finn Viderø konsertoi mielellään varsinkin Saksassa, Skandinaviassa ja mm. Suomessa. Vuonna 1965 hän sai Åbo Akademin kunniatohtorin arvon ansioistaan. Finn Viderø sävelsi mm. musiikkia musiikkinäytelmään Guldskoene (1945), kantaatit Den ømskindede Brudgom (1937) ja Kom Hedninfers Fresermand (1938), Passacaglia uruille (1946), urkukoraaleja (1946), Koralpreludier... till koraler i svenska koralboken (1949), kolme koraalipartitaa (1952), kuoro- ja yksinlauluja sekä pianokappaleita ja kansanlaulusovituksia.

Kööpenhaminan reformikirkko oli Finn Viderøn yksi työpaikoista.

Gustaf Edvard Enzio Forsblom (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) oli suomalainen urkutaiteilija ja Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori. Hänen vanhempansa olivat konttoripäällikkö Edvard Forsblom ja Gunnel Lundequist. Vuodesta 1947 alkaen Forsblomin vaimo oli Ulpu Tuulikki Lundgren (aiemmin Laikkala, k. 1985). Forsblomia arvostettiin kansainvälisesti yhtenä tunnetuimpana Johann Sebastian Bachin urkumusiikin tulkitsijana. Vuonna 1938 Enzio Forsblom aloitti musiikkiopintonsa Sibelius-Akatemiassa ja suoritti urkujensoiton diplomin vuonna 1948 opettajanaan Elis Mårtenson. Helsingin yliopiston filosofian kandidaatin tutkinnon Forsblom suoritti vuonna 1949. Enzio Forsblom jatkoi urkujensoiton opintojaan Tanskan Kööpenhaminassa Finn Viderøn johdolla vuonna 1948 ja Pariisissa vuonna 1949 sekä useilla muillakin paikkakunnilla. Vuonna 1957 Enzio Forsblom valmistui filosofian tohtoriksi Åbo Akademiasta. Hänen väitöskirjansa nimi on Studier över stilltrohet och subjektivitet i interpretationen av J. S. Bachs orgelkompositioner.

Professori Enzio Forsblom.

Vuodesta 1949 lähtien Enzio Forsblom toimi vuoteen 1969 asti Helsingin monissa seurakunnissa kirkkojen urkurina, mm. Mikael Agricolan kirkossa. Sibelius-Akatemian urkujensoiton opettajana Forsblom toimi vuodesta 1956 ja Akatemian urkujensoiton professorina vuodesta 1969 lähtien. Vuodesta 1967 alkaen Enzio Forsblom toimi Åbo Akademin musiikkitieteen dosenttina. Forsblom kirjoitti vuosina 1953-1957 musiikkiarvosteluja Hufvudstadsbladetiin ja vuodesta 1959 hän on ollut Director musices. Vuodet 1956-1963 Enzio Forsblom toimi Kyrkomusikerföreningenin puheenjohtajana ja Organum-seuran puheenjohtajana hän vaikutti vuodet 1964-1969. Kirkon urkutoimikunnassa hän istui vuodet 1964-1967 ja professori Forsblom on suunnitellut merkittävän määrän urkuja maahamme, mm. Finlandia-talon konserttiurut Helsingissä. Vuonna 1959 Enzio Forsblomille ojennettiin Harriet Cohen International Music Awardsin Bach-mitali.

Professori Elis Mårtenson.

Enzio Forsblom piti urkuensikonserttinsa vuonna 1948 ja sen jälkeen esiintyi todella ahkerasti maailmalla varsinkin Bach-tulkitsijana. Hänet muistetaan myös taitavana cembalistina, jonka ohjelmassa olivat mm. Johan Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmat. Enzio Forsblom tunnettiin erittäin ahkerana levyttäjänä, varsinkin J. S. Bachin urkumusiikin tallentajana; hän kiinnitti erityisesti huomiota Bachin musiikin muotorakenteisiin ja esitysten tyylipuhtauteen. Enzio Forsblom oli Suomessa tanskalaisen oppi-isänsä Finn Viderøn määrätietoinen ja uupumaton esitaistelija. Forsblom halusi tuoda koulukunnan edustamaa puhdasta ja alkuperäistä soittotyyliä lähemmäksi kuulijakuntaa korostamalla varsinkin musiikin ilmaisuvoimaa ja sisältöä. Musiikkikoulutuksessa käytettiin hyväksi mm. retoriikkaa. Vuosina 1951-1953 Enzio Forsblom järjesti yli kaksikymmentä julkista kotikonserttia ja vuosina 1958-1963 hän järjesti Musica organi-sarjassa kaksikymmentäkahdeksan urkuiltaa Helsingin Johanneksen kirkossa. Sarjan konserttien ohjelma muodosti hyvin kattavan läpileikkauksen urkumusiikin kehityksestä keskiajalta nykypäiviin saakka. Vuonna 1966 Enzio Forsblom sai Pro Finlandia-mitalin ja vuonna 1979 Säveltaiteen valtionpalkinnon.

Kapellimestari Kimmo Tullila.

Tiistaina 18.12.2018 kokoontui uusgotiikkaa edustavaan ja vuoden 1881 adventtina vihittyyn Tampereen Aleksanterin kirkkoon kansa kuulemaan joulumusiikkia, kun 20-vuotisjuhlavuottaan viettävä Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri (TASO) musisoi Sinfonisessa joulukonsertissaan klo 19 laulusolistinaan sopraano Linda Urbański. Aleksanterin kirkossa on istumapaikat 1 430 henkilölle ja kirkon 56+3 -äänikertaiset sähköpneumaattiset urut valmisti Kangasalan urkutehdas vuonna 1939. Kristuksen kirkastus -nimisen alttaritaulun kirkkoon maalasi vuonna 1883 Alexandra Frosterus-Såltin.

Aleksanterin kirkon alttaritaulu, Kristuksen kirkastus.

Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri eli TASO koostuu niin musiikin harrastajista, opiskelijoista kuin ammattilaisistakin ja orkesterin juuret kietoutuvat vuonna 1998 perustettuun yliopiston jousiorkesteri TYVI:iin. Vuodesta 2008 lähtien orkesterin nimi on vakiintunut TASO:ksi. Tiistai-illan Sinfonista joulukonserttia johti - kuten myös TASO:a alusta asti on johtanut - kapellimestaridiplomin syksyllä 2009 suorittanut Kimmo Tullila.

Kimmo Tullila työskentelee ammatikseen Tampere Filharmonian II-viulujen äänenjohtajana ja on lisäksi myös Tampereen akateemisen sinfoniaorkesteri TASO:n taiteellinen johtaja. Kimmo Tullila on kotoisin Seinäjoelta ja hän opiskeli viulunsoittoa ja orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa. Viuludiplomin hän suoritti vuonna 1998 Igor Bezrodnyin johdolla ja jatkoi sen jälkeen musiikkiopintojaan kapellimestariluokalla, jossa hänen opettajinaan toimivat Jorma Panula, Leif Segerstam ja Atso Almila. Kapellimestarina Kimmo Tullila on vieraillut lukuisien suomalaisten sinfoniaorkesterien johtajana. Hän on myös johtanut Ukrainassa Harkov Nuori Sinfonia -orkesteria. Hänet on myös nähty johtamassa oopperoita ja musikaaleja sekä Chaplinin mykkäelokuvien esityksissä musiikkia.

Tampereen Aleksanterin kirkko.

Tiistai-illan Sinfonisenjoulukonsertin solisti, sopraano Linda Urbański, on biotekniikan väitöskirjaa Tampereen Yliopiston Lääketieteen ja biotieteiden tiedekunnassa valmisteleva diplomi-insinööri, joka on opiskellut klassista laulua Pirkanmaan Musiikkiopistossa. Oopperalaulaja Jaakko Ryhänen on toiminut syksystä 2014 hänen laulunopettajanaan. Lauluopetusta Linda Urbański on nauttinut myös sopivin annoksin Johanna Rusanen-Kartanon, Päivi Nisulan ja Seppo Ruohosen mestarikursseilla. Tampereen lisäksi Linda Urbański on sangen virkeästi konsertoinut myös mm. Ruovedellä, Hämeenkyrössä ja Sastamalassa. Hänelle on kertynyt esiintymiskokemuksia mm. Tampere Filharmonian, Pirkanmaan Musiikkiopiston Barokkiorkesterin, Messukylän Kantaattikuoron ja -orkesterin, Kangasalan Mieslaulajien, Seniorikuoro Konkeloiden, Piccolon Kamarikuoron ja Kanerva-kuoron solistina. Kangasniemen ja Lappeenrannan laulukilpailuista taas on kertynyt hänelle kilpailukokemusta. Linda Urbański on laulanut Tampereen Oopperan kuorossa vuodesta 2016.

Säveltäjä Leevi Madetoja.

Sinfoninen joulukonsertti pyörähti käyntiin Leroy Andersonin A Christmas Festivalilla, jonka jälkeen illan sopraanosolisti asteli orkesterin eteen. Vuoron saivat järjestyksessä seuraavat laulut: Panis Angelicus (säv. & san. César Franck, suom. tuntematon), Rauhaa, vain rauhaa (säv. Ahti Sonninen, san. Une Haarnoja, sov. Ilkka Kuusisto), Mökit nukkuu lumiset (säv. Heimo Kaski, san. Eino Leino, sov. Ilkka Kuusisto), Soittakaa kellot (Heino Kaski, san. Sev Grundtvik, sov. Lauri Pohjanpää), Joulun kellot (säv. Armas Maasalo, sov. Jarkko Kiiski), Ave Maria (säv. J. S. Bach/Charles Gounod, sov. Yrjö Hjelt), Arkihuolesi kaikki heitä (säv. Leevi Madetoja, san. Alpo Noponen, sov. Ilkka Kuusisto), Oi jouluyö (säv. Adolphe Adam, san. Placide Cappeau, suom. Kyllikki Solanterä, sov. Yrjö Hjelt) ja vielä Jouluna (säv. Joonas Kokkonen).

Säveltäjä ja sovittaja Ilkka Kuusisto.

Yhteislauluna sekalainen seurakunta sai kantaa yhteiseen kekoon seuraavat joululaulut orkesterin ammattimaisella säestyksellä: Me käymme joulun viettohon (säv. Martti Turunen, san. Mauno Isola, sov. Ilkka Kuusisto), En etsi valtaa loistoa (säv. Jean Sibelius, san. Zacharius Topelius, suom. tuntematon, sov. Yrjö Hjelt), Maa on niin kaunis (säv. tuntematon, san. Bernhard Ingemann, sov. Yrjö Hjelt) ja vihdoin lopuksi Jouluyö, juhlayö (säv. Franz Gruber, san Josef Mohr, suom. Gustaf Schöneman, sov. Yrjö Hjelt).