"Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.

Mies olen köyhä; kalliit on laulujen lunnaat.

Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,

haavehen kullat mieleni murheella maksoin."

Eino Leino, tuo levoton lapsi, pesiytyi syystalvesta 1919 matkustajakoti Solidariin Itäisellä Heikinkadulla eli nykyisellä Mannerheimintiellä ja Stockmannin tavaratalon
sijalla. Matkustajakodin omistivat Suomen Kansa-lehden ja Suomen tietotoimiston senaatin asiain toimittaja Ossian Stén rouvansa, Thean kanssa. Leino oli tutustunut vuonna 1902 tähän toimittajaan erään Arkadia-teatterissa pidetyn ensi-illan jatkoilla ja ystävyys sai jatkua aina Leinon kuolemaan asti. Sténin pariskunta omisti myös Tuusulassa Riitahuhdan pientilan, jonne Eino Leino muutti heinäkuussa 1925 ja nykyisen tilan päärakennuksen takana sijaitsevassa 1920-luvun alun asuinrakennuksen vinttikamarissa Leino vietti elämänsä viime kuukaudet - aivan viimeiset päivänsä Leino sairasti talon alakerran arkikamarissa. Nykyään talon yläkertaan johtaa jyrkät portaat, mutta Eino Leino joutui vintin kajuuttaansa kapuamaan aikanaan tikkaita myöten. Nimen tämä Riitahuhdan talo oli saanut vanhan rajapyykin ja sen sijoittumiseen Uudenmaan ja Hämeen muinaiselle rajalle syntyneestä erimielisyydestä. Tuusulan kunta on pystyttänyt talon pihaan muistokiven 10.1.1926 kuolleen Eino Leinon muistoksi.

Riitahuhdan mökki Tuusulassa jäi Eino Leinon viimeiseksi asuinsijaksi. Eino heitti henkensä tässä talossa 10.1.1926.

Leinolla oli ollut kiireinen ja työntäyteinen vuosi - kuten tavallista - kuuden kirjallisen teoksen kanssa. Helsinkiin hän oli palannut oleskeltuaan Elisenvaarassa ja jälleen yksi Leinon epäonnistuneista naissuhteista oli tullut päätepisteeseen; tällä kerta Aino Kallaksen kanssa. Aino Kallas kirjasi jäähyväiskirjeessään Leinolle 12.3.1920 kylmällä kyydillä seuraavasti: "Kuolema ei ole suinkaan pahinta, mikä Sinulle saattaisi tapahtua. Ennen kuulisin Sinun ampuneen kuulan otsaasi, kuin Sinun liukuneen tällaiselle alennuksen asteelle." Puhujamatkallaan Chicagossa alkuvuodesta 1926 Aino Kallas sai sisarensa kirjeessä tiedon Eino Leinon kuolemasta.

Kirjailija Aino Kallas.

Tässä vaiheessa kuluttavaa elämäänsä Leinon terveys alkoi vakavasti horjua; varsinkin Eino Leinon ulkoisessa olomuodossa heikentynyt terveys alkoi jo näkyä. Leinon kasvoja kuvailtiin väriltään harmaiksi ja ulkoisesta olemuksestaan hän ei oikein koskaan ollut välittänyt huolehtia, nyt vielä vähemmän. Leino söi ja lepäsi epäsäännöllisesti eikä hahmottanut oikein selvästi eri vuorokaudenaikoja. Lehtimies ja kirjailija Artturi Leinonen kuvailee käyntiään kaveriporukan kanssa Eino Leinoa tervehtimässä seuraavilla sanoilla: "Huoneessa oli yksi ikkuna, yksi pöytä, yksi rautasänky verhon takana, mutta monta laakeriseppelettä seinällä ja kaksi miestä pöydän takana. Hän astelee kantapäihin asti ulottuvassa kellanruskeassa aamutakissaan ja niinivirsuissaan edestakaisin pitkän ja kapean kammarinsa permannolla." Leino oli lähdössä Tampereelle puhumaan kaupungin valtauksen muistojuhlaan, ja tätä matkaa varten oli hänelle lainattu Leevi Madetojalta silkkihattu ja prässätyt housut. Tässä vaiheessa kuitenkin havaittiin Leinon kengänpohjissa isot reiät ja matka tyssäsi siihen, kun ystävät eivät päästäneet häntä matkaan.

Leino sai järjestää elämänsä oman mielensä mukaan ja nyt vapaana miehenä hänen elämä näyttäytyykin varsin huolettomana. Kukaan ei rajoittanut Leinon elämää tässä vaiheessa. Hän vaikutti hyvin toimeliaalta, mutta varsinkin lähimmät ystävät alkoivat olla huolissaan hänen terveydentilastaan. Leinon oikut hyvin tuntenut L. Onerva kuvaa osuvasti Einoa tässä vaiheessa:

"Hänen aivonsa eivät lepää hetkeäkään, niistä leimahtelee esiin sininen liekki, jacklondonmainen 'valkea logiikka', ja hänen suunnitelmansa ovat luvultaan legio. Hänellä on tunne siitä, että juuri hänen asiansa on tehdä kaikki maailmassa ja etenkin tässä maassa ja että sen tähden 'Jumala on ottanut minulta ajan pois'. Ajan jumalatar, joka tosiaan on ruhtinaallisesti tuhlaillut Leinolle antimiaan, on tullut kitsaaksi. Hänellä on ennen riittänyt aikaa kaikkeen, nyt ei enää mihinkään. Hänellä on ainainen kiire, ja elämä hukkuu pois hänen käsistään, hetket lentävät tyhjiin, työ murenee, jää torsoksi."

Tässä kohtaa Eino Leino keksii ratkoa maailman ongelmia keksimällään Pro Humanitate-klubilla; fyysisesti klubi sijaitsi osoitteessa Etelä-Esplanadi 14:ssä. Kaksikerroksisen puutalon yläkerrassa klubi kokoontui ja alakerrassa toimi Naëma ja Anna Hammarénin omistama kahvila-ravintola Espilä. Klubilaiset kokoontuivat yleensä leipurimestari Brondinin kahvilassa, mutta aikaisen sulkemisajan ja alkoholin puutteen vuoksi - elettiin kieltolain aikaa - seurue siirtyi nopeasti Espilän yläkertaan, jossa toimi salakapakka ja ilopaikka. Pro Humanitate-klubin toiminta näyttäytyi melko kirjavana, mutta sitkeän perimätiedon mukaan Eino Leino kuitenkin lausui klubin syntysanat ja itse kirjoitti klubin säännötkin. Pro Humanitate-klubi jopa rekisteröitiin vuonna 1920; alkuaikoina klubiin liittyi varsinkin kuvataiteilijoita, kuten Wäinö Aaltonen, Mikko Hovi, Jalmari Ruokokoski, Alpo Sailo sekä Lauri Leppänen ja jopa nuori arkkitehti Alvar Aalto nähtiin klubissa. 

Lauri Leppänen sitten yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin veisti patsaan Eino Leinosta Esplanadin puistoon klubin edustalle; patsas paljastettiin 26.9.1953, päivälleen 63 vuotta Eino Leinon ensimmäisen runon (Kajaanin linna) julkaisemisesta Hämeen Sanomissa. Paljastuspuheen patsaalle piti tuolloin tohtori Vilho Suomi ja Eino Leinon tytär Eya Helga Leino-Jokinen laski miehensä Einar Jokisen kanssa patsaalle seppeleensä, samoin tekivät tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi ja monet muut yhteisöt. Otavan johtokunta laski Eino Leinon haudalle Hietaniemeen tuona päivänä seppeleen ja opetusministeri Johannes Virolainen järjesti Leinon kunniaksi kahvikutsut valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Kansallisteatteri samana päivänä näytettiin juhlanäytäntönä Eino Leinon näytelmä Mauno Tavast. Kustannusyhtiö Otava tarjosi vieraillensa Seurahuoneella juhlaillalliset, joissa juhlapuheen esitti kotimaisen kirjallisuuden - myöhemmin estetiikan ja uudemman kirjallisuuden - professori Rafael Koskimies (s. 9.2.1898 ja k. 19.11.1977) kuvaillen Leinoa "Esplanadin vaeltajaksi". Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan Eino Leinon elämän naisista kirjailijat L. Onerva ja Aino Kallas. Seurahuoneen juhlatilaisuus päättyi pääministeri Urho Kekkosen kiitospuheeseen.

Eino Leino patsastelee tässä ehkä hieprukan hivuksia.

Pro Humanitate-klubi iltaohjelmassa saattoi olla esim. Martti ja Aapo Sipilän musiikkiesityksiä tai huumoriohjelmaa, jota esittivät mm. Matti Jurva, Tatu Pekkarinen ja Rafael "Rafu" Gustaf Johan  Ramstedt. Ramstedt kului kuplettilaulajana Johan Alfred "Affu" Tannerin ystäviin. Alkuaan rakennusmestari aloittanut Tanner panosti viihdyttäjän toimeen vuodesta 1909, kun Helsingin Kaivopuistossa arkkitehti ja kilpapurjehtija sekä venesuunnittelija Axel Gustaf Estlanderin (s. 18.9.1976 Helsinki ja k. 1.12.1930 Tukholma) rakennuttama kerrostalo sortui syyskuussa 1907. Sortuneen talon vastaavana mestarina ollut Tanner pelastautui hyppäämällä rakennuksen viidennestä kerroksesta läheiseen puuhun. Illanvietossa Eino Leino ja Tatu Pekkarinen yltyivät jopa yhteiseen suunnittelupalaveriin, jonka aiheena oli yhteinen esiintymiskiertue. Riemullinen  palaveri päättyi kuitenkin molempien nukahtamiseen pöydän alle; yllätys ei liene sekään, ettei yhteinen esiintymiskiertue koskaan toteutunut. Musiikkiesitysten tauoilla näyttelijät Elin Hulda Maria (Elli) Tompuri ja Olga Helinä Svensson-Timari lausuivat monasti Leinon runoja runoilijan itse keskittyessä šakin salaisuuksiin sivupöydässä. Iltayöstä taiteilija Leino saattoi motivoitua vielä innostuneeseen, improvisoituun monologiin.

Yksi Pro Humanitate-klubin innokkaista puuhamiehistä oli virolainen kirjailija Aleksander Spielgas, joka oli tuttu näky Leinon residenssissä Solidarissa. Spielgasin mukana klubille pesiytyi siipiveikkoina venäläisiä emigrantteja, rahanpesijöitä, onnenonkijoita ja huijareita, joiden myötä klubilla alkoi kukoistaa varastetun tavaran kauppa; näihin kauppoihin saatiin Eino Leinokin sotkettua hyväuskoisena. Klubilla myytiin esim. emigranttien varastettuja koruja halvalla ja Leinokin joutui poliisin kuulusteluun ostettuaan ja lahjoitettuaan erilaista tarpeetonta tavaraa pois. Klubille tuli spriitä Virosta ja klubi toimi Venäjälle matkaavien huumelähetysten - lähinnä kokaiinin - välityspaikkana. Klubi joutuikin Etsivän Keskuspoliisin tarkkailuun, koska klubia pidettiin Pietarista johdettuna bolševikkien peitesoluna. Mahdollisesta vallankumouksellisesta toiminnasta keskuspoliisit kuulustelivat monia klubin kävijöitä. Klubin uhkapeleissä Eino Leinokin sai tuta, kuinka hänet kynittiin rahoista, vieläpä useaan otteeseen. Klubiin ilmestyi kalliita ulkomaisia kaunokaisia ja sivuhuoneisiin alkoi ilmestyä koristeiksi mm. itämaisia pehmeitä lattiatyynyjä, verhoja ja palmuja. Klubi on selvästi innostanut Minna Craucheria hänen suunnitellessaan omaa salonkiaan Helsingissä.

Minna Craucher salonkinsa huomassa.

Aviottomana lapsena Nokian Pirkkalassa 23.8.1891 syntynyt Olga Aallon tytär, sittemmin sukunimensä Olgan aviopuolisolta saaneen Maria Vilhelmiina Lindellin Madame Minna Craucherin nimellä perustama salonki Helsingissä lienee saanut Pro Humanitate-klubin sivuhuoneista vahvoja vaikutteita. Vankilasta päästyään Minna Craucherina esiintyvä Maria pestautui helsinkiläisen insinööri Arne Slöörin perheen mukana Saksaan, jossa oppi auttavan saksankielen taidon. Jo 7.11.1924 Minna Craucher osti osoitteesta Freesekatu 4 A 3 rakennusmestari K. E. Lundilta dubletin (47 m²:n kaksion), josta tuli varsin suosittu kirjallinen salonki varsinkin Tulenkantajille. Salongin usein nähtyjä vierailijoita olivat ainakin Joel Lehtonen, Martti Merenmaa ja Mika Waltari. Vuoden 1925 alkukeväästä Madame Craucher ilmestyi näyttävästi Willys Knight-avoautoineen ja kuljettajineen Helsingin seurapiireihin hotelli Ritzissä. Itse sepittämänsä tarinan mukaan hän esiintyi saksalaisena aatelisnaisena, miljonäärinä ja anteliaana mesenaattina. Suomenkielen taidon selitti tarinan mukaan suomalainen syntyperä. Samana vuonna Minna tutustui myös 12 vuotta nuorempaan Olavi Paavolaiseen, jonka rakastajattarena toimi monen vuoden ajan.

Klubin meno äityi lopulta niin vinhaksi, että klubi täytyi sulkea vuonna 1921. Klubi ei siis enää oikein vastannut alkuperäistä tarkoitustaan, yleisen humaanisuuden, rauhan ja hyvän tahdon edistämistä. Maailman parantaminen oli jäänyt vähemmälle huomiolle ja Varsovassa aivan  samanniminen klubi paljastui vakoilukeskukseksi. Vastaavanlaisia epäilyitä esitettiin tästä Helsingin maineikkaasta klubista. Näin oli olemassa vaara myös Eino Leinon leimaantua kommunistiksi.

Haluttiin kuitenkin järjestää Pro Humanitate-klubin muistoksi näyttävät lopettajaisjuhlat ravintola Börsiin. Juhlatilaisuuden musiikista vastannutta orkesteria johti säveltäjä Martti Nisonen ja juontajana toimi Suomen Messujen johtaja Harry Röneholm. Runoilija Eino Leino esitti jäähyväispuheen ranskaksi ja suomeksi frakkiin pukeutuneena. Tilaisuuden lopuksi oli tanssit ja kieltolain hengessä kipattiin maljoja.

Yleviä aatteellisia tarkoitusperiään Eino Leino ei heittänyt vastoinkäymisistään huolimatta, vaan perusti vielä pasifistisen sarjajulkaisun, Työrauhan. Sen oli tarkoitus ilmestyä usealla eri kielellä. Kirjoittamalla kirjeitä ja artikkeleita monille ulkomaisille ystävilleen, mm. venäläisille kirjailijoille Maksim Gorkille ja Aleksandr Ivanovitš Kuprinille, Leinon onnistui saada jopa lahjoituksia hankkeelleen. Työrauha vain ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

Maria ja Juho Lallukka.

Juho ja Maria Lallukka pitivät kotonaan Viipurissa 13.8.1908 pienet kutsut valikoidulle piirille. Päivällä aiemmin oli pankinjohtaja Georg Sidorov poikennut Lallukoilla ja Lallukat olivat tuolloin sanelleet testamenttinsa, joka suljettiin sinetöityyn lieriöön. Testamentti varmennettiin nimikirjoituksin, jotka paikalle kutsutut Anton Koho, Oskari Roiha, Ensio Tanninen, Eero Erkko ja Georg Sidorov todistivat oikeaksi. Juho ja Maria Lallukka eivät tuossa yhteydessä vielä paljastaneet testamenttinsa sisältöä.

Tukkukauppiaat Juho Lallukka ja Jaakko Häkli tunnettiin Viipurissa taitavina kaupantekijöinä ja merkittävinä suomalaisen kulttuurin tukijoina. Jo Käkisalmessa ollessaan Juho Lallukka oli oivaltanut kansansivistystyön merkityksen ja Viipurissa hän edisti monin tavoin kansanopisto- ja nuorisoseuratyötä sekä työväenyhdistyksen ja teatterin toimintaa. Jaakko Häkli taas toimi tehokkaasti valtiopäivillä sivistystyön eteen. Hyvin menestyneillä tukkukauppiailla oli myös oiva mahdollisuus taloudellisella puolella tukea erilaisia kulttuuripyrkimyksiä kotimaassaan. Runoilija ja kirjailija Juhana Heikki (Johan Henrik) Erkko (s. 16.1.1849 Orimattila ja k. 16.11.1906 Helsinki) sai olla Lallukan ja Häklin ensimmäisiä avustettavia kulttuurivaikuttajia.

J. H. Erkko.

Kirjailija Erkon vanhemmat olivat maanviljelijä Juhani Eerikinpoika Eerakkala ja Maria Kyöstilä. Erkon nuorempi veli oli Eero Erkko, Päivälehden päätoimittaja. Vuonna 1872 J. H. Erkko valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista ja toimi ensin Johanneksen Rokkalan lasitehtaan koulun opettajana vuosina 1872-1873. Talollisen poika ja Viipurin Kirjallisuusseuran perustajina tunnettu Hackmanin konttorin kirjanpitäjä Adam Wilke testamenttasi kansanvalistukseen varojaan ja näitten varojen turvin toimi Viipurissa vuosina 1860-1892 Wilken alkeiskoulu. Tämän alkeiskoulun opettajana toimi J. H. Erkko vuosina 1874-1885, mutta hän oli koulun kirjoilla aina vuoteen 1892 asti. Koulun lakkauttamisen jälkeen Erkko jäi eläkkeelle; hän anoi eläkettä 2 400 markkaa, mutta senaatin vahvistama eläke jäi 800 markkaan. Erkko suunnitteli hetken lehtimieheksi ryhtymistä, mutta vapaa kirjoittaminen houkutteli enemmän. Talous vain teki tiukkaa.

J. H. Erkolla oli Käkisalmessa ystävinä pankinjohtaja P. Komonen ja kirjakauppias Lankinen, jotka järjestivät Erkolle kunnallisneuvosmiehen viran Käkisalmelta. Erkolle ei ollut kirjailijan työtä helppo vaihtaa virkamiehen toimeksi, vaikka työt veivät häneltä aikaa vain muutaman tunnin päivässä. Erkon tiedetään suunnitelleen siirtymistä joko Kuopioon tai Hämeenlinnaan, sillä hän ei viihtynyt Käkisalmessa. Tuohon aikaan Erkko suunnitteli Kullervo-näytelmäänsä. Vuonna 1894 Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja K. A. Castrén tekivät Erkon kirjoittamisen jälleen mahdolliseksi takaamalla hänelle säännölliset tulot. Tämä asia vahvistettiin vielä oikein kirjallisella sopimuksella:

"Täten sitoudumme kirjailija J. H. Erkolle takaamaan tuhannen kahdensadan (1 200) markan vuositulot siten, että allekirjoittanut Juho Lallukka maksaa puolestaan kuusisataa (600) J. Häkli kolmesataa (300) ja K. A. Castrén kolmesataa (300) markkaa. Rahat annetaan Erkolle kuukausittain sata (100) markkaa kuussa ja niiden keräämiseen sekä asianomaiselle  toimittamisen pitää huolenaan allekirjoittanut Castrén. Herra Erkko puolestaan luopuu kaikista virkatoimistaan antautuakseen yksinomaan kirjallisiin töihin. Hänen kirjallisista töistään saadut tekijänoikeuspalkkiot ynnä muut tulot käytetään etupäässä yllämainitun takuusumman takaisin suorittamiseen. Mutta jolleivat ne riitä on vahinko takaajien, jota vastoin jos ne tulevat suuremmiksi kuin takuusumma on ylijäämä annettava herra Erkolle."

Juho Lallukalla ja Jaakko Häklillä oli Erkon suhteen kyseessä myös muustakin kuin vain taiteen taloudellisesta tukemisesta. Tukkukauppiaat saivat Erkosta myös tukkuliikkeensä mainosmiehen tämän kulkiessa puhujamatkoilla maakunnissa. Eniten tuen myöntämiseen vaikutti kuitenkin miesten henkilökohtainen ystävyys. Erkko oli 1890-luvun alkupuolella harrastanut sosialismia ja jopa johdatellut ystävänsä Lallukan ja Häklin työväenyhdistystoiminnan ääreen. Vielä samana vuonna (1894) valmistui Erkon Kullervo-näytelmä, joka sijoittui Kalevalan maailmaan. Aiheella oli nostetta mm. Sibeliuksen samannimisen sävelteoksen vuoksi samoihin aikoihin. Näytelmä oli kohtalainen menestys, vaikka Suomalaisen teatterin näytös sai hieman ristiriitaisen vastaanoton. Näin liikemiehet pääsivät pian saamaan vastinetta taloudellisesta tuestaan Erkolle.

Jaakko Häkli.

Juho Lallukan liikekumppani Jaakko Häkli kuoli 28.5.1902 Bad Nauheimissa Saksassa. Jaakko Häklin terveys oli ollut hatara jo pitemmän aikaa ja terveyttään hän oli yrittänyt hoitaa terveysmatkallaan Lähi-itään. Tällä matkallaan Häklillä oli mukana J. H. Erkko. Viipuri Pamaus-seura menetti puheenjohtajansa, työväenyhdistys varapuheenjohtajansa, suomalainen koulu johtokunnan jäsenen ja kansanopisto tukijan sekä suomalainen politiikka kokeneen poliitikon. Häklin menetys oi valtava Juho Lallukalle henkisen tukijan ja neuvojan poistuttua. Omia tuntojaan Lallukka tilitti vuosien päästä näin:

"... ei mennyt aikaa kun vuosi ja kahdeksan kuukautta oli minun seistävä toisen työtoverini haudalla. Minulla oli ystäviä, paljon todellisia ystäviä, ne kehottivat elä jätä liikettä, olethan ollut sen toiminnan sielu. Toiselta puolen salakähmää venäläiset ja ruotsalaiset hieroskelivat käsiään toiminimi tuskin jatkaa liikettänsä. Nuoret suomalaiset ihastuivat luullen heille paremmat päivät nyt koittavan. Itse pysyin kovin miettelijällä kannalla jatkaako liikettä entistä tahtiaan vai ruvetako ottamaan vanhuuden lepoa. Päätös tuli ei - ostin Häklin pois liikkeestä heinäk. 16 p. 1901 yhden vuoden maksuajalla 608 000 markan hinnasta. Maksoin kaiken tunnilleen."

Omassa selonteossaan Juho Lallukka muisti vuoden väärin. Todellisuudessa kauppa toteutui 16.7.1902 Lallukan mainitsemalla hinnalla hän maksoi Alina Häklin (o.s. Lång) ja tämän lasten Jaakko Valion, Aini Siiri Hellin, Lyyli Ilona Elli Marian ja Helmi Aliinan osuudet toiminimestä. Kauppasummasta 168 000 markkaa Juho Lallukka maksoi heti ja loput 440 000 markkaa hän maksoi vuoden kuluessa. Toiminimen koko omaisuus oli kymmenessä vuodessa kolminkertaistunut ja Juho Lallukka hallitsi nyt 1,2 miljoonan markan omaisuutta. Juho Lallukka osti nyt myös Paischeffin ja Häklin yhteiset huvilat sekä Jaakko Häklin Kurkijoella ja Sorvalissa sijaitsevat maatilat. Liikekumppanit Vilhelm Paischeff, Jaakko Häkli ja Juha Lallukka perustivat vuonna 1891 Viipurissa tukkuliikkeen, ja kun Vilhelm Paischeff kuoli vuonna 1899, lunastivat Häkli ja Lallukka hänen osuutensa itselleen.

Juho Lallukka työhuoneessaan Viipurissa.

Kauppias Juho Lallukka jatkoi liiketoimiaan Viipurissa aivan samaan malliin ja edesmenneen kumppaninsa oppeja noudattaen ja asiakkaistaan huolehtien. Tukkuliikkeen lomakkeet, mainokset ja ilmoitukset painettiin tekstillä Häkli, Lallukka ja Kumpp., omistaa Juho Lallukka. Melko pian Jaakko Häklin kuoleman jälkeen Juho Lallukka alkoi suunnitella tukkuliikkeelle omaa liiketaloa Viipuriin. Lallukka ei liiketalossa halunnut säästellä varojaan, vaan liiketalo olisi suomalaisen tukkukaupan ja suomalaisuuden voiton monumentti. Arkkitehti Allan Schulman (1863-1937) suunnitteli kansallisromanttisen rakennuksen, joka rakennustyöt alkoivat vuonna 1904. Uusi tukkuliikkeen liiketalo avattiin kesällä 1906. 

Lallukan rakennuttama liiketalo on sittemmin entisöity ulkoapäin Venäjän museoviraston valvonnassa. Nykyään kiinteistössä toimii Taidekeskus Salmelan Wiipurin taiteilija-ateljee, ensimmäinen suomalainen taiteilijaresidenssi Venäjällä. Vuosina 2006-2010 kiinteistössä ja huoneistossa toteutettiin kattava remontti. Taiteilijaresidenssinä toimiva asunto sijaitsee talon toisessa kerroksessa, täysin samoissa tiloissa, joissa Juho ja Maria Lallukka asuivat. Viipurin Sanomat kirjoitti 8.8.1906 sivuillaan näin:

"Tukkukauppias Lallukan uudisrakennus Rapolan ja Viskaalinkadun kulmassa on valmistunut. Eilisestä alkaen on konttori siirtynyt nyt tähän ja kannattaa käydä tutustumassa. Sunnuntaina oli herra Lallukka kutsunut liike- ym. tuttaviaan tupaantuliaisiin katsomaan uutta huoneustoaan. Juhlapäivällinen oli kaupungintalon juhlahuoneustossa. Päivän kunniaksi oli Borgströmin tupakkatehdas teettänyt sikareja, joissa oli herra Lallukan kuva ja laatikoissa taiteilijan maalaama hra Lallukan koko elämäkerta aina paimenpojasta asti Räisälästä. Nuo sikarit tekivät hyvin kauppansa muistoina, jollaisen jokainen halusi säilyttää itsellään."

Lallukan liiketalo Viipurissa.

Lallukan mielestä taiteita täytyi kannattaa - ei vain sanoin - nimenomaan ostamalla taiteilijoiden hengentuotteita eli töitä. Omassa elämässään ja työssään hän sai itse tuta, että yritysten kannattaa tukea taiteita ja kulttuuria. Emil Halonen sai nimeä Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 ja tukkukauppias Juho Lallukka tilasi häneltä ensin Mammona-veistoksen. Vielä myöhemmin Lallukka tilasi Haloselta useita taideteoksia liiketaloansa komistamaan. Myös kroonista rahapulaa poteva taiteilija Juho Rissanen tarjoutui maalaamaan freskoja Lallukan liiketaloon, mutta Lallukka halusi mieluummin öljymaalauksen. Kauppias Juho Lallukka maksoi Rissaselle kuukausipalkkaa myöhemmin tehtävästä maalaustyöstä, jotta taiteilija Rissanen saisi rauhassa keskittyä maailmannäyttelyyn. Lallukoiden kotona Viipurissa oli myös Jalmari Ruokokosken ja Pekka Halosen taidetta.

Seuraava tarina kertoo Eino Leinon nopeasta teatterikokeilusta Helsingin Seurasaaressa vuonna 1912. Hän sai houkuteltua mukaansa sankarihahmojen näyttelijän ja ohjaajan Kaarle Halmeen. Leino oli jo pitkään hautonut mielessään omaa teatterihanketta, mutta annetaanpa Einon itse kuvailla näkemystään omasta teatterista:

"Niin monissa muodoissa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on koetettukin näyttämöllä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eipä liene pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle.

Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat kalevalaisen tarumaailman iäti tuoreille luonnonlähteille. Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle ja suomalaiselle näyttämökirjallisuudelle.

Olen jo kauan aikaa ollut sitä mieltä, jota näen myöskin tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita kiteytyneitä taideteoksia eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämälle siirretyiksi, täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan, ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään, rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta toisinnoilta. Se on sen uuden kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen keksineeni.

Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä aikaan puhtaasti kansarunollista mielialaa, täytyy Kalevalan tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari 'kohennaikse korjahansa'. Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa löytämään.

Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin voitaneen lisätä enää. Se täytyy hyväksyä tai hyljätä kokonaan. Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen.

Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja niin on Kalevalan näyttämölle sovittamista varten täytynyt luoda kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia.

Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kulttuurinsa olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi. Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi, ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat laulupaasillaan, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme eteen erinäisiä henkilöitä ja - ihme tapahtuu! Ihme, todellinen ihme. Sillä nyt rupeaa 'metsä liikkumaan'.

Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset, eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat, ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu. Eepillinen aines täten tulee ja vahvistaa draamallista. Kun näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua.

Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön - joka sekin toistaiseksi elää vain miettijänsä mielikuvituksessa - sielullinen pohja ja perustus. Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus. Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä.

Näin menetellen voidaan esittää koko Kalevala, koko muinaissuomalainen sankaritarusto, ainakin sen pääkohdat, muutamien tuntien kuluessa, kaikki samalla näyttämöllä, vaikka ilman väliaikojakin, jos niin tahdotaan. Se ei maksa juuri mitään ja on samalla kirjallisesti arvokkaampaa kuin kaikki ne kirjailijain omalle jälkiluovalle fantasialle perustuvat yritykset, jotka tähän saakka ovat Kalevalaa näyttämöltä tulkinneet. Vieläpä tahtoisin väittää sen olevan täysin niiden nykyaikaisten uudistuspyrintöjen tasalla, joilla muissa maissa on koetettu puhaltaa elävää henkeä kuoleviin teatterimuotoihin, taikka oikeammin pieni askel niistä eteenpäin.

Näin suureksi ja paljon suuremmaksi ajattelen minä kalevalaisen näyttämön taiteellista merkitystä, vaikka luonnollisista syistä sitä toistaiseksi tuskin uskallan muille tunnustaa. Kuitenkin olen tämän sisällisen vakaumukseni voimassa tohtinut suunnitella yhdeksän ientä näytelmää sisältävän sarjan  'Kalevala Näyttämöllä', joka täten yleisölle tarjotaan. Paljon on tietysti täytynyt jättää pois, lyhennyksiä tehdä ja vuorosanoja toisin sovitella, mutta yhtään omaa sanaa tai luonnepiirrettä lisäämättä. Se, mitä yleisö täten saa nähdä näyttämöltä, on todellakin Kalevalaa. Ehkäpä sen ikuiset kauneudet siten voivat entistä syvemmälle ja laajemmalle tunkeutua.

Se on ollut ainakin sovittajan innostava johtotähti. Yleisö itse päättäköön, missä määrin se on hänet oikeaan opastanut."

Eino Leino suunnittelee mielessään Helkanäyttämöä osakeyhtiöksi, joka saisi avustusta yleisistä varoista.

"Helkanäyttämö pyörii yhä mielessäni. Kyllä olisi kovin edullista startata se ensi keväänä. Tiedäthän nimittäin, kuinka silloin ovat taideolot täällä. Valtionavun puutteessa taitavat kuolla useimmat teatterit ja orkesterit. Jumalan sormi, vai mitä? Tulee ainakin olemaan vapaita taiteilijoita joka maantiellä Suomessa." Ystävät' Korkeasaarella. Antaisi kolme näytelmää kerrallaan. Siten tulisi saman päivän kuluessa koko Kalevala esitetyksi.

Kaikki, joille olen puhunut jutusta, ovat pitäneet sitä hyvänä. Sille ehkä voisi saada kaupungin avustusta... Toiset pitävät sitä aivan suurena ideana, puhuvat Bayreuthista, Oberammergausta j.n.e. Olen itsekin toivorikas."

"Helkanäyttämö-ajatus on nyt kehittynyt niin pitkälle, että jätän näinä päivinä anomuksen Kaupungin valtuustolle. Pyydän Seurasaarella sijaa esittääkseni näytelmiäni vapaassa luonnossa ja toivon, että saan vielä vähän avustustakin yleisistä varoista. Ellei kaupungilta, niin Senaatista. Kaikissa tapauksissa on se juttu nyt ajettava onnelliseen satamaansa.

Halme tulee yliohjaajakseni. Saan hänen naisensa (Rva Rantasen ja nti Terhon). Samoin erään uuden nousevan tähden suomalaisen kirjallisuuden taivaalla Hilja Aaltosen, joka tänä keväänä julkaisee erinomaisen lyyrillisen esikoiskokoelmansa Weilin & Kumpp:nin kustannuksella."

"Hauskaa, että olet Helkanäyttämöön innostunut. Pohjan neidin osa on varmasti sinun. Jos se sinua miellyttää. (Leino kirjoittaa kirjettään L. Onervalle.)

Harjoitusten olisi tarkoitus alkaa heti toukokuun alusta. - Vappuna minusta siis tulee kesätirehtööri. Eihän se aivan sama ole kuin jos olisi savu- tai rottainspehtoriksi päässyt, mutta sentään aina jotakin! Voit arvata muuten millainen Vappu siitä tulee.. Toivon, että Helkanäyttämö syö yhteisen päivällisen silloin Seurahuoneella.

Luultavasti olet nähnyt suomal. sanomalehdissä uutisen O. T:iön perustamisesta, Kallela, Setälä, Matti Äyräpää ja Salminen etunenässä. Se oli minun diplomaattinen shakkivetoni, ettei itse aina tarvitsisi näkyä. O. Y:iössä tule minulla olemaan ehdoton äänten enemmistö... Kaikki lehdet ovat yritystä kannattaneet. Samoin on Mörne ja Nya Pressenissä kirjoittanut kauniin alikerran 'Kalevalasta Näyttämöllä'. Merkit ovat hyvät. Valtuuston päätös vain viipyy vielä.

Itse katselen ihmetellen, miten siitä, josta vuosien varrella olemme niin usein kahden puhelleet, nyt on sukeutunut n. s. julkinen asia, joka miehen ja naisen mielikuva."

Leino esittelee teatterihankettaan innostuksen vallassa useille ihmisille ja saa vähitellen mukaansa tarvittavan määrän henkilöitä teatterin kannattajiksi. Hän suunnittelee kuumeisesti jo näyttelijöitä eri rooleihinkin. Asiat etenevät ja lopulta päästään perustamaan itse teatteria. Seuraavassa on lainaus teatterin yhtiösopimuskirjasta:

"Täten suostumme me allekirjoittaneet keskenämme perustamaan teatterin ylläpitämistä varten osakeyhtiön nimeltä "Helkanäyttämö Osakeyhtiö", jossa vastuunalaisuus yhtiön veloista on siten rajoitettu kuin osakeyhtiöstä toukokuun 2 p:nä 1895 annettu laki säätää, ottaen itse ainoastaan osan osakkeista ja antaen muiden jälkeenpäin merkitä loput. Samalla kuin nyt hyväksymme tähän myötäliitetyn yhtiöjärjestyksen, otamme siinä kukin seuraavan määrän osakkeita:

Helsinki, helmikuun 12 p:nä 1912.

A. Gallén-Kallela, Alberga, 1 osake, kuvaaja. Väinö Salminen, Helsinki, 1 osake, maisteri. E. N. Setälä, Helsinki, 1 osake, professori. Matti Äyräpää, Helsinki 1 osake, professori.

Yhtiöjärjestyksessä oli 12 pykälää, joista kaksi ensimmäistä meni näin:

1 &: "Helkanäyttämö Osakeyhtiön" tarkoituksena on suomenkielisen, kansanomaisen taideteatterin ylläpitäminen kielen vaalimista, omintakeisen, suomalaisen näyttämötyylin luomista ja kiteyttämistä sekä suomalaisen sivistyselämän yhtenäistyttämistä varten. Yhtiön kotipaikka on Helsingin kaupunki.

2 &: Yhtiön osakepääoma, jonka tulee olla kokonaan maksettuna yhden vuoden kuluessa yhtiön perustavasta kokouksesta ja yhden viidesosan ennen tätä kokousta, on kaksi tuhatta (2,000) markkaa jaettuna kahteenkymmeneen sadan (100) markan osakkeeseen.

Sitten kun ylempänä määrätty pääoma on täysin maksettu, voidaan yhtiökokouksen päätöksen mukaan osakepääomaa lisätä aina viiteenkymmeneen tuhanteen (50,000) markkaan asti, antamalla uusia sadan (100) markan osakkeita, joitten arvo suoritetaan yhden vuoden aikana siitä lähtien kun niiden antaminen on yhtiökokouksessa päätetty."

Suomen senaatti antoi anomukselle hyväksynnän 23.2.1912 ja osakeyhtiön perustavassa kokouksessa Eino Leino merkitsee itselleen 11 osaketta. Seuraavat henkilöt merkitsivät kukin itselleen yhden osakkeen: johtaja Kaarle Halme, johtaja Väinö Päiviö, professori Robert Kajanus, toimittaja E. Katila, maisteri Väinö Salminen, taiteilija A. Gallen-Kallela, tohtori K. O. Vikman ja professori E. N. Setälä. Professori Matti Äyräpäätä ja kuutta muuta osakasta lukuun ottamatta muut osakkaat olivat paikalla perustavassa kokouksessa.

Helkanäyttämö Oy:n perustamiskokouksessa kokouksen avasi Eino Leino ja hän selosti avauksessaan yhtiön tulevaa toimintaa sekä Helsingin valtuustolle jätetystä avustusanomuksesta; jos avustus saataisiin, olisi teatterin olemassaolo turvattu. Leino ilmoitti kokousväelle, että Anniskeluyhtiö on jo luovuttanut ulkoilmateatterille käyttöön erään niemen Seurasaaresta. Professori Kajanus toimi kokouksen varsinaisena puheenjohtajana ja Väinö Päiviö pöytäkirjurina. Teatterin johtokuntaan valittiin varsinaisiksi jäseniksi Eino Leino, Kaarle Halme ja K. O. Vikman, ja varajäseniksi Väinö Salminen ja E. Katila sekä tilintarkastajiksi prokuristi O. Lampinen ja neiti M. Bohm, varamieheksi Aarni Kouta. Rouva Ellinor Ivaloa pyydettiin kokouksessa ulkoilmateatterin pukusuunnittelijaksi ja hän lupautui tehtävään. Akseli Gallen-Kallela taas lupasi auttaa teatterin lavastusten rakentamisessa ja suunnittelussa. Näyttelijöiksi uuteen teatteriin kiinnitettiin: Hilma Rantanen, Tyyne Halme-Enroth, Mandi Terho, Esteri Hilska, Emilia Mehtonen, Vilho Ilmari, Kaarlo Nissinen, Jaakko Korhonen, Juho Kalliomäki, Aarne Ylermi ja Martti Aronen.

Seurasaaren Helkaniemessä oli Helkanäyttämön avajaisnäytäntö helluntaina 26.5.1912 klo 18. Esitettävät teokset olivat Maailman luominen, Aino ja Sammon taonta. Pääsylippuja myytiin 899 kappaletta. Seuraavana päivänä, helluntai-maanantaina, annettiin myös kolme näytäntöä, klo 14, 16 ja 18. Nytkin yleisöä oli mukavasti paikalla. Hyvin pian näyttelijöille kävi kuitenkin selväksi, että näytteleminen maan pinnalla ilman lavaa on raskasta ja hankalaa. Näyttelijöiden ääni ei myöskään tahtonut riittää vuorosanoissa ilman näyttämökoroketta. Näyttelijät joutuivat taistelemaan tuulta ja meren ääniä vastaan saadakseen äänensä kuuluviin. Katsotaanpa, kuinka nimimerkki M. K. (Matti Kivekäs) kuvaa esitystä Helkaniemessä Helsingin Sanomissa:

"Limonadi- ja korvapuustikulttuurille tarjotaan tästä lähtien Kalevalakulttuuria. Puolikulttuurille totista, henkevää ja täysiveristä kansankulttuuria. Pystyykö nyt jälkimmäinen sysäämään syrjille edellisen, siinä on kysymys, joka ajatuksia eniten askarruttaa Helkaniemeltä palatessa.

Kalevala on sulettu kirja. Sitä luetaan kouluissa ja sitä levitellään kansan keskuuteen sanoin ja selityksin. Mutta sitä ei ymmärrä kuin harvat. Onko se yleisö sitä ymmärtävä, joka pyhäisinä iltapäivinä keräytyy lepopäiväänsä viettämään Seurasaarelle kahvipannuineen ja riippumattoineen? Sehän lienee ainakin pyrkimyksen määrä, ja jos siitä pyrkimyksestä satoa saadaan, niin on Helkanäyttämö luettava kulttuurimme kulmakiveksi... Herääkö meissä sitä katsellessa kipeä tunto elämämme kierosta suhteesta ydinterveeseen, täysveriseen ja pilaantumattomaan kansankulttuuriin?... Koko helsinkiläinen kulttuuri maistuu limonadilta ja vetiseltä vehnäleivältä. Ei kuitenkaan Helkanäyttämön rinnalla, vaan Kalevalan. Kalevalasta me sanomme ylpeillen: meidän Kalevalamme. Mutta Helkanäyttämö on vielä Eino Leinon. Siitä puuttuu jotakin, joka tekisi sen kaiken kansan omaksi. Sikäli kuin se voi tulla kaikkien omaksi. Se voi kuitenkin tulla useampien omaksi kuin Kalevala, sillä ajatus on erinomainen. Se kaipaa vain kehittelyä ja parannuksia. Ne kyllä selviävät käytännössä."

Näytäntöjä Helkanäyttämöllä oli tarkoitus antaa koko kesän ainakin lauantaisin ja sunnuntaisin. Melko pian alkoi näyttämö kokea kuitenkin vastoinkäymisiä. Sääolosuhteen olivat haasteellisia ja alkuinnostuksen jälkeen yleisö ei enää jaksanut olla kiinnostunut Kalevalan aiheista. Kaupungin valtuusto ei myöskään heltynyt avustuksiin teatterille, joten lavasteet jäivät myös melko vaatimattomiksi näytännöissä. Eino Leino piti kuitenkin määrätietoisesti omista näkemyksistään tiukasti kiinni, vaikka ohjaaja Kaarle Halme esitti käytännöllisiä muutosehdotuksia hänelle teatteriin.

Eino Leino oli tunnetusti hyvin aktiivinen innostuessaan ja pistäessään alkuun ideoitaan. Pian hänen innostuksensa kuitenkin asioiden suhteen saattoi laimentua ja jopa lopahtaa; mielellään hän antoi myös toisten jatkaa silloin eteenpäin, itse vetäytyen syrjään. Hänelle riitti hyvin se, että oli saanut toimia idean isänä. Leinolla oli jälleen kova kiire syöksyä kohti uusia seikkailuita ja kokemuksia sanataiteen maailmassa.

Helkanäyttämö Oy:n ylimääräinen yhtiökokous järjestettiin 8.6.1912 hotelli Apollossa ja läsnä olivat kokouksessa ainakin Eino Leino, Matti Äyräpää, Kaarle Halme ja Väinö Päiviö. Kokouksessa ratkaistiin pitkälle näyttämön kohtalo, sillä kesän näytännöt päätettiin ainakin siltä kesältä lopettaa 20.6.1912 lukien. Eino Leino julkaisee itse kesäkuun viimeisenä päivänä sanomalehdessä uutisen Helkanäyttämön lopetetusta toiminnasta ja selosti lehdessä vielä näyttämön vaiheita. Kaupungin valtuusto osoitti Helkanäyttämölle toimintapaikan, mutta anottua apurahaa ei näyttämö valtuustolta saanut. Teatterin osakkaat olivat kuitenkin varsinkin alkuun tehneet teatterille taloudellisia uhrauksia esim. puvuston hankintaan. Varsinkin professori Matti Äyräpää oli kunnostautunut talousasioissa.

Leino ilmaisi kirjoituksessaan asian niin, että Helkaniemen "taidekausi" oli nyt auttamattomasti päättynyt: "Toivottavasti ei kuitenkaan ainiaaksi. - Alekirjoittaneen mieltä on koko tässä asiassa kiinnittänyt ennen kaikkea 'Kalevala näyttämöllä', siis vähemmän itse ulkoilmateatteri ulkoilmateatterin vuoksi kuin ulkoilmateatteri Kalevalan kauneuksien levittämiseksi."

Helkänäyttämö Oy oli kuitenkin vielä olemassa 28.2.1913 asti, jolloin Catanissa kokoontuivat Eino Leino, Matti Äyräpää, Kaarle Halme, Klaus de Pont ja Väinö Päiviö. He toimittivat vielä johtokunnan ja tilintarkastajien vaalit; johtokunta valtuutettiin myös realisoimaan teatterin omaisuus mahdollisimman edullisella tavalla. Päätettiin myös vielä hakea valtuustolta apurahaa seuraavan kesän mahdollisia näytäntöjä varten. Apurahaa ei koskaan tullut, mutta ei kyllä tullut myöskään seuraavan kesän näytäntöjäkään.

Musiikinopettaja ja April Jazzin johtajan, Martti ”Mape” Lappalaisen (s. 22.11.1941 Kokkola ja k. 5.6.2011 Tammisaari) vuonna 1980 perustama Espoo Big Band teki levynjulkaisukeikan Tampereelle perjantaina 15.2.2019 nimellä ”Two Sets, Two Stories”. Matti Lappalainen perusti jo vuonna 1969 Tapiola Big Bandin, joka tänä vuonna siis täyttää 50 vuotta. Samaan aikaan konsertin kanssa osui saman talon, Tampere-talon suureen saliin, Iskelmä Gaala 2019. Espoo Big Band konsertoi Tampere-talon pienessä salissa klo 19.30 ja kapellimestarina illan konsertissa toimi Markus ”Marzi” Nyman (s. 12.1.1979 Lohja) ja konsertin loppupuolella solistina lauloi Mirja Mäkelä. Väliajan kanssa konsertti kesti lähes kolme tuntia. Seuraavana päivänä (16.2.) Espoo Big Band soitti samansisältöisen julkaisukonsertin myös Helsingin Savoy-teatterissa.

Maineikkaassa Espoon Big Bandin kokoonpanossa soittivat perjantaina saksofonistit: Ari Jokelainen, Petri ”Pope” Puolitaival, Manuel Dunkel, Jussi Kannaste ja Janne Murto. Trumpetit: Jukka Eskola, Tero Lindberg, Sami Pöyhönen ja Pemo Ojala. Pasuunat: Pekka Laukkanen, Heikki Tuhkanen, Jay Kortehisto ja Juho Viljanen. Komppiryhmässä soittivat Jarmo Saari (kitara), Lenni-Kalle Taipale (piano), Eerik Siikasaari (basso) ja Rami Eskelinen (rummut).

Espoo Big Bandin konsertin alkupuoliskon muodosti Marzi Nymanin sävellyskokonaisuus Espoo Suite, tilausteos, joka on sävelletty juuri tälle orkesterille ilman solisteja. Espoo Big Band on aikaisemmin tilannut teoksia mm. Jukka Linkolalta, Pekka Pohjolalta ja Jarmo Saarelta sekä Erik Lindströmiltä. Marzi Nyman on toiminut Espoo Big Bandin johtajana vuodesta 2012 lähtien. Marzi Nyman pitää itseään Duke Ellingtonin koulukuntaan kuuluvana sovittajana, jolle on hyvin tärkeätä tietää ja tuntea henkilöt, joille kirjoittaa musiikkia soitettavaksi. Tämän orkesterin kaikki soittajat ovat tulleet Marzi Nymanille vuosien saatossa hyviksi ystäviksi. Orkesterin ”vanhoista sankareista” esim. Eerik Siikasaari ja Rami Eskelinen soittivat Iiro Rantalan kanssa legendaarisessa jazztriossa (Trio Töykeät). Lenni-Kalle Taipaleelle Marzi Nyman on säveltänyt myös neliosaisen näköisteoksen (Portrait of the friend).

Nymanin tilausteos (Espoo Suite) koostuu erillisistä kappaleista, jotka löyhästi liittyvät Espooseen. Järjestyksessä ne ovat Quiet Flows the Aspen River, Brotherhood, Igor’s Lament, Moonshine Chase, Aria: ”Qui Dorme Mio Padre” sekä Finale: ”The First Generation” ja lopuksi vielä Espoo (hönö)blues. Teoksessaan Nyman pohtii Espoon hieman epämääräistä identiteettiä; kaupungissa esim. kadunviitat neuvovat Espooseen, jota ei kuitenkaan koskaan löydy (kaupungilla ei ole yhtä keskustaa). Yksi osa on sävelletty Igor Straviskyn hengessä. Moonshine Chase kertoo pirtutrokareista, jotka merenrannalla harrastivat liiketoimiaan. Marzi Nyman kirjoitti arian saxofonisti Ari Jokelaiselle. Jokelainen on myös baritonilaulaja, joka ottaa laulutunteja Juha Hostikalta, Dallapé-orkesterin vetäjältä. Kappale, Qui Dorme Mio Padre alkaa sillä, kun musiikki jo soi ja Jokelainen kävelee lavan eteen solistiksi foninsa kanssa ja laittaa saksofonin telineeseen lavalle sekä ryhtyy laulamaan pakahduttavaa laulua. Kappaleen aikana hän ei myöskään soita mitään, mutta kappaleen päätyttyä hän vie foninsa jälleen mukanaan pois lavalta.

Konsertin loppupuoliskolla solistina lauloi Merja Mäkelä aluksi oman sävellyksensä Riisut minut. Sanat lauluun sommitteli Irja Askola ja sovituksen teki Marzi Nyman. Toisena lauluna oli Pienellä tytöllä (alkup. Pienellä pojalla), jonka sävellys on Henrik Otto Donnerin ja sanat Jussi Ahtiaisen. Sovituksesta vastasi Mikko Hassinen. Kolmantena lauluna oli jälleen Mirja Mäkelän oma sävellys, Sinä levität kartan Sanna Karlströmin sanoihin ja Marzi Nymanin sovituksena. Ville Vannemaan sovituksen kuultiin sitten Mirja Mäkelän oma sävellys, Kevättalvi. So Far, So Me oli myös Mirja Mäkelän oma sävellys sekä sanoitus, johon Marzi Nyman sorvasi sovituksen. Vielä ennen yleisön vaatimaa ylimääräistä numeroa kuultiin All I Want, joka on Joni Mitchellin sävellys ja sanoitus sekä Marzi Nymanin sovitus.

Marzi Nyman toimii myös Tapiola Sinfonietan taiteellisena partnerina. Ehkä parhaiten Nyman tunnetaan kitaristina, sovittajana ja lauluntekijänä sekä jopa laulajana. Aikanaan Marzi Nymanille oli elämää muuttanut kokemus osallistua Oriveden Opiston kesäkursseille rumpalina. Täältä opistolta ovat peräisin hyvin monet vieläkin jatkuvat muusikoiden ystävyyssuhteet, joiden varaan hän vieläkin rakentaa tekemisiään musiikin parissa. Marzi Nymanille on tärkeää, että musiikki rakentuu yhdessä hyvien soittajien ja yleisön myötävaikutuksella.

Nyman soitti pianoa kymmenen vuotta, ennen kuin aloitti kitaran soittamisen. Tapiolan lukion musiikkilinjalla hän opiskeli kitaransoittoa Jarmo Saaren ohjauksessa. Lenni-Kalle Taipaleen yhtyeen jäsenenä soittaessaan Nyman oli näyttävästi mediassa esillä mm. Joonas Hytönen Show’ssa. Viime vuonna julkaistiin Marzi Nymanin toistaiseksi uusin, toinen soololevy, Kelluva katedraali. Soololevyn kovan komppiryhmän muodostavat Anssi Nykänen (rummut) ja Harri Rantanen (basso), joiden kanssa Marzi Nyman on soittanut jo Nylon Beatin – Nymanin ensimmäinen bändi, jossa soitti ammatikseen jo lukioaikanaan - ajoista lähtien.

Marzi Nyman aloitti musiikkiopinnot Sibelius-Akatemian jazz-osastolla vuonna 1998 ja hänet valittiin vuonna 2003 Porin Jazz Festivaalin vuoden taiteilijaksi. Teosto-palkinnon Nyman sai vuonna 2006 yhdessä Sampo Haapamäen kanssa ja hän sai myös jaetun Espoon kulttuuripalkinnon vuonna 2014. Vuonna 2006 EMI julkaisi Marzi Nymanin ensimmäisen oman soololevyn, Marzi.   

Viipurin Sanomat ylisti kirjoituksessaan seuraavasti: "Maaseudun teatteriseuroissa on tämä merkkipäivä. Nyt alkaa toimia tuo monien puuhien ja ponnistusten jälkeen toimeensaatu suomalainen Maaseututeatteri, jonka kannattajajoukkoon taiteenharrastajat kautta maan ovat liittyneet... Teatteri kohottaa kansan taiteellista aistia ja edistää kieltämme."

Vuonna 1899 Juho Lallukka valittiin Viipurin Maaseututeatterin johtokunnan puheenjohtajaksi. Nyt kuitenkin uuden teatterin oli vaikea löytää uutta johtajaa, kun Kansanteatterin johtaja August Aspegren kieltäytyi tästä tehtävästä. Filosofian tohtori Kasimir Leinon kanssa johtokunta pääsi viimein sopimuksen ja Leino aloitti tehtävässä marraskuussa 1899. Näyttelijät pestattiin etupäässä muista teattereista ja sopimukset tehtiin kirjallisina. Sopimuksissa saatettiin kirjata, millainen peruspuvusto näyttelijällä tuli olla omasta takaa. Ensimmäisenä näytäntönä oli Minna Canthin Murtovarkaus.

Näytäntökauden 1901-1902 johtokunnan puheenjohtajana toimi arkkitehti Leander Ikonen. Juho Lallukalla oli tuohon aikaan omia luottamustoimia paljon, mutta jälleen seuraavaksi näytäntökaudeksi Lallukka valittiin johtokunnan varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtajaksi vuonna 1903. Tässä toimessa Lallukka olikin sitten aina elämänsä loppuun asti eli kymmenisen vuotta. Kasimir Leino hoiti johtajan toimensa kevääseen 1903 asti. Johtokuntaa työllisti varsinkin teatterin heikko taloustilanne. Johtokunta joutui jatkuvasti etsimään tulolähteitä teatterille; valtiolta saatu avustus ei riittänyt takaamaan teatterin toimintaa yksin. Teatterin alkuvuosien budjetti oli noin 75 000 markkaa/vuosi ja valtion maksama avustus taas oli n. 10 000 markkaa/vuosi.

Kasimir Leino (s. 17.11.1866 Paltamo ja k. 8.3.1919 Helsinki) eli oikeammin Kasimir Agathon Lönnbohm syntyi komissionimaanmittari Anders Lönnbohmin ja Anna Emilia Kyreniuksen kymmenlapsiseen suurperheeseen. Kasimir pääsi ylioppilaaksi vuonna 1884 ja valmistui vuonna 1888 filosofian kandidaatiksi sekä väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1896. Jo ylioppilasaikanaan Kasimir Leino toimi Hämeen Sanomat-lehden toimittajana sekä myöhemmin Valvoja ja Suomen Kuvalehti-lehtien toimittajana ja Uusi Suometar-lehden taidearvostelijana. Teatterialan kriitikkona hän myös kirjoitti nuorsuomalaisten Päivälehdessä. Vuoden ajan hän ennätti toimia apulaisjohtajana Suomalaisessa teatterissa ja ohjata kaksi näytelmää sinne, ennen kuin sai potkut vuonna 1896 Kaarlo Bergomilta. Leino julkaisi tutkimuksensa näytelmäkirjailija Minna Canthista vuonna 1897. Leinon väitöskirja vuodelta 1895 oli Prosper Mérimée. Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta. Taidehistoriaa hän käsitteli teoksessaan Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä vuodelta 1908.

Kasimir Leino.

Veljensä Eino Leinon kanssa hän perusti Nykyaika-aikakausilehden ja toimi sen päätoimittajana. Vuonna 1904 Leino perusti Suomen Näyttämön, joka toimi vain vuoden ajan. Vuonna 1886 Leino julkaisi ensimmäiset teoksensa Runokokeita ja kertomukset Sukulais-rakkautta sekä Emmalan Elli. Kasimir Leino teki vuosina 1889-1890 matkan Saksaan, Ranskaan ja Englantiin tutustuen maiden taiteeseen ja kirjallisuuteen. Matkan varrella hän kirjoitti novellikokoelman Elämästä. Pienempiä kertomuksia (1889) ja uuden runokokoelman Ristiaallokossa (1890). Muita runokokoelmia olivat Väljemmillä vesillä (1893) ja Runoja (1899) sekä kokoelma hänen lyriikastaan vuonna 1908. Vuonna 1905 julkaistiin kertomuskokoelma Testamentti ym. kertomuksia, sekä näytelmät Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (runodraama 1901) ja Lehtolapsi (1905). Leinon suomennuksia olivat mm. Henrik Ibsenin runodraama Brand (1896), Arthur Schnitzlerin huvinäytelmä Kaksi kirjailijaa (1908) ja näytelmä Viimeiset naamiot (1908), Alphonse Daudet'n Kuninkaita maanpaossa I-II (1907-1908) ja Guy de Maupassantin Valittuja novelleja 1-2 (1907).

Kasimir Leino eleli Viipurissa erakon elämää, mutta Lallukan perheen kanssa hän ystävystyi ja ystävyys jatkui senkin jälkeen, kun Kasimir Leino jätti Viipurin. Leino vierailikin usein Lallukoilla ja Juho Lallukka oppi Leinolta paljon teatteriasioita. Teatterin kireä talous ajoi lopulta myös Leinon ja johtokunnan välit kireälle. Vuoden 1902 lopulla johtokunta vähensi teatterin näytelmämäärää ja jätti kiinnittämättä kaksi Kasimir Leinon suosittelemaa näyttelijää teatteriin. Loukkaantunut teatterinjohtaja lähti Ouluun ja vahvisti toukokuussa eronsa. Eron syynä hän mainitsi johtokunnan kanssa ilmenneet erimielisyydet. Teatterin näyttelijöistä Aapo Pihlajamäki ja Hilda Martin seurasivat Leinoa Ouluun.

Juho Lallukka johtokunnan puheenjohtajana joutui etsimään uutta teatterinjohtajaa. J. H. Erkko ehdotti tehtävään Eino Leinoa, Pontus Arttia tai Kaarlo Halmetta. Ensin mainitut kieltäytyivät, mutta Eino Leinon suosituksesta teatterinjohtajaksi saatiin Kaarle (Kaarlo) Albert Halme (s. 4.12.1864 Hämeenkyrö ja k. 20.9.1946 Helsinki). Halme oli toiminut Turun lääninhallituksen ylimääräisenä kanslistina ja nimismiehenä aikaisemmin, ja hän oli saanut perusteellisen teatterikoulutuksen, mutta oli myös tarkka ja vaativainen tehtävissään. Kaarlo Halme oli näytellyt Suomalaisessa Teatterissa ja siellä erimielisyyksien johdosta siirtynyt Helsingin ruotsalaiseen teatteriin.

Kaarlo Halme.

Maanviljelijä ja maakauppias David Sundgren ja hänen puolisonsa Eva Eufrosyne Uotila olivat Kaarle Halmeen vanhemmat Hämeenkyröstä. Perheen sukunimi, Sundgren, on vuonna 1888 vaihtunut Halmeeksi. Virkamiesuransa aikoihin Kaarlo Halme aloitti amatöörinäyttelijänä ja sai kiinnityksen vuonna 1888 Kaarlo Bergbomin Suomalaiseen Teatteriin, jossa niitti mainetta lähinnä sankarirooleilla, kuten Kullervo, Daniel Hjort, Othello ja Wilhelm Tell. Vuonna 1889 hän oli tukkilaissankari Turkka Teuvo Pakkalan laulunäytelmän Tukkijoella ensi-illassa. Vuonna 1903 Kaarle Halme teki aloitteen Tampereen Teatterin perustamisesta, ja 10.5.1904 teatteri perustettiinkin Tampereelle. Kaarle Halme oli Tampereen Teatterin ensimmäinen johtaja, mutta jälleen erimielisyyksien vuoksi hän jätti paikkansa johtajana tammikuussa 1905 ja toimi Helsingissä tämän jälkeen vuosina 1905-1907 kaunoluvun ja puhetaidon opettajana. Vuonna 1907 Halme oli Helsingissä perustamassa Kansan Näyttämöä ja toimi senkin ensimmäisenä johtajana vuosina 1907-1911. Eino Leinon kanssa Kaarle Halme perusti vuona 1912 Helkanäyttämön Helsingin Seurasaareen, mutta tämä Helkanäyttämö toimi vain lyhyen aikaa. Vuodet 1915-1922 Halme johti perustamaansa Näyttämö Kaarle Halmetta. Vuonna 1923 hän sai taiteilijaeläkkeen ja keskittyi näytelmien, romaanien ja muistelmiensa kirjoittamiseen. Halme ennätti kirjoittaa 43 näytelmää ja hän ohjasi neljä varhaista näytelmäelokuvaa vuosina 1913-1915: Nuori luotsi, Verettömät, Vieraalla maaperällä ja Kesä.

Kaarlo Halmeen aikana Viipurissa valmisteltiin Oskar Merikannon oopperaa Pohjan Neito. Halmeen aika Viipurissa oli myös tuulista teatterissa erimielisyyksien vuoksi. Ensimmäisen vuoden jälkeen Halme jätti joko tahallaan tai tahattomasti myöhässä paperinsa uusimista varten, joten johtokunta alkoi neuvotella uudesta johtajasta teatteriin. Johtajaksi löytyi Jalmari Finne, Juho Lallukan hyviä tuttuja hänkin. Finne tuli johtajaksi aluksi vuosiksi 1904-1907.

Jalmari Finne.

Adolf Jalmari  Finne (s. 11.8.1874 Kangasala ja k. 3.1.1938 Helsinki) oli kirjailija, suomentaja, tutkija ja teatterinjohtaja. Hänen vanhempansa J. Gustaf Adolf Finne ja Vilhelmina Westerling pitivät Kangasalan keskustassa kirjakauppaa. Perhe muutti kuitenkin vuonna 1885 Helsinkiin ja Jalmar pääsi Helsingin Suomalaisesta normaalilyseosta ylioppilaaksi vuonna 1894. Jalmarin sisaruksia olivat näyttelijä Olga Wilhelmina Poppius ja opettaja, kuvataiteilija Hilkka Finne. Jalmar Finne toimi Suomalaisessa Teatterissa ohjaajana vuosina 1896-1903 ja teatterinjohtajana Kansallisteatterissa kauden 1903-1904. Viipurin Maaseututeatterin johtajana Finne toimi kahteen otteeseen; ensin vuodet 1904-1907 ja siten uudelleen kauden 1913-1914. Teatteriuransa jälkeen Finne keskittyi olemaan vapaa kirjailija. Hän kirjoitti mm. romaaneja ja näytelmiä. Finnen suomennuksia ovat esim. Maurice Maererlickin ja Maurice Leblancin romaanit sekä libretot Richard Wagnerin oopperaan Valkyyria ja Fredrik Paciuksen Kaarle Kuninkaan Metsästys (Zacharias Topeliuksen libretto). Historioitsijana Finne aloitti Suomen asutuksen yleisluennot ja harrasti myös sukututkimusta. Kaarlo Halmeen mukana teatterista erosi seitsemän näyttelijää ja heidän tilalle uusiksi näyttelijöiksi Maaseututeatteriin tuli mm. Elli Malmi, Hilja Saastamoinen, Bruno Jorma, Naimi Kari ja Maiju Ranta. Teatteriin saatiin nyt myös plastiikanneuvoja, lausunnanopettaja sekä laulunopettaja.

Kova isku teatterille oli vuonna 1904 tieto siitä, että se ei saisikaan enää valtionapuna 10 000 markan apurahaa. Sitä päätettiin kuitenkin anoa uudestaan. Vuonna 1904 Viipurin kaupunki antoi teatterille ensimmäisen avustuksen mallasjuomayhtiön voittovaroista. Parissa vuodessa nousi kaupungin antama avustus jo 5 000 markkaan ja tällä kertaa avustus maksettiin anniskeluosakeyhtiön voittovaroista. Viipurin Maaseututeatterin vuotuiset käyttömenot olivat tuolloin jo n. 90 000 markkaa. Jalmari Finne sanoutui kuitenkin irti johtajan toimestaan vuoden 1906 lopulla. Eron syyksi hän ilmoitti olleensa jo riittävän kauan Viipurissa. Finnen ensimmäisen kauden lopulla olivat katsojaluvutkin laskeneet ja ainainen huolenaihe tuntui edelleen olevan rahan riittävyys. Teatteri teki joka vuosi tappiollisen tuloksen. Jalmari Finnen jälkeen johtajaksi saatiin Valle Sorsakoski.

Kauppaneuvos Juho Lallukka.

Vuodesta 1906 lähtien Viipurin Maaseututeatterin talous oli hyvin epävakaata vuotuisen vajeen ollessa useita tuhansia markkoja. Juho Lallukka lainasi omista varoistaan teatterille käyttövaroja. Ajoittain jopa koko teatterin toiminta perustui tyystin Juho Lallukan taloudelliseen tukeen. Liikemies ja tukkukauppias sai 56-vuotiaana kauppaneuvoksen arvonimen. Hakemus tehtiin Pamaus-seuran toimesta ja Keisarillisen Majesteetin armollisesta käskystä Keisarillinen Suomen senaatti vahvisti 28.4.1908 kauppaneuvoksen arvonimen, jonka talousosaston varapuheenjohtaja Leo Mechelin varmisti nimikirjoituksellaan.