Lallukan Taiteilijakodin Säätiön rakennustoimikunta/rakennuslautakunta kokoontui kokoukseen 13.5.1932, jossa todettiin säätiön saaneen taiteilijakodin rakentamisesta viisi urakkatarjousta ja yksi tarjous oli tiettävästi vielä tulossa mukaan. Säätiön hallitus - jolle rakennustoimikunta alisti päätöksenteon - katsoi itse, että rakennuksen urakoitsijan valinnassa on tarkkailtava erityisesti urakointiyrityksen taloudellista asemaa ja sitä, voitaisiinko rakennusurakan ehdoista sopimalla mahdollisesti pienentää urakoitsijan vaatimaa hintaa. Siksipä säätiön hallitus päätti pyytää kahdelta rakennusurakoitsijalta aivan uudet tarjoukset mukaan. Vasta kun nämä pyydetyt tarjoukset oli saatu, päätti säätiön hallitus kokouksessaan 23.5.1932 hyväksyä rakennusmestari Oskari Vilamon tarjoaman 6 233 0000 markan suuruisen tarjouksen sekä tehdä rakennuksen valmistamisesta urakkasopimus Oskari Vilamon kanssa. Samassa kokouksessa säätiön hallitus valitsi rakennustyön valvojaksi rakennusmestari Jonas Makkosen.

Lallukan Taiteilijakodin rakennustyöt Helsingissä alkoivat 1.6.1932 ja taiteilijakoti valmistui paikalleen tasan vuotta myöhemmin. Rakennusurakoitsija veloitti ylimääräisistä töistä rakentamisen aikana hieman yli 3 000 markkaa, ja ne veloitukset säätiön hallitus myös hyväksyi. Arkkitehti-lehti julkaisi numerossaan 7/1934 arkkitehti Gösta Juslénin laatiman kirjoituksen taiteilijakodin rakennushankkeesta ja sen tuloksista. Tässä pieni maistiainen Juslénin kuvailemana:

"Tilavuus 25 000 kuutiometriä. Katutasojen ero 11 metriä. Pääsisäänkäynti Hesperiankadulta, jossa vahtimestari ottaa vastaan kävijät ja tavaralähetykset sekä välittää puhelut. Noin 90 neliömetrin kokoussali keittiötiloineen. Salista johtaa ovi pihalle, jolle on istutettu nurmikkoa, poppelipuita ja villiviiniä. Kansliahuone. Kaksikymmentä ateljeeta, joihin yleensä liittyy asuintilaa, ja monia ateljeetiloja, joissa on varastolava. Lisäksi 24 asuinhuoneistoa: 1-4 huonetta, kaikissa ke3ittiö ja kylpyhuone. Vahtimestarin ja emännöitsijän asunnot. Puutyöverstas. Paja. Valimo.

Julkisivut yksinkertaiset, kalkilla rapatut. Hieman yli kolme metriä korkea sokkeli Pohjoisella Hesperiankadulla kiilloitetusta mustasta graniitista sopeutuu tulevan naapuritalon myymäläikkunoiden riviin. Sekä Hesperiankadun että Apollonkadun puoleisilla katoilla on julkisivumääräysten mukaisesti sama kaltevuus kuin muilla näiden katujen taloilla."

Gösta Juslén mainitsee artikkelinsa alussa professori Onni Tarjanteen antaneen valtavan asiantuntemuksensa ja rikkaat käytännön kokemuksensa käytettäväksi rakennuksen piirustustyössä sekä työn valvonnassa, samoin kuin oli laita myös professori Emil Wikströmin ja taiteilija Eero Snellmanin kanssa, jotka voimiaan säästelemättä soivat monia hyviä ohjeita. Taiteilija Eero Snellman oli myös suuri apu rakennuksen värimaailmaa valittaessa.

Lallukan Taiteilijakodin Säätiön 5.6.1925 vahvistamissa omissa säännöissä määrättiin taiteilijakodin asukkaiden valinnasta sekä asumisen ehdoista mm. seuraavasti:

"3 § Koti on tarkoitettu kuvaamataiteen, ja, mikäli tilaa on, ansioituneille sävel- ja näytelmätaiteen harjoittajille, joilla vanhuuden päivinä on joko sairauden tähden tai taloudellisista syistä hankala toimeentulo. Mikäli Taiteilijakodissa yli täten tyydyttävän tarpeen on tilaa, voidaan huoneita tai huoneistoja myös vuokrata ansioituneille taiteilijoille säätiön hallituksen kussakin tapauksessa määrittämillä ehdoilla.

4 § Taiteilijakodin asukkaaksi hyväksytty sa siinä vapaan asunnon, lämmön ja valon.

5 § Poikkeustapauksessa saakoon asukas myös, jos Taiteilijakodin rahavarat sen sallivat ja hallitus siihen suostuu, ruokarahoja."

Lallukan Taiteilijakodin asuin- ja työtilojen tullessa julkiseen hakuun vuonna 1932, oli kuitenkin säätiön lähtökohtana se vääjäämätön tosiasia, että säätiön varallisuus ja tuotot eivät tehneet mahdolliseksi myöntää vapaata asumista, ei valoa tai ruokarahan jakamista. Kaikki Taiteilijakodin tilat täytyi antaa vuokralle vastiketta vastaan. Tästä huolimatta Lallukan Taiteilijakodin asuntoihin ja työtiloihin riitti runsaasti hakijoita ja hakijoiden joukossa oi myös muitakin kuin hankalasti toimeentulevia hakijoita.

Säätiön hallituksen jäsenistä valikoitui kuvataiteilijoiden edustajiksi Emil Wikström ja Eero Snellman sekä näyttämötaiteen edustajaksi Bruno Jorma. Säveltaiteilijoita edusti A. O. Väisänen. Ensimmäistä tilojen jakoa silmälläpitäen kaikki em. taiteiden edustajat laativat hakijoiden joukosta alustavat ehdokkaat, jotka olisi otettava huomioon tiloja jaettaessa. Vuoden 1933 alussa ehdokaslistoja käsiteltiin ja valittiin 1.6.1933 tilojen vuokralaiset sekä vahvistettiin heille vuokrat tiloista. Vain kahdelle taiteilijalle ja yhdelle taiteilijaparille suotiin huoneistot vuokrasta vapautettuna. Kun kaikilta valituilta oli saatu tarjouksiin vastaukset, suoritettiin helmikuun lopussa tarvittavat tarkistuspäätökset; näiden jälkeen Lallukan Taiteilijakodissa oli enää vapaana yksi huoneisto, joka vuokrattiin syksyllä 1933.

Lallukan Taiteilijakodin kahdesta isosta ateljeesta tehtiin erillispäätökset. Toinen vuokrattiin kesäkuun 1934 loppuun saakka taidemaalari Antti Favénille, joka tarvitsi työtilaa suuren ryhmäkuvan maalaamista varten. Toisen ateljeen vuokralaiseksi valittiin Sigrid Juselius Stifrelse. Jorma Gallen-Kallela sai tehtäväksi maalata uudelleen Akseli Gallen-Kallelan F. A. Juséliuksen mausoleumiin maalaamat teokset, jotka olivat muutama vuosi aikaisemmin tulipalossa tuhoutuneet. Tämän työn takia Lallukan Taiteilijakodin ateljeeta tarvittiin noin neljän vuoden ajan.

Alunperin taiteilijakodin huoneistoista ja työtiloista tehdyt vuokrasopimukset olivat käytännössä jatkuneet vuodesta toiseen. Vuonna 1938 oli kulunut jo viisi vuotta taiteilijakodin ensimmäisten asukkaiden muuttamisesta talon vuokratiloihin. Säätiön hallitus alkoi syyskuussa 1937 harkita, missä määrin olisi mahdollista irtisanomalla vuokrasopimuksia antaa tilaisuutta toisille ansioituneille taiteilijoille hakeutua asukkaiksi taiteilijakotiin. Säätiön hallitus ymmärsi kuitenkin, että irtisanomisten ei tulisi kohdistua sellaisin asukkaisiin, joiden katsottiin olevan oikeutettuja edelleenkin Lallukan Taiteilijakodissa asumaan joko ikänsä vuoksi tai sillä perusteella, että eivät olleet vielä asuneet taiteilijakodissa viittä vuotta. Säätiön hallitus jakoi ensin taiteilijakodin asukkaat kahteen joukkoon; toiseen kuuluivat ne, joita ei irtisanottaisi ja toiseen, jotka olisi irtisanottava taiteilijakodista. Irtisanottavilla olisi kuitenkin mahdollisuus hakea asumisoikeutta taiteilijakotiin uudestaan. Asumaan jääviä oli jaon jälkeen 24 ja irtisanottavia 16. Samassa yhteydessä säätiön hallitus päätti korottaa hallitsemiensa tilojen vuokria.

Joulukuussa 1937 säätiön hallituksen kokouksessa todettiin, että kaikki asukkaat, joita ei ollut irtisanottu, olivat myös hyväksyneet heille esitetyt vuokrankorotukset. Neljä asuinhuoneistoa ja neljä kuvanveistoateljeeta koski vapautuminen irtisanomisen vuoksi. Irtisanotut tilat olivat vapautumassa tulevan kesäkuun alusta lukien. Säätiön hallitus päätti vuokrata asuinhuoneistot ja kaksi ateljeeta uudelleen entisille asukkailleen; kahden kuvanveistäjän asumisoikeus päättyi ja tilojen haltijat vaihdettiin näin uusiin asiakkaisiin. Tammikuussa 1939 säätiön hallitus päätti myös maalausateljeiden vuokrauksesta taiteilijoille; kuusi maalausateljeeta säilyi entisillä haltijoillaan, ja vain yksi ateljee sai aivan uuden haltijan.

Taiteilijakodin tilojen merkitys ja työskentelytilojen tarve nousi edustavasti esille Suomen Taiteilijaseuran säätiön hallitukselle lähettämässä kirjeessä maaliskuussa 1939. Suomen Taiteilijaseura tiedusteli omassa kirjeessään Lallukan Taiteilijakodin Säätiön mahdollisuutta ja varallisuutta lähitulevaisuudessa satsata uusiin ateljeihin maalareille ja kuvanveistäjille. Kirjeessä todettiin näistä tiloista olevan huutava puute varsinkin pääkaupunkiseudulla. Säätiön hallitus ilmoitti Taiteilijaseuralle vastauksessaan "ettei Säätiöllä ole tilaisuutta eikä varoja ateljeerejen hankkimiseen, koska säätiön omien varojen käyttö on tarkoitettu siten kuin säätiön säännöt tarkemmin määräävät eikä säätiön omistamaan taloon voida sijoittaa ateljeereja enempää kuin mitä niitä siinä nykyään on." Näistä periaatteista Lallukan Taiteilijakodin Säätiö on pitänyt johdonmukaisesti kiinni ja vastaisuudessakin säätiön hallitus sitoutuu toimimaan näin. 

Maria ja Juho Lallukka.

Pankinjohtaja Georg Sidorow ja varatuomari Otto Tanner ryhtyivät Lallukoiden testamentissa ilmoitetun tahdon mukaisesti hankkimaan Lallukan nimeä kantavaa taiteilijakotia Helsinkiin vuonna 1925. He jättivät ensin tarvittavan hakemuksen valtioneuvostolle taiteilijakodin säätiön perustamiseksi 8.5.1925, ja tämän hakemuksen mukana toimitettiin perustettavan säätiön säännöt. Samaan aikaan käytiin kiihkeää keskustelua ja huomiota herättävää ajatusten vaihtoa eri taiteenalojen yhteisöissä, jotka vaalivat jäsenistönsä etuja järjestöissä. Osan kohusta aiheutti tasavallan presidentin puoliso Ester Ståhlberg keväällä 1924 aloitteellaan taiteilijakodin saamiseksi vanhoille ja vaikeuksiin joutuneille taiteilijoille. Kirjailijaliitto tukenaan eräitä muita liittoja olivat voimakkaasti tämän hankkeen takana ja kokosivat sitä varten toimikunnan, joka esitti hankkeen toteuttamista Lallukoiden testamenttivaroilla. Kun sitten säätiö Lallukoiden taiteilijakodin perustamiseksi toteutui, kaatui tämä em. toimikunta tarpeettomana. Säätiön luottomiehet Sidorow ja Tanner ajoivat tiukasti läpi Lallukoiden vaaliman hankkeen, vaikka arvostelua joistakin taiteilijapiireistä oli olemassa.

Pankinjohtaja Georg Sidorow.

Säätiön ensimmäisestä hallituksen pöytäkirjasta lainaamme seuraavaa:

"Pöytäkirja tehty Juho ja Maria Lallukan Taiteilijakodin Säätiön kokouksesta 18. p. kesäkuuta 1925. Läsnä olivat professorit Onni Tarjanne ja Emil Wikström, taiteilija Eero Snellman ja pankinjohtaja Georg Sidorow.

§ 1. Herra G. Sidorow avasi kokouksen ja johti puhetta, allekirjoittaneen Snellmanin toimiessa sihteerinä.

§ 2. Luettiin Tasavallan Presidentin päätös, jolla hän on hyväksynyt säätiön säännöt."

Säätiön hallituksen ensimmäisessä kokouksessa tuli professori Tarjanne valituksi hallituksen puheenjohtajaksi, pankinjohtaja Sidorow rahastonhoitajaksi ja sihteeriksi varatuomari Heikki Borenius.

Professori Onni Tarjanne.

30.11.1925 järjestettiin Lallukoiden Taiteilijakodin säätiön toinen hallituksenkokous puheenjohtaja Tarjanteen asunnossa Helsingissä. Tässä kokouksessa olivat läsnä Tarjanteen lisäksi jäsenet Wikström, Sidorow ja Snellman ja varamiehet Robert Kajanus ja pormestari Otto Tanner. Pöytäkirjaa piti varatuomari Heikki Borenius. Tässä kokouksessa päällimmäisinä asioina olivat talousasiat. Rahastonhoitaja Sidorow paljasti kirjoittaneensa pormestari Tannerille kirjelmän, jotta tämä testamentin toimeenpanijana allekirjoittaisi luovutusmääräyksen saamisasiakirjoista, jotka testamentin mukaisesti kuuluisivat säätiö käyttöön sen toimintaan. Säätiön hallitus päätti samalla irtisanoa Viipurin kaupungin Lallukoilta saama lainan, sillä sen korkoprosentti oli vain 6 %. Osa näistä varoista lainattiin helsinkiläiselle asunto-osakeyhtiölle 9 % korolla. Säätiön hallitus sai rahastonhoitaja Sidorowilta tilityksen Juho Lallukan kuolinpesän selvityksestä. Tilityksen saldo oli 5 565 295 markkaa säätiön hyväksi. Säätiön hallitus hyväksyi tämän tilityksen.

Varatuomari Heikki Borenius.

Lisäksi säätiöllä oli varallisuutta talletustileillä 1 775 000 markkaa, velkakirjasaamisia 3 730 000 markkaa, juoksevalla tilillä 41 128 markkaa ja kassassa 10 003 markka, siis yhteensä 5 556 131 markkaa. Säätiön hallitus päätti samalla marraskuussa 1925, että Lallukoiden Taiteilijakodin Säätiön ensimmäinen tilinpäätös laaditaan vasta 31.12.1926 ja aivan ensimmäinen toimintakertomus vuodesta 1926. Säätiön hallituksen puheenjohtaja Tarjanne ilmoitti hallitukselle alustavasti tiedustelleensa käypää tonttia Lallukan Taiteilijakodin rakentamista varten. Viranomaiset ehdottivat ensin kahta tonttia; ns. Cygnaeuksen Gallerian tonttia Kaivopuistossa ja toisena vaihtoehtona oli Helsingin kaupungin omistama tontti Töölön kaupunginosassa, Suurtorin varrella. Säätiön hallitukselle kelpasivat molemmat tontit, mutta hallitus nimesi Kaivopuiston tontin ensisijaiseksi, jos sen käytöstä päästäisiin sopimukseen.

Säätiön hallituksen joulukuun kokouksessa vuonna 1925 puheenjohtaja Tarjanne ilmoitti, että Helsingin kaupunki oli hylännyt säätiön toiveen saada ostaa Kaivopuiston tontti. Seuraavaksi tarkasteltiin Töölössä tonttia N:o 26, korttelin 463 pohjoista osaa. Aluksi viranomaiset vastustivat tämän tontin myyntiä, mutta myöhemmin tontin myyminen näytti mahdollistuvan. Säätiön hallitus päätti jättää Helsingin kaupunginvaltuustolle hakemuksen tämän tontinosan myymisestä Lallukan Taiteilijakodin Säätiölle ja hakemus uusittiin vielä uudestaan helmikuussa 1928. Helsingin kaupunki ilmoitti toukokuussa 1929, että tältä osin kaupungin asemakaavaa oli muutettu ja tämä mahdollisti kyseisen tontin luovutuskirjan laadinnan.

Helsingin kaupungin rahatoimikamarin laatima suunnitelma esiteltiin Lallukan Taiteilijakodin Säätiön hallitukselle tammikuun alussa 1930 ja sen mukaan säätiölle luovutettaisiin korttelista N:o 448 tontti, jonka kauppakirjaan liitettäisiin se velkakirjaksi. Säätiön hallitus katsoi tässä yhteydessä, että taiteilijakodin kerroskorkeus ei ollut ehtojen mukaan tarkoitusta vastaava. Siksi se päätti jättää Helsingin kaupunginvaltuustolle hakemuksen tämän sopimuskohdan muuttamisesta. Saman vuoden maaliskuussa kaupunginvaltuusto päätti myöntyä esitettyyn muutospyyntöön. Säätiön hallitus hyväksyin huhtikuussa Helsingin kaupungin ehdotukset kauppakirjasta ja velkakirjasta. Tontin kauppakirjan allekirjoittivat Helsingin kaupungin ja Lallukan Taiteilijakodin Säätiön edustajat 2.9.1930. Kauppakirjassa mainitaan mm. seuraavat kauppaehdot:

"Kauppahinta tontista N:o 14 Etelä Hesperiankadun varrella XIII kaupunginosan korttelissa N:o 448, jonka pinta-ala on 1677,012 neliömetriä, on 3 500 000 markkaa. Tontti on käytettävä säätiön taiteilijakotia varten. Säätiö antaa kauppahinnasta kaupungille velkakirjan, jonka sisältö saa olla korottomana lainana niin kauan kuin tontilla ylläpidetään säätiön tarkoittamaa laitosta, mutta päinvastaisessa tapauksessa kauppahinta on maksettava heti. Kerrosluku Apollonkadun puolella on korkeintaan neljä ja Eteläisen Hesperiankadun puolella korkeintaan kuusi. Samalla antamassaan velkakirjassa säätiö sitoutui siihen, että ellei se täytä kauppakirjaan sisältyviä käyttö- ja rakentamisehtoja tai myy tontin, se suorittaa kaupungille tontin hinnan 3 500 0000 markkaa velkakirjassa sovittuine korkoineen maksuvelvollisuuden syntymispäivästä lukien." Valtiovarainministeriö vapautti Lallukan Taiteilijakodin Säätiön hakemuksesta säätiön leimaverosta, joka olisi muutoin täytynyt suorittaa lainhuudon yhteydessä.

Lallukan Taiteilijakodin Säätiön hallitus asetti toukokuussa 1929 valiokunnan laatimaan kilpailuohjelman "taiteilijakodin rakentamista tarkoittavaa piirustuskilpailua varten." Tähän valiokuntaan valikoitui säätiöstä professori Tarjanne ja taiteilija Snellman. Tämä valiokunta selosti suunnitelmaansa kilpailuhankkeesta säätiön hallitukselle huhtikuussa 1930. Säätiön hallitus sai esitellä mielipiteitä valiokunnalle ja valtuutti sen laatimaan kilpailuohjelman, joka oli vielä alistettava lopullinen esitys säätiön hallituksen hyväksyttäväksi. Samassa kokouksessa päätti hallitus asettaa kilpailun vuoksi palkintolautakunnan, johon säätiön hallitus valitsi kolme jäsentä ja Arkkitehtiliitto kaksi jäsentä.

Lopulta säätiön hallitus hyväksyi valiokunnan sommitteleman kilpailuohjelman kokouksessaan 5.11.1930. Kilpailuaika asetettiin päättyväksi 28.2.1931, mutta sittemmin kilpailuaikaa jatkettiin 31.3.1931 asti. Nyt myös kilpailuohjelmalle hyväksyttiin kilpailupalkintojen määrät. Säätiön hallitus nimesi palkintotuomariksi hallituksesta professori Tarjanteen, taiteilija Snellmanin ja professori Wikströmin ja kahdelle viimeksi mainitulle varamiehiksi hallituksen muut jäsenet. Arkkitehtiliiton valinta palkintotuomareiksi osui arkkitehti Harald Andersiniin ja arkkitehti Gunnar Taucheriin sekä varajäseneksi Väinö Vähäkallio, joka ei sitten osallistunut palkintolautakunnan työskentelyyn.

Arkkitehti Gösta Juslén.

Kilpailun määräajan loppuun mennessä jätettiin kilpailuun kaikkiaan 51 ehdotusta. Kilpailun palkintolautakunta ruoti ehdotukset runsaan viikon aikana huhtikuun alussa 1931. Alunperin kilpailuun oli palkintolautakunnalle varattu kolme palkintoa jaettavaksi: 20 000 markkaa, 17 000 markkaa ja 14 000 markkaa, mutta lautakunnalla oli mahdollisuus jakaa palkinnot toisinkin, jos päätös olisi kuitenkin yksimielinen. Näin palkintolautakunta päätyi jakamaan kaksi 14 000 markan toista palkintoa ja kaksi 11 500 markan kolmatta palkintoa. Jaetulle toiselle sijalle ylsivät arkkitehtitoimisto Frosterus & Gripenberg sekä rakennusteknikot Emil Svensson ja Karl Staaf. Kolmannen sijan jakoivat arkkitehdit E, Sutinen ja Ilmari Ahonen sekä arkkitehti Gösta Juslén yhdessä.

Säätiön hallitus kokouksessaan 17.4.1931 kuuli professori Tarjanteen selvityksen kilpailun tuloksista; perehtymisensä tuloksena säätiön hallitus päätti tarjota arkkitehti Gösta Juslénille Taiteilijakodin rakennuspiirustusten laatimista. Nämä neuvottelut sai hoitaakseen professori Tarjanne säätiön hallituksen puolesta. Saman vuoden marraskuussa nämä neuvottelut johtivat tyydyttävään lopputulokseen ja säätiön hallitus sai tarkastettavakseen hyväksyttäväkseen taiteilijakodin rakennuspiirustukset. Samassa kokouksessa päätettiin ryhtyä viivyttelemättä käytännön toimintaan Lallukan Taiteilijakodin rakentamiseksi ja urakkasopimukset jäivät rakennustoimikunnan harteille. Rakennustoimikuntaan kuuluivat Tarjanne, Snellman ja Borenius. Rakennuksen rahoituksen vuoksi säätiön hallitus irtisanoi kaikki säätiön myöntämät lainat ja talletukset.

Reposaaren poika Eino Joel Grön syntyi kaksoissisarensa, Maritan, kanssa Lauri Joeli Grönin ja Sally Impi Sanelma Salon lapsina 31.1.1939. Marita syntyi neljä tuntia ennen Einoa. Lauri Grön työskenteli laivoilla lämmittäjänä ja myöhemmin tunkkina eli rasvarina, Salli taas vastasi miehistön ruokahuollosta laivan messissä. Avioiduttuaan perheen ensimmäinen koti oli vuokrahuone ja keittiö Reposaaren Kirkkokadulla. Syksyllä 1939 Lauri Grön oli merellä tulossa Ranskan Guayanasta Yhdysvaltoihin, kun hän sairastui malariaan ja hänet jätettiin laivasta sairaalaan New Orleansiin. Kun Suomessa alkoi talvisota, internoitiin Lauri ja siirrettiin New Yorkin Ellis Islandille, josta pääsi vasta viimeisellä Petsamoon menevällä laivalla välirauhan aikana Suomeen. Lapset olivat jo yli kaksivuotiaita nähdessään ensikerran isänsä. Isä oli sodan aikana muutenkin paljon poissa kotoa; ensin hän oli Kotkassa rannikkotykistön valoheitinyksikössä ja sitten Satakunnassa huoltojoukoissa hankkimassa elintarvikkeita armeijalle.

Marita ja Eino Grön kotipihassaan Reposaaressa.

Salli-äiti lauloi kirkkokuorossa ja oli nuoruudessa hyvä urheilija ja mestariuimari. Hän kasvatti lapset, vaikka välillä sota-aikaan oli varmasti myös vaikeuksia. Salli teki mitä tahansa töitä, mitä sattui saamaan. Satamaan otettiin myös naisia töihin, kun miehistä oli pulaa. Ruokaa perheessä kuitenkin riitti, vaikka vaatteista oli joskus pulaa. Sodan jälkeen Reposaaren Konepaja sai sotakorvausteollisuuden valtuuskunnalta SOTEVA:lta 25 kpl:n 1000 tonnin komposiittiproomun ja useiden kalastajatroolareiden tilauksen. Lisäksi Konepajalla tehtiin laivakorjauksia ja alihankintatöi-tä. Muutamassa vuodessa työntekijämäärä Konepajalla viisinkertaistui ollen parhaimmillaan 300 henkeä. Lauri Grön työskenteli Konepajalla ja myös Salli-äiti sai Konepajalta töitä henkilökunnan saunassa saunottajana. Eino kalasti innokkaasti isän kanssa ja saaliit olivat tervetulleita perheen ruokapöytään. Olympiahopeaa Lontoosta 1948 tuonut painija Kelpo Gröndahl innosti myös Einoa painiharrastuksen pariin.

Salli-äidin sylissä Eino ja Marita Grön.

Eino Grön muistaa pitäneensä laulamisesta jo lastentarhasta asti, jossa he esiintyivät Marita-siskon kanssa yhdessä. Naapurin poika, Topi Henriksson, oli merkittävä ystävä Einolle; Eikka pääsi laulamaan aikanaan hänen bändiinsä ja Topi ohjaili häntä musiikissa eteenpäin monin tavoin. Kansakoulusta Eino siirtyi oppikouluun syksyllä 1950 ja 13-vuotiaana Eikka meni jo kesätöihin Reposaaren Konepajalle. 14-vuotiaana vuonna 1953 Eino voitti painin piirinmestaruuden 52 kg:n sarjassa. Keskikoulun päästötodistuksen Eino sai elokuussa 1956 suoritettuaan ensin kahdet ehdot. Eino pyrki aktiivisesti laulamaan eri bändeihin ja vuonna 1955 hän voitti teinien yksinlaulukilpailut. Oppikoulun lehtori Laina Laine oivalsi Einon musikaalisuuden ja kustansi Einolle pianotunteja Verna Illmanin oppilaana; Eino sai tämän lisäksi harjoitella myös yhteiskoulun pianolla. Tämä harrastus ei jatkunut kovin pitkään. Eino osallistui kuitenkin mielellään Porin Otsolan settlementtiliikkeen kerhotoimintaan, jota Reposaaressa kävi vetämässä kerhonjohtaja Taisto "Tante" Tuominen.

Eino ja Marjatta Grön. Marjatta on nykyään muistisairauden vuoksi hoidettavana Espoon Westendin hoitokodissa.

Reposaaren kanttori Anselmi Varonen houkutteli Einoa kirkkoon laulamaan jumalanpalveluksiin sekä jopa houkutteli kanttorin uralle asti. Eino lauloi mielellään VPK:n talolla tansseissa aina kuin vai pääsi laulamaan. Lapsuuttaan Reposaaressa Eino muistelee onnellisena aikana. Marita-sisko päätyi apteekkialalle ja avioitui merimiehen kanssa Kotkaan, nyt eläkkeellä ollessa he asuvat Turussa. Nuorempi veli Esko päätyi pelastusalus Reposaaren päälliköksi. Eino osallistui vuonna 1957 Porin Torpalla Toivo Kärjen järjestämään iskelmälaulukilpailuun ja voitti kisan. Aina kun Reposaaren Konepajasta valmistui uusi proomu, vesillelaskun jälkeen järjestettiin juhlat, joissa soitti paikallinen orkesteri, solistina yleensä Eino Grön. Syksyllä 1957 Eino astui armeijaan Pansion laivastoasemalla ja laulava matruusi oli kysytty soisti myös upseerikerhon illanvietoissa. 

Reposaaren kirkko on norjalaisten merimiesten rakennuttama.

Tammikuussa 1958 Eino voitti jälleen Kärjen järjestämän laulukilpailun Turun VPK:lla. Kärki teki levysopimuksen Einolle ja lähetti nuotit Venäläiseen tangoon, josta tuli Einon ensilevytys Fazerille. Levy julkaistiin huhtikuussa 1958, samoihin aikoihin Eino pääsi siviiliin armeijasta.

Ensimmäinen Einon levysopimus oli rauennut, eikä Kärjestä kuulunut alkuun mitään. Kesällä 1958 hän osallistui Eero Väreen iskelmälaulukurssille Helsingissä ja valmistui aloittamaan kauppaopis-tossa opiskelun syksyllä. Helsingissä hän tapasi kurssin yhteydessä jo Erik Lindströmin studiossa. Eino lauloi porilaisten bändien solistina sekä aloitti lauluopinnot Porin konservatoriossa. Syksyllä Eino osallistui Helsingin työväentalolla kykyjenetsintäkilpailuun, jonka tuomareina olivat Kärjen lisäksi Seija Lampila ja Olavi Virta. Hän lauloi Kullervo Linnan orkesterin säestyksellä kappaleet Onni, jonka annoin pois sekä I can't give you anything but love, voittaen suomen- että englanninkielisten iskelmien miesten sarjan. Nyt Eino sai Kärjeltä neljän vuoden levysopimuksen. Kärki tutustutti Einon myös manageri Leo Heinoseen, joka oli naimisissa Anna-Liisa Väkeväisen kanssa (Metro-tyttöjen laulaja). Nyt Einolla alkoi olla keikkoja Hangosta Ivaloon asti ja Suomi tuli tutuksi. 

Marraskuussa 1958 Eino lauloi singlelevyn A-puolelle italialaisen iskelmän Maliziusella ja B-puolelle Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Muistatko minua milloin.

Sunnuntaina 17.3.2019 klo 18 Eino Grön konsertoi 80-vuotisjuhlakiertueella Riku-Jussi Niemen (s. 24.11.1967 Turku)  tangotentetin kanssa ääriään myötä täydelle Tampere-talon suuren salin yleisölle. Niemi perusti orkesterinsa vuonna 2005 ja noin 25-henkiseen orkesterikokoonpanoon kuuluu big band ja jousisoitinryhmä. Riku Niemen orkesteri nauttii opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusta. Konsertin juontajana toimi toimittaja Markku Veijalainen ja konsertin vierailijana olivat Marco Lundberg ja Anna-Mari Rinne. Konsertti lämmiteltiin käyntiin elokuvamusiikilla Bond-leffasta, Idän ja lännen tiet. Sovittajamestari - lähes saman verran sovituksia, kuin Paul "Nacke" Johanssonilla - Ramblers-orkesterin taiteellisen johtajan ja Helsingin kaupunginorkesterin alttoviulistin Kaarlo Valkaman tangolla Valkovuokot, jonka jälkeen seurasi Suudelmin suljetut kirjeet (Sealed With A Kiss). Vielä ennen Marco Blombergin osuutta kajautettiin laulut Liian paljon rahaa - Toivo Kärjen sävellys Reino Helismaan sanoihin, joka levytettiin 5.2.1959 -, Tango d'amore (säv. Granata Rocco ja suom. san. Sauvo Puhtila vuodelta 1963), Seinillä on korvat (The Walls Have Ears), ja Kaj Chydeniuksen tango P. Mustapään sanoilla Viimeisestä illasta (Olet kaunis, Margerita). Marco Lundberg venyi kahteen lauluun; Muistojen lauluun ja Henry Mancinin sävellykseen Pink Panther elokuvasta, Tämä ilta aikaa on. Konsertin alkuosan päätös koostui potpurrista, jonka lauloivat yhdessä Anna-Mari Rinne ja Eino Joel Grön. Sikermässä käsiteltiin kappaleet Carina, Signorina capucina, Katrina, Maliziusella, Maruzella, Marina ja vihdoin Lazzarella.

Puolen tunnin tauon jälkeen konsertti Tampere-talon suuressa salissa jatkui kappaleilla Spanish eyes, Kyyneleet (tango) ja Kuiskaa sanat lemmen. Sinatran lauluohjelmistosta esiteltiin mm. Fly me to the moon, I got you under my skin, ja Cole Porterin sävellys I love Paris. Georg Malmsténin alkuperäinen Hango käsiteltiin jatsahtavasti Leila-valssina. Michelle Legrandin Summer of 42-sävelmällä kunnioitettiin hiljan edesmennyttä säveltäjämestaria. Reino Markkulan tango Juha Vainion sanoihin, Sä kuulut päivään jokaiseen, nostettiin konsertissa seuraavaksi esille. Juha Vainio teki myös seuraavankin laulelman, Ääretön aava on ympärilläin, Reposaaren Einolle tämä 50-vuotislahjaksi ja kävi tämän laulun paikan päällä itse esittämässä Jaakko Salon säestyksellä. Riku Niemi jätti sanoittajanakin kynänjälkensä konserttiin sanoittamalla uudelleen vanhan laulun Kolme kolikkoa lähteessä. Konsertin loppupuolella tuli vuoroon tulkinnat argentiinalaisista tangoista; Carlos Gardelin (s. 1.12.1890 Toulouse, Ranska ja k. 24.6.1935 Medellin, Kolumbia) Volver eli Luokses jään (suom. san. Aappo Ilmari Piippo), jonka Eino levytti vuonna 1984. Gardelin tango Tuo päivä kun jään luoksesi oli saanut suomalaiset sanat Jukka Virtasen kynästä.

Carlos Gardel.

Kapellimestari, tuottaja, säveltäjä ja sovittaja Riku Niemi oli tehnyt konserttiin Eino Joel Grönille syntymäpäivälaulun, Elämän laulu, joka toimi varsinaisen konsertin päätöskappaleena, luonnollisesti päivänsankarin itsensä laulamana. Eino joutui vielä yleisön sitkeästä vaatimuksesta talsimaan lavalle laulaakseen runsaslukuisen yleisön vaatimaa ylimääräistä, joka tällä kertaa oli - hakkelusta ilman varoitusta - Toivo Kärjen sävellys ja Reino Helismaan sanoitus, Laivat puuta, miehet rautaa, jonka Tapio Rautavaara levytti vuonna 1952. Orkesteritaustat olivat ammattimiehen, Riku Niemen, työtä ja äänentoisto oli hyvässä balanssissa koko konsertin ajan.

Vuodesta 2010 lähtien valtion taiteilijaeläkettä nauttinut Pekka "Pablo" Seppä syntyi evakkoperheen lapsena pikajunassa Heinolan ja Lahden välissä 19.12.1946, ilman junalippua. Myöhemmin Pekalle syntyi vielä kaksi veljeä, Juhani (s. 1950) ja Risto (s. 1961). Karjalan kannakselta Räisälästä kotoisin olleet Lauri ja Mirjam Sepän perhe asettui asumaan Kokemäen Järilään. Ensimmäiset musiikkielämyksensä Pekka Seppä koki voimakkaina Fenno-merkkisen putkiradiovastaanottimen kautta; varhaisimmat radiomuistot liittyivät Markus-sedän lastentunteihin ja hänen soittamaan musiikkiin, kuten Georg Malmsténin Mikki-Hiiri merihädässä. Toinen Pekalle läheiseksi muodostunut radio-ohjelma oli tietysti Metsäradio. Lauantai-iltoihinkin kuului erityisesti Lauantain toivotut levyt, jota tuolloin kuunneltiin monissa kodeissa.

Pekka Seppä lumoutui alakouluikäisenä ensimmäisen opettajansa, Hilkka Rauhion, kaunista lauluäänestä; itse hän oli kuitenkin niin ujo, ettei arvannut laulaa muiden kuullen, korkeintaan enojensa yllyttämänä joskus ja jouluna. Karjalan murre saattoi toisinaan koulussa aiheuttaa jopa kiusaamisia, mutta pian Pekka sopeutui paikallisten lasten käyttämään puhekieleen. Sotakorvaukset Neuvostoliitolle saatiin suoritetuksi ja olympialaiset Helsingissä pidetyksi sekä Armi Kuusela maailmankaikkeuden kauneimmaksi valittua vuonna 1952. Armi kiersi filippiiniläisen puolisonsa Virgilio "Gil" Hilarion keralla Näyttelyjuna-kiertueella Suomen niemeä pysähtyen 35 asemalla. Manageri Helge Siimes myi halukkaille lippuja, ja lipun lunastaneet pääsivät junanvaunuun peräkkäin käytävälle katsomaan kuulua pariskuntaa. Pekkakin näki tuon ihmeen läheisellä Peipohjan asemalla vuonna 1952.

Ula-aalloilla radiotekniikan kehittyessä alkoi soida yhä enemmän viihdemusiikkia, kuten esim. Olavi Virran ja Annikki Tähden laulamia levytyksiä. Musiikinopettaja Pauli Vaitoja ohjasi lopullisesti Pekan musiikin ihmemaahan tämän ollessa 12-13 vuoden iässä. Lapsena Pekka iso lippalakki päässään seisoi pihalla ihmettelemässä, kun Yrjö Osvald "Ossi" Runne (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri) nouti autollaan Pauli Vaitojaa keikalle Helsinkiin. Pekka oli pyörtyä, kun Viipurin poika Runne otti esille torvensa, joka oli sentään hankittu Amerikasta asti. Trumpetista muodostuikin varsinkin 1960-luvun vaihteen silloinen muotisoitin, ja Pekankin esikuvina olivat mm. Ossi Runne, Jörgen Petersen (s. 2.12.1931 Randers, Tanska ja k. 13.2.2009 Helsinki) sekä Albert Edward "Eddie" Calvertin (s. 15.3.1922 Preston, Lancashire, Englanti ja k. 7.8.1978 Johannesburg, Etelä-Afrikka).

Kokemäen yhteiskoululta Pekka sai lainaksi kornetin, jolla pääsi harjoittelemaan soittamisen alkeita. Harjoitteluun saattoi kulua kolme, jopa neljä tuntia päivässä. Vuonna 1963 Pekka sai ensimmäisen oman trumpettinsa. Isän kanssa Pekka lähti Ifa-merkkisellä autolla Poriin, josta Pihlajamäen musiikkiliikkeestä löytyi Norma-merkkinen trumpetti. Isä osti 150 markkaa maksaneen soittimen kahden vuoden osamaksulla. Musiikinopettaja Pauli Vaitoja opasti Pekkaa: "Älä lähde maailmalle ennen kuin opit nuotit!" Sitä neuvoa Pekka kiittelee yhäti tänäänkin. Pekan ensimmäinen tv-esiintyminen tapahtui 1960-luvun alussa Kokemäen mieskuoron vieraillessa Niilo Tarvajärven ohjelmassa. Pekka toimi tosin silloin vielä kuoron avustajana.

Pienellä paikkakunnalla - joka Kokemäkikin oli - ei ollut tarjota puhallinsoittimen harrastajille juuri muuta harrastusmahdollisuutta, kuin paikallinen soittokunta. Soittokunnissa touhusivat yleensä iäkkäämmät miessoittajat, joiden soittotaitokin oli vähintäänkin kirjavaa tasoa. Joskus soittoharrastus saattoi riistäytyä vielä "vanhan kaartin" kanssa ryypiskelyyn. Sattuipa joskus niinkin, että Pekka joutui opettamaan vanhempia soittajia. Joku veteraani saattoi julmistua, kun pojannulikka neuvoi vanhusta. Kitarabändit tulivat pian muotiin ja puhaltajille jäi joko jazz- tai tanssimusiikki valittavaksi.

Kauko Käyhkön Suvisattumia-tv-ohjelmassa edelleen 1960-alussa Pekka pääsi esiintymään bändin kanssa, ohjelmassa, jonka aiheena oli Kokemäki. Bändiä johti muusikko Pauli Vaitoja (piano ja harmonikka). Muut soittajat olivat Pekka Seppä (trumpetti), Pentti Aaltonen (vetopasuuna), Seppo Aaltonen (basso) ja Markku Rauhio (rummut). Ohjelmassa yhtye aloitti esiintymisensä La Paloma-kappaleella. Vuonna 1964 Pekka Seppä voitti Satakunnan teinikuntien kulttuurikilpailun puhaltimien sarjan soittamallaan Kaksi kitaraa-kappaleella. Voitto oli Pekalle suuri yllätys, koska kilpailussa oli mukana kovia soittajia.

Koulunkäynti Pekan osalta sai jäädä keskikouluun ja asevelvollisuuden Pekka Seppä suoritti Säkylässä, ei kuitenkaan musiikkijoukoissa. Armeijaystävien kanssa perustettiin kuitenkin yhtye, jossa soittivat mm. Hillel Tokazier ja Kari Teräväinen. Yhtyeellä oli tuolloin jo kovasti keikkoja. Tuohon aikaan oli muotia soittaa Herb Alpertin tijuanaa, mutta tanssilavoille ei ollut menemistä ilman tangoa. Armeijasta päästyään Pekka Seppä teki tovin päivätyötä Harjavallan mielisairaalassa hoitajan apurina eli vipparina, mutta työ osoittautui raskaaksi ja masentavaksikin.

1960-luvun puoliväli vierähti Pekka Sepällä YK-joukoissa rauhanturvaajana. Pekan asemapaikka oli Kypros, jossa kreikkalaiset ja turkkilaiset mittelivät voimiaan. YK-aikanaan Pekka Seppä osallistui mm. suomalaissotilaille suunnattuun viihdekiertueeseen Kyproksen tukikohdissa. Kiertueen orkesterissa soittivat Pekan ohella mm. Seppo Rannikko (saksofoni ja huilu), Erkki Ertama (piano ja urut), Ossi Kuula (rumpali) ja Bror Collin (basso). Seppo Rannikon kuolemattomia lohkaisuja tähän väliin: "Harjoittelin ja harjoittelin, että minusta tulisi hyvä muusikko. Mitä minä näinkään? Höyläämätöntä lautaa ja avoimia suita."

YK-pestin jälkeen Pekka Seppä työskenteli vielä toisen puolivuotiskauden Harjavallan mielisairaalassa kunnes päätyi opiskelemaan Porin kauppaoppilaitokseen syksyllä 1967. Pekka itse kuvaa aikaa: "Hipiksi olisin kyllä mielelläni ruvennut, mutta kun en uskaltanut. Niinpä seurasin hippihommia vain syrjästä ja yritin miten kuten opiskella." Into opiskeluun oli jälleen katkolla joulukuussa 1967 ja musiikki vei jälleen miestä vankasti. Tuolloin Pekka Seppä esiintyi Porin kauppaopiston juhlassa duona lapsuudenystävänsä Vesa Oksasen - Aulikki Oksasen veljen - kanssa parodianumeron, jossa Pekka esitti baskeri päässä italialaista tangolaulajaa pianon säestyksellä. Silkkiliina kaulassaan Pekka esitti Tango Españolin. Samassa juhlassa esiintyi myös Rauman opettajaseminaarissa vuonna 1966 perustettu Pentti Oskari Kankaan Show-seitsikko. Pentti Oskari Kangas seurasi mielenkiinnolla Pekan esitystä juhlassa. Hieman myöhemmin Pentti Oskari rohkaisi Pekkaa lähtemään bändinsä keikalle jollekin tanssilavalle torvensa kanssa.

Alkuvuodesta 1968 Pekka Seppä liittyi Pentti Oskari Kankaan yhtyeeseen, näin hän itse muistelee: "Siitä se lähti, varsinkin kun ne "kauppatieteiden" opinnot eivät kiinnostaneet. Pakkasin vähät tavarani ja muutin serkun asunnosta Porista Raumalle, jossa Pentti Oskari Kankaan yhtye piti silloin päämajaansa. Vanhemmat olivat kyllä lievästi sanottuna kauhuissaan." Tässä elämänsä vaiheessa Pekka Seppä sai kannettavakseen liikanimen, Pablo. Pekka oli kasvattanut esiintymisiin viikset, jotka värjäsi mustaksi. Yhtyeessä soittanut ja itsensä myöhemmin opettajaksi kouluttanut Pertti Ilmonen tutki kerran Pekan ulkoista olemustaan mietteliäänä ja virkkoi: "Sinähän olet ihan sellaisen Pablon näköinen!" Nimi juontaa juurensa yleiseen miehen nimeen Meksikossa ja paikallisiin tijuana-soittajiin. Seitsemän Seinähullun ensimmäinen levytys oli Yrjö/Säkylän Siiri, ja nämä laulut tekivät Irwin Goodman ja Vexi Salmi.  

Pablo Sepällä oli mainio mahdollisuus kurkottautua myös omaksi solistikseen. Tätä iskelmälaulajan auvoisaa uraa tarjosi useaan otteeseen hänelle tuottaja, kapellimestari, sanoittaja, sovittaja ja harmaa eminenssi Jaakko Elias Salo (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki). Pabloa eivät kuitenkaan solistien kimallus ja kiiltävät pikkutakit kiehtoneet, mutta yhden soololevyllisen verran Pablo Seppä kuitenkin ennätti laulaa levylle nimeltä Tähtitaivas. Levyn sanoittajana toimi Vexi Salmi. Vuonna 1969 kaikki Seinähullut muuttivat Tampereelle ja orkesteri siirtyi Tauno "Tappi" Suojasen Viihdeohjelmien suojiin. Pentti Oskari Kangas myi vielä hetken aikaa ennen muihin liiketoimiin siirtymistä Seinähulluja Viihdeohjelmien toimistolla.

Seitsemän Seinähullun Veljeksen keikkatahti oli parhaimmillaan pöyristyttävä; 1970-luvun alun kiireisimpinä kuukausina saattoi olla 37 keikkaa kuukaudessa, ja vuositasolla 250 keikkaa. Maineen jatkuvasti kasvaessa kiiri tieto myös Jukka Virtasen, Jaakko Salon ja Matti Kuuslan korviin ja lupautuivat seuraamaan Seinähullujen shown Vierumäen tanssipaikalla. Pablo kuvailee itse tapausta näin: "Me odottelimme likimain pissa housussa näiden herrojen saapumista. Lopulta selvisi, että he olivat meidän tietämättämme olleet paikalla tunnin ja seuranneet esiintymistämme." Jukka Virtanen (s. 25.7.1933 Jämsänkoski) ja Jaakko Salo kirjoittivat Seinähulluille sanoituksia ja sävellyksiä sekä sovituksia heidän esiintymisiin ja levytyksiin.  Viihteemme veteraani Jukka Virtanen tarjosi nähtyään viiksensä maalanneen Pablon ensi kertaa tälle töitä näin lausuen: "Sää oot niin kummallisen näköinen, että tuu meille töihin!"

Tanssilavakulttuurin kukoistuksen viimeisellä kultaisella vuosikymmenellä, 1970-luvulla, ruotsinlaivat ja tanssilavat täyttyivät vielä huolettomista tanssijoista, joita tuon ajan humppaorkesterit veivät mennen tullen. Vaikka Seitsemän Seinähullua Veljestä oli ns. showorkesteri, ei sen koskaan tarvinnut soittaa tyhjille saleille. Yhtyeen menestystä takasivat myös monet radio- ja televisioesiintymiset aikana, jolloin televisiossakin oli vain kaksi kanavaa. Lauantaitanssit olivat tuon ajan suosituinta ajanvietettä. Yhtyeen keikkapussit yleensä hajosivat kovassa käytössä ja yksi myytiin Juice Leskiselle keikkabussiksi. Vuosina 1968 ja 1986 orkesterin keikkabussit paloivat; ensimmäisen auton palo sai alkunsa jääkaapista, kun auto roihahti kesken matkan palamaan. Toinen bussi paloi helmikuun kovilla pakkasilla ravintolan pihaan, kun ylikuumentunut Webasto-lämmitin sytytti verhot palamaan. Palokunta saapui sammuttamaan bussia, mutta letkut jäätyivät, ja orkesteri otti soittimensa ja alkoivat soittaa bussin vieressä. Pablon trumpetista jäi vain suukappale jäljelle.

"Aina kun tulimme aivan uuteen paikkaan, jätimme takahuoneen seinään oman merkkimme. Yksi muusikkopiireissä jo tarunomaisen maineen saanut oli 'Pablo on kaunis. Tintti on paras.' En vieläkään tiedä, mitä se tarkoitti." Kun Jukka Virtanen oli valjastanut Seinähullut UIT:n käyttöön, oli orkesterilla lähes kolmenkymmenen vuoden ajan vuotuiset vakiokeikat Linnanmäellä. Seppä kiittelee: "Seinähullut oli minun korkeakouluni. Se toi leivän loppuelämäksi. Kaikki ei aina mene niin kuin itse määrää. Parikymmentä vuotta sain myös näytellä."

Tammikuussa 1978 Lasse Mårtenson törmäsi Aleksilla Linnanmäen toimitusjohtaja Bo Ekelundiin, joka oli surullinen Peacock-teatterin huonosta tuotosta Lasten Päivän Säätiölle. Ekelund ehdotti Lasselle, että tämä ryhtyisi tuottamaan Peacockiin touko-kesäkuussa näyttämö-shown. Lasse pyysi vastausaikaa ja pyysi tuotantoon mukaan Matti Kuuslan, Jaakko Salon, Jukka Virtasen ja Marjatta Leppäsen. Kaikki innostuivat aiheesta ja pian sopimus kirjoitettiin alle. Jukka Virtanen keksi teatterille nimeksi Uusi Iloinen Teatteri ja ensimmäinen produktio sai ensi-iltansa toukokuussa 1979 nimellä Samassa veneessä. Lasse Mårtenson oli mukana kolmessa ensimmäisessä tuotannossa, mutta jäi sitten pois keskittyen omaan uraansa. Alusta lähtien esitysten kapellimestarina ja sovittajana toimi Jaakko Salo ja orkesterin rungon muodosti Seitsemän Seinähullua Veljestä. Pian vakituisiin kirjoittajiin liittyi myös pakinoitsija Seppo Ahti.

Toinen merkittävä ja vuosikausia jatkunut pesti Seinähullujen orkesterille oli kiinnitys Tampereen Teatterin musikaalin Piukat Paikat, jossa yhtye soitti pitkään vakio-orkesterina useissa sadoissa esityksissä 1980-luvulla. Myös Jussi Tuominen sai kirjoittaa Seitsemän Seinähullun Veljeksen omiin esiintymisiin käsikirjoituksia. Pablo Seppä tutusti kevättalvella 1982 Tampereella tulevaan Riitta-vaimoonsa, jonka kanssa pian asuivatkin yhdessä ensin Tampereen Tammelassa ja sieltä muuttivat Hervannan kautta pieneen omakotitaloon Pispalan Tahmelaan. Vuonna 1988 syntyi esikoispoika, Lauri, ja vuonna 1990 toinen poika, Eero. Molemmat pojat ovat myös muusikkoja; Lauri valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja soittaa kitaraa Bob Seppä-nimisenä sekä keikkailee appivanhempansa, Heikki Salon kanssa duona toisinaan. Eero taas valmistui Sibelius-Akatemiasta maisteriksi soittimenaan basso Hurja keikkatahti ympäri Suomea alkoi jo painaa perheellistä Pabloa: "En olisi millään halunnut lopettaa Seinähullujen hommissa, mutta kun toinen poika rupesi pyrkimään maailmaan, ilmoitin raskain sydämin muille että lähden."

Aluksi Pablo opiskeli kokin ammattiin itsensä ja työskenteli jonkun aikaa Sorsapuiston Grillissä kokkina. Kokin työssä hän jäi kuitenkin kaipaamaan yleisön aplodeja, joten viihde kutsui pian taas tekijäänsä. 1990-luvun alusta Pablo Seppää pyydettiin Sally Albatros-yhtiön aluksille risteilyisännäksi juttelemaan mukavia sekä soittamaan ja laulamaan laivoille. Pablolla olikin jo hieman risteilykokemusta Pertti Metsärinteen orkesterin Kanarian-risteilyjen ajoilta. Työvuorot merellä menivät: viikko töitä ja seuraava viikko vapaata. Tuohon aikaan Pablo Sepällä alkoivat myös tv-työt, esim. TV2:n musiikkiohjelmassa Jalat alta ja Kokkelivekkulit, jossa Pablo seikkaili Ransu-koiran kanssa. Vuonna 1992 avasi Rexi Innanen Tampereella jazz-ravintola Paapan kapakan, jossa soittamassa nähtiin Pablo Seppä myös monasti. Pablo alkoi saada kesäisin jatkuvasti kutsuja saapua näyttelijäksi eri paikkakuntien kesäteattereihin. Risteilyisäntätöissä ollessaan Pablo Seppä perusti vuonna 2001 Jukka Virtasen ja Matti Eskon(niemen) kanssa Furusundin Lossin Seuraamiskerhon, kun tarkkailivat paikallisen lossin uhkarohkeaa seikkailua ruotsinlaivojen välissä saaristossa. Jo paljon aikaisemmin Pablo oli perustanut Monacon ruhtinasperheen ihailijakerhon, jonka tehtävä oli seurata Monacon ruhtinasperheen tekemisiä mahdollisimman tarkasti. Kerhon toimintaa tuki leikekirjan pitäminen varsinkin Stefanien, Carolinen ja Albertin sekä Rainierin edesottamuksista.

Nykyään Pablo Seppä viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviä Tampereen Tahmelassa, mutta jos hyvin pyydetään, hän saattaa myös heittää pikku keikan; tuskin kuitenkaan enää trumpetin kanssa. Puhaltimen soittokunto kun vaatii niin paljon päivittäistä harjoitustyötä. Yksi rakas harrastus on muotoutunut, josta hän ei tohdi kieltäytyä: "Anu Panula vetää Tampereella kehitysvammaisten teatteria La Stradaa, jossa olen saanut olla mukana avustamassa. Siihen lähdin syksyllä 2015 uudestaan erittäin mielelläni, sillä se on aivan oma maailmansa." Omien poikiensa lisäksi Pablon tärkeimmät ihmiset ovat oman Riitta-vaimon lisäksi lastenlapset, keväällä 2017 syntynyt Minne ja parisen vuotta vanhempi Lennart.

Lopuksi vielä Pekka "Pablo" Seppä todistaa itse: "Kun katsoo elämää taaksepäin, nousee ensimmäisenä mieleen että voitolle olen sittenkin päässyt. Takana on monenlaista kuoppaa ja ahdinkoa, monenlaista taistelua ennen muuta oman itsensä kanssa. Mutta jos itse saan sanoa, niin takanani on hieno ura. Valtava ura. Olen ylpeä siitä. Yhä vieläkin vain ihmettelen, miten minä olen voinut tehdä kaiken mitä olen tehnyt, ilman mitään muodollista koulutusta. Suurin kiitos minun tulee tietysti esittää vaimolleni Riitalle, joka on maailmalla resutessani jaksanut hoitaa kodin ja pojat ja kestänyt kanssani kaikki raskaat vuodet."

Kauppaneuvos ja mesenaatti Juho Lallukka.

Juho Lallukan maaomaisuus vuonna 1912 oli kaikkiaan noin 3 000 hehtaaria. Räisälän ja Liimatan hovien lisäksi Lallukat omistivat tilan Koivistolla sekä toisen tilan Kivennavalla yhdessä Hallenbergin kanssa. Pohjolan tila Kivennavalla on perujaan vanhaa talonpoikaista maata, jonka maista valtaosan Juho Lallukka osti venäläisiltä aatelisilta. Liimatan tilan kaupan kyljessä siirtyi Lallukoille 90 lehmää ja 20 hevosta, ja tilan johtamiseen liittyvät asiat olivat alusta alkaen Maria Lallukan hartioilla. Maria Lallukka perustikin aivan aluksi tilan väelle lainakirjaston.

Lääkäri oli kehottanut Juho Lallukkaa löysentämään työtahtiaan terveyden vuoksi. Juho Lallukka omisti yrityksensä 250 osakkeesta 200 ja Maria Lallukka omisti neljä osaketta. Pitkäaikaiset Juho Lallukan luotettavat työntekijät omistivat osuuksia seuraavasti: Emil Tanninen 20 osaketta, W. Aalto 20 osaketta ja Ernest Hämäläinen kuusi osaketta. Kaikki edellä mainitut kuuluivat myös johtokuntaan, Juho Lallukan toimiessa tukkuliikkeen johtajana ja johtokunnan puheenjohtajana. Tällä järjestelyllä nimittäin johtaja Juho Lallukka halusi turvata liikkeen tulevaisuuden; hän alkoi nyt delegoida monia tehtäviä henkilökunnalleen. Suurimman osuuden Juho Lallukan tehtävistä otti hoitaakseen Emil Tanninen. Pamaus-seuran piirissä eli pitkään sanonta: "Tietysti sano Tanninen ja pääsi kauppaneuvokseksi".

Juho Lallukka johti puhetta Viipurin kaupunginvaltuustossa perjantaina 28.11.1913 ja valtuustokokouksen jälkeen hän siirtyi Pamauksen klubille, lempipaikkaansa iltaa viettämään. Klubilla sai aina seuraa; illan mittaan syödään ja juodaan sekä lauletaan, mutta Juho Lallukka on jotenkin enemmän omissa ajatuksissaan ja mainitseekin väsymyksestään. Rakennusmestari Isaksson saattaa Juho Lallukan avuliaasti lyhyen matkan tämän lähellä olevaan kotiin, kun Juho ei hyväksynyt vossikkakyytiä. Ulkoilmassa Lallukka nauttii raikkaasta syysilmasta kävellen päällystakin napit auki. Talonmiehelle Lallukka valitteli kotitalollaan rappujen merkillistä jyrkkyyttä, kun jalka ei enää tahtonut nousta. Vilusta väristen kuin horkassa Juho Lallukka kapuaa sänkyynsä. Seuraavana päivänä kuume on Juho Lallukalla noussut jo niin korkeaksi, että kaupunginlääkäri Paul Thuneberg kutsutaan Juhoa hoitamaan Lallukoille. Thuneberg antaa diagnoosiksi keuhkokuumeen. Lääkäri valvoo potilaansa luona vielä seuraavan yön, mutta mitään ei ole tehtävissä. Maanantaina 1.12.1913 klo 10.55 Juho Lallukka kuoli 61-vuotiaana kotonaan Viipurissa.

Juho Lallukan rakennuttama kivitalo Viipurissa.

Parissa viikossa käy selväksi kaikille, että Juho Lallukka oli jättänyt kaiken omaisuutensa Maria Lallukalle. Maria Lallukka vetäytyi mielellään syrjään ja oli luonteeltaan arka ihminen; elämänsä tähän asti hän oli jättäytynyt Juho Lallukan varjoon. Nyt Mari joutui tiukaan paikkaan tukkuliikkeen johtajana ja aluksi hän olikin hyvin epävarma ja jähmeä olemukseltaan. Maria Lallukalla ei ollut kovin montaa ystävää Viipurissa, mutta Viipurin tuolloinen Maaseututeatterin johtaja, Jalmari Finne, lukeutui häneen ystäviin. Finne tuki Mariaa päätöksissä ja antoi hänelle myös neuvoja. Pian kuitenkin Jalmari Finne muutti Kotkaan keskittyen kirjoittamiseen - täällä syntyi mm. kirjasarja Kiljusen herrasväestä. Jalmari Finne lupasi kirjoittaa joka päivä Maria Lallukalle. No, aivan tähän hän ei pystynyt, mutta sangen usein kuitenkin kirjoittikin ystävälleen Kotkasta. Näin Finne arvio eräässä kirjeessään: "Juho ei koskaan sallisi hänen muistoaan surulla vietettävän, vaan työllä. Paljon on hänen alkamiaan töitä, joita sinä saat jatkaa nyt. Se on oikeaa vainajan muistamista. Se kysyy terveyttä, pidä siitä huolta!"

Keinottelu ja säännöstely värittivät vuosia 1914-1919, joka oli tukkuliikkeelle haastavaa aikaa. Maailmansota ja kansalaissota osuivat näille vuosille, ja tavaran saannin kanssa oli suuria vaikeuksia. Tuotteiden hinnat huojuivat, aivan kuten rahan arvokin vaihteli alituiseen. Mari Lallukka myi vuonna 1914 Juho Lallukan Koivistolta ja Kivennavalta hankkimat tilukset sekä seuraavana vuonna osuutensa Räisälän hovista Räisälän kunnalle 335 000 markalla. Kaupan ehdoksi Maria asetti kunnalle, että halkomisen jälkeen kunta myy vuokramaat niiden viljelijöille ja mauista maista muodostettaisiin viljelystiloja. Tämä oli ollut Juho Lallukan toive, torppareiden vapauttaminen.

Kun sisällissodan lopputulos alkoi häämöttää ja paremmat ajat jo kangastivat tunnelin päässä, alkoi tukkuliikkeen lähimmät luotetut työntekijät vaatia Maria Lallukan eroamista johtajan paikalta uhaten muuten perustaa kilpailevan yrityksen. Heillä oli tarkoitus kaapata yritys itselleen kolmella miljoonalla markalla. Jalmari Finne neuvoi Kotkasta Mariaa lykkäämään yrityksen myyntiä, mutta yhtiön osakepääoma kaksinkertaistettiin 2,5 miljoonaksi markaksi. Nyt 460 osakkeesta Maria Lallukka omisti 254 osaketta ja loppuja osakkeita omisti 17 osakasta. Markkinatilanne alkoi palata jälleen normaaliksi vuonna 1919 ja vuonna 1922 Maria Lallukka myi vielä omista osakkeistaan osan  tukkuliikkeessä pisimpään olleille johtajille. Maria Lallukalle jäi kuitenkin tämän kaupan jälkeen vielä niukka osake-enemmistö.

Juho Lallukka tukkuliikeensä työhuoneessa.

Myös sukututkijan roolissa ansioitunut Jalmari Finne ohjeisti Maria Lallukkaa muuttamaan testamenttiaan välttääkseen ahneiden sukulaisten haaskalle tulemista Marian kuoleman jälkeen. Maria tekikin tässä yhteydessä testamenttiinsa muutoksia ohjeistuksesta vaarin ottaneena. Vuonna 1920 Maria Lallukan terveys oli alkanut oikutella ja hän vietti mielellään aikaansa paljon Liimatassa luonnon keskellä. Maria alkoi kärsiä unettomuudesta ja hän käytti lopulta unilääkkeitä nukkumiseen. Hyvin uupuneena Maria saapui kesällä 1923 Liimattaan ja vain viikon sairastettuaan kuoli 4.6.1923 vain 65-vuotiaana.

Oivallinen suunnittelu takasi Lallukoiden nimen säilymisen jälkipolville pitkälle tulevaisuuteen. Kun Lallukoiden kodin irtaimistot, kaikki kiinteistöt ja rahaksi muutettava omaisuus oli myyty, oli Juho Lallukan kuolinpesässä 6,4 miljoonaa markkaa rahaa. Nyt olivat jo kasassa Juho Lallukan haaveileman taiteilijakodin rakentamiseen tarkoitetut varat. Maria Lallukan kuolinpesässä oli varoja 5.4 miljoonaa markkaa, josta summasta Maria Lallukka oli määrännyt puolet käytettäväksi Viipurin kirjastotalon rakentamiseen. Lallukan taiteilijakoti Helsingissä ja Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto ovat todellisia Lallukoiden elämäntyön muistomerkkejä.

Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto.

Vaikka Lallukoiden avioliitto oli lapseton, oli Juho Lallukka jo 1900-luvun alkuun tultaessa koonnut merkittävän varallisuuden liiketoimillaan. Lallukat olivat varmaankin pitkään ja hartaudella miettinet testamenttiaan ja molemmat puolisoista olivat jo tottuneita hyväntekijöitä ja kulttuurityön tukijoita. Juho tunnettiin jo Käkisalmenvuosiltaan (1886-1890) lähtien julkisuuden henkilönä, puhujana, vaikuttajana, kirjoittajana sekä yhdistys-ja kunnallismiehenä. Eikä vain Karjalassa, sillä Juho Lallukka vaikutti myös valtiopäivillä ja toimi Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostossa. Lallukat laativat siis vuonna 1908 keskinäisen testamentin, jonka varaan rakentuivat aikanaan taiteilijakoti Lallukan säätiön perustaminen Suomen Helsinkiin.

Maria Lallukan kuoleman jälkeen sinetöity testamentti avattiin 11.6.1923 Viipurin raastuvanoikeuden ensimmäisen osaston istunnossa. Lallukoiden kasvattitytölle ja Lallukoiden sukulaisille ja muille läheisille (yhteensä 15 henkilöä) määrättiin jaettavaksi 3 000-75 000 markan suuruisia legaatteja yhteensä 418 000 markalla. Viipurilaiselle ja Karjalaiselle Osakunnalle sekä Suomen Liikemiesten Kauppaopistolle määrättiin kullekin 50 000 markkaa. Humalaisten kylälle 25 000 markkaa ja Räisälän kunnalle 100 000 markka. Siirlahden kansakoulu sai 10 000 markkaa, Suomalainen Taideakatemia, Suomalainen Kaunokirjailijaliitto, Suomalainen Kirjallisuuden Seura, Viipurin kaupunki sekä Teollisuuden- ja Liikkeenharjoittajien Seura Pamaus saivat kukin 100 000 markkaa.

Lallukoiden hautamuistomerkki on nykyään siirrettynä Lappeenrannassa.

Näiden määräysten jälkeen lopusta omaisuudesta oli perustettava rahasto, jolla kartutetaan rahapottia "siihen asti, kunnes sillä voidaan perustaa ja ylläpitää Taiteilijakotia Helsingissä". Mukana oli lisäksi määräys, että jos samaa tarkoitusta varten olisi jo perustettu vastaava rahasto, tulisi tämä perustettavan rahaston varat liittää jo olemassa olevaan rahastoon.

Maria Lallukka oli kesäkuussa 1919 tekemässään testamentissa peruuttanut oman osuutensa yhteisestä testamentista ja määrännyt kuinka hänen varansa jaetaan Marian kuoleman jälkeen. Näissä jako-osuuksissa on nähtävissä myös Jalmari Finnen hienovaraista ohjailua. Puolet Maria Lallukan pesän varoista käytettäisiin Viipurin kirjaston perustamiseen ja loppu varallisuus jaettiin 20 osaan, jotka hän halusi tieteiden ja taiteiden tukemiseen, jakaa omille sukulaisilleen ja läheisilleen sekä hyväntekeväisyyteen. Kolme jako-osuutta sai Suomen Historiallinen Seura. Muita lahjoituksen saaneita olivat mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Taideakatemia, Viipurin Taloudellinen Korkeakouluseura, Suomalainen Ooppera, Suomen Liikemiesten Kauppaopisto, yhdistys Vanhainkoti Viipuriin, Viipurin köyhien kansakoululaisten ravitsemistyö sekä Häkli, Lallukka ja Kumpp. Oy:n palveluksessa olevat henkilöt, Maria Lallukan omaiset ja Juho Lallukan veljen lapset.