tiistai 30. huhtikuuta 2019




Inonotus obliquus eli pakurikääpä – sienestä käytetään useimmiten nimeä chaga – on lehtipuiden patogeeni, joka saa kasvualustansa pääosin joko kuolleista tai elävistä koivuista. Kääpiä on tavattu kyllä myös pyökeissä, valkopyökeissä, jalavissa, saarnissa ja pihlajassa sekä huvin harvoin harmaa- ja tervalepässä, mutta vain koivun rungoissa kasvaneet pakurit ovat perusteellisten tieteellisten tutkimusten jälkeen kulkeutuneet lääkinnällisiin käyttötarkoituksiin. Nämä lahottajasienet voivat kasvaa elävässä puussa jopa yli kahdeksankymmentä vuotta, mutta keskimäärin pakurikääpä surmaa isäntäpuunsa 7-12 vuodessa sairastumisesta. Pakurikääpää tavataan etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeellä. Maailmanlaajuisen sienituotannon taloudellinen arvo nousee vuositasolla kymmeniin miljardeihin euroihin, joka on täysin verrattavissa mm. kahvin tuotannon määrään.

Perinteisistä ruokasienistä poiketen lääkinnälliset sienet ovat yleensä puiden kylkiin kasvavia kääpiä. Sienet ovat aikain kuluessa joutuneet kilpailemaan täysin poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa monenlaisia mikrobeja vastaan kehittäen kyvyn tuottaa mm. antibiootteja ja antiviraalisia yhdisteitä, joista on havaittu tutkimuksissa laajoja terapeuttisia hyötyjä myös nisäkkäille. Monista lääkinnällisistä sienistä on aikain saatossa lääketeollisuus kehittänyt tärkeitä lääketuotteita, kuten esim. penisilliini (Alexander Flemingin löytämä antibiootti 1920-luvun lopussa, jolla hoidetaan monia tulehdussairauksia), erytromysiini (vuonna 1952 markkinoille tullut makrolideihin kuuluva bakteerien lisääntymistä estävä antibiootti, jota käytetään penisilliinille allergisille potilaille), griseofulviini (hoidetaan mm. sieni-infektioita vaikuttamalla solujen jakautumiseen) ja syklosporiini (solusalpaaja, jolla hoidetaan mm. reumasairauksia). Meillä Suomessa kaikkein eniten käytetyt lääkinnälliset sienilajikkeet ovat pakurikääpä (Inonotus obliquus), lakkakääpä (Ganoderma lucidum), arinakääpä (Phellinus igniarinus), silkkivyökääpä (Coriolus versicolor), siiliorakas (Hericium erinaceus), männyntuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake), taulakääpä (Fomes fomentarius), kantokääpä (Fomitopsis pinicola), pökkelökääpä (Piptoporus betulinus), osterivinokas (Pleurotus ostreatus) ja eri loisikkalajikkeet sekä Ganoderma-suvun käävät.

Tiettävästi maailman isoin elävä organismi on sieni, joka löytyi 1990-luvun lopussa amerikkalaismetsästä. Sienen iäksi on arvioitu noin 2 400 vuotta ja se kuuluu mesisieniin. Tämä Armillaria solipides-lajin sieni levittäytyy 880 hehtaarin alalle, joka peittoaa 8,8 neliökilometrin pinta-alan ja vastaisi siis kooltaan 1 665:ttä jalkapallokenttää. Ensimmäiset arkeologiset löydöt sienten käytöstä löytyvät Algerialaisista luolista havaittuihin Tassili n’Aijer kalliomaalauksiin, jotka on ajoitettu ajalle 3 500 eaa. Jo muinaiset egyptiläiset hyödynsivät sieniä 4 500 vuotta sitten. Kreikkalainen lääkäri Dioscorides kuvaili lehtikuusenkäävän (Fomitopsis officinalis) tuberkuloosilääkkeeksi kirjassaan De Materia Medica.

Käävät ovat pienestä koostaan huolimatta suuria toimijoita metsissä ja koko ekosysteemissä. Kääpäsienet hajottavat entsyymeillään kuollutta kasviainesta; kääpäsienet levittävät rihmastonsa lähes aina puun sisälle tai maaperään näkymättömiin. Itiöt muodostuvat itiöemän alapinnan pilleissä ja näiden itiöiden avulla käävät lisääntyvät. Käävät lahottaessaan kantoja, pökkelöitä ja pudonneita oksia muuntavat puuaineksen vaikeasti hajotettavat selluloosa- ja ligniiniyhdisteet epäorgaaniseen muotoon; näin kasvillisuus pystyy jälleen käyttämään tämän uuteen kasvuun. Lopullisesti hajonnut puuaines näin ravitsee maaperän ja ravinteiden kiertokulku jatkuu edelleen; maaperä ei näin köyhdy ja metsä säilyy ekologisesti toimivana yksikkönä.

Pakurikäävästä löytyy sangen monia edullisia aineita, kuten vitamiineja ja kivennäisaineita aina fenoleihin, hiilihydraatteihin ja steroleihin asti. Pakurikäävän antioksidanttiarvo on huomattavan korkea ja pakurikäävässä yhdistyvät koivun ja kääpäsienen kaikki vaikuttavat aineosat hienosti. Pakurikäävästä on tunnistettu yli 200 bioaktiivista yhdistettä. Pakurikäävässä on useita immunostimulanttisia polysakkarideja, kuten esim. alfa- ja betaglukaaneja sekä heteroglukaaneja. Pakurikääpä sisältää suuria määriä superoksididismutaasi-entsyymiä, joka on kehomme  voimakkaimpia antioksidantteja. Pakuri tunnetaan yleisesti vahvana adaptogeenina ja toonikumina, jolla on hyvin pitkään korjattu kuntoa ja autettu jaksamaan. Aasiassa ja Venäjällä pakuri on vuosisatoja ollut käytössä syöpälääkkeenä. Pakurin on havaittu vahvistavan sydämen toimintaa sekä laskevan kolesteroliarvoja. Myönteisiä vaikutuksia on ollut myös 2-tyypin diabetekseen ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin.

Pakurikäävän itiöemä sijaitsee koivun rungon sisällä ja rungon kyljessä oleva musta pahka on sen kasvannainen. Näiden ero opittiin tuntemaan vasta hieman yli 75 vuotta sitten. Pakurikäävät jakautuvat joko yksi- tai monivuotisiin lajikkeisiin niiden itiöemän iän perusteella. Yksivuotiset kääpälajit kasvattavat uuden itiöemän – usein yli puoli metriä pitkät ja n. senttimetrin paksuiset resupinaattisesti puun kuoren ja rungon väliin - joka vuosi, ja monivuotiset lajikkeet kasvattavat itiöemäänsä muutamista vuosista jopa muutamaan kymmeneen vuoteen. Pakurikääpää esiintyy etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeellä 40 ja 68 leveyspiirien välillä. Suurimmat esiintymisalueet sijaitsevat Venäjällä, Kanadassa, Yhdysvalloissa sekä Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Islannissa, Baltian maissa ja Pohjois-Aasiassa.

Laaja-alaisessa Suomen metsien terveystilaa luotsanneessa tutkimuksessa vuosina 2005-2011 tutkittiin 8 846 hies- ja rauduskoivua, joista löytyi 19:ssä koivussa (0,21 %) pakurikääpä. Vuosia 1998-2004 Pohjois- ja Itä-Suomessa toteutetussa vanhojen metsien inventoinnissa pakurikääpä paikallistettiin kuuluvan kymmenen yleisimmän ja laajemmin levinneiden kääpiemme joukkoon. Ilmeisesti Ruotsin ja Suomen tilanne kääpien suhteen ei poikkea kovin olennaisesti toisistaan; Pohjois-Ruotsissa koivua lahottavista tekijöistä 30 % johtuu pakurikäävästä, mutta Etelä-Ruotsissa vastaava luku on vain 6 %. Suomen Metsäntutkimuslaitoksen 10. valtakunnalliseen  metsien inventointiin perustuen on päädytty laskelmaan, että Suomessa on n. 2,3 miljoonaa hehtaaria hies- ja rauduskoivuvaltaista metsä- tai kitumaaksi määriteltyä aluetta. Vuonna 2010 Foodwest Oy hankkeessaan pakurikäävän määräksi Suomessa tullut arvioon 1-2 kg/metsähehtaari, mikäli metsän valtalaji on joko hies- tai rauduskoivu. Näin laskien pakurikääpää esiintyisi maassamme arviolta 2-4,5 miljoonaa kiloa.

Huolimatta pakurikäävän suhteellisesta yleisyydestä Suomessa, on käävän esiintyminen huolestuttavasti harventunut viimeisen sadan vuoden aikana mm. nykyisen metsänhoidon seurauksena, jolloin vanhaa koivukkoa löytyy enää metsissämme selkeästi vähemmän aikaisempiin aikoihin verrattuna. Toisaalta elinvoimainen metsäluonto vaatisi kääpälajiston kasvupohjaksi myös paljon nykyistä suurempia alueita vanhoja kuusi- mänty- ja haapapuuvaltaisia metsien olemassa oloa. Hiljakseen lahoavan puun kuolema on ylväs ja arvokas kaari, jossa piilee monivuotisen elämän edellytys ja elämää ylläpitävä voima.

Pakurikääpää on ja sen sisältämiä yhdisteitä on tutkittu kemiallisesti kattavasti jo 1950-luvulta lähtien ja tutkimus jatkuu tälläkin vuosituhannella yhä edelleen. Pakurikäävästä on tunnistettu jo yli 200 bioaktiivista yhdistettä, kuten mm. sterolit, polysakkaridit, erilaiset mineraalit ja fenoliset yhdisteet. Tutkijoille selvisi, että pakurikäävän ravitsemuksellinen profiili poikkeaa huomattavasti kaikista muista lääkinnällisistä sienistä ja pakurikäävän antioksidanttisuusarvo on huomattavasti korkeampi kuin millään muulla tunnetulla lääkesienellä. Tutkijoita on erityisesti kiinnostanut pakurikäävästä suurina pitoisuuksina löytyneet betuliini, betuliinihappo sekä betuliinin muut eri johdannaiset. Luonnostaan betuliinia esiintyy suurina pitoisuuksina mm. koivun tuohessa, josta pakurikääpä käytännöllisesti syö isäntäpuunsa sisältämät lääkinnälliset yhdisteet muuttaen nämä yhdisteet ihmiselle helpommin imeytyvään muotoon.

Kaikki lääkinnälliset sienet sisältävät käytännössä suuria pitoisuuksia monimutkaisia sokeriyhdisteitä, kuten esim. beetaglukaaneja, joiden vaikutuksia tutkijat ovat selvittäneet viime vuosikymmeninä. Pakurikäävässä on tämän lisäksi myös mm. hetero- ja alfaglukaaneja sekä proteiiniin kiinnittyneitä xylogalaktoglukaaneja, jotka värjäävät pakurikäävän sisäosat kanelinruskeaksi. Pakurikäävän hiilenmusta kuorikerroksen väri taas johtuu pääosin kasvannaisen sisältämästä hyvin korkeasta melaniinipitoisuudesta. Tämä väripigmentti on voimakas antioksidantti, joka suojelee DNA:ta esim. säteilyn aiheuttamilta vaurioilta.


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019


Ehkä kaikkein legendaarisin kieltolainaikaisista pirtun salakuljettajista oli Viipurissa syntynyt merikapteeni ja Viipurin merenkulkukoulun rehtori Ivar Alfred Niskan ja muusikko Hilda Niskan (o.s. Schlüter) nuorin poika, jalkapalloilija, perämies ja salakuljettaja Algoth Johannes Niska (s. 5.12.1888 Viipuri ja k. 28.5.1954 Helsinki). Kun perheen isä, merikapteeni Niska, kuoli 18.8.1903 vain 56-vuotiaana sydänhalvaukseen, muutti perhe seuraavana vuonna Viipurista Helsinkiin. Algoth Niska kävi koulunsa Nya svenska läroverketissä, mutta nuoruus oli Algothille hyvin levotonta aikaa; hän jäi usein kiinni varkauksista ja joutui välillä sukulaistensa luokse Raaheen käytöksensä vuoksi. Algoth Niskan tytär, Magda, on iskelmälaulaja Dannyn eli Ilkka Lipsasen äiti. Algoth Niskan sisaruksista tuli vahvoja taiteilijoita; Adolf Niska oli oopperabaritoni, Ester Niska sopraanolaulaja, Bror Niska operettilaulaja sekä Aina Niska päätyi tanssitaiteilijaksi.

Rautaisen fyysisen kuntonsa Algoth Niska hankki jo nuorena erityisesti harrastamalla jalkapalloa. Algoth Niska pelasi vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa Suomen maajoukkueessa, joka tuolloin saavutti neljännen sijan kisoissa. Algoth Niska pelasi Suomen maajoukkueessa vasempana laitahyökkääjänä ja Suomi voitti jatkoajalla Italian 29.6.1912 pelissä, joka päättyi lukemin 3-2. Suoritus lienee yhäti kaikkien aikojen meikäläisten miesten paras maajoukkuesaavutus, sillä Suomen taakse jäivät tuolloin mm. Italia ja Venäjä. Algoth Niskan kansainvälinen jalkapalloura päättyi Tukholman kisojen pronssiotteluun, mutta kotimaassa hän oli vielä vuonna 1916 voittamassa Klifferin joukkueelle toista mestaruutta. Ensimmäisen avioliittonsa Algoth Niska solmi 11.9.1917 Helsingissä Magda Aufrichtigin kanssa, mutta avioliitto päättyi avioeroon vuonna 1924. Seuraavakin avioliitto – joka sekin päättyi eroon – kursittiin kokoon 21.7.1927 Maarianhaminassa parikymppisen Celia Anderssonin kanssa; tästä toisesta avioliitosta todistuksena on poika, Jack.

Isänsä viitoittamalla esimerkillä myös Algoth Niska opiskeli merenkulkua ja suoritti perämiehen tutkinnon. Vankan kokemuksen merenkäynnistä Algoth Niska hankki laajasti niin eurooppalaisilla merillä kuin Etelä-Amerikassakin; varsinkin kielien opiskelu oli hänelle helppoa. Suomessa kieltolain astuessa voimaan 1.6.1919 alkoivat Algoth Niskan liiketoimet salakuljetuksen parissa kukoistaa. Yli kaksi prosenttia alkoholia sisältävien aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus sekä varastointi oli laitonta ja alkoholin käyttö sallittiin ainoastaan lääkinnällisiin, teknillisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin. Kieltolain aikana Suomessa alkoholin kulutus ei kasvanut ja absoluuttiseksi alkoholiksi muutettu keskikulutus oli tuolloin kaksi litraa henkilöä kohdet, kun se nykyään on n. kymmenen litraa henkilöä hohden. Algoth Niska salakuljetti pirtua Suomen rannikkoalueelle ankkuroiduista saksalaisista ja virolaisista laivoista ja myi sen edelleen Helsingin hienostopiireille.

Vielä myöhemmin Algoth Niska hankki viinaa salakuljettamalla Ruotsista, jossa ei säädetty kieltolakia. Pirtukauppa saattoi olla hyvin hohdotonta ja arkista kauppaa, jota usein harrasti köyhät työläiset vaikeina aikoina ja jopa naiset olivat myyjinä. Toisinaan Algoth Niska jäi toimistaan myös kiinni 1930-luvulla ja sai rangaistukseksi lyhyitä vankilatuomioita, mutta oman kertomansa mukaan Niska ei koskaan ampunut poliisia kohden eikä vastustanut poliisia. Salakuljettajien kuningas Algot Niska ennätti kirjoittaa elämäkertansa, Seikkailuni (Mina äventyr), vankilassa ollessaan. Vapauduttuaan vankilasta Algoth Niska palasi aina kieltolain aikana liiketoimiaan jatkamaan ja hänet lopulta etsintäkuulutettiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Ruotsista Algoth Niska karkotettiin vihdoin vuonna 1932 ja tämän jälkeen Algoth Niska asuikin Riiassa, Tallinnassa ja Danzigissa, nykyisessä Puolan satamakaupungissa, Gdanskissa, josta myös tuotiin paljon viinaa Suomeen.

Smuglareiden nerokkain innovaatio oli aikanaan pirtutorpedo; kulmaraudoista valmistettuja kartiomaisia kehikkoja, joita trokarit vetivät nopeilla, lentokoneen moottoreilla varustetuilla pirtuveneillään köydellä tai vaijerilla sidottuna muutaman metrin syvyydessä veneen perässä. Yhteen torpedokehikkoon mahtui yleensä 92 kymmenen litraa vetävää pirtukanisteria eli 920 litraa pirtua ja kuivalla maalla tällainen lasti painoi tonnin, mutta meressä veneen perässä keveni lasti reiluun 50 kiloon. Torpedokehikon kylkeen sidottiin pitkällä narulla varustettu kangaspussi, joka täytettiin joko sokerilla tai suolalla.

Vaikka virkavalta toisinaa pääsi yllättämään smuglarin kesken toimiensa, pääsi kuljetusyrittäjä helposti lastistaan eroon katkaisemalla köydet tai vaijerin veneestään. Vain muutaman päivän jälkeen alkoi suola tai sokeri kangaspussissa sulaa ja pussi nousi meren pinnalle osoittamaan torpedon sijainnin pohjassa. Tässä vaiheessa smuglari yleensä kävi lastinsa taas sitomassa veneeseensä ja jatkoi matkaansa.

Isojen kanistereiden rinnalla nämä viina-alan todelliset ammattilaiset käyttivät myös muita astiakokoja, kuten esim. kekkua; astian nimi tuli ilmeisesti iloista humalatilaa kuvaavasta kekkulista. Suosittu oli myös noin puolilitraa vetävä pirtuastia, lahna, pläkkipellistä valmistettu litteä ja käyrähkö astia. Pläkkipellistä valmistettiin myös varttilitran vetoisia varpusia ja se sai nimensä aikansa suositusta Raittiuden ystävien laulukirjasta, sillä tiedettiinhän viinan kirvoittavan käyttäjänsä helposti vaikka laulusuorituksiin.

Toisinaan myös ammattismuglareilta kirposi pirtupulloja karkuun esim. pirtuverkon revettyä karille ja silloin todella nopeat rantojemme saalistajat vaikkapa puoshaalla tai uittokeksillä korjasivat ajelehtivia pirtupulloja parempiin turviin ja moni onnennoukkija teki kohtuullisia tilejä näillä saalispulloilla.

Suomen itsenäistyttyä Venäjästä varsinkin Seiskari saari itäisella Suomenlahdella nousi merkittäväksi pirtun salakuljettajien tyyssijaksi ja valkamaksi. Kalastus ja rannikkopurjehdus saivat väistyä Seiskarissakin pirtun salakuljetuksen jaloista. Saari oli kuin luotu salakuljettajien poukamaksi ja saarelaiset olivat vanhastaan oivallisia merenkävijöitä, joilla oli erinomaiset yhteydet esim. Viron suuntaan. Seiskari perheet ja suvut omistivat yhteisesti salakuljetuksessa käytössä olleet nopeat veneet, laivat ja verkot. Ensimmäisten nopeiden veneiden esikuvat saatiin Yhdysvalloista. Salakuljettajien varusteisiin lisättiin pian myös sukellusvarusteet lastien varastoimiseksi syviin vesiin. Mitä huonompi keli oli Suomenlahdella, sitä suurempia salakuljetusmääriä tuotiin kerralla. Kirkkaina ja valoisina öinä oli tulli hanakampi valvomaan salakuljetusta, ja silloin kuljetettavat lastit olivat pienempiä. Tulli oli kovin hampaaton salakuljettajien perässä pysymään ja vasta vuonna 1930 perustettu merivartiolaitos sai uudempaa kalustoa ja pääsi pureutumaan tarkemmin alaan.

Kieltolain idea perustui alkujaan 1800-luvun lopulla nousseeseen raittiusaatteeseen, ja odotukset ainakin olivat kieltolaista kovat; sen uskottiin täysin lopettavan alkoholin käytön Suomessa. Kun näin ei käynytkään, oli pettymys kieltolakiin suuri ja samalla sen arvostus suli jopa yhteiskunnan eliitin silmissä. Alkoholista oli tullut niin vahvasti osa tapakulttuuria kaikkialla. Kieltolaki julmensi juomatapoja ja siirsi kulutusta miedoista alkoholeista väkevämpiin viinoihin. Yleinen lainkuuliaisuus heikkeni kieltolain voimassa ollessa ja laki synnytti nyt ensimmäistä kertaa todellista järjestäytynyttä rikollisuutta Suomen maaperälle.

Kieltolain loppuaikoina Suomeenkin iski lamavuodet ja valtio olisi tarvinnut tarpeellisia verotuloja. Kaikkien puolueiden ohjelmissa laki kuitenkin mainittiin ja esuskunnan enemmistö seisoi kieltolain takana, joten lakia ei välttämättä ollut kovin helppo muuttaa. Joukko pääkaupunkiseudun aktiivisia naisia alkoi kerätä kansalaisadressia kieltolain kumoamisesta ja kansanäänestys asiasta järjestettiin joulukuussa 1931. Yli 70 prosenttia äänestäneistä kannatti kaikkien alkoholijuomien sallimisen ja näin selvällä enemmistöllä myös asian päätös eduskunnassa oli helppoa. No, mistä tulee kansakunnan muistiin tatuoitu numerosarja 5-4-3-2-1-0? Suomen eduskunta sääti uuden väkijuomalain helmikuussa 1932, jonka mukaan Oy Alkoholiliike Ab sai yksinoikeuden tuoda, valmistaa, viedä ja myydä alkoholijuomia. Ensimmäinen Alko aukaisi ovensa 5.4.1932 klo 10.

Entä miten kävi Algoth Niskan liiketoimille? Niska tutustui vielä vuonna 1938 natseja Suomeen paenneeseen Itävallan juutalaiseen liikemieheen Albert Amtmaniin. Tästä innostuneena Niska keksi liikeideakseen salakuljettaa juutalaisia Saksan hallitsemilta alueilta. Varsinainen liikeidea oli väärentää Suomen passeja ja myydä niitä uhreille. Tällä toiminnalla Algot Niskan arvellaan tienanneen n. 2,5 miljoonaa markkaa eli nykyisiä euroja n. 800 000 euroa. Algoth Niskalla todettiin aivokasvain, jonka vuoksi hän kuoli 28.5.1954 Helsingissä ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle. Lars Huldén ja Bengt Ahlfors kirjoittivat vuonna 1977 Algoth Niskasta kertovan musikaalin, jonka sävelsi Lasse Mårtenson. Suomeksi sitä esitettiin nimellä Pirtukuningas ja Vilgot Seikkailija.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019




Hermann Karl Heinrich Kauffmann syntyi Ruotsin Göteborgissa 18.8.1840 ja on kuollut Viipurin lähellä Nurmissa 12.6.1908. Göteborgiin Kauffmannin perhe tuli isän työn perässä; isä oli Göteborgin kaupunginarkkitehti Heinrich Hieronymos Kauffmann, joka syntyi Saksan Eutinissa 1.6.1800 ja kuoli Ruotsin Göteborgissa 4.5.1860. Hermann Kauffmannin äiti, Juliana Charlotte Steure syntyi myös Saksan Eutinissa ja menehtyi 20.7.1874 Göteborgissa. Hermann Kauffmann aloitti opintonsa göteborgilaisessa Peterin yksityiskoulussa ja vuonna 1849 Hermann Kauffmann siirrettiin yksityiseen Ulman ja Bergin kouluun oppilaaksi.

Täältä Kauffmann pääsi lopulta kymnaasiin opiskelemaan ja päästötodistuksen hän sai vuonna 1855. Kesän 1855 Hermann Kauffmann vietti Holsteinissa, Saksassa, mutta syksyksi Kauffmann palasi Göteborgiin aloittelemaan teknillisiä opintoja Chalmersin (Chalmers tekniska högskola, CTH) opistossa. Yksityisen opiston perusti 5.11.1829 William Chalmers lahjoituksensa turvin. Yliopisto siirtyi Ruotsin valtiolle vuonna 1937, mutta jälleen vuodesta 194 lähtien yliopistoa on ylläpitänyt yksityinen säätiö. Hermann Kauffmann sai opistosta päästötodistuksen käteensä kahta vuotta myöhemmin ja hänet arvioitiin hyvin arvosanoin; kuudessa oppiaineessa hänet palkittiin erikoistunnustuksella, hopeamitalilla.

Isänsä, kaupunginarkkitehti Heinrich Kauffmannin, suhteilla nuori Hermann Kauffmann päätyi Nyköpingin konepajaan töihin; työt hän aloitti konepajalla piirtäjänä kesällä 1957. Parin vuoden päästä Hermann Kauffmann itse pyysi ja pääsi konepajan asennusosastolle saadakseen käytännön kokemuksia paremmin. Vuonna 1860 Hermann Kauffmannille tarjottiin isoa tehtävää; täytyi rakentaa suuri höyrysaha Waldemarsvikiin ja tämän vuoksi hän irtisanoutui tehtävistään Nyköpingin konepajalla. Konepajalle Hermann Kauffmann palasi kuitenkin elokuussa 1860 vielä saadakseen lisäoppia konepajan laivanveistämöllä.

Hermann Kauffmannilla oli tarkoitus toukokuussa 1862 matkustaa Englantiin seuraamaan höyrylaivojen rakennustekniikan kehitystä, mutta tämä suunniteltu matka ei koskaan toteutunut. Matkasuunnitelman sotki Kauffmannin ystävä, A. J. Lundahl, joka jo tuolloin toimi Tampereella konepajan johtajana. Lundahl sai houkutelluksi Hermann Kauffmannin Suomeen ja lopulta tarjosi vielä oman työnsäkin - Lundahl itse poistui takaisin Ruotsiin - vuonna 1866 Tampereella Hermann Kauffmannin hoitoon.

Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Osake-Yhtiö oli vuoden 1867 alussa ostanut Helsingin laivatelakan ja Hermann Kauffmann nimitettiin tämän konepajan johtajaksi vuoteen 1870 asti. Koska Kauffmann joutui samanaikaisesti johtamaan ja valvomaan myös pellavatehtaan kehräämön ja kutomon rakentamishankkeita, hänen oli pakko luopua Helsingin laivatelakan vetämisestä; jo pelkästään Helsingin matkoihin tärveltyi tuon ajan kulkupeleillä kohtuuttomasti aikaa.

Vuosina 1862-1863 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepaja valmisti Hermann Kauffmannin piirustusten mukaisesti Näsijärvelle ensimmäisen rautaisen höyryaluksen, Ilmarisen, joka samalla oli myös ensimmäinen potkurialus Hämeen vesistöissä. Hermann Kauffmannin seuraava tilaus tuli sitten Venäjän hallitukselta; tilaus koski kanuunavenettä Suurruhtinas Wladimiria, joka valmistettiin samalla konepajalla vuosina 1863-1864. Vuosina 1864-1866 konepaja Tampereella valmisti siipirataslaiva Elias Lönnrotin sekä Tampereen ja Hämeenlinnan väliä kulkeneen Vanajan. Edellä mainitut höyryalukset hoitivat varsinkin tavaraliikennettä, kunnes vuonna 1876 raideliikenne Tampereelta Hämeenlinnaan oli mahdollista rautatien valmistuttua. Molemmissa laivoissa oli sekä matala- että korkeapaineiset sylinterit. Kanavien ahtaus rajoitti laivojen koon 100 jalkaan eli 30 metriin ja niiden höyrykoneet lämmitettiin haloilla; niiden koneista saatiin n. 120, korkeintaan 150 hevosvoimaa ulos. Hermann Kauffmannin ollessa konepajan johtajana konepajalla valmistui 33 höyrylaivaa. Tampereen konepaja valmisti laivojen ohella myös esim. höyrykoneita, erilaisia pumppuja, saharaameja, ventilaattoreita, puunjalostuskoneita.

Tampereelle oli Ruotsista siirtynyt Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n palvelukseen vuonna 1843 tehtaanpatruuna Johan Fredrik Gefwert (s. 4.11.1821 ja k. 11.1.1881) perheineen. Suku on vanhaa vallonilaista perua, ja suvun ensimmäiset jäsenet saapuivat jo Kaarle IX:n aikoihin asesepiksi Ruotsiin. Tampereen konepajan johtaja Hermann Kauffmann avioitui patruuna Johan Fredrik Gefwertin tyttären, Hilda Maria Gefwertin (s. 29.3.1848 Messukylä ja k. 1906 Viipuri) kanssa vuonna 1969. Vuonna 1862 alkanutta työtään Tampereen konepajalla Hermann Kauffmann hoiti yrityksen johtokunnan täydellä tuella aina vuoteen 1880 asti, jolloin Kauffmannille tarjosi työtä Pietarin paikallisen konepajan johtajana Ludvig Nobel. Hermann Kauffmann otti työtarjouksen vastaan ja erosi Tampereella konepajan johtajan paikalta.

Omissa muistiinpanoissaan Hermann Kauffmann kuvailee Pietarin konepajan aikojaan; Hermann Kauffmann toimi vuodet 1880-1900 Pietarin konepajan johtajana. Heti alusta asti hän laajensi konepajan tiloja aina niin paljon, kun konepajan tonttia oli käytössä. Onneksi alueita konepajallekin saatiin lisää laajennuksia varten. Konepajan työntekijämäärä kasvoi Hermann Kauffmannin kaudella runsaasti; hänen saapuessaan konepajalla oli 400 työmiestä ja kun hän jätti konepajan, siellä työskenteli jo 2 000 henkilöä. Suurimman osan ammattilaisista Hermann Kauffmann palkkasi Ruotsista ja Suomesta ja venäläiset kelpasivat ainoastaan aputöihin. Pietarin konepajan johtaja Hermann Kauffmannin oli todella vaikea hyväksyä venäläistä lahjusjärjestelmää, joka nosti lopputuotteen hintaa vääjäämättä. Hän ei tietysti voinut itse järjestelmälle mitään ja pakko oli hänenkin toimia järjestelmän ehdoilla. Hän ratkaisi tilanteen palkkaamalla sveitsiläisen, hyvin venäjää taitaneet insinöörin hoitamaan puolestaan lahjusasioita. Venäjän kieltä Hermann Kauffmann ei koskaan oppinut, ja Pietarissa työasiat aina hoidettiin tulkin välityksellä. Suomen hän oppi melko hyvin ja tuli puheissaan ymmärretyksi asioissaan.

Pietarin konepajan johtajan toimen Hermann Kauffmann jätti vuonna 1900, mutta toimi vielä hetken aikaa neuvottelevana johtajana. Lopulta hän palasi Suomeen viettämään eläkepäiviään ja kirjoittamaan erämaan rauhaan. Kalliola-nimisessä huvilassaan Viipurin lähellä hän viihtyi hyvin ja sai julkaistuksi vuonna 1902 tamperelaismuistojaan ruotsiksi kirjana, Muntra minnen från mellersta Tavastland. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1939 nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä sarjassa Tampereen Historiallisen seuran julkaisuja IV. Kirjan toinen painos julkaistiin vuonna 1967 nimellä Hauskoja muistoja Tampereen tienoilta. Kirjan kolmas painos oli näköispainos vuoden 1939 kirjasta ja se julkaistiin vuonna 1998 Tampereella.

Hermann Kauffman oli kovin mieltynyt jostakin syystä juuri Tampereen seutuun ympäristöineen, joten vaimonsa kuoltuakin vuonna 1906 Kauffmann hankki heille hautapaikan Tampereelta. 12.6.1908 päättyi myös Hermann Kauffmannin elämä ja hänet laskettiin samaan hautapaikkaan vaimonsa viereen lepäämään Tampereelle. Hermann Kauffmannia kuvailtiin ystävällisenä ja vilkkaana ihmisenä, joka ymmärsi myös huumoria ja sai luontevasti ystävyksiä kumppaneikseen.

tiistai 2. huhtikuuta 2019


Siinä kohdassa kotimaatamme, mihin Tampereen kaupunki ammoin perustettiin, on maisemaa ja seutukuntaa luonnollisena halkojana jakanut pitkä ja yhtenäinen harjurypäs. Harjujono lähtee kaakosta Kangasalan harjuina, jatkaa matkaansa luodetta kohden Kalevankankaan, Pyynikin ja Pispalan harjuina, siirtyen Pinsiön, Vatulanharjun ja lopulta Hämeen- ja Pohjankankaan harjuiksi. Harjujakso pidättää ylisen Satakunnan monihaaraisten reittien Längelmäveteen, Näsijärven ja Kyröselkään kerääntyneet vesimassat ja muutamissa paikoissa aukaisee niille pääsyn alisen Satakunnan yhteiseen elämänsuoneen. Ikivanhaa viljelyslaaksoa halkoo Kokemäenjoki, joka välistä järvenselän tapaisena suvantona tai syvän uurtuneena virtana soljuu aina mereen asti. Harjujonon luontaisiin yhtymä- ja solmukohtiin on syntynyt maakunnan kulttuuripaikkoja, portteja, joiden kautta etelästä asutus ja korkeampi kulttuuri on siirtynyt ja levittäytynyt ylämaiden aavoille saloseuduille.

Näistä em. porteista ehdottomasti tärkein on ollut Tammerkoski, koski,  jonka länsirannalle Tampereen kaupunki alunperin perustettiin. Täällä vesi on jo muinoin vähän kerrallaan kuluttanut harjukannakseen leveän uoman katkaisten Kalevankankaan ja Pyynikin harjumuodostelmat, ja syövyttänyt laakson kalliopohjaan koskiuurteen, jota pitkin Näsijärven vedet pääsevät laskeutumaan Pyhäjärveen. Tämä yhtymäkohta on ollut maantieteellisesti hyvin tärkeä ja merkittävä paikka, koska ylisen Satakunnan laajat latvavedet laskevat täällä ahtaampiin päävesiin ja jo ammoisista ajoista lähtien täällä on ollut ihmisasutusta ja taloudellista toimintaa löydettävissä.

Paikallisten tarinoiden mukaan näillä Tammerkosken seuduilla jo ennen suomalaista väestöä olisi asuttanut lappalaiset, jotka jo muinoin elivät Suomessa varsin paljon etelämpänä, kuin nykyään tiedetään. Lukuisat kiviaselöydöt puhuvat ainakin sen puolesta, että ihmiset jotka muinoin paikkakuntaa asustivat, ovat varmasti olleet ainakin metsästäjä- ja kalastajakansaa. Tarinat näistä asukeista ovat myös hämmästyttävän yksityiskohtaisia ja elämän makuisia, vaikka todellinen ajantieto puuttuukin. Satakuntalaiset tarinat osoittavat meille paikkoja, joissa suomalaiset ja lappalaiset olisivat taistelleet ja mainitsevat nimiltä lappalaisten muinaisia päämiehiä sekä kuvailevat lappalaisten pakoa suomalaisten asukkaiden tieltä. Ylä-Satakunnasta tuskin löytyy yhtään paikkakuntaa, jossa lappalaistarinat eivät olisi eläneet. Otetaanpa malliksi pari esimerkkiä:

Lempäälän pitäjän vanhassa kertomuksessa vuodelta 1791 kerrotaan lappalaisten olleen tämän seudun ensimmäisiä asuttajia ja heidän harjoittaneen kalastusta ja metsästystä varsinkin Rikalan, Tolvilan, Taipaleen ja Perälän puolella, joita kyliä tämän vuoksi kutsuttiin yhteisellä nimellä Lapinloukoksi. Myöhemminkin Liponselän molemmin puolin sijaitsevaa aluetta on kutsuttu Lapinkulmaksi. Lempäälässä on toiminut Lapinkulman kansakoulu ja Lempäälässä on myös ollut Lapin äänestysalue. Teiskossa erään tarinan mukaan paikkakunta olisi saanut nimensä lappalaisten päämieheltä, Teiskalta, ja nimi olisi sitten muuttunut Teiskoksi. Teiskossa kerrotaan Koljonsaaren "lappalaisten kirkosta" ja kuinka viimeisetkin lappalaiset karkotettiin seudulta laittamalla heidät hiihtämään yksitellen alas jyrkkää vuorta kahden hongan väliin ripustetun viikatteen alta. Ylöjärvellä ja Teiskossa elää tarinoita 1700-luvun lopulta, joissa kerrotaan löydetyn lappalaisten muinaisia muistomerkkejä heidän asutuksistaan näillä seuduilla. Tampere ei myöskään ole jäänyt osattomaksi lappalaistarinoista; lähellä Rauhanniemeä on Näsijärveen pistävä Lapinniemi. Reinholmin kokoelmista löytyy merkintä, että vanhoissa messukyläläisten tarinoissa mainitaan lappalaisten asuneen Näsijärven rantoja, ei kovinkaan monta sukupolvea sitten. Aitoniemen ja Lapinniemen seudut olivat aivan viimeiset lappalaisten asutuspaikat, josta väki siirtyi muualle kun peurat hävisivät alueelta. Messukyläläiset muistivat tuolloin vielä hyvin, kuinka - 1800-luvun puolivälissä - lappalaisia vielä kulki kulkuvälineenään ruuhi tai kaukalon tapainen, ja paikalliset kutsuivat lappalaiseksi mm. soikeaa nelikärkistä nahkasykkyä, joka pistettiin hevosen länkien välin kurehihnan alitse.

Yhtenä kiistattomana todistuksena tämän seutukunnan muinaissuomalaisesta metsästyselämästä voitaneen pitää sitä tosiasiaa, että Ylä-Satakunnan asukkaat ovat vanhimmalla keskiajalla pääosin veronsa suorittaneet maalliselle esivallalle ja kirkolliselle turkiksina. Vanhin piispanvero täällä on maksettu "valkonahoissa" eli kärpännahoissa. Verot oli maksettava "jousien" mukaan ja yläsatakuntalaiset aivan itse hankkivat veroturkiksensa. Vielä uuden ajan alussa veron maksajia kutsuttiin "kirkon oraviksi". Papeillekin oli Ylä-Satakunnassa maksettava alkujaan veroa valkonahkoina joka talolta. Hämeenlinnaan ja Kokemäenkartanoon tehtävät päivätyöt määriteltiin nekin jousittain ja vanhin varsinainen kruununverokin on Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa maksettu turkiksissa.

Vesistöjen vitkasti muuttaessa Tammerkosken seudun luontoa on myös sen luontoperäisissä kasvusto-olosuhteissa tapahtunut muutoksia. Vuodelta 1466 löytyy maininta Tammerkosken rannalle kasvaneista vaahteroista, kun ensikerran mainitaan "Vahteren mylly". Tuossa vaiheessa paikkakunnalta lienevät jo pähkinäpuukasvustot hävinneet tyystin. Ennen niitä oli yritetty säilyttää. Vuonna 1558 Pirkkalan talonpoikajoukkoa sakotettiin, kun he olivat kaataneet Taipaleessa sijainneen pähkinäpuumetsän. Isonjaon aikaisissa kartoissa löytyy Partolan ja Nuolialan vainiolla nimi Pähkinäkuru, joka viittaisi sielläkin olleen pähkinäpuukasvustoa. Tämän paikan kasvusto on mahdollisesti saanut alkunsa Hatanpään kylästä uuden ajan alussa sijainneen talon mailta. Talon ja talollisen nimi lienee ollut Pehkiö, Pehkeinen (Päckiö, Päckiä, Lasse Pechkeen).

Vielä silloin , kun Tammerkosken liepeillä on ollut suuria salomaita, on niissä myös ollut monenkarvaista metsäneläjää, sekä pieniä että suuria. Tammerkosken jakokunnan isonjaonkartoista löytyy sellaisia nimiä, kuin esim. Saukkolamminoja ja Kärpänmäki. Villipeuroista ja hirvistä ovat peräisin sellaiset nimet, kuten mm. Peuransaaret ja Hirviniemi Aitolahdella ja Hirvisaaret Pyhäjärvessä. Karhut ja sudet ovat olleet myös hyvin edustettuina seutukunnassa. Vielä 1700-luvulla sudet tekivät tällä alueella paljon tihutöitä; vuonna 1736 sudet tappoivat kartanosta hevosen, talvella 1738 sudet veivät kartanon navetan luukun kautta kolmekymmentä lammasta ja söivät ne. Vuonna 1939 sudet söivät kartanosta neljä lehmää. Blåfield tähdentää, että vuoden 1840 paikkeilla liikkui Erkkilän mailla, aivan keskustan liepeillä, emokarhu kahden poikasensa kanssa ja vuonna 1863 söi susi koiran keskellä kaupunkia. Kirjailija Hermann Kauffmann kuvailee näin: "Tampereen yhteiskunta 1860- ja 1870-luvuilla joutui heti järvien jäädyttyä susien jatkuvan piirittämisen alaiseksi, joiden hyvinpoljetut patrullitiet kiertelivät kaupungin ulkoaidalla. Pedot olivat niin pelottomia ja tunkeilevia, että ne kirkkaina ja pakkasina talviöinä saivat talonkoirat pitämään yhtämittaista haukkukonsertia." Vanhemmilla ajoilla harrastettiin kyläkunnittain tarpeellisia, yhteisiä karhun- ja sudenajoja. Vuosilta 1558-1559 mainitaan Keijärvellä, Pispalassa ja Tammerkoskella olleen sudenkuoppia, joihin saatiinkin jäämään kettuja ja susia. Vielä vuonna 1868 kertoo Blåfield saadun aivan lähellä kaupunkia kaksi sutta sudenkuoppaan.


Lukemattomat tarinat ja muistelot todistavat, että metsästyksellä kalastuksen ohella on ollut merkittävä tyyssija Tammerkosken alkukantaisen väestön keskuudessa. Vielä 1800-luvun puolivälissä taisi Messukylän Junkkarin vanhus tarinoida esi-isiensä peuranpyynnistä jäkälää kasvavalla Peuransaarella. Tuolloin esi-isät käyttivät pauloja pyytäessään peuroja ja valittivat peurojen potkineen paulojansa rikki. Apuun saapui kerjäläisukko Savosta, joka neuvoi avun tilanteeseen. Aitolahden Hirviniemestä on peräisin seuraava kuvaus hirvistä: "Vanhoina aikoina paikkakunnalla oli hirviä runsaasti. Ne ahdistettiin nykyisen Junkkarin maalla olevaan niemeen, Nupinnenään. Siitä ne hädissään uivat kapean Nupinlahden yli Vohlisaareen, jossa ne tavallisesti saatiin hengiltä, kun eivät enää jaksaneet uusia uintimatkoja tehdä. Siitä nimi Hirviniemi." Vielä 1800-luvun alussa käytiin alueella vinha hirvijahtia, josta Blåfield on muistiin kirjannut, että vuonna 1821 tapahtui Tampereen molemmin puolin suuri hirventappo; tapaus kuvaa kuuluisan karhunampujan Martti Kitusen päästäneen vuonna 1832 viimeiset tuon ajan hirvistä hengiltä Teiskolan Koljonsaaressa.

Peuroja ja hirviä pyydettiin rakennuttamalla myös alueella "aitoja" ja "hankaita" kuoppineen. Näistä pyyntipaikoista tulee herkästi mieleen sellaiset paikannimet, kuin Hankaniemi Teiskon Sääksniemen mailla, Aitomäki Takahuhdissa, Aitovuori, Aitoniemi, Aitosalo ja Aitolahti Aitolahdella. Naistenmatkan Aittokorpi saattaa myös olla perua metsäaitoista, jotka muinoin rakennettiin saaliin säilytyksen vuoksi. Pispalan Ansiokalliokin viittaa kantasanaan "ansio", joka oli muinoin ansainpitopaikka tai ansasarja. Putikko Nuolialan maalla on slaavilaisperäinen lainasana, joka tarkoitti matkaa, metsästäjän päivämatkaa pyydyksillensä.

Pyhäjärven eteläinen rannikko Tammerkosken länsipuolella näyttäisi pitempään uinuneen alkuperäisessä erämaan tilassa; alueelle tyypillisiä maja-liitteisiä paikannimiä tavataan mm. paikoissa, kuten Eerolan maja, Haikan majala, Majalan moisia ja Majala, kaikki kuitenkin Partolan ja Nuolialan alueella.