Viulun
ihmelapsenakin pidetty Heimo Verneri Haitto syntyi Viipurissa 22.5.1925 viulunsoittoa
harrastaneelle veturinkuljettaja-isälle. Isän työn perässä perhe kulkeutui ensin
Terijoelle ja sitten Tornioon, jossa Heimo vietti varhaislapsuutensa. Heimo
Haitto muisti itse jo kolmivuotiaana halunneensa isältään ensimmäisen kerran
viulua lahjaksi. Heimo Haitto aloitti viulunsoiton jo viisivuotiaana. Karhunpoika
sairastaa oli Heimo Haiton ensimmäinen viululla soittama kappale.
Isä alkoi
opettaa Heimolle viulunsoiton alkeita, mutta Heimo ei aloittanut soittoa
koskaan pikkuviululla, vaan aloitti suoraan harrastuksen kokoviululla. Pihaleikit
ja suksimäet olivat Heimolle mieluisia ja toisinaan tuppasi viulun
harjoittelukin unohtua. Isä keksi pojalle luvata uudet sukset joululahjaksi,
jos Heimo oppisi ulkoa yhden Kreutzerin etydin. Pian Heimo Haitto oivalsi, että
soittamalla voi tienata myös rahaa; viulu pakattiin äidin tekemään
kangaspussiin ja Heimo nähtiin soittamassa pihoilla, kapakoissa ja junissa.
Poika tunnettiin monissa paikoissa pikku pelimannina, jolle laitettiin rahan
keräämiseksi hattu kiertämään. Heimo Haitto keksi soittaa Tornion tullissa
Ruotsista tulleille matkustajille ruotsalaisia kansanlauluja. Kolikoita tuli
siihen malliin, että Heimon taskut olivat pullollaan rahoista, jotka Heimo
toimitti kotiin isälleen. Isä antoi Heimolle palkaksi yhden kruunun ja otti
loput rahat itselleen.
Heimo Haitto
pääsi jo varhain seuraamaan musiikkielämää hyvin läheltä, kun hän isän mukana
pääsi Tornion harrastajasinfoniaorkesterin konsertteihin – isä nimittäin soitti
tässä orkesterissa. Tornion kaupunginsairaalan ylilääkäri toimi tämän
harrastelijaorkesterin pianistina; lääkäri säesti mm. Heimo Haittoa Montin Csárdáksessa ja puhui Heimon isälle,
että poika pitäisi ohjata Viipurin musiikkiopistoon kunnollisen opetuksen
äärelle.
Melko pian
Heimon poikkeuksellinen lahjakkuus paljastui ja isä vei poikansa Viipuriin
kuuluisan musiikkipedagogin, Boris Sirpon, testattavaksi pojan ollessa talvella
1935 vain 9-vuotias. Heimo jännitti opettajansa tapaamista; äiti oli laittanut
pojalle matkaan uuden puvun, jossa oli samettikaulus sekä aivan uudet kengät.
Matkan varrella isä ja poika Haitto poikkesivat Oulussa tervehtimässä isän
viulistiystävää. Heimolla oli Viipurissa paljon ihmeteltävää, olihan Viipuri jo
1930-luvulla Suomen toiseksi suurin kaupunki.
Haitot saivat
odottaa audienssiaan odotushuoneessa noin puoli tuntia, ennen kuin vahtimestari
Hulda Puustell talutti Heimon Sirpon huoneeseen. Pitkän tovin Boris Sirpo vain
tarkkaili poikaa ja kysyttäessä mitä tämä halusi soittaa, vastasi Heimo, että
Montin Csárdásin. Siihen Sirpo ei suostunut, vaan pyysi Heimoa näyttämään
G-duuriskaalan, sekä lisäksi vielä muitakin asteikkoja kolmen oktaavin alalta.
Vasta skaalojen jälkeen Heimo sai luvan soittaa Montin Csárdásin. Viipurin
musiikkiopiston vuonna 1918 perustanut Boris Sirpo tarkkaili Heimon soittoa
ison pöytänsä takaa tarkkaavaisena. Sirpo vakuuttui Heimon lahjakkuudesta,
mutta ei kommentoinut Heimolle hänen soitostaan mitään, vaan vei pojan kädestä
pitäen opiston harjoitussaliin, jossa oli käynnissä kamariorkesterin
harjoitukset. Salissa Heimo sai soittaa opiston nuorille taiteilijoille. Tämän
jälkeen armenialainen Boris Sirpo kierrätti Heimo Haittoa soittamassa monien
eri opettajien luona opistossa.
Musiikkiopiston
esityksien jälkeen Haitot ja Sirpo siirtyivät Sirpon kotiin, joka sijaitsi opiston
naapurissa. Heimo ihaili kodin kaunista sisustusta ja öljymaalauksia, jotka
esittivät kuuluisia säveltäjiä. Sirpon kodissa Heimo tapasi myös professori
Sirpon vaimon, jolle sai soittaa myös viuluaan. Samaan aikaan Heimon isä ja
Boris Sirpo vetäytyivät kahdenkeskiseen neuvotteluun, jonka sisällöstä Heimo ei
osannut vielä arvata mitään. Kohta kuitenkin isä palasi neuvottelusta ja otti
poikansa syliinsä ja ilmoitti Heimolle: ”Poika, sinä jäät nyt tänne.” Isä
neuvotteli Boris Sirpon kanssa kovin ehdoin sopimuksen, jolla Sirpot ottivat
Heimon kasvattipojakseen koulittavaksi ammattiviulistiksi.
Heimon tuli
nyt omistautua täysin musiikille ja Sirpo laati hänelle tarkan
harjoitusohjelman, joka nyt tarkoitti myös pojalle suurta elämän muutosta. Poika
ei saanut olla ennen kahdeksaatoista vuotta täytettyään yhteydessä
vanhempiinsa. Osin tällä järjestelyllä Sirpot varmaankin hakivat lohdutusta
omaan suruunsa; Sirpojen Willy-poika oli hieman aikaisemmin tapaturmassa
kuollut jäätyään junanvaunun puskureiden väliin Viipurin satamassa. Boris
Sirpon tarkassa ohjauksessa Heimo Haitosta kehittyi hyvin nopeasti loistava
viulisti, jonka harjoituspäivän pituus oli 8-10 tuntia. Tiukkojen harjoitusten
jälkeen Heimo lähti isäksi kutsumansa Boris Sirpon kanssa kaupungille; tutussa kantakahvilassa
nautittiin baakelsit. Lahjakas poika oli myös hyvin herkkä ja tunteellinen, ja
hän saattoi liikuttua kyyneliin musiikista. Tällöin Sirpo saattoi lausua
hänelle: ”Heimo, älä ole sentimentaalinen!”
Kesälomilla
Heimo vietti aikaansa Sirpojen huvilalla Karjalan kannaksella, Perkjärvellä.
Kesälomat eivät tarkoittaneet taukoa viulunsoitosta, vaan aamulla professori
Boris Sirpo vei klo 8 kaikki mukana olleet oppilaansa mäntymetsään tekemään
sormiharjoituksia ja skaaloja soittamaan klo 11 asti. Sen jälkeen oppilaat
saivat mennä tunniksi uimaan; päivällisen ja päivälevon jälkeen jokainen
aloitti taas oman harjoitusohjelmansa kimpussa ahkeran harjoittelun omassa
huoneessaan. Iltaisin Sirpo järjesti oppilaille konsertteja. Eräänä iltana
Sirpo oli kutsunut huvilalleen Viipurin johtohenkilöitä konserttiin, jossa
Heimo Haitto pääsi ensimmäisen kerran esiintymään solistina Sirpon ohjauksessa.
Heimo Haiton
sorjat ja pitkät sormet olivat kuin tehty viulunsoittoa varten. Viipurin
musiikkiopistossa Heimo Haitto opiskeli viulunsoiton tueksi myös
musiikinteoriaa, orkesterisoittoa, orkesterinjohtoa, konserttimestarina
toimimista ja säveltämistä. Heimo itse kuvaili harjoitteluaan Sirpon
ohjauksessa seuraavalla tavalla: ”Sirpon ja minun väliin ei olisi mahtunut neulaakaan.
Jos pysähdyin hetkeksikään harjoituksissani, avain kääntyi ovessa ja Sirpo
astui sisään. Jos viulu ei ollut kädessä, hänen katseensa puhui enemmän kuin
tuhat sanaa. En uskaltanut laskea viulua kädestäni, vaikka olisin ollut kuinka
väsynyt. Ikkunastani katsoin ikätovereitani, jotka pelasivat pallokentällä
jalkapalloa. Kun soitto oli Sirpolle mieleen, hän ei koskaan kehunut, vaan
antoi käteeni markan ja sanoi: ’Menepä ostamaan jäätelö!’”
Heimo Haiton
viulunsoiton harjoitus vei niin paljon hänen ajastaan, että hän Viipurin
poikalyseota käydessään tarvitsi kahta yksityisopettajaa koulusta selvitäkseen.
Yläluokan poikien kanssa Heimo soitti koulun kvartetissa, jossa selloa soitti
Kalevi Tilli. Kalevi Tilli kuvaili Heimon soittoa näin: ”Hän soitti jo
alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista,
heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan
harjoitellut. Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän
aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena.”
Heimo Haitto ei yleensä jaksanut roikkua harjoituksissa pitkään, vaan
mielellään pakkasi viulunsa laatikkoon ja huikkasi sellisti Tillille: ”Hei
Kale, miu pittää tästä lähtee Salakkalahe luistinradall. Tytöt jo uottaa minnuu
siell.” Kun ikätoveri ja pulttikaveri Christer Sourander kyseli, miten Heimo
selvitti jonkun teknisesti mahdottoman paikan aivan ensi näkemältä, Heimo
vastasi hänelle: ”En mie tiijä, mie vaan soittelen.”
Syksyllä 1936
Heimo Haitto oli solistina Viipurin orkesterin lastenkonsertissa ja hän herätti
jo tuolloin ansaitusti huomiota teknillisellä sekä tulkinnallisella soitollaan.
Kuitenkin varsinainen nousu yleisön tietoisuuteen tapahtui ensikonsertissa
helmikuussa 1939 Helsingin konservatorion konserttisalissa järjestetyssä
konsertissa; nuori solistimme oli tuolloin vain 13-vuotias. Heimo Haitto sai
konserttiin lainaksi Guarnerin arvoviulun ja Vuillaume-jousen. Ensikonsertin
ohjelmassa olivat Mozartin A-duuri viulukonsertto, Vieuxtempsin d-molli
konsertto nro 4 ja Paganinin D-duuri konsertto. Loisteliaan ensikonsertin
jälkeen oli vuorossa hyvin pian myös toinen konsertti, joka myös radioitiin,
mutta omasta mielestään Heimo soitti tämän konsertin heikommin. Konsertin
jälkeen hän lukkiutui pukuhuoneeseensa itkemään ja silloin hänet pyydettiin
puhelimeen. Soittaja oli säveltäjä Jean Sibelius, joka tahtoi
henkilökohtaisesti kiittää hienosta esityksestä Heimoa.
Huhtikuussa
1939 Boris Sirpo ja Heimo Haitto osallistuivat Lontoossa Kuninkaallisen
Musiikkiakatemian nuorille viulisteille järjestämään suureen kansainväliseen
viulukilpailuun, joka oli tarkoitettu 17-18 vuoden ikäisille muusikoille. Heimo
Haitto sai osallistumiselleen kilpailuun erikoisluvan, sillä hän oli pian vasta
täyttämässä 14 vuotta. Kilpailu oli todella tasokas, sillä osallistujiakin oli
17 maasta. Heimo Haitto sai ennen kilpailua valita kirurgi Richard Faltinin
viulukokoelmasta arvosoittimen kilpailuun. Richard Faltin oli arvostetun
säveltäjän ja musiikinopettajan Richard Faltinin poika ja viipurilaisen
arvosoitinten keräilijän, Harry Wahlin, serkku. Haitto valitsi kokoelmasta
kilpailusoittimekseen Guarnerin valmistaman viulun.
Vasta
laivamatkan aikana Lontooseen Boris Sirpolle tuli tieto, että viulukilpailussa
täytyi soittaa myös yksi klassinen sonaatti pakollisten Paganinin ja Mozartin
viulukonserttojen lisäksi; Heimolla tällaista sonaattia ei vielä ollut
ohjelmistossa, ja niin laivalla alkoi ahkera harjoitus Tartinin
Paholaistrilli-sonaatin parissa, jonka Heimo kuitenkin oppi ulkoa soittamaan. Lontoossa
Heimo ei ennättänyt kilpailun lisäksi muuta nähdä, kuin hotellihuoneen. Boris
Sirpo kielsi kilpailupäivänä Heimolta harjoittelun ja toi hänelle
hotellihuoneeseen vain appelsiinin syötäväksi ja jännitysromaanin luettavaksi. No,
kansainvälisen viulukilpailun voitti sitten Heimo Haitto, ja joidenkin
arvioiden mukaan vieläpä ylivoimaisesti. Boris Sirpo luonnehti kisaa Helsingin
Sanomille näin: ”Unkarilainen ja tsekkiläinen soittivat mielestäni kuin
paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkea, en uskaltanut toivoa Heimon
sijoittuvan edes alkupäähän.”
Kansainvälisen
viulukilpailun voiton palkintona Heimo Haitto sai rahallisen palkinnon myötä
myös oikeuden opiskella usean vuoden ajan Lontoon Musiikkiakatemiassa; jo
aikaisemmin Heimo Haitto oli saanut Suomen 10 000 markan stipendin Suomen
valtiolta kotimaan opintoja varten. Suomalaiset lehdet kilvan kirjoittivat
Heimo Haiton tulevaisuudensuunnitelmista; ensin Heimon oli tarkoitus suorittaa
koulu loppuun Suomessa ja sen jälkeen ottaa voitolla saavuttamansa opintopaikka
Lontoossa vastaan. Lontoon voittoisan kokemuksen jälkeen Heimo Haitto sai Boris
Sirpolta kolme uutta viulukonserttoa työn alle opeteltavaksi: Lalon,
Sibeliuksen ja Tshaikovskin konsertot.
Vielä samana
kesänä 1939 kesänä maisteri Toivo Särkkä ohjasi Heimo Haitosta kertovan
elokuvansa, Pikku pelimanni, jossa Heimo näytteli itseään pääroolissa.
Myöhempinä vuosinaan Heimo Haitto on muistellut kesää 1939 lapsuutensa
onnellisempana aikana. Samana vuonna Heimolla oli esiintymisiä radiossa ja
monissa konserteissa solistina. Lokakuussa 1939 Heimo Haitto soitti vielä
useita konsertteja Pohjois-Suomessa Punaisen Ristin hyväksi sekä soitti 21.11.1939
Helsingin Messuhallissa hyväntekeväisyyskonsertin, jossa oli läsnä 4 000 ihmistä.
31.11.1939 syttyi talvisota ja ensimmäisten pommitusten jälkeen Heimo Haitto ja
Boris Sirpon anoppi, Anna Ollberg, poistuivat evakkojunalla – Boris ja Greta
Sirpo seurasivat heitä pari päivää myöhemmin - Viipurista Tornioon, josta
pakomatka jatkui Ruotsiin ja reissu muuttui hyväntekeväisyyskiertueeksi, kun
Heimo Haitto keräsi soitollaan rahaa hätää kärsiville Suomessa mm.
konsertoimalla Tukholmassa, Malmössä, Göteborgissa ja Oslossa. Tukholmassa Heimo
Haitto sai hoviviulutehtailija Otto Sandtilta lahjaksi tämän parhaan viulunsa.
Pohjoismaista
konserttikiertuetta seurasi puolentoista vuotta kestänyt konserttikiertue
Kanadassa ja Yhdysvalloissa; Heimo Haitto keräsi 400 loppuunmyydyssä
konsertissa Suomen hädänalaisille 100 000 dollaria varoja, mm. New Yorkin
Carnegie Hallissa. Kapellimestareina toimivat esim. Sir John Barbirolli ja
Philadelphiassa Eugene Ormandy. Muusikot ja arvostelijat ylistivät kilvan Heimo
Haiton taitoja, ja häntä vertailtiin jopa Jascha Heifetziin ja Yehudi
Menuhiniin.
Monen suomalaisen
pettymykseksi Heimo Haitto ja Boris Sirpo asettuivat nyt asumaan Yhdysvaltojen
Oregonin Portlandiin vuonna 1942. Heimo Haiton viuluopinnot jatkuivat Ivan
Galamianin ohjauksessa vuosina 1943-1945. Heimo yritti liittyä 18 vuotta
täytettyään Yhdysvaltain merijalkaväkeen, mutta se ei onnistunut ulkomaan
kansalaisilta. Näitä aikoja kuvatessaan Heimo Haitto luonnehti seuraavasti: ”Siellä
alkoivat todelliset musiikkiopintoni. Elämästäni tuli pelkkää harjoittelua,
nukkumista, syömistä, taas nukkumista, mutta ennen kaikkea se oli
harjoittelemista harjoittelemisen päälle. En tiennyt mistään muusta.” Heimo
Haitto kunnioitti ja ihaili suuresti kasvatti-isäänsä, Boris Sirpoa, mutta
samalla hän tunsi myös pelkoa tätä kohtaan; Boris Sirpo ei vastannut Heimon
hellyydentarpeeseen. Sirpo oli hyvin erikoinen ja salaperäinen persoonallisuus,
jota Heimo Haitto ei oikein koskaan täysin oppinut tuntemaan. Myöhemmin Heimo
Haitto onkin tunnustanut sekä rakastaneensa että vihanneensa Boris Sirpoa.
Joitakin
vuosia myöhemmin Sirpon ja Haiton tiet erkanivat toisistaan. Heimo Haitto sai
oppia Isaac Sterniltä ja Yehudi Menuhinilta, ja Heimon esiintymisistä
maksettiin suuria palkkioita. Heimo Haiton elämäntyyli muuttui ylelliseksi ja
Yhdysvalloissa hän avioitui hieman ennen toisen maailmansodan päättymistä sellistin,
Beverly Le Beckin kanssa, jonka isä oli miljonääri. Vaimon isä osti Heimo
Haitolle arvokkaan Guarneri-viulun lahjaksi. Haitto perheineen muutti
Hollywoodiin, jossa hän työskenteli elokuvamusiikin parissa. Yhdysvaltojen
kansalaisuuden Heimo Haitto sai vuonna 1945. Elokuvamusiikin jätettyään Heimo
Haitto liittyi Los Angelesin filharmonikkoihin soittajaksi.
Heimo Haiton
hyvä ystävä, Lajos Garam, luonnehti Heimoa näin: ”Orjatyö Boris Sirpon
tiukoissa käsissä jätti Heimoon jälkensä myös sillä tavoin, että hän halusi
myöhemmin Amerikan vuosinaan heittää nurkkaan kaikki velvoitteet muita ihmisiä
ja yhteiskuntaa kohtaan. Elämänsä parhaat vuodet hän kertoi viettäneensä
toimettomana Santa Monicassa palmujen alla lekotellen, meren aaltojen pauhinaa
kuunnellen, välillä kalastellen tai lueskellen Villistä Lännestä kertovia
kirjoja.” Vuonna 1948 Heimo Haitto kävi jälleen Suomessa ja soitti 58
konserttia 51 päivän aikana kotimaassaan. Vuonna 1949 Toivo Särkkä jatkoi Heimo
Haiton kuvaamista elokuvansa jatko-osassa, Pikku pelimannista viulun
kuninkaaksi.
Heimo Haitto
muutti sellisti-vaimonsa kanssa asumaan Meksikoon ja heille syntyi avioliitosta
kaksi lasta. Avioliitto purkautui kuitenkin vuonna 1965, kun vaimo erosi
Heimosta vedoten tämän roisiin alkoholikäyttöön ja uhkapeliin menetettyihin
varoihin. Seurapiirien henkinen onttous väsytti Heimon ja hän tuhlasi koko
omaisuutensa uhkapeleissä. Heimo Haitto jätti jälkeensä kaiken ja ryhtyi
kulkuriksi. Hetken mielijohteesta hän saattoi huuhtoa kultaa ja matkustaa
pummina tavarajunissa tehden välillä erilaisia hanttihommia, kuitenkin koko
ajan juoden myös alkoholia runsaasti. Haitto muutti Santa Monicaan ja eli neljä
vuotta Pelastusarmeijan avustuksilla.
1970-luvun
puolivälissä Heimo Haitto palasi jälleen Suomeen; hän löysi täältä
elämänkumppanin, toimittaja Eva Vastarista, ja heidät vihittiin Las Vegasissa
vuonna 1976. Heimo Haitto palasi taas musiikin äärelle kulkijan elämästä. Heimo
toimi kamarimuusikkona ja opetti viulunsoittoa lehtorina Savonlinnan
musiikkiopistossa. Elokuussa 1976 Haitto soitti Helsingin juhlaviikoilla
Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Vielä koko 1980-luvun ajan Heimo
Haitto soitti ahkerasti esiintyen esim. Radion sinfoniaorkesterin kanssa
solistina useasti; hän levytti Jean Sibeliuksen kolme humoreskia ja esiintyi
Sibelius-viikolla. Vielä hän soitti lopulta Joensuun orkesterissakin.
Tienaamansa palkkiorahat taas hupenivat Saksassa uhkapeleihin. Heimo Haiton
terveys heikkeni vähitellen ja lopulta hänen elämänsä päättyi Marbellassa,
Espanjassa, 9.6.1999. Heimo Haitto sai hautapaikan Hietaniemen hautausmaan
taiteilijakummulta, Helsingistä.