Viulun ihmelapsenakin pidetty Heimo Verneri Haitto syntyi Viipurissa 22.5.1925 viulunsoittoa harrastaneelle veturinkuljettaja-isälle. Isän työn perässä perhe kulkeutui ensin Terijoelle ja sitten Tornioon, jossa Heimo vietti varhaislapsuutensa. Heimo Haitto muisti itse jo kolmivuotiaana halunneensa isältään ensimmäisen kerran viulua lahjaksi. Heimo Haitto aloitti viulunsoiton jo viisivuotiaana. Karhunpoika sairastaa oli Heimo Haiton ensimmäinen viululla soittama kappale.

Isä alkoi opettaa Heimolle viulunsoiton alkeita, mutta Heimo ei aloittanut soittoa koskaan pikkuviululla, vaan aloitti suoraan harrastuksen kokoviululla. Pihaleikit ja suksimäet olivat Heimolle mieluisia ja toisinaan tuppasi viulun harjoittelukin unohtua. Isä keksi pojalle luvata uudet sukset joululahjaksi, jos Heimo oppisi ulkoa yhden Kreutzerin etydin. Pian Heimo Haitto oivalsi, että soittamalla voi tienata myös rahaa; viulu pakattiin äidin tekemään kangaspussiin ja Heimo nähtiin soittamassa pihoilla, kapakoissa ja junissa. Poika tunnettiin monissa paikoissa pikku pelimannina, jolle laitettiin rahan keräämiseksi hattu kiertämään. Heimo Haitto keksi soittaa Tornion tullissa Ruotsista tulleille matkustajille ruotsalaisia kansanlauluja. Kolikoita tuli siihen malliin, että Heimon taskut olivat pullollaan rahoista, jotka Heimo toimitti kotiin isälleen. Isä antoi Heimolle palkaksi yhden kruunun ja otti loput rahat itselleen.

Heimo Haitto pääsi jo varhain seuraamaan musiikkielämää hyvin läheltä, kun hän isän mukana pääsi Tornion harrastajasinfoniaorkesterin konsertteihin – isä nimittäin soitti tässä orkesterissa. Tornion kaupunginsairaalan ylilääkäri toimi tämän harrastelijaorkesterin pianistina; lääkäri säesti mm. Heimo Haittoa  Montin Csárdáksessa ja puhui Heimon isälle, että poika pitäisi ohjata Viipurin musiikkiopistoon kunnollisen opetuksen äärelle.

Melko pian Heimon poikkeuksellinen lahjakkuus paljastui ja isä vei poikansa Viipuriin kuuluisan musiikkipedagogin, Boris Sirpon, testattavaksi pojan ollessa talvella 1935 vain 9-vuotias. Heimo jännitti opettajansa tapaamista; äiti oli laittanut pojalle matkaan uuden puvun, jossa oli samettikaulus sekä aivan uudet kengät. Matkan varrella isä ja poika Haitto poikkesivat Oulussa tervehtimässä isän viulistiystävää. Heimolla oli Viipurissa paljon ihmeteltävää, olihan Viipuri jo 1930-luvulla Suomen toiseksi suurin kaupunki.

Haitot saivat odottaa audienssiaan odotushuoneessa noin puoli tuntia, ennen kuin vahtimestari Hulda Puustell talutti Heimon Sirpon huoneeseen. Pitkän tovin Boris Sirpo vain tarkkaili poikaa ja kysyttäessä mitä tämä halusi soittaa, vastasi Heimo, että Montin Csárdásin. Siihen Sirpo ei suostunut, vaan pyysi Heimoa näyttämään G-duuriskaalan, sekä lisäksi vielä muitakin asteikkoja kolmen oktaavin alalta. Vasta skaalojen jälkeen Heimo sai luvan soittaa Montin Csárdásin. Viipurin musiikkiopiston vuonna 1918 perustanut Boris Sirpo tarkkaili Heimon soittoa ison pöytänsä takaa tarkkaavaisena. Sirpo vakuuttui Heimon lahjakkuudesta, mutta ei kommentoinut Heimolle hänen soitostaan mitään, vaan vei pojan kädestä pitäen opiston harjoitussaliin, jossa oli käynnissä kamariorkesterin harjoitukset. Salissa Heimo sai soittaa opiston nuorille taiteilijoille. Tämän jälkeen armenialainen Boris Sirpo kierrätti Heimo Haittoa soittamassa monien eri opettajien luona opistossa.

Musiikkiopiston esityksien jälkeen Haitot ja Sirpo siirtyivät Sirpon kotiin, joka sijaitsi opiston naapurissa. Heimo ihaili kodin kaunista sisustusta ja öljymaalauksia, jotka esittivät kuuluisia säveltäjiä. Sirpon kodissa Heimo tapasi myös professori Sirpon vaimon, jolle sai soittaa myös viuluaan. Samaan aikaan Heimon isä ja Boris Sirpo vetäytyivät kahdenkeskiseen neuvotteluun, jonka sisällöstä Heimo ei osannut vielä arvata mitään. Kohta kuitenkin isä palasi neuvottelusta ja otti poikansa syliinsä ja ilmoitti Heimolle: ”Poika, sinä jäät nyt tänne.” Isä neuvotteli Boris Sirpon kanssa kovin ehdoin sopimuksen, jolla Sirpot ottivat Heimon kasvattipojakseen koulittavaksi ammattiviulistiksi. 

Heimon tuli nyt omistautua täysin musiikille ja Sirpo laati hänelle tarkan harjoitusohjelman, joka nyt tarkoitti myös pojalle suurta elämän muutosta. Poika ei saanut olla ennen kahdeksaatoista vuotta täytettyään yhteydessä vanhempiinsa. Osin tällä järjestelyllä Sirpot varmaankin hakivat lohdutusta omaan suruunsa; Sirpojen Willy-poika oli hieman aikaisemmin tapaturmassa kuollut jäätyään junanvaunun puskureiden väliin Viipurin satamassa. Boris Sirpon tarkassa ohjauksessa Heimo Haitosta kehittyi hyvin nopeasti loistava viulisti, jonka harjoituspäivän pituus oli 8-10 tuntia. Tiukkojen harjoitusten jälkeen Heimo lähti isäksi kutsumansa Boris Sirpon kanssa kaupungille; tutussa kantakahvilassa nautittiin baakelsit. Lahjakas poika oli myös hyvin herkkä ja tunteellinen, ja hän saattoi liikuttua kyyneliin musiikista. Tällöin Sirpo saattoi lausua hänelle: ”Heimo, älä ole sentimentaalinen!”

Kesälomilla Heimo vietti aikaansa Sirpojen huvilalla Karjalan kannaksella, Perkjärvellä. Kesälomat eivät tarkoittaneet taukoa viulunsoitosta, vaan aamulla professori Boris Sirpo vei klo 8 kaikki mukana olleet oppilaansa mäntymetsään tekemään sormiharjoituksia ja skaaloja soittamaan klo 11 asti. Sen jälkeen oppilaat saivat mennä tunniksi uimaan; päivällisen ja päivälevon jälkeen jokainen aloitti taas oman harjoitusohjelmansa kimpussa ahkeran harjoittelun omassa huoneessaan. Iltaisin Sirpo järjesti oppilaille konsertteja. Eräänä iltana Sirpo oli kutsunut huvilalleen Viipurin johtohenkilöitä konserttiin, jossa Heimo Haitto pääsi ensimmäisen kerran esiintymään solistina Sirpon ohjauksessa.

Heimo Haiton sorjat ja pitkät sormet olivat kuin tehty viulunsoittoa varten. Viipurin musiikkiopistossa Heimo Haitto opiskeli viulunsoiton tueksi myös musiikinteoriaa, orkesterisoittoa, orkesterinjohtoa, konserttimestarina toimimista ja säveltämistä. Heimo itse kuvaili harjoitteluaan Sirpon ohjauksessa seuraavalla tavalla: ”Sirpon ja minun väliin ei olisi mahtunut neulaakaan. Jos pysähdyin hetkeksikään harjoituksissani, avain kääntyi ovessa ja Sirpo astui sisään. Jos viulu ei ollut kädessä, hänen katseensa puhui enemmän kuin tuhat sanaa. En uskaltanut laskea viulua kädestäni, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt. Ikkunastani katsoin ikätovereitani, jotka pelasivat pallokentällä jalkapalloa. Kun soitto oli Sirpolle mieleen, hän ei koskaan kehunut, vaan antoi käteeni markan ja sanoi: ’Menepä ostamaan jäätelö!’”

Heimo Haiton viulunsoiton harjoitus vei niin paljon hänen ajastaan, että hän Viipurin poikalyseota käydessään tarvitsi kahta yksityisopettajaa koulusta selvitäkseen. Yläluokan poikien kanssa Heimo soitti koulun kvartetissa, jossa selloa soitti Kalevi Tilli. Kalevi Tilli kuvaili Heimon soittoa näin: ”Hän soitti jo alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista, heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan harjoitellut. Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena.” Heimo Haitto ei yleensä jaksanut roikkua harjoituksissa pitkään, vaan mielellään pakkasi viulunsa laatikkoon ja huikkasi sellisti Tillille: ”Hei Kale, miu pittää tästä lähtee Salakkalahe luistinradall. Tytöt jo uottaa minnuu siell.” Kun ikätoveri ja pulttikaveri Christer Sourander kyseli, miten Heimo selvitti jonkun teknisesti mahdottoman paikan aivan ensi näkemältä, Heimo vastasi hänelle: ”En mie tiijä, mie vaan soittelen.”

Syksyllä 1936 Heimo Haitto oli solistina Viipurin orkesterin lastenkonsertissa ja hän herätti jo tuolloin ansaitusti huomiota teknillisellä sekä tulkinnallisella soitollaan. Kuitenkin varsinainen nousu yleisön tietoisuuteen tapahtui ensikonsertissa helmikuussa 1939 Helsingin konservatorion konserttisalissa järjestetyssä konsertissa; nuori solistimme oli tuolloin vain 13-vuotias. Heimo Haitto sai konserttiin lainaksi Guarnerin arvoviulun ja Vuillaume-jousen. Ensikonsertin ohjelmassa olivat Mozartin A-duuri viulukonsertto, Vieuxtempsin d-molli konsertto nro 4 ja Paganinin D-duuri konsertto. Loisteliaan ensikonsertin jälkeen oli vuorossa hyvin pian myös toinen konsertti, joka myös radioitiin, mutta omasta mielestään Heimo soitti tämän konsertin heikommin. Konsertin jälkeen hän lukkiutui pukuhuoneeseensa itkemään ja silloin hänet pyydettiin puhelimeen. Soittaja oli säveltäjä Jean Sibelius, joka tahtoi henkilökohtaisesti kiittää hienosta esityksestä Heimoa.

Huhtikuussa 1939 Boris Sirpo ja Heimo Haitto osallistuivat Lontoossa Kuninkaallisen Musiikkiakatemian nuorille viulisteille järjestämään suureen kansainväliseen viulukilpailuun, joka oli tarkoitettu 17-18 vuoden ikäisille muusikoille. Heimo Haitto sai osallistumiselleen kilpailuun erikoisluvan, sillä hän oli pian vasta täyttämässä 14 vuotta. Kilpailu oli todella tasokas, sillä osallistujiakin oli 17 maasta. Heimo Haitto sai ennen kilpailua valita kirurgi Richard Faltinin viulukokoelmasta arvosoittimen kilpailuun. Richard Faltin oli arvostetun säveltäjän ja musiikinopettajan Richard Faltinin poika ja viipurilaisen arvosoitinten keräilijän, Harry Wahlin, serkku. Haitto valitsi kokoelmasta kilpailusoittimekseen Guarnerin valmistaman viulun.

Vasta laivamatkan aikana Lontooseen Boris Sirpolle tuli tieto, että viulukilpailussa täytyi soittaa myös yksi klassinen sonaatti pakollisten Paganinin ja Mozartin viulukonserttojen lisäksi; Heimolla tällaista sonaattia ei vielä ollut ohjelmistossa, ja niin laivalla alkoi ahkera harjoitus Tartinin Paholaistrilli-sonaatin parissa, jonka Heimo kuitenkin oppi ulkoa soittamaan. Lontoossa Heimo ei ennättänyt kilpailun lisäksi muuta nähdä, kuin hotellihuoneen. Boris Sirpo kielsi kilpailupäivänä Heimolta harjoittelun ja toi hänelle hotellihuoneeseen vain appelsiinin syötäväksi ja jännitysromaanin luettavaksi. No, kansainvälisen viulukilpailun voitti sitten Heimo Haitto, ja joidenkin arvioiden mukaan vieläpä ylivoimaisesti. Boris Sirpo luonnehti kisaa Helsingin Sanomille näin: ”Unkarilainen ja tsekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkea, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän.”

Kansainvälisen viulukilpailun voiton palkintona Heimo Haitto sai rahallisen palkinnon myötä myös oikeuden opiskella usean vuoden ajan Lontoon Musiikkiakatemiassa; jo aikaisemmin Heimo Haitto oli saanut Suomen 10 000 markan stipendin Suomen valtiolta kotimaan opintoja varten. Suomalaiset lehdet kilvan kirjoittivat Heimo Haiton tulevaisuudensuunnitelmista; ensin Heimon oli tarkoitus suorittaa koulu loppuun Suomessa ja sen jälkeen ottaa voitolla saavuttamansa opintopaikka Lontoossa vastaan. Lontoon voittoisan kokemuksen jälkeen Heimo Haitto sai Boris Sirpolta kolme uutta viulukonserttoa työn alle opeteltavaksi: Lalon, Sibeliuksen ja Tshaikovskin konsertot.

Vielä samana kesänä 1939 kesänä maisteri Toivo Särkkä ohjasi Heimo Haitosta kertovan elokuvansa, Pikku pelimanni, jossa Heimo näytteli itseään pääroolissa. Myöhempinä vuosinaan Heimo Haitto on muistellut kesää 1939 lapsuutensa onnellisempana aikana. Samana vuonna Heimolla oli esiintymisiä radiossa ja monissa konserteissa solistina. Lokakuussa 1939 Heimo Haitto soitti vielä useita konsertteja Pohjois-Suomessa Punaisen Ristin hyväksi sekä soitti 21.11.1939 Helsingin Messuhallissa hyväntekeväisyyskonsertin, jossa oli läsnä 4 000 ihmistä. 31.11.1939 syttyi talvisota ja ensimmäisten pommitusten jälkeen Heimo Haitto ja Boris Sirpon anoppi, Anna Ollberg, poistuivat evakkojunalla – Boris ja Greta Sirpo seurasivat heitä pari päivää myöhemmin - Viipurista Tornioon, josta pakomatka jatkui Ruotsiin ja reissu muuttui hyväntekeväisyyskiertueeksi, kun Heimo Haitto keräsi soitollaan rahaa hätää kärsiville Suomessa mm. konsertoimalla Tukholmassa, Malmössä, Göteborgissa ja Oslossa. Tukholmassa Heimo Haitto sai hoviviulutehtailija Otto Sandtilta lahjaksi tämän parhaan viulunsa.

Pohjoismaista konserttikiertuetta seurasi puolentoista vuotta kestänyt konserttikiertue Kanadassa ja Yhdysvalloissa; Heimo Haitto keräsi 400 loppuunmyydyssä konsertissa Suomen hädänalaisille 100 000 dollaria varoja, mm. New Yorkin Carnegie Hallissa. Kapellimestareina toimivat esim. Sir John Barbirolli ja Philadelphiassa Eugene Ormandy. Muusikot ja arvostelijat ylistivät kilvan Heimo Haiton taitoja, ja häntä vertailtiin jopa Jascha Heifetziin ja Yehudi Menuhiniin.

Monen suomalaisen pettymykseksi Heimo Haitto ja Boris Sirpo asettuivat nyt asumaan Yhdysvaltojen Oregonin Portlandiin vuonna 1942. Heimo Haiton viuluopinnot jatkuivat Ivan Galamianin ohjauksessa vuosina 1943-1945. Heimo yritti liittyä 18 vuotta täytettyään Yhdysvaltain merijalkaväkeen, mutta se ei onnistunut ulkomaan kansalaisilta. Näitä aikoja kuvatessaan Heimo Haitto luonnehti seuraavasti: ”Siellä alkoivat todelliset musiikkiopintoni. Elämästäni tuli pelkkää harjoittelua, nukkumista, syömistä, taas nukkumista, mutta ennen kaikkea se oli harjoittelemista harjoittelemisen päälle. En tiennyt mistään muusta.” Heimo Haitto kunnioitti ja ihaili suuresti kasvatti-isäänsä, Boris Sirpoa, mutta samalla hän tunsi myös pelkoa tätä kohtaan; Boris Sirpo ei vastannut Heimon hellyydentarpeeseen. Sirpo oli hyvin erikoinen ja salaperäinen persoonallisuus, jota Heimo Haitto ei oikein koskaan täysin oppinut tuntemaan. Myöhemmin Heimo Haitto onkin tunnustanut sekä rakastaneensa että vihanneensa Boris Sirpoa.

Joitakin vuosia myöhemmin Sirpon ja Haiton tiet erkanivat toisistaan. Heimo Haitto sai oppia Isaac Sterniltä ja Yehudi Menuhinilta, ja Heimon esiintymisistä maksettiin suuria palkkioita. Heimo Haiton elämäntyyli muuttui ylelliseksi ja Yhdysvalloissa hän avioitui hieman ennen toisen maailmansodan päättymistä sellistin, Beverly Le Beckin kanssa, jonka isä oli miljonääri. Vaimon isä osti Heimo Haitolle arvokkaan Guarneri-viulun lahjaksi. Haitto perheineen muutti Hollywoodiin, jossa hän työskenteli elokuvamusiikin parissa. Yhdysvaltojen kansalaisuuden Heimo Haitto sai vuonna 1945. Elokuvamusiikin jätettyään Heimo Haitto liittyi Los Angelesin filharmonikkoihin soittajaksi.

Heimo Haiton hyvä ystävä, Lajos Garam, luonnehti Heimoa näin: ”Orjatyö Boris Sirpon tiukoissa käsissä jätti Heimoon jälkensä myös sillä tavoin, että hän halusi myöhemmin Amerikan vuosinaan heittää nurkkaan kaikki velvoitteet muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Elämänsä parhaat vuodet hän kertoi viettäneensä toimettomana Santa Monicassa palmujen alla lekotellen, meren aaltojen pauhinaa kuunnellen, välillä kalastellen tai lueskellen Villistä Lännestä kertovia kirjoja.” Vuonna 1948 Heimo Haitto kävi jälleen Suomessa ja soitti 58 konserttia 51 päivän aikana kotimaassaan. Vuonna 1949 Toivo Särkkä jatkoi Heimo Haiton kuvaamista elokuvansa jatko-osassa, Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Heimo Haitto muutti sellisti-vaimonsa kanssa asumaan Meksikoon ja heille syntyi avioliitosta kaksi lasta. Avioliitto purkautui kuitenkin vuonna 1965, kun vaimo erosi Heimosta vedoten tämän roisiin alkoholikäyttöön ja uhkapeliin menetettyihin varoihin. Seurapiirien henkinen onttous väsytti Heimon ja hän tuhlasi koko omaisuutensa uhkapeleissä. Heimo Haitto jätti jälkeensä kaiken ja ryhtyi kulkuriksi. Hetken mielijohteesta hän saattoi huuhtoa kultaa ja matkustaa pummina tavarajunissa tehden välillä erilaisia hanttihommia, kuitenkin koko ajan juoden myös alkoholia runsaasti. Haitto muutti Santa Monicaan ja eli neljä vuotta Pelastusarmeijan avustuksilla.

1970-luvun puolivälissä Heimo Haitto palasi jälleen Suomeen; hän löysi täältä elämänkumppanin, toimittaja Eva Vastarista, ja heidät vihittiin Las Vegasissa vuonna 1976. Heimo Haitto palasi taas musiikin äärelle kulkijan elämästä. Heimo toimi kamarimuusikkona ja opetti viulunsoittoa lehtorina Savonlinnan musiikkiopistossa. Elokuussa 1976 Haitto soitti Helsingin juhlaviikoilla Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Vielä koko 1980-luvun ajan Heimo Haitto soitti ahkerasti esiintyen esim. Radion sinfoniaorkesterin kanssa solistina useasti; hän levytti Jean Sibeliuksen kolme humoreskia ja esiintyi Sibelius-viikolla. Vielä hän soitti lopulta Joensuun orkesterissakin. Tienaamansa palkkiorahat taas hupenivat Saksassa uhkapeleihin. Heimo Haiton terveys heikkeni vähitellen ja lopulta hänen elämänsä päättyi Marbellassa, Espanjassa, 9.6.1999. Heimo Haitto sai hautapaikan Hietaniemen hautausmaan taiteilijakummulta, Helsingistä.

5.-7.7.2019 järjestetään Kemiön saaren eteläkärjessä Taalintehtaalla Baltic Jazz, perinnejazzin klassikoiden ympärille keskittynyt jazzfestivaali jo 32. kerran. Baltic Jazzin taiteellisena johtajana toimii muusikko Antti Sarpila. Tänä suvena Baltic Jazz koostuu 19 konsertista, joista viisi on täysin ilmaista konserttia. Vakiintuneen tavan mukaisesti festivaalin yhteydessä on myös muuta oheisohjelmaa, kuten kirjailijakeskustelu, jazzgolfia ja jazzjumalanpalvelus.

Tänä vuonna Baltic Jazzin teemana on Amerikka. Lauantain puistokonsertilla kunnioitetaan mm. Nat King Colen 100-vuotisjuhlaa; tässä puistokonsertissa esiintyvät esim. Pepe Willberg ja Maria Petrescun trio. Sunnuntain All Stars konsertti esittelee The Great American Songbookin. Tämän konsertin solisteja ovat Mette Juul ja Mikael Konttinen. Musiikkiohjelmaa on festivaaleilla suunniteltu koko perhettä varten ja lapsillekin on tarjolla oma ohjelmaosuus.

Saumattomana jatkona Baltic Jazzille tarjoillaan Kemiönsaaren Musiikkijuhlat 8.-14.7.2019 Kemiössä 21. kerran. Tämän musiikkitapahtuman teokset kattavat aina Agricolan päivistä ja 1600-luvun Lontoosta meidän päiviimme asti. Kemiönsaaren Musiikkijuhlien taiteellisina johtajina toimivat Katinka Korkeala ja Sonja Korkeala. Tänä vuonna varsinkin monet naissäveltäjät saavat luvan esittäytyä musiikkinsa kautta yleisölle: Clara Schumannin 200-vuotisjuhlaa vietetään näyttävästi juuri tänä vuonna, itävaltalainen Maria Theresia von Paradisin, saksalaisen Fanny Mendelssohn-Hansel, ranskalaisen Mélanie Boniksen ja Nadia Boulangerin, amerikkalaisen Amy Beachin, kreikkalaisen Konstantia Gourzin ja Kaija Saariahon teoksia esitellään näillä musiikkijuhlilla tänä vuonna.

Tämän kesän Kemiön Musiikkijuhlilla kuullaan kantaesitykset kahdelta säveltäjältä. Jyrki Linjaman Jousikvartetto nro 2 saa kantaesityksensä Karunassa ja Olli Kortekankaan musiikkijuhlien taiteellisille johtajille 50-vuotislahjaksi sävelletty Due per due toteutetaan Salon Veturihallissa.

Ennätyksellinen määrä esiintyviä taiteilijoita on saanut kutsun ensi kertaa Kemiönsaaren Musiikkijuhlille. Suomalainen huippusopraano Tuuli Lindeberg, ukrainalaissyntyinen pianisti Milana Chernyavska, kiinalainen alttoviulisti Diyang Mei, sellisti Senja Rummukainen ja huilisti Hanna Juutilainen esim. esittäytyvät musiikkijuhlilla yleisölle. Musiikkijuhlien uusi tuttavuus on myös Avanti! Ensemble, joka soittaa periodisoittimilla musiikkia Agricolan ajoilta ja 1600-luvun Lontoosta aina nykyaikaan asti. Aikaisemmilta vuosilta tuttuja taiteilijoita musiikkijuhlilla edustavat alttoviulisti Hariolf Schlichtig, viulisti Petri Aarnio, kitaristi Petri Kumela ja sellisti Samuli Peltonen.

Aivan ensi kertaa Kemiönsaaren Musiikkijuhlilla tutustutaan myös jouhikon soittoon, kun sen parissa mestaroi Ilkka Heinonen; jouhikko on kokenut uusrenessanssin ja on monipuolisesti käytetty soitin niin kansanmusiikissa kuin vanhan musiikin kokoonpanoissa unohtamatta, että soittimelle sävelletään myös nykyään uutta musiikkia.

Lehtoniemen konepajalta Joroisista vuonna 1905 tilattu ja vuonna 1908 vesillelaskettu S/S Tarjanne liikennöi yhä nykyäänkin tilausliikennettä sekä ajaa Tampereen ja Virtain väliä sydänkesällä säännöllisesti. Höyrylaivan omistaja on nykyään Runoilijan tie Oy, jonka omistuksessa on mukana myös Tampereen kaupunki pienellä osuudella. Höyrylaiva Tarjanne koottiin osista Mäkitalonlahden rannassa, Vilppulassa. Laivan pituus on 29,45 metriä ja leveys 6,25 metriä, syväystä laivalla on 2,39 metriä. Laivalla on matkustuspaikat 115 hengelle ja laivan ravintolaan mahtuu 82 henkilöä.

Trippeli-höyrykone tuottaa 300 kW tehon ja huippunopeus nousee 18,74 km/h, mutta hyvä matkanopeus on noin 9,5 km/h. Miehistön vahvuus on neljä + ravintolahenkilökunta. Hyttejä höyrylaiva Tarjanteella on 37 kappaletta. Ensimmäisen maailmansodan tuoksinnassa höyrylaiva Tarjanne oli pakko-otettuna Venäjän laivaston Näsijärvellä purjehtineeseen osastoon ja silloin laiva oli varustettu tykillä. Talvella 1918 aseistus purettiin laivasta ja tykki siirrettiin käytettäväksi Suomen sisällissodassa. Syksyllä 1929 höyrylaiva Tarjanne oli mukana höyrylaiva Kurun pelastustöissä mukana Siilinkarin edustalla. Höyrylaiva Kurun uppoamisen vuoksi – Suomen suurin sisävesien laivaonnettomuus - Hotelli Tammerin avajaisia Tampereella siirrettiin suruajan vuoksi.

Matkustajaliikennettä jo 111 vuotta hoitanut höyrylaiva Tarjanne tarjoaa turistille melko eksoottisen tavan saapua esim. Tampereelta vesireittiä pitkin Virroille. Matkaan täytyy tosin varata kiireetöntä aikaa runsaasti, mutta matka saattaa olla vaivan väärtti. Laivan kapteeni, Sami Salmi, kuvailee jokaista päivää matkalla erilaiseksi, vaikka reitti on periaatteessa aina sama. Höyrylaivan yläkannen ravintolasali on taiteilija Akseli Gallen-Kallelan sisustuksen jäljiltä. Runoilijan tie Oy:n ravintolapäällikkö, Anette Mellin, on aina laivalla mukana kesän aloittavalla ensimmäisellä matkalla. Konehuoneessa häärää konemestarina Markus Puttonen.

Höyrylaiva Tarjanteen saapuminen kesäisin ensimmäisen kerran Virtain sataman laituriin aikaansaa aina eräänlaisen kansajuhlan pikku paikkakunnalla. Virtain satamassa sijaitsee terassiravintola Baarpuuri ja suosittu uimaranta. Virtain torin kupeessa sijaitsee myös retrohenkinen hotelli Tarjanne. Virroilla vietetään tänä kesänä 11.-14.7.2019 KesäVirratSoi-musiikkijuhlaa.

Virrat on tullut kuuluisaksi mm. luontokohteistaan, joista eittämättä tunnetuin lienee Torisevan rotkojärvien ketju. Jo 1800-luvulla rotkojärvet olivat hyvin suosittuja nähtävyyksiä; tuolloin kalliorantoja tallensivat maalari Werner Holmberg ja valokuvaaja I. K. Inha. Lotat rakensivat vuonna 1936 kahvimajan Alaisen Torisevan pohjoispäähän ja tämä sama kahvimaja toimii edelleen lähes samanlaisena paikallaan. Killinkosken Wanhalla Tehtaalla toimii nahkateollisuusmuseo sekä Into-keskus, jossa parhaillaan esitellään virtolaislähtöisen I. K. Inhan elämäntyötä. Inha oli varsinainen valokuvauksemme pioneeri jo 1890-luvulla sekä uuttera tietokirjailija ja toimittaja. Kaikki valokuvauksen ystävät löytävät Wanhan Tehtaan yläkerrasta Kamerataivaan, joka esittelee melko kattavasti vanhoja kameroita ja valokuvaukseen kuuluvia välineitä.

Vakavaa kirjariippuvuutta on Sastamalassa tänä vuonna taltutettu jo 35. kerran järjestettävillä Wanhan Kirjallisuuden Päivillä 28.6.-29.6.2019. Juuri tänä vuonna päivien teemaksi on valittu Oikeus & Kohtuus. Vuoden 2019 teemakuvan suunnittelija on graafinen suunnittelija ja kuvittaja sekä sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen.

Perjantaina 28.6.2019 klo 10.30 avattiin Wanhan Kirjallisuuden päivät Sylvään koulun juhlasalissa, osoitteessa Ojansuunkatu 8, 38200 Sastamala. Avajaisseremoniaa luotsasi Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen ja tilaisuus avattiin puhallinorkesterin voimin koulun juhlasalissa. Wanhan Kirjallisuuden päivien hallituksen puheenjohtaja ja kirja-alan asiantuntija Leena Majander-Reenpää suoritti tilaisuuden virallisen avauksen, tilaisuuden, johon myös Sastamalan kaupungin edustajana konsernilakimies Katja Arve-Salonen toi oman tervehdyksensä. Molemmat edellä mainitut puhujat viittasivat puheenvuorossaan noin 500 vuotta sitten kuolleen uskonpuhdistaja ja pappi sekä oikeusoppineeseen Olaus Petriin ja tämän periaatteeseen: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan. Sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.”

Helena Ranta puhui aiheesta: Rikos ja rangaistus – anteeksianto. Hän toisti esityksessään Kamerunissa kohtaamansa lauseen: ”Ei ole olemassa rauhaa ilman oikeutta, eikä oikeutta ilman anteeksiantoa.” Hän kuvaili pohtineensa anteeksiannon merkitystä valtioiden jälleenrakentamisessa. Helena Rannan mukaan rauha on rakennettava siellä, missä sorto ja väkivalta ovat syntyneetkin ja missä niiden on annettu vahvistua monien sukupolvien ajan. Ranta kysyi: ”Kuka on syyllisempi; hänkö, joka antaa käskyn kiduttaa, nöyryyttää ja tappaa vai hän, joka tottelee ja painaa liipasinta mahdollisesti aseella uhaten? Miten mittaamme syyllisyyttä? Joudun miettimään, voisinko itse syyllistyä vastaaviin tekoihin. Kun ihminen valitsee väkivallan tien, hän astuu sen rajan yli, jolta ei ole paluuta. Pystynkö itse antamaan anteeksi? Epäilen, etten pystyisi.” Vielä Helena Ranta muistutti, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä; heitä, jotka aloittavat sodan ja heitä, jotka seuraavat sivusta ja päättävät olla tekemättä mitään. ”Hiljaisuus on yksi sanojen muoto, toimimattomuus rikoskumppanuutta.”

Suomen Antikvariaattiyhdistys ry jakoi Vuoden kirjatoukka-palkinnon ja Warelius-palkinnon luovuttivat palkintolautakunnan puheenjohtaja Hannele Cantell sekä palkintolautakunnan sihteeri Anne Rutanen. Tilaisuuden päätteeksi kirjailija Sinikka Nopola esitelmöi aiheesta Maailman kohtuullisin kansa. Aiheensa kevennykseksi kirjailija Nopola luki yleisölle esimerkiksi nuoruudessaan saamiaan ohjeistuksia, ”kohtuuttoman kohtuuden vaatimuksia” listaten seuraavat esimerkiksi: Ihan vähävaraisia miehiä ei kannata katsella, ei koskaan tiedä miten elämä heittelee. Ei kannata liittyä mihinkään poliittiseen järjestöön, voi tulla leimatuksi. Kannattaa kuulua kirkkoon, varmuuden vuoksi, mutta Jumalasta ei ole fiksua höpöttää julkisesti. Kannattaa opiskella kieliä, mutta ulkomaille ei kannata muuttaa. Suomi on aina varma valinta. Ketään ei kannata sääliä, omissa murheissa on tarpeeksi suremista. Ystävät kannattaa pitää hiukan etäällä. Ihmiset ovat niin kovia juoruamaan. Äkkinäisiä romansseja kannattaa välttää.

Juhlasalin ohjelma jatkui klo 12 aiheella Elämäni tietokirjat, jossa tietokirjailija ja historioitsija Mirkka Lappalainen esitteli itselleen tärkeitä kirjoja toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietilän haastatellessa häntä. Klo 14 juhlasalissa oli vuorossa MTV:n rikostoimituksen päällikön, Jarkko Sipilän, johdattelema keskustelutilaisuus, Kohtuuttomuus. Sipilä oli saanut seurakseen lavalle oikeusfilosofi Aulis Aarnion, oikeushammaslääkäri Helana Rannan ja Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himbergin.