Asemies Jeppe Kurki tunnetaan Klaus Kurjen isänä ja viimeinen maininta Jeppe Kurjesta löytyy asiakirjoista vuodelta 1455. Jeppe Kurki saattoi hyvinkin olla Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomari. Klaus Kurjen äiti oli Karin Klauntytär Diekn, jonka isä taas oli Turun linnanpäällikkö, saksalaissyntyinen Klaus Lydekenpoika Diekn (k. 1435). Klaus Kurjen syntymävuotta ei tiedetä varmasti, mutta on arvioitu hänen syntyneen jo 1420-luvulla. Ensimmäinen asiakirjoista lötyvä maininta Klaus Kurjesta on vuodelta 1457, jolloi Klaus Kurki asetettiin tilapäiseksi voudiksi Turun linnaan Erik Akselinpoika Tottin tilalle.

Ritari Klaus Kurki avioitui valtaneuvos Jöns Olofinpoika Stenbockin ja Margareta Flemingin tyttären, Elin Stenbockin tyttären kanssa, ja pariskunnalle syntyi 1460-luvulla kaksi lasta: Arvid ja Elin Kurki. Elin kasvoi Karjalan Uskelassa kartanossa ja perintönä merkittävän maaomaisuuden sekä merkittävissä asemissa olevia sukulaisia. Vuonna 1463 sai Jöns Stenbock koko Satakunnan läänityksekseen ja hän otti vävynsä, Klaus Kurjen, Satakuntaan voudiksi. Jossakin vaiheessa Klaus Kurki oli myös Ylä-Satakunnan tuomarin virassa, virassa, jonka hän saattoi periä omalta isältään. Klaus Kurki mainitaan asiakirjoissa myös vuonna 1470 voutina Erik Tottille kuuluneessa Hämeessä. Viimeinen maininta Klaus Kurjesta Ylä-Satakunnan tuomarina löytyy vuodelta 1477. Tammikuussa 1479 Kurjen tilalla mainitaan olleen uusi tuomari, joten näin suunnilleen määrittyy Klaus Kurjen kuolinaika. Noin vuoden 1478 paikkeilla Klaus Kurki kuoli ja pian kuoli hänen vaimonsakin, sillä Laukon kartanon lapset määrättiin holhoukseen Ruotsiin varakkaan valtaneuvos Gustav Stenbockin huostaan.

Klaus Kurjen kuoltua Laukon kartano jäi Arvid ja Elin Kurjen yhteisomistukseen. Kasvattina Elin Kurki sai Laukon tulevana kartanonrouvana koulutusta suuren kartanon hoidossa välttämättömiin taitoihin ja tietoihin. Kasvattiperheen tuttavapiirissa ja hovivierailuiden yhteydessä Elin tutustui valtionhoitaja Sten Sturen joukkoihin kuuluneen kunnianhimoisen ja älykkään asemiehen, Knut Erikssonin, jonka täytyi vakuuttaa myös Gustav Stenbock kyvyillään. Elin Kurki ja Knut Eriksson avioituivat joskus 1480-luvun lopulla ja häiden jälkeen pariskunta asettui elämään Laukon kartanoon.

Samoihin aikoihin näiden tapahtumien kanssa muutti Elinin veli, Arvid Kurki Suomeen Sorbonnen yliopistosta, jossa oli suorittanut maisterin ja lisenssiaatin tutkinnot. Arvid kurki aloitti kirkollisen uransa Turun tuomiokapitulin kaniikkina vuonna 1488. Tallinnassa Arvid Kurki järjesteli äidinisänsä, Jöns Stenbockin, perintöasioita. Kurkien Stenbockilta saaman perinnön ansiosta Kurjet pystyivät rahottamaan Laukon kartanon uuden kivisen päärakennuksen rakentamisen. Paitsi mittavat maaomaisuudet, myös virkatehtävistä saadut merkittävät palkkiot kartuttivat sekä Arvid Kurjen että Knut Erikssonin kirstuja.

Laukon kartanon pihapiirissä suoritettiin vuosina 1989-1998 laajoja argeologisia tutkimuksia, joissa selvisi, että 1400-1500-lukujen vaihteessa Laukkoon todella rakennettiin kivinen, tornimainen päärakennus. Löydetyistä esineistä on voitu päätellä, että kivirakennus oli katettu etelästä laivatuilla majavanhäntätiilikatolla ja rakennusta lämmitettiin avotakkojen lisäksi uusilla pottikaakeliuunien lämmöllä. Rakennuksen ikkunat olivat arvokkaita lyijypuitteisia lasi-ikkunoita. Liivinmaalta tuotettiin tämän kivirakennuksen monet rakennustarvikkeet ja sisustusesineet, mikä olikin melko luontevaa, sillä Arvid Kurki hoiti käytännössä Turun piispanistuimen ja tuomiokapitulin ylläpitämiä hyvin tiiviitä kauppasuhteita mm. Danzigiin, Lyypekkiin ja Tallinnaan. Sekä Arvid Kurki että Knut Eriksson kävivät melko ahkerasti Liivinmaalla hoitamassa erilaisia diplomaattisia tehtäviä. Kaniikki Arvid Kurki matkasi 1490-luvun puolivälissä aina Puolaan asti hakemaan astronomisen selvityksen Ivangorodista eli Iivananlinnasta, jonka Moskovan suuriruhtinas, Iivana III, rakennutti valmiiksi vuonna 1492 Narva-joen itärannalle. Vuonna 1496 Ruotsi hävitti käytännössä Ivangorodin, mutta se rakennettiin kuitenkin uudelleen.

Laukon kartanon kivirakennuksen arvoesineistöä saattaa peilata Knut Erikssonin kirjurille sanelemaan testamenttiin vuodelta 1532. Tässä testamentissa Knut Eriksson jakoi molemmille tyttärilleen, Kristinalle ja Annalle, tanskalaisten rosvoukselta säästyneitä kartanon hopeisia tuoppeja, maljoja ja koruja. Valtaosan omaisuudestaan Knut Eriksson luovutti ainoalle elävälle pojalleen, Jöns Knutssonille, joka peri maaomaisuuden lisäksi rahaa, huonekaluja, hopeita, taloustavaroita, kupari- ja tinaastioita sekä arvokkaita vuode- ja seinävaatteita.

Laukon kartanon tuoreessa kivirakennuksessa järjestettiin mm. perhejuhlia ja poliittisia neuvonpitoja. Marraskuussa 1509 Laukon päärakennuksessa tanssittiin Elin Kurjen ja Knut Erikssonin Anna-tyttären häitä; Anna kotiutui Hämeen Porkkalan kartanoon asumaan vanhaan suomalaiseen rälssisukuun kuuluneen Sten Illen kanssa. Vastavalittu valtionhoitaja Sten Sture nuorempi taas saapui keväällä 1512 Laukon kartanoon neuvottelemaan ja hankkimaan kartanon isännän liittolaisuutta. Tammikuussa 1515 Laukon kartanossa juhlittiin näyttävästi arvovieraiden kanssa tyttären, Kristina Kurjen ja Karjalan laamanni Arvid Stålarmin avioliittoa. Kahdesti 1530-luvulla Laukon kartanossa juhlittiin Jöns Knutssonin häitä. Ensimmäinen Jönsin puoliso oli Elin Grabbe ja heidät vihittiin Laukon kartanossa kesäkuussa 1531. Ensimmäisen puolison kuoltua Jöns avioitui syksyllä 1536 vapaustaistelija Tönne Tottin Viipurin linnassa syntyneen tyttären, Ingeborg Tottin, kanssa.

Naimattomiksi Elin Kurjen ja Knut Erikssonin lapsista jäivät Birgitta ja Jacob. Birgitta Kurki vihittiin nunnaksi ja hänet tunnetaan Naantalin birgittalaisluostarin viimeisenä abbedissana. Jacob Kurki taas sai oppia Rostockin yliopistossa; eno, Arvid Kurki vastasi Jacobin opintosuunnittelusta sekä opintojen kustannuksista. Itse Arvid Kurki joutui odottamaan toistakymmentä pitkää vuotta piispannimitystään. Arvid Kurki joudutti nimitystään maksamalla paaville voitelurahoja viran saamiseksi. Vaadittu lahjus oli 88 kultadukaattia, jonka Arvid Kurki maksoi Fuggerin pankkiiriliikkeen myötävaikutuksella paavilliselle rahakamarille. Näin Arvid Kurki edisti kirkollista uraansa ensin Turun kirkkoherrasta tuomiokapitulin kaniikiksi ja myöhemmin dekaaniksi sekä lopulta piispa Johannes Olavinpojan kuoltua piispaksi. Häntä pidetään Suomen keskiajan viimeisenä aidosti katolisena Turun piispana.

Arvid Kurjen Laukon kartanon käynnit harvenivat hänen lokakuussa 1511 Strängnäsin tuomiokirkossa tapahtuneen vihkimensä ja piispanistuimelle nousunsa Kuusiston piispanlinnassa – asumus sijaitsi Turun kaupungintalossa – jälkeen. Piispan kaikkinainen liikkuminen oli jo hyvin hankalaa mukana seuraavan kirjavan joukon vuoksi, joka sisälsi mm. sotilaita, palveluskuntaa sekä maallista ja kirkollista hoviväkeä. Laukon kartanon kappelin korjausta sekä uskonnollisten toimituksissa tarvittavien tarvikkeiden hankkimista piispa Arvid halusia tukea. Hän järjesti neljän kardinaalin puoltamaan vuonna 1518 sadan päivän aneet Laukon kappelin korjaushankkeelle.

Reaalipoliitikkona piispa Arvid tuki valtiollisessa riitakysymyksissä Sten Sturen ja Ruotsin kansallisen puolueen aatetta sekä vastusti unionihanketta. Kumpikaan Laukon herroista - ei Knut Eriksson eikä piispa Arvid – ei katsonut tarpeelliseksi osallistua Kristian II:n kruunajaisiin Tukholmassa ja näin he säästyivät marraskuussa 1520 Tukholman torilla tehdystä teurastuksesta, jossa Kristian II mestautti noin sata Sture-puolueen kannattajaa. Piispa Arvidin kohtaloksi muodostui Suomen vapaustaistelun johdon ottaminen omiin käsiin syksyllä 1521. Piispa Arvid avusti Niilo Arvinpoikaa sotajoukoilla, tykeillä ja muilla sotatarpeilla, kun tämä kiihotti kapinan Kustaa Vaasan puolesta Suomessa. Keväällä 1522 sotaonni suosi kuitenkin tanskalaisia ja tanskalaiset saapuivat kesällä 1522 Laukon kartanoonkin ryöstämään runsaasti hopeaa ja kaikenlaista arvokasta. Piispa Arvid joutui pakoon ensin Närpiöön ja sieltä laivalla Ruotsia kohden. 22.7.1522 tämä myrskyinen merimatka loppui laivan uppoamiseen Öregrundin ulkopuolella ja tässä haaksirikossa piispa Arvid Kurki seurueineen hukkui mereen.

Knut Eriksson ei omana elinaikanaan vielä käyttänyt sukunimeä Kurki, vasta 1570-luvulla Akseli Kurki otti sukunimen käyttöön. Knut toimi vuodesta 1492 Pohjanmaalla tuomarina ja vuodesta 1503 valtaneuvoksena. Pohjanmaan ja Satakunnan laamanninvirkaan Knut Eriksson nimitettiin vuonna 1512. Tunnetuksi hän tuli vuonna 1523 osallistumalla valtaneuvoskuntaan, jossa hän vastusti jyrkästi Lyypekin kauppaetuoikeuksia ja kieltäytyi allekirjoittamasta ja vahvistamasta päätöstä kaupungin asemasta. Viimeisenä virkatehtävänä hän toimi Ruotsin delegaation johtajana Novgorodissa, jossa Venäjän ja Ruotsin välille neuvoteltiin välirauha.

Laukon kartanossa Knut Eriksson jatkoi appensa perinteitä ostamalla ja vaihtamalla kartanon laajennusta isommaksi, ja hänen vanhuuden päivillä Laukko muuttoi kylästä todelliseksi kartanoksi. Viimeinen hänen suorittama tilanvaihto tapahtui vielä vuonna 1532, kun Pöydän ja Pourun sukujen talot liitettiin kartanon maihin.

Teiskolan kartanon mailla viettivät kesiään monet kuuluisat henkilöt, kuten esim. insinööri ja Tampellan konepajajohtaja Hermann Karl Heinrich Kauffmann.  Seuraavassa pienessä muistelussa koluan lyhyesti hänen elämäänsä lävitse ja liitän tarinan loppuun vielä Hermann Kauffmannin kirjallisen kuvaelman Teiskolan kesistä.

Hermann Karl Heinrich Kauffmann.

Hermann Karl Heinrich Kauffmann syntyi Ruotsin Göteborgissa 18.8.1840 ja on kuollut Viipurin lähellä Nurmissa 12.6.1908. Göteborgiin Kauffmannin perhe tuli isän työn perässä; isä oli Göteborgin kaupunginarkkitehti Heinrich Hieronymos Kauffmann, joka syntyi Saksan Eutinissa 1.6.1800 ja kuoli Ruotsin Göteborgissa 4.5.1860. Hermann Kauffmannin äiti, Juliana Charlotte Steure syntyi myös Saksan Eutinissa ja menehtyi 20.7.1874 Göteborgissa. Hermann Kauffmann aloitti opintonsa göteborgilaisessa Peterin yksityiskoulussa ja vuonna 1849 Hermann Kauffmann siirrettiin yksityiseen Ulman ja Bergin kouluun oppilaaksi.

Täältä Kauffmann pääsi lopulta kymnaasiin opiskelemaan ja päästötodistuksen hän sai vuonna 1855. Kesän 1855 Hermann Kauffmann vietti Holsteinissa, Saksassa, mutta syksyksi Kauffmann palasi Göteborgiin aloittelemaan teknillisiä opintoja Chalmersin (Chalmers tekniska högskola, CTH) opistossa. Yksityisen opiston perusti 5.11.1829 William Chalmers lahjoituksensa turvin. Yliopisto siirtyi Ruotsin valtiolle vuonna 1937, mutta jälleen vuodesta 194 lähtien yliopistoa on ylläpitänyt yksityinen säätiö. Hermann Kauffmann sai opistosta päästötodistuksen käteensä kahta vuotta myöhemmin ja hänet arvioitiin hyvin arvosanoin; kuudessa oppiaineessa hänet palkittiin erikoistunnustuksella, hopeamitalilla.

Isänsä, kaupunginarkkitehti Heinrich Kauffmannin, suhteilla nuori Hermann Kauffmann päätyi Nyköpingin konepajaan töihin; työt hän aloitti konepajalla piirtäjänä kesällä 1957. Parin vuoden päästä Hermann Kauffmann itse pyysi ja pääsi konepajan asennusosastolle saadakseen käytännön kokemuksia paremmin. Vuonna 1860 Hermann Kauffmannille tarjottiin isoa tehtävää; täytyi rakentaa suuri höyrysaha Waldemarsvikiin ja tämän vuoksi hän irtisanoutui tehtävistään Nyköpingin konepajalla. Konepajalle Hermann Kauffmann palasi kuitenkin elokuussa 1860 vielä saadakseen lisäoppia konepajan laivanveistämöllä.

Hermann Kauffmannilla oli tarkoitus toukokuussa 1862 matkustaa Englantiin seuraamaan höyrylaivojen rakennustekniikan kehitystä, mutta tämä suunniteltu matka ei koskaan toteutunut. Matkasuunnitelman sotki Kauffmannin ystävä, A. J. Lundahl, joka jo tuolloin toimi Tampereella konepajan johtajana. Lundahl sai houkutelluksi Hermann Kauffmannin Suomeen ja lopulta tarjosi vielä oman työnsäkin - Lundahl itse poistui takaisin Ruotsiin - vuonna 1866 Tampereella Hermann Kauffmannin hoitoon.

Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Osake-Yhtiö oli vuoden 1867 alussa ostanut Helsingin laivatelakan ja Hermann Kauffmann nimitettiin tämän konepajan johtajaksi vuoteen 1870 asti. Koska Kauffmann joutui samanaikaisesti johtamaan ja valvomaan myös pellavatehtaan kehräämön ja kutomon rakentamishankkeita, hänen oli pakko luopua Helsingin laivatelakan vetämisestä; jo pelkästään Helsingin matkoihin tärveltyi tuon ajan kulkupeleillä kohtuuttomasti aikaa.

Vuosina 1862-1863 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepaja valmisti Hermann Kauffmannin piirustusten mukaisesti Näsijärvelle ensimmäisen rautaisen höyryaluksen, Ilmarisen, joka samalla oli myös ensimmäinen potkurialus Hämeen vesistöissä. Hermann Kauffmannin seuraava tilaus tuli sitten Venäjän hallitukselta; tilaus koski kanuunavenettä Suurruhtinas Wladimiria, joka valmistettiin samalla konepajalla vuosina 1863-1864. Vuosina 1864-1866 konepaja Tampereella valmisti siipirataslaiva Elias Lönnrotin sekä Tampereen ja Hämeenlinnan väliä kulkeneen Vanajan. Edellä mainitut höyryalukset hoitivat varsinkin tavaraliikennettä, kunnes vuonna 1876 raideliikenne Tampereelta Hämeenlinnaan oli mahdollista rautatien valmistuttua. Molemmissa laivoissa oli sekä matala- että korkeapaineiset sylinterit. Kanavien ahtaus rajoitti laivojen koon 100 jalkaan eli 30 metriin ja niiden höyrykoneet lämmitettiin haloilla; niiden koneista saatiin n. 120, korkeintaan 150 hevosvoimaa ulos. Hermann Kauffmannin ollessa konepajan johtajana konepajalla valmistui 33 höyrylaivaa. Tampereen konepaja valmisti laivojen ohella myös esim. höyrykoneita, erilaisia pumppuja, saharaameja, ventilaattoreita, puunjalostuskoneita.

Tampereelle oli Ruotsista siirtynyt Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n palvelukseen vuonna 1843 tehtaanpatruuna Johan Fredrik Gefwert (s. 4.11.1821 ja k. 11.1.1881) perheineen. Suku on vanhaa vallonilaista perua, ja suvun ensimmäiset jäsenet saapuivat jo Kaarle IX:n aikoihin asesepiksi Ruotsiin. Tampereen konepajan johtaja Hermann Kauffmann avioitui patruuna Johan Fredrik Gefwertin tyttären, Hilda Maria Gefwertin (s. 29.3.1848 Messukylä ja k. 1906 Viipuri) kanssa vuonna 1969. Vuonna 1862 alkanutta työtään Tampereen konepajalla Hermann Kauffmann hoiti yrityksen johtokunnan täydellä tuella aina vuoteen 1880 asti, jolloin Kauffmannille tarjosi työtä Pietarin paikallisen konepajan johtajana Ludvig Nobel. Hermann Kauffmann otti työtarjouksen vastaan ja erosi Tampereella konepajan johtajan paikalta.

Omissa muistiinpanoissaan Hermann Kauffmann kuvailee Pietarin konepajan aikojaan; Hermann Kauffmann toimi vuodet 1880-1900 Pietarin konepajan johtajana. Heti alusta asti hän laajensi konepajan tiloja aina niin paljon, kun konepajan tonttia oli käytössä. Onneksi alueita konepajallekin saatiin lisää laajennuksia varten. Konepajan työntekijämäärä kasvoi Hermann Kauffmannin kaudella runsaasti; hänen saapuessaan konepajalla oli 400 työmiestä ja kun hän jätti konepajan, siellä työskenteli jo 2 000 henkilöä. Suurimman osan ammattilaisista Hermann Kauffmann palkkasi Ruotsista ja Suomesta ja venäläiset kelpasivat ainoastaan aputöihin. Pietarin konepajan johtaja Hermann Kauffmannin oli todella vaikea hyväksyä venäläistä lahjusjärjestelmää, joka nosti lopputuotteen hintaa vääjäämättä. Hän ei tietysti voinut itse järjestelmälle mitään ja pakko oli hänenkin toimia järjestelmän ehdoilla. Hän ratkaisi tilanteen palkkaamalla sveitsiläisen, hyvin venäjää taitaneet insinöörin hoitamaan puolestaan lahjusasioita. Venäjän kieltä Hermann Kauffmann ei koskaan oppinut, ja Pietarissa työasiat aina hoidettiin tulkin välityksellä. Suomen hän oppi melko hyvin ja tuli puheissaan ymmärretyksi asioissaan.

Pietarin konepajan johtajan toimen Hermann Kauffmann jätti vuonna 1900, mutta toimi vielä hetken aikaa neuvottelevana johtajana. Lopulta hän palasi Suomeen viettämään eläkepäiviään ja kirjoittamaan erämaan rauhaan. Kalliola-nimisessä huvilassaan Viipurin lähellä hän viihtyi hyvin ja sai julkaistuksi vuonna 1902 tamperelaismuistojaan ruotsiksi kirjana, Muntra minnen från mellersta Tavastland. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1939 nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä sarjassa Tampereen Historiallisen seuran julkaisuja IV. Kirjan toinen painos julkaistiin vuonna 1967 nimellä Hauskoja muistoja Tampereen tienoilta. Kirjan kolmas painos oli näköispainos vuoden 1939 kirjasta ja se julkaistiin vuonna 1998 Tampereella.

Seuraavassa tarinassa, Teiskonmatkoja soutuveneessä, Hermann Kauffmann kuvailee elävästi luontoihmisenä – Kauffmann harrasti mm. kalastusta ja metsästystä – elämän sujumista Teiskolan kartanon mailla kesäisin. Hiljennymme kuulemaan Hermann Kauffmannin todistusta:

”Teiskola on vanha herraskartano, jolla kertoman mukaan on ollut sotaisiakin vaiheita. Vanha päärakennus ja noin neljänsadan askeleen päässä siitä maantien toisella puolella ollut kirkko kuuluu hävitetyn 1788-1789 vuosien sodan aikana. Kirkon perustusten ja kuopalle painuneita hautojen jäännöksiä oli vieläkin näkyvissä, ja autiolla kirkkomaalla lojui säiden haalistamia luita ja pääkalloja. Harvoin sinne kukaan meni, ja yksinkertaiset ihmiset väittivät nähneensä aaveiden vilahtelevan siellä puiden seassa. Lähellä olleessa ränsistyneessä tuulimyllyssä oli vain yksi siipi, joka kurkottautui kuin rukoillen tai manaten taivasta kohti. Kaameata katseltavaa! Vieläköhän siellä kummittelee?

Uusi kirkko on parin kilometrin päässä idässä päin sekin samaisen Kirkkojärven rannalla ja puusta rakennettu kuten edeltäjänsäkin. Teiskolassa on suuri kaksikerroksinen herraskartanotyylinen päärakennus, joka kuuluu sekin vuorostaan vuosien 1808-1809 sodassa olleen vähällä joutua liekkien saaliiksi, kun läheisen salmen yli johtava silta poltettiin. Seurakunnan kanttori Wanonius oli kuitenkin heti vihollisen peräännyttyä kiiruhtanut paikalle ja saanut sammutetuksi rakennuksen koillisnurkan alle sytytetyn tulen. Sillan palaessa jatkui ammunta salmen yli, kunnes vihollinen peräytyi Tamperetta kohti pohjoisesta veneillä järven yli tulleiden sissien tieltä, Niin on minulle kerrottu, mutta sanonpa niin kuin laivamiehen kerrotaan sanoneen: ”Jos perämies valehtelee niin minä lisään!”

Salmen etelärannalla, Teiskolan kartanon rakennuksia vastapäätä, lepäävät kaatuneet soturit uljaiden riippakoivujen siimeksessä. Siellä näkyi vielä meidän aikanamme useissa paikoin kuopille painuneita hautoja.

Historialliselle paikalle meidän siis onnistui sijoittua kesäksi 1876, jolloin tilan ystävällinen omistajatar luovutti meille osan suuren talonsa yläkertaa, josta näkyi kauas lahden ja Koljonselän yli. Siitä tuli meille kaupunkiin kyllästyneille kesävieraille idyllinen Arkadia.

Siellä oli vuorta ja laaksoa, metsää ja järveä, peltoa ja niittyä, kaikkea mikä on meille rakasta ja tyydyttää silmää ja meitä. Sinne kuului metsän suhinaa, laineiden liplatusta ja linnunlaulua, siellä oli raitista ilmaa, männyntuoksua ja voimistavia kylpyjä, se oli sanalla sanoen heikkojen ja hemmoteltujen kaupunkilaisten parantola, josta he saivat runsaasti parasta ravintoa lelliteltyihin vatsoihinsa nimittäin erinomaisen hyvää maitoa ja verratonta viiliä, mikä seikka ei suinkaan ole vähemmän tärkeää, vaikka mainitaankin viimeiseksi. Muuan meitä kesälaitumellamme tervehtimässä käynyt irvihammas lauloi:

’Saan mämmiä, perunoita, suolakalaa ja kaljaa saan; Venään jauhoja saan ja voita, mitä muuta mä kaipaankaan!’ Vastasin hänelle: ’Kun kerran on runsaasti hyvää viiliä ja tuoretta kalaa, olen tyytyväinen ja niin sopii sinunkin olla.’

Asuimme suurissa ja hauskoissa huoneissa, jotka eivät tosin olleet erikoisen korkeita, mutta kun seinät olivat paperoimattomat, saattoi niistä nähdä, minkälaisista aineista talo oli rakennettu. Seinähirret ja lattialankut olivat puolen metrin levyisiä, ja paksuutta oli sen mukaan. Korttitaloja ovat nykyajan rakennukset sen rinnalla.

Uuden höyrypurteni rakentaminen oli aloitettu liian myöhään, eikä se ollut vielä valmis muuttaessamme maalle kesäkuun alussa. Tämän vuoksi muuttoon oli vuokrattava toinen höyrylaiva, mutta toistaiseksi täytyi jatkuvaa liikenneyhteyttä ylläpitää joko hevosella tai soutuveneellä. Valitsin viimeksi mainitun kulkuneuvon, varsinkin kun Österillä oli voimakas 18-vuotias poika, joka saattoi päästä vapaaksi lauantai-iltapuoleksi, vaikka olikin konepajassa oppilaana. Hänestä sain vahvan ja tottuneen soutajan, niin että lähdettyämme kaupungista neljän aikaan iltapäivällä olimme perillä kello seitsemän illalla, ellei kovin pitkiä mutkia tehty. Näin tapahtui nimittäin toisinaan kauniilla ilmoilla, jolloin uistin oli veneen perässä ja ohjailin rantoja ja matalikkoja pitkin syrjässä suoralta kulkuväylältä saadakseni matkan varrella kalan tai pari. Useimmiten kalastaminen onnistui, ja harvoin tulimme perille tuomatta mukanamme haukea tai suurta tummapintaista ahventa.

Sellaisella matkalla sain kerran kajaanilaisella lusikkauistimella Lintukarin liepeiltä Koljonselältä kahdenkymmenen naulan painoisen hauen, josta minulle jäi pysyvä muisto. Kun kala oli iskenyt uistimeen, pysähtyi vene, ja vaikka kala olikin melkoisen iso, sain sen pian haavilla veneeseen.

Öster oli päästänyt airot käsistään ja tarttui molemmin käsin kalaan, jotta olisin voinut kiskoa uistimen pois sen kidasta. Koukut olivat kuitenkin syvällä nielussa eikä mukana ollut koukunirrottajaa, minkä vuoksi uistimen irrottaminen terävien hampaiden välistä kävi kömpelösti. Juuri kun luulin uistimen irtaantuneen, liukas kala iski pyrstöllään lujasti veneen pohjaan ja luisti Österin käsistä. Uistimen yläpäähän kiinnitetty vahva kolmihaarainen koukku iski tällöin vasempaan keskisormeeni kynnen alapuolelle ja repäisi sitä niin, että liha roikkui sormen päässä kuin lakki. Arpi on siksi selvä, etten voi unohtaa sen syntyä. Kalastusmatkalla täytyy aina olla sopivia välineitä, ja joka on niitä vailla ja varomaton, saa syyttää itseään kivusta ja särystä.

Toisen kerran satuimme joutumaan navakkaan myötäiseen lounaistuuleen, joka nosti korkeat laineet Näsijärven pitkälle selälle. Päästäkseen soutamasta Öster ryhtyi nostamaan purjetta soutuveneeseen. Purjeena hän käytti aina mukana olevaa kesätakkiani, jonka hän ripusti kahden airon varaan. Nuoraa hänellä oli aina taskussaan, ja takila oli pian valmis. Rikimme näytti tosin hiukan omituiselta, mutta tehtävänsä se täytti, niin että vaivaa näkemättä laskettelimme hyvää vauhtia eteenpäin. Mitä pitemmälle ehdimme, sitä valtavampina kohosivat vaahtopäiset aallonharjat ympärillämme. Pikku pähkinänkuoremme nousi kuitenkin ihailtavasti aalloille. Mutta Pallosaaren ulkopuolella tuntui kiivas nykäys perässä laahaavassa uistinsiimassa, ja sitä hoitaakseni nostin melan hetkeksi vedestä. Aluksemme ei sitä kuitenkaan sietänyt, vaan kääntyi seuraavalla aallonharjalla poikittain ja olisi ehdottomasti kaatunut, ellei Öster olisi säilyttänyt malttiaan ja katkaissut puukollaan airoja pystyssä pitävää harusnuoraa. Riki kaatui viime hetkessä laidan yli, ja vähältä piti ettemme seuranneet itse perässä.

Nuori Öster sai airoillaan veneen heti oikeaan suuntaan, ja isä pelasti purjeet ja mastoina olleet airot, minun käsitellessäni uistimessa pyristelevää kalaa. Pitkän rehkimisen perästä onnistui minun vihdoin irrottaa koukut sen kurkusta. Kala oli kahdentoista naulan painoinen kossi. Sen päivän perästä en ole koskaan purjehtinut kesätakki purjeena vahvassa tuulessa pienessä soutuveneessä ja uistin perässä. Neuvon toisiakin sitä välttämään.

Näillä kalastusmatkoilla huomasin suurten haukien aurinkoisina kesäpäivinä pysyttelevän järven pinnalla lojuvien tukkilauttojen alla, mistä ne luultavasti etsivät varjoa, sillä soudellessamme lauttoja ympäröivien puomien vierellä tarttui usein isohkoja kaloja uistimeen. Sen vuoksi teimme joskus pitkiä kierroksia vain tavoittaaksemme tukkilauttoja, jotka olivat menossa Pispalaan Pyynikinharjun rullaradoille.

Nämä lauantaimatkat olivat hauskoja ja odotettuja, mutta paluumatkat kaupunkiin maanantaiaamuisin olivat sen sijaan sitä ikävämpiä. Silloin kiidimme niin nopeasti kuin vain kahdesta taitavasti hoidetusta airoparista lähti ja olimme perillä tavallisesti kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, harvoin myöhemmin. Silloin ei ollut aikaa kalastella matkalla, eikä se nopeassa soudussa olisi käynyt päinsäkään.

Eräällä tällaisella kaupunkimatkalla jouduimme näkemään tapauksen, joka osoittaa, että vapaassa, villissä luonnossakin, maailman yleisen menon mukaisesti ”vahvat heikompia syövät”. Lähellä Teiskonlahden etelärantaa ja noin kahden kilometrin päässä kartanosta länteen on matalassa vedessä pienoinen saari suurten ja pienten kivien ympäröimänä. Jotkut kivet kohoavat vedenpinnan yläpuolellekin. Oleskellessamme ensimmäisiä kesiä Teiskolassa, lokit ja tiirat parveilivat tämän saaren ympärillä ja pesivätkin siellä. Tämän vuoksi nimitimme paikan Lokinnokaksi. Siellä vilisevä lintuelämä elävöitti ja täydensi muuten yksitoikkoista, vaikkakin suurenmoista näkymää, ja me kaipasimme näitä viehättäviä lintuja, kun ne tuntemattomasta syystä, arvattavasti munanryöstäjien takia myöhemmin hylkäsivät koko seudun. Eräänä maanantaiaamuna saimme odottamatta huomata, etteivät yksin ihmiset, vaan myös eläimet syyllistyivät tähän hävitykseen.

Etelän puolella ja kivenheiton päässä mainitusta saaresta on vedessä suurehko kallionlohkare, jonka kolmisivuinen, jyrkästi viettävä laki kohoaa tavallisesti kesäveden aikana noin kaksi jalkaa järven pinnan yläpuolelle. Tämän kiven laella on kämmenen levyinen, melkein vaakasuora ja jotakuinkin sileä pinta, jonka harmaasiipinen, valkea lokkipari oli valinnut pesäpaikakseen. Soutaessamme etäältä sen ohi näimme eräänä päivänä naaraslokin makaavan kivellä ja luulimme sillä olevan munia tai poikasia, mutta emme halunneet lintua lähemmin tarkastella, jotta emme olisi häirinneet sitä.

Pari viikkoa myöhemmin oli kaksi harmaankeltaista untuvapoikasta kauas näkyvällä kivellä, jonka ympärillä Koljonselältä tulevat aallot hyrskyivät ja kovalla tuulella kaiketi huuhtelivat koko kiven. Ollessamme taas kerran menossa kaupunkiin huomasimme jo kaukaa tavattoman paljon lokkeja ja tiiroja lentämässä levottomina edestakaisin saaren yllä. Ne päästelivät ilmeisesti säikähtäneinä lakkaamatta epämiellyttäviä huutoja. Arvelimme tällä metelillä olevan jotain tekemistä lokinpesän kanssa ja soudimme varovaisesti sinne ottamaan selvää asiasta.

Veneen hiljalleen lipuessa saaren läntisen nenän ohitse huomasimme arvanneemme oikein. Kiven ympärillä ui kettu ja yritti selin meihin itsepintaisesti vaikka turhaan saada jalansijaa kiivetäkseen kiven jyrkkää sivua ylös. Partioretkillään rantoja pitkin se oli varmaankin huomannut lokinpojan ja suurusta saadakseen uinut saarelle, päästäkseen sieltä pesälle. Olin kiinnostunut näkemään tämän luonnon talouteen kuuluvan näytelmän lopputulosta ja käskin peräytymään veneen niemen pajupensaiden taakse. Katselin sieltä, kuinka mikko, joka saalistamisinnossaan ei huomannut meitä, ponnisteli päästäkseen vedestä jyrkkäreunaiselle kivelle.

Kun tämä ei siltä sivulta onnistunut, se kiersi toiselle kaltevalle sivulle ja koetti hyökätä sieltä. Lokit olivat kyllä huolellisesti valinneet pesäpaikkansa, mutta eivät olleet huomanneet, että kiven tämä sivu ei ollutkaan yhtä jyrkkä kuin toiset ja että se oli pinnaltaan karkeampi, sillä muutaman kerran ponnisteltuaan kettu onnistui kiipeämään niin korkealle, että sen kuono ulottui huipun tasalle, missä poikaset olivat mykkyrässä.

Tällä linnunpoikasille niin vaarallisella hetkellä matalalla lentävien ja tilanteen ilmeisesti täysin oivaltavien lintujen suuresta parvesta syöksyi poikasten luo pari lokkia, jotka tarttuivat nokillaan niitä siipiin ja veivät pyristelevät olennot mukanaan vähän matkan päähän veteen, jonne laskivat ne ja asettuivat itse viereen. Lokit uivat sinne tänne ja näyttivät selvästi kehottavan pienokaisia lähtemään mukaansa kauemmas järvelle, mutta nämä lienevät olleet liian pieniä ja ensi kertaa vedessä, minkä vuoksi kulku kävi perin hitaasti, vaikka ne koettivatkin vanhempiaan seurata.

Niin ovelasti peijattu kettu huomasi heti, että nämä avuttomat pienokaiset eivät päässeet pitkällekään. Se ei luopunut yrityksestään, vaan seurasi perässä. Nopeana uimarina kettu lyhensi pikaisesti välimatkaa, ja ilmeistä oli, että se lopulta pääsisi voittajaksi, elleivät vanhat linnut viime hetkessä veisi poikasia jälleen kauemmaksi. Tähän emme kuitenkaan uskaltaneet luottaa, sillä emme luulleet lokkien ymmärryksen siihen riittävän, vaan pienokaisia säälien sekaannuimme leikkiin ja toivoimme pääsemään iskemään rauhanhäiritsijää airolla sen ollessa kaukana maista. Mutta tämä hyökkäys mikkoa vastaan ei ikävä kyllä onnistunut. Se huomasi meidät, aavisti aikomuksemme, kääntyi heti ja piti kiirettä rantaan. Ranta oli pitkälle matalaa, ja juuri kun olimme tavoittamaisillamme ketun, sen jalat ulottuivatkin pohjaan. Tämä pelasti metsän älyniekan. Se heilutti jäähyväisiksi pilkallisesti häntäänsä ja katosi nopeasti näkyvistämme. Keillä olisi aina pitänyt olla pyssy veneessä. Nyt olisimme sitä kipeästi tarvinneet.

Nämä omalla tavallaan hupaisat venematkat Teiskolaan päättyivät pian, sillä höyryvene Göta valmistui. Sillä pääsimme nopeasti perille ja olimme suojassa tuulelta ja tuiskulta, mutta pienet, mielenkiintoiset ja vaihtelua tuoneet seikkailut olivat samalla lopussa. Uistimen vetämisestäkään ei höyryveneen perässä tullut mitään, sillä sen vauhti, viisitoista kilometriä tunnissa, oli liian suuri, eikä meillä ollut mitään halua ajaa puolella vauhdilla kalastuksen takia.”

Sergei Sergejevitš Prokofjev

Sergei Sergejevitš Prokofjev (ven. Сергей Сергеевич Прокофьев; 27. 4.(J: 15.4.) 1891 Sontsovka, Jekaterinoslavin kuvernementti, Venäjän keisarikunta (nyk. Ukraina) –5. 3.1953 Moskova, Neuvostoliitto) oli venäläinen pianisti ja säveltäjä. Prokofjevin musiikki tunnistetaan hyvin omintakeisesta tyylistä ja aikanaan hänen musiikkia pidettiin melko modernina. Tämän lapsineron musiikissa voi helposti kuulla huumoria sekä kokeilevaa ja oikukasta menoa, ironiaa, kuten myös klassisia piirteitä ja runollista ilmaisua.

Kuvassa ovat Sergein kanssa hänen vanhempansa.

Sergei sai ensimmäiset pianotuntinsa äidiltään.

Nuori musiikinopiskelija Sergei Prokofjev.

Sergei Prokofjev sai jo lapsuudessaan harrastaa musiikkia hyvin vapaasti; hän syntyi vuonna 1891 pienessä kylässä nykyisen Ukrainan alueella. Hänen oma äitinsä oli harrastajapianisti, joka ryhtyi poikaansa opettamaan pianonsoitossa tämän ollessa neljävuotias. Sergei kuuli jo kotonaan paljon musiikkia lähinnä äitinsä soittamana. Sergei Prokofjev kiinnostui jo hyvin varhain myös säveltämisestä. Vain 13-vuotiaana tämä varhain kehittynyt lapsinero hyväksyttiin Pietarin konservatorioon opiskelemaan sävellystä, pianonsoittoa sekä orkesterinjohtoa. Koulunkäynti oli hänelle hyvin helppoa ja vaivatonta, ja jo vuonna 1909 hän suoritti sävellysdiplomin. Vuonna 1914 Prokofjev suoritti pianistidiplomin soittamalla konservatorion tutkinnossa oman ensimmäisen pianokonserttonsa Des-duurissa (op. 10), jonka hän sävelsi vuosina 1911-1912. Pianokonsertto esitettiin ensi kerran Moskovassa 7.8.1912 ja tuolloinkin säveltäjä itse toimi pianosolistina.

Sergei Prokofjev ja Dmitri Šostakovitš.

Pietarin konservatorion perusti vuonna 1862 Anton Grigorjevitš Rubinštein  (ven. Анто́н Григо́рьевич Рубинште́йн; 28.11. (J: 16. marraskuuta) 1829 – 20.11. (J:8. marraskuuta) 1894), venäläinen säveltäjä, pianisti ja kapellimestari; hän myös toimi Pietarin konservatorion ensimmäisenä taiteellisena johtajana. Kulttuurihistoriallisesti arvokas konservatorion päärakennus valmistui vuonna 1896 aivan Pietarin ydinkeskustaan, osoitteeseen Teatralnaja ploštšad 3. Nykyisin konservatorion naapurikorttelissa sijaitsee kuuluisa Mariinski-teatteri. Tunnetuimmat Pietarin konservatorion kasvatit musiikkimaailmassa lienevät muun muassa Pjotr Tšaikovski, Sergei Prokofjev, Dmitri Šostakovitš, Juri Temirkanov, Mariss Jansons, Andrej Hoteev ja Valeri Gergiev.

Pietarin konservatorio vuonna 1913.

Sergei Prokofjevin musiikki ei herättänyt kotimaassaan pelkästään ihastusta alkuun kuulijoissa eikä kriitikoissa. Arvostelijoiden joukkoon liittyivät lopulta myös poliittinen eliitti. Sergei Prokofjev katsoi parhaaksi lähteä Neuvostoliitosta vallankumouksen jaloista vuonna 1918; aluksi hän matkusti Etelä-Amerikkaan etsimään ymmärrystä taiteelleen. Hän asui vuosia myös Yhdysvalloissa sekä kierteli monia muitakin paikkoja. Vuonna 1923 Sergei Prokofjev avioitui espanjalaisen laulaja Lina Lluberanin kanssa. Ensimmäinen avioliitto päättyi kuitenkin eroon ja vuonna 1948 Prokofjev avioitui Mira Mendelsonin kanssa. Sergei Prokofjevilla oli kaksi poikaa, Sviatoslav ja Oleg.

Sergei Prokofjev on tässä kuvassa vaimonsa Linan (oikealla) sekä poikiensa kanssa.

Kuvassa keskellä Sergei Prokofjev molempien poikiensa kanssa.

Sergei Prokofjev kuvassa toisen vaimonsa, Mira Mendelsonin kanssa.

Vuonna 1936 Sergei Prokofjev muutti takaisin Neuvostoliittoon. Hänen täytyi sopeuttaa musiikillinen tyylinsä nyt vallassa olleiden aatteiden ja poliittisen suuntauksen mukaiseksi ja hän ryhtyi säveltämään enemmän klassis-romanttiseen sekä lyyriseen tyyliin musiikkiaan. Monien muiden säveltäjien tavoin Prokofjev sai jatkuvasti olla varpaisillaan, ettei hänen sävellyksiään moitittaisi Neuvostoliitossa turhan vaikeiksi ja kummallisiksi, etääntyneeksi kansasta. Lopulta osa Prokofjevin sävellyksistä julistettiin 1940-luvulla esityskieltoon, mikä teki säveltäjä Sergei Prokofjevistä vain yhäti varovaisemman taiteilijan.

Prokofjevin provosoiva musiikillinen tyyli merkkasi häntä varsinkin uran alkuaikana sensaatiohakuisesti. Klassisten arvojen kunnioitus ilmenee kuitenkin hänen musiikistaan ja ironia oli vain osa Prokofjevin sävellystapaa. Tahtilajimerkintöjä Sergei Prokofjev ei suuremmin vaihtele kesken teoksiensa ja rytmit ovat myös hyvin loogisia. Monesti säveltäjä Sergei Prokofjev luonnosteli klassisen lyyrisiä melodioita, jotka toisaalta sisälsivät myös hyvin omintakeisia käänteitä. Hyvin tunnistettava piirre myös hänen musiikissaan on taipumus moduloida ja vaihtaa etumerkintää. Vaikka harmoniat ovat tavallisesti tonaalisia, ne sisältävät toisaalta usein kovasti kromatiikkaa. Tammikuussa 1945 Sergei Prokofjev sai sydäninfarktin ja putosi portaita alas; onnettomuudessa hän sai päähänsä pysyviä vammoja. Säveltäjä Sergei Prokofjev menehtyi aivoverenvuotoon 5.3.1953, täysin samana päivänä kuin Josif Stalinkin kuoli.

Säveltäjä Sergei Prokofjevin hautamuistomerkki.

Helsinkiläisten oma kaupunkifestivaali Taiteiden yö, täyttää tänä vuonna jo 30 vuotta ja tänä vuonna tapahtumaa viedään myös virolaisille Tallinnaan tutuksi. Torstaina 15.8.2019 Taiteiden yötä juhlitaan Helsingissä ja nyt tämä tapahtuma haluttiin ensin kerran saattaa myös ulkomaille tiedoksi. Tapahtumasta kerrottiin Suomen instituuteille eri puolilla maailmaa, vaikkakin hyvin viime tipassa. Tallinnaan sen otti heti Suomen instituutin johtaja Anu Heinonen, vaikka ei vielä siinä vaiheessa ollut selviä ideoita tai rahoitusta järjestyksessä.

Viron taidemuseosta otettiin Anu Heinoseen yhteyttä ja kerrottiin, että Viron taidemuseoon oli tulossa suomalainen näyttely Adamson-Ericin museoon elokuussa. Näin Suomen instituutti Tallinnassa ja Viron taidemuseo päättivät järjestää yhdessä ison avajaiset isona yleisötapahtumana. Eero Järnefeltin ja Venny Soldan-Brofeldtin maalauksia nähdään nyt ensimmäisen kerran Suomen ulkopuolella. Suomalaisen taiteen kultakauden taiteilijoiden teoksia on esillä näyttelyssä yhteensä melkein 70 teosta.

Läheisellä Harju-kadun viheralueella samanaikaisesti esitellään lasten taidepaja, jossa tulevat taidemaalarit saavat tehdä taidetta. Tämän tapahtuman oheisohjelmaa järjestävät Suomen ja Viron lastensuojeluliitot. Johtaja Anu Heinonen toivoo, että lasten työpajassa syntyisi taideteos, joka voitaisiin luovuttaa lahjana Taiteiden yölle tai YK:n lasten oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlassa Helsingissä marraskuussa.

Näyttelyyn tutustuttuaan voi jatkaa Taiteiden yön-kierrostaan Tallinnassa siirtymällä Toompealle, jossa Tapio Mäkelän järjestää opaskierroksen. Kierroksen aikana käydään mm. Suomen suurlähetystön pihassa. Toompealta löytyy Johan Carl Ludvig Engelin (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki) piirtämä talo, jonka hän suunnitteli matkallaan Preussista Pietariin. Tuomiokirkossa Tapio Mäkeläinen kertoo Mikael Acricolan pojasta, Kristianista, josta tuli Tallinnan piispa. Opaskierros päättyy lopulta Vapaudenaukiolle, Wabadus-kahvilaan; täältä kierrosta on vielä mahdollista jatkaa Tapio Mäkelän uunituoreen kaupunkioppaan julkistamistilaisuuteen ja runoiltaan.

Viron runoilijoita esiintyy kaksikielisessä runoillassa. Tämän lisäksi runoillassa voi harrastaa runosuunnistusta etsimällä runorasteja Vanhastakaupungista ja Telliskivestä. Osoitteet julkaistaan jo edellisenä päivänä Facebookissa sekä järjestäjien kotisivuilla. Runoillan musiikista vastaa maailmanmusiikin asiantuntija Ringo Ringvee, joka soittaa virolaisille tuntemattomampaa suomalaista poppia ja rokkia.

Tallinnan kaupunginmuseon eri kohteisiin ja Raevanglan valokuvamuseoon pääsee yhdellä eurolla perjantaina 15.8.2019 klo 16-18. Tallinnan kaikki tapahtumat näkyvät myös Helsingin Taiteiden yön ohjelmassa, jonne kuka hyvänsä voi lisätä tapahtumia lisää 13.8.2019 asti. Johtaja Anu Heinosen mukaan kaksoiskaupunki Talsingista puhutaan melko paljon talouden tasolla, mutta Heinonen itse haluaa korostaa ruohonjuuritason ja kulttuuriyhteistyön merkitystä. Anu Heinonen ei arvaa vielä veikata, jääk Taiteiden yön maihinnousu ainutkertaiseksi vai viriääkö tapahtumasta myös jatkoa Tallinnassa.

Juhlavuoden kunniaksi Helsingin Taiteiden yö käynnistää nyt myös Helsingin Juhlaviikot torstaina 15.8.2019. Taiteiden yö avaa mahdollisuuden katsella Helsinkiä ja sen taidetta uusin silmin, ilman taidelaitosten seiniä ja tarkasti kuratoitua ohjelmaa. Vuonna 1995 ihmisoikeusjuristi Matti Vuori kirjoitti Huvila-teltan ohjelmakirjaan seuraavat sanat: ”Juhlaviikkojen kaltaisilla foorumeilla on mahdollisuus joko kääntää katseensa museaaliseen menneisyyteen ja tyytyä harmittomaan leikittelyyn, pieteetilla tai ilkkuen, tai antautua uuden laboratorioksi ja koekentäksi. Vain jälkinmmäisellä on merkitystä. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.”