Tampereen vaakuna vuodelta 1960, heraldikko Olof Eriksson.

Onnea 240 vuotta täyttävälle viriilille kotikaupungillemme!

Ruotsin kuningas Kustaa III vahvisti perustamiskirjan allekirjoituksellaan Tukholmassa 1.10.1779 Tampereen kaupungin perustamisen Tammerkosken partaalle. Aikaisemmin perustetuista Suomen kaupungeista poiketen Tampereesta tuli ainakin kolmella eri tavalla mitattuna poikkeuksellinen kaupunki aikanaan; tamperelaisten elinkeinoiksi suunniteltiin perinteisen maanviljelyn tilalle kauppaa, teollisuutta ja käsityöammatteja. Tampereen kaupunki sai tässä yhteydessä poikkeavasti vapauden asukkaidensa toimesta harjoittaa haluamaansa ammattia vallitsevista ammattikuntasäädöksistä välittämättä. Kolmas erikoisuus koski hallintoa; Tampereen kaupunkiin ei määrätty yleistä pormestarin ja kaupungin raadin muodostamaa hallintojärjestelmää eli maistraattia. Noin sadan silloisen asukkaan muodostama kaupunki toimi ilman omaa hallintoelintä kunnallis- ja talousasioissa maaherran vallassa ja oikeusasioissa kihlakunnan vallan piirissä.

Maaherra asui tuolloin Turussa, varsin pitkän matkan päässä ja useiden muiden työtehtäviensä keskellä. Tampereella syntyi kuitenkin arkielämässä kaupunkilaisilla esiin nousseita pulmia, jotka olisivat vaatineet vaativiakin hallinnollisia toimenpiteitä. Ensimmäisen kerran Tampereen kaupungin perustamisen jälkeen maaherra kävi Tampereella pitämässä kokousta vuoden 1780 tonttijaon yhteydessä ja seuraavat kerrat olivat vasta vuosina 1793 ja 1802. Näissä maaherran kokouksissa kaupunkilaiset saivat lähinnä vain esitellä omia huoliaan maaherralle, mutta varsinaista virkamiesvalmistelua kokouksiin ei tehty. Maaherran lähimmät käskytettävät olivat Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan kruununvouti ja Pirkkalan nimismies, mutta hekään eivät riittävästi tyydyttäneet Tampereen kaupungin hallinnollisia tarpeita.

Ruotsin kuningas Kustaa III, taiteilija Kimmo Kaivannon näkemyksenä.

Vuosina 1779-1780 kruununvoutina toimi Hatanpään uusi omistaja, asessori Gabriel Ahlman, mutta hänen virkatoimistaan ei historia tiedä juuri mitään muuta kuin että hän hankki kaupungin ensimmäisessä tonttijaossa haltuunsa kaksi tonttia kaupungin keskustasta. Ahlmanin jälkeen kruununvoudin virassa toimi seuraavan kymmenen vuoden ajan – vuodet 1780-1790 - Jacob Callmeijer, joka toimi myös kruununpolttimon virkamiehenä ja oli perillä Tampereesta jo kruununvoudiksi tullessaan. Jacob Callmeijer osti Gabriel Ahlmanilta Teiskolan rusthollin ja piti sitä myös asuntonaan muutaman vuoden, kunnes vuonna 1791 joutui luopumaan kartanosta. Vuonna 1790 Callmeijer oli jo jättänyt kruunuvoudin tehtävät, ilmeisesti taloudellisten sekaannusten vuoksi.

Jacob Callmeijerin jälkeen kruununvoudin virkaa hoiti asessori Anders Hornborg parikymmentä vuotta. Hornborg oli avioliitossa taloustieteilijä, luonnontutkija ja kemisti sekä kemian professori Pehr Adrian Gaddin (s. 1727 Pirkkala ja k. 11.8.1797 Turku) veljentyttären kanssa ja he asuivat ensin Lielahden ja myöhemmin Raholan kartanossa kuitenkaan omistamatta kumpaakaan. Anders Holmborgin toiminnasta kaupungin hallinnossa on ainoastaan merkintä Holmborgin mukanaolosta vuoden 1793 maaherrankokouksessa sekä jokunen Holmborgin allekirjoittama virallinen kuulutus kirkonarkistossa. 25.10.1793 pidetyn maaherrankokouksen piti maaherra, talousmies ja teollisuusharrastajana tunnettu Ernst Gustaf von Willebrand ja samaisen kokouksen sihteerinä toimi Turun lääninsihteeri Olof Wibelius, josta myöhemmin tuli Kuopion maaherra.

Vuonna 1782 perustettu Kuopion kaupunki poti samanlaista ongelmaa Tampereen kanssa; sen perustuskirja oli hallinnon osalta melko suora kopio Tampereen perustuskirjasta. Kuopiossa hallinto toimi samoin maaherran ja kruununvirkamiesten alaisuudessa, joka oikeudellisesti oli yhdistetty kihlakunnanoikeuteen sekä kirkollisesti Kuopion pitäjään. Erona oli toki se, että maaherra asui kuitenkin Kuopiossa. Kuitenkin jo kahden vuoden kuluessa Kuopion hallinto järjestettiin siten, että kaupunki sai oman järjestysoikeuden (vanha maistraatti) ja järjestysmiehen viran, joka vastasi pormestarin virkaa. Samoin Kaskisten kaupunkiin perustettiin jo vuonna 1785 samat virat ja hallintoelimet sitä perustettaessa.

Tampereen sinetti vuodelta 1802, kultaseppä G. G. Liljefelt.

Myös Tampereen porvarin anoivat vuoden 1793 maaherrankokouksessa kaupunkiin vastaavan laista järjestyksenvalvontaa vedoten kuriin ja järjestykseen kotikaupungissaan. Kaupungin porvarit lupasivat myös maksaa järjestysmiehelle, jos sellainen vain kaupunkiin saataisiin, viisikymmentä riikintaalaria eli viittätoista ruistynnyriä vastaavan vuotuisen korvauksen. Maaherra von Willebrand katsoi velvollisuudekseen varmistaa asia vielä kuninkaalta, ennen kuin uskalsi puuttua Tampereen hallintoon perustamiskirjan henkeä muuttamalla. Seuraava maaherrankokous järjestettiin Tampereella vasta joulukuussa 1802.

Hallinnon järjestämisen pitkittyminen Tampereella johti kaupungissa hieman toisenlaiseen ratkaisuun, sillä kaupungin kruununpolttimolla toimi vielä kaupungin perustamisen alkuvuosina hallintoon kouliintuneita virkamiehiä. Tampereen eräänlaisena epävirallisena järjestysmiehenä toimi kruununpolttimon kirjanpitäjä Abraham Ekholm kuolemaansa asti. Hänen luonnollisen poistumansa jälkeen tehtävään antautui vuosiksi polttimon inspehtori Jonas Lagerbaum. Noin vuoden 1796 vaiheilla Lagerbaum joutui itse vararikkoon ja tehtävä siirtyi vuodeksi Männäisten rautaruukin kirjuri Gustaf Wilhelm Selenskille. Myöhemmin vielä Selenski toimi useiden vuosien ajan lähiseutujen nimismiehinä. Selenskin jälkeen epävirallisena järjestysmiehenä toimi kruununpolttimolla asunut sotatuomari Isak Rothovius.

Noin 1780-luvun puolivälin paikkeilla viimeistään Tampere oli saanut toisen epävirallisen ratkaisun hallintaansa; kaupunkiin perustettiin kaupunginvanhimmat, johon malli oli saatu muiden kaupunkien ratkaisusta tilkitä hallinnon aukkoja. Tästä elimestä ja sen syntyhistoriasta ei ole säilynyt mitään asiakirjoja. Jo vuonna 1786 pidetyssä kaupunginvanhempien kokoukselle luettiin maaherran määräys sikojen aitaamisesta Tampereen kaupungin ulkopuolelle. Tämän kirjelmän ovat allekirjoituksellaan vahvistaneet inspehtori Lagerbaum, postimestari Allén ja kauppias G. Ahlman, Hatanpään omistaja. Vuoden 1793 maaherrankokouksessa pöytäkirjasta löytyvät ne kaupunginvanhimmat, jotka tuolloin olivat kokouksessa paikalla eli tehtailija Abraham Häggman, postimestari Allén, kruununinspehtori Lagerbaum, kauppiaat Carl Em. Lindberg, C. G. Gadd, Carl Lindqvist ja Johan Wadén sekä muurarimestari Jacob Busk. Tampereen kaupungin epävirallinen järjestysmies toimi toisen epävirallisen elimen, kaupunginvanhempien, puheenjohtajana.

Kaupunginvanhempia määrittävä säädös vuodelta 1619 – joka tosin ei koskaan saanut lain voimaa - pyrki käytännössä tasapuolisuuteen määräämällä puolet kaupunginvanhempien jäsenistä valittavaksi käsityöläisten keskuudesta ja puolet kauppiaiden keskuudesta. Kaupunginvanhimpien kokoukset käsittelivät lähinnä taloudellisia asioita sekä pienen kaupungin arkisia ongelmia, joilla ei voinut rasittaa kruunun virkamiehiä. Asiat saattoivat liittyä esim. laitumenvuokrauksiin, lukkarien tehtävien hoitoon, kestikievarikyytien järjestelyä ja kattoturpeen nostoon. Vuoden 1793 maaherrankokouksessa kaupunginvanhimmat saivat maaherralta oikeuden suositella tai olla suosittelematta maaherralle henkilöitä, jotka anoivat porvaruutta Tampereella.

”Mutta välttämättömimpien ja asiain ja olosuhteiden joukossa on myös se, että täällä tarvitaan Pormestaria, jolla on arvovaltaiset valtuudet. Kaupunki on alusta pitäen kärsinyt kaikenlaisista Järjestysmiehistä, joilla kaikilla on ollut erityinen harrastuksensa.” Näin kirjasi lääninsihteeri Wibelius maaherrankokouksessa 20.3.1801 apteekkari J. H. Långhjelmin kirjoittaman muistion. Vuonna 1805 järjestysoikeuden nimi muuttui kaupunginoikeudeksi ja se sai samat oikeudet kuin muiden kaupunkien raastuvanoikeuksilla oli; se hoiti nyt siis järjestysmiehen johdolla niin maistraatin kun raastuvanoikeuden tehtäviä. Tästä lähtien Tampereella epävirallisesti on ollut pormestareita, mutta järjestysmies virallisesti vaihtui pormestariksi vasta vuonna 1830.

Järjestysmies Ernst Tihlman.

Kuninkaallinen käskykirje – päivätty 8.12.1801 – määräsi Tampereelle asetettavaksi järjestysmiehen (ordningsman) kaupungin hallinnon johtoon. Kaupunginvanhimmat esittivät tehtävään luutnantti ja vt. kruununvouti Ernst Fredrik Tihlmania (s. 13.1.1765 Huittinen ja k. 19.8.1844 Koivulahti). Ernst Tihlman oli avioliitossa lääninrovasti Erik Castrénin tyttären Catharina Christina Castrénin (1772-1852) kanssa vuodesta 1792 lähtien ja avioparilla oli kuusi tytärtä. Tihlman oli toiminut Vesilahden komppanian vänrikkinä Etelä-Pirkkalan Uotissa ja Kajaanin pataljoonan luutnanttina vuodesta 1789. Tihlman oli mukana Anjalan liitossa ja sai sen vuoksi kuolemantuomion, josta hänet kuitenkin myöhemmin armahdettiin. Hän aloitti Tampereen järjestysmiehenä tammikuussa 1802, mutta muuttopäiväksi Tampereelle on merkitty 10.6.1802. Hän sai puustellikseen Nalkalan torpan, mutta osti varsinaiseksi asunnokseen Allénin talon – tontti 20 - tämän muuttaessa kaupungista pois. Järjestysmies Ernst Tihlman edusti Tamperetta Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Ernst Tihlman ei halunnut luopua armeijan leivästä, vaan yleni järjestysmiehen virassa samanaikaisesti luutnantista kapteeniksi asti armeijan kirjoissa. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 suoritettiin armeijassakin uudelleenjärjestelyjä ja tässä yhteydessä myös Ernst Tihlman jättäytyi siviiliin. Nyt hänen kasvanut vapaa-aikansa mahdollisti järjestysmiehen virkatehtävien ohessa hoitaa myös Tampereen postimestarin tehtäviä. No, valpas lukija saattaa jo arvata, kuinka tässä lopulta taas kävi! Postimestari ja järjestysmies piti kotitalossaan postitoimistoa ja osittain postin kortiston kanssa olivat sekaisin kaupungin järjestysoikeuden arkisto. Asia paljastui kenraalikuvernöörin tarkastusmatkan yhteydessä ja lopulta järjestysmies Ernst Tihlman joutui eroamaan kaupungin virastaan vuonna 1827 sekavuuksien vuoksi. Tampereelta hän siirtyi Hämeenlinnaan postimestariksi. Ernst Tihlmanin jälkeen järjestysmiehen virka muuttui pormestarin viraksi vuonna 1830. Ernst Tihlmanin tilalle vuonna 1827 valittiin ensin järjestysmieheksi ja vuodesta 1830 lähtien pormestariksi F. A. Sacklén.

Vuoden 1619 yleisissä kaupunkisäädöksissä määrättiin jokaiseen kaupunkiin ainakin yksi kaupunginpalvelija hoitamaan maistraatin määräämiä yleisiä tehtäviä ja näitä juoksevia asioita hoiti - jo aika paljon ennen järjestysmiehen nimeämistä virkaan - Tampereen kaupungissa ensimmäisenä Tammerkosken säterin lampuoti Matti Grönlund vuodesta 1782 alkaen. Mistään ei ole ainakaan löytynyt tarkempaa tehtäväkuvausta kaupunginpalvelijan työstä, mutta tiedämme hänen toimineen ainakin rumpalina (tiedotus), haastemiehenä, maksujen kerääjänä ja hän valvoi, kuinka porvarit suoriutuivat velvollisuuksistaan kaupunkia kohtaan. Vuosisadan vaihtuessa kaupunginpalvelijoiden määrä nostettiin kolmeen ja palkkaa kukin sai kolme riksiä ja 16 killinkiä vuodessa. Kaupunginpalvelijoiden määrä pysyi ainakin 1840-luvulle asti kolmena, mutta palkka muuttui 25 ruplaksi vuodessa.

Kaupungin talouden hoito kuului kaupungin perustamiskirjan mukaan kruununvoudille, mutta kaupungin epäonneksi Uumajassa 15.1.1756 syntynyt kruununvouti Jakob Callmeijer sai kaupungin raha-asiat huonolle tolalle osin hävittämälläkin varoja. Kaupunginvanhempain pöytäkirja vuodelta 1793 tietää mainita kaupungin rahastonhoitajan eli kasöörin viran joustavampana raha-asiain hoitajana ja tässä tehtävässä ensimmäisenä Tampereella on toiminut Kurun rovastin poika Johan Allén. Ennen Tampereelle tuloa Allén toimi Vesilahden komppanian katselmuskirjurina ja piti virkatalonaan Narvan Pietilää. Vuonna 1781 hän ryhtyi kruununpolttimon ja kaupungin yhteiseksi postimestariksi, ja tässä virassa hän viihtyi vuoteen 1803 asti. Postimestari Allénin mainitaan tässä samaisessa pöytäkirjassa olleen viranhaltijana jo hyvän aikaa ja kasöörinä hänen suurin huolenaiheensa näyttää olleen kaupunkilaisten maksamatta jättämät vuokramaidensa vuokrat. Vuodelta 1805 löytyy tieto kaupunginkasöörin palkasta; 16 riksiä ja 32 killinkiä vuodessa.

Ensimmäisen kaupunginviskaalin virkaa Tampereella hoiti Tukholmasta vuonna 1782 saapunut kruununpolttimon kirjuri Abraham Hellsing, joka uudessa virassaan aloitti ilmeisesti vuonna 1786. Virkaa ei hänelle milloinkaan määrätty ja aluksi hän ei saanut siitä palkkaakaan. Kaupunginviskaalin virka syntyi tarpeesta valvoa ja ehkäistä laitonta kauppaa ja valvoa, että kaupassa käytettiin oikeita punnuksia ja mittoja sekä valvoa yleistä rauhaa kaupungin kaduilla ja tarvittaessa haastaa rikoksentekijät oikeuteen. Tästä virasta kehkeytyi myöhemmin yleisen syyttäjän virka. Virka saattoi olla hyvinkin tuottoisa ilman palkkaakin, sillä lain mukaan virkamiehellä oli oikeus saada määräämistään sakkotuloista itselleen kolmannes. Keväällä 1802 ylioppilas Sven Erik Häggberg haki valtakirjaa upouudelta järjestysoikeudelta kaupunginviskaaliksi ja saikin oikeudelta puoltolauseen toimilleen. Hellsing syrjäytettiin omasta vastustuksestaan huolimatta ja nuori Häggberg sai nimityksen viskaalin virkaan, johon nyt yhdistettiin myös notaarin virka. Häggberg sai kaupungilta tontin nro 15 Satakunnankadun kulmasta palkaksi virastaan. Hän pystyi hoitamaan virkaa neljä vuotta, vaikka oli taipuvainen alkoholin käyttöön ja kerran nousi juovuksissa jopa saarnastuoliinkin. Häggberg myi tonttinsa vähän päälle 33 riksillä ja virkaan nimitettiin polttimomestari Wilthausenin vävy vääpeli Fredrik Hultman.

Tampereen vaakuna 1838-1839, taiteilija Magnus von Wright.

Vääpeli Hultman oli kyllä jo entuudestaan kaupungin virassa, sillä vuonna 1805 hän lupasi perustaa Tampereelle huutokauppakamarin ja tarjoutui kaupungin huutokauppatirehtööriksi. Huutokauppakamari sijaitsi ainakin alkuun Kauppakadun varrella, tontilla nro 14. Hultman myi korvauksetta kruunun ja kaupungin takavarikoimaa tavaraa, mutta kaikesta muusta hän sai lain salliman palkkion korvaukseksi. Näin syntynyt uusi virka oli vakinaisena virkana jatkossakin ja 1840-luvulla siitä maksettiin samaa palkkaa, kuin viskaalille eli noin 29 ruplaa vuodessa.

Ehkä kaikkein omaperäisin kaupungin virkamies oli rumpali; kaupungin alkuajoista lähtien rumpali kiersi katuja pitkin ja teki yleisiä tiedotuksia kansalle. Ensimmäisen tiedottajan, Matti Grönlundin kuoltua virka jäi hieman epämääräisesti hoidetuksi ja vuodesta 1806 virka elvytettiin uudestaan kauppias Axel Grönlundin hoidossa (Matti Grönlundin poika). Aamurummutus oli joka aamu kaupungissa klo neljä (4) ja iltarummutus joka ilta klo 21. Rummuttajan kierros alkoi raatihuoneen kulmalta Hämeenkatua pitkin kiertäen keskustan neljä korttelia ympäri Läntisen kadun, Puutarhakadun ja Itäisen kadun kautta takaisin lähtöruutuun. Rummuttajan palkka oli kymmenen (10) riksiä sisältäen kaupungin viralliset tiedotukset, mutta muista rummutuksista virkamies sai periä erillisen korvauksen.

Kaupungin virkamiehiä olivat lisäksi esim. vakinaiset palovartijat sekä raatimiehet ja vuoden 1806 lopussa virkamiehiä oli kaikkiaan 15 henkilöä. Järjestysmiehen palkkamenot olivat tuolloin 33⅓ riksiä vuodessa ja rahastonhoitajan 16⅔ riksiä, kaksi kaupunginpalvelijaa 8⅓ riksiä kummallekin, voudille 3⅓ riksiä, rummuttaja 10 riksiä ja palovartijat 1⅓ riksiä kummallekin. Raatimiehet olivat palkattomia luottamusmiehiä. Näin kaupungin palkkamenot olivat tuolloin 82 riksiä 32 killinkiä; kaupungin jokaista tonttia kohden tämä merkitsi kahden voikilon ja kutakin asukasta kohden runsaan kahden ruiskilon verorasitusta.

Kirkollisten asioiden suhteen Tampere lukeutui Messukylään kuuluvaksi perustuskirjansa mukaisesti. Tavalliselle kansalaiselle yhteys seurakuntaan oli vielä tuolloin läheisempää kuin järjestysvaltaan, sillä kirkon tehtäviin kuului mm. lasten kastaminen, hautajaiset, kuulutukset sekö vihkimiset ja ehtoollisellakin täytyi käydä vähintään kerran vuodessa. Kirkossa kuulutettiin sunnuntaisin myös tärkeitä julkisia tiedotuksia vaikkapa esim. huutokaupoista. Kirkko toimitti säädöksillään ja normeillaan sekä rangaistuksillaan järjestystä ja kuria yllä jopa paremmin kuin esivalta aikanaan.

Aluksi tamperelaisten kirkkona toimi Messukylän vanha kirkko, keskiaikainen harmaakivikirkko, jonka puupenkit on kirveellä veistetyt. Vuonna 1786 Tampere sai oman saarnahuoneen, josta tuli silloin emäkirkko kaupunkilaisille sadaksi vuodeksi. Tuolloin valmistui Messukylän uudempi kirkko emäkirkoksi, mutta hallinnollinen yhteys pysyi toki ennallaan aina vuoteen 1904 asti. Tuolloin Tampere itsenäistyi vasta omaksi seurakunnakseen, joten kirkollinen yhteys Messukylän seurakuntaan kesti kaikkiaan 125 vuotta kestävän ajan.

Jyrki Niemen (oikealla) haastateltavana Tampereen pääkirjasto Metsossa oli muusikko Sakari Kukko.

Muusikko ja säveltäjä Jyrki Sakari Kukko (s. 8.7.1953 Kajaani) saatiin vieraaksi ja toimittaja Jyrki Niemen haastateltavaksi keskiviikkona 18.9.2019 klo 16 Tampereen pääkirjasto Metson musiikkiosastolle. Sakari Kukon perustama Piirpauke-yhtye täyttää tänä vuonna 45 vuotta ja yhtyeen konserttikiertueen Tampereen konsertti soitettiin samana iltana Tampere-talon pienessä salissa. Sakari Kukko tunnetaan ehkä parhaiten vahvaa uraa tehneenä maailmanmusiikin esitaistelijana. Piirpauke tunnetaan laajasti taidosta sovittaa musiikkia värikkääksi ja tuuheaksi äänimaisemaksi sekä sekoittaa eri elementtejä folkista, jazzista sekä progressiivisesta rockista. Piirpauke on levyttänyt noin parikymmentä studiolevyä ja yhtyeen uusin albumi, Hali, julkaistiin tammikuussa 2019.

Sakari Kukon omat soittimet ovat huilu, saksofoni sekä piano. Kukko valmistui ylioppilaaksi vuonna 1973 ja opiskeli ensin alkuun Helsingissä Sibelius-Akatemiassa vuodet 1973-1975. Edward Vesala on toiminut hänen yksityisenä sävellyksen opettajana ja tämän lisäksi Sakari Kukko on hakenut monilla Aasian, Etelä-Amerikan ja Itä-Euroopan matkoilla vaikutteita musiikkiinsa. Piirpauke-yhtyeensä ja muiden paikallisten muusikoiden kanssa Sakari Kukko on esiintynyt yli 30 maassa. Elokuussa 2017 ilmestyi LIKE Kustannus Oy:n julkaisema Elina Saksalan kirjoittama elämänkerta Sakari Kukon elämästä nimellä, Sakari Kukko – kaiken maailman pelimanni.

Sakari Kukko.

Sakari Kukon täysin omina soololevyinä julkaistuja äänitteitä ovat Kajastus (1979), Kirkastus (1981), Moonlight Caravan & Finnish Characters (1990), Virret (2001), Joulu (2003), Soi kiitos (2009), Paratiisi (2011), Valo (2013) sekä JouLumo (2017). Lista kokoonpanoista, joissa Sakari Kukko on vaikuttanut, on myös mykistävää luettavaa; niitä ovat esim. Oulunkylän Big Band, Tapiolan/Espoon Big Band, Radion sinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri, Suomen kansallisoopperan orkesteri, Pori Jazz All Stars, Jupu group, Kalevala, Pentti Hietasen sekstetti, Edward Vesala Band, Jukka Tolonen Band, Punainen lanka-yhtye, Heikki Sarmanto Band, Jim Pembroke Band, Alemeda, Okey Temiz, Etoile de Dakar, Sensation Band & Aster Aweke, Kingston Wall, Amorphis, Afrocola ja Paleface.

Sakari Kukkoa on myös muistettu ja huomioitu monilla kunniamaininnoilla ja palkinnoilla; sellaisia ovat mm. Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinto 1976, Kulttuurityöntekijäin liiton palkinto 1977, Oulun taidepalkinto 2002, Kajaanin kaupungin kulttuuripalkinto 2004, Golden Gospel-palkinto 2009, Erikois Emma 2014. Sakari Kukko on nauttinut myös taiteilijaeläkettä vuodesta 2014 lähtien.

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen.

Piirpauke perustettiin vuonna 1974 ja yhtye julkaisi vuonna 1975 ensimmäisen levynsä. Yksi ehkä kaikkein tunnetuimmista Piirpauken levytyksistä on karjalaissävelmä Konevitsan kirkonkellot, jossa torvisoolon (Ranskan torvi) soitti nuori – levytyksen aikoihin vasta 17-vuotias - musiikinopiskelija, nykyinen kapellimestari Esa-Pekka Salonen (s. 30.6.1958). Kitarasoolon samalla levyllä soitti Hannes Mikael Waldemar ”Hasse” Walli (s. 10.2.1948 Helsinki) ja pianon levytyksessä soitti Sakari Kukko. Piirpauken versio kappaleesta taltioitiin aikanaan Finnvoxin studiolla, Helsingissä. Tämän kansanlaulun levytti Suomessa ensikerran vuonna 1952 kanteleella Ulla Kyllikki Katajavuori-Koskimies (s. 16.6.1909 Rauma ja k. 5.10.2001 Helsinki). Ulla Katajavuori oli jo lapsena Suomen Yleisradion ensimmäisiä esiintyjiä Raumalta radioiduissa koelähetyksissä. Valtion myöntämän taiteilijaeläkkeen Katajavuori sai vuonna 1975. Kappale kuvailee Laatokan Konevitsan saaressa sijaitsevan luostarin kirkonkellojen sointia.

Hasse Walli.

Höyrylaiva Kurun pienoismalli on Kurun kirjastossa.

Sisävesiemme höyrylaiva Kurun hukkumisesta Näsijärvellä tulee 7.9.1929 kuluneeksi 90 vuotta. Kurun onnettomuus oli Suomen pahin sisävesillä tapahtunut vesiliikenneonnettomuus. Höyrylaiva Kurun onnettomuudessa hukkui melkein 140 henkilöä.

Höyrylaiva Kuru valmistui vuonna 1915 Tampereella Sommers, af Hällström & Waldensin konepajalla ja se rakennettiin nimenomaan liikennöintiin Näsijärvelle. Kuru-laivalla oli pituutta 30,48 metriä ja leveyttä 5,58 metriä. Höyrylaivalla oli tilat 214 matkustajalle ja siinä 355-hevosvoimainen höyrykone. Höyrylaiva Kuru pakko-otettiin Venäjän merivoimille joukko-osastoon, Satakunnan laivastoon, ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kuru-laiva liikennöin vuosittain noin seitsemän kuukautta, toukokuun alusta joulukuun alkuun asti. Vielä 1920-luvulla linja-autoliikenne oli vaatimatonta Länsi-Teiskon ja Kurun alueilla ja siksi laivalla kulki paljon matkustajia ja rahtia. Laivan välikannella sijaitsivat matkustajien tilat ja kapteenin hytti, komentosilta sekä ohjaushytti sijaitsivat yläkannen etuosassa. Laivan savupiipun takana oleva tila oli rauhoitettu pelastusveneille.

Kuru-laivan yksi ankkuri on muistona Nygårdin tilan - tunnetaan ehkä paremmin Palhoniemen nimellä - pihassa, Kurussa.

Höyrylaiva Kurun matkareitti alkoi Kurun kirkonkylän rapakolta jo aamuisin klo 6. Pysäkkeinä toimivat Nygård, Tokonen, Kapee, Toikko, Räyniö ja Rantala. Tampereen Mustanlahden satamaan höyrylaiva saapui illalla klo 21:n aikoihin. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin höyrylaiva Kuru pysähtyi edellisten lisäksi Toltaan, tiistaina Ikoseen, torstaina Parkkuun ja perjantaina vielä Leppälahdelle. Paluumatka Tampereelta Kuruun kesti noin 10 tuntia ja paluumatka alkoi Mustanlahden satamasta klo 15.15.

Höyrylaiva Kuru uudistuksen jälkeen.

Höyrylaiva Kurun kapteenina toimi vuodesta 1920 lähtien merimies- ja kalastajasukuun Vironlahdella syntynyt Onni Saarinen (1881-1950), joka jo 20-vuotiaana oli lähtenyt maailman merille töihin ja hän oli myös hyvin kokenut kapteeni ja merenkävijä. Perimätiedon mukaan häntä kuvailtiin kovin suoraksi, rehelliseksi sekä täysin raittiiksi ja hartaaksi kristityksi. Sitkeästi laivayhtiön palveluksessa ollessaan hän onnettomuuden jälkeenkin asui perheineen Kurussa. 

Höyrylaiva Kurun omistaja Höyrylaivaosuuskunta Kuru teki kokouksessaan 26.11.1922 päätöksen Kuru-laivan jatkuvasti kasvaneiden matkustajamäärien ja ahtaiden laivan tilojen vuoksi uudistaa laivan yläkannen matkustajatiloja ja sisustaa samalla laiva uusiksi. Koska osakkaiden joukossa esiintyi myös vastustusta korjaushankkeelle, päätettiin korjaukset suorittaa vasta vuonna 1927. Höyrylaiva Kurun korjausremontti suoritettiin Naistenlahden satamassa Tampereella ja työn suorittivat A. Ahlström Oy:n Varkauden konepajan työntekijät. Tammikuussa 1927 purettiin laivan vanhat kansirakennelmat pois ja uusi aivan uusi välikansi valmistui 5-millisestä rihlapellistä ja yläkansi puusta. Laivan välikannen sivuseiniä kasvatettiin edestä ja takaa kahdella metrillä. Laivan uudelle yläkannelle savupiipun taakse tuli neljä ensimmäisen luokan matkustajahyttiä. Koko laivan yläkansi katettiin peltisellä aurinkokatoksella, jonka päälle sijoitettiin pelastusveneet. Kuru-laivan suuri höyrykattila uusittiin täysin ja samoin uusittiin muukin laivan sisustus, kaiteet sekä putkistot.

Uudistuksen jälkeen kaksikerroksinen Kuru-laiva oli muuttunut kolmikerroksiseksi. Pohjakannella eli ruumassa sijaitsivat laivan konehuone ja lastiruumat sekä kolmannen luokan matkustajien hytit. Toisen kerroksen välikannella laivassa oli kookas kolmannen luokan matkustajille tarkoitettu tila, jossa sijaitsi myös laivan ravintola. Kannen peräosassa sijaitsi kolme toisen luokan matkustajahyttiä. Laivan yläkantta kiersi kävelysilta, ja sen varrelle oli sijoitettu runsaasti penkkejä istujille. Laivan ohjaamo sijaitsi myös yläkannella. Uppoamattomaksi mainostettuun Kuru-laivaan mahtui nyt 218 henkilöä ja höyrylaiva Kuru palasi takaisin omalle vakireitilleen toukokuussa 1929. Laivan korottamisesta korjauksen yhteydessä varoitti myös laivan alkuperäinen laivan rakentanut konepaja.

Onnettomuuspäivänä, lauantaina 7.9.1929, höyrylaiva Kuru lähti säätä uhmaten matkaan Tampereen Mustanlahden satamasta aikataulun mukaisesti klo 15.15. Silloin kävi kova myrskytuuli, jonka nopeudeksi mitattiin 8 beufortia eli noin 17-20 m/s. Kuru-laivan kapteeni, Onni Saarinen, arvioi perämiehen kanssa neuvoteltuaan, että laiva kyllä kestäisi myrskyn koettelemukset. Laivassa oli 150 matkustajaa ja 12 hengen miehistö. Laivalla oli huomattavasti nuoria tehtaan tyttöjä ja oppikoululaisia menossa viikonlopun viettoon omien vanhempiensa luokse. Matkustajissa oli myös useita maatilojen isäntiä, jotka olivat noutaneet maitotilin meijeristä kaupunkimatkoillaan.

Surusaattajia Mustanlahden satamassa Tampereella onnettomuuden jälkeen.

Pelastajat tositoimissa Näsijärvellä Veikko Kannisen kuvaamana.

Pian lähtönsä jälkeen Kuru-laiva alkoi keikkua pituussuunnassa aallokossa, mutta kun tultiin lähelle Siilinkaria, laiva joutui ristiaallokkoon; laivaa lähestyi kolme hyökyaaltoa, joista ensimmäinen syöksi laivan keulaan vettä painaen sitä syvemmälle. Tässä vaiheessa kapteeni Onni Saarinen sammutti laivan koneet, jotta laivan keula nousisi taas aaltojen päälle. Toinen hyökyaalto löi laivaan murtaen kaikki matkustajatilojen ovet ja vesimassat vyöryivät laivan sisätiloihin. Suunnitteluvirheen vuoksi kaikki laivan luukut aukesivat sisäänpäin. Samalla laiva kääntyi vasemmalle pahasti kallistaen, jolloin vedet valtasivat vasemmalta laidalta myös laivan. Keulakansi täyttyi helposti vedestä, koska siellä ei ollut tulvaluukkuja. Kolmas hyökyaalto sitten käänsi lopulta laivan sivutuuleen ja kaatoi laivan nopeasti kyljelleen. Laivan upotessa Näsijärveen kello oli 15.26. Vain viisi minuuttia Kuru-laivan lähdön jälkeen matkustajalaiva Tarjanteen kapteeni, Niilo Karimaa, havaitsee kiikareillaan Siilikarin suunnassa Kuru-laivan joutuneen poikittain aallokossa. Matkustajalaiva Tarjanne sai pelastettua Kuru-laivan onnettomuudessa 13 henkilöä; Kuru-laivan kapteeni Onni Saarinen pelastui myös myrskystä hengissä matkustajalaiva Tarjanteeseen. Tarjanne saapui Kurun uppoamispaikalle perä edellä, ja laivan potkuri silppoi muutamia veden varaan joutuneita ihmisiä.

Haaksirikon uhrien arkkuja Kalevankankaan kappelin kupeessa.

Kuru-laivaan jäivät loukkuun välikannen ja alasalonkien matkustajat, sillä heillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia pelastautua laivasta. Paniikin vuoksi salonkien ikkunoista on turha edes yrittää ulospääsyä. Yläkannen matkustajat saattoivat sentään nousta laivan kyljelle odottamaan pelastusta, mutta vain osan onnistui saada itselleen pelastusrenkaan. Laivan omista pelastusveneistä yksi jäi kaatuneen Kuru-laivan alle. Kaksi muuta pelastusvenettä saatiin veteen – toinen laivan kapteeni Saarisen avulla – mutta hyökyaallot paiskaavat nekin nurin.

Hinaaja Näsijärvi oli myös mukana Kuru-laivan onnettomuuden pelastustöissä. Hinaajan mastoon oli kiinnitettynä Aamulehden valokuvaaja Veikko Kanninen, joka korkeammalta sai kuvattua onnettomuuden tapahtumia paremmin, kuin keikkuvalta kannelta. Hinaaja Näsijärvi pelasti kolme myrskyn varaan joutunutta ja moottorivene Suunto sai pelastustehtävissä korjattua kaksi ihmistä Näsijärvestä. Näsinkalliolle kerääntyi paljon väkeä seuraamaan, kuinka Kuru-laiva upposi vain noin kilometrin päässä rannasta. Laivan mukana menehtyi 136 ihmistä, kurulaisia, tamperelaisia ja länsiteiskolaisia. Myrsky vaimeni Näsijärvellä aamun tullessa ja sukeltajat alkoivat heti nostaa järvestä vainajia, jotka koottiin pääasiassa paikalle hinattuun suureen lotjaan. Tampereen ruumishuoneelle eivät kaikki onnettomuuden vainajien ruumiit mahtuneet, vaan osa ruumiista kerättiin Frenckelin tehtaan varastoihin.

Onnettomuuden uhrit siunattiin haudan lepoon yhteishautajaisissa Tampereella, Kurussa ja Länsi-Teiskossa. Tampereen siunaustilaisuuteen Kalevankankaan hautausmaalla osallistui lähes 10 000 ihmistä. Tampereella oli tarkoitus viettää kaupungin 150-vuotisjuhlia 18.9.1929, mutta nyt juhlat korvautuivat Kalevankankaan muistotilaisuudella. Myös hotelli Tammerin avajaisia siirrettiin höyrylaiva Kurun onnettomuuden vuoksi. Laivaonnettomuuden uhrien perheille kerättiin toista miljoonaa markkaa keräyksellä, jonka varat riittivät lähes kolmenkymmenen vuoden ajaksi avustuksiin.

Kapteeni Onni Saarinen.

Kuru-laivan kapteeni Onni Saarista vastaan nostettiin syyte, joka kuitenkin kaatui ensin Tampereen raastuvanoikeudessa ja vielä myöhemmin hovioikeudessa joulukuussa 1931. Oikeuden mukaan kapteeni Saarisella ei ollut kokemukseen perustuvaa tietoa Kuru-laivan epävakaudesta. Laivan remontissa aluksen painopiste oli kansirakenteen korotuksen vuoksi noussut liian ylös. Koska laivan yläkannen kaide remontissa ilman tulvaluukkuja, vesimassat valtasivat aluksen. Katsastuksessa Kuru-laiva todettiin kuitenkin kaikin puolin merikelpoiseksi. Oikeudessa kerrottiin, että Kuru-laivan alkuperäinen rakentaja Sommers, af Hällström & Waldens oli varoittanut laivan rakenteen muuttamisesta. Siksi tilille vaadittiin myös Kuru-laivan omistajia, mutta varoituksesta ei saatu näyttöä. Kovaa myrskyä ja laivan ominaisuuksia kummempia syyllisiä laivaturmalle ei lopulta voitu osoittaa. Pian oikeuden vapauttavan päätöksen jälkeen kapteeni Onni Saarinen jätti Kurun ja muutti perheineen Helsinkiin satamakapteeniksi. 

Kuru-laiva nostettiin Näsijärvestä melko pian - neljän viikon kuluessa - ja jo kahden kuukauden päästä onnettomuudesta laiva jatkoi liikennöintiään, vaikka osa uhrien omaisista vastusti sitä. Höyrylaiva Kuru lopetti liikennöintinsä vuonna 1938 ja siitä tehtiin proomu. Proomua käytettiin tavarakuljetuksiin parinkymmenen vuoden ajan.Kuru-laivan höyrykone myytiin Turengin sahalle voimanlähteeksi ja 1940-luvulla höyrykone jatkoi matkaansa sieltä Länkipohjan sahalle sekä vielä 1960-luvulla puunjalostustehtaalle Alavudelle. Vuonna 1992 Kurun vanha höyrykone lahjoitettiin Alavudelta Tampereen museolle. Tampereella höyrykone kunnostettiin ja sijoitettiin Mustanlahden satamaan näytteille vuonna 2013.

Höyrylaiva Kurun ruostunut runko lepää nykyään yksityisrannassa Ruovedellä. Runko sijoitettiin Visuveden meijerin rantaan vuonna 1968. Sen hinasi paikalleen Visuvesi Oy:n hinaaja. Laivaonnettomuuden vuoksi haluttiin pystyttää Näsikalliolle onnettomuuden muistomerkki, jonka vuoksi aiheesta julistettiin veistoskilpailu. Palkintolautakunta ei ollut kuitenkaan kilpailun tuloksiin tyytyväinen ja julisti uusintakilpailun aiheesta neljän parhaan ehdotuksen kesken. Molemmat kilpailut voitti lopulta kuvanveistäjä Yrjö Liipola (1881-1971) Patsashanke rahoitettiin Näsijärven onnettomuuden ja sen uhrien muistoksi perustetun muistorahaston ja Winterin lahjoitusrahaston varoilla. Muistomerkki paljastettiin Kurun onnettomuuden 11. vuosipäivänä 7.9.1940 Näsinkalliolla. Pronssinen patsas sijoitettiin jalustalle, joka on Kurun mustaa graniittia; koko muistomerkin korkeus on n. 8,5 m.

Kurun haaksirikon muistomerkki Tampereen Näsinkalliolla.

Höyrylaiva Suuriruhtinas Wladimir.

Höyrylaiva Ilmarinen oli Suomen ensimmäinen höyrylaiva ja alus rakennettiin Kiteen Puhoksessa Varviniemen telakalla vuonna 1833. Pohjoiskarjalainen teollisuusmies Nils Ludvig Arppe – Arppe toimi myöhemmin Värtsilän rautatehtaan perustajana sekä Möhkön rautaruukin omistajana - rakennutti viipurilaisen Hackman & Co-kauppahuoneen johtajan Johan Fredrik Hackmanin rahoitustuella laivan, joka rakennettiin puusta. Laiva oli siipiratashinaaja, jonka englantilaisen konepajan valmistama höyrykone tuotti 34 hevosvoimaa; mitoiltaan alus oli 26,2 x 4 m. Laivan hinnaksi tuli 40 000 ruplaa ja ainakin ensimmäisinä vuosinaan laiva tuotti voittoa. Höyrylaiva Ilmarinen hinasi etupäässä lotjia mm. Ultran, Varkauden ja Puhoksen sahoilta Lauritsalaan ja Joutsenoon. Sieltä sahatavaran matka jatkui maanteitse Viipuriin. Savon ja Karjalan kauppiaille laiva toi paluukuormassa mm. elintarvikkeita. Höyrylaiva Ilmarinen poistui liikenteestä vuonna 1844 ja se romutettiin samana vuonna Puhoksessa.

Kun höyrylaiva Ilmarinen teki matkan Hämeenlinnaan, suoritti Venäjä tiedusteluja höyrylaivojen rakentamisesta Päijänteelle ja Näsijärvelle. Turkulainen W. Crichtonin konepaja sai osakseen rakentaa höyrylaivan Päijänteelle ja Tampereen konepaja sai valmistaa laivan Näsijärvelle. Tampereen konepajan rakentaman aluksen nimeksi tuli Suuriruhtinas Wladimir; rautalevyistä valmistettu alus oli 90 jalkaa pitkä ja 15 jalkaa leveä. Tyhjänä laiva ui viiden jalan syvyydessä. Suuriruhtinas Wladimirin hiukan parrasta ylempänä sijainnut puolikansi alkoi konehuoneen peräpuolelta ja jokunen porrasaskelma johti tältä kannelta alemmalle etukannelle, jota kehysti kolmen jalan korkuinen reelinki. Kannen alla koneiston etupuolella sijaitsi lastiruuma ja tilava miehistön skanssi sekä höyrylaivan peräosassa puolikannen alla salonki ja kaksi hyttiä. Kannella höyrykattilan edessä sijaitsi erillinen keittiö ja kauempana keulassa oli signaalimasto sekä ankkuripeli.

Höyrylaivaa liikutti Carsundin kulmakone – keksijänsä mukaan nimetty höyrykone – joita 1850-1960-luvuilla rakennettiin Motalan konepajalla useita Ruotsissa. Tämä höyrykone oli työpaineella toimiva paisuntakone, joka oli lauhduttajalla varustettu sekä nelisiipisellä potkurilla. Sopimuksissa höyryaluksen vauhdiksi määriteltiin vähintään kahdeksan solmua. 11.4.1864 maanmittari Klingstedt ja Tampereen konepajan johtaja Hermann Kauffmann mittasivat höyrylaivan vauhdiksi hieman yli 15 km tunnissa. Höyrylaivan keulaan oli sijoitettu pieni rihlattu suusta ladattava pronssikanuuna, joka kuitenkin tarpeettomana syksyllä telakalla poistettiin aluksesta.

Luovutus- ja koematka Suuriruhtinas Wladimirilla sujui onnellisten tuulten merkeissä 6.6.1864. Laivan tilaaja oli niin tyytyväinen laivan osoittauduttua tilattua nopeammaksi, että antoi Tampereen konepajalle 1 000 ruplaa lisähyvitystä tämän vuoksi. Työt laivan tilauksesta hoiti kapteeniluutnantti Leo Jägerschjöld, joka oli mukana myös laivan luovutuksessa ja hänestä tuli myös laivan kapteenin esimies. Höyrylaivan kapteeniksi tuli ensimmäisenä purjehduskautena laivaston luutnantti Fr. v. Schantz; tämä iloluonteinen suomalainen mies mielellään kuljetti ystäviään laivalla. Höyrylaiva Suuriruhtinas Wladimir alkoi hyvin pian ajaa vähintään kerran viikossa runsaan sadan kilometrin matkan Tampereen Mustanlahden satamasta samannimiseen satamaan Virroille, jonne oli valmistunut laituri sekä laivarantaan johtava tie.

Pitkille ja yksitoikkoisille matkoille kapteeni Schantz otti mielellään mukaan ystäviään, koska vitti matkojen sujuvan paljon sujuvammin ja kommelluksitta ystävien seurassa. Varsinkin alkuun kapteeni sangen kokemattomana oli ihmeissään merikorttien ja karien sekä rannoille maalattujen merimerkkien opasteista mutkaisella ja matalalla sekä ahtaalla väylällä; kapteeni ei myöskään käyttänyt matkoillaan luotsin palveluksia. Höyrylaivan ensimmäisellä matkalla Tampereelta Muroleen kanavan suulle, sattui laivan kapteenille varsin kiusallinen tapaus. Tulvavesi painoi laivan oikeaa kylkeä vaarallisesti rantakiville, ellei laivan vauhti pysyisi riittävän suurena. Laivan kapteeni arvioi laivan jyrkän kääntymisen vasemmalle sujuvan paremmin hitaalla vauhdilla. Niinpä hän komensi: ”Hiljaa eteenpäin!”. Virta sai kuitenkin otteen laivasta ja paiskautuminen kiville olisi ollut edessä, jos ankkuria ei olisi ehditty ajoissa laskea pohjaan. Ankkurin lasku sai laivan pysähtymään ja kapteeni kirmasi laivan perään tarkistamaan, oliko karikko vältetty. Kapteenin kurkottautuessa istuinpenkin selkänojan yli univormun nappien väliin pistetty taskukello lipsahti järveen. Taskukello oli kultainen, joten vahinko oli melkoinen.