Perinnejazzia sivulta seuraten.

Tampereen yliopiston juhlasalissa tiistaina 15.10.2019 klo 19 alkaneessa Perinnejazz ry:n Toivejazzia-konsertissa esiintynyt Uusi Radion Rytmipojat esiintynyt yhtye soitti seuraavassa kokoonpanossa:
Seppo Hovi – piano, haitari, tarinat, Mikko Pettinen – trumpetti, Antti Sarpila – klarinetti, saksofoni, Pekka Toivanen – saksofoni, klarinetti, Jay Kortehisto – pasuuna, Juha Lanu – kitara, Wade Mikkola – basso ja Keith Hall – rummut.

Tampereen yliopiston juhlasalin konsertti aloitti neljän samanlaisen konsertin – vieläpä peräkkäisinä päivinä – lyhyen kiertueen neljässä kaupungissa; Tampereelta suunnattiin Turkuun, sieltä Lahteen ja lopuksi Helsingin Savoy-teatteriin konsertoimaan swingin ilosanomalla.

Antti Sarpila.

Swingtyylikauden mukaisia sovituksia konsertin kokoonpanolle olivat sommitelleet Wade Mikkola, Antti Sarpila, Seppo Hovi ja Pekka Toivanen. Konsertin ohjelmassa oli monia sikermiä, jotta konserttiin saatiin sopimaan mahdollisimman monta toivekappaletta. Näin punottu konsertti mahdollisti yli neljänkymmenen tutun melodian esittämisen jazzkonsertissa. Jokaista kappaletta ei soitettu täydellä kokoonpanolla, vaan esityskokoonpanoa varioitiin sopivasti; pienimmillään kokoonpano oli trio, kun Seppo Hovi pianossa esitti Nat King Colea, Juha Lanu kitarassa ja laulussa sekä Wade Mikkola bassossa riemastuttivat yleisöä tyylikkäästi kappaleella Sweet Lorraine. Laulu oli Colen valtavia hittejä aikoinaan ja laulun sävelsi vuonna 1928 Cliff Burwell ja sanoitti Mitchell Parish. Tämä kappale on saavuttanut itseoikeutetun paikkansa jazzstandardien joukossa vuosikymmenien kuluessa.

Juha Lanu ja Matkin Colea trio.

Kaksi ja puolituntisen konsertin (väliajan kanssa) käynnisti vauhdikas That’s a Plenty, joka on alkujaan ragtime-pianomusiikkia vuodelta 1914. Kappaleen säveltäjä on Lew Pollack (s. 16.6.1895 New York ja k. 18.1.1946 Hollywood) ja alkuperäiset sanat lauluun teki Ray Gilbert (s. 5.9.1912 ja k. 3.3.1976), joka avioitui näyttelijä Janis Paigen kanssa vuonna 1962. Tässä kappaleessa mieleenpainuvia sooloja saivat taidokkaasti esittää mm. Mikko Pettinen (trumpetilla) ja Jay Kortehisto (pasuunalla).

Trumpetisti Mikko Pettinen.

Pekka Toivanen, saksofoni ja klarinetti.

My Baby Cares Just For Me, Take Five, High Society, Petit Fleur, Panic is On, Stardust, Musta Orfeus, Moonlight Serenade, How High The Moon, Onithology, Joy Spring, Jambalaya ja Fidelito Castrato olivat esimerkkejä jazzkonsertin kappaleista, jotka tiistai-illan yliopiston juhlasalin konsertissa saivat kiehtovia tulkintoja ammattimiehiltä.

Wade Mikkola, basso ja osa illan sovituksista.

ATK-miehenä tunnettu Jaakko Rinne, joka on vetänyt lähes parikymmentä vuotta jameja eripuolilla pääkaupunkiseutua luotsaten Data Rhythm Boys – DRB Swing Bandia, otti yhteyttä tuttavaansa Seppo Hoviin. Ystävykset alkoivat tuolloin suunnitella jazziltojen järjestämistä. Heille syntyi ajatus joittenkin voimien yhdistämisestä. Seppo Hovi tiesi kauppaneuvos Raimo Herton, joka pyöritti vuosia Hitis-jazz nimistä kesätapahtumaa – erinomaisella menestyksellä ja loistavalla taloudella.

Seppo kytki mukaan Pentti Lasasen, jonka kaikki tuntevat multi- instrumentalistina, sovittajana ja ennen kaikkea pelimannina. Penakin oli jo vuosien ajan ollut Hitis-jazzin vakiomuusikko. Raimo houkutteli porukkaan innokkaan jazzin ystävän vuorineuvos Matti Honkalan. Kaksi kovaa talousmiestä toivottavasti takaa jotakin. Ainakin he näkivät, että toiminta ei voi jatkua, jos ei talous ole kunnossa

Jaakon DRB Swing Bandissa soittaa kitaraa Kari “Teddy” Halonen, joka toimi pankinjohtajana Suomessa ja Luxemburgissa. Oiva mies vartioimaan sitä kassaa, joka alkuhetkenä oli aivan tyhjä. “Teddy ”on oikea kontrolleri isolla “C-llä. Seppo koukutti juttuun vanhan kaverinsa Pepe Teirikarin, joka hoitelee bassoa ja on tuottanut mm. muutaman musiikkiaiheisen dokumenttielokuvan, sekä yli 4000 TV- mainosta. Teirikarista tehtiin tiedottaja perustettavaan yhdistykseen. Ensimmäisessä istunnossa 19.01.2012 oli yhdistyksen perustamisesta tehty päätös. Samoin ensimmäisessä kokouksesta päätettiin, että tämä porukka muodostaa hallituksen. Ensimmäisessä jäsenkokouksessa 30.05.2012 sama kokoonpano valittiin hallitukseen ensimmäisen toimintavuoden ajaksi. Puheenjohtajaksi valittiin aloitteen puuhamies eli Jaakko Rinne ja näin näki päivänvalon Perinnejazz ry.

Keith Hall.

Nostampa jazzillan soittajakunnasta huvikseni esille melkoisen lyömäsoitintaiteilijan. Lontoon Wembleyssä syntynyt Keith Hall aloitti soiton yhdeksänvuotiaana rummuilla. Hänen opettajinaan touhusivat Joe Hodson ja legendaarinen Frank King sekä muutamaan otteeseen myös Joe Morello. Keith aloitti ammattimuusikon uransa jo 15 -vuotiaana työskennellen lähinnä studiomuusikkona kotikaupungissaan Lontoossa. Ollessaan 16 -vuotias hän matkusti kiertueelle Etelä-Afrikkaan ja jäi sillä reissulla yhdeksäksi kuukaudeksi Kapkaupunkiin.

Palattuaan Britanniaan vuonna 1969 Keithistä tuli yksi suureen suosioon nousseen Pickettywitch-yhtyeen perustajajäsistä. Menestyksen myötä Pickettywitch teki maailmanlaajuisia kiertueita sekä esiintyi monissa huomattavimmissa englantilaisissa että mannermaisissa tv-viihdeohjelmissa (esm.14 kerttaa BBC ”Top of The Pops”) ja oli mm. erikoisvieraana New Musical Express- lehden Lontoon Wembley Arenalla järjestetyssä suosikkiäänestysten voittajien konsertissa.
Yhtye äänestettiin viidenneksi parhaaksi Melody Maker- lehden huhtikuussa 1970 toimeenpanemassa maailmanlaajuisessa mielipidekyselyssä.

Vuonna 1973 Keith liittyi Gerry and the Pacemakersiin. Kiertueiden väliaikoina Keith jatkoi muun soitttamisen ohella orastavaa kiinnostusta, jazzia, London Jazz Big Bandissa ja monissa muissa lontoolaisissa jazz-kokoonpanoissa. Vuonna 1978 hän päättikin keskittyä muusikonurallaan jazziin ja tuli rumpaliksi Terry Lightfootin orkesteriin, jossa häntä ennen olivat soittaneet monet maineikkaat rumpalit, kuten esimerkiksi Ginger Baker. Keith saavutti orkesterissa nopeasti vankan aseman solistina ja jatkoi jälleen kiertue- ,radio- ja tv-esiintymisiään. Huhtikuussa 1984 orkesteri vieraili myös Falklandin saarilla saarten silloisen kuvernöörin, Sir Rex Hunt:in kutsusta ensimmäisenä jazz- orkesterina, joka siellä on koskaan esiintynyt.

Terry Lightfootin orkesterissa työskentelyn ohella Keith esiintyi myös useissa merkittävissä musikaali- produktioissa, näitä olivat muun muassa ”Hair”, ”Godspell”, ”Joseph and The Amazing Technicolor Dreamcoat” , ”Grease” sekä Lontoon West Endissä esitetty Beatlesin musiikkiin perustuva revyy ”With a Little Help From My Friends”. Erottuaan syksyllä 1984 Terry Lightfootin orkesterista Keith päätti siirtyä kokonaan freelance-esiintyjäksi. Hän aloitti huipputason koomikkoparin ”Cannon and Ballin” suuressa ja suositussa taustaorkesterissa, jossa hän soitti vuoden verran.

Myöhemmin hän työskenteli ja levytti lukuisien artistien kanssa; näistä mainittakoon sellaiset nimet kuin Kenny Ball, Maxine Daniels, Bertice Redding, Fiona Duncan, Al Grey, Peter Ind, Jay McShan, ja Buddy Richin ja Lionel Hamptonin orkestereissa soittanut Ritchie Cole.

Kolmen vuoden ajan hän työskenteli Jill Jarmanin kanssa ja muodosti ”Storm Warning ” fuusiojazzyhtyeen, jonka ensimmäinen levyalbumi ”Spirit Level” nousi lontoolaiselle undergroundlistalle. Yhtye osallistui aktiivisesti moniin jazzfestivaaleihin mm. Lontoossa järjestettyyn South Bankin festivaaliin sekä teki kiertueita mm. Engelbert Humperdinkin kanssa.

Vuosina 1987-1989 Keith työskenteli chicagolaissyntyisen pianisti-vokalisti June Harrisin kanssa. Tämä erinomainen trio teki useita kiertueita pohjoismaissa ja levytti yhden albumin Singaporessa Polygram-levy yhtiölle.

Yhtyeen vieraillessa Helsingissä Keith tapasi tulevan vaimonsa vaimonsa tekstiilitaiteilija Titvi Ikäheimon, jonka myötä hän muutti asumaan Suomeen 1990. Tähän mennessä Keith on esiintynyt livenä liki 60 eri maassa ja televisiossakin 30 maassa. Keithillä on ollut pikäaikainen rakkaus radio-ohjelmiin ja vuosina 2000-2005 hänellä oli oma englanninkielinen musiikkiohjema Helsingin
paikallisradiossa.

Suomessa Keith on soittanut monien huippuartistien kanssa mm. UMO, Espoo Big Band, Lahti Big Band, Kymi Sinfonietta, Pentti Lasanen, Markku Johansson, Severi Pyysalo, Lars Erstrand, Hacke Björksten, Hans Backenroth, Bo Stief, Andreas Pettersson, Bob Wilbur, Andreas Oberg, Pekka Toivanen, Erik Lindström, Rosenberg Trio, Eino Grön, Pepe Willberg ja Jormas, Hector, Hasse Walli ja kansainvälisesti tunnettu oopperalaulajatar Karita Mattila. Keith on soittanut vakituisesti Antti Sarpila Swing Bandissa 19 vuotta ja on esiintynyt monilla Suomen ja Euroopan jazz -festareilla.

Vuonna 1999 Keithillä oli kunnia ensimmäisenä ulkomaalaisena muusikkona soittaa Antti Sarpila Swing Bandissä Linnan Juhlissa ja jälleen vuonna 2009.

Jo yli kymmenen vuotta Keith on soittanut myös virtuoosimaisessa, Grammy palkitun pianisti Marian Petrescun Triossa, joka on yksi Euroopan mielenkiintoisimmista alallaan. Triossa soittavat Marian Petrescu piano, Mihai Petrescu basso ja Keith Hall rummut. Trio on esiintynyt mm. USA:ssa, Venäjällä Kremlissä sekä useissa Euroopan maissa festareilla ja konserteissa.

Nokian Kerholassa järjestettiin lauantaina 28.9.2019 klo 15 ilmaiskonsertti Toivo Kärjen swing-sävelmien muistojen ympärille. Solistina konsertissa lauloi Ewa Kaarela. Konsertin soittajakuntaa olivat Sakari Järvinen (piano, kapellimestari), Jari Unha (rummut), Pertti Hurmalainen (basso), Mikko Välimäki (trumpetti) ja Lucjan Czaplicki (saksofoni ja klarinetti). Tämä kokoonpano on ahkerasti vieraillut soittamassa kotimaamme monilla areenoilla viihdyttäen kuulijoitaan jazzin ilosanomalla. Konsertin vierailijana oli myös säveltäjä Toivo Kärjen nuorin lapsi, eläkkeellä oleva matematiikanlehtori Nilsiästä, Kalervo Kärki vaimonsa Marjatan kanssa. Kalervo Kärki lausui iltapäiväkonsertin aluksi tervehdyssanat Nokian Kerholaan kerääntyneelle yleisölle.

Nokian Kerholan swing-konsertin ohjelmisto koostui ainoastaan ja yksinomaan säveltäjä Toivo Kärjen sävellyksistä, jotka laulaja tulkitsi kaikki englanninkielellä. Konsertin ensimmäisellä jaksolla kuultiin kappaleet Vanhan veräjän luona, Havaian Starlight, Things Happen That Way, Hazel Eyes, Autumn Love, Midnight Moon, Young Heart ja Waltz of Paradise. Väliajan jälkeisellä konsertin loppupuoliskolla esitysvuorossa olivat mm. kappaleet Try not to Cry, Just Knowing That You Care, Counting the Cost, A Little Wish, Swang Song to Love ja varsinaisena ylimääräisenä konsertin päätöskappaleena Everywhere There’s Blues. Iltapäiväkonsertin kappaleiden sovittajina toimivat mm. konsertin kapellimestari, Sakari Järvinen, Antti Sarpila ja Jedrzej Novak. Reino Helismaan alkuperäissanoituksia olivat lauluihin kääntäneet mm. Thelma Parker ja Barbara Helsingius.

Nuori säveltäjä Toivo Kärki otti osaa keväällä 1939 Rytmi-lehden sävellyskilpailuun Lontoossa ja voitti toukokuussa kilpailun foxisävelmällään Things Happen That Way, sävelmällä, jonka sanoitti Raymond Waye. Seuraavassa on sitaatti Rhytm’-lehden mainitusta numerosta, jonka kirjoitti tuolloin Dan S. Ingan otsakkeella ”Songwriters’ Competition”:

”Song, to stand any change at all, must tell a complete story, and not a hackneyed one either. For instance, the winning lyric submitted for the May adjudications is called Who Put the Kisses in Love? and it is the best of a somewhat indifferent bunch. It was entered by Raymond Waye, of 46 Blewitt street, Newport, Mon. It is competently written; It has a fairly novel idea behind it, but it does not tell much of a story. It falls almost inevitably into the production class, and hardly suggests itself as a commercial song. Nevertheless, congratulations to Mr. Waye. He should feel encouraged now to wait for a more genuine inspiration, since he appears to have the elements of the craft in his finger tips.

This lyric will now go to TOIVO KARKI, of LAIHIA, SUOMI, FINLAND, who has won the May composing competition with an untitled fox-trot, which is much out of the rut and has a very good middle eight section. It will be Raymond Waye’s job to fit a lyric to it.

Messrs. Karki and Waye are required to deliver their completed works to Rhytm’s Office, 93 Long Acre, London W.C., by June 30, when they will be recorded at the Billy Higgs Studios.

May I express my apologies to previous winners for the delay in getting their recording of their works to them. They were to have been sung by Al Bowlly, but a bad throat affection has not yielded to treatment, and he cannot oblige as he would have liked to have done.

Competitions now continue for June. For the benefit of new readers, it must be repeated that they are open to any songwriters in the country, amateur or professional, and there are two sections: (1) for tunes without words, and (2) for lyrics without music.”

Ensimmäinen levytys voittosävelmästä oli kuitenkin suomenkielinen versio nimellä Näin kai määrätty on, jonka sanoitti Reino Helismaa. Levytysvuosi oli 1958 ja laulusolistina levyllä oli Eila Pellinen (s. 6.8.1938 Sulkava ja k. 10.4.1977 Espoo). Ewa Kaarilan levytyksen (2003) lisäsi laulun ovat tulkinneet levylle myös mm. Atro ”Wade” Mikkola sovituksena jazzkokoonpano: Pekka Toivanen, Markku Johansson, Lasse Hirvi ja Wade Mikkola (1999), sekä Pentti ja Heini Hietanen (2003); Kalle Ekomaan sovituksena, jossa Elkomaan lisäksi soittivat Jaan Wessman, Tommi Rautio ja Jaakko Kuusisto. 

Charles Spencer Chaplin.

Tämä elokuvataiteen nero, Charles Spencer Chaplin (s. 16.4.1889 Lontoo), oli monipuolisesti lahjakas ihminen ja täysin uniikki persoona historiallisessakin katsonnassa. Paitsi näyttelijä, myös omien elokuviensa käsikirjoittaja ja ohjaaja Chaplin ei malttanut pitää sormiaan erossa filmiensä leikkausvaiheessa ja päätyi usein sekaantumaan myös lavastuksiin, puvustuksiin ja maskeerauksiin, mutta varsinkin musiikki oli hänen intohimonsa. Usein hänet mainitaan perfektionistina, joka lähes hulluuteen asti kysyi ihmisten kärsivällisyyttä hioessaan omien filmiensä kohtauksia lukemattomilla harjoituksilla ja jatkuvilla toistoilla. Millainen muusikko tämä 16.4.1889 Lontoossa syntynyt Chaplin oli? Mitä hän ajatteli musiikista?

Melko varmana tietona voimme paljastaa, että Charles Chaplin ei elinaikanaan koskaan saanut mitään varsinaista musiikillista peruskoulutusta. Pestautuessaan nuorena teatteriagentuurin 1900-luvun alussa hän sai kuitenkin opetusta teatteriorkestereiden johtajilta viulun-, sellon- ja pianonsoitossa. Jos yleisö ei mieltynyt elokuvaan, Chaplinin mielestä musiikista sen täytyi kuitenkin voida nauttia. Hänelle musiikin luoma tunnelma oli tärkein ja romanttinen ja elegantti musiikki loi elokuvalle tunteellisen taustan tehden elokuvasta täydellisen taideteoksen. Hän pyrkimyksenään oli aina tehdä melodista musiikkia, sitäkin uhmaamalla, että hänen musiikkinsa joidenkin mielestä jo synnyinhetkellä kuulosti vanhanaikaiselta.

Chaplin perusti vuonna 1916 oman kustannusyhtiön, Charles Chaplin Music Corporation, joka julkaisi hänen varhaisia sävellyksiään. Vuonna 1921 Chaplin sävelsi teemat kahteen elokuvaansa ja 1923 ilmestyneestä Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien hän alkoi riemuksemme kiinnittää huomiota tarkasti elokuviensa musiikin esityksiin. Vastavetona Hollywoodin isoille filmistudioille Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffth perustivat aivan oman levitysyhtiönsä, United Artistsin. Tälle perustetulle firmalle Chaplin keskittyi nyt tekemään pitkiä elokuvia ja aivan ensimmäinen näistä pitkistä elokuvista oli juuri draama, Nainen Pariisissa, joka ilmestyttyään sai loistavan kritiikin. Tämä elokuva ei kuitenkaan ollut kaksinenkaan menestys taloudellisessa mielessä ja sen vuoksi Chaplin veti sen aika pian takaisin, mutta uudelleen elokuva päätyi suuren yleisön ihailtavaksi vasta hieman ennen Chaplinin kuolemaa.

Säveltäjä David Raksin.

Vuonna 1936 Hollywoodissa aloittanut filmimusiikintekijä David Raksin päätyi samana vuonna Charles Chaplinin assistentiksi musiikkiin liittyvissä asioissa. Tuolloin Chaplin työsti Nykyaika-nimistä elokuvaansa Kaliforniassa ja hän tarvitsi musiikkiteemojensa tallentajaa sekä lopullisen filmimusiikin sovittajaa ja instrumentoijaa työparikseen. Säveltäjä David Raksin on tehnyt mm. 11.10.1944 ensi-iltaan (Yhdysvalloissa) tulleen ohjaaja Otto Ludwig Premingerin (s. 5.12.1905 Wien ja k. 23.4.1986 New York) elokuvan, Laura, musiikin.

David Raksin (s. 4.8.1912 ja k. 9.8.2004) oli amerikkalainen elokuva- ja televisiomusiikin säveltäjä, joka teki musiikkia uransa aikana yli 100 elokuvaan 300 televisio-ohjelmaan. Raskin tunnettiin lempinimellä ”filmimusiikin isoisä”. Hän syntyi Philadelphiassa ja hänen isänsä oli orkesterin johtaja eli kapellimestari. Aluksi David Raksin soitti ammatikseen tanssibändeissä, mutta ryhtyi opiskelemaan musiikkia amerikkalaisen säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Harl McDonaldin (s. 27.7.1899 Boulder, Colorado ja k. 30.3.1955 Princeton) johdolla Pennsylvanian yliopistossa. Myöhemmin hän jatkoi vielä musiikkiopintojaan Valkovenäjällä syntyneen juutalaisen säveltäjä Isadore Freedin (s. 26.3.1900 ja k. 10.11.1960) kanssa New Yorkissa ja Itävallassa syntyneen Arnold Schönbergin (s. 13.9.1874 ja k. 13.7.1951) kanssa Los Angelesissa.

New Yorkissa jo Raskin alkoi ammatikseen toimia pianistina ja tehdä sovituksia orkestereille ja vuonna 1935 hän liittyi Harms/Chappellin sovittajiin Broadwaylle. Seuraavana vuonna Raskin muutti Hollywoodiin ja hänen ensimmäinen pitkä elokuvatyö siellä oli Charlie Chaplinin elokuva Nykyaika. Hän avusti Chaplinia musiikin tekemisessä; Chaplin hyräili tai vihelsi teemat, jotka Raskin kirjoitti ylös ja sovitti musiikin elokuvaan.

Chaplin ei yksin pystynyt musiikillisia ideoitaan siirtämään nuottiviivastolle eikä tekemään musiikillisia sovituksia orkesteria varten. Tämän vuoksi hän käytti tähän tehtävään musiikillisia avustajia aina Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien säännöllisesti. 

Ammattimuusikko Eric James sai kunnian toimia Chaplinin musiikillisena avustajana vuodesta 1956 lähtien aina Chaplinin kuolemaan asti eli vuoteen 1977. Kannustan tässä yhteydessä kaikkia kiinnostuneita tutustumaan hänen kirjoittamiin muistelmiin, Making Music With Charlie Chaplin vuodelta 2000, jossa James kertoo parivaljakon työskentelystä mm. Chaplinin kotona Sveitsissä. Koko yhteistyön ajan James kunnioitti Chaplinia suuresti ja hän koki itsensä koko perheelle läheiseksi. Samoin hän vietti perheen kanssa yhteisiä juhlia ja häneen suhtauduttiin kuin konsanaan perheen jäseneen. Yhteistyön hedelminä syntyneeseen musiikkiin Chaplin sai täydet oikeudet ja tämä varmistettiin kirjallisella sopimuksella yhteistyön alusta alkaen. Kirjassaan James mainitsee yhteistyön olleen huomattava kunnioitus, vaikka hän myöhemmin sai huomata rahallisen korvauksen olleen melko vaatimaton tehtyyn työhön nähden. Muistelmateoksessaan James kertoo pettyneensä Nainen Pariisissa elokuvan uudelleensävellyksen aikoihin osuuksiinsa erityiskorvauksista – ainoan kerran toivoessaan tekijänoikeuksia mainittuun elokuvaan -, joita paitsi hän kuitenkin jäi. Tämän elokuvan musiikkia tehdessä Chaplin ilmoitti, että hänellä ei ole musiikillisia ideoita ja James sai ehdottaa omia sävelmiä, joista Chaplin sitten valitsi käytettävät sopivaksi kokonaisuudeksi. The Chaplin Revue-elokuvasarjan musiikkia tehtäessä Chaplin suostui julkisesti tunnustamaan musiikillisen kumppanuuden julkaistessaan elokuvan tekijätiedoissa asian.

Musiikilliset ideat lähes poikkeuksetta olivat kiistattomasti lähtöisin Chaplinilta. Hän hyräili, lauloi tai soitti pianolla - joskus myös sellolla - melodiat musiikkiavustajalleen tai tallensi melodiat nauhurille. Chaplin itse pystyi kiinnittämään huomionsa ainoastaan melodioihin ja kaikki muu oli hänen kannaltaan vain säestystä. James sai varsin itsellisesti seuraavaksi työstää musiikista pianopartituurin ja tässä työvaiheessa Chaplin ei juuri puuttunut prosessiin. Täydellisyyden tavoittelijana Chaplin – aivan kuten myös kuvauksia tehdessään saattoi hioa asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja ottoja filmille saattoi kertyä melkoisesti – työstövaiheessa pulppusi yleensä ideoita ja ne myös sangen usein vaihtuivat toisiin ajatuksiin melko vauhdikkaasti. Avustajalta vaadittiin varmaan suunnatonta pitkämielisyyttä ja myöhemmin yhteistyön jatkuessa James osasikin jo Chaplinin voimien ehtyessä ajatella jo lähes Chaplinin tavoin ja toteuttaa hänen ajatuksiaan vuosien kartuttaman kokemuksen seurauksena. Orkestraatiota suunnitellessa Chaplin yleensä sanoi, mille soitinryhmälle jokin fraasi tuli kirjoittaa ja usein hän suosi jousistoa ja varsinkin selloja, vaskisoitinten jäädessä pienemmälle huomiolle. Chaplin haki partituurista ”yliorkestrointia” ja huomautti, jos nuottiviivastolla vaskilla oli liiaksi mustaa tai kuviot olivat liian kiharaisia. Chaplin edellytti Jamesin kirjoittamaan sovitukset niin selkeiksi, ettei kallista studioaikaa kuluisi hukkaan. Äänitystilanteissa Chaplin usein vielä puuttui ammatti-ihmisten työskentelyyn määräämällä esim. mikrofonien paikoista tai niiden säädöistä.

Moniko meistä oli tietoinen, että Chaplin vielä myöhemmällä iällään käsikirjoitti elokuvakäsikirjoituksen - The Freak - Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä, ja että hän vielä viime elinvuosinaan suunnitteli säveltävänsä Thomas Hardyn romaaniin pohjautuvan oopperan – oopperatalo oli myös kiinnostunut tämän oopperan esittämisestä - Milanon La Scala-oopperaan? Vuonna 1972 Chaplin kävi noutamassa Oscar-palkinnon pitkäaikaisesta elokuvien, aikamme taidenautinnon eteen tekemästä työstään. 1973 hän sai vielä Oscar-palkinnon musiikistaan omassa elokuvassa Parrasvalot ja vuonna 1975 kuningatar Elisabeth II löi hänet ritariksi. Valitettavasta Chaplinin ikä ja heikentynyt terveys tulivat The Freak elokuvan sekä suunnitellun oopperan esteeksi ja molemmat jäivät tekemättä. Näin ollen Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Hongkongin kreivitär, jota kriitikot pitivät vanhanaikaisena ja joka taloudellisestikin menestyi melko heikosti. Siitäkin elokuvasta jäi monien mieleen elämään ja jopa listahitiksi Chaplinin laulu, This is my song, Petula Clarkin esittämänä.

Tämä Sveitsissä 25.12.1977 kuollut pikku kulkuri, mutta ainutlaatuinen ja iso ihminen sekä persoona jatkaa kulkuaan uusien sukupolvien ihasteltavaksi yhä uudelleen ja uudelleen jäljittelemättömien ja nautinnollisten elokuviensa välityksellä.  

Vuonna 1916 Yhdysvalloissa säädettiin ensimmäinen pysyvä perintöverolaki, joka sai amerikkalaiset varakkaat henkilöt keskittämään kertynyttä varallisuutta erilaisiin säätiöihin ja moniin hyväntekeväisyyttä harjoittaviin laitoksiin. Hyvin suunnitellen nämä säätiön käyttömahdollisuudet mahdollistivat jopa täydellisen verovapauden lahjoittajilleen. Tämä järjestely takasi myös monille rikkaille suvuille mahdollisuuden säilyttää liiketoiminnalla hankittu omaisuus oman suvun hallussa.

Autotehtailija Henry Ford vuonna 1919.

Autotehtaillaan järeän omaisuuden hankkinut Henry Ford (s. 30.7.1863 Greenfield, Michigan, Yhdysvallat ja k. 7.4.1947 Dearbom, Michigan, Yhdysvallat) oli alkuaan eri mieltä säätiöistä ja hyväntekeväisyydestä. Autotehtailija Henry Ford jopa halveksi juristeja ja suunnitelmia, joilla mahdollistettiin perintöveron kiertämisen. Ford ei milloinkaan ymmärtänyt hyväntekeväisyyttä, vaan oivalsi jo varhain, että ainakaan hänen keräämää varallisuutta ei lahjoittamalla jaettaisi erilaisin tarkoituksiin. Vuonna 1922 Henry Ford lausui esim. seuraavaa: ”Minä en voi sietää ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai minkäänlaista kaupallista humanismia. Sillä hetkellä kun inhimillinen apu systematisoidaan, organisoidaan, kaupallistetaan ja kun siitä tehdään ammattimaista toimintaa, sen sisältö muuttuu, siitä tulee kylmää ja laskelmoitua… Se vahingoittaa enemmän kuin auttaa.”

Presidentti Franklin Delano Roosevelt.

Yhdysvaltojen 32. presidentti, Franklin Delano Roosevelt (s. 30.1.1882 Hyde Park ja k. 12.4.1945 Warm Springs), tuli valituksi presidentin virkaan vuonna 1933. Franklin Roosevelt ajoi läpi lakiehdotuksen elokuussa 1935, jossa tuloverotusta ja perintöverotusta kiristettiin merkittävästi. Yli neljän miljoonan dollarin omaisuudesta joutui maksamaan veroa 50 prosenttia ja yli 50 miljoonan dollarin varallisuudesta sai maksaa jo 70 prosenttia veroa. Viimein selvisi autotehtailija Henry Fordillekin, että hänen tai hänen poikansa, Edsel Fordin kuollessa vaarantuisi merkittävästi hänen hankkima omaisuus ja sen säilyminen suvun hallinnassa. Kun molemmat kuolisivat, olisi osakekannan säilyttäminen suvun huostassa täysin mahdotonta perintöverotuksen vuoksi.

Lain tultua voimaan Henry Ford antoi muutama kuukausi syntymäpäivänsä jälkeen vuonna 1935 pojalleen Edselille tehtäväksi sommitella omaisuusasiat lakimiesten ystävällisellä avustuksella. Vain muutamassa viikossa olivat juristit käyneet uuteen lakiin liittyvät säädökset lävitse ja selvittivät vielä samana syksynä toimeksiantajilleen, kuinka perintö saataisiin pääosin siirrettyä täysin laillisin keinoin Fordin sukuun maksamatta kuitenkaan veroseuraamuksia. Ensiksi koko Fordin omistuksessa oleva osakekanta piti muuttaa kahdeksi täysi uudeksi arvopaperiluokaksi; A-osakkeiksi, joilla ei ollut äänioikeutta ja joita koko osakepotista oli 95 prosenttia. Toiseen luokkaan, eli B-osakkeisiin, edusti loppua viittä prosenttia osakemäärästä ja joiden hallinta oikeutti myös äänivaltaan yhtiössä. Täysin selvää oli myös se, että kumpikin uusi osakeluokka ei joutunut alistetuksi julkiseen kauppaan niin pitkään kuin Henry, Clara (Henryn aviopuoliso) sekä Edsel Ford olivat elävän kirjoissa. Tämä järjestely siis takasi käytännössä suvun määräysvallan Fordin yhtiössä A-osakkeiden tuella siinäkin tapauksessa, että B-osakkeet joutuisivat muiden käsiin.

Clara ja Henry Fordin poika, Edsel Ford.

Uusi vaihe omaisuusjärjestelyissä koettiin 15.1.1936, kun Ford Foundation eli Fordin säätiö perustettiin ”ottamaan vastaan ja hallitsemaan tieteellisen ja sivistyksellisen työn tutkimiseen sekä hyväntekeväisyyteen tarkoitettuja varoja yhteisen hyvän edistämiseksi eikä mitään muuta tarkoitusta varten”. Olisi tietysti vielä tarkoituksen mukaista Henry ja Edsel Fordin testamentata kaikki omistamansa A-osakkeet uudelle perustetulle Ford säätiölle; näin tapahtuikin helmikuun alussa vuonna 1936. Aikaisemmin osakkeet olivat Fordien hallussa sata prosenttisesti; 55 prosenttia osakkeista oli Henry Fordilla ja 42 prosenttia pojalla, Edsel Fordilla. Clara Ford omisti siten ainoastaan kolme prosenttia osakesalkusta. Nyt uudet A- ja B-osakkeet jaettiin samassa omistussuhteessa asianosaisille. Tämän jälkeen autotehtailija Henry Ford testamenttasi kaikki A-osakkeet Ford-säätiölle ja B-osakkeensa omalle pojalleen ja lapsenlapsilleen. Samoin toimi Edsel Ford testamentatessaan A-osakkeensa säätiölle ja B-osakkeensa vaimolleen ja lapsilleen.

Clara ja Henry Ford.

On laskettu, että tällä edellä kuvatulla järjestelyllä Fordin perhe säästyi 321 miljoonan dollarin veroseuraamuksilta perintöveron osalta. Edsel Ford kuoli syöpään toukokuussa 1943 ja Fordin johdon otti jälleen käsiinsä hänen isänsä, Henry Ford. Henri Ford oli kuitenkin jo vanha ja sairas mies. Hän uumoili ensin yrityksensä jatkajaksi täysi ulkopuolista henkilöä, mutta perheen painostuksesta suostui lopulta antamaan oman yrityksensä johtamisen pojan pojalleen, Henry Ford II:lle (s. 4.9.1917 ja k. 29.9.1987), ennen omaa kuolemaansa. Kun Henry ja Clara Fordin kuoltua lopulta Fordin-säätiö pääsi 1950-luvun alussa kiinni kansalliseen hyväntekeväisyystoimintaan, joka  osoittautui itse asiassa kattavammaksi toiminnaksi kuin Rockefellerin tai Carnegien nimissä perustetuilla säätiöillä.

Pääjohtaja Henry Ford II.

Vuonna 1955 Ford-säätiö omisti 3 089 908 Ford Motor Companyn A-osaketta, jonka rahallinen arvo vuoden 1947 jäämistöarvon mukaan oli 135 dollaria/osake oli kaikkiaan 417 miljoonaa dollaria. Yhtiö oli kuitenkin tahkonnut omistajilleen hyvin varoja, joten säätiön todellinen arvo oli kuitenkin reilusti yli miljardi dollaria. Ford-säätiön ongelma oli kuitenkin se, että sen omaisuuden tehokas hallinta Ford Motor Companyn yhtiökokouksissa oli vaikeaa. Tämä teki myös säätiön tulot täysin riippuvaisiksi autoyhtiön toiminnasta, yhtiön, joka toimi hyvin suhdanneherkällä alalla.

Tilanne alkoi muodostua niin sietämäksi, että Ford-säätiön johtokunta päätti vähentää säätiön suoraa riippuvuutta Ford Motor Companyn osakkeista. Mutta koska yhtiön osakkeita ei ollut mahdollista vaihtaa vapailla markkinoilla, tämä osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Marraskuun alussa vuonna 1955 säätiön johtokunta ilmoitti halunsa luopua osasta hallussaan olevista Ford Motor Companyn osakkeista. Ford-säätiö päätti myydä kaikkiaan yli seitsemän miljoonaa osaketta eli säätiö mahdollisti ensimmäisen yleisölle tarjottavan vapaan osakeannin.

Fordin suvun probleema oli, kuinka säilyttää määräysvalta autoyhtiössä annin jälkeen. Henry ja Edsel Fordin omaisuusjärjestely takasi suvulle Ford Motor Companyn säilymisen hallinnan niin kauan kuin se säilyisi yksityisomistuksessa, vaikka suurin osa perheen omistamasta yhtiön pääomasta olikin siirtynyt Fordin suvun ulottumattomiin.

Ford-säätiön päärakennus New Yorkissa.

Autotehtailija Henry Fordin poismenon jälkeen perillisille siirtyi testamentilla viisi prosenttia yhtiön osakepääomasta, B-osakkeet ja näiden lisäksi seitsemän prosenttia A-osakkeista, joista suku ei ollut halunnut luopua. Nyt kuitenkin kaikilla julkiseen myyntiin osallistuvilla osakkeilla täytyisi olla äänioikeus yhtiökokouksessa, sikäli kuin osakeanti toteutuisi normaalein ehdoin; ääni ja osake periaatteella Fordin suvulle jäisi vain 12 prosenttia äänistä, jolla ei määräysvaltaa yhtiössä saisi. Taas laitettiin juristit tutkimaan asiaa, ja selvisi, että pörssin vapaasti vaihdettavista osakkeista tulisi minimissään edustaa 60 prosenttia yhtiön osakepääomasta. Toisin sanoen suvun omistukseen riitti 40 prosenttia osakepääomasta; jos joku taho halusi vallata yrityksen, perheen tarvitsisi hankkia vapailta markkinoilta vain 11prosenttia osakkeista omistukseensa säilyttääkseen 51 prosentilla määräysvallan yhtiössä.

Fordin neuvonantaja, Alan Gornick, puki asian sanoiksi näin: ”Esitimme asiamme seuraavasti: teidän sääntönne vaatii, että osakkeiden täytyy edustaa 60 prosenttia osakepääomasta. Tulkitkaamme tämän tarkoittavan 60 prosenttia määräysvallasta.” Toisin sanoen pääoma tuli unohtaa! Älkää tutkiko sopimusta niin, että Fordin perhe saisi neljä ääntä jokaista investoitua dollaria kohden, kun muut osakkaat saisivat vain yhden – 40 prosenttia yhtiön äänimäärästä vain 12 prosentilla yhtiön osakkeista. Kiinnittäkää huomionne niihin 60 prosenttiin yhtiön äänistä, joihin nyt suuri yleisö pääsi käsiksi ensikertaa ostamalla osakkeita vapaasti. New Yorkin pörssi Wall Streetillä oli valmis sopimukseen ja takaamaan itselleen historiansa isoimman osakeannin.

Fordin A-osakkeiden ja B-osakkeiden väliset erot jäisivät edelleen ennalleen; A-osakkeet tulisivat yleisölle myytäviksi ja B-osakkeet säilyivät vain Fordin suvun omistuksessa. Osakkeiden arvot olisivat täsmälleen samanlaiset ja ne tuottaisivat samanlaisen osingot omistajilleen. Vain osakkeiden äänioikeudessa oli eroa; A-osakkeet edustivat yhteensä vain 60 prosenttia yhtiön äänistä. Järjestely ei kuitenkaan haitannut käytännössä suurta yleisöä, koska he olivat todella innostuneita ensikertaa saadessaan mahdollisuuden ostaa Fordin osakkeita vapaasti. Eri puolille Yhdysvaltoja asetettiin 700 osakkeiden merkitsijää ja nämä olivat nääntyä ostotarjouksien tullessa. Emissio alkoi 17.1.1956 ja se aiheutti varsinaisen sekasorron. Aivan tavalliset ihmiset halusivat ostaa Fordin osakkeita ja jättää mahdollisesti omille lapsilleen niitä perinnöksi. He tiesivät myös Fordin perheen haltuun jäävästä suhteellisen suuresta äänimäärästä, mutta pystyivät elämään asian kanssa ihan hyvin. Emissio olikin moneen kertaan ylimerkitty ja pörssin sulkeutuessa New Yorkissa 17.1.1956 oli Fordin osakkeen arvo noussut 64,50 dollarista 70,50 dollariin. Fordin säätiö keräsi näin haltuunsa 640 miljoonaa dollaria.