Kansainvälinen jazzpäivä 30.4.2025

Suomen Jazzliitto kutsuu juhlimaan UNESCOn Kansainvälistä jazzpäivää keskiviikkona 30.4.2025!

Huhtikuun 30. päivänä vietettävä UNESCOn Kansainvälinen jazzpäivä juhlii jazzmusiikkia ja sen roolia kulttuurienvälisen vuoropuhelun ja rauhan viestinviejänä. Tapahtumapäivänä järjestetään konsertteja ja muita tapahtumia ympäri maailmaa.

Jazzin itseisarvon lisäksi juhlapäivän laajempi sanoma, kulttuurienvälinen yhteistyö, rauha sekä ihmisarvojen ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, on Ukrainan ja Gazan sotien varjossa erityisen ajankohtainen. Legendaarinen pianisti ja -säveltäjä sekä UNESCOn hyvän tahdon lähettiläs Herbie Hancock on aikanaan pukenut päivän ja jazzin merkityksen ytimen seuraavasti: “Jazzissa on toivoa ja solidaarisuutta, joita me kaikki tarvitsemme juuri nyt.”

Vuonna 2011 Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO nimitti 30. huhtikuuta International Jazz Day:ksi eli Kansainväliseksi jazzpäiväksi nostaakseen esiin jazzia ja sen diplomaattista tehtävää yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Jo yli vuosikymmenen jazz taidemuotona on virallisesti tunnustettu rauhan, kulttuurienvälisen vuoropuhelun, monimuotoisuuden sekä ihmisoikeuksien ja ihmisarvon kunnioittamisen edistäjänä.

Herbie Hancock.

Kansainvälistä jazzpäivää johtaa legendaarinen pianisti ja -säveltäjä Herbie Jeffrey Hancock (s. 12.4.1940 Chicago, Illinois, Yhdysvallat), joka toimii UNESCOn kulttuurienvälisen vuoropuhelun hyvän tahdon lähettiläänä ja Herbie Hancock -instituutin puheenjohtajana. Herbie Hancock syntyi lihantarkastaja Wayman Edward Hancockin ja sihteeri Winnie Bellen pojaksi. Herbie kävi koulunsa Hyde Park High Schoolissa Chicagossa. Hän aloitti pianonsoiton klassisella koulutuksella seitsemänvuotiaana, sillä hänen musikaalisuutensa tunnistettiin jo varhain. Teini-ikäisenä Herbie Hancock innostui jazzmusiikista, mutta jazzmusiikkiin hänellä ei ollut koskaan opettajaa jazziin. Herbie kehitti korvaansa ja harmoniantajuaan kuuntelemalla jazzpianisteja, kuten George Shearing, Erroll Garner, Bill Evans ja Oscar Peterson äänilevyiltä. Vuonna 1960 hän kuuli jazzpianisti Chris Andersonin (s. 26.2.1926 Chicago, Illinois, Yhdysvallat ja k. 4.2.2008 Manhattan, New York) soittavan kerran ja siitä lähtien Herbie Hancock on pitänyt Andersonia harmonisena gurunaan.

Kampanjan kasvoina toimivat tänä vuonna jazzmuusikot Johanna Iivanainen (o.s. Niemelä, s. 22.11.1976 Oulu) ja Jukka Harri Tapio Eskola (s. 1978). Laulaja Johanna Iivanainen on julkaissut neljä sooloalbumillista musiikkia ja tehnyt hän on tehnyt yhteistyötä useiden erilaisten kokoonpanojen kanssa. Vuonna 2011 Johanna Iivanainen otti osaa Suomen Euroviisukarsintoihin lauluntekijä Erkka Lauri ”Edu” Kettusen (s. 12.4.1961 Helsingin maalaiskunta) sanoittamalla kappaleella, Luojani mun. Johanna Iivanainen aloitti pianonsoiton Oulun konservatoriossa viisivuotiaana ja lukioikäisenä hän alkoi esittää jazzia Oulussa. Oulun yliopistossa Johanna Iivanainen opiskeli alkuun musiikkikasvatusta, mutta hän muutti Helsinkiin vuonna 1996. Helsingissä Iivanainen opiskeli laulua Helsingin Pop & Jazz konservatoriossa. Siellä Iivanainen tapasi myös tulevan aviomiehensä, kitaristi Mikko Iivanaisen. He asuvat yhdessä Mäntsälässä.

Johanna ja Mikko Iivanainen.

Vielä myöhemmin Johanna Iivanainen opiskeli Helsingin ammattikorkeakoulun Stadian opettajalinjalla ja Johanna Iivanainen on opettanut samoin Pop & Jazz konservatoriossa.

Johanna Iivanainen lauloi Oulussa asuessaan Khamos-yhtyeessä, joka julkaisi vuonna 1996 EP-levyn ja oli Suomen Jazzliiton kiertueella syksyllä 1997. Johann Iivanaisen ensimmäinen yhtye Helsinkiin muutettuaan oli Unit 6, joka samoin julkaisi omakustannelevyn No. I. Tämän jälkeen Johanna Iivanainen liittyi säveltäjä Henrik Otto Donnerin (s. 16.11.1939 Tampere ja k. 26.6.2013 Pietarsaari) Free for All -kokoonpanoon sekä Mikko Iivanaisen Free Control -yhtyeeseen ja Johanna Iivanainen on laulanut molempien yhtyeiden levyillä. Vuonna 2002 Johanna Iivanainen lauloi Antti Sarpila Swing Bandin solistina sekä esiintyi mm. yhtyeen 20-vuotislevyllä ja joulukiertueella. Johanna Iivanainen oli lisäksi laulanut yhtyeissä Petri Puolitaival Quartet, JimJamMurMur, Loco Motife, 1N ja Korpi Ensamble; Iivanainen on myös vieraillut Perko-Pyysalo Poppoon ja UMO Jazz Orchestran laulusolistina.

Eero Koivistoinen.

Johanna Iivanainen julkaisi saksofonisti Eero Uolevi Koivistoisen (s. 13.1.1946 Helsinki) kanssa vuonna 2003 levyn, Suomalainen, jolla hän lauloi suomalaisten iskelmien lisäksi Eero Koivistoisen sävellyksiä. Eero Koivistoista pidetään eräänä suomalaisen jazzin suuremmista nimistä. Johanna Iivanaiselta ilmestyi vuonna 2004 ensimmäinen sooloalbumi, Johanna Iivanainen, jonka kappaleet ovat hänen omia sävellyksiään ja sovituksiaan. Albumilla soitti Free Control. Johanna Iivanaisen ja Eero Koivistoisen toinen yhteinen levy, Lennosta kii!, julkaistiin vuonna 2007. Samoin tällä levyllä yhdistettiin suomalaista populaarimusiikkia Eero Koivistoisen jazzsävellyksiin ja -sovituksiin. Vielä samana vuonna Universal Music -levy-yhtiö julkaisi Johanna Iivanaisen ja Pertti ”Pepe” Willbergin s. 17.12.1946 Turku) levyn, Kaksi ihoa.

Johanna Iivanainen palkittiin vuonna 2002 Louis Armstrong -palkinnolla ja vuonna 2003 Sony Electronics Finland ja Suomen Jazzliitto ojensivat Johanna Iivanaiselle historian ensimmäisen Sony jazz -palkinnon. Iivanainen on ollut Jazz-Emma -ehdokkaana levyillään Suomalainen vuonna 2003 ja Johanna Iivanainen vuonna 2004. Iivanainen voitti vuonna 2005 Jazz-Emman Iro Haarlana ja Uffe Korkforsin Loco Motife -yhtyeen kanssa. Johanna Iivanainen valittiin vuonna 2006 Jazzrytmit -lehden kriitikkoäänestyksessä vuoden parhaaksi naislaulajaksi. Vuonna 2021 Johanna Iivanaiselle myönnettiin valtion kolmevuotinen taiteilija-apuraha.

Jukka Eskola.

Jukka Eskolan instrumentit ovat trumpetti sekä flyygelitorvi. Jukka Eskolalla on omat yhtyeensä Jukka Eskola Quintet, Jukka Eskola Orquesta Bossa sekä Jukka Eskola Soul Trio ja Eskola on soittanut samoin mm. Nuspirit Helsingissä, The Five Corners Quintetissa, Teppo Mäkysen Teddy Rok Sevenissä, Jimmy Tenor Groupissa, Jo Syancessa, Ricky-Tik Big Bandissä sekä lukuisissa muissakin kokoonpanoissa. Jukka Eskola syntyi Espoossa, mutta Eskolan perhe muutti Kuopioon hänen ollessaan yksivuotias. Jukka Eskola aloitti soittamisen yhdeksänvuotiaana. Jukka Eskola opiskeli alkuun Kuopion konservatoriossa ja siirtyi sen jälkeen Helsingin Pop & Jazz konservatorioon vuonna 1998. Eskola valmistui Sibelius-Akatemiasta vuonna 2001 musiikin maisteriksi. Jukka Eskola kertoo musiikillisiksi esikuvikseen varsinkin trumpetistit Clifford Brownin (s. 30.10.1930 Wilmington ja k. 26.6.1956), McKinley Howard ”Kenny” Dorhamin (s. 30.8.1924 Fairfield, Texas ja k. 5.12.1972 New York) ja Freddie Hubbardin (s. 7.4.1938 Indianapolis ja k. 29.12.2008 Sherman Oaks, Kalifornia).

Vuonna 2001 Jukka Eskolan ensimmäinen oma levytys julkaistiin singlenä, The Waves. Levyn hän teki voitettuaan Nokia Young Talent -stipendin. Vuonna 2005 ilmestyi Jukka Eskolan ensimmäinen oma soololevy. Levy julkaistiin Japanissa, jossa sitä myytiin yli 5 000 kappaletta. Levyllä soittavat Jukka Eskolan lisäksi saksofonisti Timo Lassy (s. 8.12.1974 Helsinki), pianisti Jukkis Uotila (s. 23.8.1960 Helsinki), basisti Antti Lötjönen (s. 18.4.1980) ja jazzrumpali Teppo Mäkynen (s. 9.10.1974 Turku), joka myös tuotti tämän levyn. Jukka Eskolan toinen soololevy, Hub Up, julkaistiin ainoastaan Japanissa. Eskolan kolmas soololevy, Walkoverin, julkaisi helsinkiläinen Ricky-Tick Records. Tämän albumin soittajamiehitys on sama kuin ensimmäisellä Eskolan soololevyllä. Jukka Eskolan neljännen sooloalbumin, Jukka Eskola Orquesta Bossa, julkaisi maailmanlaajuisesti italialainen Schema Records. Jukka Eskolan Soul Trion albumit julkaisi suomalainen Timmion Records. Jukka Eskolan omat yhtyeet ovat keikkailleet Suomessa sekä ulkomailla.

Jukka Eskola on soittanut vierailijana sadoilla suomalaisilla levyjulkaisuilla ja hän on ollut mukana sessiomuusikkona useissa television viihdeohjelmissa. Jukka Eskolalle luovutettiin Sony Jazzpalkinto vuonna 2006 ja vuonna 2007 hänet palkittiin Pori Jazzin vuoden taiteilijana. Suomen Jazzliiton arvostettu Yrjö -palkinto myönnettiin Jukka Eskolalle vuonna 2022. Jukka Eskola on samoin tehnyt sävellyksiä ja sovituksia oman soolotuotantonsa lisäksi useisiin television viihdeohjelmiin sekä artisteille, kuten Elastinen eli Kimmo Ilpo Juhani Laiho (s. 18.4.1981 Helsinki) ja Juha Leevi Antero Tapio (s. 5.2.1974 Vaasa).

”Jazz perustuu vahvaan vuorovaikutukseen, yhdessä tekemiseen ja yksilön vapauteen. Se on heittäytymistä alati uusiin kohtaamisiin ja tilanteisiin, joissa ankkurina toimii läsnäolo ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Siitä syntyy rauha ja rakkaus”, kuvailee Johanna Iivanainen.

”Jazz on vapauden, rytmin ja tunteiden juhlaa. Se elää hetkessä, yllättää ja vie mukanaan. Jazzmusiikki ei tunne rajoja – siinä ei ole oikeaa eikä väärää, vain avoimuutta ja suvaitsevaisuutta”, kiteyttää Jukka Eskola.

Timo Lassy ja Jukka Eskola Nordic Stew.

Tänään vappuaattona 30.4.2025 kello 20.00 Tampereen G Livelabissa Timo Lassy ja Jukka Eskola Nordic Stew -kokoonpanolla on keikka. Kaksikon ensimmäinen yhteisprojekti on saanut odottaa oikeaa hetkeä. Vuonna 2022 ystävykset viimein pääsivät toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa ja matkustivat New Orleansiin äänittämään yhteislevyn paikallisten huippumuusikoiden kanssa. Syntyi ”Nordic Stew”, sekoitus Lassyn ja Eskolan musiikillisia kokemuksia yhdistettynä suureen rakkauteen jazzin syntysijoja kohtaan. Yhtenä inspiraationa levyn tekemiseen liittyy myös tarina Andania-laivasta, jonka mukanaan tuomien amerikansuomalaisten muusikoiden välittämänä jazzmusiikki rantautui Suomeen 1920-luvulla. Nyt 1000 vuotta myöhemmin Lassy ja Eskola ovat vieneet sen takaisin syntysijoilleen ja päivittäneet siitä oman versionsa.

 Heikki Samuli "Sami" Suominen (19. osa)

Sami Suominen.

Toiminnan mies kyllä huomataan tuloksistaan hyvin nopeasti ja näin tietysti kävi Sami Suomisenkin kanssa. Melko pian Sami Suomista alettiin houkutella myös yhteiskunnallisiin tehtäviin, kuten kunnallis- ja koko valtakunnan politiikkaan. Veto- ja työntöapua Sami Suominen sai tukevasti ja voimallisesti varsinkin Tampereen yritysmaailmasta.

”Tullessani Tampereen aluekonttoriin neljänneksi johtajaksi vuonna 1964 Sami asioi tuolla meidän Sammonkadun konttorissamme, ja ystävyytemme laajeni RT:n piiristä käsittämään näitä meidän liiketoimiamme ja rahoitusta, joka siihen liittyi. Vuoden 1968 kunnallisvaalit olivat tulossa ja sitä ennen oli KOP:n Sammonkadun konttorin valvojien kokous Suomalaisella Klubilla. Sammonkadun konttorin valvojiin on aina kuulunut värikkäitä persoonia. Siellä oli mm. Linkosuon Jussi, oli Paavo V. Suominen ja oli Sami ja silloin puhuttiin paljon, miten voisi vaikuttaa Tamperen kaupungin silloiseen huonoon teollisuusystävällisyyteen. Me kaikki valitimme asiantilaa kunnes Sami sanoi, että mitä myö tässä valitettaa, miksei joku meistä lähe mukkaan – eihä asja muuksi muutu jos myö ei mittään tehä.

Ja sitten me yhtäkkiä olimme kaikki samaa mieltä, että jonkun on lähdettävä hoitamaan asioita kaupunginvaltuustoon ja että nimenomaan Sami on siihen sopiva. Asia tuli myöhemmin esille Nuorkauppakamarin piirissä ja siellä pohdittiin useassakin tilaisuudessa, mitä kaikkea voitaisiin tehdä. Ja niin päätettiin, että pannaan Sami hoitamaan kaupungin teollisuuspolitiikkaa.”

Urho Kaleva Kekkonen.

Tammikuun 15. ja 16. päivä vuonna 1968 järjestettiin tasavallan presidentin valitsijamiesvaalit Suomessa. Edellisenä vuonna oli jo alkanut viiden eri poliittisen ryhmittymän vaalityö, jossa yritettiin asettaa istuvalle presidentti Urho Kaleva Kekkoselle (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) vastaehdokasta. Elettiin vahvaa suomettumisen aikaa, jolloin todellisuudessa tietenkin tiedettiin, että mitään realistista vaihtoehtoa presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinnalle ei ole. Tuolloin jo esitettiin vakavasti esityksiä, että Suomen eduskunta vastoin perustuslakia suoraan nimeäisi presidentti Urho Kekkosen uudelle kuusivuotiskaudelle presidentiksi. Varsinainen samansisältöinen poikkeuslakihan sittemmin presidentin uudelleen valitsemiseksi toteutui häpeällisesti vuonna 1973. Oikeistopuolueet halusivat jo vuonna 1968 asettaa oman ehdokkaansa presidenttikisaan, jotta edes muodollisesti laillisesti saataisiin presidentinvaalit kunnialla maaliin. Oikeistopuolueiden ehdokkaaksi valikoitui KOP:n pääjohtaja Matti Samuli Virkkunen (s. 28.7.1908 Kangasala ja k. 11.7.1980 Hämeenlinna), jota kampanjoitiin vaalilauseella: Maa tarvitsee presidentin.

Matti Virkkunen.

Vuoden 1968 presidentinvaalit muodostuivat protestivaaleiksi ja vaalien äänestysprosentti jäi sangen alhaiseksi, vain 69,9 prosenttia. Presidentti Urho Kekkosen vaaliliitto keräsi annetuista äänistä 56,5 prosenttia eli vaaliliitto sai 183 valitsijamiestä. Matti Virkkusen taakse ryhmittynyt vaaliliitto keräsi 21,5 prosenttia äänisaaliista eli 60 valitsijamiestä. Oman mielenkiintoisen sivumakunsa valitsijamiesvaaleille antoi Veikko Emil Aleksander Vennamon (vuoteen 1938 Fennander, s. 11.6.1913 Jaakkima ja k. 12.6.1997 Helsinki) vaaliliiton saama äänisaalis, 11,3 prosenttia, joka oikeutti 33 valitsijamieheen. Presidentti Urho Kekkosen kannalta vaaraksi koettiin ilmeisesti Veikko Vennamon kasvattama 10,2 prosentin ääniosuudestaan vuoden 1966 eduskuntavaaleista.

Veikko Vennamo.

DI Heikki Samuli Suominen valikoitui Pirkanmaalta Matti Virkkusen valitsijamiesehdokkaaksi numerolla 34. Paikallisen Aamulehden ehdokasesittelyssä Sami Suominen esitteli itseään seuraavasti: ”Olen ’sanoista tekoihin’ -mies. Ajan paremman talouspolitiikan asiaa. Tiedän mitä kiristyvä verotus yrittäjälle merkitsee ja miten vanhentunut talouspoliittinen ajattelu sosialisointi on. Siksi kannatan Matti Virkkusta presidentiksi.”

Pekka Rafael Haarla (s. 3.5.1923 Tampere ja k. 29.8.2021 Helsinki). 

Presidenttiehdokas Matti Virkkusen valitsijamieskandidaateista Pirkanmaalta tuli valikoiduiksi kuusi valitsijamiestä. Suurimmat äänisaaliit saivat Pekka Haarla ja Mikko Asunta. Sami Suominen keräsi kokoon 3 320 ääntä eli 138 ääntä vähemmän kuin neljänneksi noussut varatuomari, vapaaehtoinen SS-mies sekä vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Karl-Erik Gustaf Ladau (s. 3.6.1916 Tampere ja k. 9.9.2009 Aitolahti, Tampere). Ensikertalaiselle Sami Suomiselle ei tämä hänen saama äänimäärä ollut suinkaan mikään huono ja se salli ounastella hyvää jatkon kannalle.

Karl-Erik Gustaf Ladau.

Sami Suominen pyrki seuraavaksi syksyn 1968 kunnallisvaaleissa Tampereen kaupunginvaltuustoon, vaaleissa hänen ehdokasnumeronsa oli 353. Sami Suominen oli ehdokkaana lähinnä yrittäjien edustajana; hänen vaaliteemoinaan olivat SDP:n vuoden 1966 eduskuntavaaleissa rikotut kahdeksan kohdan vaalilupaukset. SDP:n vaaliohjelma oli luvannut järjestää suomalaisille 160 000 työpaikkaa vaalikauden eli neljän vuoden aikana. Näillä lupauksilla SDP oli saanut suuren äänivyöryn vuoden 1966 vaaleissa. Sami Suominen kuitenkin halusi vaaliohjelmallaan asennemuutosta pienten ja keskisuurten teollisuusyritysten kohtelussa. Hänen mukaansa valtion ja kuntien tulisi havahtua paapomasta suurteollisuutta ja kiinnittää sen sijaa enemmän huomiota pienempiin yrittäjiin.

Arne Wessberg.

Sami Suomisella oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia yrittäjien kohtelusta, joten hänellä oli ’katu-uskottavuutta’. Syksyn 1968 kunnallisvaalien vaaliteema Sami Suomisella oli: Jo riittää ovenavaus vasemmalle! Myöhemmin TV1:n johtajana tutuksi tullut tamperelaisen mainostoimiston johtaja sosiaalidemokraatti Arne Yrjö Anders Wessberg (s. 26.2.1943 Vaasa) kuului noihin aikoihin Sami Suomisen tukiryhmään. Taustalla vaikutti myös Tampereen Nuorkauppakamari. Vaaleissa Sami Suominen sai yllättävänkin hyvän vaalituloksen. Luonteensa vuoksi Sami Suominen saattoi joskus innostua hieman liikaa vaalipuheissaan, joten hänen puheitaan täytyi hieman kontrolloida.

Sami Suomisen veli, Risto Suominen, kertoi veljestään: ”Äitimme oli opettaja ja hänellä oli keinot hallita ihmisiä, kyllä se näkyi selvästi Samissa. Isä oli tavallinen puhuja, mutta kun äiti nousi lavalle, niin hän aivan vaistonvaraisesti, kuten Sami sen myöhemmin totesi, katsoi, keille hän puhui. Eei hän aloittanut paperista, vaan katsoi ympärilleen, oliko iltapäivä vai aamupäivä, jaksoivatko ne kuunnella ja puhui sen mukaan. Samin puhumisen taito on selvästi äidin perua enemmän kuin jonkin Amerikan vaikutusta. Sami hallitsi tilanteen ja nimenomaan asian, mistä hän puhui. Ei hän väkisin puhunut, jos väki ei kuunnellut, tai sitten se täytyi saada sellaiseen tunnelmaan, että se kuunteli. Jos oli tämmöisiä persoonallisia sanontoja tai murretta, ei äitini eikä Samikaan pyrkinyt niitä karsimaan kokonaan – siinä piti olla persoonallisuutta mukana. Sisääntulo tai puheessa ’jumankauta’ tai ’voi kämäys’, kyllä ne olivat kaikki vakavasti harkittuja ja niillä valloitetaan ihmisiä – siis kaikessa hyvässä mielessä.

Samilla ei ollut karjalaisen katkeruutta, sillä hän oppi jo varhaisessa vaiheessa huomaamaan, etteivät käsitteet voima ja oikeus kuljekaan käsi kädessä. Ja myös hänen koulutuksensa teki hänestä realistin, sillä nimenomaan kemia tieteenä perustuu tosiasioihin. Ja sitä hän osasi soveltaa myös ihmisten ottamisessa. Hän totesi, ettei vänkäämällä pääse asioissa mihinkään, vaan täytyy valita toinen keino edettäväksi ja viedä ajatusta eteenpäin. Hän ei juuttunut asenteeseen juupas eipäs, vaan totesi, että tuo on hieno tapa, miten sinä ajattelet, sehän on mahdottoman hieno ja hyvä, mutta sitten hän rupesi tosiasioilla ja hienovaraisesti selvittämään, että kaikki tuo, mitä sinä ajattelet, sehän on ihan päin mäntyä… Hän aivan rauhallisesti ja taitavasti käänsi toisen ihmisen ajatukset tuomalla vain esiin tosiasioita. Se oli minusta Samin hienoin piirre – siitä voidaan käyttää mitä nimitystä tahansa – mutta minusta se oli rehellinen tapa muuttaa ihmisten mielipiteitä.”

Intendentti Kauko Salmi jatkaa muisteluaan: ”Olen jälkeenpäin kamalasti ihmetellyt, että miten me yleensä tulimme Samin kanssa niin hyvin toimeen. Minä olen hitaanlainen mies ja Sami oli sähäkkä jo liikkeiltään. Miksei hän potkinut minua persuuksiin, että nyt äijä mennään eikä meinata. Mutta hänellä oli ihailtava taito antaa ihmisen olla ihmisenä, ei hän hätistellyt ja hän jaksoi kuunnella. Tässä minusta onkin yksi Samin oleellinen piirre, ja sillä jos millä otetaan ihminen: jaksaa kuunnella toista. Vaikka oli kuinkakin pieni asia, niin Sami osasi olla hiljaa ja keskittyä toisen kertomaan, vaikka olisi ollut suurikin porukka koolla. Hän otti jokaisen ihmisen niin kuin henkilökohtaisena eikä se ollut muodollista kuuntelua. Pikkuisen pää kallellaan katteli ja kuunteli, ei se ollut mitään pelkkää kohteliaisuutta eikä teatteria.”

Kun Sami Suominen lähti politiikkaan mukaan oli Amerplast Ky kasvanut Pirkkalanvaltatieltä 16 000 kuutiometrin tehdastilaksi, työntekijöitä oli siinä vaiheessa 200 henkeä sekä Amerplastin myynti oli kuudessa vuodessa noussut puolesta miljoonasta viiteen miljoonaan. Maaliskuussa 1968 presidentin valitsijamies Sami Suomiselle ojennettiin Tampereen Nuorkauppakamarin ensimmäinen vientipalkinto.

 Heikki Samuli "Sami" Suominen (18. osa)

DI Sami Suominen ja piispa Erkki Kansanaho tutkivat kalvopuhaltimen toimintaa.

Amerplastin nuorempi väki kasvoi yrityksen kasvun mukana ja pian monet ihmiset kasvoivat sellaiseen ilmapiiriin mukaan, että he ajattelivat yrityksen etua jopa toisinaan epänormaalinkin lämpimästi. Tämä oli tyypillistä varsinkin ihmisille, jotka olivat olleet pitkään yrityksessä ja nähneet sekä kokeneet sen kasvuvauhdin sekä kasvuvaikeudet. Sami Suomisella oli aivan poikkeuksellinen ja hämmästyttävä kyky rohkaista ja kannustaa ihmisiä venymään töissään. Johtaja Pentti Mäkinen kertoi Amerplastin työtavoista ja Sami Suomisesta seuraava:

”Olemme jälkeenpäin ihmetelleet, millä ihmeellä hän sai meidät tekemään sellaisia päiviä ja lähtemään monestikin hänen luomaansa keinotekoiseen kiireeseen, kun jokin asia piti sillä sekunnilla saada valmiiksi. Hän oli sitten hyvin onnellinen ja sitä koetti itsekin nauttia vaikkei sillä kiireellä ollut todellista olemusta. Samille teki jotenkin mielellään, ei kehdannut sanoa, että olen myynyt itseni moneen muuhunkin hommaan, eikö ehdi ensi viikolla. Hän oli semmoinen keksijätyyppi, joka halusi hetkessä nähdä jonkin sovellutuksensa valmiina. Monesti kokeiltiin sellaista, josta ei tullut mitään ja Samilta pääsi makea nauru, että ai turkales sentään…

Toinen oikealta johtaja Pentti Mäkinen.

Samille oli luontaista huomaavaisuus – olen sen monta kertaa omakohtaisesti todennut: olitpa vaikka siivoojan kanssa juttusilla, niin Sami ei tullut keskeyttämään. Ei, hän seuraili siinä kuin koira ympärillä, ja kun lopetettiin hän sanoi, että Pena hei, olisi semmoinen asia, voisitko tulla tänne ylös. Hän ei ikinä käyttänyt asemaansa, että nyt kaikki seis, täällä tulee toimitusjohtaja. Hänen kohteliaisuutensa naisia kohtaan oli sitä luokkaa, etten minä vieläkään käsitä, miten se ukko kykeni huomioimaan ja havainnoimaan kaiken ympärillään – vähän niin kuin pakojänis aina valppaana. Sitä itse häpesi, ettei tuotakaan ollut huomannut, päivänselvää asiaa. Meille nuorelle kaartille, joka hänen rinnallaan oli ollut potkimassa yritystä eteenpäin, hänellä olisi ollut joskus aihetta sanoa vähän lujemmin kuin näille uusille johtajille, mutta hän kohteli meitä lempeämmin. Mutta kun henkilökunta kasvoi rajusti, muovin käyttö kasvoi rajusti ja täällä tehtiin työtä kolmessa vuorossa, niin sen ammattiyhdistysliikkeen mukaantulo oli puolipakko, tämän kokoisessa yrityksessä se tuo asioihin tiettyä selkeyttä, eikä sitä varmaankaan ilman ay-liikettä olisi voinut mennä eteenpäin.

Pienteollisuustalolla ei ollut ay-liikettä ja jos siellä oli jotain kinaa, se kinattiin omassa keskuudessa, Samia vastaan ei ollut mitään havaittavissa. Olin itse silloin niin nuori, etten minä mitään sellaista aistinut, eikä siellä ollut ammattiyhdistysmäisiä kannanottoja, mutta täällä Vehmaisissa ay-liike tuli ja minusta Sami loukkaantui aivan verisesti. Hän nähdäkseni koki työväen järjestäytymisen epäluottamuksen osoituksena sille henkilöstöpolitiikalle, jota yhtiössä oli harjoitettu. Ay-liike tuntui ulkopuolelta haetulta apuvoimalta, moitteelta ’isäntää’ kohtaan. Tämä oli kuitenkin pelkkää alkukankeutta, sillä ennen pitkää, asioiden selkiinnyttyä, pääluottamusmies oli mieluisimpia vierailijoita Samin kulmahuoneessa.”

Teollisuusneuvos Antti Solja.

Kiilto Oy:n yritysjohtaja ja teollisuusneuvos Antti Eino Solja luonnehti Sami Suomista näinkin: ”Itsekin yritysjohtajana ymmärrän varsin hyvin Samin asennoitumisen. Hän oli lähtenyt tyhjästä vetämään firmaansa, siinä oli ensin perhe mukana, sitten tuli muutamia työntekijöitä, jotka ikään kuin olivat samaa perhettä ja heillähän oli sellaisia yhteisiä iltoja, jotka päätettiin yhteisellä huudolla Amerplastin hyväksi – me yritämme kovemmin – tai jotain siihen tapaan. Minä voin hyvin kuvitella, kuinka tällainen yritysjohtaja, joka näkee luoneensa hyvän työyhteisön, näkee osan siitä kääntyvän itseään vastaan, ikään kuin luovan vastapoolin. Ja kun hän itse on ollut sen plutoonan komentaja ja kaikki lauloivat täsmälleen niitä lauluja, joita hän itse lauloi! Siihen väliin tulee sellainen kasvoton ja jäykkä ay-liike, jonka kanssa ei voi suoraan neuvotella ja tehdä nopeita ratkaisuja, vaan kaikki kangistuu ja byrokratisoituu. Sami oli tottunut siihen, että hän puhui asiansa, toinenkin puhui asiansa, siinä neuvoteltiin ja tehtiin päätös, mutta kai se oli pakko oppia – Saminkin.”

Kenkätehtailija Emil Aaltonen.

Vuonna 1966 Amerplastiin perustettiin Työläisliittoon kuuluva työhuonekunta ja jo seuraavana vuonna työhuonekunta kuului osana Sarviksen ammattiosastoa. Sarvis Oy oli Tampereella insinööri Robert Frantsilan, Juho Silkkilän ja Oskari Kauriinvahan vuonna 1921 perustama Suomen ensimmäinen muovituotteita valmistava yritys. Kenkätehtailija Emil Aaltonen (vuoteen 1888 Widell, s. 29.8.1869 Metsäkansa, Sääksmäki ja k. 16.12.1949 Tampere) oli myös Sarvis Oy:n suurin osakas. Sarvis Oy toimi Tampereella Hatanpäällä; entinen Sarviksen tehdasrakennus on nykyisin toimisto- ja virastokäytössä. Sarvis Oy aloitti valmistamalla nappeja kaseiinimuovista. Tämän lisäksi yritys myi eteenpäin samoin raaka-ainetta, kaseiinia. Nimi Sarvis tuli siitä, että värjäämätön kaseiini muistutti ulkonäöltään sarveisainetta, jota korvaamaan se olikin kehitetty. Suomessa muovituotteiden valmistuksen juuret ovat lehmänmaidossa, kun sveitsiläinen kemisti Friedrich Adolf Spitteler (s. 7.6.1846 Liestal ja k. 12.1.1940 Zürich) ja saksalainen Wilhelm Bernhard Ludwig Krische (s. 14.7.1859 Hannover ja k. 1909) patentoivat vuonna 1897 maitohappokaseiinista tuotetun sarveisainetta muistuttavan galaliitin. Kaseiinimuovi eli galaliitti tehtiin lisäämällä formaldehydeä ((ensimmäisen luokan karsinogeeni) maidon kaseiiniproteiiniin. Kun sekoitus kovettui, syntyi kovaa, valkoista muovia, jota voitiin kiillottaa ja joka näytti norsunluulta. Muovi-sana tuli suomenkieleen vasta vuonna 1947, kun tohtori ja Helsingin yliopiston suomenkielen professori Lauri Pekka Hakulisen (s. 6.10.1899 Turku ja k. 2.3.1985 Helsinki) ehdotuksesta sillä korvattiin aiemmin käytössä ollut plastik.

Kuvassa vasemmalla professori Lauri Hakulinen.

Seuraava ay-toiminnan muistelija oli luottamusmies Jukka Pekka Vaikkola: ”Se tuli alkuun vähän niin kuin kyräämällä eikä siihen kaikkia talossa olevia haluttu huolia mukaankaan. Oli olemassa sellaista kastijakoa sekä omalla porukalla että eri vuorojen välillä. Kemian liittohan perustettiin vasta 1970, eli ala oli uutta ammattiyhdistysliikkeessä. Samilla oli oma siitä, miten hän hommansa hoitaa – ammattiosastoa ei tarvita mutta ei myöskään aitaa ympärille ja siinä Sami onnistui aika pitkälle vaikka kyllä siinä joskus kättä väännettiin.

Sarvis Oy:n tehdas Tampereen Hatanpäällä.

Vasta seitsemänkymmentäluvulla täällä alkoi ns. me-henki revetä. Ei se enää ollut kenenkään hanskassa, vaikka joskus ja nimenomaan kireissä tilanteissa muisteltiin niitä vanhoja aikoja, että mites se silloin oli. Kyllä se me-henki oli tosi rautaista vielä silloin kun tulin huhtikuussa 1970 taloon. Täällä oli jo silloin porukkaa pitkälle toistasataa – nyt yli viisisataa, kun otetaan kaikki firmat mukaan. Tulin tänne laitosmieheksi ja lähdin mukaan ay-toimintaan, koska olin ollut siinä mukana jo aiemmissa työpaikoissa – en tosin luottamustehtävissä enkä alkuun täälläkään.

Amerplast on tänään eräs niitä harvoja työpaikkoja Tampereella, jossa työpaikat eivät ole vähentyneet vaikka automatisointi on lisääntynyt. Tosin pieniä saneerauksia on tehty sitten Samin lähdettyä, mutta työtätekevien määrä on lisääntynyt ja viime vuosina ollut koko lailla vakio.

Meillä ei ole ollut koko Kemian liiton historian aikana yhtäkään lakkoa – tosin pieniä vuorokauden mittaisia mielenosoituksia on ollut. Mutta räväkkääkin se on ollut, on siinä matkan varrella heitelty ja letkauteltu, ja yksi parhaita esimerkkejä oli, kun Manua ensi kerran valittiin presidentiksi. Me myimme Samille joka ainoassa tiedotustilaisuudessa Manun rintamerkin, ja hän sen osti. Minusta se kuvastaa Samin näkemyksiä aika pitkälle. Ei se niin yksinkertaiseksi ollut mennyt, kun taloon tuli ay-liike toimimaan, eikä siitä tullut joko-tahi-asennetta. Samilla oli muutenkin erittäin myötämielinen suhtautumistapa asioihin ja hän halusi viimeiseen asti pitää henkilökohtaisia kontakteja ihmisten kanssa. Ja Amerplastissa on aina pystytty keskustelemaan.

Talon henkeä kuvaa sekin, että 20-vuotismitalit eivät ole mitään harvinaisuuksia, kun tietää, että talo on perustettu 1952 ja väkimäärä on koko ajan noussut. Täällä on ollut minun aikanani oikeastaan kahdentyyppistä väkeä – sellaista joka on päivän ja semmoista, joka on tullut jäädäkseen. On tietenkin niitäkin, jotka ovat tulleet työtä kysymään, ja heille on esitelty talo ja heidän seuraava kysymyksensä on, että mites bussi kaupunkiin lähteekään. Ne toiset ovat kokeneet olonsa leppoisaksi, kun näin vähällä pääsee, niin mitä kummempaa hakee. Konehan työn tekee, koneen vauhti vain kasvaessaan teettää lisätöitä. Mutta tosissaan täällä on homma otettu. Kerrankin taloon tuli uusi kaveri, ja Samillahan oli tapana huiskia paitahihasillaan tehtaalla. Kaveri ei ollut vielä oikein selvillä kuka kukin oli ja sanoa rökäisi Samille, että eikös sullakaan ole mitään hommia, menisit ainakin pois saapastelemasta mun työmaaltani… En muista, oliko hän saanut jonkin urakanpoikasen tai jotain muuta, mutta oli niin tarkka reviiristään ja toinen tulee siihen tuijottaan viereen.”

Helsingin Aleksanterin teatteri 

Aleksanterin teatteri.

Vuonna 1879 valmistui Helsinkiin Albertinkadun ja Bulevardin kulmaan Aleksanterin teatteri. Teatteri sai nimensä keisari Aleksanteri II:n ((s. 29.4.1818 Moskova ja k. 13.3.1881 Pietari) mukaan. Keisari Aleksanteri II myönsi runsaasti varoja teatterin rakennustyöhön Venäjän valtionkassasta. Alkujaan teatteri oli venäläinen teatteri – Helsingin Venäläinen valtiollinen Aleksanterin teatteri - (Гельсингфорсский Русский казённый Александровский театр, Gelsingforsski Russki kazjonnyi Aleksandrovski teatr), joka tarjosi viihdykettä sekä venäläiselle että suomalaiselle yleisölle. Aleksanterin teatteri sijaitsee Kampin kaupunginosassa Kurjen korttelissa osoitteessa Bulevardi 23-27.

Teatterin katsomo.

Venäläisen teatterin syntyi sai alkunsa kenraalikuvernööri Nikolai Vladimirovitš Adlerbergin (s. 31.5.1819 Pietari ja k. 25.12.1892 München, Saksan keisarikunta) aloitteesta. Tämä venäläinen kreivi ja jalkaväenkenraali toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1866-1881. Kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg puolusti Suomen itsehallintoa ja hänen kenraalikuvernöörikaudellaan Suomen ja Venäjän suhteet olivat hyvät. Adlerbergin hallintokauden alkuun osuivat Suomessa vuosien 1867-1868 suuret nälkävuodet ja Adlerberg auttoi silloin siemenviljan saantia ulkomailta. Hän junaili myös päätökseen Pietariin vievän rautatien rakentamisen, jolla saatiin merkittävästi hätäaputyötä maahamme.

Kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg.

Nikolai Adlerberg suostutteli keisari Aleksanteri II:n hyväksymään vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen, josta muodostui Suomen ensimmäinen keisarin vahvistama perustuslaki. Nikolai Adlerbergilla oli auttamassa valmisteltaessa vuoden 1878 asevelvollisuuslakia, jolla Suomi sai oman asevelvollisen armeijansa. Kenraalikuvernööri Adlerberg edisti paljon kulttuuria tuomalla Suomeen venäläistä teatteria ja taidetta. Hänen myötävaikutuksellaan rakennettiin mm. ortodoksinen Uspenskin katedraali, Aleksanterin teatteri sekä perustettiin venäjänkielinen lukio, Aleksanterin kymnaasi.

Nikolai Adlerberg kuului Ruotsin arkkipiispa Olaus Swebiliuksesta (1624-1700) polveutuvaan, vuonna 1684 Ruotsissa aateloituun Adlerberg-sukuun, jonka eräs sukuhaara oli jäänyt Viroon sen tultua liitetyksi Venäjän keisarikuntaan ja sulautunut baltiansaksalaiseen aateliin. Adlerbergin isoisä Gustav Friedrich Adlerberg oli 1700-luvun lopulla jalkaväkirykmentin komentaja Vanhaan Suomeen kuuluneessa Viipurissa, isoäiti Julia Adlerberg oli Smolnan instituutin johtaja Pietarissa ja keisariperheen lähipiiriä. Adlerbergin isä, jalkaväenkenraali Vladimir Fjodorovitš Adlerberg (s. 29.11.1791 Pietari ja k. 20.3.1884 Pietari), oli keisari Nikolai I:n ystävä, joka oli Venäjän hoviministeri vuosina 1850-1872 ja sai kreivin arvon vuonna 1847. Adlerbergin äiti oli Marija Vasiljevna Nelidova ja veli Aleksandr Adlerberg.

Johan Jakob Ahrenberg.

Aleksanterin teatterin suunnittelivat insinöörieversti Pjotr Benard ja insinöörieversti Pjotr Kašperov, joka myös valvoi teatterin rakentamista. Näyttämötekniikka tilattiin Pietarista ja lavasteet Berliinistä. Teatterin sisätilat suunnittelivat venäläinen arkkitehti Jeronim Osuhovski ja suomalainen arkkitehti ja taidemaalari Johan Jacob Ahrenberg (s. 30.4.1847 Viipuri ja k. 10.10.1914 Helsinki). Bomarsundin linnoituksesta Ahvenanmaalta tuotiin kiviä teatterin rakentamiseen. Aleksanterin teatteri valmistui valmiiksi ilmiömäisen nopeasti. Aleksanterin teatteri on pohjamuodoltaan suorakaiteen muotoinen. Teatterin katsomo on U-muotoinen ja katsomossa on paikat 500 katsojalle. Katsomossa on myös edustusaitioita. Bulevardin puolelta on oma sisäänkäynti, josta pääsee mm. keisarin aitioon ja siihen liittyvään huoneistoon. Tämän Bulevardin sisäänkäynnin yhteydessä on samoin hieno portiikki, joka jättää jälkeensä Albertinkadun puoleisen pienemmän pääsisäänkäynnin. Teatterin avajaisia juhlittiin 30.3.1880 ja tuolloin italialainen oopperaseurue esitti ranskalaisen säveltäjä Charles Gounod’n (s. 17.6.1818 Pariisi ja k. 18.10.1893 Saint-Cloud) Faustin. Italialaiset oopperataiteilijat viihdyttivät yleisöä Helsingissä kevääseen 1882 saakka. Yleisön enemmistön muodostivat pienipalkkaiset upseerit ja sotilaat, jotka saivat huokeita sarjalippuja esityksiin. Suurin osa yleisöstä tuli Viaporista. Näyttämökausi kesti vain kolme-neljä kuukautta, marraskuusta helmi-maaliskuulle. Teatteriesityksiä oli aluksi kolme kertaa viikossa. Keväisin ja syksyisin teatteria vuokrattiin ruotsalaisille, suomalaisille ja saksalaisille seurueille.

Aleksanterin teatterin ohjelmisto kattoi klassikoista nykynäytelmään ja vakavasta keveään. Venäläistä ohjelmistoa suosittiin. Nikolai Gogolin Reviisoria esitettiin säännöllisesti vuosittain. Aleksandr Ostrovskin suuri tuotanto loi teatterin näyttämölle kuvan venäläisestä yhteiskunnasta. Tuoreeltaan Helsinkiin saatiin Ostrovskin satiiriset komediat Sattuu vahinko viisaalleki ja Metsä, sekä menet muut näytökset. Aikakauden uutuudet saapuivat nopeasti Helsinkiin. Teatteri pyrki päivänkohtaisuuteen sekä välittömään katsojakontaktiin. Ohjelmiston valtaosa oli venäläistä käyttödramatiikkaa: keveitä juonikomedioita ja jännittäviä melodraamoja. Leo Tolstoin Pimeyden valta esitettiin vuonna 1895 sekä Anna Kareninan ja Ylösnousemuksen näyttämösovitukset 1900-luvun alussa. Samoin maailmanklassikoita esitettiin, kuten Shakespearen Hamletia, joka näyteltiin venäjäksi. Anton Tšehovin lyhyet huvinäytelmät olivat suosittuja. Lokin Suomen kantaesitys oli jo vuonna 1899 ja sitä seurasivat kirjailijan muut suuret näytelmät. Silti Tšehovin näytelmiä esitettiin Aleksanterin teatterissa yllättävän harvoin, kaikkiaan vain yhdeksän kertaa.

Suosikkiesityksiä olivat viihde, ennen kaikkea operetit ja vaudeville, johon kuului kupletteja, tansseja ja roolinvaihtoa. Operetti-artistit houkuttelivat samoin ei-venäläistä yleisöä esittäessään Offenbachia, Lecocqia ja Suppea. 1900-luvun alussa Pietarista kävi vierailulla teatterissa useita operettiseurueita. Ensimmäiset venäläiset oopperaseurueet saapuivat Pietarista talvella 1888-1889, jolloin Glinkan Elämä tsaarin puolesta esitettiin useita kertoja. Todellisia taide-elämyksiä nautittiin teatterissa vuosina 1906-1914. Mariinski-teatterin laulajien ensimmäisellä vierailulla keväällä 1906 kuultiin kahden viikon aikana mm. Tšaikovskin Patarouva, Rimski-Korsakovin Tsaarin morsian ja Bizet’n Carmen, päärooleissa loisti mm. Maria Kuznetsova. Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläinen yleisö kasvoi merkittävästi Helsingin alueelle sijoitettujen varuskuntien vahvistuksen myötä. Aleksanterin teatteri oli ahkerassa käytössä vuosina 1914-1917 ja näytäntöjä oli jopa kuusi kertaa viikossa.

Aleksanterin teatteri rakennettiin Helsingin venäläiselle valtionteatterille, joka alkuun toimi vuosina 1868-1875 arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki) suunnittelemassa Arkadia-teatterissa. Teatterissa kävivät esiintymässä Pietarista ja Venäjän maakunnista saapuneet seurueet. Omaa vakituista näyttelijäryhmää Helsingissä ei ollut. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Aleksanterin teatterista tuli poliittisten kokousten ja harrastajaryhmien kokoontumispaikka. Esitykset jatkuivat vuoden 1918 huhtikuuhun saakka, jolloin viimeisetkin venäläiset joukot poistuivat Helsingistä. Aleksanterin teatterin rakennus luovutettiin vuonna 1919 Suomalaisen oopperan – myöhemmin Suomen Kansallisoopperan – käyttöön. Oopperatalona Aleksanterin teatteri toimi vuoteen 1993 saakka, jolloin uusi oopperatalo valmistui Helsingin Töölöön.

Vuonna 1993 Helsingin uuden oopperatalon valmistuttua Aleksanterin teatteri siirtyi ensin Helsingin kulttuuriasiainkeskuksen ja sittemmin vuodesta 2005 Bulevardin Teatteriyhdistys ry:n hallintaan. Nykyisellään Aleksanterin teatteri on vierailuteatteri, joka tarjoaa sekä oopperaa, balettia, sirkusta, draamaa ja komediaa että myös tiloja useille tanssin ja muun liikunnan ammattilais- ja harrasteryhmille. Aleksanterin teatteritalossa pitävät residenssiä mm. Tero Saarinen Company, Tanssin Tiedotuskeskus, Opera BOX, Nomadi tuotanto, M.A.D. Tanssimestarit, Gruppen Fyra, Katrilli, Ismo Dance Company ja Tanssivintti. Teatterin harjoitussaleja, kellarikahvilaa, lämpiötä ja tsaarin sviittiä on mahdollista vuokrata. Teatterilla toimii myös Escaperoom Helsingin pakohuone, joka perustuu Bomarsundissa kuolleen sotilaan tarinalle.

Heikki Samuli "Sami" Suominen (17. osa) 

Suomisten Parinsalon tilalla järjestettiin Amerplastin henkilökunnalle kesäjuhlia, joissa oli tarjolla runsaasti ruokaa ja ohjelmaa. Kesäjuhliin kuului luonnollisesti tärkeänä osana hämäläinen kymmenottelu, jossa oli yksitoista lajia. Lajeina olivat mm. pussijuoksu, naulanlyönti, kaljanjuonti, renkaanheitto, köydenveto, vedenlämmön arviointi ja tikanheitto; lajivalikoima muuttui ja sitä täydennettiin tarpeen mukaan. Yksi kaikkein vaativimmista lajeista oli polkupyörällä ajo perunamaalla, ei suinkaan vakojen suuntaan vaan poikkisuuntaan.

Sami Suominen Amerplastin tehtaalla.

Toimitusjohtaja Kaarlo Honkasalo muisteli Parinsalon tapahtumia seuraavasti: ”Sami ja Marja kutsuivat kerran – hehän olivat molemmat valtuuston jäseniä – koko kaupunginvaltuuston Parinsaloon vieraaksi. Menimme sinne linja-autoilla, ja se oli erittäin hauska reissu kokonaisuudessaan ja samimaisella tehokkuudella hoidettu. Vastaanotto oli loistava. Kun pysähdyttiin avaralle pihalle ja laskeuduttiin linja-autoista, Sami seisoi päärakennuksen portailla megafoni suullaan ja huusi TERVETULOA, TERVETULOA TÄNNE PARINSALOON, HYVÄT VIERAAT, NYT JÄRJESTÄMME JOUKKUEET JA TOIMINTA ALKAA. TÄNNE EI OLE TULTU LASKOTTELEMAAN EIKÄ VETELEHTIMÄÄN!

Kuvassa vasemmalta toimitusjohtaj Väinö Hurnonen, tiedotuspäällikkö Pentti Lahti-Nuuttila, varatuomari Kalervo Siltanen ja toimitusjohtaja Kaarlo Honkasalo.

Ja toiminta todella alkoi. Suoraan linja-autosta muodostettiin kilpailuryhmiä. Ajettiin polkupyörillä, heitettiin tikkaa ja renkaita. Oli kaikenlaisia kenttäpelejä, joista sitten laskettiin pisteet. Sitten tehtiin retki saunarantaan, missä olo löylyn lisäksi hyvät tarjoilut, ja puimalaan oli pistetty pöytä koreaksi. Koko tämä touhu oli niin tehokasta, ettei mihinkään tyhjänkuljeskeluun jäänyt aikaa. Kun ilta kului ja jälleen kokoonnuimme autoille lähteäksemme pois, huomasin, etten ollut vielä tutustunut Parinsalon päärakennukseen eikä ollut moni muukaan. Kyllä meille maittoi nauru paluumatkalla, mutta kukaan ei sanonut, että olisi ollut ikävystynyt – ei ehtinyt.”

Nuoruuden päiväkirjoista jo huokui Sami Suomisen orastava lahjakkuus ilmaista itseänsä kirjallisessa muodossa. Helsingin Kapteeninkadulla Sami kirjoitti jo hyvin selkeästi, mutta myös aivan impressionistin vedoin asiansa. Opiskelu vei sitten kuitenkin miehen mielenkiinnon pitkäksi aikaa. Kemistiksi valmistumisensa kynnyksellä Sami Suominen vielä haaveili joku päivä kirjoittavansa jotakin kirjan muotoon, mutta sitten tuli tiede ja vei Sami Suomisen täysin mukanaan.

Sami Suomisessa piili samoin lahjakkuutta kuvataiteiden puolelle. Jo lapsuusvuosinaan Sami oli sangen taitava piirtäjä. Työelämässä hän oli rutinoitunut esittämään paperilla graafisia esityksiä tai kolmiulotteisesti asioitaan. Kauko Salmi väitti Sami Suomisen näkevän aina asioita kolmiulotteisesti tai joskus jopa neliulotteisesti. Näin Kauko Salmi todisti itse: ”Kyllä hänellä oli ilmiselvä kiinnostus taiteeseen, ei minun tarvinnut muuta kuin soittaa hänelle, että olen tehnyt jotain uutta, kun hän tuli heti eikä syyttänyt kiireitään. Sami ja Samin perhe ovat ostaneet minulta montakin taulua ja siinäkin oli pieni erikoisuus – Sami joko otti taulun eikä hinta silloin ollut mikään määräävä tekijä, mutta omituisinta oli se, että kun hän valitsi kolme taulua, hinnat olivar ne mitä oli ilmoitettu. Niistä tuli yhteissumma eikä hän lähtenyt tinkimään, että kun kerran kolme otan, kai tästä jotain alennat. Ei käynyt siitä tinkimään… Kaikki eivät tee niin.

Tampereen Taidemuseo.

Marja maalaa tänäänkin, mutta minulle itselleni oli yllätys, että Sami itse maalasi. Muistan erittäin hyvin, kun tuolla Tampereen Taidemuseossa oli jokin hyväntekeväisyysnäyttely, jonne tunnetut tamperelaiset olivat antaneet maalauksiaan. Kävelin sen näyttelyn läpi ja se oli sellaista normaalia harrastajatasoa, mutta sitten muistan sen huoneen ja seinänpätkänkin, jossa oli yksi sellainen johon niittasin silmäni. Katsoin sitä tarkemmin, sillä se oli ihan selvästi tekijän työtä. Rupesin penkomaan sitä luettelosta ja pahus vieköön – sehän oli Samin. Se oli taitomiehen tekemä, siinä oli yksinkertaiset pelkistykset, se oli täysin ehjä ja siihen oli valittu savenvihreät värit, ilmeisesti joitakin Teneriffan kuvia. Tämä maalaaminen ei kuitenkaan ollut hänelle tarve, hänellä oli niin kamalan paljon muuta, mutta erikoista minusta on vielä se, että siitä näyttelystä muistan ainoastaan tämän Samin maalauksen, Voi olla, että muistan siksi, että se oli nimenomaan Samin, mutta se oli niin moitteeton, että se olisi noussut heti pintaan, oli se kenen tahansa.”

Amerplast lähti 1950-luvun alussa käyntiin Tampereen nykyisen Pirkankatu 21:n kaksion eteisestä, jonne hankittiin saumuri. Siitä Amerplast kasvoi vaiheittain, mutta samalla hyvin intensiivisesti pakkaustuotteita valmistavaksi kemiantehtaaksi, joka työllisti jo Sami Suomisenkin aikaan useita satoja työntekijöitä Vehmaisissa ja ulkomaita myöten. Sami Suominen kohteli työntekijöitään kuin suurta perhettä. Pienteollisuustalon aikana Tammelassa Amerplastille oli jo yritetty tuoda ammattiyhdistysväkeä työntekijöitä edustamaan. Varsinkin alkuun Sami Suominen suhtautui tähän ajatukseen nihkeästi.

Muovinpainatusta Amerplastilla.

Lea Hausen tiivisti asian näin: ”Se, että teimme töitä kelloa vilkuilematta, johtui varmasti Samin persoonasta. Hän oli itse niin innostunut, että se innosti muita, ja hänhän joutui kynsin hampain raivaamaan tietä niin itselleen kuin toisillekin pienteollisuuden harjoittajille. Ja vielä kun muutettiin tänne Vehmaisiin, tuntui siltä kuin ay-liikkeellä ei tekisi yhtään mitään – eikä se sitä paitsi täällä konttoritasolla tunnu – mutta kun väki lisääntyi, niin Aarno Lindström sanoi, että koska täällä on tämmöinen väkimäärä, on tänne saatava ay-liike mukaan. Ei meillä ollut mitään rettelöitä, lakossa oltiin vain, jos oli valtakunnallinen lakko mutta yleisesti ottaen oli rauhallista. Sami pani Eila Walleniuksen kanssa leikiksi, jos sukset menivät kovin pahasti ristiin. Minä luulen, että Eila ja Sami ymmärsivät melko pitkälle toistensa näkökantoja.

Samille oli ominaista sydämellisyys. Kerrankin täällä Vehmaisissa yritettiin uutta pussia ylitöinä, ja se tuntui vaikealta. Sami oli pyytänyt minua jäämään. Jos se työ onnistuisi, niin tehtäisiin heti vientipaperit, jotta ne olisivat heti aamulla valmiita Ruotsiin lähetettäväksi. No, se ei onnistunut sillä kerralla, ja Sami sanoi, että lähdetään pois ja otti minut autoon – hän otti aina pysäkiltäkin jos näki, ja kysyi, missä päin kaupunkia minä asuin. Minä kerroin asuvani Armonkalliolla, mutta halusin jäädä pois Sampolan edessä, koska englannintunti alkoi kohta. Sami sanoi, että hyvänen aika, miehän oon pitänyt sinnuu syömättä, koska se tunti alkaa? Minä sanoin, että neljännestunnin kuluttua. Ethä sie mihinkään syömättä mene, nythä myö mennäänki meille Marjalla on siellä kaalilaatikkoo. Ja mentiin kans.”

Amerplastista on joskus yritetty antaa sellaista kuvaa, että siellä vallitsi eräänlainen Limppu ja Pamppu -systeemi; kaikki olisivat olleet yhdessä limpussa, jota johdettaisiin yhdestä huoneesta ja yhden miehen toimesta. Sami Suominen kuitenkin aina arvosti työkavereitaan ja yhdessä pohdittiin monia ongelmia. Hänen mielestää tällainen säästi jäkikäteen raportoitavaa määrää ja kaikki pääsivät jo ensimmäisessä neuvottelussa ”jyvälle”, mitä tavoitellaan. Tämä tapa tuntui myös työntekijöistä hyvin käyvältä tavalta. Sami Suominen oli hyvin innostava esimies työntekijöilleen ja häneltä uskallettiin kysellä neuvoja myös arkielämän ongelmissa. Aarno Lindströmin Sami suorastaan ajoi ostamaan tontin tehtaan läheltä Vehmaisista ja rakentamaan sille omakotitalon. Jälkeenpäin hän vain harmitteli, ettei ostanut isompaa tonttia, sillä myyjä oli kyllä halukas myymään. Vastaavalla tavalla Sami hankki Aarno Lindströmille ja Juha Tiitolalle kesäpaikatkin Parinsalosta Pälkäneeltä. Joka vuosi hän vei nämä miehet vähintään viikoksi Inarille kalastamaan ja myöhemmin mukana oli monia asiakkaitakin. Vielä myöhemmin tuli näille matkoille mukaan myös skeet-ammunta; Sami Suominen kehittyi siinäkin lajissa taitavaksi opettajansa, Jali Timarin, ystävällisellä avustuksella. Parinsalon golfrata oli luonnollisesti myös em. herrojen käytössä. Sami Suominen otti heidät mielellään mukaan Parinsalossa metsätöihin, jossa tehtiin halkoja ja siten hoidettiin myös fyysistä kuntoa. Kaikin mahdollisin tavoin Sami Suominen opetti sekä opasti, mutta myös rohkaisi työntekijöitään elämässä eteenpäin.

Aarno Lindström jatkoi vielä: ”Kun Sami sitten siirtyi päivänpolitiikkaan ja oli mukana monessa yhdistystoiminnassa, meistä tuntui että yhtiö olisi saanut enemmän, jos hän olisi ollut mukana yhtä kiinteästi kuin kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla, mutta se ei sopinut Samin luonteeseen. Hän katsoi, että kun hän kerran on ottanut ihmisiä töihin, he hoitavat osittain yhtiön jokapäiväisiä tapahtumia ja kukin yritti parhaansa mukaan. Yhtiön johtaville paikoille otettiin harvoin ulkopuolisia. Samilla oli tapana katsoa, löytyisikö omasta talosta kehityskelpoisia ihmisiä, joita hän voisi työntää eteenpäin ja johtaviin paikkoihin. Tämä on ollut hyvin yleinen tapa Amerplastissa.”

 Heikki Samuli "Sami" Suominen (16. osa)

Sami Suominen Parinsalon laiturilla.

Jo opiskeluaikoinaan Sami Suominen oli harrastanut purjelentämistä. Sami aloitti juhannuksena 1968 moottorilentokoneella koulutuslennot. Kiireiselle Sami Suomiselle eivät matkustaessa Finnairin tarjoamat aikataulut varsinkaan Tampereelta istuneet juuri lainkaan. Sami suunnitteli tarkasti matkansa ja halusi myös matkustaa hyvin tehokkaasti; usein se tarkoitti siirtymistä paikasta toiseen yölennoilla. Lopulta Sami Suominen päätti hankkia itselleen oman helikopterin vuonna 1973.

Eversti Yrjö Tikka, Marjan isä, oli myös lentäjä.

Sami Suomisen helikopterin tunnus oli OH-HSS. Hän aloitti sillä koelennot maaliskuussa 1973. Enstrom 29A oli usein nähty näky Tampereen taivaalla sekä Parinsalon yllä Pälkäneellä. Maassamme oli tuohon aikaan vain 13 helikopteria. Aikaisemmin Sami lensi pienkoneilla tiheästi markkinointimatkoja mm. Skandinaviaan, Amsterdamiin tai Lontooseen. Usein nämä lennot olivat päivän mittaisia matkoja; aikaisin aamulla oli lähtö matkaan ja päivällä oli pari kolme neuvottelua, mutta illalla jo palattiin takaisin Vehmaisiin. Sami Suominen istui ohjaimissa lähes poikkeuksetta aina itse. Matkat olivat näin toteutettuina hyvin tehokkaita ja aikaa säästyi.

Liikemies Sami Suominen ja helikopteri.

Aarno Lindström kuvaili lentokokemuksia Samin kanssa seuraavasti: ”Me saimme paljon julkisuutta pakkausalan julkaisuissa ja messuilla, ja Sami oli siellä kuin kotonaan.Tätä kiihkeätä eteenpäinmenoa jatkui vielä 70-luvullakin, ja luulen, että Samin kunnianhimo vaati lisää uusia toiminnan alueita. Siksi kai hän ajautui politiikkaankin eikä aika tahtonut millään riittää kun piti samanaikaisesti olla eduskunnassa ja hoitaa omaa yritystään. Hän hankki oman helikopterin, jonka myymistä hän suunnitteli Skandinaviassa. Hän tekikin useita esittelylentoja, mutta ainuttakaan hän ei kylläkään myynyt. Tästä alkoi meidän yhtiössämme ilmailukausi, koska meidän oli jo aiemmin pakko käyttää yksityiskoneita pitkienkin liikematkojen tekemiseen. Mutta tässä tuli esille eräs piirre, joka Samille muuten ei ollut ominaista. Vaikka hän lähti mielellään mukaan kaikkiin kokeiluihin, niin lentämisessä hän oli merkillisen insinöörimäinen. Hän ei ottanut pienintäkään riskiä, vaan kokeili että kaikki paikat toimivat eikä lähtenyt, jos joku paikka ei ollut kunnossa. Hän ei myöskään pyrkinyt ylittämään taitojaan. Olimme kerran menossa Amsterdamiin Kööpenhaminasta, ja noustuamme saimme valtavan ukkosrintaman eteemme jossakin Grönningenin päällä. Lensimme visuaalilentoa, koska Samilla ei vielä ollut instrumenttikelpoisuutta, ja siksi piti suuntia maamerkkien mukaan. Jos olisimme nousseet ukkospilveen, olisimme menettäneet näkyvyyden, ja alhaalla oli tukala olla, koska kone keinui ja jyskytti kamalasti. Yritimme kiertää pilveä molemmilta puolilta kuitenkaan onnistumatta, ja Sami päätti palata takaisin Tanskaan, jossa kenttä oli kapealla mereen työntyvällä niemellä. Voimakas puuskainen sivutuuli tuntui pahalta aina kun pääsimme kentän pintaan. Oska kone aurasi vielä sivutuulessa, Sami totesi, ettei kone oiennut tarpeeksi ja veti ylös. Kävimme kolmasti kokeilemassa, ja lennonjohtokin harmistui, että mitä te pojat siellä leikitte, mutta me kysyimme, mikä olisi seuraava kenttä ja niin lensimme Odenseen, jossa tulimme turvallisesti alas.

Amerplastin tehdas Tampereen Vehmaisissa.

Tämä kuvaa, ettei hänellä ollut mitään tarvetta näyttää osaamistaan, ja hän oli aina tarkka muutenkin, mikä oli turvallista ja piti huolen, että meillä työkavereillakin oli paikat kunnossa. Muistan miten kesällä -65 lähdin perheeni kanssa autolla Keski-Eurooppaan. Auto oli uusi eikä siinä vielä ollut turvavöitä. Sami oli korostanut turvavöiden tarpeellisuutta, ja kun en saanut niitä hankituksi, päivää ennen lähtöä auto hävisi tehtaan pysäköintiruudusta. Minä säikähdin kamalasti, että nyt se on varastettu, mutta hetken päästä Sami tuli ja sanoi, että mie kävin laitattamassa siihen turvavyöt – ette te niitä ilman lähde.”

Ravintola Rustholli.

Satu Suominen-Troyer muisteli vuorostaan seuraavasti: ”Olisikohan se aatonaattona -68, kun Linkosuon Jussi oli esittänyt sellaisen tarjouksen, että jokainen joka saapuu Rustholliin lentokoneella, saa ilmaisen lounaan, ja me lähdimme isän kanssa hankkimaan sitä. Oli talvipakkaset ja olin Englannista käymässä kotona. Lähdimme kaksipaikkaisella Cessnalla ja liu’uimme suksikoneella pitkään ja ihanasti Rusthollin rantaan pitkin lahtea ja söimme sen lounaan. Ja kun kesällä oli lomalla Suomessa, läksimme Samin kanssa kaksistaan usein kalaan, ja ne retket olivat aivan ihastuttavia. Menimme moottoriveneellä mutta aika usein verkoille soutamalla, ja kun hän sitten oli politiikassa, läksimme puhujamatkoille helikopterilla, eikä hänellä ollut niin kiirettä, ettemme olisi ehtineet tutkia, mitä lentoreitin varrella oli. Tampereelta pohjoiseenhan on paljon soita, ja kun oli isän kanssa samalla aaltopituudella, pääsimme näkemään sellaista, mitä ei ilman helikopteria olisi nähty. Saattoi aivan läheltä katsoa, millainen suolampi tuossa on, miten se on syntynyt, mitä jäkäläpohjaa tuolta kankaalta löytyy ja millainen puu tuolla on. Minulla oli mielenkiintoa juuri biologiaan. Sillä vispilällä pääsi kaikkialle ja me teimme matkaa mukavasti. Aina hän kohteli minua kuin prinsessaa.”

Sami Suomisen helikopteri OH-HSS ei mahdollistanut kovin pitkiä ulkomaanmatkojen tekoa, mutta Skandinavian matkat sillä onnistuivat näppärästi. Samoin Sami Suominen lensi sillä ahkerasti puhujamatkoilla eduskunta-aikanaan, kuten myös liikematkoillaan kotimaassa. Erään kerran Marjalle ja Samille oli käydä huonosti, kun helikopteri putosi järveen Jaalassa. Eversti Olli Tikka kertoi siitä näin: ”Isäni eversti Yrjä Tikan huvila oli Jaalassa Sonnanjärven rannalla ns. Pienen Salpausselän rinteessä. Sami ja Marja tulivat sinne helikopterilla ja etsivät ilmeisesti laskeutumispaikkaa. Helikopteri laskeutui ensin aivan rauhallisesti ja sitten ykskaks se sakkasi suhteellisen lähellä rantaa ja vajosi verrattain syvälle. Sitä on mietitty, mikä putoamisen aiheutti. Ohjausvirheestä tuskin oli kysymys, vaan jyrkkä hiekkaharju aiheutti ilmeisesti pyörteen tai voimakkaan virtauksen alas, jolloin moottorin siivet eivät saaneetkaan ilmaa alleen, vaan kone vajosi huvilan eteen järveen. Heillä oli koirakin mukana hytissä, ja Marja siinä ensimmäisenä tajusi mistä oli kysymys ja työnsi sekä koiran että Samin ulos. Marjalla oli hyvin suuri osuus kaikkien pelastumisesta, Sami lienee ollut jonkinlaisessa shokkitilassa. Kone ei vaurioitunut sen kummemmin, ja kun kävimme seuraavan viikonlopun aikana Sonnanjärvellä, se oli jo nostettu ylös, vain yksi potkuri oli vääntyneenä pihalla.”

Pälkäneen Parinsalon maatilalla Sami, Yrjö, Lauri ja Hannu Suomisella riitti puuhaa aluksi sekä maanviljelyn, puutarhan ja metsänhoidon parissa. Parinsalon pellot kasvoivat vuoroin kauraa ja ruista. Sami Suomisen pojat olivat vuokraviljelijöiden asemassa. Maanviljely ei ollut suinkaan harrastustoimintaa – kaikki perustui taloudellisiin realiteetteihin. Myöhemmin peltoviljely sai väistyä, kun Sami Suominen innostui golfista; silloin pelloista tehtiin vihreitä niittyjä. Jotta niityt säilyisivät tasaisen sileinä, paikalle hankittiin omia hanhia. Hanhenjalostustakin tilalla opiskeltiin.

Toimitusjohtaja Juha Tiitola.

Juha Kustaa Tiitola teki pitkän uran Amerplastin muovinjalostuksen parissa ennen siirtymistään Porissa vuonna 1963 perustetun perheyritys Sataplastin toimitusjohtajaksi; Juha ja Lea Tiitola ostivat Sataplastin sekä paperinjalostusyrityksen Hämeenkyröstä. Vuosituhannen vaihteessa Sataplastin omistus siirtyi seuraavalle sukupolvelle, kun sen johtoon tulivat Tiina ja Jarmo Aspelin. Tänä päivänä perheyrityksessä on omistajana ja työntekijänä mukana myös Tiinan ja Jarmon poika Krister. Perheen tytär Laura on myös omistaja, vaikka hän tekee päivätyötä kulttuurin parissa. Sataplastin tuotannosta suurin osa menee suoraan elintarviketeollisuuden käyttöön. Juha Tiitola kertoi Sami Suomisesta mielenkiintoisesti:

Toimitusjohtaja Jarmo Aspelin johtaa Sataplastia nykyään Kokemäellä.

”Samin aktiivisuus kaikkeen on jotenkin käsittämätön asia eikä sitä voi muuta kuin kadehtia joskin siinä oli tiettyä hetken eletyn makua. Mutta kun hän innostui jostakin, hän keskittyi intohimoisesti asiaan. Itselläni oli kesämökki lähellä Parinsaloa, joten me tapasimme ohikulkumatkalla monesti kun hän muutti sinne. Ensimmäisenä harrastuksena oli tilanhoito metsineen ja ruispeltoineen, toisena tuli urheilusukellus, jota hän harrasti ainakin parina kesänä, sitten tulivat nämä lentoharrastukset, jossa mentiin aika pitkälle, sitten Parinsaloon ilmestyi hanhia, sitten tuli 6-reikäinen golfrata ja pellot muutettiin nurmikoiksi. Sami itse ajeli ne traktorillaan. Ja sitten siinä oli vielä tenniskausi – olipa surffauskin ja siitä muistuu mieleeni, kun olimme Lindströmin Aarnon kanssa mökeillämme viikonloppuna, niin Sami tuli ja sanoi että pojat, nyt on hiljainen tuuli, nythä myö lähtään surffailemaan. Sami nimittäin oli käynyt kurssit, ja hänellä oli kaksikin lautaa Parinsalon rannassa. Ja niinhän me ohjeiden mukaan opiskelimme. Maanantaina tultiin töihin ja Sami soittaa, että pojat, nyt olis hieman parempi tuuli, johon me sanotaan, että mehän ollaan töissä. Sami siihen, että turkales, töissäkö työ ootakii…”