Heikki Samuli "Sami" Suominen (18. osa)

DI Sami Suominen ja piispa Erkki Kansanaho tutkivat kalvopuhaltimen toimintaa.

Amerplastin nuorempi väki kasvoi yrityksen kasvun mukana ja pian monet ihmiset kasvoivat sellaiseen ilmapiiriin mukaan, että he ajattelivat yrityksen etua jopa toisinaan epänormaalinkin lämpimästi. Tämä oli tyypillistä varsinkin ihmisille, jotka olivat olleet pitkään yrityksessä ja nähneet sekä kokeneet sen kasvuvauhdin sekä kasvuvaikeudet. Sami Suomisella oli aivan poikkeuksellinen ja hämmästyttävä kyky rohkaista ja kannustaa ihmisiä venymään töissään. Johtaja Pentti Mäkinen kertoi Amerplastin työtavoista ja Sami Suomisesta seuraava:

”Olemme jälkeenpäin ihmetelleet, millä ihmeellä hän sai meidät tekemään sellaisia päiviä ja lähtemään monestikin hänen luomaansa keinotekoiseen kiireeseen, kun jokin asia piti sillä sekunnilla saada valmiiksi. Hän oli sitten hyvin onnellinen ja sitä koetti itsekin nauttia vaikkei sillä kiireellä ollut todellista olemusta. Samille teki jotenkin mielellään, ei kehdannut sanoa, että olen myynyt itseni moneen muuhunkin hommaan, eikö ehdi ensi viikolla. Hän oli semmoinen keksijätyyppi, joka halusi hetkessä nähdä jonkin sovellutuksensa valmiina. Monesti kokeiltiin sellaista, josta ei tullut mitään ja Samilta pääsi makea nauru, että ai turkales sentään…

Toinen oikealta johtaja Pentti Mäkinen.

Samille oli luontaista huomaavaisuus – olen sen monta kertaa omakohtaisesti todennut: olitpa vaikka siivoojan kanssa juttusilla, niin Sami ei tullut keskeyttämään. Ei, hän seuraili siinä kuin koira ympärillä, ja kun lopetettiin hän sanoi, että Pena hei, olisi semmoinen asia, voisitko tulla tänne ylös. Hän ei ikinä käyttänyt asemaansa, että nyt kaikki seis, täällä tulee toimitusjohtaja. Hänen kohteliaisuutensa naisia kohtaan oli sitä luokkaa, etten minä vieläkään käsitä, miten se ukko kykeni huomioimaan ja havainnoimaan kaiken ympärillään – vähän niin kuin pakojänis aina valppaana. Sitä itse häpesi, ettei tuotakaan ollut huomannut, päivänselvää asiaa. Meille nuorelle kaartille, joka hänen rinnallaan oli ollut potkimassa yritystä eteenpäin, hänellä olisi ollut joskus aihetta sanoa vähän lujemmin kuin näille uusille johtajille, mutta hän kohteli meitä lempeämmin. Mutta kun henkilökunta kasvoi rajusti, muovin käyttö kasvoi rajusti ja täällä tehtiin työtä kolmessa vuorossa, niin sen ammattiyhdistysliikkeen mukaantulo oli puolipakko, tämän kokoisessa yrityksessä se tuo asioihin tiettyä selkeyttä, eikä sitä varmaankaan ilman ay-liikettä olisi voinut mennä eteenpäin.

Pienteollisuustalolla ei ollut ay-liikettä ja jos siellä oli jotain kinaa, se kinattiin omassa keskuudessa, Samia vastaan ei ollut mitään havaittavissa. Olin itse silloin niin nuori, etten minä mitään sellaista aistinut, eikä siellä ollut ammattiyhdistysmäisiä kannanottoja, mutta täällä Vehmaisissa ay-liike tuli ja minusta Sami loukkaantui aivan verisesti. Hän nähdäkseni koki työväen järjestäytymisen epäluottamuksen osoituksena sille henkilöstöpolitiikalle, jota yhtiössä oli harjoitettu. Ay-liike tuntui ulkopuolelta haetulta apuvoimalta, moitteelta ’isäntää’ kohtaan. Tämä oli kuitenkin pelkkää alkukankeutta, sillä ennen pitkää, asioiden selkiinnyttyä, pääluottamusmies oli mieluisimpia vierailijoita Samin kulmahuoneessa.”

Teollisuusneuvos Antti Solja.

Kiilto Oy:n yritysjohtaja ja teollisuusneuvos Antti Eino Solja luonnehti Sami Suomista näinkin: ”Itsekin yritysjohtajana ymmärrän varsin hyvin Samin asennoitumisen. Hän oli lähtenyt tyhjästä vetämään firmaansa, siinä oli ensin perhe mukana, sitten tuli muutamia työntekijöitä, jotka ikään kuin olivat samaa perhettä ja heillähän oli sellaisia yhteisiä iltoja, jotka päätettiin yhteisellä huudolla Amerplastin hyväksi – me yritämme kovemmin – tai jotain siihen tapaan. Minä voin hyvin kuvitella, kuinka tällainen yritysjohtaja, joka näkee luoneensa hyvän työyhteisön, näkee osan siitä kääntyvän itseään vastaan, ikään kuin luovan vastapoolin. Ja kun hän itse on ollut sen plutoonan komentaja ja kaikki lauloivat täsmälleen niitä lauluja, joita hän itse lauloi! Siihen väliin tulee sellainen kasvoton ja jäykkä ay-liike, jonka kanssa ei voi suoraan neuvotella ja tehdä nopeita ratkaisuja, vaan kaikki kangistuu ja byrokratisoituu. Sami oli tottunut siihen, että hän puhui asiansa, toinenkin puhui asiansa, siinä neuvoteltiin ja tehtiin päätös, mutta kai se oli pakko oppia – Saminkin.”

Kenkätehtailija Emil Aaltonen.

Vuonna 1966 Amerplastiin perustettiin Työläisliittoon kuuluva työhuonekunta ja jo seuraavana vuonna työhuonekunta kuului osana Sarviksen ammattiosastoa. Sarvis Oy oli Tampereella insinööri Robert Frantsilan, Juho Silkkilän ja Oskari Kauriinvahan vuonna 1921 perustama Suomen ensimmäinen muovituotteita valmistava yritys. Kenkätehtailija Emil Aaltonen (vuoteen 1888 Widell, s. 29.8.1869 Metsäkansa, Sääksmäki ja k. 16.12.1949 Tampere) oli myös Sarvis Oy:n suurin osakas. Sarvis Oy toimi Tampereella Hatanpäällä; entinen Sarviksen tehdasrakennus on nykyisin toimisto- ja virastokäytössä. Sarvis Oy aloitti valmistamalla nappeja kaseiinimuovista. Tämän lisäksi yritys myi eteenpäin samoin raaka-ainetta, kaseiinia. Nimi Sarvis tuli siitä, että värjäämätön kaseiini muistutti ulkonäöltään sarveisainetta, jota korvaamaan se olikin kehitetty. Suomessa muovituotteiden valmistuksen juuret ovat lehmänmaidossa, kun sveitsiläinen kemisti Friedrich Adolf Spitteler (s. 7.6.1846 Liestal ja k. 12.1.1940 Zürich) ja saksalainen Wilhelm Bernhard Ludwig Krische (s. 14.7.1859 Hannover ja k. 1909) patentoivat vuonna 1897 maitohappokaseiinista tuotetun sarveisainetta muistuttavan galaliitin. Kaseiinimuovi eli galaliitti tehtiin lisäämällä formaldehydeä ((ensimmäisen luokan karsinogeeni) maidon kaseiiniproteiiniin. Kun sekoitus kovettui, syntyi kovaa, valkoista muovia, jota voitiin kiillottaa ja joka näytti norsunluulta. Muovi-sana tuli suomenkieleen vasta vuonna 1947, kun tohtori ja Helsingin yliopiston suomenkielen professori Lauri Pekka Hakulisen (s. 6.10.1899 Turku ja k. 2.3.1985 Helsinki) ehdotuksesta sillä korvattiin aiemmin käytössä ollut plastik.

Kuvassa vasemmalla professori Lauri Hakulinen.

Seuraava ay-toiminnan muistelija oli luottamusmies Jukka Pekka Vaikkola: ”Se tuli alkuun vähän niin kuin kyräämällä eikä siihen kaikkia talossa olevia haluttu huolia mukaankaan. Oli olemassa sellaista kastijakoa sekä omalla porukalla että eri vuorojen välillä. Kemian liittohan perustettiin vasta 1970, eli ala oli uutta ammattiyhdistysliikkeessä. Samilla oli oma siitä, miten hän hommansa hoitaa – ammattiosastoa ei tarvita mutta ei myöskään aitaa ympärille ja siinä Sami onnistui aika pitkälle vaikka kyllä siinä joskus kättä väännettiin.

Sarvis Oy:n tehdas Tampereen Hatanpäällä.

Vasta seitsemänkymmentäluvulla täällä alkoi ns. me-henki revetä. Ei se enää ollut kenenkään hanskassa, vaikka joskus ja nimenomaan kireissä tilanteissa muisteltiin niitä vanhoja aikoja, että mites se silloin oli. Kyllä se me-henki oli tosi rautaista vielä silloin kun tulin huhtikuussa 1970 taloon. Täällä oli jo silloin porukkaa pitkälle toistasataa – nyt yli viisisataa, kun otetaan kaikki firmat mukaan. Tulin tänne laitosmieheksi ja lähdin mukaan ay-toimintaan, koska olin ollut siinä mukana jo aiemmissa työpaikoissa – en tosin luottamustehtävissä enkä alkuun täälläkään.

Amerplast on tänään eräs niitä harvoja työpaikkoja Tampereella, jossa työpaikat eivät ole vähentyneet vaikka automatisointi on lisääntynyt. Tosin pieniä saneerauksia on tehty sitten Samin lähdettyä, mutta työtätekevien määrä on lisääntynyt ja viime vuosina ollut koko lailla vakio.

Meillä ei ole ollut koko Kemian liiton historian aikana yhtäkään lakkoa – tosin pieniä vuorokauden mittaisia mielenosoituksia on ollut. Mutta räväkkääkin se on ollut, on siinä matkan varrella heitelty ja letkauteltu, ja yksi parhaita esimerkkejä oli, kun Manua ensi kerran valittiin presidentiksi. Me myimme Samille joka ainoassa tiedotustilaisuudessa Manun rintamerkin, ja hän sen osti. Minusta se kuvastaa Samin näkemyksiä aika pitkälle. Ei se niin yksinkertaiseksi ollut mennyt, kun taloon tuli ay-liike toimimaan, eikä siitä tullut joko-tahi-asennetta. Samilla oli muutenkin erittäin myötämielinen suhtautumistapa asioihin ja hän halusi viimeiseen asti pitää henkilökohtaisia kontakteja ihmisten kanssa. Ja Amerplastissa on aina pystytty keskustelemaan.

Talon henkeä kuvaa sekin, että 20-vuotismitalit eivät ole mitään harvinaisuuksia, kun tietää, että talo on perustettu 1952 ja väkimäärä on koko ajan noussut. Täällä on ollut minun aikanani oikeastaan kahdentyyppistä väkeä – sellaista joka on päivän ja semmoista, joka on tullut jäädäkseen. On tietenkin niitäkin, jotka ovat tulleet työtä kysymään, ja heille on esitelty talo ja heidän seuraava kysymyksensä on, että mites bussi kaupunkiin lähteekään. Ne toiset ovat kokeneet olonsa leppoisaksi, kun näin vähällä pääsee, niin mitä kummempaa hakee. Konehan työn tekee, koneen vauhti vain kasvaessaan teettää lisätöitä. Mutta tosissaan täällä on homma otettu. Kerrankin taloon tuli uusi kaveri, ja Samillahan oli tapana huiskia paitahihasillaan tehtaalla. Kaveri ei ollut vielä oikein selvillä kuka kukin oli ja sanoa rökäisi Samille, että eikös sullakaan ole mitään hommia, menisit ainakin pois saapastelemasta mun työmaaltani… En muista, oliko hän saanut jonkin urakanpoikasen tai jotain muuta, mutta oli niin tarkka reviiristään ja toinen tulee siihen tuijottaan viereen.”