torstai 10. heinäkuuta 2025

Frans Oskar Merikanto (2. osa) 

Merikanto, Oskar - Fennica Gehrman

Frans Oskar Merikanto.

Urkuri Lauri Hämäläisen ammattitaidosta saa hyvän kuvan siitä, että hän oli suorittanut kiitettävin arvosanoin Tukholman musiikkiakatemiassa loppututkinnon seuraavissa aineissa: sointu- ja sävellysoppi, instrumentointi, partituurinluku, urkumusiikki, viulunsoitto, laulu, urkujen viritys- ja hoito-oppi, pianon viritys, orkesterin johtaminen ja puupuhallinmusiikki. Frans Oskar Merikannolta ei ole jäänyt hänen itsensä todistamaa lausuntoa talteen opettajastansa, Lauri Hämäläisestä. Hänen opiskelutoverinsa, Ulrik Järvinen, on kuitenkin lausunut omana todistuksenaan Hämäläisen opetuksesta Armi Klemetille tämän tehdessä isästään elämäkertaa seuraavasti:


Hän oli perin hyvä opettaja, ei hän hermostunut, istui oppilaan vieressä tavallisesti kiittimet ristissä. Sillä oli lihavat nyrkit, norjat sormet. Piti oppilaan hyvällä mielellä. Kun läksy meni hyvin, hän hymyili ilomielin. Harvoin hän suuttui. Kerran kuulin hänen jollekin oppilaalle lausuvan: ’Se meni helvetin huonosti!’ Minä olin tuon vainajan lempipoikia aikanaan. Hän lausui monta kertaa O. Merikannosta: sinusta tulee suuri mies, niinkuin tulikin.”


Armi Klemetti puolestaan kertoi miltä Frans Oskar näyttäytyi lapsen silmin heidän kotioloissaan: ”Oskar Merikanto tuli isän oppilaaksi jo koulupoikana. Hän kävi Suomalaista Alkeisopistoa, ja oli hyvin etevä, varsinkin ainekirjoituksessa. Koulunkäynti ei kuitenkaan huvittanut Merikantoa, häntä kiinnosti enemmän musiikki. Hän erosi kuudennelta luokalta ja päätti antautua kokonaan musiikkimiehen uralle. Isä piti häntä parhaana oppilaanaan. Äiti kertoi, että Merikanto oli melkein aina meillä. Ja tervetullut tämä iloinen ja hyväntuulinen poika olikin. Oli tavallista, että isä toi hänet mukanaan kotiimme päivällisille, kun he yhdessä tulivat kirkosta urkutunnilta. Merikanto oli vasta seitsemäntoistavuotias, kun minä synnyin, mutta siitä huolimatta hänestä tehtiin minun kummini. Siksi minusta tulikin oikein hänen lemmikkinsä. Hän kiikutteli minua polvellaan ja pyysi laulamaan ’Kiikuria’.


Tuo tunnettu hupailu ’Saharan erämaa’, jonka Merikanto siihen aikaan teki minua hauskuuttaakseen, taisi olla aivan hänen ensimmäisiä sävellyksiään. Samoin hän soitti meille aina kohta säveltämänsä yksinlaulut. Tempot jäivät jo pikkutyttönä mieleeni. ’Paitaressu’ meni silloin kyllä nopeammin kuin esimerkiksi nyt.” Merikanto sai olla Hämäläisen perheen mukana kuin omana poikana myös kesäisin ja voitti silloinkin iloisuudellaan kaikki puolelleen: ”Merikanto oli useimmiten mukana Rautalammilla. Eräillä Laurinpäivillä hän oli koirankujeita täynnä, pisteli poskeensa emäntien laittamat piparkakut sitä mukaan kuin nämä saivat ne uunista ulos. Eikä hänelle kuitenkaan kukaan voinut suuttua, räiskyvän iloiselle vekkulille ja kaikkien hauskuttajalle.”


Tuohon aikaan Helsingissä käytiin kiivasta kielitaistelua. Kaksikielisestä normaalilyseosta lakkautettiin suomenkielinen osasto väittämällä sitä tarpeettomaksi ja se siirrettiin Hämeenlinnaan. Suomalaisen kulttuurin kehityksestä vilpittömästi kiinnostuneet henkilöt perustivat Suomalaisen alkeisopiston. Frans Oskar siirtyi myös alkeisopiston oppilaaksi. Merkittävä osa opiston oppilaista tuli hyvin vaatimattomista oloista, säätyläisperheiden lapset olivat selvästi opistossa harvinaisia.


Nuori Frans Oskar osoitti alkeisopistossa musiikin lisäksi huomiota tasaisella lahjakkuudellaan. Hänet arvioitiin alaluokilla useiden kymppien saajien joukkoon, samassa joukossa menestyneitä olivat mm. tulevat kirjailija Arvid Järnefelt (s. 16.11.1861 Pulkkala ja k. 27.12.1932 Helsinki) sekä kielitieteilijä, kansanrunouden tutkija ja professori Kaarle Leopold (s. 10.5.1863 Helsinki ja k. 19.7.1933 Sammatti) ja säveltäjä, kirkkomuusikko sekä musiikkitieteilijä Ilmari Henrik Reinhold Krohn (s. 8.11.1867 Helsinki ja k. 25.4.1960 Helsinki). Frans Oskarin kohdalla ainakin todistuksen numerot alkoivat heiketä hänen tullessa murrosikään. Voimme kuitenkin hyvällä syyllä täysin olettaa Frans Oskarin pystyneen suoriutumaan ylioppilastutkinnosta ja lukemaan itsensä vaikka maisteriksi, jos hän ei olisi heittänyt koulunkäyntiään kesken. Frans Oskar kertoi joskus myöhemmin isältään saamasta elämänneuvosta: ”Tee huolellisesti työsi ja muista, ettei kukaan kysy, miten paljon aikaa sinulta on mennyt jonkun työn suorittamiseen, vaan arvioidaan ainoastaan, miten hyvin olet sen tehnyt.”

Sally Enroth.


Frans Oskar Merikannon ensirakkaus oli häntä vuotta nuorempi Sally Johanna Enroth (s. 26.8.1869 Helsinki ja k. 22.1.1953 Helsinki), joka kävi Toista Suomalaista Tyttökoulua Yrjönkadulla. Sally opiskeli samoin pianonsoittoa Helsingin musiikkiopistossa. Häntä kuvailtiin ulkoisesti siroksi, mutta hauskan näköiseksi; hänellä oli itämaisen vinot ruskeat silmät sekä paksut kastanjanväriset hiukset. Frans Oskar oppi tuntemaan Sallyn Hämäläisten perheen mukana kesänvietossa Rautalammilla, missä Sally Enroth työskenteli perheen lasten kesäopettajana. Nuorten seurustelua kutsuttiin tuohon aikaan salakihloissa olemiseksi. Sen seurauksena Frans Oskar innostui Kesäillan valssin luomiseen; valssin ensimmäinen nimi oli tuolloin Gran Valse, mutta sävellyksen alkuperäisnuotin Frans Oskar lahjoitti Sallylle.


Ajan kuluessa ensi-ihastus kuitenkin väljähtyi ja siihen saattoi ainakin yhtenä syynä olla Frans Oskarin havainto Sallyn musikaalisten lahjojen vaatimattomuudesta. Kerran Sally oli yrittänyt laulaa Frans Oskarin säestyksellä jotakin Merikannon sävellystä. Frans Oskar antoi suorituksesta välittömästi palautetta: ”Sinähän laulat niin kuin sinulla olisi kuuma peruna suussa!” Pian Frans Oskar pääsi Saksan Leipzigiin musiikkiopintojaan jatkamaan ja sillä aikaa Sally Enroth löysi toisen miehen kihlatukseen. Tämä mies oli pikaluistelija ja urheilukauppias Karl Theodor Baltscheffwsky (s. 15.3.1865 Valkeasaari ja k. 29.1.1959 Helsinki), jonka vuoksi Sally kirjoitti erokirjeen Frans Oskarille Leipzigiin. Myöhemmin Frans Oskar toki löysi Liisa Häyrysen, josta muodostui hänen liikuttavan huolehtivainen sekä ylen rakastava aviopuolisonsa. Theodor ja Sally menivät aikoinaan naimisiin – he olivat naimisissa vuosina 1890-1953 - ja heille syntyi yhdeksän lasta. Heidän lapsistaan tunnetuin lienee oopperalaulaja Sigrid Carla Koreneff (o.s. Baltscheffwsky, s. 15.9.1893 ja k. 20.10.1935 Helsinki).


Lauri Hämäläisen arvion mukaan Frans Oskar oli edistynyt musiikkiopinnoissaan niin pitkälle, että hänen vanha taffelipiano jäi auttamatta täysin riittämättömäksi musiikkiharjoituksiin. Taffelpianot olivat suosiona huipulla 1700- ja 1800-luvuilla kotisoittimina; soittimen kielet ovat flyygelin tavoin vaakatasossa, mutta sijoitettuna viistosti suorakulmaiseen runkoon koskettimiston suuntaisesti. Lauri Hämäläinen innostui jälleen polkaisemaan käyntiin pianokeräyksen, jonka tuloksena Frans Oskar sai jouluaattona vuonna 1883 lahjaksi pianon. Frans Oskar Merikanto ilmoitti Nya Pressenissä uudenvuodenpäivänä 1884 pienen ilmoituksen muiden uutisten joukossa: ”Kiitoksen ilmaus. Nuorukainen Oskar Merikanto on pyytänyt saada tällä tavoin esittää sydämelliset kiitoksensa niille tuntemattomille hyväntekijöille, jotka ovat lahjoittaneet hänelle joululahjaksi uuden pianon sekä nuotteja.”


Frans Oskar Merikannon äiti sairastui ja kuoli toukokuussa 1885. Ainoa kirjallinen todistus, joka äidistä jäi jäljelle – perunkirjoitus – paljastaa kodin suunnattoman köyhyyden. Jäljellä olivat yksinkertaisia huonekaluja ja vaatteita sekä kaksi kultasormusta, kaksi kultaista korvakorua, kuusi hopeista teelusikkaa ja kaksi ruokalusikkaa, hopeinen ankkurikello, kolme kastrullia, kaksi kahvipannua ja yksi kirves. Frans Ferdinandin perunkirjotuksessa kuusi vuotta myöhemmin ei jäänyt jäljelle kuin kaksi kultasormusta; hautauskustannusten jälkeen saldo oli hyvän matkaa miinuksella.


Isä suistui raiteiltaan äidin kuoleman jälkeen ja hän alkoi alkoholin käyttäjäksi. Hän sai myös työnantajalta nuhteita, varoituksia ja sakkoja ylikonduktöörin virassaan. Lopulta hän sai itse anoa eroaan valtion rautateiltä. Uusi työpaikka löytyi hänelle vastaperustetun Kansallis-Osake-Pankin vahtimestarina, mutta päihteiden vaikutuksen alaisena esiintyminen sielläkin toi hänelle pankistakin potkut. Paljoa ei lohduttanut edes uusi avioliitto, jonka Frans Ferdinand solmi puoli vuotta leskenä oltuaan kymmenen vuotta nuoremman Johanna Holmbergin (s. 20.2.1855 Helsinki ja k. 25.10.1942 Helsinki) kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta, joista kaksi lasta kuitenkin kuoli hyvin nuorena. Pisimpään lapsista eli tytär, Ilmi Eine Merikanto (s. 14.10.1886 Helsinki ja k. 19.1.1955 Helsinki).


Frans-isän toinen avioliittokaan ei ollut auvoista aikaa Frans Oskarillekaan. Yrjö Suomalaisen todistuksen mukaan uusi äitipuoli oli ilkeä ihminen. Onneksi pojalla oli kuitenkin toinen koti Lauri Hämäläisen perheen luona. Lopuksi Frans Oskar asui vielä erään leskirouva Forsellin luona ja koulumenestys näiden tapahtumien vuoksi luonnollisesti heikkeni.


Edelleen Frans Oskar Merikanto opiskeli tarmokkaasi musiikkia urkuri Lauri Hämäläisen johdolla. Hämäläinen opetti Merikannolle urkujen- ja pianonsoittoa sekä viulunsoittoa, musiikin teoriaa ja sävellystä samoin. Vähitellen Frans Oskar Merikanto alkoi maksaa saamastaan opetuksesta mm. auttamalla opettajaansa tämän viranhoidossa, mutta myös kesäsijaisena sekä jakamalla myös talvella tämän kirkon soittovuorot.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2025

Frans Oskar Merikanto

Suurmiehistä kertovien oopperoiden sarja Ilmajoella jatkuu – nyt tulee  Merikanto | HS.fi

Oskar Merikanto.

Aliupseeri Frans Ferdinand Mattsonille (s. 9.3.1845 Aittomäki, Jalasjärvi ja k. 28.9.1891 Helsinki) syntyi aviomattomana lapsena 5.8.1868 Helsinkingissä Frans Oskar Mattson (k. 17.2.1924 Oitti, Hausjärvi). Isä-Frans palveli kymmenen vuotta Kaartin kasarmissa Helsingissä, mutta viisihenkisen perheen elättäminen armeijan tuloilla kävi sen verran vaikeaksi, että hän päätti vuonna 1874 siirtyä valtion rautateiden konduktööriksi. Frans avioitui Anna Helenan (o.s. Tammelin, s. 10.9.1842 Nastola ja k. 27.5.1885 Helsinki) kanssa. Mattson- sukunimen käyttö hylättiin vuonna 1882. Frans Mattson kirjoitti kirjeessään omille sedilleen 11.2.1873 näillä sanoilla:


Ei minulla ole mitään erinäistä kirjoittamista nyt tällä kertaa, vaan että me ollaan oltu terveenä kaikin: Minä Vaimoni ja molemmat lapseni ja myös on voitu hyvin, josta armolahjasta olemme suuressa kiitollisuuden velassa Jumalalleen, ja kaiken sen edestä jota hyvää hän on meille tehnyt, ja osottanut, jo naimisessa ja sittemmin lapsissamme, että taidamme todella sanoa eli tunnustaa itsemme oikein onnellisiksi. Meillä on ollut jo kolme lasta niin vähän yhdesolon aijalla, joista keskinen lapsi kuoli vuoden ja 25 päivän vanhana, ja kaikki ne toiset ovat olleet niin kuin sekin erittäin hyötyysiä ja eristyviä, että ei niitä tahdo kukaan outo uskoa niin nuoriksi eli sen ikäisiksi kun ne ovat: vanhin on poika 4 vuoden vanha ja nimi on Frans Oskar, ja tyttö joka kuoli oli Anna Mathilda ja nuorin on Aina Aliina ja ijältään 3 kuukauden vanha.”


Vähäisten tietojen perusteella voisi kuitenkin olettaa, että Frans Oskar syntyi sangen vaatimattomaan kotiin; vanhemmat elivät vielä tuolloin vihkimättöminä. Frans Oskarin äidistä meille on jäänyt harvinaisen nuivasti tietoa. Anna Helena Tammelin on ilmeisesti ollut niitä maaseudun ”liikaväestöä”, joka paremman elämän perässä saapui vuonna 1861 Helsinkiin onnea etsimään. Viulutaiteilija, musiikkiarvostelija ja musiikkikirjailija Yrjö Johannes Suomalaisen (s. 24.4.1893 Parikkala ja k. 28.8.1964 Helsinki) kuvailun perusteella äiti oli ”palveluksessa” ja kerrotaan hänen olleen harras uskovainen sekä hyvä laulaja. Isästä tällaisia tietoja ei ole säilynyt, joten meidän on olettaminen Frans Oskarin musikaalisuuden periytyneen äidin puolelta. Uskonnon tuputtaminen Frans Oskarin kohdalla ei välttämättä uponnut otolliseen maaperään, sillä hänestä ei aivan tavallista uskovaista ihmistä koskaan tullut; hän perehtyi enemmänkin teosofiaan.


Frans Oskar aloitti koulupolkunsa Helsingin Ylemmässä kansakoulussa, jossa lapsukaisia kasvatettiin Jumalan pelossa, kovalla kurilla sekä karttakepin säälimätöllä käytöllä. Perheeseen syntyi vielä yksi tytär lisää, Elin Maria, joka hänkin kuoli vain seitsemäntoista vuoden iän saavutettuaan. Seitsemän vuoden ikäisenä Frans Oskar sai kuulemma itselleen virsikanteleen, jolla hän korvakuulon varaisesti soitteli koraaleja sekä hengellisiä lauluja. Suunnilleen samoihin aikoihi hänelle uskottiin myös lasten viulu, josta hän hän korvan varassa muodosti melodioita. Varsinaiset ensimmäiset soittotunnit Frans Oskar sai kahdeksanvuotiaana kaartin seurakunnan urkurilta, joka opetti hänet urkuharmonin saloihin. Frans Oskarin kerrotaan jo kymmenen soittotunnin jälkeen osanneen harmonilla soittaa jo koraalikirjan kannesta kanteen. Myöhemmällä iälläänkin Oskar Merikannon oli erittäin kivutonta oppia uusia kappaleita; jos nuotteja ei jostakin kappaleesta ollut, hän pystyi kehittämään laulun säestyksen pianolla helposti ”omasta päästään”.

Lauri Hämäläinen – Wikipedia


Säveltäjä, urkuri ja pianonvirittäjä Lauri Hämäläinen (s. 10.8.1832 Rautalampi ja k. 29.9.1888 Helsinki) täytyy tarinan tässä kohtaa esitellä lukijalle, koska hän oli erittäin suuressa roolissa Frans Oskar Merikannon musiikillisena ohjailijana tulevaisuudessa. Lauri Hämäläisen vanhemmat olivat sumialaislähtöinen seppä Johan Gabriel Hämäläinen ja Anna Pynnönen. Perheeseen sikisi kymmenen lasta. Lauri Hämäläinen opiskeli musiikkia Tukholman kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa vuosina 1860-1864, toimittuaan ennen sitä jonkin aikaa Oulun ruotuväen soittokunnassa. Musiikkiopinnot päätettyään Lauri Hämäläinen toimi Viipurissa sotilaskapellimestarina, Viaporissa urkurina ja Meissnerin teatteriorkesterin viulistina. Helsingin arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki) suunnitteleman ja 17.12.1826 vihityn Vanhan kirkon urkuri Lauri Hämäläinen oli vuosina 1871-1888. Lauri Hämäläinen opetti Helsingin lukkari- ja urkukoulussa urkujen soittoa vuosina 1882-1888.


Lauri Hämäläinen oli avioliitossa vuodesta 1875 lähtien Emma Fredrika Gebhard Kekonin (s. 7.3.1852 Pielisjärvi ja k. 22.6.1931 Helsinki) kanssa. Heidän tyttärensä Armi Elina (s. 12.4.1885 Helsinki ja k. 11.11.1979 Helsinki) avioitui vuonna 1908 säveltäjä, sovittaja, musiikkikriitikko, kuoronjohtaja ja kirjailija Heikki Valentin Klemetin (s. 14.2.1876 Kuortane ja k. 26.8.1953 Helsinki) kanssa. Armi Klemetti on kertonut suvustaan ja elämästään säveltäjä ja musiikkivaikuttaja Heikki Klemetin kanssa vuonna 1956 ilmestyneessä kirjassaan, Muistelen. Hämäläisten poika, Väinö Aleksander Hämäläinen (s. 15.7.1876 Helsinki ja k. 20.3.1940 Kauniainen) oli taidemaalari, graafikko ja kuvittaja. Väinö Hämäläisen poika oli jazzmuusikko, kapellimestari ja tuotantopäällikkö Olli Hämäläinen (taiteilijanimi Olli Häme, s. 19.5.1924 Helsinki ja k. 11.6.1984 Tampere). Olli Hämäläisen tytär on urkuri, orkesterinjohtaja ja cembalisti, musiikin tohtori Kati Hämäläinen (s. 10.5.1947 Helsinki).


Frans Ferdinand Mattsonin mahdollisuudet vaikuttaa ilmeisen lahjakkaan poikansa musiikilliseen kehitykseen olivat varmasti hyvin rajalliset, mutta hän sai tuohon aikaan pojalleen kaikesta huolimatta hankittua parasta mahdollista suomenkielistä musiikkiopetusta Helsingissä. Musiikinopetus 1870-luvulla Helsingissä haki vielä uomiaan, vaikka kaupunki oli jo pääkaupunki ja siellä oli mm. yliopisto. Piano-opetusta järjestivät lähinnä yksityiset opettajattaret. Frans Oskar pääsi yksityisoppilaaksi Vanhan kirkon urkurille, Lauri Hämäläiselle. Yhdeksänvuotias Frans Oskar soitti Hämäläiselle urkuharmonilla virheettömästi kaksi koraalia suoraan nuoteista. Urkuri Lauri Hämäläinen ilahtui pojan soitosta siinä määrin, että lupasi ottaa pojan oppiinsa, vieläpä täysin ilmaiseksi. Vanhan kirkon urkurin vuosipalkka oli 120 tynnyriä viljaa, mutta Lauri Hämäläinen oli hyvin ahkera opettaja ja lisäksi hän teki pianonvirityksiä. Hän sai kerättyä elinaikanaan melkoisen omaisuuden; näillä varoilla hän rakennutti viisikerroksisen kivitalon Helsinkiin osoitteeseen: Yrjönkatu 2. Hämäläinen ennätti kuolla juuri ennen talonsa valmistumista.


Karl Fredrik Kekonin (s. 1.7.1803 Kivijärvi ja k. 28.11.1862 Pielisjärvi) vaimon sisar oli mennyt naimisiin Haukiputaan kappalaisen Julius Alexander Krankin kanssa ja koska he olivat lapsettomia, he pyysivät saada kasvattilapsikseen Karl Fredrik Kekonin tyttären Emman ja tämän veljen, Kristianin, josta sittemmin myös tuli pappi. Kun Emma jäi leskeksi Lauri Hämäläisestä, hän muutti heidän uuden kerrostalon ylimpään kerrokseen asumaan ja hänen ensimmäiset vuokralaisensa olivat kapellimestari Robert Kajanus (s. 2.12.185 Helsinki ja k. 6.7.1933 Helsinki) ja tämän kolmas aviopuoliso, laulajatar Elisabeth ”Lilli” Kurikka ((s. 10.4.1865 ja k. 2.1.1928). Säveltäjä ja filosofian kandidaatti Pietari Juhani Hannikainen (s. 9.12.1854 Nurmes ja k. 13.9.1924 Helsinki) kirjoitti Säveleitä -lehteensä 17/1888 Lauri Hämäläisen muistokirjoituksessa: ”Saatuansa oppiaikanansa monta kovaa kokea aineellisen toimeentulonsa kanssa taistellessa, oli hän, itse varoihin päästyänsä, herkkä tarjoomaan apuansa semmoisille, joilla hän havaitsi olevan huomattavampaa taipumusta soitantoon. Parhaillansa on Leipzigissa opiskelemassa eräs toivorikas soitannon harjoittaja, joka saa yksinomaan häntä kiittää soitannollisista taidoistansa.” Aikalaiset tunsivat hyvin, että kirjoittajat mainitsema opiskelija oli juuri Frans Oskar Merikanto.


Täysin pyyteetöntä työtä merenkulun hyväksi ei tässä Frans Oskarin oppilaaksi valinnassa tehnyt Lauri Hämäläinenkään; sen verran kauppamiestä oli hänessäkin, että hän sai vanhan taffelipianonsa myytyä Frans Ferdinand Mattsonin perheeseen sadalla markalla. Lauri Hämäläinen järjesti Mattsonien hyväksi keräyksen, jolla pianon hankinta käytännössä rahoitettiin. Lauri ja Emma Hämäläisen kotona Yrjönkatu 1:ssä nuori Frans Oskar sai osakseen paljon sellaista, josta hän kotonaan jäi paitsi. Hänen äitipuolensa kerrotaan olleen ilkeä, mutta Emma Hämäläinen oli puolestaan miellyttävä ihminen. Frans Oskar jopa harkitsi Emman ottamista aviovaimokseen Lauri Hämäläisen kuoleman jälkeen.


Noin kuusikymmentä vuotta myöhemmin Elise ”Liisa” Merikanto (o.s. Häyrynen, s. 4.2.1869 Mikkeli ja k. 14.3.1949 Kangasala) muisteli oman miehensä lapsuutta Armi Klemetille 22.4.1945: ”Kyllä Oskar nautti ilmaista opetusta isävainajaltasi, vieläpä hän hommasi keräyksen kautta oppilaallensa pianonkin. Pyhäisin Oskar aina oli isäsi mukana kirkossa, ja sieltä tuli opettajansa kotiin päivälliselle. Vanhassa kirkossa Oskar alkoi soittaa urkuja, kun jalkansa hädin tuskin ulottuivat pedaaleihin, ja oli kesäisin isäsi apulainen samaisessa kirkossa. Kyllä isävainajasi oli Oskarille hänen henkinen isänsä, niin suurella rakkaudella Oskar aina hänestä puhui.”

sunnuntai 6. heinäkuuta 2025

Tampereen Pikkupalatsi (4. osa) 

Pikkupalatsi.

Kansallisromantiikka otettiin nimenä käyttöön vasta 1900-luvun alkuvuosina ja aikaisemmin käytettiin suomalaista tyyliä sen nimityksenä. Käänteentekevää oli mm. Suomen Käsityön Ystävien -yhdistyksen lanseeraama huonekalukilpailu vuonna 1894, jossa etsittiin suomalaista tyyliä edustavia huonekaluja. Vielä myöhemmin samainen yhdistys järjesti Louis Sparren perustaman Iris-tehtaan kanssa toisen huonekalukilpailun, jolla etsittiin suomalaistyylistä makuuhuoneen kalustoa. Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys on perustettu 23.4.1879 taiteilija Fanny Churbergin ja arkkitehti Jac Ahrenbergin toimesta. Esikuvana toimi ruotsalainen sisaryhdistys Föreningen Handardetets Vänner, joka perustettiin vuonna 1874 käsitöitä edistämään. Perustajajäsenet olivat etupäässä pääkaupunkiseudun sivistyneistöä, kulttuurihenkilöitä, arkkitehteja ja taiteilijoita.

Johtaja Hjalmar Alexander von Wendt.

Finlayson & Co:n johtaja ja vuorineuvos Hjalmar Alexander von Wendt (s. 23.3.1874 Somerniemi ja k. 24.4.1948 Helsinki) lähetti 24.2.1917 Werner Gestrinille ikävän irtisanomiskirjeen huoneistosta. Werner Gestrin ei tuntunut varsinaisesti pitävän johtaja Hjalmar von Wendtistä ja Werner kirjasikin omaan päiväkirjaansa ivallisen havainnon: ”Wendt rakastaa kutsua itseään von Wendtiksi. Kun ei vain niskaansa taittaisi.” Kirjeestä sydämistynyt Werner Gestrin valitti oikeuskanslerille ylisuuresta vuokrasta ja kirje aiheutti sen, että vuokran korottamisluvan antanutta vuokralautakuntaa vastaa nostettiin syyte, jonka Gestrin vielä voitti. Tämä prosessin vuoksi Werner Gestrin perheineen sai vielä asua Pikkupalatsissa.



Hjalmar von Wendtin vanhemmat olivat tilanomistaja Konstantin von Wendt ja Ludovica Wilhelmina Hedenberg sekä aviopuolisot vuodesta 1900 Gerda Catharine Fray ja vuodesta 1914 Märta Fabritius. Suvun varhaisin tunnettu esi-isä oli lyypekkiläinen parturi ja kirurgi Johann Friedrich Wendt (k. 1779). Hänen poikansa Johan Jakob Adolf Wendt (1758-1835) toimi sotilaslääkärinä Venäjän armeijassa, sai hovineuvoksen arvonimen ja asettui Vanhan Suomen alueelle Sortavalan piirilääkäriksi. Hänen poikansa, eversti – sittemmin kenraaliluutnantti – Alexander Jakob Wendt aateloitiin vuonna 1847 nimellä von Wendt. Suku merkittiin Suomen ritarihuoneelle aatelisena sukuna nro 213.



Hjalmar von Wendt toimi Finlaysonin toimitusjohtajana vuosina 1917-1934 ja sittemmin Finlayson Forssaksi muuttuneen yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1934-1947 eli yhteensä 30 vuotta, aina 73-vuotiaaksi saakka. Yrityksen palvelukseen hän oli tullut jo vuonna 1898. Hjalmar von Wendt opiskeli ensin kaupallista alaa Turussa sekä työskenteli lasitehtaassa Miehikkälässä ennen tuloaan konttoristiksi Finlaysonille Tampereelle. Hän oli konttoristina yrityksessä vuoteen 1911 saakka, sitten prokuristina vuoteen 1915 asti ja apulaisjohtajana vuoteen 1917 saakka, jolloin hänestä tuli Finlaysonin toimitusjohtaja. Finlaysonin alkuvuosinaan Hjalmar von Wendt teki monia ulkomaan opintomatkoja tehtaan toiminnan kehittämiseksi. Hänen johdossaan Finlaysonista kehittyikin merkittävä tekstiilialan yhtiö. Hjalmar von Wendtillä oli samoin useita elinkeinoelämän luottamustehtäviä, esimerkiksi Suomen Kutomoteollisuuden Työnantajain Liitossa. Hän hankki jo vuonna 1919 Kangasalta Toosilan kartanon, jossa hän kasvatti mm. Ayrshire-lehmiä.

Pietro Paolo Tomasi.

Italialainen aatelismies, diplomaatti ja poliitikko Pietro Paolo Tomasi, Torrettan markiisi (s. 7.4.1873 Palermo ja k. 4.12.1962 Rooma) asui maansa lähettiläänä Venäjällä Suomen vuoden 1918 kansalaissodan aikana. Hän nimitti Werner Gestrinin Italian lähetystösihteeriksi; tällä tavalla hän halusi suojella Pikkupalatsin arvokkaita taideaarteita sodan kauheuksilta. Näin Italian lippu suojeli Pikkupalatsin mahdolliselta tuholta. Palatsin pääoven ääressä seisoi lisäksi vartija vartioimassa talon rauhaa.


Pietro Paolo Tomasi oli lähtöisin merkittävästä sisilialaissuvusta ja hän valmistui oikeustieteilijäksi Palermon yliopistosta. Hän siirtyi seuraavaksi diplomaatinuralle jo hyvin nuorena. 31.3.1910 . 16.10.1914 hän toimi silloisen ulkoministeri, San Giulianon markiisin, kansliapäällikkönä. 23.12.1915 hänet nimitettiin toisen luokan ylimääräiseksi lähettilääksi ja täysivaltaiseksi ministeriksi. Tomasi johti Italian kauppavaltuuskuntaa Pietarissa 18.11.1917 alkaen ja hänet ylennettiin vielä myöhemmin suurlähettilääksi samaan paikkaan. Sen jälkeen Tomasi Italian valtuuskunnan attaseana Pariisin rauhankonferenssissa (1919) ja saman vuoden elokuun 20. päivästä heinäkuun 6. päivään 1921 hän toimi Wieniin uudelleen perustetun Itävallan valtion suurlähettiläänä. Hän avioitui 26.4.1920 Lontoossa Alice Barbin (s. 1.6.1858 ja k. 4.9.1948) kanssa, joka oli kuuluisa lied-laulaja ja kamarimusiikkilaulaja. Alice oli myös paroni Boris Wolff von Stomerseen leski. Stomerseen tytär Alexandra avioitui Pietro Tomasin veljenpojan, Giuseppe Tomasi di Lampedusan, kanssa vuonna 1932.


Tomasi toimi Bonomin hallituksen ulkoministerinä 7.6.1921 – 26.2.1922 välisenä aikana ja kuningas Vittorio Emanuele III nimitti hänet kuningaskunnan senaattoriksi 19.7.1921. Hän palveli viimeksi suurlähetystössä Lontoossa 10.11.1922 – huhtikuu 1927, jossa hänet nimitettiin ensimmäisen asteen suurlähettilääksi 31.12.1923. Benito Mussolini pakitti Tomasin eroamaan diplomaatin tehtävistä vuonna 1927. Sen jälkeen hän omistautui senaattorin toimintaan asuinpaikkanaan Rooma. Hän ei koskaan halunnut liittyä fasismiin, jota hän vastusti jyrkästi ja peruuttamattomasti senaatissa. Tästä syystä Rooman vapauttamisen ja kuninkaan sekä hallituksen paluun pääkaupunkiin jälkeen Tomasi nimitettiin 20.7.1944 senaatin puhemieheksi.



Vuonna 1924 Wernerin päiväkirjan mukaan johtajan Hjalmar von Wendt sai häirittyä perheen asumisrauhaa niin paljon, että perhe päätti muuttaa pois Pikkupalatsista. Werner Gestrin muutti aviovaimonsa arkkitehti Hilja Gestrinin ja tyttäriensä Marjatan ja Vapun kanssa Kauppatorin – nykyisen Keskustorin, nimi vaihdettiin vuonna 1936 – laidalla sijaitsevaan Sumeliuksen taloon asumaan.


Finlaysonin puuvillatehtaan entisen rakennuspäällikkö Toive Lehtisen muisteli, että 1940- ja 1950-luvuilla Pikkupalatsin salien seinät tapiseerattiin salin ovien yläpuolelle saakka ja yläosa seinästä vastaavasti maalattiin. Oli aivan tavallista, että Pikkupalatsin remonteissa ei rahoja paljoa säästelty; uudet asukkaat saivat valita seinätapetit kaikkein kalleimmasta hintaryhmästä. Harriet Wichmanin (o.s. Alftan) kertoi Pikkupalatsista, että sen asukkaat eivät koskaan käyneet toisillaan kyläilemässä, eivätkä muutenkaan olleet toistensa kanssa liiemmin tekemisissä. Pikkupalatsin vierashuoneena toimi kellarikerroksen biljardihuone, jonne rakennettiin siksi myös uusi wc. Harriet Wichmanin mukaan talon koristemaalauksia ei ollut muualla näkyvissä, kuin ainoastaan porrashuoneessa. Lattioihin asennettiin 1950-luvun tyypillinen raitakuvioinen korkkimatto.

Erik Alfons Alftan.

Finlaysonin puuvillatehtaan teknillinen johtaja Erik Alfons Alftan (s. 2.1.1908 Viipuri ja k. 22.3.1995 Tampere) perheineen asui Pikkupalatsissa vuosina 1950-1961. Alftan valmistui ylioppilaaksi Nya svenska samskolanista ja valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1931. Hän jatkoi opintojaan stipendin turvin Saksassa ja Englannissa. Hän toimi Porin Puuvillan kutomonjohtajana, vuosina 1945-1950 hän oli Sörforsan pellavatehtaan teknillisenä johtajana Ruotsissa ja vuosina 1950-1961 Finlaysonin puuvillatehtaan teknillisenä johtajana Tampereella. Myöhemmin hän oli vielä yli vuosikymmenen ajan YK:n tehtävissä tekstiiliteollisuuden asiantuntijana useissa Aasian ja Afrikan kehitysmaissa, kuten Sri Lankassa, Iranissa, Egyptissä ja Tansaniassa. Erik Alftanin aviopuoliso oli Doris Sofia Lovisa Alftan (o.s. Ek, s. 26.8.1910 ja k. 6.5.2006). Alftanien poika oli kirjailija Robert Magnus Eriksson Alftan (s.8.6.1940 Pori ja k. 18.3.2022 Helsinki).



Rouva Doris Alftan muisteli, että Pikkupalatsin katot olisivat olleet valkoisia, ornamentteja ei ollut näkyvissä ja tapetit olivat tyypillisiä 1950-luvun tapetteja. Vuosina 1949-1955 sotien jälkeen Pikkupalatsin yläkerran asunnossa asui puuvillatehtaan sairaalan hoitajia ja tehtaantyöntekijöitä. Finlaysonin tehtaan alueelle oli perustettu sairaala vuonna 1867, joka tarjosi maksuttoman hoidon ja ravinnon kahdelletoista potilaalle. Sairaanhoitaja Inkeri Mäkisen mukaan yhteiskeittiö sijaitsi tuolloin Pikkupalatsin pihanpuoleisessa pohjoiskulmassa. Yläkerran kylpyhuoneessa oli puulämmitteinen boileri sekä suuri amme. Koska lattiat olivat parkettia, oli huonokuntoisten parkettien siivoaminen sangen työlästä. Inkeri Mäkinen samoin muisteli, että katon ornamentit olivat maalatut peittoon. Osa talon uuneista purettiin 1950-luvulla. Nämä puretut uunit siirrettiin säilöön Finlaysonin varastoon. Finlaysonin varastosta uunit siirrettiin myöhemmin vielä Tampereen kaupungin Museotoimen varastoon.

 Tampereen Pikkupalatsi (3. osa)

Pikkupalatsi.

Konsulin poika, liikemies ja kauppias Werner Mauritz Gestrin (s. 28.4.1876 Helsinki ja k. 14.10.1952 Tampere) oli hyvin innokas valokuvauksen harrastaja sekä myös vuonna 1897 perustetun Fotografiklubben i Tammerforsin perustajajäsen. Hänen aviopuolisonsa oli arkkitehti Hilja Ilma Kainulainen (s. 28.4.1882 Kuhmo ja k. 14.8.1963 Tampere), joka suunnitteli mm. tilat Tampereen taidemuseolle vuonna 1930. Hilja Gestrin työskenteli arkkitehti Olivia Mathilda ”Wivi” Lönnin (s. 20.5.1872 Tampere ja k. 27.12.1966 Helsinki) arkkitehtitoimistossa. Gestrin muutti Helsingistä Tampereelle vuonna 1896 ja aloitti valokuvausharrastuksensa vuotta myöhemmin. Tämän lisäksi Werner Gastrin toimi vuonna 1933 perustetun Tampereen Kameraseuran puheenjohtajana. Werner Mauritz Gestrin kuvasi mielellään maisemia, miljöötä ja henkilöitä. Tampereen valokuva-arkistossa on noin 450 negatiivia hänen kuvaaminaan. Siellä on samoin runsaasti 1920-luvulta kuvia Pikkupalatsin asukkaista, tapahtumista sekä talon sisustuksesta. Hänen ottamissaan kuvissa näkyvät hyvin mm. koristeelliset linoleum-lattiat sekä pääsalissa että ruokasalissa.

Valokuvaaja Werner Mauritz Gestrin.

Werner Mauritz Gestrin kuvaili omassa päiväkirjassaan Pikkupalatsiin muuttoa ja elämää talossa. Hän kirjasi 14.12.1906 päiväkirjaansa nukkuneensa jo kaksi yötä hyvin uudessa kodissaan sekä viihtyvänsä talossa erinomaisesti. Hän luonnehti ihmisten sanovan palatsia ruhtinaalliseksi, mutta myös kodikkaaksi. Gestrin ylisti päiväkirjassaan Christian Bruunin rakennuttamia tyylikkäitä talon saleja, joiden seinät hänen isänsä täytti taidekokoelmiensa tauluilla. Näin Werner kirjoitti: ”Detta är ju ett Skokloster i miniatyr”. Werner Gestrin vertasi Bruunin rakennuttamaa Pikkupalatsia ruotsalaiseen Håbon kunnassa sijaitsevaan ja vuosina 1654-1668 marsalkka Carl Gustaf Wrangelin (s. 23.12.1613 ja k. 5.7.1676) rakennuttamaan Skoklosterin linnaan. Werner Mauritz Gestrin piti Pikkupalatsin biljardisalissa oman valokuvanäyttelynsä syyskuun alussa vuonna 1908.

Skoklosterin linna.

Werner Mauritz Gestrin kirjoitti samoin ihmisten vierailuillaan viihtyvän todella hyvin Pikkupalatsin tunnelmissa, selvästi paremmin, kuin edellisessä Hämeenkadun Ruuskasen talossa sijainneessa residenssissä. Gestrin kuvaili Ruuskasen talon kotia kestikievarimaiseksi, josta vieraat olivat jo poistumassa, kun tarjoilu vasta katettiin pöytiin. Myös Finlayson & Co:n johtajat suvaitsivat vierailla Gestrineillä vierailulla. Talon yläkerrassa asui Gestrinin perheen muuttaessa palatsiin herra Hofmeier perheineen.

Ruuskasen talo.

Syksyllä 1914 Gestrinit teettivät remontin asunnossaan; tuolloin talon vanha seinäpuhelinkin sai väistyä pöytätelefoonin tieltä. Werner Gestrin kirjasi päiväkirjaansa asiasta seuraavasti: ”Kaunista ja siistiä täällä nyt on. Saimme itse valita tapetit ja muutenkin päättää, mitä kaikkea laitetaan.” Näihin aikoihin Pikkupalatsin yläkerrassa asusti arkkitehti Johan Lambert Petterson (s. 19.11.1864 Hausjärvi ja k. 27.9.1938 Helsinki). Vuonna 1885 Petterson valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta.

Arkkitehti Johan Lambert Petterson.

Pikkupalatsissa asuivat 1920-luvulla Werner Mauritz Gestrinin perhe palatsin pääkerroksessa ja talon toisessa kerroksessa asui Finlaysonin puuvillatehtaan konttoripäällikkö – myöhemmin myös johtaja -, Henrik Sadi Salama Sandell (s. 15.12.1891 Turku ja k. 9.3.1986 Turku), huomattavasti vaatimattomammin sisustetussa asunnossa. Henrik Sandell sai vuorineuvoksen arvon vuonna 1950. Henrik Sandellin aviopuoliso oli Mette Maria Sandell (o.s. Rasmussen, s. 30.11.1896 Tampere ja k. 4.10.1979). Näissä 1920-luvun Gestrinin ottamissa valokuvissa näkyy samoin ikkunoiden alle ilmestyneet lämmityspatterit, joka kielisi siitä, että Pikkupalatsiin olisi keskuslämmitys tullut jo melko varhaisessa vaiheessa. Opiskelunsa ohessa Petterson työskenteli Carl Gustaf Nyströmin (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki) ja Frans Anatolius Sjöströmin (s. 3.7.1840 Turku ja k. 1.8.1885 Rönnskär) arkkitehtitoimistossa ja valmistuttuaan hän teki töitä myös arkkitehti Aleksander Theodor Deckerin (s. 1.12.1838 Helsinki ja k. 3.4.1899 Helsinki) kanssa.

Henrik Sadi Salama Sandell.

Myöhemmin Petterson opiskeli vielä yhden lukukauden Dresdenin Polyteknillisessä korkeakoulussa. Sen jälkeen hän toimi kolmisen vuotta lääninrakennuskonttorin vt. esimiehenä Hämeenlinnassa. Seuraavaksi Petterson muutti Tampereelle, missä hän oli vt. kaupunginarkkitehtina Frans Ludvig Caloniuksen (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) jälkeen vuosina 1891-1900 ja vakinaisena kaupunginarkkitehtina vuosina 1902-1918. Petterson työskenteli Tampereen kautensa jälkeen Hämeenlinnan toisena lääninarkkitehtina ja yleisten rakennusten ylihallituksen piirustuskonttorin johtajana. Lambert Pettersonin tullessa kaupunginarkkitehdiksi Tampereen kaupungin rakentamisessa alkoi voimakas kehityskausi ja rakennuslupien murroskausi. Pettersonilla oli iso työtaakka hänen johtaessaan tontinmittauksia ja -paalutuksia, asemakarttatöitä, rakennustarkastuksia, viemärisuunnitteluja ja kaupungin omia rakennustöitä. Hänen osalleen tuli mm. kaupungin teurastuslaitoksen, sähkölaitoksen, tulli- ja pakkahuoneen, uimalaitoksen ja mielisairaalan rakennustöiden suoritus. Lambert Petterson uudisti 1890-luvulla Kyttälän ja Tammelan asemakaavoja sekä suunnitteli kaupunkiin monia uusrenessanssityylisiä rakennuksia, joista ensimmäisiä oli Ruuskasen talo Hämeenkadulla. Myöhemmässä tuotannossaan Petterson omaksui vaikutteita myös jugendtyylistä, mutta se jäi hänen töissään sivurooliin. Petterson oli erikoistunut tehdasrakentamisen suunnitteluun ja hän piirsi taloja lähes kaikille Tampereen teollisuuslaitoksille.

Oskar Merikanto.

Pikkupalatsissa vieraili Gestrinien aikana usein mm. Tuomiokirkon konserttimatkojensa yhteydessä säveltäjä, muusikko, opettaja ja kapellimestari Frans Oskar Merikanto (vuoteen 1882 Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) aviovaimonsa kanssa. Merikannon isä Frans Ferdinand Ala-Kanto oli ammatiltaan ylikönduktööri. Oskar Merikanto sai yksityisopetusta urkuri ja säveltäjä Lauri Hämäläiseltä (s. 10.8.1832 Rautalampi ja k. 29.9.1888 Helsinki), kunnes sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtaja Eva Aurora Charlotta Demidov Karamzinin (o.s. Stjernvall, s. 1.8.1808 Ulvila ja k.13.5.1902 Helsinki) tuella hän pääsi opiskelemaan Leipzigiin vuosiksi 1887-1889. Tämän jälkeen Merikanto opiskeli Berliinissä viulisti ja säveltäjä Albert Ernst Anton Beckerin (s. 13.6.1834 Quedlinburg, Saksa ja k. 10.1.1899 Berliini) johdolla vuosina 1890-1891.


Merikanto valittiin vuonna 1892 Johanneksenkirkon urkurin virkaan, missä hän työskenteli kuolemaansa saakka. Pianistinakin Suomea kiertänyt Oskar Merikanto kävi työnsä ohella tarkastamassa kirkkoihin asennettuja urkuja Suomessa sekä opetti soittoa Helsingissä julkaisten samalla alan oppikirjoja. Merikannon virittämistä uruista tuli aikalaiskeskustelussa eräänlainen statussympoli pitäjien välisessä kilvoittelussa. Vuonna 1911 Oskar Merikanto oli perustamassa Suomalaista Oopperaa ja toimi sen ensimmäisenä kapellimestarina vuosina 1911-1922. Merikannon sävellyskilpailuun lähettämä teos, Pohjan neiti, oli ensimmäinen suomenkielinen ooppera. Hän toimi myös Päivälehden (myöh. Helsingin Sanomat) pitkäaikaisena musiikkikriitikkona.

Elin Kleopatra Danielson-Gambogi.

Samoin Werner Gestrinin serkku, taidemaalari Elin Kleopatra Danielson-Gambogi (s. 3.9.1861 Noormarkku ja k. 31.12.1919 Antignano, Italia) nähtiin usein Pikkupalatsissa. Hänen näyttelynsä avajaisia vietettiin 12.9.1907 Milavidan palatsissa läheisellä Näsinkalliolla. Elinin perhe kärsi rahapulasta katovuosien ja heikkojen viljelymenetelmien vuoksi. Maatila menikin konkurssiin Elinin ollessa kymmenenvuotias ja vuotta myöhemmin hänen isänsä teki itsemurhan. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta äiti pystyi kustantamaan molemmat tyttärensä yksityiskouluihin. Elin kirjautui 15-vuotiaana Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun Helsingissä; hän asui enonsa kauppias Otto Mauritz Gestrinin ja tämän aviopuolison, Clara Gestrinin kodissa. Piirustuskoulu ei vielä tuolloin tarjonnut todellisia mahdollisuuksia taiteilijan ammattiin, vaan sitä pidettiin lähinnä harrastelijoiden kouluna.


Hän epäili pitkään taidemaalarin uraa sen taloudellisen epävarmuuden ja opintojen kalleuden vuoksi. Hän harkitsi kauan taideteollista uraa ja opiskelikin posliinimaalausta vuonna 1871. Hän ennätti tehdä muutamia koristemaalauksia Arabian tehtaalle, kunnes lyhyen piirustusopettajan uran harkinnan ja opettamisen Jyväskylän seminaarissa jälkeen hän lähti opettajiensa rohkaisemana ensimmäiselle Pariisin opintomatkalleen vuonna 1883. Hän opetti vuonna 1893 Taideyhdistyksen piirustuskoulussa pääopettajana, vuonna 1890 Turun piirustuskoulussa Victor Werterholmin sijaisena ja vielä seuraavan talven toisena opettajana ja vuodet 1893-1894 Helsingin yliopiston piirustussalissa, vaikka hän olikin jo päättänyt alkaa taidemaalariksi.


Elin Danielson-Gambogin maalaus Lukuhetki on näkymä Hämeenpuiston Pikkupalatsin punaisesta salista. Gestrinit omistivat samoin Eelin Danielson-Gambogin tekemät maalaukset Äidillinen huoli ja Hedelmän otto, jotka näkyvät mm. joissakin talossa otetuissa valokuvissa. Myös taiteilija Fanny Churbergin maalaama taulu, Asetelma vuodelta 1876, näkyy kuvissa ruokasalin seinällä. Gestrinin olohuoneen seinällä 1920-luvulla oli myös Albert Edelfeltin maalaus, Rokokoopukuinen nainen, vuodelta 1874.

Tampereen Pikkupalatsi (2. osa) 



Aksel Gallen-Kalela (vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma) ja Emil Erik Wikström (s. 13.4.1864 Turku ja k. 26.9.1942 Helsinki) rakennuttivat itselleen erämaahuvilat kuvatakseen ja tutkiakseen maamme kansallisia syviä tuntoja. Emil Wikströmin huvila valitettavasti tuhoutui tulipalossa vuonna 1896, mutta Wikström rakennutti uuden huvilan tuhoutuneen ateljeen tilalle vuonna 1899. Kalelan huvila oli Louis Sparrelle aina mieluinen vierailukohde. Louis Sparre ja Emil Wikström tekivät Vienan Karjalaan vuonna 1892 matkan tutkiakseen käsitöitä ja puuarkkitehtuurin geometrisia koristeaiheita. Suomessa näitä ei oikein osattu ottaa vielä vastaan suopeasti.

Aksel Gallen-Kallela.
Emil Wikström.

Louis Sparre oli avioliitossa vuodesta 1893 lähtien marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin sisaren, kirjailija Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheim-Sparren (s. 30.6.1870 Askainen ja k. 27.12.1957) kanssa. Louis Sparre tuli Suomeen vuonna 1889 Akseli Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihastui Suomeen ja erityisesti Karjalan arkaaiseen kulttuuriin. Vuonna 1891 oli näytteillä Pariisin salongissa kaksi hänen teostaan. Samana vuonna hän päätti muuttaa Suomeen, jossa asui vuoteen 1908 saakka. Sparre teki laajoja matkoja Suomessa ja hän kuvaili niitä matkojaan maalauksissaan sekä kirjassa Kalevalan kansaa katsomassa: muistiinpanoja Kauko-Karjalan retkeltä vuonna 1892. Vuonna 1895 hän sai ensimmäisen palkinnon kilpailussa Vaasan kirkon alttaritaulusta.

Alfred William Finch.

Sparren pariskunnan kiinnostus taideteollisuutta ja huonekaluja kohtaan johti Iris-tehtaan perustamiseen Porvooseen vuonna 1897 sekä taideteollisen piirustustoimiston perustamiseen vuonna 1901. Louis Sparre suunnitteli itse Iris-tehtaassa valmistetut huonekalut, mutta keramiikan ja kaakeliuunien valmistamisesta vastasi belgialais-englantilainen keraamikko ja taidemaalari Alfred William Finch (s. 28.11.1854 St-Josse-Ten-Noode, Bryssel ja k. 28.4.1930 Helsinki), jonka Sparre kutsui Suomeen. Finchin johdolla suomalainen punasavesta valmistettu keramiikka sai kansainvälisen suunnan. Helmikuussa 1898 tehdas toi markkinoille Suomen ensimmäisen taidekeramiikkakokoelman, joka piti sisällään lukuisia käyttöesineitä kynttilänjaloista maljakoihin. Moderneja saviesineitä koristeltiin jugendmaisin, kaartuvin ja tyylitellyin luonnonaihein. Lasituksessa suosittiin vaalean- ja tummansinistä, vaalean- ja tummanvihreää ja punaista sekä näiden yhdistelmiä. Myös ruskeat ja vaaleat pilkut olivat yleisiä. Yksi tehtaan lähtökohdista oli käyttää kotimaisia materiaaleja ja Porvoon maaperästä löytyi siihen soveltuvaa punasavea.

Iris-tehdas Porvoossa.

Iris-tehdasrakennus itsessään oli perustamisensa aikaan monumentaalinen ja herätti huomiota pääkaupunkiseutua myöten. Se oli ensimmäinen kolmikerroksinen rakennus Porvoossa. Iris-tehtaalla oli valtakunnallisestikin iso merkitys, sillä se oli koko Suomen ensimmäinen taideteollinen yritys. Mitään vastaavaa ei koko maassa vielä ollut. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 Iris-tehtaan tuotanto sai suurta huomiota ja myös Porvooseen saatiin vihdoin oma myymälä, mutta Louis Sparre alkoi jo olla työuupumuksen partaalla. Vaikka keramiikka sai paljon arvostusta maailmalla, sen tuotannon aikakausi Suomessa oli kuitenkin väärä ja lukuisten ongelmiensa myötä tehdas jätti konkurssihakemuksen alle viisi vuotta sen perustamisesta. Vaikka Iris-tehtaan tarina päättyi jo vuonna 1902, ehti Finch luoda pohjan modernille keraamiselle muotoilulle.


Sparren perheen muutettua Ruotsiin vuonna 1908 Louis Sparre luopui taideteollisuudesta ja keskittyi maalaamiseen ja grafiikan tekemiseen. Iris-tehdas lopetti toimintansa taloudellisten vaikeuksien vuoksi jo vuonna 1902. Hän jatkoi matkustelua Euroopassa ja teki vuonna 1912 Anders Zornin kanssa matkan Egyptiin ja Pohjois-Afrikkaan. Louis Sparre ohjasi vuonna 1907 ensimmäisen suomalaisen elokuvan, Salaviinanpolttajat, yhdessä näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Kaarlo Teuvo Puron (oik. Karl Teudor Puro, s. 9.11.1884 Helsinki ja k. 24.7.1956 Helsinki) kanssa. Louis Sparre osallistui miekkailijana Tukholman olympialaisiin vuonna 1912. Hän pysyi aktiivisena vanhuuteen saakka ja piti vielä 99-vuotiaana taidenäyttelyn.


Tampereen kaupunginarkistossa säilytetään mm. arkkitehti Fredrik Thesleffin piirustuksia Pikkupalatsista. Piirustuksista näkyy kuinka Thesleff on piirtänyt jokaiseen saliin uunit, mutta näistä hänen piirtämistä uuneista on jäljellä enää kolme uunia, yksi jokaisessa kolmessa kerroksessa. Tosin yläkerran olohuoneen matala jugend-uunin malli löytyi Turun kaakelitehtaan luettelosta vuodelta 1909, jolloin tämä uuni ei ehkä olekaan alkuperäinen uuni, vaan jälkeenpäin asennettu. Fredrik Thesleff piirsi myös salien sekä pääeteisen kattoihin kuvioituja koristeita, mutta rakennusvaiheessa nämäkin ovat jääneet toteutumatta, sillä isännöitsijä Christian Bruun tilasi Louis Sparrelta lopullisen sisäkoristelun.


Palatsin lattioihin asennettiin vuosisadan vaihteen kertaustyyleille uskollisesti koristepainetut linoleumit. Arkkitehti Fredrik Thesleffin kuvissa näkyvät samoin ruokasalista sekä yläkerran kulmasalista parvekkeille vievät ovet, jotka kylläkin myöhemmin ovat peitetyt. Molemmissa kerroksissa salien muoto sekä koko ovat yhtäläisiä. Keittiöt molemmissa kerroksissa sijoitettiin rakennuksen pohjoisnurkkiin. Thesleff suunnitteli kylpyhuoneen palatsin toiseen kerrokseen ja joka kerroksessa sijaitsi wc keittiön tarjoiluvälikön kupeella. Kerroksesta toiseen johtavat sisäportaat ovat avoportaat, jotka kuitenkin talon muuttuessa kahden perheen taloksi muutettiin umpiportaiksi.

Pikkupalatsin biljardihuone on talon kellarissa.

Isännöitsijä Christian Bruun halusi Pikkupalatsin alakertaan sijoitettavan talon biljardihuoneen, joka kaikkine sisustuksineen on säilynyt kelvollisesti. Talon kellarikerroksessa sijaitsivat alkujaan myös pannuhuone, pesutupa, varastoja, viinikellari sekä talonmiehen asunto Puuvillatehtaankadun päädyssä. Osasta pesutupaa on myöhemmin tehty talon sauna. Louis Sparren tekemästä ruokasalin panelointiluonnoksesta on Tampereen kaupunginarkistossa säilössä kopio, joka on päivätty 18.2.1898. Sparren luonnoksissa paneloinnin keskivaiheille on maalattu koristemaalaus ja kaksi topattua korkeaselkäistä nojatuolia, joiden etujaloissa on koristekaiverruksia. Koristemaalaus paneeleista jäi ilmeisesti toteutumatta.


Hämeenpuiston Pikkupalatsi ei ollut kovin suosittu sisäkuvauksen kohteena alkujaan, koska palatsin asukkaan elivät omaa, verrattain suljettua elämäänsä. Jokainen palatsiin muuttanut isännöitsijä teetti Finlaysonin korjausmiehillä talon peruskorjauksen oman maun mukaan, jolloin mm. tapetit ja lähes aina myös lattiat menivät uusiksi. Koska vanhat tapetit irrotettiin talon seinistä uusien tapettien alta, ei ajallista kerrostumaa päässyt syntymään seinäverhoiluun. Pikkupalatsin tultua valmiiksi isännöitsijä ja kunnallisneuvos Christian Bruun muutti rakennuttamaansa taloon yhdessä aviopuolisonsa, Alexandrinen (o.s. Bergenholm) sekä tyttärensä Alexandrinen (Ina, s. 1874) ja poikiensa Viktorin (s. 1880) ja Oskarin (s. 1881) kanssa. Yksi pojista, Johan (s. 1875), olikin jo muuttanut Helsinkiin asumaan.


Christian Bruunin perhe asui Pikkupalatsissa ainoastaan kaksi vuotta, koska 6.3.1900 isännöitsijä Bruun irtisanottiin Finlaysonin virastaan. Irtisanomisen syynä käytettiin hänen toimeliaisuuttaan sekä tehokkuuttaan; hän oli ylittänyt toimivaltuutensa käyttäessään yhtiön rahoja. Sanomalahti Tammerfors Nyheter kiitteli heti seuraavana päivänä sivuillaan kunnallisneuvos Christian Bruunin ansiokasta työtä Finlaysonin isännöitsijänä. Lehdessään muistutettiin Bruunin olleen mm. tuomassa Tampereelle ensimmäistä osuuskauppaa sekä Bruunin rakennuttaneen paljon asuntoja tehtaan työväelle. Vuosina 1900-1903 Christian Bruun johti John Dahlbergin trikootehdasta Tampereella. Viimeksi Bruun johti vuosina 1903-1911 Valkeakosken paperitehdasta. Bruun oli sen lisäksi Vaasassa toimineen maahantuontiliike Sandman & Co:n osakkaana vävynsä Einar Sandmanin kanssa sekä Venäjällä toimineen Harjkoffin keramiikkatehtaan osakkaana. Christian Bruun toimi myös Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä. Bruun oli avioliitossa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Diplomi-insinööri ja yritysjohtaja Victor August Bruun (s. 24.1.1880 Forssa ja k. 30.5.1953 Vaasa) oli heidän poikansa.

Otto Mauritz Gestrin.

Konsuli Otto Mauritz Gestrin poika, Werner Mauritz Gestrin muutti Pikkupalatsiin asumaan vuonna 1906. Itse liikemies ja konsuli Otto Mauritz Gestrin (s. 12.11.1837 Noormarkku ja k. 1.10.1910 Tampere) nautti suunnattomasti taiteen harrastamisesta ja hä oli myös suuri taiteen keräilijä. Otto Gastrin oli Ulvilan nimismiehen poika ja hän kävi Porin alkeiskoulua ja oli sen jälkeen kuusi vuotta liikeapulaisena Carl Gustaf Wolffin liikkeessä Vanhassa Vaasassa. Sen jälkeen Gestrin oli joitakin vuosia Nicanderin liikkeessä Pietarissa hoitaen Suomeen kohdistuneita liikeasioita. Tämän jälkeen Gestrin alkoi itsenäiseksi agentiksi ja piti samoin kauppaliikettä Helsingissä. Otto Gestrin toimi oululaisen Veljekset Åströmin nahkatehtaan asiamiehenä tehtaan perustamisesta lähtien. Tehdas oli aikanaan Pohjois-Euroopan suurin nahkatehdas, joka työllisti suurimmillaan noin 1 600 henkilöä. Konsuli Gestrin muutti Tampereelle vuonna 1896. 


 Tampereen Pikkupalatsi

Pikkupalatsi.

Tehtaanjohtaja ja kunnallisneuvos Christian Fredrik Bruun (s. 14.3.1849 Hamina ja k. 6.12.1911 Valkeakoski) on seuraavan pienen tarinani sankareita. Christian Bruunin vanhemmat olivat haminalainen kauppias, saha- ja rautateollisuuden harjoittaja sekä kauppaneuvos Johan Bruun (s. 21.9.1817 Hamina ja k. 7.9.1872 Sairilan kartano, Mikkelin maalaiskunta) ja Anna Luise Thode. Avioliiton he solmivat vuonna 1814. Bruunin suku toimi kauppiaina ja laivanvarustajina Haminassa 1700-luvun alkupuolelta saakka. Suku omisti samoin useita vesisahoja Kymijoen vesistön alueelta.


Alexandrine ja Christian Bruun.

Johan Bruun sai kauppiasoikeudet Haminassa vuonna 1850, Samana vuonna hän osti omistukseensa Pieksämäellä toimineen Porsaskosken harkkohytin. Johan Bruun sai isältään ennakkoperintönä samoin sahaosuuksia mm. Anjalassa toimineesta Ummeljoen vesisahasta. Bruun toimi Haminassa rakennusurakoitsijana ja vastasi mm. Haminan kadettikoulun – perustettu vuonna 1812 - rakentamisesta. Tämän lisäksi Johan Bruun raivautti Vehkalahdella soita viljelykselle ja sai siksi Suo-Jannen lempinimen. Johan Bruun omisti laajan kirjaston, joka sisälsi klassikoiden ja 1800-luvun alun tunnettujen kirjailijoiden teoksia.


Johan Bruun investoi merkittäviä summia Porsaskosken harkkohytin uudistamiseen. Järvimalmia jalostaneen hytin yhteyteen rakennettiin valssilaitos, konepaja sekä valimo. Bruun aloitti romuraudan tuonnin Pieksämäelle raaka-aineen saannin turvaamiseksi. Uudistustyöt velkaannuttivat Bruunin pahoin minkä lisäksi Porsaskosken harkkohytin toimintaa ei myöskään saatu kannattavaksi uudistuksista huolimatta. Bruun osti vuonna 1856 Erik Johan Längmanilta tämän osuuden Ummeljoen vesisahasta sekä Keski-Suomessa sijainneesta Muuramen vesisahasta. 1860-luvulla Suomen talouteen iski taantuma usean katovuoden, rahayksikön revalvoimisen ja kiristyneen luotonannon vuoksi.


Johan Bruunin isä, Christian Bruun, kuoli tammikuussa 1864 ja pari kuukautta myöhemmin hänen kuolinpesänsä julistettiin konkurssiin. Pian myös Johan Bruunin Pietarissa asunut serkku, kauppias ja kauppaneuvos Ludvig Bruun (s. 24.8.1814 ja k. 1.11.1886 Pietari), teki vararikon. Ludvig Bruun oli osakkaana Porsaskosken hytissä ja Bruunin suvun Sippolassa omistamassa Saveron lasitehtaassa – tehdas toimi vuosina 1858-1899 -, jonka tuotanto oli viety Pietarin markkinoille. Saman vuoden syksyllä myös Johan Bruun joutui jättämään konkurssihakemuksen. Bruun pakeni ennen konkurssioikeudenkäyntiä Englantiin josta sukulaiset suostuttelivat hänet kuitenkin palaamaan Suomeen. Oikeus tuomitsi Bruunin vuonna 1867 elinikäiseen konkurssiin ja hän menetti kansalaisluottamuksensa. Bruun vietti lopun elämäänsä Mikkelin Sairilan kartanossa, jonka hänen vaimonsa sukulaiset olivat ostaneet.


Christian Fredrik Bruun opiskeli Dresdenin polyteknillisessä opistossa ja työskenteli sen jälkeen eri tehtaissa Sveitsissä ja Inkerinmaalla sekä Nottbeckin paperitehtaassa insinöörinä Annolovossa Pietarin kuvernementissa. Ennen Vaasan vuosiaan Bruun toimi insinöörinä Forssa Ab:n kutomossa ja kehräämössä vuodesta 1875 lähtien. Vuosina 1888-1897 Bruun toimi Vaasa puuvillatehtaan johtajana. Vaasan puuvillatehtaan perusti vuonna 1857 kauppaneuvos August Alexander Levón (s. 14.11.1820 Raahe ja k. 30.8.1875 Vaasa), joka perusti myös Suomen ensimmäisen höyrymyllyn, Vaasan Höyrymylly Oy:n vuonna 1849. Vaasan puuvillatehtaalla Bruun aloitti työpäivänsä kello kuudelta aamulla kuljeskelemalla ensin koko tehtaan läpi keskustellen samalla mestareiden ja työväen kanssa. Bruun halusi Vaasassa kehittää puuvillatehdasta ja hänen aikanaan uusi kutomorakennus rakennettiin ja tehdasalue sai sähkövalot vuonna 1889. Paha vahinko oli tehtaan kutomorakennuksen tulipalo, jonka jälkeen Bruun tilasi kutomoon automaattisen ja varsin kalliin sprinklerijärjestelmän.


1.7.1897 Christian Bruun aloitti Tampereella Finlayson & Co:n isännöitsijänä. Bruunin aikana Finlaysonin puuvillatehtaalle valmistui vuonna 1899 uusi Siperia -nimellä tunnettu kehräämörakennus, laajennettiin mm. Kongo -nimellä tunnettua kutomorakennusta. Puuvillatehtaalle hankittiin tehtaan voimalähteeksi suuri 2 500 hevosvoiman Sulzer-höyrykone. Bruun suunnitteli samoin Näsijärven Aitolahteen Lamminrahkan turvetehdasta. Christian Bruunin aloitteesta perustettiin yhtiö terveellisten, ajanmukaisten, mutta halpojen asuntojen rakentamiseksi Finlaysonin puuvillatehtaan työntekijöille. Bruun hankki uusia tontteja Finlaysonin omistukseen neljännestä kaupunginosasta, Buurienmaasta.

Arkkitehti Fredrik Thesleff.

Isännöitsijä Christian Bruun rakennutti Tampereen Hämeenpuistoon Pikkupalatsin nimellä tunnetun Finlaysonin tehtaanjohtajan asuintalon. Vaasassa Bruun oli ilmeisesti tutustunut arkkitehti Fredrik Thesleffiin (s. 17.9.1859 Viipuri ja k. 12.12.1913 Helsinki), jonka hän valitsi uuden talonsa suunnittelijaksi. Fredrik Thesleffin vanhemmat olivat eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (1824-1893) ja Olga Maria Thesleff (1830-1893). Fredrik Thesleff lukeutui monihaaraiseen Viipurin Thesleffin sukuun, sen Liimatta -haaraan. Hänen nuorempi veli oli kasvitieteilijä ja romanien kielen sekä tapojen tutkija Arthur Thesleff (s. 5.3.1871 Viipuri ja k. 17.12.1920 Tukholma). Fredrik Thesleff pääsi ylioppilaaksi vuonna 1879 Helsingin realilyseosta. Thesleff opiskeli Helsingin Polyteknillisen opiston arkkitehtikurssilla ja valmistui arkkitehdiksi vuonna 1884.


Valmistumisensa jälkeen Fredrik Thesleff teki opintomatkat Pietarissa, Italiassa ja Pariisin kaunotaiteiden akatemiassa Ecole des Beaux arts:ssa sekä Pascalin ateljeissa. Pariisissa Thesleff tutustui Louis Sparreen, joka oli hiljan muuttanut Ruotsista isänsä insinööritoimiston piirtäjäksi Pariisiin. Fredrik Thesleffillä oli Vaasassa yhteinen arkkitehtitoimisto lääninarkkitehti Waldemar Backmanssonin kanssa ja Thesleff valittiin myös Vaasan kaupunginarkkitehdiksi vuonna 1899. Arkkitehti Fredrik Thesleff toimi samoin Vaasan Industrieskolanin opettajana ja Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehtina. Thesleffin pääasiassa Viipurissa ja Vaasassa suunnittelemat rakennukset edustivat tyylillisesti uusrenessanssia ja jugendia.


Fredrik Thesleffin suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Punaisenlähteentorin apteekkitalo (Viipuri), Konsuli E. Wolffin talo (Linnakatu 1, Viipuri), Nya svenska läroverket (Kaisaniemi, Helsinki 1886), Raatihuoneenkadun kansakoulu (Vaasa 1890), Vaasan Sähkö Oy:n keskusaseman konehalli (Vaasa 1893), Pikkupalatsi (Hämeenpuisto, Tampere 1897), Pohjolan Viinatehtaan viinanpolttajamestareiden asuintalo (Vöyrinkatu 12, Vaasa 1897, nykyisin Wasa Sånggargillen Cantare-kulttuuritalo), Pohjoisvalli 11, asuintalo (Viipuri 1897, tuhoutunut tulipalossa heinäkuussa 2014), Satamapuiston jugendtyylinen kioski (Vaasa 1900), Vaasan Sähkö Oy:n keskusaseman päärakennus (Vaasa 1903), Vaasan Osakepankin talo (Vaasa 1904), Kurtenia, jugendtyylinen viisikerroksinen asuintalo (Vaasa 1904-1905) ja Palosaaren kansakoulu (Vaasa 1905).

Villa Thode.

Isännöitsijä Christian Bruun ohjeisti palatsinsa suunnittelijaa arkkitehti Thesleffiä tämän asettamaan suunnittelun lähtökohdaksi Dresdenin Loschwitzissa osoitteessa Leonhardistraße 3 sijaitsevan Villa Thoden. Huvilan kiinteistö oli alkujaan Detlev Graf von Einsiedelin (1773-1861) omistama viinitarha. Vuonna 1819 viinitarhan omistivat muotokuvamaalari ja Dresdenin taideakatemian professori Franz Gerhard von Kügelgenin (s. 6.2.1772 Bacharach am Rhein ja k. 27.3.1820 Dresden) perhe ja hänen vaimonsa Helene Marie von Kügelgen, o.s. Zoege von Mantteufel (1774-1842). Gerhard von Kügelgenin murhan jälkeen hänen leskensä myi kiinteistön Christian Friedrich Simonille, kuninkaallisen saksilaisen hovin postimestarille, vuonna 1822. Dresden-Neustadtissa sijaitsevan Schwanen-apteekin omistaja Eduard Hofmann rakennutti vuonna 1852 uusrenessanssityylejä sisältävän huvilan. Vuodesta 1860 eteenpäin huvilan uusi omistaja oli Friedrich Edmund Thode (1820-1879), Hainsbergissä sijaitsevan Thoden paperitehtaan omistaja. Edmund Thoden kuoleman jälkeen hänen aviovaimonsa, Anna Louise (s. 11.2.1825 ja k. 1.8.1906 Dresden) omisti Villa Thoden. Christian Bruun vieraili usein opiskeluaikanaan omien sukulaistensa luona Villa Thodessa ja hän ihastui tuolloin huvilan arkkitehtuuriin.



Kolmikerroksisen Pikkupalatsin sisätilat suunnitteli kreivi Pehr Louis Sparre af Söfdeborg (alkujaan Luigi Petro, s. 3.8.1863 Gravellona, Lombardia ja k. 26.10.1964 Tukholma). Louis Sparre oli keksijä Ambjörn Sparren ja Teresita Adéle Josefa Gaetana Barbavaran poika. Sparre vietti varhaisen lapsuutensa äitinsä kanssa Gravellonassa, isän ollessa usein työmatkoilla. Kun äiti kuoli vuonna 1867, Sparre muutti isänsä luo Pariisiin ja myöhemmin isoäitinsä luo Karlskronaan. Pian hän kuitenkin muutti Tukholmaan ja aloittaessaan opinnot hän kirjautui samalla myös Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian iltakouluun. Valmistumisen jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa hän opiskeli Académie Julianissa vuosina 1887-1890. Siellä hän tutustui suomalaisista taiteilijoista mm. Albert Edelfeltiin, Akseli Gallen-Kallelaan, Emil Wikströmiin ja Eero Järnefeltiin. Louis Sparre debytoi Pariisin salongissa vuonna 1888.

Pehr Louis Sparre.