Tampereen Pikkupalatsi (2. osa) 

Aksel Gallen-Kalela (vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma) ja Emil Erik Wikström (s. 13.4.1864 Turku ja k. 26.9.1942 Helsinki) rakennuttivat itselleen erämaahuvilat kuvatakseen ja tutkiakseen maamme kansallisia syviä tuntoja. Emil Wikströmin huvila valitettavasti tuhoutui tulipalossa vuonna 1896, mutta Wikström rakennutti uuden huvilan tuhoutuneen ateljeen tilalle vuonna 1899. Kalelan huvila oli Louis Sparrelle aina mieluinen vierailukohde. Louis Sparre ja Emil Wikström tekivät Vienan Karjalaan vuonna 1892 matkan tutkiakseen käsitöitä ja puuarkkitehtuurin geometrisia koristeaiheita. Suomessa näitä ei oikein osattu ottaa vielä vastaan suopeasti.

Aksel Gallen-Kallela.

Emil Wikström.

Louis Sparre oli avioliitossa vuodesta 1893 lähtien marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin sisaren, kirjailija Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheim-Sparren (s. 30.6.1870 Askainen ja k. 27.12.1957) kanssa. Louis Sparre tuli Suomeen vuonna 1889 Akseli Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihastui Suomeen ja erityisesti Karjalan arkaaiseen kulttuuriin. Vuonna 1891 oli näytteillä Pariisin salongissa kaksi hänen teostaan. Samana vuonna hän päätti muuttaa Suomeen, jossa asui vuoteen 1908 saakka. Sparre teki laajoja matkoja Suomessa ja hän kuvaili niitä matkojaan maalauksissaan sekä kirjassa Kalevalan kansaa katsomassa: muistiinpanoja Kauko-Karjalan retkeltä vuonna 1892. Vuonna 1895 hän sai ensimmäisen palkinnon kilpailussa Vaasan kirkon alttaritaulusta.

Alfred William Finch.

Sparren pariskunnan kiinnostus taideteollisuutta ja huonekaluja kohtaan johti Iris-tehtaan perustamiseen Porvooseen vuonna 1897 sekä taideteollisen piirustustoimiston perustamiseen vuonna 1901. Louis Sparre suunnitteli itse Iris-tehtaassa valmistetut huonekalut, mutta keramiikan ja kaakeliuunien valmistamisesta vastasi belgialais-englantilainen keraamikko ja taidemaalari Alfred William Finch (s. 28.11.1854 St-Josse-Ten-Noode, Bryssel ja k. 28.4.1930 Helsinki), jonka Sparre kutsui Suomeen. Finchin johdolla suomalainen punasavesta valmistettu keramiikka sai kansainvälisen suunnan. Helmikuussa 1898 tehdas toi markkinoille Suomen ensimmäisen taidekeramiikkakokoelman, joka piti sisällään lukuisia käyttöesineitä kynttilänjaloista maljakoihin. Moderneja saviesineitä koristeltiin jugendmaisin, kaartuvin ja tyylitellyin luonnonaihein. Lasituksessa suosittiin vaalean- ja tummansinistä, vaalean- ja tummanvihreää ja punaista sekä näiden yhdistelmiä. Myös ruskeat ja vaaleat pilkut olivat yleisiä. Yksi tehtaan lähtökohdista oli käyttää kotimaisia materiaaleja ja Porvoon maaperästä löytyi siihen soveltuvaa punasavea.

Iris-tehdas Porvoossa.

Iris-tehdasrakennus itsessään oli perustamisensa aikaan monumentaalinen ja herätti huomiota pääkaupunkiseutua myöten. Se oli ensimmäinen kolmikerroksinen rakennus Porvoossa. Iris-tehtaalla oli valtakunnallisestikin iso merkitys, sillä se oli koko Suomen ensimmäinen taideteollinen yritys. Mitään vastaavaa ei koko maassa vielä ollut. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 Iris-tehtaan tuotanto sai suurta huomiota ja myös Porvooseen saatiin vihdoin oma myymälä, mutta Louis Sparre alkoi jo olla työuupumuksen partaalla. Vaikka keramiikka sai paljon arvostusta maailmalla, sen tuotannon aikakausi Suomessa oli kuitenkin väärä ja lukuisten ongelmiensa myötä tehdas jätti konkurssihakemuksen alle viisi vuotta sen perustamisesta. Vaikka Iris-tehtaan tarina päättyi jo vuonna 1902, ehti Finch luoda pohjan modernille keraamiselle muotoilulle.

Sparren perheen muutettua Ruotsiin vuonna 1908 Louis Sparre luopui taideteollisuudesta ja keskittyi maalaamiseen ja grafiikan tekemiseen. Iris-tehdas lopetti toimintansa taloudellisten vaikeuksien vuoksi jo vuonna 1902. Hän jatkoi matkustelua Euroopassa ja teki vuonna 1912 Anders Zornin kanssa matkan Egyptiin ja Pohjois-Afrikkaan. Louis Sparre ohjasi vuonna 1907 ensimmäisen suomalaisen elokuvan, Salaviinanpolttajat, yhdessä näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Kaarlo Teuvo Puron (oik. Karl Teudor Puro, s. 9.11.1884 Helsinki ja k. 24.7.1956 Helsinki) kanssa. Louis Sparre osallistui miekkailijana Tukholman olympialaisiin vuonna 1912. Hän pysyi aktiivisena vanhuuteen saakka ja piti vielä 99-vuotiaana taidenäyttelyn.

Tampereen kaupunginarkistossa säilytetään mm. arkkitehti Fredrik Thesleffin piirustuksia Pikkupalatsista. Piirustuksista näkyy kuinka Thesleff on piirtänyt jokaiseen saliin uunit, mutta näistä hänen piirtämistä uuneista on jäljellä enää kolme uunia, yksi jokaisessa kolmessa kerroksessa. Tosin yläkerran olohuoneen matala jugend-uunin malli löytyi Turun kaakelitehtaan luettelosta vuodelta 1909, jolloin tämä uuni ei ehkä olekaan alkuperäinen uuni, vaan jälkeenpäin asennettu. Fredrik Thesleff piirsi myös salien sekä pääeteisen kattoihin kuvioituja koristeita, mutta rakennusvaiheessa nämäkin ovat jääneet toteutumatta, sillä isännöitsijä Christian Bruun tilasi Louis Sparrelta lopullisen sisäkoristelun.

Palatsin lattioihin asennettiin vuosisadan vaihteen kertaustyyleille uskollisesti koristepainetut linoleumit. Arkkitehti Fredrik Thesleffin kuvissa näkyvät samoin ruokasalista sekä yläkerran kulmasalista parvekkeille vievät ovet, jotka kylläkin myöhemmin ovat peitetyt. Molemmissa kerroksissa salien muoto sekä koko ovat yhtäläisiä. Keittiöt molemmissa kerroksissa sijoitettiin rakennuksen pohjoisnurkkiin. Thesleff suunnitteli kylpyhuoneen palatsin toiseen kerrokseen ja joka kerroksessa sijaitsi wc keittiön tarjoiluvälikön kupeella. Kerroksesta toiseen johtavat sisäportaat ovat avoportaat, jotka kuitenkin talon muuttuessa kahden perheen taloksi muutettiin umpiportaiksi.

Pikkupalatsin biljardihuone on talon kellarissa.

Isännöitsijä Christian Bruun halusi Pikkupalatsin alakertaan sijoitettavan talon biljardihuoneen, joka kaikkine sisustuksineen on säilynyt kelvollisesti. Talon kellarikerroksessa sijaitsivat alkujaan myös pannuhuone, pesutupa, varastoja, viinikellari sekä talonmiehen asunto Puuvillatehtaankadun päädyssä. Osasta pesutupaa on myöhemmin tehty talon sauna. Louis Sparren tekemästä ruokasalin panelointiluonnoksesta on Tampereen kaupunginarkistossa säilössä kopio, joka on päivätty 18.2.1898. Sparren luonnoksissa paneloinnin keskivaiheille on maalattu koristemaalaus ja kaksi topattua korkeaselkäistä nojatuolia, joiden etujaloissa on koristekaiverruksia. Koristemaalaus paneeleista jäi ilmeisesti toteutumatta.

Hämeenpuiston Pikkupalatsi ei ollut kovin suosittu sisäkuvauksen kohteena alkujaan, koska palatsin asukkaan elivät omaa, verrattain suljettua elämäänsä. Jokainen palatsiin muuttanut isännöitsijä teetti Finlaysonin korjausmiehillä talon peruskorjauksen oman maun mukaan, jolloin mm. tapetit ja lähes aina myös lattiat menivät uusiksi. Koska vanhat tapetit irrotettiin talon seinistä uusien tapettien alta, ei ajallista kerrostumaa päässyt syntymään seinäverhoiluun. Pikkupalatsin tultua valmiiksi isännöitsijä ja kunnallisneuvos Christian Bruun muutti rakennuttamaansa taloon yhdessä aviopuolisonsa, Alexandrinen (o.s. Bergenholm) sekä tyttärensä Alexandrinen (Ina, s. 1874) ja poikiensa Viktorin (s. 1880) ja Oskarin (s. 1881) kanssa. Yksi pojista, Johan (s. 1875), olikin jo muuttanut Helsinkiin asumaan.

Christian Bruunin perhe asui Pikkupalatsissa ainoastaan kaksi vuotta, koska 6.3.1900 isännöitsijä Bruun irtisanottiin Finlaysonin virastaan. Irtisanomisen syynä käytettiin hänen toimeliaisuuttaan sekä tehokkuuttaan; hän oli ylittänyt toimivaltuutensa käyttäessään yhtiön rahoja. Sanomalahti Tammerfors Nyheter kiitteli heti seuraavana päivänä sivuillaan kunnallisneuvos Christian Bruunin ansiokasta työtä Finlaysonin isännöitsijänä. Lehdessään muistutettiin Bruunin olleen mm. tuomassa Tampereelle ensimmäistä osuuskauppaa sekä Bruunin rakennuttaneen paljon asuntoja tehtaan työväelle. Vuosina 1900-1903 Christian Bruun johti John Dahlbergin trikootehdasta Tampereella. Viimeksi Bruun johti vuosina 1903-1911 Valkeakosken paperitehdasta. Bruun oli sen lisäksi Vaasassa toimineen maahantuontiliike Sandman & Co:n osakkaana vävynsä Einar Sandmanin kanssa sekä Venäjällä toimineen Harjkoffin keramiikkatehtaan osakkaana. Christian Bruun toimi myös Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä. Bruun oli avioliitossa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Diplomi-insinööri ja yritysjohtaja Victor August Bruun (s. 24.1.1880 Forssa ja k. 30.5.1953 Vaasa) oli heidän poikansa.

Otto Mauritz Gestrin.

Konsuli Otto Mauritz Gestrin poika, Werner Mauritz Gestrin muutti Pikkupalatsiin asumaan vuonna 1906. Itse liikemies ja konsuli Otto Mauritz Gestrin (s. 12.11.1837 Noormarkku ja k. 1.10.1910 Tampere) nautti suunnattomasti taiteen harrastamisesta ja hä oli myös suuri taiteen keräilijä. Otto Gastrin oli Ulvilan nimismiehen poika ja hän kävi Porin alkeiskoulua ja oli sen jälkeen kuusi vuotta liikeapulaisena Carl Gustaf Wolffin liikkeessä Vanhassa Vaasassa. Sen jälkeen Gestrin oli joitakin vuosia Nicanderin liikkeessä Pietarissa hoitaen Suomeen kohdistuneita liikeasioita. Tämän jälkeen Gestrin alkoi itsenäiseksi agentiksi ja piti samoin kauppaliikettä Helsingissä. Otto Gestrin toimi oululaisen Veljekset Åströmin nahkatehtaan asiamiehenä tehtaan perustamisesta lähtien. Tehdas oli aikanaan Pohjois-Euroopan suurin nahkatehdas, joka työllisti suurimmillaan noin 1 600 henkilöä. Konsuli Gestrin muutti Tampereelle vuonna 1896. 

 Tampereen Pikkupalatsi

Pikkupalatsi.

Tehtaanjohtaja ja kunnallisneuvos Christian Fredrik Bruun (s. 14.3.1849 Hamina ja k. 6.12.1911 Valkeakoski) on seuraavan pienen tarinani sankareita. Christian Bruunin vanhemmat olivat haminalainen kauppias, saha- ja rautateollisuuden harjoittaja sekä kauppaneuvos Johan Bruun (s. 21.9.1817 Hamina ja k. 7.9.1872 Sairilan kartano, Mikkelin maalaiskunta) ja Anna Luise Thode. Avioliiton he solmivat vuonna 1814. Bruunin suku toimi kauppiaina ja laivanvarustajina Haminassa 1700-luvun alkupuolelta saakka. Suku omisti samoin useita vesisahoja Kymijoen vesistön alueelta.

Alexandrine ja Christian Bruun.

Johan Bruun sai kauppiasoikeudet Haminassa vuonna 1850, Samana vuonna hän osti omistukseensa Pieksämäellä toimineen Porsaskosken harkkohytin. Johan Bruun sai isältään ennakkoperintönä samoin sahaosuuksia mm. Anjalassa toimineesta Ummeljoen vesisahasta. Bruun toimi Haminassa rakennusurakoitsijana ja vastasi mm. Haminan kadettikoulun – perustettu vuonna 1812 - rakentamisesta. Tämän lisäksi Johan Bruun raivautti Vehkalahdella soita viljelykselle ja sai siksi Suo-Jannen lempinimen. Johan Bruun omisti laajan kirjaston, joka sisälsi klassikoiden ja 1800-luvun alun tunnettujen kirjailijoiden teoksia.

Johan Bruun investoi merkittäviä summia Porsaskosken harkkohytin uudistamiseen. Järvimalmia jalostaneen hytin yhteyteen rakennettiin valssilaitos, konepaja sekä valimo. Bruun aloitti romuraudan tuonnin Pieksämäelle raaka-aineen saannin turvaamiseksi. Uudistustyöt velkaannuttivat Bruunin pahoin minkä lisäksi Porsaskosken harkkohytin toimintaa ei myöskään saatu kannattavaksi uudistuksista huolimatta. Bruun osti vuonna 1856 Erik Johan Längmanilta tämän osuuden Ummeljoen vesisahasta sekä Keski-Suomessa sijainneesta Muuramen vesisahasta. 1860-luvulla Suomen talouteen iski taantuma usean katovuoden, rahayksikön revalvoimisen ja kiristyneen luotonannon vuoksi.

Johan Bruunin isä, Christian Bruun, kuoli tammikuussa 1864 ja pari kuukautta myöhemmin hänen kuolinpesänsä julistettiin konkurssiin. Pian myös Johan Bruunin Pietarissa asunut serkku, kauppias ja kauppaneuvos Ludvig Bruun (s. 24.8.1814 ja k. 1.11.1886 Pietari), teki vararikon. Ludvig Bruun oli osakkaana Porsaskosken hytissä ja Bruunin suvun Sippolassa omistamassa Saveron lasitehtaassa – tehdas toimi vuosina 1858-1899 -, jonka tuotanto oli viety Pietarin markkinoille. Saman vuoden syksyllä myös Johan Bruun joutui jättämään konkurssihakemuksen. Bruun pakeni ennen konkurssioikeudenkäyntiä Englantiin josta sukulaiset suostuttelivat hänet kuitenkin palaamaan Suomeen. Oikeus tuomitsi Bruunin vuonna 1867 elinikäiseen konkurssiin ja hän menetti kansalaisluottamuksensa. Bruun vietti lopun elämäänsä Mikkelin Sairilan kartanossa, jonka hänen vaimonsa sukulaiset olivat ostaneet.

Christian Fredrik Bruun opiskeli Dresdenin polyteknillisessä opistossa ja työskenteli sen jälkeen eri tehtaissa Sveitsissä ja Inkerinmaalla sekä Nottbeckin paperitehtaassa insinöörinä Annolovossa Pietarin kuvernementissa. Ennen Vaasan vuosiaan Bruun toimi insinöörinä Forssa Ab:n kutomossa ja kehräämössä vuodesta 1875 lähtien. Vuosina 1888-1897 Bruun toimi Vaasa puuvillatehtaan johtajana. Vaasan puuvillatehtaan perusti vuonna 1857 kauppaneuvos August Alexander Levón (s. 14.11.1820 Raahe ja k. 30.8.1875 Vaasa), joka perusti myös Suomen ensimmäisen höyrymyllyn, Vaasan Höyrymylly Oy:n vuonna 1849. Vaasan puuvillatehtaalla Bruun aloitti työpäivänsä kello kuudelta aamulla kuljeskelemalla ensin koko tehtaan läpi keskustellen samalla mestareiden ja työväen kanssa. Bruun halusi Vaasassa kehittää puuvillatehdasta ja hänen aikanaan uusi kutomorakennus rakennettiin ja tehdasalue sai sähkövalot vuonna 1889. Paha vahinko oli tehtaan kutomorakennuksen tulipalo, jonka jälkeen Bruun tilasi kutomoon automaattisen ja varsin kalliin sprinklerijärjestelmän.

1.7.1897 Christian Bruun aloitti Tampereella Finlayson & Co:n isännöitsijänä. Bruunin aikana Finlaysonin puuvillatehtaalle valmistui vuonna 1899 uusi Siperia -nimellä tunnettu kehräämörakennus, laajennettiin mm. Kongo -nimellä tunnettua kutomorakennusta. Puuvillatehtaalle hankittiin tehtaan voimalähteeksi suuri 2 500 hevosvoiman Sulzer-höyrykone. Bruun suunnitteli samoin Näsijärven Aitolahteen Lamminrahkan turvetehdasta. Christian Bruunin aloitteesta perustettiin yhtiö terveellisten, ajanmukaisten, mutta halpojen asuntojen rakentamiseksi Finlaysonin puuvillatehtaan työntekijöille. Bruun hankki uusia tontteja Finlaysonin omistukseen neljännestä kaupunginosasta, Buurienmaasta.

Arkkitehti Fredrik Thesleff.

Isännöitsijä Christian Bruun rakennutti Tampereen Hämeenpuistoon Pikkupalatsin nimellä tunnetun Finlaysonin tehtaanjohtajan asuintalon. Vaasassa Bruun oli ilmeisesti tutustunut arkkitehti Fredrik Thesleffiin (s. 17.9.1859 Viipuri ja k. 12.12.1913 Helsinki), jonka hän valitsi uuden talonsa suunnittelijaksi. Fredrik Thesleffin vanhemmat olivat eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (1824-1893) ja Olga Maria Thesleff (1830-1893). Fredrik Thesleff lukeutui monihaaraiseen Viipurin Thesleffin sukuun, sen Liimatta -haaraan. Hänen nuorempi veli oli kasvitieteilijä ja romanien kielen sekä tapojen tutkija Arthur Thesleff (s. 5.3.1871 Viipuri ja k. 17.12.1920 Tukholma). Fredrik Thesleff pääsi ylioppilaaksi vuonna 1879 Helsingin realilyseosta. Thesleff opiskeli Helsingin Polyteknillisen opiston arkkitehtikurssilla ja valmistui arkkitehdiksi vuonna 1884.

Valmistumisensa jälkeen Fredrik Thesleff teki opintomatkat Pietarissa, Italiassa ja Pariisin kaunotaiteiden akatemiassa Ecole des Beaux arts:ssa sekä Pascalin ateljeissa. Pariisissa Thesleff tutustui Louis Sparreen, joka oli hiljan muuttanut Ruotsista isänsä insinööritoimiston piirtäjäksi Pariisiin. Fredrik Thesleffillä oli Vaasassa yhteinen arkkitehtitoimisto lääninarkkitehti Waldemar Backmanssonin kanssa ja Thesleff valittiin myös Vaasan kaupunginarkkitehdiksi vuonna 1899. Arkkitehti Fredrik Thesleff toimi samoin Vaasan Industrieskolanin opettajana ja Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehtina. Thesleffin pääasiassa Viipurissa ja Vaasassa suunnittelemat rakennukset edustivat tyylillisesti uusrenessanssia ja jugendia.

Fredrik Thesleffin suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Punaisenlähteentorin apteekkitalo (Viipuri), Konsuli E. Wolffin talo (Linnakatu 1, Viipuri), Nya svenska läroverket (Kaisaniemi, Helsinki 1886), Raatihuoneenkadun kansakoulu (Vaasa 1890), Vaasan Sähkö Oy:n keskusaseman konehalli (Vaasa 1893), Pikkupalatsi (Hämeenpuisto, Tampere 1897), Pohjolan Viinatehtaan viinanpolttajamestareiden asuintalo (Vöyrinkatu 12, Vaasa 1897, nykyisin Wasa Sånggargillen Cantare-kulttuuritalo), Pohjoisvalli 11, asuintalo (Viipuri 1897, tuhoutunut tulipalossa heinäkuussa 2014), Satamapuiston jugendtyylinen kioski (Vaasa 1900), Vaasan Sähkö Oy:n keskusaseman päärakennus (Vaasa 1903), Vaasan Osakepankin talo (Vaasa 1904), Kurtenia, jugendtyylinen viisikerroksinen asuintalo (Vaasa 1904-1905) ja Palosaaren kansakoulu (Vaasa 1905).

Villa Thode.

Isännöitsijä Christian Bruun ohjeisti palatsinsa suunnittelijaa arkkitehti Thesleffiä tämän asettamaan suunnittelun lähtökohdaksi Dresdenin Loschwitzissa osoitteessa Leonhardistraße 3 sijaitsevan Villa Thoden. Huvilan kiinteistö oli alkujaan Detlev Graf von Einsiedelin (1773-1861) omistama viinitarha. Vuonna 1819 viinitarhan omistivat muotokuvamaalari ja Dresdenin taideakatemian professori Franz Gerhard von Kügelgenin (s. 6.2.1772 Bacharach am Rhein ja k. 27.3.1820 Dresden) perhe ja hänen vaimonsa Helene Marie von Kügelgen, o.s. Zoege von Mantteufel (1774-1842). Gerhard von Kügelgenin murhan jälkeen hänen leskensä myi kiinteistön Christian Friedrich Simonille, kuninkaallisen saksilaisen hovin postimestarille, vuonna 1822. Dresden-Neustadtissa sijaitsevan Schwanen-apteekin omistaja Eduard Hofmann rakennutti vuonna 1852 uusrenessanssityylejä sisältävän huvilan. Vuodesta 1860 eteenpäin huvilan uusi omistaja oli Friedrich Edmund Thode (1820-1879), Hainsbergissä sijaitsevan Thoden paperitehtaan omistaja. Edmund Thoden kuoleman jälkeen hänen aviovaimonsa, Anna Louise (s. 11.2.1825 ja k. 1.8.1906 Dresden) omisti Villa Thoden. Christian Bruun vieraili usein opiskeluaikanaan omien sukulaistensa luona Villa Thodessa ja hän ihastui tuolloin huvilan arkkitehtuuriin.

Kolmikerroksisen Pikkupalatsin sisätilat suunnitteli kreivi Pehr Louis Sparre af Söfdeborg (alkujaan Luigi Petro, s. 3.8.1863 Gravellona, Lombardia ja k. 26.10.1964 Tukholma). Louis Sparre oli keksijä Ambjörn Sparren ja Teresita Adéle Josefa Gaetana Barbavaran poika. Sparre vietti varhaisen lapsuutensa äitinsä kanssa Gravellonassa, isän ollessa usein työmatkoilla. Kun äiti kuoli vuonna 1867, Sparre muutti isänsä luo Pariisiin ja myöhemmin isoäitinsä luo Karlskronaan. Pian hän kuitenkin muutti Tukholmaan ja aloittaessaan opinnot hän kirjautui samalla myös Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian iltakouluun. Valmistumisen jälkeen hän muutti Pariisiin, jossa hän opiskeli Académie Julianissa vuosina 1887-1890. Siellä hän tutustui suomalaisista taiteilijoista mm. Albert Edelfeltiin, Akseli Gallen-Kallelaan, Emil Wikströmiin ja Eero Järnefeltiin. Louis Sparre debytoi Pariisin salongissa vuonna 1888.

Pehr Louis Sparre.

 Ylöjärven muinaisia taloja (3. osa)

Siukolasta ja Loilasta ei ole enää muuta muistoa jäljellä, kuin paikalliset kadunnimet. Molemmat rakennukset ovat jo aikoja sitten purettu. Loila säilyi kuitenkin saman suvun hallinnassa yli isonvihan, mutta Siukolaan saapuivat uudet omistajat vuonna 1722. Lopulta molemmat tilat yhdistyivät jälleen vuonna 1850, kun Keijärven Ollilan Otto Sjöstedt (s. 10.1.1831 Ollila, Keijärvi ja k. 18.3.1886 Ylöjärvi) hankki molemmat tilat omistukseensa. Sitä ennen molemmat tilat olivat olleet jo melko kauan vuokraviljelijöiden hallinnassa.

Suuren nälänhädän aikaan vuonna 1868 Otto Sjöstedtin Pohjanmaan Kurikassa asuva veli Henrik Sjöstedt (s. 3.4.1841 Ollila, Keijärvi ja k. 27.1.1915 Kurikka) laittoi ilmoituksen lehteen, että toimeenpantavassa huutokaupassa Loilan ja Siukolan tilat olivat kaupan. Loilan talon ja Siukolan tilan osti muutaman vuoden ajaksi Gustaf Arvid Sillman, joka kuitenkin myi molemmat tilat Räikän isännäksi siirtyneelle Theodor af Forsellekselle vuonna 1881. Loilan talo sijaitsi Ylöjärven nykyisen taksiaseman paikalla ja Siukolan talo taas siitä pienen matkaa pohjoisen suuntaan.

Räikän tilalla on sangen värikäs menneisyys. Räikästä lähti mm. kaksi poikaa aikanaan 30-vuotiseen sotaan. Kumpikaan pojista ei palannut sotareissulta. Räikän talo oli toisinaan maksukyvytön ja isonvihan aikana Räikkä oli kymmenen vuoden ajan täysin autiona. Sodan jälkeen vuonna 1722 Räikkään saapui muuan Heikki Anna-vaimonsa kanssa, joka ryhtyi isännöimään taloa. Tämän Heikin pojanpojanpoika, Matti Juhonpoika Räikkä (s. 18.9.1751 Räikkä ja k. 12.6.1816 Räikkä), rakennutti tämän nykyisen Räikän tilan päärakennuksen 1820-luvulla. Tämä uusi ja hieno päärakennus valmistui lopulta vuonna 1825.

Matti Juhonpoika Räikkä joutui vuonna 1837 luopumaan Räikän tilastaan. Nyt uudeksi omistajaksi asteli maanmittari Arvid Mörne (s. 31.8.1793 Marttila ja k. 28.11.1866 Ylöjärvi), jonka aviopuoliso oli Serafia Wilhelmina Holmström (s. 16.4.1806 Lohtaja ja k. 27.12.1885 Ylöjärvi). Arvid Mörnen kuoltua vuonna 1866 jäi runsaslapsinen perhe asumaan vielä pariksi vuodeksi Räikkään. Rouva Mörne vietti loppuelämänsä Ylöjärven kirkonkylässä; hän muutti perheineen Pietilän torppaan Rauhalaan, jossa hän kuoli vuonna 1885. Arvid Mörnen kuoleman jälkeen uudeksi omistajaksi Räikkään tuli Hämeenlinnasta everstiluutnantti Bernhard Henrik Hartwall (s. 19.4.1811 Puumala ja k. 17. 7.1871 Ylöjärvi). Bernhard Hartwallin aviopuoliso oli Alexandra Josephina Granfelt (s. 5.12.1826 Orivesi ja k. 4.8.1877 Hämeenlinna). Perheenpään kuoltua vuonna 1871 perhe muutti lopulta vuonna 1876 Hämeenlinnaan takaisin. Everstiluutnantti Bernhard Hartwall oli yki Ylöjärven kunnallislautakunnan jäsenistä vuonna 1869, kun kunta perustettiin.

Ylöjärvelle muutti vuonna 1881 Elimäen Moisiosta eversti Theodor af Forselles oman perheensä kanssa. Eversti osti Räikän lisäksi Siukolan ja Loilan talot ja hän kehitti innokkaasti tilojen maanviljelyä sekä karjanhoitoa. Kaikkiaan kolmen tilan yhteiset pinta-alat olivat yli 600 hehtaaria, josta peltoa oli noin 100 hehtaaria. Lehmiä oli 70 ja hevosia oli kymmenen. Eversti Theodor af Forsellesin kuoleman jälkeen vuonna 1896 leski ja hänen kolme naimatonta tytärtä, Räikän fröökynät, jatkoivat maanviljelystä tilanhoitajan ja muiden palkollisten avulla. Tilojen velkaantumisen vuoksi metsäkonduktööri AP Mäkikylä teki jo vuonna 1915 laskelman tilan arvosta, mutta lopulta vuonna 1932 Räikkä, Loila ja Siukola siirtyvät Ylöjärven kunnan omistukseen. Loilan tilan vanha päärakennus toimi Räikän palvelusväen asuntona.

Vuodesta 1656 lähtien Pietilän tila siirtyi aina isältä pojalle, poikkeuksena ainoastaan 1840-luku, jolloin siirtyminen tehtiin tyttären ja vävyn kautta. Abraham Mikonpoika Pietilä (s. 9.3.1818 Kuusisto, Ylöjärvi ja k. 25.8.1862 Pietilä, Ylöjärvi) oli toimelias yhteisten asioiden hoitajana. Hän toimi mm. kirkkoväärtinä, silloin kun nykyinen Ylöjärven kirkko ja pappila rakennettiin. Abraham Pietilän aviopuoliso oli Heleena Karoliina Pietiä (o.s. Paksula, s. 6.10.1827 Saarlahti, Teisko ja k. 2.8.1902 Pietilä, Ylöjärvi). Abraham Pietilä huusi Ala-Äijälän tilan huutokaupassa ja pian myi sen Ylöjärven seurakunnalle. Nuorena kuolleen Abraham Pietilän poika, Anton Pietilä (s. 13.9.1848 Ylöjärvi ja k. 13.4.1932 Ylöjärvi), oli samoin kirkkoväärti niin kuin isänsä. Antonin isäpuoli Karl Willgren (Kalle Pietilä, s. 1.3.1829 Ruovesi ja k. 18.9.1909 Pietilä) sai tehtäväkseen noutaa Turusta vuonna 1870 alttaritaulun Ylöjärven kirkkoon. Pietilän vanhassa päärakennuksessa toimi osittain Ylöjärven kansakoulu, kunnes vuonna 1883 oma koulurakennus valmistui.

Vuonna 1878 valmistui Pietilän nykyinen päärakennus, joka laajennettiin nykyiseen muotoonsa vuonna 1917. Anton Pietilän poika, Karl Abraham eli Kalle sekä pojanpoika Kalle Kustaa Pietilä olivat kumpikin yhteiskunnallisesti aktiivisia ja molemmat heistä viljelivät perunaa.

1500-luvulta saakka Suojanen säilyi kuuden sukupolven ajan samalla suvulla, kunnes Malakias Suojanen joutui luopumaan omasta tilastaan. Tilasta luopuminen saattoi liittyä käräjöintiin, jossa Malakias Suojaselle määrättiin sakot metsän hävittämisestä. Suojasen uusi isäntä oli Pirkkalassa syntynyt magasinförvaltare eli valtion jyvästönhoitaja sekä kihlakunnantuomari Fredrik Bohm. Suojanen sai uuden isännän vuonna 1875, kun David Malakias Majaniemi tuli Ikaalisista ja osti Suojasen tilan. Vuonna 1895 hän hukkui veteen. Suojasen tila joutui 1900-luvun alussa Juho Adolf Ihamuotilan omaisuudeksi ja Suojasen tila säilyi tämän suvun hallussa neljän sukupolven ajan, kunnes Ylöjärven kunta osti suurimman osan Suojasen tilasta tonttimaaksi. Suojasen tilan päärakennus on valmistunut 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Ylöjärvellä tunnetaan näiden talojen lisäksi varsinkin kolme kuuluisaa huvilaa, joissa aikoinaan asui lähinnä yhteiskunnan virkamiehiä. Nämä kolme huvilaa, Grankulla, Rauhala ja Haga, sijaitsevat vain kilometrin säteellä toisistaan. Näistä huviloista vanhin on Grankullan huvila, jota paikallinen väki alkoi kutsua Krankkulaksi. Grankulla oli Pietilän tilan torppia, jossa asusti huittislainen vuonna 1829 syntynyt Matti Juhanpoika Grankulla perheineen. Pietilän Grankullassa asui jo 1800-luvun alussa vallesmannin vaimo Wilhelmina Selenski ja myöhemmin vielä vallesmanni Brander. Matti Grankullan aikana torppa oli hyvin vaatimaton, kunnes taloustirehtööri Henrik Grönberg muutti 1800-luvulla perheineen Mouhijärveltä Axel Södermanin vasta valmistamaan huvilaan. Axel Söderman jätti ilmeisesti ainakin osan vanhasta torpasta uuden huvilan sisälle vain jatkaen ja korjaten sitä.

Krankkulan historia on melko värikästä. Henrik Grönbergin kuoleman jälkeen huvilassa asuivat Tennbergin ja Stenhagenin perheet. Heidän jälkeensä huvilaan perustettiin valmistava tyttökoulu, jota johti neiti Hilma Lindström. Neiti Hilma Lindström vuokrasi huvilan koulun käyttöön vuonna 1879. Ylöjärven kirkkoherra Karl Alfred Sadeniuksen (s. 29.8.1830 Mouhijärvi ja k. 13.11.1914 Nurmijärvi) poika, Tampereen reaalilyseon rehtori Karl Johan Sadenius (s. 15.3.1864 Sahalahti ja k. 13.8.1919 Tampere) osti Krankkulan kesämökikseen. Sadeniuksen kesähuvilana rakennus toimi 1920-luvun alkuun. Sen jälkeen huvilassa on ollut mm. Kirkonkylän koulun veistoluokka, Säästöpankki ja Ylöjärven osuuskassa. Sijoitettiinpa Krankkulan talousrakennukseen vuonna 1946 suoja paloautoakin varten. Nykyään huvilassa toimii Ylöjärven Taitokeskus.

Kun Räikän talon isäntä, maanmittari Arvid Mörne, kuoli vuonna 1866, joutui hänen leskensä Wilhelmina Holmström lastensa kanssa läheiseen Rauhalan huvilaan. Ylöjärven ensimmäinen kansakoulu perustettiin vuonna 1883 leskirouvan huvilaan, jossa koulu toimi parin vuoden ajan. Sen jälkeen kansakoulu toimi myös parin vuoden ajan Pietilän talossa. Arvid Mörnen leski kuoli ja Rauhalan huvila myytiin siirrettäväksi. Luultavasti huvilan siirron teki rakennusmestari Axel Söderman. Rauhalan huvilan uusi paikka tuli Rotikolle, missä se on yhä tänäkin päivänä olemassa. Huvilan vanhalle tontille valmistui puolestaan uusi kansakoulu vuonna 1888 ja sitä kutsutaan jostakin syystä Loilan kouluksi.

Hagan huvila on näistä se kolmas huvila, jossa asui nimismies Gustaf Winter. Gustaf Winter muutti vuonna 1845 Siivikkalasta kirkonkylään. Nimismies Winter kuoli vain 52 vuoden iässä vuoden 1862 keväällä. Hänen aviopuolisonsa, Sofia Fock, jäi jo toisen kerran leskeksi. Sofia oli vuonna 1823 avioitunut Tukholmassa nimismies Gustaf Brolinin kanssa, joka kuitenkin kuoli 39-vuotiaana Lappi Tl:ssä. Gustaf Winterin seuraajakin, kruununnimismies Casimir Liljestrand asui perheineen Hagassa. Casimir Liljestrandin aviopuoliso oli Krankkulassa asuvan taloustirehtööri Henrik Grönbergin tytär Eleonora Gustava. Vuonna 1899 nimismiehen kuoltua Hagan huvilassa piti kauppaansa Arvid Pietilä. Pietilän kaupassa toimi apulaisena Juho Oksanen, joka myöhemmin rakensi Kuruntien toiselle puolelle oman kauppansa.

 Ylöjärven muinaisia taloja (2. osa)

Räikän talo Ylöjärvellä.

Vuonna 1837 Matti Räikkä (s. 28.8.1784 Räikkä, Ylöjärvi ja k. 1.5.1855 Kirkonkylä, Ylöjärvi) joutui luopumaan Räikästä ja tilan osti kommissiomaanmittari Arvid Mörne (s. 31.8.1793 Marttila ja k. 28.11.1866 Ylöjärvi). Arvid syntyi maanmittarin poikana ja hänen aviopuolisonsa oli Lohtajan pastorin tytär, Serafia Wilhelmina Holmström (s. 16.4.1806 Kohtaja ja k. 27.12.1885 Ylöjärvi). Uusien omistajien tullessa Räikkään tilan päärakennus oli kaksitoista vuotta vanha. Arvid Mörne hoiti Räikän tilaa on maanmittarin toimensa ohella; käytännössä tämä tarkoitti, että rengit ja piiat hoitivat tilan karjan ja peltotyöt. Kun seurakunnan hautausmaata täytyi laajentaa, seurakunta teki Mörnen kanssa vaihtokaupat. Palaneen kirkon ympärillä oli tärveltynyt hirsiaitta, joka korvattiin nyt kivimuurilla, jonka kivet lahjoitti maanmittari Arvid Mörne. Räikässä asui huomattava määrä palkollisia. Lisäksi Räikässä asuivat rouva Mörnen veljen lapset. He olivat maanmittarin oppilas Henrik Ulrik Fallsten, lukkarin kandidaatti Fredrik Ferdinand Fallsten sekä neiti Wilhelmina Fallsten.

Räikän talo ja renkitupa.

Räikällä asui samoin vaasalainen Carl August Londicer perheineen, Räikän entinen omistaja Matti Räikkä, Matti Räikän poika Karl Vilhelm Oskar Napoleon sekä Matti Räikän veli, Jakob. Arvid Mörne kuoli Räikässä 73-vuotiaana vuonna 1866. Hänen leskensä Wilhelmina muutti Pietilän Rauhalaan, jossa hän asui kuolemaansa asti. Rauhala sijaitsi nykyisin Loilan koulun paikalla. Mörnen perheen kymmenestä lapsesta kaikki muuttivat pois Ylöjärveltä, paitsi tytär Sofia, joka avioitui avioliittoon Kaarilan kartanon omistajan Carl Otto Thunebergin kanssa.

Everstiluutnantti ja ritari Bernhard Henrik Hartwall (s. 19.4.1811 Puumala ja k. 17.7.1871 Ylöjärvi) oli seuraavaksi Räikän omistaja. Hän oli mukana Räikän tilan hoidossa, mutta osallistui samoin kunnallispolitiikkaan, sillä hän oli yksi Ylöjärven kunnan perustajista. Everstiluutnantti Bernard Hartwall kuoli 60-vuotiaana, vain kaksi vuotta Ylöjärven kunnan perustamiskirjan allekirjoituksen jälkeen. Ylöjärven Räikän tila siirtyi lyhyeksi aikaa Kristian Liljeströmin omistukseen. Bernhard Hartwallin vaimo, Alexandra Josephina Granfelt (s. 5.12.1826 Orivesi ja k. 4.8.1877 Hämeenlinna) ja lapset saivat jäädä muutamaksi vuodeksi Räikkään asumaan, kunnes he muuttivat Hämeenlinnaan, synnyinseudulleen. Räikän tilan omisti Kristian Liljeströmin jälkeen pari vuotta majuri Joonas Palander ennen Theodor Ulrik af Forsellesia.

Ylöjärvellä vaikuttanut af Forsellesin aatelissuku oli alkujaan kotoisin Itä-Uudeltamaalta, Lapinjärveltä. Suvussa on kaksi haaraa, joista nuorempi sammui jo 1800-luvun lopulla. Myös vanhempaan haaraan kuulunut vapaaherrallinen haara on samoin sammunut. Tämän suvun kantaisänä pidetään Jordan Henrikssonia, jonka poika, vehkalahtelainen Henrik Jordaninpoika (1644-1721) asettui vuonna 1653 perustettuun Haminan kaupunkiin alkuun suutariksi ja majatalonpitäjäksi, mutta toimi sittemmin vaurastuttuaan myös raatimiehenä. Hänen jälkeläisensä ottivat sukunimekseen Forsell. Henrikin poika, Jakob Forsell, nousi Loviisan pormestariksi ja hänet aateloitiin vuonna 1767 nimellä af Forselles. Jakob af Forsellesin (s. 17.8.1696 Vehkalahti ja k. 27.8.1768 Loviisa) sukun introdusoitiin Ruotsin ritarihuoneelle vuonna 1775 aatelissukuna numero 2018 ja immatrikuloitiin Suomen ritarihuoneelle sen järjestäytymisenyhteydessä vuonna 1818 numerolla 143.

Vuonna 1767 Jakob af Forselles sai ostaa Kouvolan Elimäeltä Moision kartanon Wreden suvulta. Wreden suvulle kartano läänitettiin vuonna 1608 ja nykyinen arkkitehti Carl Ludvig Engelin piirtämä empiretyylinen päärakennus on vuodelta 1820 on majuri Fredrik af Forsellesin omistuksen ajalta. Moision kartano ennätti olla af Forselles suvun omistuksessa neljän sukupolven ajan, kunnes sotilas ja valtiopäivämies Theodor Ulrik af Forselles (s. 23.5.1827 Elimäki ja k. 28.5.1896 Ylöjärvi) ajautui vararikkoon epäonnisen sahayrittäjyyden sekä talouslaman kourissa. Moision kartano huutokaupattiin vuonna 1880. Seuraavana kuultiin uutinen, että Ylöjärven Räikän omistaja majuri Jonas Didrik Palander (s. 4.7.1819 Vehmaa ja k. 13.1.1881 Ylöjärvi) oli kuollut ja Räikkä oli myytävänä. Theodor Ulrik af Forselles osti Räikän ja perhe muutti Elimäeltä Ylöjärvelle.

Loilan talo on purettu jo aikoja sitten.

Saman aikaisesti olivat myös Räikän naapuritalot Siukola ja Loila myytävänä Ylöjärvellä. Theodor Ulrik af Forselles osti myös naapuritilat itselleen, joten tilojen yhteiseksi pinta-alaksi tuli yli 600 hehtaaria. Theodor Ulrik af Forselles oli touhukas ja tuottelias maanviljelijä, joka sai tilansa erinomaiseen kuntoon. Hän kuitenkin kuoli jo vuonna 1896. Räikän tilan emäntä, everstinna Selma Sofia Alexandra Gabriella af Forselles oli itsekin lähtöisin aatelisesta perheestä. Hänen isoisänsä isoisä Gabriel Olderman Cronstedt aateloitiin Tukholmassa. Ennen avioliiton solmimista everstinna toimi Pietarissa keisarin hovissa hovineitinä.

Mikkolan talon pihassa vasemmalta viides henkilö on Maila Talvio ja kuudes J.J. Mikkola, hänen oikealla puolella on Kalle Mikkola. Kuvassa ovat myös Matilda ja Helmi Mikkola.

Vuonna 1540 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kroonisen rahantarpeen vuoksi tehtiin Suomen talonpojista melko tarkat luettelot ensimmäisen kerran. Näiden maakirjojen mukaan Ylöjärvellä oli 20 kylää ja myöhemmin näistä kylistä osa on yhdistetty naapurikyliin ja osa liitetty Tampereeseen. Seitsemän taloa sijaitsi Ylöjärven kylässä Keijärven länsipuoleisen rannan tuntumassa. Eteläisimmät talot olivat Mikkola ja Äijälä; Mikkolan talo siirrettiin 1800-luvulla muutama sata metriä etelään Kurun ja Hämeenkyrön teiden risteyksen läheisyyteen. Mikkolan talo toimi kestikievarina. Vuonna 1834 syntynyt Antti-isäntä lähti Mäkkylästä vävyksi Mikkolaan. Antti oli verrattain aktiivinen kunnalliselämässä, hän oli mm. kunnallislautakunnan jäsen Ylöjärven itsenäistyessä vuonna 1869. Mikkolan talosta ovat lähtöisin mm. Messukylän pitkäaikainen rovasti, Josef Grönberg sekä suomalainen kielitutkija ja slaavilaisen filologian professori Jooseppi Julius Mikkola (s. 6.7.1866 Ylöjärvi ja k. 28.9.1946 Helsinki), jonka aviovaimo oli kirjailija Maila Talvio (ent. Maria Winter, s. 17.10.1871 Hartola ja k. 6.1.1951 Helsinki). Rovasti Hugo Winter (s. 3.7.1866 Hartola ja k. 23.4.1949 Saarijärvi) oli Maila Talvion isoveli ja kuuluisa maailmanmatkaaja, jonka matkapäiväkirja on julkaistu kirjana. Hugo Winterin vanhemmat olivat Hartolan kirkkoherra Adolf Magnus Winter (1828-1880) ja Julia Malvina Bonsdorff (1836-1926). Winter pääsi ylioppilaaksi vuonna 1885 Jyväskylän lyseosta ja suoritti teologisen erotutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1889. Papiksi Winter vihittiin vuonna 1890.

Mikkolan talo pysyi saman suvun omistuksessa 1500-luvun puolelta aina siihen saakka, kun se siirtyi Ylöjärven kunnan omistukseen 1900-luvun puolivälissä. Nykyisen päärakennuksen rakensi Kalle Mikkola vuonna 1910. Äijälä sen sijaan jaettiin 1800-luvun alussa Nummi-Äijälään ja Ala-Äijälään. Nummi-Äijälästä tuli osa Mikkolaa. Elias Sorkka saapui Pirkkalasta vävyksi Ala-Äijälään. Elias Sorkka kuoli kuitenkin nuorena ja tila jäi hänen vanhimmalle tyttärelle ja tämän aviomiehelle, Heikki Joosefinpojalle. Sorkan nuorempi tytär, Loviisa, meni naimisiin Otto Sjöstedtin kanssa, joka omisti Siukolan ja Loilan. Vuonna 1856 Heikki Joosefinpoika kuoli ja Ala-Äijälä jouduttiin huutokauppaamaan. Kirkkoväärti Abraham Pietilä osti tämän tilan itselleen huutokaupassa. Hän myi seuraavana vuonna Ala-Äijälän tilan eteenpäin pienellä voitolla seurakunnalle.

Ylöjärven pappilan sisäkuva.

Seurakunta sai rahat talokauppaan myymällä Harjun entisen kappalaisen puustellin, Rason. Äijälän tontti oli turhan pieni, mutta Siukolan isännän Otto Sjöstedtin kanssa tehdyssä vaihtokaupassa seurakunnan tonttimaa kasvoi ja Sjöstedt sai itselleen metsäalan. Pappila valmistui vuonna 1860 ja rakennusmestarina toimi Axel Söderman. Ylöjärven pappilan ensimmäinen asukki oli kappalainen Ernst Wilhelm Tamlander (s. 9.4.1809 Pori ja k. 14.9.1866 Ylöjärvi). Tamlanderin vanhempia olivat Akaan kirkkoherra Zacharias Tamlander ja Kristina Moliis. Ernst Tamlander opiskeli Hämeenlinnan triviaalikoulussa 3.9.1817-1819 ja hän oli Porin triviaalikoulun oppilas 21.2.1820-15.6.1826. Ylioppilaaksi hän pääsi Turussa 22.6.1826. Papiksi hänet vihittiin Turun hiippakunnassa 29.6.1833. Ylöjärven kappalaisena hän aloitti vuonna 1840 ja varapastoriksi hän siirtyi vuonna 1862. 

Suomeen saapui Pohjois-Saksasta, Lübeckin läheltä, muuan Zittingin sukuhaara. Vuonna 1638 Jochum Zitting mainitaan Viipurin veroluettelossa tullimiehenä. Jochum Zittingin viidettä lapsesta kaksi poikaa jatkoi sukua ja molempien sukuhaarat elävät tänäkin päivänä eri puolella Suomea runsaslukuisina jälkeläisinä. Eräs sukuhaara saapui Inkerinmaan kautta Tottijärvelle Sorvan kylään.

David Zitting oli ratsutilallinen Sorvassa. Hänen poikansa, samoin David, osti Kilpijoen tilan Ylöjärveltä vuonna 1874. Kilpijoen myyjä oli Ferdinand Kilpijoki, josta tuli kaupan jälkeen Kangasniemen torppari ja isäntä. David Zitting kuoli vuonna 1879 ja hänen poikansa, Kustaa Zetting, myi Kilpijoen tilan langollensa, Kustaa Yli-Kerttulalle. Kustaa Zitting muutti sittemmin Viljakkalaan, josta osti aviovaimonsa, Matilda Yli-Kerttulan, kanssa Koiviston tilan. Heidän perheeseensä syntyi kolme tytärtä, joten Zitting-nimen kantajia ei löydy enää Viljakkalasta.

 Ylöjärven muinoisia taloja

Johanna Kustaava Kukkola (Vidbom) syntyi 6.1.1804 Kuusiston kylässä, Tiuran talossa ja kuoli 3.3.1864 Kukkolan kylässä, Kukkolan talossa. Hän syntyi vanhempiensa Antti Pentinpoika (Anders Bengtsson) Vidbom (1762-1817) ja Leena Juhontytär (Johansdotter) Laatu (1780-1841) esikoisena Tiuran talossa, jonka talonhaltijana Antti Vidbom oli vuodesta 1794 kuolemaansa saakka. Isä oli ollut myös kenttäkomissaari, kenttäkirjanpitäjä ja kirkkoväärti. Äiti jatkoi leskenä Tiuran talonhaltijana vuoteen 1827 saakka ennen toista puolisoaan.

Johanna Kustaava meni naimisiin 15.6.1826 Kukkolan talollisen Heikki Juhonpoika (Henric Johansson 1802-1843) Kukkolan kanssa. Heikki Juhonpoika oli Kukkolan talonhaltija vuosina1825-1843, minkä jälkeen hän menehtyi vain 40-vuotiaana. Leskivaimo jatkoi talonhaltijana vuosina 1844-1851, minkä jälkeen talonhaltijana jatkoi heidän esikoisensa, Efraim Heikinpoika (Efraim Henricsson). Kukkola oli perintötalo, josta on merkintöjä jo 1500-luvun puolesta välistä alkaen.

Johannan ja Heikin poika Efraim (1827) oli Ylöjärven kunnan perustajia. Efraimin isännyyden jälkeen Kukkola siirtyi von Nottbeckien omistukseen. Efraimin tyttären Josefiinan miehen veli Tuomas Oskar Juhonpoika Laurila (syntyjään Rekola) ja hänen vaimonsa Augusta Laurila isännöivät Kukkolaa vuodesta 1884 Efraim Kukkolan kuoleman jälkeen. Myytyään Kukkolan 19.7.1890 Wilhelm von Nottbeckille he muuttivat Kangasalalle Laurilan rustholliin. Samoihin aikoihin, kun Kukkola myytiin, von Nottbeck osti myös Pohtolan ja Possilan yksittäistalot.

Johanna Vilhelmiina Kivioja syntyi 11.6.1830 Kukkolan kylän Kukkolan talossa (Harjun srk) ja kuoli 12.10.1917 Lakialan kylän (Takamaa), Mäkelän talossa (ent. Kiviojan torppa). Vanhemmat olivat Kukkolan talon talolliset Heikki Juhonpoika (Henric Johansson) Kukkola ja Johanna Kustaava (Johanna Gustava Vidbom). 7.8.1863 hän avioitui Kalle Kustaa Kustaanpoika (Carl Gustaf Gustafsson) Järvensivun, sittemmin Kiviojan (1839-1883) kanssa. He viljelivät Lakialan kylässä (Takamaa) Perttulan talon Kiviojan torppaa, josta on tehty torpparisopimus vuonna 1862. Parinkunta sai seitsemän lasta, joista vanhin poika, Karl Engelbert Kivioja, sittemmin Kalle Mäkelä, jatkoi talonpitoa isänsä kuoleman jälkeen. Vuonna 1014 kuvernöörin päätöksellä omistajaksi merkittiin Kalle Mäkelä.

Kuvassa äitinsä kanssa on nuorin lapsista, Hilda Josefiina Kivioja (1878-1953). Hilda muutti Tampereelle helmikuussa 1889 ja hän oli töissä Finlaysonin pumpulitehtaalla koko työikänsä.

Esikuntakapteeni Magnus Wilhelm Enckell (s. 4.3.1802 Porvoo ja k. 9.2.1854 Torzhok, Venäjä) oli Lielahden kartanon omistajan kenraalimajuri Clas Alfred Stjernvallin (s. 29.12.1803 Linnaisten kartano Mäntsälä ja k. 22.7.1869 Ylöjärvi) lanko. Enckellin aviovaimo oli Margareta Lovisa von Krämer (s. 10.7.1806 Hattula ja k. 6.12.1893 Tampere). Porvoossa ja Vaasassa toiminut Magnus Enckell kuoli Tverissä Venäjällä ja Margareta Lovisa von Krämer muutti siskonsa Selma Aurora von Krämerin luokse Lielahden kartanoon, missä he molemmat asuivat leskinä. He saivat myös jäädä Lielahteen asumaan, vaikka Wilhelm von Nottbeck osti Lielahden kartanon. Näiden molempien sisarusten lisäksi talouteen kuuluivat samoin heidän naimattomat sisarensa Henriette ja Johanna sekä kaikkien neljän äiti Eva Catharina Charpentier.

Esikuntakapteeni Magnus Wilhelm Enckellin veli, Carl Gustaf Enckell (s. 29.8.1798 Porvoo ja k. 5.11.1849 Helsinki), oli upseeri ja päätullijohtokunnan ylitirehtööri vuosina 1848-1849, kollegioneuvos ja ritari. Hänen aviovaimonsa vuosina 1822-1849, Christina Adolfina Le Bell (s. 2.11.1798 Ulvila ja k. 2.4.1879 Ylöjärvi), oli puolalainen aatelinen. Christinan isoisän isä, valtiopäivämies ja vänrikki Casper Subowski (s. 1684 ja k. 15.10.1762 aateloitiin nimellä Le Bell. Casper joutui sotavankina Kokkolaan, jossa sai kuitenkin liikkua vapaasti ja toimia tulkkina. Siellä hän tapasi tulevan vaimonsa Anna Enholmin (1680-1756) ja he muuttivat Kristiinankaupunkiin. Heillä oli neljä lasta. Casper sai porvarinoikeudet vuonna 1724 ja varakas vaimo tuki miehensä uraa ja hän peri Rantakadun tontin vanhemmiltaan.

Carl Gustaf enckellin ja Christina Le Bellin perheeseen syntyi toista tusinaa lasta ja nuorin lapsista oli vasta kolmen vuoden iässä, kun Carl Gustaf kuoli Helsingissä vuonna 1854. Leski Christina pääsi lasten kanssa asumaan Niemen rustholliin. Rusthollissa oli myös surua, kun rusthollari Karl Erik Freander kuoli vuonna 1856. Samoin kuolivat Freanderin ja hänen aviovaimonsa Matilda Mäkkylän kaikki kolme lasta. Matilda Mäkkylä meni kuitenkin pian uusiin naimisiin Johan Koveron kanssa.

Leskirouva Christina Le Bell muutti lapsiensa kanssa Niemen rusthollista läheiselle Kukkolan tilalle. Talon isäntä oli Efraim Kukkola, joka oli yksi Ylöjärven kunnan perustamiskirjan allekirjoittajista. Christia Le Bell kuoli vuonna 1879 Kukkolan tilalla. Osa hänen lapsistaan oli aikaisemmin muuttanut maailmalle ja osa muutti Possilan yksittäistaloon. Possilan talon isäntä Kustaa Heikinpoika osti samoihin aikoihin Teivaalan kartanon ja myi Possilan tilan Wilhelm von Nottbeckille. Kaksi viimeistä Carl Gustaf Enckellin ja Christina Le Bellen lasta muuttivat vuonna 1899 Possilan tilalta Tampereelle.

Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan keisari Maximilian I (s. 22.3.1459 Wiener Neustadt ja k. 12.1.1519 Wels) aateloi 1500-luvulla Georg von Zweigbergin (s. 1596 ja k. 19.6.1641 Wolfenbüttel, Sachsen). Lähellä Prahaa Tšekin Böömissä sijaitsi Zweigbergin suvun kantatila, Horcha. Georg von Zweigbergin poika, hovijunkkeri Georg Wilhelm (s. 1628 ja k. 28.6.1675 Fehrbellin) osallistui everstinä 30-vuotiseen sotaan, ensin katolisen liiton puolella, mutta myöhemmin hän siirtyi Ruotsin leiriin. Nuori Georg kuitenkin kaatui pian vaihdettuaan puolta. Kaatuneen sankarieverstin kaikki viisi poikaa saivat Ruotsin kuningatar Kristinalta (s. 8.12.1626 Tukholma ja k. 1689 Rooma) läänityksiä Inkerinmaalta, joka oli siihen aikaan osa Ruotsin valtakuntaa.

Suomessa vaikuttavat sukuhaarat olivat Georg von Zweigbergin kahden pojanpojan, upseeri Peter Johanin (k. 1750) ja vääpeli Gustaf Fredrikin (s. 1678 ja k. 10.2.1754 Inkoo) jälkeläisiä. Heistä vanhempi, Peter Johan, omisti vuodesta 1724 Runsaan rusthollin. Peter Johan oli upseeri ja talonpoikaissäädyn edustaja Ruotsin vuoden 1731 valtiopäivillä. Peter Johanin vaimo Ingeborg oli Eerolan isännän, nimismies Nils Vidbomin tytär. Heidän poikansa, Fredrik Johan von Zweigberg (1722-1775) opiskeli Turun akatemiassa ja toimi Hausjärven kappalaisena, mutta hänet erotettiin virastaan vuonna 1769. Peter Johanin nuorempi veli Gustaf Fredrik sai vaimonsa Anna Dorothea Slöörin ((s. 4.8.1696 Tiurala, Hiitola ja k. 1745) kanssa kymmenen lasta. Gustaf Fredrik oli vääpeli ja hän piti Snappertunassa Bredäng-nimistä taloa ja Inkoossa Lillhovgårdenia.

Vuonna 1750 rusthollari Peter Johan von Zweigberg hukkui heikkoihin jäihin. Tämä jäihin tippuminen on saattanut antaa Runsaan lähellä olevalle salmelle nimeksi Ritarinsalmi, vaikkei rusthollin isäntä mikään ritari ollutkaan. Ajan tapaan aateliset ja tilalliset haudattiin kirkon alle, mikä tuohon aikaan toki tarkoitti Harjun kirkkoa. Ylöjärven kirkko rakennettiin vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Isänsä kuoleman jälkeen Peter Johan von Zweigbergin poika, Gustaf Ernst von Zweigberg (s. noin 1726 ja k. noin 1767) joutui ottamaan vastuun Runsaan talosta vieläpä sangen nuorena. Isänsä velkojen vuoksi poika ajautui jakamaan Runsaan maat kahtia, mutta hän jatkoi kuitenkin isänsä jälkeen talon pitoa aviovaimonsa, Helena Austrellin (s. 1.5.1728 Lujala, Kulju, Lempäälä ja k. 13.3.1803 Ylinen, Ylöjärvi), kanssa. Pariskunnalle syntynyt poika, Johan Fredrik (s. 30.5.1763 Runsas, Harju), jatkoi työtä Runsaan Lammin torpparina. Gustaf Ernst von Zweigbergin ja Helena Austrellin tytär, Sara Juliana (s. 28.6.1759 Runsas ja k. 8.8.1828 Ylöjärvi), jatkoi aviomiehensä Johan Sirénin (s. 12.8.1758 Sikojärvi, Pirkkala ja k. 12.2.1819 Ylöjärvi) keralla Runsaan rusthollin pitoa. Heille syntyikin kaksi tytärtä, joista nuorempi, Eva Katarina (s. 14.5.1795 Ylinen ja k. 16.1.1837 Mäkkylä, Ylöjärvi), meni naimisiin Mäkkylän rusthollarin kanssa. Gustaf Ernst von Zweigberg ja Helena Austrellin vanhemman tyttären, Anna Kristiinan (s. 17.5.1786 Ylöjärvi ja k. 5.8.1837 Ylöjärvi), aviomies, Elias Willgren (s. 18.2.1777 Tampere ja k. 22.2.1847 Ylöjärvi), oli Runsaan tilan seuraava isäntä. Lammin torpasta lähti Kristiinankaupunkiin kaksi varsin taitavaa poikaa, kultaseppä Johan Adolph von Zweigberg (s. 6.10.1795 Ylöjärvi) ja kupariseppä Axel Gustaf von Zweigberg (s. 17.2.1798 Ylöjärvi). Ylöjärvellä vaikuttivat myöhemmin sellaiset Zweigbergin ja Lammin jälkeläiset kuin esimerkiksi Gråberg, Ihantola, Mäkkylä. Saarinen, Tanhuanpää ja Pomppila.

 Teivaalan kartanon sukupolvia Ylöjärvellä

Rykmentin välskäri, Konrad Becker (s. 1705 Rantasalmi ja k. 1756 Teivaala) osti Teivaalan kartanon Detlof Essbjörniltä (s. 1711 ja k. 9.9.1756 Kiikka) vuonna 1744. Detlof Essbjörn ryhtyi Kiikan Ritalan rusthollin isännäksi vuonna 1745 ja oli siinä toimessa kuolemaansa saakka. Teivaalan kartano pysyi Beckerin suvun hallussa omistajan vaihtumisen jälkeen peräti neljän sukupolven ajan. Konrad Becker oli Rantasalmelta saapunut vuonna 1735 Mouhijärvelle everstin virkataloon kamaripalvelijaksi. Porin läänin jalkaväkirykmentin välskärinkisällinä hän toimi vuonna 1737. Konrad Becker ennätti omistaa Teivaalan kartanoa kahdentoista vuoden ajan ennen kuolemaansa. Hänen aviopuolisonsa oli Margareta Forssen (s. 1697 Rantasalmi ja k. 1.4.1772 Teivaala). Beckerien pariskunnalle syntyi neljä lasta: kersantti Anders Konrad Becker (s. 4.4.1729 Rantasalmi ja k. 21.12.1767 Ritoniemi), Anna Charlotta Becker (s. 15.10.1730 ja k. 1731), Johan Wilhelm Becker (s. 5.10.1725 Rantasalmi ja k. 16.7.1801 Teivaala) ja Karl Fredrik Becker (s. 1734 ja k. 17.4.1768 Harju). Teivaalan kartanolla oli veroluettelojen mukaan jo 1700-luvun puoliväliin tultaessa ollut kymmenkunta eri omistajasukua.

Teivaalan kartanon päärakennus.

Konrad Beckerin lapsista Johan Wilhelm Becker jatkoi Teivaalan kartanon isäntänä. Hän ajoi yhdessä Pirkkalan kirkkoherra Gabriel Walleniuksen (s. 30.4.1762 Vesilahti ja k. 10.12.1809 Oripää) kanssa Ylöjärvelle oman kirkon rakennuttamista. Ruotsin kuningas Kustaa III lopulta allekirjoitti Peräkunnan kappeliseurakunnan perustamisasiakirjan vuonna 1779 eli samana vuonna, kun Tampereen kaupunki perustettiin Tammerkosken rantaan. Johan Wilhelm Beckerin aviopuoliso oli Charlotta Christina Becker (o.s. Roslig, s. 1737 Vesilahti ja k. 5.3.1790 Ylöjärvi). Heidän tyttärensä Margareta Lovisa Vidbom (o.s. Becker, s. 7.10.1762 Harju ja k. 12.4.1848 Ylöjärvi) solmi avioliiton Ylöjärven Keijärven Eerolan ratsutilan isännän, Nils Johan Vidbomin (s. 5.1.1755 Ylöjärvi ja k. 31.8.1828 Ylöjärvi) kanssa.

Eerolan tila Ylöjärven Keijärvellä.

Nils Vidbomin isoisän isä Bengt Nilsson toimi (1620-1685) Kirstin-vaimonsa kanssa itsenäisenä rusthollarina Tammerkoskella vuosina 1644-1657; Bengt oli nainut edelliset rusthollarin lesken. Hänen poikansa Nils Bengtsson Widbom (1660-1726 Eerola, Keijärvi) toimi kirjurina Ylöjärven Teivaalan kartanossa 1683 ja vuonna 1684 toimipaikaksi vaihtui Rahola. Nils Bengtsson toimi noin kymmenen vuoden veronkantokirjuriuransa jälkeen vuodesta 1696 Lorentz Creutzin Euran Kauttuan ruukinkirjurina ja tämän edustajana oikeudessa ennen Pirkkalan nimismiehen virkaansa vuodesta 1698.

Nils Bengtssonin poika, Nils Nilsson Widbom (s. 1694 ja k. 22.1.1751 Eerola, Keijärvi) syntyi Pirkkalassa. Hän toimi muutaman vuoden verovirkailijana Turun läänin ratsuväkirykmentissä, jossa hän joutui venäläisten vangiksi muutamaksi vuodeksi. Sen jälkeen hän oli veronkantaja Viipurin läänissä Suuren Pohjan Sodan aikana. Helmikuusta 1722 alkaen hän toimi väliaikaisena lääninkirjurina Ylä-Satakunnan läänissä. Hän hakeutui vuonna 1722 tukoksetta saman läänin ulosottomiehen virkaan, jota hän oli hoitanut väliaikaisesti edesmenneen Gustaf Holmdorffin jälkeen (virka kuitenkin siirtyi 22.6.1722 Västerbottenin eteläisen läänin irtisanotulle ulosottomiehelle Petter Gaddelle). Sen sijaan Nilsistä tuli saman läänin vakituinen ulosottomies 8.8.1722 Jacob Melleniuksen jälkeen, joka ei palannut virkaansa Ruotsiin pakenemisen jälkeen. Nils hakeutui jälleen tuloksetta Petter Gadden virkaan tämän kuoleman jälkeen 4.8.1724, mutta virka siirtyi Petter Gadden pojalle, Uumajan ja myöhemmin Porin tullimiehelle Jacob Gaddelle. Nils omisti vanhempiensa jälkeen Eerolan tilan Keijärvellä Harjussa vuosina 1722-1746 ja hän myös asui tilalla. Hän omisti myös Kangasalan Tursolan asevaraston, jonka hänen poikansa Nils ja Jonas perivät. Nils oli avioliitossa Brita Mennanderin (s. 25.1.1695 Turku ja k. 1.10.1780 Kangasala) kanssa.

Nils Widbomin poika, Bengt Nilsson Widbom (s. 15.2.1724 Eerola ja k. 19.10.1792 Eerola) toimi nimismiehenä, lautamiehenä sekä Ylöjärven Keijärven Eerolan ratsutilan isäntänä. Hänen aviopuolisonsa oli Hedvig Johansdotter Zitting (s. 1729 ja k. 1.1.1803 Eerola, Keijärvi). Heidän poikansa Nils Johan Bengtsson Widbom oli avioliitossa Teivaalan isännän Johan Wilhelm Beckerin tyttären Margareta Lovisan kanssa. Nyt Teivaalan kartanon isännyyttä jatkoikin Johan Wilhelm Beckerin veljenpoika, komissiomaanmittari Adolf Wilhelm Becker (s. 22.1.1759 Harju, Niemi ja k. 1.3.1823 Ylöjärvi), jonka aviopuoliso oli Sara Juliana Eklöf (s. 12.2.1761 Perniö ja k. 3.5.1822 Ylöjärvi).

Adolf Wilhelm Beckerin vanhemmat olivat Anders Konrad Becker ja Sara Lovisa Gadd (s. 31.7.1733 Kaarilan kartano ja k. 2.12.1811 Harju, Rahola). Adolf Wilhelm valmistui ylioppilaaksi Turussa vuonna 1778 ja hän suoritti maanmittarin tutkinnon vuonna 1780. Hän toimi Uudenmaan ja Hämeen läänien varamaanmittarina vuodesta 1785 ja komissiomaanmittarina vuodesta 1788. Hän sai ero tehtävästään terveydellisistä syistä, koska hän joutui venäläisen kapteenin sapeliniskun pahoinpitelemäksi vuonna 1809. Hän sai vuonna 1810 maanmittaustirehtöörin arvonimen. Adolf Wilhelm Becker omisti tiloja sekä Harjussa että Ylöjärvellä. Adolf ja Sara Beckerin perheeseen syntyi kahdeksan lasta. Lapsista vanhin, kapteeni Gabriel Wilhelm Julian Becker (s. 1.3.1795 Pohtola ja k. 11.7.1844 Kaarela, Helsingin pitäjä), oli viimeinen Teivaalan kartanon omistaja Becker-suvusta.

Kapteeni Gabriel Becker.

Ylöjärvellä syntyi kapteeni Gabriel Beckerin ja hänen aviopuolisolleen, Christina Reuterskjöldille sekä tytär että poika. Beckerit päättivät vuonna 1837 myydä Teivaalan kartanon Erik Anders Lilliebrunnille ja he muuttivat Helsingin pitäjään asumaan. Malminkartanon puustellissa asuessaan heille syntyi vielä poika, Evert Gustaf Waldemar Becker (s. 6.4.1840 Helsinki ja k. 22.2.1907 Rooma, Italia), josta tuli varmasti Beckerin-suvun kuuluisin jäsen ja joka elinaikaan vaikutti monilla mantereilla sekä taisteli useiden maiden armeijoiden riveissä. Lisäksi Waldemar Becker tunnettiin myös kirjailijanimellä”Ilmarinen”.

Christina Reuterskjöld.

Malminkartanon sotilasvirkatalon ensimmäinen asuttaja oli Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentin luutnantti Giert von Glan. Pohjois-Saksasta lähteny ja Ruotsissakin vaikuttanut von Glan-suvun Tenholan haaraan kuulunut Giert von Glan ennätti pitää Malminkartanoa pidempään kuin kukaan hänen seuraajistaan, kaikkiaan 16 vuoden ajan. Nykyinen Malminkartanon päärakennus on valmistunut vuonna 1796 renki- ja pakarituvaksi tuohi- ja turvekattoisena. Rakennusta laajennettiin 1830-luvulla samalla kun vanhempi päärakennus ilmeisesti purettiin ja peruskorjattiin 1890-luvulla. Kårbölen kylästä löytyy maininta ensi kerran vuodelta 1417 säilyneistä asiakirjoista. Kylässä tiedetään sijainneen 1540-luvulla viisi tilaa: Abrams, Husbacka, Tolfmans, Gamlas ja Malmgård. Malminkartanosta tuliin päätila, kun kuningas Juhana III antoi vuonna 1579 koko kylän sekä viereisen Hämeenkylän läänityksenä amiraali Bengt Söffringson Juusterille, joka samoin aateloitiin vuonna 1591 nimellä Gyllenlood. Kuningas Kaarle XI:n peruutettua yläaatelin edut tuli Malminkartanosta vuonna 1685 sotilasvirkatalo eli puustelli 125 vuoden ajaksi, sen jälkeen valtion vuokratila, vankisiirtola ja lopulta 1940-luvulla yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan opetustila. Koetilan hedelmäpuutarhassa oli parhaimmillaan 2 500 omenapuuta ja sen korkealuokkainen 70-päinen friisiläiskarja oli ainutlaatuinen koko maassa. Koetila siirrettiin vuonna 1980 Suitiaan. Yliopisto suunnitteli 1960-luvulla kampustensa hajauttamista keskustasta koko matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta haluttiin siirtää Malminkartanoon. Uuden Martinlaakson radan vuoksi kaupunki kuitenkin tarvitsi aluetta asuinrakentamiseen ja suunnitelmat näin muuttuivat täysin.

Waldemar Becker.

Gabriel Beckerin ja Christina Reuterskjöldin nuorin poika Waldemar Becker oli ainoastaan neljän vuoden ikäinen, kun hänen Gabriel-isänsä kuoli vuonna 1844. Sukunsa vanhoja perinteitä kunnioittaen Christina-äiti laittoi poikansa Haminan kadettikouluun, josta tämä valmistui parhailla arvosanoilla, käytöksestä huolimatta. Hän valmistui kadettikoulusta vuonna 1858 ja hänet nimitettiin vänrikiksi Suomen kaartiin. Oleskeltuaan sen jälkeen lyhyen aikaa Pietarissa Konstantin sotakoulussa solmien tärkeitä suhteita Venäjän hovin tärkeisiin henkilöihin. Sieltä Becker lähti Afrikkaan ja taisteli siellä espanjalaisten joukoissa Marokkoa vastaan. Pietariin palattua Becker pääsi palvelukseen Grodnon husaarirykmenttiin ja sieltä opiskelemaan Pietarin sota-akatemiaan. Pietarissa Becker tutustui vuonna 1862 avioliitossa olevaan upseerin vaimoon, jonka kanssa Becker lähti Suomen ja Ruotsin kautta New Yorkiin. Tämän vuoksi Becker julistettiin sotilaskarkuriksi. Yhdysvalloista Becker matkasi Meksikoon.

Maria Consepcion Adorno.

Tuohon aikaan Meksikossa oli sisällissota, johon Becker osallistui menestyksellä 1860-luvun alussa. Becker osallistui sisällissotaan Ranskan ja Espanjan tukeman Meksikon toisen keisarin Maksimillianin I (keisarina vuosina 1864-1867, s. 6.7.1834 Wien ja k. 19.6.1867 Queretaro) joukoissa Meksikon laillisen presidentin Benito Pablo Juárez Garcian (s. 21.3.1806 San Pablo Guelatao, Oaxaca ja k. 18.7.1872 México) johtamaa tasavaltalaisarmeijaa vastaan. Becker joutui kenraali Vicente Riva Palacion Guerrero (1832-1896) vangiksi sodan alkuvaiheessa, mutta hänet vaihdettiin sotavankeihin. Sodan loppuvaiheessa Becker joutui uudelleen vangiksi ja hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hänet kuitenkin armahdettiin. Hän pääsi palaamaan Eurooppaan noin viiden vuoden päästä Meksikoon saapumisesta. Meksikossa Becker tutustui Maria Consepcion Adorno (k. 14.11.1866) nimiseen kaunokaiseen. He solmivat avioliiton Meksikossa vuonna 1866 ja Becker kääntyi tuolloin myös katoliseen uskoon. Vain muutaman kuukauden avioliiton jälkeen Beckerin vaimo kuoli keuhkokuumeeseen. Eurooppaan palattuaan Becker liittyi paavi Pius IX:n ((alk.Giovanni Maria Mastai-Ferretti, s. 13.5.1792 ja k. 7.2.1878) henkivartiokaartiin Roomassa.

Paavi Pius IX.

Becker erosi paavin henkivartija tehtävistä puolen vuoden kuluttua ja hän lähti vuonna 1869 Kreikkaan kuningas Georgios I:n armeijaan taistelemaan kreikkalaisten puolella turkkilaisia vastaan. Kreikan armeijassa ollessaan Becker toimi Kreikan hallituksen neuvonantajana. Kreikan hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt Beckerin suunnitelmia ja siksi muutti Serbiaan, jossa hän toimi sotaministerin apuna Serbian armeijan uudistamisessa. Sieltä Becker palasi takaisin Pariisiin L’Estafette-lehden kansainvälisen politiikan asiantuntijaksi. Siellä hän alkoi lehtikirjoituksilla tukea Espanjan vanhollista puoluetta ja Don Carlosia (s. 30.3.1848 Laibach, Itävalta ja k. 18.7.1909 Varese, Italia).

Angela Calvocoressi-Comnene.

Waldemar Becker tapasi Balkanilla eräällä lehtimiesmatkalla toisen vaimonsa. Vuonna 1889 Becker vihittiin kreikkalaisen pankkiirinlesken Angela Calvocoressi-Comnenen (s. 24.10.1840 ja k. 22.3.1929) kanssa ja aviopari muutti nyt Napoliin asumaan. Becker oli taitava ja monipuolinen suurpolitiikan asiantuntija. Häntä pidettiin älykkäänä, kielitaitoisena ja viehättävänä seuramiehenä, mutta samalla hän oli vailla pitkäjänteisyyttä sekä tarvittavaa mukautumiskykyä. Waldemar Beck kuoli Italiassa vuonna 1907 ja hänen puolisonsa kuoli vuonna 1929. Molempien tuhkauurnat toimitettiin Suomeen. Heidän huomattavan näyttävä graniittipaasi sijaitsee Helsingin Hietaniemen hautausmaan katolisella puolella.

Beckerien hautapaasi Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

 Heikki Samuli "Sami" Suominen (27. osa)

Lauri Suominen muisteli isäänsä seuraavasti: ”Sami oli myös päällimmäisenä ratamestarina, kun me lapset Hulauksella ajoimme kesäisin kilpaa Tampereen ensimmäisellä, vai oliko se toisella, Peto-merkkisellä mopolla. Vesiurheilu aloitettiin ponttilaudasta kyhätyllä pienen oven muotoisella lainelaudalla paljon ennen kuin vesisuksia Suomeen tulikaan. Rakensimme myös Samin myötävaikutuksella kevyen kilpaveneen, jolla aikoinaan tehtiin Hulausjärven nopeusennätykset. Vanhan Seagullin ajoista vierähti kuitenkin toista vuosikymmentä ennen kuin saatiin sellainen moottorivene, joka veti Saminkin vesisuksilla pintaan.

Sami Suominen & helikopteri. 

Metsästys oli myös lähellä Samin sydäntä. Jo paljon ennen aseenkantoluvan saantia pääsimme mukaan sorsastamaan. Me pojat sauvoimme aamuvarhaisella venettä hiljaa kaislikossa, kun Sami usein veljensä Riston kanssa oli ampumavalmiina, toinen veneen keulassa ja toinen perässä. Erään sauvomisurakan päätteeksi sain luvan ampua. Sami pisti minut istumaan keskipenkille, jotta en kaatuisi rekyylin voimasta. Haulikon sojottaessa taivasta kohti laukaisin vahingossa molemmat piiput yhtä aikaa. Rekyyli oli niin voimakas, että sittenkin keikahdin selälleni veneen pohjalle.

Kova kalamies Sami oli niin kuin kuulemma isänsäkin. Minuun se kipinä ei niinkään tarttunut kuin Yrjöön ja Hannuun, jotka myös innostuivat Samin mukana lentämisestä. Ainoa harrastus, jota Sami ei haavoittumisesta jäykän nilkkansa takia voinut harrastaa oli slalom-hiihto.

Harrastukseksi on luettava sekin, että 13-14 ikävuoden jälkeen Sami järjesti meitä lapsia ystävinemme eri yhteyksissä ilta- ja viikonlopputöihin Amerplastiin. Kalvonpuhallusosaston extruder-miehen töillä aloitin, pussikoneenhoitajana jatkoin ja huipentuma oli ilman muuta karkkipussien painaminen pienellä Kleina-painokoneella. Vaikka kaikki asetukset oli tehty etukäteen, tunsi itsensä todella ammattimieheksi! Ja teimmepä me työn ohessa sitten millaisia trukkihurjasteluja tahansa oli Sami aina puolellamme.

Myöhemmin muistan Samin todenneen, kun jokin iso toimitus oli mennyt pieleen, että kyllä sitä vuotavallakin veneellä pääsee, kun oikein kovasti soutaa. Eli nopeasti kehittyvällä alalla kasvavassa yrityksessä virheet hautautuivat kovaan kasvuun. Tärkeämpää kuin murehtia vanhoja oli tehdä koko ajan uutta.”

Nuorin Marja ja Sami Suomisen lapsista, Riikka Nieminen, muisti Samia kaiholla: ”Minulla oli semmoinen iki-ihana harrastus, kuin ratsastus, ja olen varma, että isä rupesi harrastamaan sitä, jotta voisimme olla yhdessä. Hän rupesi ottamaan tunteja, putosikin, mutta hän nousi vaan ja kiipesi satulaan. Nyt kun Sami kuoli, niin kaikkein ikävimmältä tuntuu ettei ole, kenelle kertoo, miten menestyy eli se kuvaa sitä, että on ollut sellainen kuuntelija, jolle on voinut kertoa ja joka on näkynyt koko tässä meidän perhekasvatuksessa. Vaikkei sitä silloin nuorempana osannut arvostaa. Ja eihän nuori kaipaa muuta kuin kuuntelijaa – Samilla oli aikaa kuunnella.”

Suomisten toinen tytär, Satu Suominen-Troyer, summaa omia muistojaan: ”Kun maistan lapsuuttani, ei niitä seteleitä ollut kovin paljon jaettavana. Firma vei kaiken rahan, ja kesäisin minä pidin veljeni vanhoja vaatteita. Samilla oli myös periaate, että liikkuvuutta pitää saada, sen hän oli itse kokenut tärkeäksi. Vaikka minä oli tyttö, sain mopon jo 15-vuotiaana ja 12-vuotiaana me opettelimme jäällä sillä vanhalla Willyksellä. Samihan oli kamalan kova puhumaan ja opettamaan. Kun kansakoulussa piti opetella tuota kertotaulua, joka ei millään tahtonut mennä päähän – me asuimme Riikan kanssa samassa huoneessa ja meillä oli kerrossängyt – niin isä laittoi suuret taulut minun vuoteeni yläpuolelle, että mitä on 6 x 7 =. Ne olivat oikein A-3 kokoiset paperit, ja kyllä minä sitten ne unissanikin muistin. Se oli semmoinen kiva tapa opettaa. Ja toinen juttu, minähän olen ammatiltani biologi ja koska kemian yhtälöt olivat minulle kamalan vaikeita, niin Sami tuli avukseni Englannissa, hän tuli sinne joululomalle ja yhdessä me Samin kanssa tankkasimme näitä kaavoja, niin että ne pysyivät päässäni ainakin tenttien yli.

Viimeisen kerran näin isän isän Minnesotassa Stillwaterissa, josta olimme ostaneet talon, ja Sami oli siihen ihastunut. Hän kertoi sukutarinoitaan ja meillä oli mahdottoman hauskaa. Minä muistelin, miten olin nuorena lukenut hänelle runojani ja hän oli halunnut kuunnella niitä aina vain lisää. Minusta tuntuu, että se lähensi meitä, kun saattoi omia asioitaan siten purkaa ja voimme myöhemminkin avautua toisillemme.”

Diplomiekonomi Erkki Molander.

Diplomiekonomi Erkki Molander (s. 10.6.1928 Kuopio ja k. 18.3.2008 Helsinki) lausui Sami Suomisesta omin sanoin: ”Minä tunsin Samin sen verran hyvin, ettei hän sopinut kansanedustajan rooliin – se vaatii pitkäjänteisyyttä, ja Sami pursui ideoita, mikä edellyttää semmoista vissiä lyhytjänteisyyttä. Sami oli ja tuli kuin ukkosmyrsky, sitten sade lakkasi ja taas oli kirkasta. Eikä sillä verojutulla ollut mitään tekemistä sen putoamisen kanssa, Sami oli saanut eduskunnasta tarpeekseen. Samihan sanoi kerran, että mitä minä siellä teen, minähän tunnen ne kaikki, eli hän halusi tutustua ihmisiin, tehdä heihin vaikutuksen, pelata heidän kanssaan ja käyttää heidän suhteitaan hyväkseen. Kun hän tunsi kaikki, hän oli saanut mitä halusi. Mutta ainoa asia, jonka minä olen nähnyt käyvän hänen luonnolleen, oli se verojuttu. Sami totesi, että nyt vielä oli näytön paikka, ja hän näytti, loi kokonaisen konsernin ja lähti Teneriffalle.”

Marja ja Sami Suominen olivat todella mieltyneitä etelän aurinkoon. Talvilomansa he viettivät Teneriffalla. He asuivat ensin vuokralla, mutta hankkivat myöhemmin oman kodin saarelta. Koti sisustettiin pitäen silmällä sitä, että elämän ehtoopuoli siellä kuluisi mukavasti.

Joulukuussa 1984 Marja ja Sami Suominen muuttivat uuteen kotiinsa Playa de las Americasiin, Teneriffalle. Sukupolvenvaihdos oli kunnialla saatettu yrityksessä loppuun ja Amerplastin yhdeksän yksikköä oli jaettu kolmeen lohkoon, joita johtivat Yrjö Suominen, Lauri Suominen ja Aarno Lindström. Sami Suominen piti itsellään yrityksen hallituksen puheenjohtajan tehtävät.

Pankinjohtaja Pekka Terho.

Pankinjohtaja Pekka Terho muisti viimeisen Sami Suomisen tapaamisen Tampereella näin: ”Näin Samin ennen joulua tuossa Tuomikirkonkadulla Hämeenkadusta etelään parkkipaikalla, ja puristimme toistemme kättä. Minä ihmettelin, että mitä sinä tänne pimeään olet tullut, auringossahan nyt pitää olla ja Sami sanoi, että hänen piti tulla hieman järjestelemään asioita – vaikutti hieman väsyneeltä. Sanoin hänelle, että toivottavasti saat asiasi kuntoon ja toivottelimme hyvät joulut. Emme sen jälkeen tavanneet.”

Sami Suomisen sihteeri kertoi työnantajastaan: ”Hän oli tavattoman mukava esimies, ei moittinut oikeastaan koskaan, ei silloinkaan kun siihen olisi ollut aihetta. Ehkä hän siinä tilanteessa ymmärsi, että toinen oli jo tuskallisen tietoinen erheestään muutenkin – miksi sitä moitteilla pahentaa. Hyvin tehdystä työstä sai aina kiitoksen, ja joulun aikaan hän aina kiitti kuluneesta vuodesta ja toivoi hyvän yhteistyön jatkuvan seuraavanakin vuonna, pyhien jälkeen. Niin hän teki myös jouluaaton aattona 1985, jolloin näin hänet viimeisen kerran. Minulle jäi se vaikutelma, että Sami jollakin tavoin aavisti lähtönsä.

Silloin hänessä oli hyväntuulisen kuorensa alla jotain epätavallista kärttyisyyttä, olisiko ollut pienen ärtymyksen ja kiireen yhdistelmää. Hän vaikutti hiukan synkältä; se oli kovin outoa ja jäi ehkä sen vuoksi mieleen. Lähdin kotiin vähän ihmetellen tuollaista mielialaa, kun joulukin oli jo ovella. En tiedä, onko ajatukseni Samin aavistuksista oikea, onko meillä jälkeenjäävillä taipumus uskotella sellaista, yhdistellä asioita sillä tavoin, että siltä näytti?”

Vuoden 1985 viimeistä edellinen päivä oli maanantai, kun Marja ja Sami halusivat jo aamulla lähteä tennistä pelaamaan Teneriffalla. Samilla oli tapana ottaa pieniä torkkuja ennen varsinaista ylösnousua sängystä. Näiden torkkujen aikana hän saattoi vielä nähdä unia. Tuona aamuna hän torkahti vielä hetkeksi kaksi kertaa ja näki molemmilla kerroilla unta; ensimmäisessä unessa oli paljon ihmisiä ja Sami kysyikin unten välissä Marjalta: Miksi täällä on niin paljon ihmisiä? Toisessa unessa Sami kertoi Marjalle nähneensä itsenä siirtelemässä huoneessa viiden litran vesipulloa kahvasta ja äkkiä hän huomasi vesipullon olevan elävä. Se oli kuin suuri torakka, jolla oli pitkät jalat; se heitti jalat sivulleen ja myös kätensä. Samaan aikaan se oli koomillista, mutta myös kauhean epätoivoista ja surullista.

Sami Suominen valitteli vaimolleen sängyssä vielä kipeää olkapäätään, joka oli rasittunut tenniksen pelaamisesta. Marja koitti Sami hieman hieroa ja asetteli hänelle sängyn tyynyjä sopivampaan asentoon. Vielä aamupäivällä Sami Suominen kävi täyttämässä asunnon kaasupullot ja hän sen jälkeen haki Marjan ystävien luota, jonne Marja oli mennyt sillä välin, kun Sami täytti kaasupulloja. Hetken he istuivat yhdessä pöydän ääressä ja jakoivat ison appelsiinin ennen lähtöä. Sami lähti ensi ja Marja tuli muutaman askeleen miehensä perässä, mutta Marja kääntyi vielä vilkuttamaan ystävilleen. Sami tuli portista kadulle katsottuaan ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Auto tuli kuitenkin melko nopeaa vauhtia pihaväylää pitkin ja tätä Sami ei ennättänyt nähdä. Auto törmäsi Sami Suomiseen ja heitti hänet 18 metriä eteenpäin kadulle. Jalat ja kädet levisivät häneltä ja kadulla maatessa hänen suusta sekä nenästä tuli tuli paljon verta. Marja oli heti miehensä vieressä, mutta Sami ei enää reagoinut mihinkään puheeseen.

Ambulanssi saatiin paikalle muutamassa minuutissa, eikä lääkärinkään luokse ollut pitkä matka. Ambulanssissa lääkärin kanssa Marja tunsi, kuinka Samin syke katosi valtimosta; kaikki oli ohi kymmenessä minuutissa. Teho-osastolla vielä yritettiin Samia elvyttää, mutta lopulta mitään ei ollut enää tehtävissä. Samilta murtuivat molemmat jalat, takaraivo, niskaranka sekä rintalasta.

Sami Suominen siunattiin Tampereen Messukylän kirkossa ja kirkossa oli Samia saattamassa valtavasti ihmisiä. Sami Suomisen hautapaikka on Vatialan hautausmaalla, samaan hautaan myös laskettiin Marja Suomisen jäännöksen, kun hän kuoli 24.1.1997 syöpään. Vuonna 1988 joulun alla myös Suomisten nuorin tytär, Riikka Elisa Nieminen, kuoli auto-onnettomuudessa Janakkalassa. Marja ja Riikka olivat juuri tulossa Amerplastin kaupantekotilaisuudesta ja Marja Suominen ajoi autoa. Amerplast myytiin tuolloin Lassila-Tikanoja Oy:lle.