Italialainen säveltäjä Giuseppe Fortunino Francesco Verdin (s. 10.10.1813 Busseto, Parman herttuakunta ja k. 27.1.1901 Milano, Italian kuningaskunta) laajin oopperallinen teos, sielunmessu Requiem, on kirjoitettu edesmenneelle runoilija, näytelmäkirjailija ja kirjailija Alessandro Manzonin (s. 7.3.1785 Milano ja k. 22.5.1873 Milano) muistoksi. Teos valmistui huhtikuussa 1874 ja Requiem sai Milanossa ensi-iltansa 22.5.1874 eli tasan vuosi kirjailija Alessandro Manzonin kuoleman jälkeen. Alessandro Manzonia voisi italialaisena kirjailijana verrata saksalaiseen kirjallisuushahmo Johann Wolfgang von Goethen (s. 28.8.1749 Frankfurt am Main, Saksa ja k. 22.3.1832 Weimar, Saksa) saavutuksiin. Giuseppe Verdi ilmaisi halunsa säveltää Alessandro Manzonin muistoksi jotakin kirjeellä kustantajalleen.
Busseton lähellä Parman herttuakunnassa syntynyt Giuseppe Verdi on tunnettu italialainen romantiikan ajan oopperasäveltäjä. Giuseppe Verdin isä oli maatalon pitäjä ja pienen maatilan omistaja, Carlo Giuseppe Verdi. Perhe asui Po-joen (lat. Padus) laakson pienessä 4 000 asukkaan kylässä. Giuseppe-poika osoitti jo varhain musikaalista lahjakkuutta ja hän sai neljävuotiaasta lähtien opetusta musiikkiin; hänelle ostettiin soittimeksi spinetti. Yhdeksänvuotiaana Giuseppe toimi jo opettajansa tuuraajana urkurina kylänsä kirkossa.
Lähes koko aktiivisen säveltäjänuransa säveltäjä Giuseppe Verdi vietti oopperoidensa parissa. Ooppera Aidan joulukuun 1871 ensi-illan jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että Giuseppe Verdi olisi valmis 26 oopperansa säveltämisen jälkeen siirtymään eläkepäivien viettoon. Kirkkomusiikki ei jostain syystä ollut Verdiä paljonkaan kiinnostanut aikaisemmin; Giuseppe Verdiä ei yleisesti pidetty kovin uskonnollisena miehenä. Usein Verdin ooppedoiden synkät pappishahmot aiheuttivat syvää epäluuloa katolista kirkkoa sekä uskonnon julmia ja ankaria muotoja kohtaan.
Verdi ihaili koko aikuisikänsä italialaista kirjailija Alessandro Manzonia, jonka Verdi myös tapasi vuonna 1868. Giuseppe Verdi matkusti Pariisiin kesäkuussa, missä hän aloitti Requiemin sävellystyön ja muokkasi teoksen muodon. Teos sisälsi alunperin Rossinin sielunmessuun korjatun version Libera me -osan, jonka Verdi oli säveltänyt jo vuonna 1869. Säveltäjä Giuseppe Verdi sopi ensiesityspaikaksi Milanon San Marcon kirkon. San Marco kirkko mainitaan historiankirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1254; kirkon rakensivat aurustinolaiset goottilaistyyliin ja perimätiedon mukaan kirkko omistettiin Venetsian suojelijalle Pyhälle Markukselle sen jälkeen, kun kaupunki auttoi Venetsiaa 1100-luvulla käydyssä sodassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik Barbarosaa vastaan.
San Marcon kirkon urkurina toimi mm. säveltäjä ja urkuri Ruggier Trofeo (s. n. 1550 ja k. 19.9.1614). Requiemin ensi-ilta sai aikanaan valtaisan suosion ja teos esitettiin kolme päivää myöhemmin 25.5.1874 samojen solistien sekä säveltäjä Giuseppe Verdin johdolla oopperatalo La Scalassa – jonka Itävallan keisarinna Maria Theresia (s. 13.5.1717 Wien ja k. 29.11.1780 Wien) rakennutti vuosina 1776-1778 Milanoon - kolme kertaa uudestaan. Sielunmessun ensi-illassa säveltäjä Giuseppe Verdi johti teoksen itse ja solisteina lauloivat böömiläinen sopraano Teresa Stolz (synt. Tereza Stolzová, s. 2.6.1834 Kostelec nad Labem, Itävalta ja k. 23.8.1902 Milano), mezzosopraano Maria Waldmann (s. 19.11.1845 Wien ja k. 6.11.1920 Ferrara), tenori Giuseppe Capponi (s. 14.9.1832 Cantiano ja k. 6.8.1889 ja basso Ormondo Maini. Teos esitettiin sen jälkeen seitsemän kertaa Pariisin Opéra-Comiquessa, mutta teos esitettiin myös Venetsiassa.
Säveltäjä Giuseppe Verdi sävelsi sielunmessunsa seitsemään osaan. Verdi sijoitti teokseen voimakkaita rytmejä, yleviä melodioita sekä dramaattisia kontrasteja, aivan kuten monissa oopperoissaankin, ilmaistakseen libreton herättämiä voimakkaita tunteita. Sielunmessu lähtee käyntiin introlla, jossa vaimennettujen sellojen ja myöhemmin kaikkien jousien soittama hidas laskeva a-mollissa soiva motiivi kuullaan. Kuoro mutisee matalassa rekisterissä rukouksen iankaikkisesta levosta. Teoksen solistit kukin vuorollaan aloittavat Kyrien, jonka korostava teema kohoaa kromaattisesti laskevan basson ylle.
Dies irae alkaa ja kuvailee Viimeistä tuomiota jyrisevillä soinnuillaan, resoisella nousevalla fraasilla, edestakaisin horjuvalla valituslaululla, jättimäisillä bassorummun iskuilla. Jyrkillä puupuhaltimien asteikoilla, jousisoittimien tremoloilla, viulujen nousuilla ja trumpettien levittämillä nopeilla rytmisillä kuvioilla. Kauhistuttava sekä hyvin tunnistettava kohta toistuu useita kertoja sekä itse osassa että Libera me -osassa. Neljää orkesteritrumpettia täydentää lavan ulkopuolinen kvartetti, joka luo tuomion kutsun Tuba mirumissa. Liber scriptus on intohimoinen mezzosopraanosoolo. Rex tremendae vuorottelee majesteetillisen pisteellisen teeman matalille äänille laaja-alaisen fraasin salva me’n kanssa ja nousee kohti huippuaan.
Ingemisco on lyyrinen tenorisoolo, jossa on syvän rauhan hetki. Confutatis, arvokkuutta ja alistumista ilmentävä bassosoolo anoo Jumalan armoa. Dies iraen paluun jälkeen Lacrymosa päättää sekvenssin autiolla teemalla, jota toistetaan ja joka kerta orkestroidaan tuuheammin, mikä lopulta johtaa vaimeaan ja melankoliseen loppuun. Viimeinen aamen lauletaan kuitenkin G-duurissa, kuin ilmestyksen voimasta. Offertory -osan suorittaa solistien kvartetti.
Sanctus, sangen monimutkainen, kahdeksanääninen fuuga, jonka Verdi sävelsi kaksoiskuorolle, alkaa messinginkeltaisella fanfaarilla julistaen häntä, joka tulee Herran nimessä. Orkesteri soittaa vilkasta säestystä koko fuugan ajan. Pleni sunt coeli on rauhallinen versio fuugan aiheesta, joka soitetaan edelleen eloisilla jousisoittimilla. Agnus Deissä sopraano ja mezzosopraano laulavat pitkän teeman unisonossa oktaaveissa ilman säestystä. Osa koostuu tämän teeman pehmein värein harmonisoiduista variaatioista, joita tasapainottaa rauhallinen kolmen huilun kontrapunkti, jossa solistit ja kuoro vuorottelevat.
Teoksen osassa Lux aeterna mezzosopraano, tenori ja basso laulavat yksin, mezzosopraanon aloittaessa B-duurissa, joka hohtaa kuin kuvausa ikuisesta valosta. Siihen vastaa b-mollibasso fagottien, pasuunan ja tuuban kera. Osa päättyy seesteiseen ja toiveikkaaseen tunnelmaan.
Säveltäjä Giuseppe Verdin aiemmin Rossinin hautajaisiin säveltämän sielunmessun Libera me -osan sopraanosolistit on vuorovaikutuksessa kuoron kanssa rukouksessa ”Päästä minut, Herra, iankaikkisesta kuolemasta, kun tulet tuomitsemaan maailmaa tulella”. Sopraano lausuu ensin rukouksen, joka herättää kauhean kiireellisyyden tunnelman. Kuoro mumisee ja rukoilee pelastusta iankaikkiselta kuolemalta. Sopraano keskeyttää j muistelee Dies iraen musiikkia. Seuraavassa kappaleessa Tremens factus sopraano haukkoo henkeään ja laulaa henkeään pidättäviä fraaseja vaimennettujen jousisoitinten ja matajien huilujen tiheän rakenteen yli. Dies iraen soinnut alkavat soida ja kohta toistuu kokonaan. Sitten kuoro toistaa aivan alun Requiem aeternam ja soolosopraano liittyy hiljaa mukaan teokseen. Sopraano toistaa ensimmäisen Libera me -runon kutsuen kuoron soittamaan kiihkeää neliäänistä fuugaa, joka kuvaa maailman tuhoutumisesta tulesta tuhoisalla huipennuksellaan. Lopuksi sopraano mumisee kaksiosaisen Libra me -runon yhdellä matalalla, yhä pehmeämmällä sävyllä tulkittuna rukoukseksi niin elävien kuin kuolleidenkin puolesta.
Kun Giusieppe Verdin Requiem valmistui, naislaulajat eivät vielä saaneet esiintyä katolisen kirkon rituaaleissa, ei siis requiemmeissäkään. Säveltäjä Giuseppe Verdi alkoi kuitenkin alusta alkaen käyttää omissa teoksissaan naislaulajia. Avoimessa kirjeessään, jossa Verdi ehdotti Requiemin säveltämistä – hanke oli ensin suunnitteilla Rossinin monen säveltäjän tekemän requiemiksi -, että naiset osallistuisivat tämän musiikin esittämiseen. Giuseppe Verdi kirjoitti: ”Jos olisin Pyhän Isän – paavi Pius IX:n – suosiossa, pyytäisin häntä sallimaan – vaikka vain tämän kerran – että naiset osallistuvat tämän musiikin esittämiseen; mutta koska en ole, tämän päätöksen saaminen kuuluu joillekin muulle, joka on sopivampi.” Giuseppe Verdin Requiemissä kaksi neljästä solistista oli naisia ja kuorossa oli naisääniä. Tämä on saattanut hidastaa teoksen hyväksyntää Italiassa.
Ensi-illan jälkeen Verdin Requiemia kritisoitiin joidenkin toimesta liian oopperallisena uskonnolliseen aiheeseen nähden. Saksalainen kapellimestari, pianisti ja säveltäjä Hans Guido von Bülow (s. 8.1.1830 Dresden ja k. 12.2.1894 Kairo) nimitti teosta ”oopperaksi messukasukassa”. Teoksessa piisasi dramatiikkaa ja sukulaisuutta Giuseppe Verdin muihin oopperoihin useita tutunomaisia yksityiskohtia myöten, mutta Verdi itse teki eron oopperamaisen ilmaisun ja Requiemin välille ja hän sanoikin, että sellainen esitystapa, joka sopi teatteriin, ei sovi Requiemiin. Giuseppe Verdin Requiem ei ole varsinainen liturginen teos ja tätä teosta esitetään nykyisin ennen muuta konserttisaleissa.
Kapellimestari Dalia Stasevskan (s. 30.12.1984 Kiova, Ukraina) isä on ukrainalainen kuvataiteilija Andri Stasevskan äiti on suomalainen kuvataiteilija Maarit Blomqvist. Ensimmäiset elinvuotensa Dalia eli Viron Tallinnassa ja perhe muutti Dalian ollessa viisivuotias Suomeen. Helsingissä heidän perhe asui ensimmäisen vuoden ajan, mutta sen jälkeen perhe muutti Tampereelle. Dalia Stasevska opiskeli musiikkia Tampereen konservatoriossa. 13-vuotiaana Dalia innostui orkesterimusiikista.
Dalia Stasevska alkoi opiskella Sibelius-Akatemiassa päätähtäimenään orkesterimuusikon ura. Hän opiskeli ensin viulunsoittoa ja sitten alttovielunsoittoa. Nähtyään pianisti ja kapellimestari Eva Sofia Ollikaisen (s. 12.2.1982 Espoo) johtmassa kapellimestariluokalla Dalia Stasevska sai kipinän kapellimestarin tehtävistä. Hän hankkiutui kapellimestari Jorma Juhani Panulan (s. 10.8.1930 Kauhajoki) oppilaaksi Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun. Jorma Panulan jäätyä eläkkeelle Dalia Stasevska palasi takaisin Sibelius-Akatemiaan kapellimestari Leif Selim Segerstamin (s. 2.3.1944 Vaasa ja k. 9.10.2024 Helsinki) oppilaaksi. Dalia Stasevska suoritti kapellimestaridiplomin syksyllä 2012 parhain arvosanoin.
Dalia Stasevska on kapellimestarina johtanut mm. BBC:n sinfoniaorkesteria, Oslon filharmonista orkesteria, Tukholman kununkaallista filharmonista orkesteria, Ruotsin radion sinfoniaorkesteria, Orchestre National de Lyonia, Helsingin kaupunginorkesteria, Radion sinfoniaorkesteria, Trindheimin sinfoniaorkesteria, Strasbourgin filharmonista orkesteria, Tapiola Sinfoniettaa ja Sinfonia Lahtea. Kokkolan Oopperan ja Suomen Kansallisoopperan lisäksi Dalia Stasevska on johtanut Savonlinnan oopperajuhlilla Mozartin Requiemin ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla lukuisia oopperaproduktioita sekä vieraillut Den Norske Opera & Balletissa. Dalia Stasevska on toiminut kapellimestari Esa-Pekka Salosen, Los Angelesin filharmonikoiden ja Lontoon Philharmonia-orkesterin assistenttina. Vuosina 2014-2016 Stasevska toimi Orchestre de Paris’n ja kapellimestari Paavo Järven assistenttina. Vuosina 2010-2015 Dalia Stasevska toimi Kamarikesä-festivaalin taiteellisena johtajana.
Dalia Stasevska on BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailija. Hän aloitti tehtävässään kesällä 2019 ja johti orkesteria BBC:n Proms-konserttisarjassa. Vuonna 2020 Stasevska valittiin Sinfonia Lahden ylikapellimestariksi ja orkesterin Sibelius-festivaalin taiteelliseksi johtajaksi kolmevuotiselle kaudelle, joka kestää syksystä 2021 kevääseen 2024. Vuonna 2022 Stasevska sai Alfred Kordelinin säätiön jakaman 50 000 euron arvoisen tunnustuspalkinnon.
Sinfonia Lahti teki erittäin onnistuneen vierailukonsertin Tampere-talon suureen saliin perjantaina 23.5.2025 kello 19. Sinfonia Lahden vierailukonsertin mahdollisti Jane ja Aatos Erkon säätiön taloudellinen tuki. Orkesteri esitti Giuseppe Verdin Requiemin yhdessa Tampereen Oopperan kuoron kanssa, jonka oli loistavaan turnauskuntoon valmentanut kuorokapellimestri Heikki Liimola. Sielunmessun solisteina lauloivat Marjukka Tepponen (sopraano), Tuija Knihtilä (mezzosopraano), Peter Lodahl (tenori) ja Matti Turunen (basso). Orkesteri perustettiin vuonna 1950 jatkamaan vuonna 1910 toimintansa aloittanutta Lahden Musiikinystävien orkesterin perinteitä. Orkesterin ylikapellimestareina ovat toimineet Martti Similä (1951-1957), Urpo Pesonen (1959-1978), Jouko Saari (1978-1984), Ulf Söderblom (1985-1988), Osmo Vänskä (1988-2008), Jukka-Pekka Saraste (taiteellinen neuvonantaja 2008-2011), Okko Kamu (2011-2016) ja Dima Slobodeniouk (2016-2021).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti