Seitsemän veljeksen ensimmäisiä painoksia.

”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennen kuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heinää, ennen kuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilusten ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa eduista kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa, jonka karkeus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

 

Heidän isänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löydettiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. – Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsäotusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastaus kaikille hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuuntelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti eivät he kuulleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakin pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.”

Tässä talossa syntyi Nurmijärvellä Alexis Stenvall 10.10.1834.

Näinhän tunnemme Suomen kansalliskirjailija Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven pääteoksen – Seitsemän veljestä - lähtevän liikkeelle ja vievän imussaan. Teos näki päivänvalon vuonna 1870, kun se julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran voimakkaalla tuella, vaikka kirjailija ja suomen kielen professori August Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopiossa ja k. 20.11.1889 Helsingissä) oli kirjallista teosta raskaasti arvioinut omassa kritiikissään. Kansalliskirjailijamme taas näki päivänvalonsa 10.10.1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristiina Hambergin neljäntenä poikana; perheeseen syntyi vielä 13-vuotiaana nuorukaisena kuollut tytär, Agnes, vuonna 1838. Helsinkiin täytyi muuttaa koulun perässä 12-vuotiaana, mutta varojen niukkuus teki säännöllisen koulunkäynnin kirjailijallemme käytännössä mahdottomaksi ja koulusivistys oli katkolla vuonna 1852 hänen jättäessään koulun kolmanteen luokkaan. Yksityisesti hän kuitenkin jaksoi opiskella ja pääsi ylioppilaaksi syksyllä 1857.

Charlotta Lönnqvist.

 Siuntion Sjundbyn kartanon linna.

Vuodesta 1858 lähtien Stenvall vietti päiviään veljensä Juhani Stenvallin Siuntiosta vuokraamalla Purnuksen tilalla. Vuonna 1863 kirjailija Stenvall asettui Siuntiossa jahtivouti Kareliuksen mökkiin asumaan ja vieraili vakituisesti jo aiemmin tutustumansa Charlotta Lönnqvistin luona ruokailemassa. Pitokokki Lönnqvist (s. 4.2.1815 Siuntiossa) oli Uudenmaan rakuunarykmentissä palvelleen Jonas Lönnqvistin ja Maria Forsströmin toinen lapsi, mutta peri vanhemmiltaan – vanhempi veli katosi – Bruses-nimisen sotilastorpan Siuntiosta Sjundbyn kartanon mailta. Kesästä 1864 aina maaliskuuhun 1871 asti kirjailija Stenvall asui täällä Siuntiossa Lönnqvistin sotilastorpalla ja täällä hän loi myös keskeisen kirjallisen tuotantonsa. Hänen suosituin näytelmänsä, Nummisuutarit, julkaistiin vuonna 1865 ja kaikkiaan näytelmiä hän ennätti kirjoittaa viisitoista kappaletta. Laulun sanoiksikin hänet runonsa taipuivat, muistele vaikkapa sellaisia runoja kuin Sydämeni laulu, Onnelliset, Metsämiehen laulu, Keinu, Oravan laulu, Seitsemän miehen voima ja Mitä minä huolin.

 

Charlotta Lönnqvistin motivaatiota ottaa kirjailija Stenvall elätettäväkseen on arveltu joko täysin pyyteettömäksi tai toisen arvion mukaan Lönnqvist auttoi kirjailijaa Adlercreutzien toivomusten mukaisesti. Charlotta Lönnqvist sai toimeentulonsa järjestämällä pitokokinpalveluita häissä ja hautajaisissa Siuntiossa ja lähialueilla. Vakiasiakkaina hänellä olivat Sjundbyn kartanon Adlercreutzit sekä Raalan ja Espoon kartanot. Satunnaisia lisätuloja Lönnqvist sai myös sudenpyynnillä. Olivatpa kirjailijan ja hänen mesenaattinsa välit mitä hyvänsä, tunnusti kirjailija kuitenkin siltavouti Robert Kareliukselle Lönnqvistin olevan liian vanha vaimoihmiseksi. Varsinkin kovina nälkävuosina 1867-68 Lönnqvistin torpassa majoitettiin monia muitakin ankarien olojen uhreja ja osittain tämän vuoksi Lönnqvist ajautui itse taloudellisiin vaikeuksiin. Fanjunkarsin torppa oli jo menossa pakkohuutokauppaan, kun kirjailija Stenvall tuli Seitsemästä veljeksestä saamallaan 700 markan tekijäpalkkiolla pelastamaan mesenaattiaan. Lisäksi tarvittiin vielä velkaa, jota takasi professori Thiodolf Rein kirjailijamme pyynnöstä.

Kansalliskirjailijamme viimeinen asuinsija Tuusulan Syvälahdessa.

Tänne päättyi A. Stenvallin elämä 31.12.1872 klo 4 aamulla.

Pahasti alkoholisoitunut kirjailija Stenvall pääsi Lapinlahden mielisairaalaan hoitoon vuonna 1871, josta kotiutui veljensä Albertin luokse Tuusulan Syvälahden torppaan. Kesällä 1872 Charlotta Lönnqvist kävi häntä siellä viimeisen kerran katsomassa. Tässä vaatimattomassa mökissä kansalliskirjailijamme elämä päättyi 31.12.1872 klo 4 aamuyöllä 38 vuoden iässä. Kirjailija lepää Tuusulan hautausmaalla ja Charlotta Lönnqvist sai kirjailijan kuoltua J. V. Snellmanin pyynnöstä valtion eläkkeen itselleen. Lönnqvist kuoli Siuntiossa 27.4.1891 ja hänet on haudattu perheen sukuhautaan Siuntion kirkon hautausmaalle.

Kansalliskirjailijamme hautamuistomerkki Tuusulan hautausmaalla.

 

 

Reposaaren satamassa varsin usein vierailleet norjalaiset merimiehet olivat tämän kirkon pystyttämisessä avainasemassa. Kirkko valmistui Reposaareen vuonna 1876 Tukholmasta tulleiden piirustuksien mukaisesti, mutta kirkon suunnittelija ei ole kylläkään tiedossa. Vaikka kulkuyhteydet mantereen ja Reposaaren välillä olivat haasteelliset, 250 henkeä vetävä kirkko kuului kuitenkin Porin kaupunkiseurakuntaan. Kirkon pystyttämiseksi järjestettiin aikanaan myös rahankeräys. Kahdeksankulmainen kellotapuli ja kuusikulmainen kirkko muistuttavat tyyliltään norjalaisia tunturikirkkoja. Alusta asti kirkko oli melko vaatimaton lautarakennus, jota voitiin käyttää vain kesäaikoihin, mutta vuonna 1902 kirkko ehostettiin talvikäyttöiseen kuntoon. Vuosi 1906 toi mukanaan korjauksen, jossa kirkon saarnatuoli sijoitettiin alttarin yläpuolelta nykyiselle paikalleen. Alttaritaulun maalasi Felix Frang ja taulu aihe on "Jeesus herättää nukkuvat opetuslapset pettäjän lähestyessä Getsemanessa".

Seuraavan kerran tätä kirkkoa korjailtiin vuonna 1928, nyt kirkko sai lehterinsä ja maalauksen sisältä päin. Lennart Segerstråle sai tehtäväksi maalata kirkon kattoon neljä suurikokoista teosta: "Jumalan liitto Noan kanssa", "Jesus pelastaa uppoavan Pietarin", "Jeesus asettaa myrskyn" ja "Meri antaa ne kuolleet, jotka siinä ovat". Hän suunnitteli myös kirkon katto- ja seinävalaisimet sekä alttarikaiteen ja saarnatuolin koristekuviot. Kauppaneuvos Otto Werner Hacklin (s. 5.8.1880 Pori, Reposaari ja k. 5.11.1958 Cardiff, Iso Britannia) mahdollisti lahjoituksellaan kirkon urkujen hankinnan. Vuonna 1940 Kangasalan urkutehdas valmisti 11-äänikertaiset urut Reposaaren kirkkoon. Wäinö Aaltonen suunnitteli vuonna 1926 uponneen torpedovene S2:n muistomerkin kirkkopihalle. Vuonna 1956 valmistui pengertie mantereelta monien pienten saarien kautta Reposaareen.

Hacklin aloitti laivanhuolinta-alalla veljensä kanssa vuonna 1905 palattuaan Yhdysvalloista Suomeen ja laivanvarustajana ura alkoi vuonna 1915. Vuosina 1916-32 hänellä oli lähinnä kaljaaseja 13 kpl:ta liikennöimässä Itämerellä ja Englantiin asti. Suomesta vietiin etupäässä selluloosaa, puutavaraa ja paperia, ja paluulasteina tuotiin lähinnä kivihiiltä. Vuonna 1925 Hacklin osti konkurssipesältä vuonna 1916 perustetun Reposaaren Moottoritehdas Oy:n konepajan ja telakan, jossa alkuun korjailtiin varustaja Hacklinin omia aluksia. Myöhemmin vuosina 1946-1952 telakalla tehtiin proomuja Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Reposaaren Konepaja Oy:ksi muuttunut yhtiö työllisti parhaimmillaan 300 henkilöä ja laivoja rakennettiin vuoteen 1975 asti. Hacklinin yhtiö teki myös polttoaine- ja puutavarakauppaa, maatiekuljetuksia sekä lentorahtihuolintaa. Kauppaneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1931 ja vuodesta 1921 Hacklin toimi Porin  kaupunginvaltuuston jäsenenä. Vuosina 1926-58 Hacklin toimi Tanskan varakonsulina ja vuonna 1956 hän perusti Werner Hacklin säätiön, joka tukee apurahoilla kotimaisia kohteita. Kauppaneuvos Hacklin on haudattu Reposaaren hautausmaahan.

Entinen tehtaanisäntä Gustaf Tigerstedt anoi vuonna 1871 Turun ja Porin läänin kuvernööriltä lupaa perustaa höyrysahalaitosta Reposaaren kaakkoisrannalla oleville Alholman saarille, joihin hän oli jo solminut Porin kaupungin kanssa vuokrasopimuksen 50 vuodeksi vuoden 1872 alusta alkaen. 11.10.1871 kuvernöörinvirasto teki myönteisen päätöksen hankkeelle ja senaatti vahvisti päätöksen 1.3.1872. Tigerstedt ei ennättänyt alkaa sahahankkeen toteutusta, kun tukholmalainen tukkukauppias ja puutavaraliikkeen harjoittaja J. E. Francken huomasi myös Reposaaren oivan sijainnin puutavaran jalostus- ja vientitarkoituksiin. Reposaareen voitiin uittaa miltei koko vuoden puuta, koska sen satama jäätyi vain aniharvoin ja sahalta johti jo valmis rautatie Mäntyluotoon. Nyt alkoi kova vääntö sahan tulevaisuudesta ja 28.7.1872 Francken sai ostettua senaatin lupakirjan Tigerstedtilta. Tukkukauppias Francken perusti välittömästi Räfsö Ångsågs Aktiebolag-osakeyhtiön sahaustoimintaa varten. Yhtiön säännöt vahvistettiin 27.8.1872 ja uusi höyrysaha siirtyi tämän osakeyhtiön omistukseen 25.11.1873. Osake-enemmistö - 1 500 osakkeesta 1 407 - oli Francken omistuksessa ja pieni osuus oli mm. porilaisilla liikemiehillä, jotta yhtiö saatiin perustettua Suomeen. Alunperin saha oli kolmeraaminen ja muutostöiden yhteydessä sahasta tehtiin kuusiraaminen vuosina 1874-75, mutta tämän saha kohtaloksi koitui kuitenkin perusteellinen tulipalo 16.2.1901. Välittömästi palaneen sahan tilalle alkoi uuden pystytys ja uusi saha oli jo käytössä saman vuoden heinäkuussa.

Francken kauppahuoneen ansiosta Reposaaren sahayhtiöllä oli erinomaiset suhteet isoihin eurooppalaisiin ostajiin sekä kattava ja pitkäaikainen asiamiesverkosto olemassa. Pääkonttori sijaitsi Tukholmassa ja sieltä hoidettiin tuotteiden markkinointia. Sivukonttorit sijaitsivat Reposaaressa ja Tampereella. Sahayhtiön toimitusjohtajana oli vuoden 1917 loppuun asti Adam Haeggström toimipaikkanaan Reposaaren konttori. Tampereen konttorin johtaja oli Albert Håkanzon ja saattaa olla jopa mahdollista, että Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Lammi) - merkittävä liikemies, jonka omaisuudella perustettiin myöhemmin hänen nimeään kantava säätiö - tutustui Albertiin jo Tampereen vuosinaan. Sahayhtiön suuret ja arvokkaat metsävarat joka tapauksessa herättivät Alfred Kordelinin huomion; jo alkuvuosistaan lähtien yhtiö oli määrätietoisesti hankkinut metsäomaisuutta eri puolilta maatamme, mutta lähinnä kuitenkin Kokemäenjoen vesistöalueelta ja Keski-Suomesta. Metsäomaisuutta oli kertynyt noin 18 000 hehtaaria ja yhtiöllä oli 43 maatilaa hallussaan.

 

Sahayhtiö vuokrasi Porin kaupungilta vuonna 1911 Kappelinsaaren lautatarhakseen ja näin yhtiö Reposaaressa hallinnoi 70 hehtaari vesialueita ja 40 hehtaaria maata. Yhtiö omisti myös muitakin sahoja. Siuron aseman kupeessa sijainnut saha Kuloveden saarella oli peräisin vuodelta 1897, mutta tämä saha tuli tiensä päähän vuonna 1905. Merikarvialta sahayhtiö hankki Yläsahan kaksi- ja kolmiraamiset sahat J. W. Norrgårdilta vuonna 1908 laajoine metsävaroineen. Poomarkun kirkolla yhtiöllä oli myös yksiraaminen saha. Kordelin oli aikanaan ajautunut yhtiön kanssa tekemisiin myydessään Mommilan kartanon puutavaraa tälle yhtiölle. Sahayhtiön maatiloja hoiti Albert Engman, joka myöhemmin toimi myös yhtiön rahastonhoitajana. Tampereen konttorin johtaja Håkanzon järjesteli yhtiön puutavaran ostot, hakkuut, ajot ja uitot. Yhdessä W. Rosenlew & Co Oy:n ja A. Ahlström Oy:n kanssa Reposaaren saha olivat osakkaana Kokemäen Lauttausyhtiön osakkaana. Reposaaren saha oli myös osakkaan vuonna 1916 perustetussa Björneborgs Peppersbruk Ab:ssa, jonka osake-enemmistön omisti W. Rosenlew & Co Oy. Sahayhtiöllä oli 20.3.1916 perustettu sisaryhtiö, Räfsö Ångsågs Rederi Ab. Enimmillään Reposaaren saha työllisti noin 550 työntekijää ja toinen iso työnantaja Reposaaressa oli 1900-luvun alussa toimintansa aloittanut Reposaaren Konepaja. Nämä edellä mainitut yhtiöt saivat idyllisen kalastajakylän muuttumaan toimintansa ansiosta teollisuustaajamaksi.

 

Kordelin oli vuodesta 1916 alkaen omistanut Reposaaren sahayhtiöstä yhden osakkeen ja kun hän aloitti neuvottelut yhtiön ostamisesta, oli hän luvannut myös ottaa sahayhtiön Tampereen konttorin johtajan Albert Håkanzonin yhtiökumppanikseen viidenneksen osuudella pääomasta. Rahoitus oli tähän osakkuuteen tarkoitus hoitaa Alfred Kordelinin takaamilla lainoilla. Ruotsista katseltiin hermostuneena Suomen epävakaita oloja keväällä 1917 ja höyrysahan omistajat olivat jo valmiita luopumaan sahaustoiminnasta Suomessa. Alfred Kordelin jopa itse matkusti Tukholmaan neuvottelemaan Reposaaren sahayhtiön ostamisesta, mutta varsinaisena neuvottelijanaan hän käytti asianajajaa ja Suomen tulevaa presidenttiä, Risto Rytiä, Kordelinin monien liiketoimien luottomiestä.

Melkoinen onnenkantamoinen oli myös se tosiseikka, että myyjätaho lopulta hyväksyi kauppahinnan suorittamisen Suomen markkoina. 2.6.1917 Helsingissä kirjoitettiin alustava sopimus alle ja lopullinen kauppakirja allekirjoitettiin Helsingissä 6.6.1917 ja kauppahinnaksi sovittiin 20 miljoonaa markkaa (14,4 miljoonaa kruunua). Näin Kordelin sai ostettua Reposaaren sahayhtiön erittäin edullisin ehdoin, koska Suomen markan kurssi heikkeni erittäin nopeasti tuona aikana. Kordelin oli vielä neuvottelujen loppusuoralla epäröinyt kauppaa, mutta myyjä ja Risto Ryti painostivat häneltä nopeaa ratkaisua. Kaupassa Kordelinin omistukseen siirtyi 1 500 osakkeesta 996 osaketta ja sahayhtiön hallussa oli 500 osaketta sekä yksityisillä neljä osaketta. Alfred Kordelin ennätti omistaa Reposaaren sahayhtiön noin viisi kuukautta ennen yllättävää ja väkivaltaista kuolemaansa marraskuun 7. päivänä 1917, hieman ennen Suomen itsenäistymistä. Pesänselvitysmiehet myivät Reposaaren Höyrysaha Oy:n 8.7.1918 helsinkiläisille suurliikemiehille K. E. Kontrolle ja Juho Kuosmaselle kaikkiaan 30 753 000 markalla.

 J. H. Erkko

Juhana Heikki (Johan Henrik) Erkko syntyi Orimattilassa 16.1.1849 vanhempiensa Maria Kyöstilän ja Juhani Eerikinpoika Eerakkalan suureen lapsikatraaseen. Perhe eli maanviljelyllä Eerakkalan tilan synkissä ja niukoissa oloissa hyvin vaatimattomasti ja lasten koulunkäynti oli myös hyvin sattumanvaraista. Erkon veljessarjasta ponnahti tietoisuuteemme kuitenkin merkittäviä vaikuttajia maamme kulttuurielämään; J. H. Erkko runoilijana ja opettajana, Eero Erkko lehtimiehenä ja esim. Hilda, joka toimi myös kansankynttilänä eli opettajana. Lapsista nuorin, Elias tai Ruuto (Ruudi), oli lahjakkuus, joka kuitenkin kuoli sangen nuorena tuberkuloosiin. Perheen lapsista Kustaa jatkoi maanviljelijänä myöhemmin Kärkölän Vähä-Santialassa.

Varhaisnuoruutensa kesät vierähtivät Erkolla paimenessa ja sittemmin hänelle huonommin sopivissa ja liian raskaissa maatöissä. Oman kuvauksen mukaan hän oli ”taipuvainen haaveksimiseen ja, niin kuin senluontoiset lapset aina ovat, myöskin kömpelö.” Hän joutui työskennellessään rekionnettomuuteen, josta toipuminen vei pitkän tovin ja jätti kauaskantoiset jälkensä häneen. Vuonna 1866 Erkko lähti Orimattilasta Jyväskylän seminaariin mukanaan ”vähän kuivaa leipää, juustoa, voita, pieni säkillinen puurojauhoja, pari kynttilää ja 40 markkaa rahaa”.

 Erik August Hagfors.

Opiskelu Jyväskylän seminaarissa oli köyhää ja vaatimatonta aikaa, mutta onnekseen hän sai seminaarissa suomen kieltä ja piirustusta opettaneesta Edla Soldanista – Venny Soldan-Brofeldtin täti - innokkaan tukijan pyrkimyksissään. Edla Soldan antoi Erkolle paitsi taloudellista tukea, oli samalla myös Erkon runouden ensimmäisiä ymmärtäjiä ja ohjaajia. Juuri runous oli jo tuolloin Erkolle suuri innoituksen aihe. Suomen musiikinopetuksen ja kuorolaulun isä Erik August Hagfors (s. 28.9.1827 Inkoo ja k. 11.2.1913 Jyväskylä) vaikutti myös seminaarissa 30 vuoden ajan musiikinopettajana ja hän on säveltänyt ja sovittanut vanhoihin kansansävelmiin Erkon tekstejä, ensimmäiset teokset ovat jo vuodelta 1871. Hagforsin isä oli kanttori ja Erikistäkin tuli ensin lääketieteen ja kirurgian tohtori, ennen kuin omistautui kokonaan musiikille ensin opiskeltuaan Berliinissä ja Dresdenissä musiikinopetusta.

Samassa seminaarissa ovat oppia saaneet myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen, J. R. Danielson-Kalmari ja Jaakko Häkli. Jyväskylän seminaarista Erkko valmistui vuonna 1872 ja lähti ensitöikseen Johannekseen Rokkalan lasitehtaan kouluun opettamaan vuosiksi 1872-73. Vuonna 1874 Erkko siirtyi Viipuriin perustetun Adam Wilken-kansakouluun opettamaan ja koulun rehtoriksi paremman palkan turvin vuosiksi 1874 -1885, vaikka koulun kirjoissa hänet tunnettiin vuoteen 1892 asti. Adam Wilke – alkuperäiseltä nimeltään Aatu Kiiski – palveli ensin kauppias Hackmanilla puotiapulaisena ja puukhollarina eli kirjanpitäjänä. Wilke oli kirjailija ja valistusmies Jaakko Juteinin (s. 14.7.1781 ja k. 20.6.1855) ystävä ja yksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajista. Opettaja-aikoinaan J. H. Erkko eli vaatimatonta ”vanhanpojan” elämää. Viipurissa Erkon kotina oli Wilken koulun yhteydessä keittiö ja kamari, jotka olivat hyvinkin alkeellisesti kalustetut. Koulu muutettua Pantsarlahdenkadulle hän sai asunnokseen luokkahuoneen kyljestä piskuisen kamarin, jota kalustivat puusohva, räsymatot ja papereita pursuva työpöytä. Erkko touhusi Viipurissa suomalaisuusaatteen ja kielen puolesta innokkaasti ja perusti koulun yhteyteen kirjaston saaden tähän kirjastoon hankittua myös keskeiset suomenkieliset teokset.

 Vuoksi-lehti.

Runoista saatujen tulojen karttuessa alkoi Erkko myös uumoilla omasta kodista maaseudun rauhassa. Näin J. H. Erkko kirjoitti nuoremmalle veljelleen, Ruutolle, lokakuussa 1882: ”Olen aikonut erota nykyisestä elinkeinostani ja antautua kokonaan kirjalliselle työlle. Niin arveluttavalta kuin se voipikin näyttää, olen sen tepposen aikonut tehdä jo ensi keväänä. Jos yksinäisenä elän, kuten näyttää, ei ole välttämätöntä, että pysyn nykyisessä asemassani, jossa ei tulevaisuuteni ole yhtään paremmin tuettu kuin asuessani maalaismökissä ja eläessäni yksin aatteilleni.” Vaikka maalaiselämä kutsui Erkkoa puoleensa, oli hengenviljelyn sara hänelle huomattavasti läheisempi kuin varsinainen maanviljely. Onnekseen Erkko sai ostettua – taloudellisista vaikeuksista huolimatta – sopivasti Vuorimäen tilan Kurkijoelta alkuvuonna 1889. Tila toimisi turvapaikkana, jos ”kynä kuivuu ja leipä loppuu”, kuvasi hän tilanteen veli Eerolle kirjeitse. Erkko kaipasi selvästi itselleen perhettä ja se näkyy mm. hänen kirjeestään Ruuto-veljelle kesällä 1885: ”Olen kummasti rauhaton, en saa tilojani missään. Senvuoksi en pysty vakavaan työhönkään. Minä tiedän, mitä kaipaan, vaan en löydä sitä – kotia!” Ruuton jo kuoltua kolme vuotta myöhemmin Erkko kirjoitti: ”Tämä talvi tuntuu edessäni synkältä kuin kuolema ja minun kodittomuuteni tekee mieleni vielä synkemmäksi. Näin yksinkö minä vaellan hautaan asti?”

 Kauppias ja mesenaatti Juho Lallukka.

Henkilökohtaisen talouden haasteista piittaamatta J. H. Erkko otti leipätyöstään pitkiäkin virkavapaita 1880-luvulla ja käytti niitä mm. matkusteluun Euroopassa. 1880-luvun lopulla Erkko oli kihloissa berliiniläisen taidemaalari Berthe Gottschalkin kanssa ja tämän kihlauksen purkautuminen oli kova pala Erkolle. Wilken koulun lakkauttamiseen päättyi käytännössä myös Erkon opettajanura ja hän sai siitä vaatimattoman eläkkeen itselleen. 1890-luvulla hän toimi ensin nuorempana kunnallisneuvosmiehenä Käkisalmella, kunnes siirtyi Tampereelle viinakontrollööriksi eli polttimoiden ja vähittäiskaupan alkoholitarkastajaksi. Vuoksi-lehden avustavana kirjoittajana mm. Santeri Alkion, K. J. Ståhlbergin ja Jonas Castrénin kanssa. Ajan oloon Erkko pitkästyi virkamiehenä touhuamiseen, mutta kirjoittaminen kiehtoi aina vain enemmän. Viipurin aikaiset ystävät – Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja K. A. Castrén - olivat edesauttamassa Erkon keskittymistä kirjallisiin töihin takaamalla hänelle säännölliset tuet kuukausittain elämänsä loppuun asti. Asuinsijan etsiskely jatkui yhtä levottomana ja näinä aikoina Erkko viettikin aikaansa useaan otteeseen mm. Kustaa-veljen tilalla Kärkölän Vähä-Sattialassa. Lallukka, Häkli, J. H. Erkko ja J. A. Lyly – Viipurin Sanomien päätoimittaja – olivat kaikki tukemassa työväenliikettä kannattamalla yleistä äänioikeutta. Heitä ohjasi myös toimiin suomen sivistyksen ja kielen asia sekä raittiusaate, jota vastaan he rakensivat perustuslaillista rintamaa sortovuosien venäläispolitiikkaa vasten.

 Kauppias ja valtiopäivämies Jaakko Häkli.

Helsingistä Eero-veljeltään Erkko kyseli tammikuussa 1894: ”Ja sitten on minulla sisäinen tyydytys siitä, että elän todella omalle kutsumukselleni. Mutta mihin nyt neuvot minut asettamaan pääasemani ja kirjastoni? Etkö luulisi minun menestyvän H:ssä laitakaupungissa, 2 kammaria ja kyökki (jos vaimon ottaisin). Tai olisiko Hämeenlinna tai maaseutu edullisempi?” No, vaimon ottaminen takelteli varmasti ainakin osittain kirjailijan epätodellisten haaveiden vuoksi. Lopulta yksi neiti suostui Erkon kosintaan, vauraan juutalaispankkiirin tytär Jenny Mendelsohn, mutta sitten Erkko ei enää ollutkaan tytöstä kiinnostunut. J. H. Erkko keskittyikin tämän jälkeen oman kodin etsintään itselleen, mutta levottomuus vei hänet jälleen 1890-luvun loppuvuosiksi ulkomaille vaeltamaan. Sortokausi toi Erkon takaisin Suomeen kesäksi 1899. Kauppiaan ja hyvän ystävänsä,  Jaakko Häklin, kanssa Erkko teki vuonna 1900 matkan Palestiinaan asti ja elokuussa 1901 matkalta palattuaan löytyi mökki järven rannalta Tuusulasta, Tuomalan kylästä.   

 Erkkola Tuusulassa.

Syksyllä 1901 heti Tuusulaan tulonsa jälkeen Erkko alkoi suunnitella omaa taloa, vaikka Eero-veli suositteli tilan etsimistä lähiseudulta Erkon sisarusten yhteiseen tarpeeseen. Tämä hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Erkko oli näihin aikoihin ihastunut Klaavon talon tyttäreen Thyra Nyqvistiin, joka vielä kävi viimeistä luokkaa koulua Helsingissä. Kun Erkko Viipurissa poiketessaan ylpeänä näytti kihlattunsa kuvaa Lallukoille ja Jaakko Häklille, tokaisi Maria Lallukka: ”Liian nuorihan se on sinulle!” Ja niin taas kävi nytkin; Thyra palautti joulukuussa kihlat Erkolle takaisin.

Alkujaan Erkko etsi itselleen valmista taloa, mutta ystävät olivat hänen rakennushankettaan täysin tukemassa. Alina Häkli arveli: ”Kummallista kun et sinä onnistu löytämään itsellesi sopivata huvilata? Jos kerran ostat niin osta että siinä on maata puutarhaksi ja hyvä uimaranta. Saathan sinä rahoja täältä meiltä.” Viipurista Erkko sai merkittävästi apua hankkeeseen; Juho Lallukka auttoi kustannusarviossa sekä töiden organisoinnissa ja liikemiesystävät Häkli ja Lallukka antoivat säännöllisen kuukausitulon lisäksi Erkolle taloa varten lainaa, kumpikin 2 000 markkaa. Ilkka Pesonen, ystävä hänkin, lainasi ilmeisesti 1 000 markkaa. Hankkeen kokonaiskustannukset olivat kuitenkin jotakin muuta. Tuusulan taiteilijaystävät – Juhani Aho, Pekka Halonen, Eero Järnefelt – ja toimitusjohtaja K. A. Brander ja kustantaja Alvar Renqvist vetosivat taiteiden ystäviin, jotta saatiin myytyä lippuja Erkon Kansallisteatteriin kirjoittamaan Pohjolan häiden esitykseen korotetulla hinnalla, ja näistä kertyvillä tuotoilla kartutettiin Erkon rakennushanketta. Kansallisteatterin vihkiäisjuhlaan kirjoitetusta Pohjolan häät-näytelmästä Erkko sai myös rakentamiseen merkittävän palkkion.

Erkko siis osti ruukuntekijä Johan Grönroosilta alun perin Pekkalan talon maista Oksala-nimisen mäkituvan aivan Tuusulan Rantatien varresta, kolmesataa metriä järvestä. Vajaan puolen hehtaarin tontti on pienen matkan päässä Aleksis Kiven Syvälahden kuolinmökistä. Pekka Halosen taiteilija-ateljee lähistöllä valmistui samoihin aikoihin ja Erkko sai Halosen veljeksiltä (Pekka ja Antti) paljon apua oman kotinsa rakentamiseen. Haloset suunnittelivat Erkonkin talon, joka käytännössä on kuin pienennetty versio Halosenniemestä. Antti Halonen toimi hankkeen rakennusmestarina ja ainakin osittain myös samat työmiehet toimivat kummankin talon työmailla. Erkkola syntyi pikkumökin ympärille, kun kamarin ja keittiön jatkeena valmistui suuri pirtti. Joulukuussa 1901 oli työt edenneet jo toiseen kerrokseen ja koko talven Erkko asuikin rakennuksensa alakerrassa, kylläkin uupuneena ja sairaalloisena. Hirret Erkkolaan tulivat Konginkankaalta ja rakennustavaraa toimitti H. G. Brander. Puuseppä E. J. Sandberg teki Halosenniemen ja Erkkolan ikkunan- ja ovenkarmit. Talo on noin 300 m2 kokoinen käsittäen kahdeksan huonetta ja Erkkolan kummallakin puolella oli lasikuisti sekä yläkertaan valmistui luhtimainen, avoin parveke. Lattiat olivat käsittelemätöntä lautaa ja hirret piiluun lyöty sisältä. Pirttiä koristi ilmeisesti Pekka Halosen suunnittelema vihreä takka, jonka reunan syvennyksessä on pieni Runonlaulaja-veistos.

Hyvä ystävä ja mesenaatti sekä tukkukauppias Jaakko Häkli menehtyi keväällä 1902. Erkkolan ollessa vielä keskentekoinen lähti Erkko kesällä 1902 Sveitsiin, mistä syksyllä palasi jälleen Tuusulaan miettien: ”Siit’ asti kuin 22/9 astuin kotiin, on tämä keskentekoinen koti minun kaiken huoleni ja huomioni niellyt… Minusta tuntuu kuin ei oikealla runoilijaluonteella sittenkään pitäisi olla mitään kotihuolia – varsinkin, jollei niitä ole rakkaus keventämässä.” Tukijoilleen ja ystävilleen ehkä vähän yllätyksenäkin tuli, että Erkkolan valmistuttua yritti Erkko ilmeisesti useampaan kertaan myydä taloaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Näin runoilija Erkko taipui lopullisesti jäämään taloonsa ja teetti Erkkolaan vielä jotakin parannuksia, kuten lisäuunin Turun kaakelitehtaalta. Taloon tuotiin myös keväällä 1904 vesijohto ja vesi saatiin näin pumpattua alakerran keittiöstä suoraan yläkerran kylpyhuoneeseen. Terveydentilansa vuoksi – reumaattiset kivut ja katarri – Erkko jo tuossa vaiheessa vältti saunankäyttöä.

J. H. Erkko ennätti asua Erkkolassa hieman vajaa viisi vuotta. Keväällä 1903 Erkko tapasi Naantalin saaristossa nuoren ylioppilasneidon, Anni Nyyssösen, joka jäi Erkon viimeiseksi ihastukseksi suhteen kestäessä pari vuotta eli melkein Erkon kuolemaan asti. Syksyllä 1905 Erkko vielä kirjoitti Helsingin Kaiussa julkaistussa Luonnonmaassa kaipauksella Annistaan:

Suojakin honkapuinen

Kangasta kaunistaa,

Lattia elfenluinen

Askelta kaihoaa.

Täyttynee kun kerran kaiho, Kaksin kasvaa työstä laiho. –

Minä vain Anniani kaipaan.

Kun lokakuussa 1901 Kustaa-veli kuoli, jäi Erkolle hänen tyttärensä, Ainin (s. 1887), huoltajuus. Vähä-Sattialan tila myytiin huutokaupalla Erkkolan rakentamisen aikoihin ja Aini asusti setänsä luona Erkkolassa, jossa elämä soljui yleensä verkkaan ja hissukseen Erkon kirjoitustöiden vuoksi. Aini asui myös opiskellessaan Helsingissä Eero ja Maissi Erkon taloudessa, vaikka koki Maissin melko ankaraksi. Ainin kohtaloksi tuli ihastua itseään 16 vuotta iäkkäämpään metsähoitaja Michael Rafael Emil von Hartmaniin, ja suku ei pitänyt tämän metsänhoitajan epäilyttävästä maineesta. Kesällä 1905 Aini lähetettiin Tallinnaan saksalaiseen perheeseen kieltä oppimaan, mutta myös Hartmanin ulottumattomiin. Tyttö uhkasi menevänsä naimisiin, jos ei muuten niin tullessaan 21-vuotiaana täysi-ikäiseksi. Eeron perheen kanssa Aini kävi Erkkolassa ilmeisesti viimeisen kerran helmikuussa 1906. Hyvin pian setänsä kuoleman jälkeen Aini avioitui Hartmanin kanssa marraskuussa 1906 ja avioliitto oli lapseton päättyen Sodankylässä Hartmanin kuolemaan vuonna 1927. Mitään varsinaista erakkoelämää Erkkolassa ei kuitenkaan eletty, sillä perusluonteeltaan Erkko oli ihmisystävällinen ja viihtyi kyllä seurassakin. Erkkolassa vieraili mielellään hänen ystäviä, kuten Santeri Ivalo perheineen. Tuusulan taiteilijayhteisöstä ehkä kaikkein läheisimmät ystävät löytyivät hänen naapureistaan: Pekka Halonen ja Juhani Aho.

 J. H. Erkon hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Senaatti myönsi Erkolle keväällä 1905 2 200 markan eläkkeen jo aikaisemmin saadun 800 markan eläkkeen lisäksi elinajaksi. Keisari jätti tämän päätöksen kuitenkin huomiotta, jota kovasti ihmeteltiin. Eläkettä esitettiin toistamiseen hänelle syksyllä 1906, mutta Erkko sai sen vasta viikkoa ennen kuolemaansa. Santeri Ivalon perhe asui Erkkolassa Erkon luona helmikuusta huhtikuuhun vuonna 1906 ja samassa huhtikuussa Erkko sai halvauksen joutuen sairaalahoitoon Helsinkiin. Hän kuitenkin toipui vielä tästä koettelemuksesta, mutta elokuussa kunto laski jälleen huonommaksi. Erkko toimitettiin kurkkuleikkaukseen, jonka jälkeen hän ei enää toipunut. Viimeisestä muistikirjasta löytyy maininta: ”Jumala, sinä olet iskenyt pitkät kyntesi minuun.” Erkko kuoli Eiran sairaalassa 16.11.1906.

Hautajaiset järjestettiin 19.11.1906. Arkkua kantoivat Pekka Halonen, Juhani Aho, Eino Leino, Eero Erkko, Oskar Merikanto ja Juho Lallukka. Erkko laskettiin Hietaniemen hautausmaan uuden puolen multiin Helsingissä valtavan yleisöjoukon saattaessa taiteilija Erkkoa viimeisellä matkalla.  

Tämä UNESCONn maailmanperintökohteenakin tunnettu (vanha)kaupunki Itävallassa, Salzburg, tunnettiin jo roomalaisten valloituksen aikana Juvavum-nimellä ja sinne perustettiin vuonna 739 piispanistuin. Hohensalzburgin linnoitus rakentui Festungsbergin huipulle vuonna 1077 herttua Gebhardin toimesta. Linnaa on monasti laajennettu jälkeenpäin ja tänään 150 m leveä ja 250 m pitkä linna on yksi parhaiten säilyneistä ja suurimmista keskiaikaisista linnoista Euroopassa. Yliopistokaupunki Salzburg on ollut jo vuodesta 1620 lähtien, mutta ennen kaikkea tämä 150 000 asukkaan kaupunki tunnetaan varsinkin säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin (s. 27.1.1756 ja k. 5.12.1791 Wien) synnyinkaupunkina. Mozart kirjoitti ensimmäisen sävellyksensä neljävuotiaana, ensimmäisen sinfoniansa kahdeksanvuotiaana vuonna 1764 ja ensimmäisen oopperansa kaksitoistavuotiaana vuonna 1768. Mozartin synnyinkoti (Mozarts Geburtshaus) - nykyään siis museona - sijaitsee vanhassa kaupungissa osoitteessa Getreidegasse 9 (Viljakuja) ja säveltäjä asui tässä osoitteessa aina 17-vuotiaaksi asti. Tänään tämä kuja toimii hyvin vilkkaana ostoskatuna vanhassa kaupungissa. Kaupungissa toimii musiikkikorkeakoulu Mozarteum ja alemman korkeakouluntason tanssikoulu SEAD, Salzburg Experimental Academy of Dance.

Salzburgin kaupungin kulttuurielämä Alppien kupeessa vetää suuren joukon turisteja puoleensa vuosittain; kaupungilla onkin paljon tarjottavaa ihmisille, joita kiinnostaa esim. musiikki, ruoka, teatteri ja taiteet. Kaupunkia halkoo 225 km pitkä Salzach-joki, joka alkaa 2300 metrin korkeudessa Kitzbühelin Alpeilla ja yhtyy Innjokeen Heimingissa Burghausenin ja Braunau am Innin - Adolf Hitler syntyi tässä pienessä kaupungissa - välistä 344 metrin korkeudessa. Noin 70 kilometrin matkalla joki toimii myös Saksan ja Itävallan rajajokena. Tästä Itävallan neljänneksi isoimmasta kaupungista, Salzburgista, on matkaa 300 km pääkaupunki Wieniin ja 150 km Müncheniin. Vain muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta kohoaa 1972 metriä korkea Untersberg ja kaksi hieman pienempää vuorta, Mönchsberg ja Kapuzinerberg, sijaitsevat samoin kaupungissa.

 

Mikäli olet kiinnostunut barokin aikaisesta taiteesta, on Salzburgilla sinulle paljon tarjottavaa. Tutustumisen arvoisia kohteita ovat Mozartin museon lisäksi esim. Salzburgin katedraali - omistettu pyhimys Rupertille ja Mozart on myös kastettu täällä -, vuonna 1606 valmistunut Mirabellin palatsi geometrisine kukkaistutuksineen ja mytologiasta vaikutuksensa saaneine veistoksineen sekä vuosina 1614-1628 rakennettu tuomiokirkko. Kaupungissa on vuodesta 1920 lähtien järjestetty Salzburgin musiikkijuhlat vuosittain heinä-elokuun aikoihin, juhlilla voit kuunnella mm. tasokkaita oopperoita ja konsertteja.