Johannes Brahms oli pitemmän aikaa haaveillut lähtevänsä Wienin kaupunkiin; tätä lähtöajatusta ruokkivat Joseph Joachimin kuvaukset kaupungin konsertti-ilmapiiristä, jonka vertaista tuskin löytyy mistään muualta Euroopasta. Myös Clara Schumannin haltioituneet kertomukset kaupungin väestön musikaalisuudesta sekä orkestereiden ja teattereiden korkeasta tasosta olivat tehneet Johannes Brahmsiin merkittävän vaikutuksen. Brahms kirjoitti Leipzigissa vuonna 1853 tapaamalleen säveltäjä ja kapellimestari sekä henkilökohtaiselle ystävälleen, Julius Otto Grimmille (s. 6.3.1827 Pärnu ja k. 7.12.1903 Münster) vuonna 1860 seuraavasti: ”Minulla on kaikenlaisia ajatuksia ja tahtoisin lähteä liikkeelle – pitkin Reiniä, Dresdeniin, Pestiin, Wieniin, sanalla sanoen johonkin. Minähän olen nimittäin monessa katsonnassa nähnyt ja kuullut vasta vähän.”
Samoin
vuoteen 1860 ajoittuu mielenkiintoinen episodi Saksan
musiikkimaailmassa. Johannes Brahms ja Joseph Joachim laittoivat
liikkeelle kirjeen, joka oli suunnattu uussaksalaista koulukuntaa
vastaan – tarkemmin ottaen varsinkin Franz Lisztin musiikkia
vastaan. Brahmsin kirjoituksen työstäminen venähdytti hanketta
kuukausien mittaiseksi rupeamaksi, sillä kirjeen taakse piti saada
mittava otos säveltaiteilijoita ja kirjeen ajatus oli saavuttaa
ehdoton yksimielisyys siihen osallistuneiden kesken. Tämä sittemmin
huomattiin mahdottomaksi toteuttaa. Vaikka kirjeessä ei sanallakaan
mainittu Wagneria, Wagner luki kuitenkin itsensä ns. uussaksalaiseen
koulukuntaan ja kirjeen vuoksi loukkaantui tästä hirvittävästi
sekä purki katkeraa kiukkuaan hyökkäämällä kirjoituksissaan
Brahmsia vastaan.
Johannes Brahms (istumassa) ja Joseph Joachim.
Joseph
Joachim oli monien vuosien ajan ammatillisesti sekä ihmisenä hyvin
läheisessä suhteessa Franz Lisztin kanssa. Hänhän oli toiminut
Lisztin orkesterin konserttimestarina. Kuitenkin jo vuonna 1857
Joseph Joachim kirjoitti Lisztille kirjeen, jossa totesi seuraavasti:
”Olen täysin lukossa musiikkisi suhteen; se on vastoin kaikkea
sitä, mitä olen parhaan käsityskykyni mukaan imenyt itseeni
suurista mestareista pienestä pitäen… Mitenkä voisinkaan nyt
tuntea olevani samassa tarkoituksessa liitossa niiden kanssa, jotka
Sinun nimesi kilven suojassa… ovat ottaneet elämäntehtäväkseen…
Sinun teostesi levittämisen?” Musiikin intohimoisilta
harrastajilta ei myöskään ole varmasti jäänyt huomaamatta, että
aikanaan Ranskassa Camile Saint-Saëns,
César Franck, Fauré ja Massenet perustivat kansallisen
säveltäjäpiirin rintamaksi Wagnerin teoksia vastaan.
Syystä,
jota ei tiedetä eikä koskaan saatu tekijää selville, tämä
kirjehanke vuosi julkisuuteen ennen aikojaan. Berliner Echo julkaisi
konseptimuotoisen kirjeen, joka oli tarkoitettu vain musiikkilehtien
julkaistavaksi. Kirjeen alla ei ollut myöskään kahtakymmentä
nimeä – kuten oli ollut tarkoitus – vaan vain neljän nimet;
Johannes Brahmsin, Joseph Joachimin, Julius Otto Grimmin ja Bernhard
Stolzin. Vuodettu kirje julistaa: ”Allekirjoittaneet ovat
seuranneet jo pitkään erään tietyn puolueen puuhailua, jonka
äänenkannattajana toimii Brendelin toimittama Neue Zeitschrift für
Musik. Sanottu lehti levittää jatkuvasti sitä näkemystä, että
kaikki työhönsä vakavasti suhtautuvat muusikot muka yhtyvät sen
edustamaan suuntaukseen ja löytävät sanotus suuntauksen johtajien
sävellysten joukosta taiteellista arvoa sisältäviä teoksia ja
että erityisesti Pohjois-Saksassa olisi käyty taistelu tämän ns.
tulevaisuuden musiikin puolesta ja sitä vastaan ja nimenomaisesti
sen puolesta. Allekirjoittaneet pitävät velvollisuutenaan
protestoida tällaista tosiasioiden vääristelyä vastaan ja
haluavat omasta puolestaan julistaa ainakin, että he eivät hyväksy
Brendelin lehden edustamia mielipiteitä ja että he voivat
ainoastaan pahoitella ja tuomita ns. ”uussaksalaisen” koulukunnan
johtajien ja oppilaiden tuotteet, jotka osittain soveltavat
käytäntöön näitä periaatteita ja osittain pakottavat luomaan
uusia ja ennenkuulumattomia teorioita, jotka ovat musiikin sisimmän
olemuksen vastaisia.” Kirjeensä säikäyttämä Brahms ei tämän
koommin ottanut julkisesti kantaa ajankohtaisiin
kulttuuripoliittisiin asioihin. Tiedetään Brahmsin suhtautuneen
musiikkikritiikkiin alusta lähtien uteliaasti; hän luki kaiken,
mitä hänestä kerrottiin ja otti huomioon asialliset perustelut
silloinkin, kun oli itse eri mieltä asioista.
Ala-Reini
musiikkijuhlien aikoihin Kölnissä vuonna 1860 Johannes Brahms
tutustui kustantajansa Peter Joseph Simrockin nuorimpaan poikaan,
Fritz Simrockiin, ja heistä tuli ystävykset koko Brahmsin
loppuelämän ajaksi. Simrockin kustantamon ensimmäinen Brahmsin
teoksen julkaisu oli vuonna 1860 II Serenadi A-duuri op 16, jota
seurasi parin vuoden päästä jousikvartetto B-duuri ja joukko
lauluja.
Merkittävä
jouduttaja – ja asia, jota Brahms piti vielä pitkään
varsinaisena syynä perheettömyyteensä ja yksinelämiseensä –
oli hänen kotikaupunkinsa ”kohtelu”, kun Hampurin
Filharmonikoille haettiin johtajaa. Brahmsin omaan ystäväpiirin
lukeutunut musiikkipedagogi Johann Theodor Friedrich Avé-Lallemant
(s. 2.2.1806 Magdeburgissa ja k. 9.11.1890 Hampurissa) kuului
Hampurin Filharmonikkojen komiteaan ja hän oli usean vuoden ajan
seurannut Brahmsin varttumista ja kehittymistä suurella
mielenkiinnolla ja ymmärryksellä. Avé-Lallemant opiskeli yhdeksän
vuotiaasta laajasti musiikkia Greifswaldissa ja Lübeckissä, mutta
asettui sitten asumaan vuonna 1828 Hampuriin, jossa opetti musiikkia
vuoteen 1874 asti. Vuodesta 1838 Avé-Lallemant tuli mukaan kaupungin
Filharmonikkojen hallintoon ja vuonna 1841 hän oli organisoimassa
kolmansia Pohjois-Saksan Musiikkijuhlia Hampurissa. Vuonna 1847 hän
oli perustamassa Hampurin muusikkojen yhdistystä (Hamburger
Tonkünstlerverein). Brahms oli jopa päässyt tutustumaan hänen
vintillä sijainneeseen nuottivarastoon, josta oli kaksoiskappaleet
saanut omaan käyttöönsä. Tämä mainittu nuottikokoelma oli
perusta Brahmsin elinaikanaan keräämälle nuotti- ja
käsikirjoituskokoelmalle, jonka Brahms testamentissaan lahjoitti
sittemmin Wienin Musiikinystäväin seuralle vuonna 1897.
Johann Theodor Friedrich Avé-Lallemant.
Avé-Lallemantin
kautta Brahms sai tietää, että 34 vuotta Hampurin Filharmonikoita
johtanut ja 71-vuotias Grund oli lähiaikoina jäämässä eläkkeelle
ja Brahmsilla olisi hyvät mahdollisuudet tulla valituksi Grundin
työn seuraajaksi. Hän suositteli lämpimästi Brahmsille, ettei nyt
kannattanut oleskella Hampurissa, vaan musiikillisesti katsoen
tärkeämmässä kaupungissa kuten esim. Wienissä. Brahms yhtyi
tähän käsitykseen ja matkusti junalla suurin odotuksin Wieniin.
Pelattiinko näin Brahms pois Hampurista ja kaupungin
Filharmonikkojen tulevan johtajan nimityksestä? Ainakin tiedämme,
että Brahms ei koskaan saanut nimitystä kotikaupunkinsa
Filharmonikkojen johtoon ja se jätti elinikäisen jälkensä myös
Johannes Brahmsiin. Katsotaanpa, mitä hän Clara Schumannille
asiasta paljastaa kirjeessään 18.11.1862:
”Rakas,
Clara, tunnen tarvetta saattaa tietoosi oheisen (Avén) kirjeen. Se
on minulle paljon surullisempi tapaus kuin ehkä ajatteletkaan ja
saatat käsittää. Aivan kuten minä olen ylipäätään hieman
vanhanaikainen ihminen, niin olen sitä siinäkin suhteessa, etten
ole mikään kosmopoliitti, vaan olen sidoksissa kotikaupunkiini kuin
äitiini. Sinun tulee tietää, että Singakademie harkitsi jo tänä
syksynä vakavasti toisen kapellimestarin kiinnittämistä. Silloin
puhuttiin Deppestä ja minusta. Juuri ennen lähtöäni tänne
minulta kysyttiin yksityisesti, olisinko ehkä valmis. Nyt tulee tämä
vihamielinen ystävä ja sysää minut pois – varmaan lopullisesti.
Miten
harvoin meikäläiselle löytyykään pysyvä tyyssija, ja miten
mieluusti olisinkaan ottanut sen vastaan synnyinkaupungissani… Jos
en voinut tässä suhteessa toivoa, niin missä sitten? Missä voin
tehdä sen? Sinä olet kokenut sen miehesi kohdalla ja tiedät sen
muutenkin, että ne haluavat päästä meistä mieluiten kokonaan
eroon ja antaa meidän lentää yksinään tyhjässä maailmassa.
Silti sitä haluaisi olla sidoksissa johonkin ja hankkia kaiken sen,
mikä tekee elämän elämäksi, kun taas yksinäisyys tuntuu
ahdistavalta. Toiminta muiden ihmisten kanssa tiiviissä kontaktissa
ja perheonni – kenpä on niin vähän ihminen, ettei tuntisi sitä
kohtaan kaipuuta? … Tämä kirjeen sisältö ja sen olemassaolo on
tarkoitettu aivan meidän kesken eikä varsinkaan Avélle,
Stockhausenille ja vanhemmille.”
Avé-Lallemant
sai vielä kokea komitean päätöksen vuoksi voimakkaimman
vuodatuksen Joseph Joachimilta: ”Sinä tiedät, että arvostan
Stockhausenin kykyjä laulajana mitä suurimmassa määrin: hän on
varmaan paras muusikko jaulajien joukossa. Mutta minun rajoitetulla
musiikkitajullani ei voi käsittää, miten voidaan päätyä
konsertti-instituution johtajaa valittaessa Johanneksen ja hänen
välillä jälkimmäiseen! Nimen omaan ihmisenä, jonka varaan voi
rakentaa jotakin, Johannes on minun silmissäni lahjojensa ja
tahdonvoimansa puolesta erittäin korkealla. Ei ole mitään, mihin
hän ei voisi käydä käsiksi ja valloittaa vakavuutensa avulla!
Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin – ja jos Te kaikki olisitte
komiteassa ja orkesterissa suhtautuneet häneen luottamuksella ja
rakkaudella (kuten Sinä ystävänä ja yksityishenkilönä aina
teitkin) sen sijaan että epäilitte häntä ja otitte suosijan
ilmeen, hänen luonteestaan olisi hävinnyt kaikki jurous. Kun ottaa
huomioon, millaista lähes lapsenomaista liikuttavaa kiintymystä hän
tuntee Hampuria kohtaan, hänelle tuottaa ikuista katkeruutta, että
hänet on syrjäytetty (paljon vähäisemmän lahjakkuuden ja
persoonallisuuden vuoksi)… Tämän Johanneksen loukkauksen
taidehistoria tulee vielä muistamaan.”
Johannes
Brahms tuli vuonna 1862 Wieniin salaa paljastamatta suunnitelmiaan
kenellekään. Hän nautti saadessaan olla kaupungissa alkuun täysin
tuntemattomana ja rauhassa tutustui kaupunkiin. Taloudellisesti tämän
mahdollisti Brahmsin tekemät kustannussopimukset. Kaupunki ei tosin
ollut enää tietysti sama paikka, mitä se oli ollut Haydnin,
Mozartin ja Schubertin aikoihin. Monet historialliset paikat olivat
kadonneet, linnoituksia purettu tulevan Ringstrassen tieltä ja ahdas
keskikaupunki oli saanut väljyyttä ja uutta tyyliä. Brahmsilla
oli silti paljon katseltavaa kaupungissa, tuossa ”muusikoiden
pyhässä kaupungissa”. Julius Grimmille hän kirjoitti pian
Wieniin tultuaan: ”Niin se vain sujuu! Olen lähtenyt liikkeelle,
asun kymmenen askeleen päässä Praterista ja voin juoda viinini
samassa paikassa, missä Beethoven joi omansa.” Musikvereinhausista
ja Burgteatterista ei tuolloin ollut vielä houkuttelijaksi – kun
kumpaakaan ei tuolloin ollut – mutta uuden oopperatalon
perustuksien kaivaminen alkoi vuonna 1861.
Professori Josef Hellmesberger.
Brahms
ahmi kokemuksia ja vaikutteita Wienin kansainvälisestä ilmapiiristä
täysin siemauksin. Vaikka Brahms oli enemmän omissa oloissa
viihtyvä, hiljainen ja hillitty, hän sai paljon juuri muusikoista
ystäviä kaupungissa ja kutsuja muusikkopiireihin. Brahms esitteli
aivan uutena teoksena pianisti Julius Epsteinille (s. 7.8.1832 ja k.
3.3.1926) – kapellimestari Hans von Bülow piti Epsteinia kaupungin
parhaana ja etevimpänä pianistina – g-mollikvartettonsa. Epstein
kutsui heti viulistin ja Wienin konservatorion professori Josef
Hellmesbergerin (s. 3.11.1828 ja k. 24.10.1893) yhdessä tämän
kuuluisan kvartetin alttoviulistin ja sellistin kanssa kotiinsa
soittamaan kvarteton Brahmsin soittaessa piano-osuudet. Josef
Hellmesberger vaikuttui teoksesta heti niin, että otti sen seuraavan
kvartetti-illan ohjelmistoon.
Wienin
musiikkia rakastava yleisö otti Brahmsin lämpimästi vastaan;
toisessa konsertissaan 29.11.1862 hän soitti Josef Hellmesbergerin
orkesterin muusikoiden keralla A-duurikvartettonsa ja
Händel-muunnelmansa sekä Schumannin C-duurifantasian. Konsertti sai
yleisöltä erittäin innostuneen vastaanoton ja Brahmsin oli helppo
kirjoittaa vanhemmilleen Hampuriin: ”Minulla oli eilen iloinen
päivä. Konserttini meni kerrassaan erinomaisesti, paljon paremmin
kuin olin toivonutkaan. Sen jälkeen kuin kvartetto oli otettu
vastaan varsin hyväntahtoisesti, minä saavutin pianistina
erinomaisen suosion. Jokainen numero sai mitä runsaimmat
suosionosoitukset, ja luulisin, että salissa vallitsi todellinen
innostus… Soitin yhtä vapaasti kuin jos olisin ollut kotona
ystävien kesken, ja tämä yleisö on omiaan innoittamaan vallan eri
tavalla kuin meidän omamme. Tämä tarkkaavaisuus ja nämä
suosionosoitukset Teidän pitäisi nähdä ja kuulla.”
Brahmsin
mielenkiintoa Wienissä herätti erityisesti vanhojen musiikin
mestareiden elämänvaiheiden seuraaminen autenttisessa ilmapiirissä.
Säveltäjäkollegoistaan Brahms tapasi Wienissä ainakin Richard
Wagnerin. Tohtori Schubringille Brahms kirjoitti Wienistä:
”Erityisesti Schubertin kohdalla saa sen vaikutelman kuin hän
eläisi vielä. Täällä tapaa yhä lisää ihmisiä, jotka puhuvat
hänestä kuin hyvästä tuttavastaan, ja tutustuu uusiin teoksiin,
joiden olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan ja jotka ovat niin
koskemattomia, että niistä voisi pyyhkiä hiekan pois...”
Toukokuun
alusta vuonna 1863 Johannes Brahms matkasi ensin Hannoveriin
tutustuakseen Joseph Joachimin tuoreeseen Amalie-puolisoon, ja sieltä
hänen matkansa jatkui Hampuriin vanhempiaan ja sisaruksiaan
tapaamaan. 75-vuotias äiti oli jo tuossa vaiheessa vanhuuden
uuvuttama, mutta 57-vuotias isä sai uutta intoa kontrabasistin
virastaan Hampurin orkesterissa; tämän oli tehnyt mahdolliseksi
Julius Stockhausenin valinta orkesterin johtajaksi. Johannes Brahmsia
rassasi myös vanhempiensa varsinkin myöhemmällä iällä vallannut
epäsopu, joka sitten seuraavana vuonna johtikin vanhemmat erilleen
asumaan. Ahtaissa kotioloissa isä Jakob joutui harjoittelemaan
bassonsoittoa kellarissa, mikä oli hänelle kova paikka. Johannes
Brahms auttoi vuonna 1864 molempia vanhempiaan uusien asuntojen
etsinnässä. Elise-sisar muutti äidin kanssa samaan asuntoon ja
Johannes otti kontolleen sekä äitinsä että sisarensa elättämisen.
Tohtori
Josef Gänsbacher viestitti Wienistä kesällä 1863 Brahmsille, että
Johannes oli valittu Wienin Singakademien johtajaksi. Tämä kuoro
oli perutettu vuonna 1858, kun joukko ihmisiä oli eronnut
Gesellschaft der Musikfreunden kuorosta; nyt valitettavasti vielä
tämän kuoron johtajakin oli menehtynyt ja Brahms tuli valituksi
seuraajaksi yhden äänen turvin. Brahms otti toimen vastaan
mielellään ja viihtyi yhden kauden virassaan, jossa ensin
tarjottiin hänelle palkkaa 450 guldenia vuodessa, mutta palkka
nostettiin 600 guldeniin. Seuraavana keväänä Brahms tuli valituksi
kuoron johtoon yksimielisesti, mutta hän kieltäytyi kunniasta
kesäkuussa kirjoittamassaan kirjeessä. Taiteellisesti hän pärjäsi
kuoron johdossa erinomaisesti, mutta hän ei pitänyt itseään
hallintovirkamiehenä.
Vuonna
1862 Brahmsin muusa ja mielitietty Clara Schumann hankki pienen talon
Baden-Badenin läheltä, Lichtenthalin pienestä kylästä 17 000
markalla ystävättärensä Pauline Viardot'n yllytyksestä. Kesällä
1862 Brahms pystyi vain muutaman päivän ajan tutustumaan tähän
taloon, mutta vuonna 1864 Brahms sitten viettikin jo pitempään
aikaansa Claran talossa. Johannes Brahms ihastui niin tähän
paikkakuntaan, että vuodesta 1865 lähtien vuokrasi säännöllisesti
kahta huonetta leskirouva Luise Beckerin talosta pienellä kukkulalla
Lichtenthalin kylästä. Aikaisen aamukahvin jälkeen Brahms yleensä
lähti täällä metsään kävelylle ja miettimään musiikkiaan.
Metsästä tultuaan hän ryhtyi varsinaiseen sävellystyöhön, jota
kesti noin puoleen päivään asti. Iltapäivät hän vietti joko
läheisissä majataloissa tai Claran luona yhteisillä aterioilla.
Johannes Brahmsin äiti kuoli helmikuussa 1865 halvauskohtaukseen ja
Brahmsin isä avioitui 22.3.1866 uuden 41-vuotiaan vaimonsa,
leskirouva Karoline Schnackin kanssa, jonka mukana perheeseen tuli
kuusi lasta.
Kun
Robert Schumann oli kuollut, matkustivat Clara Schumann ja Johannes
Brahms yhdessä Sveitsiin vaeltamaan. Tuolloin parin rakkaus vielä
kukoisti ja Clara prässäsi kukkia Johannekselle säilöäkseen
onnellisuutensa. Melko pian kuitenkin Johannes muuttui vaitonaiseksi
ja teki päätöksen erota Clarasta; vaikuttiko heidän suurehko
ikäero päätökseen? Vai vaikuttiko päätökseen Claran
välinpitämätön suhtautuminen Robertin kuolemaan? Robertin
hautajaisia Bonnissa Clara seurasi kuin sivullisena hautausmaan
kappeliin kätkeytyneenä. Erotessaan Johanneksesta ja tätä
saattaessaan junalle Clara yllättäen huomasi olevansa todella yksin
ja kirjoitti tuolloin päiväkirjaansa: ”Oli kuin olisi tullut
kotiin hautajaisista”.
Clara
pystytti Berliiniin väliaikaiseksi tarkoitetun asunnon perheelleen.
Joulukuussa 1857 Clara tapasi Winterthurissa urkurina toimineen
vaatimattoman Theodor Kirchnerin, joka joi alkoholia, muistutti
ulkonäöltään Robertia, pelasi rahansa, sävelsikin – joskaan ei
niin taitavasti kuin Robert – ja joka eli mielikuvituksissaan
mieluusti ja oli raskaista peliveloistaan huolimatta säilyttänyt
huumorintajunsa. Kirchnerillä oli myös runsaasti kokemusta
rakkaudessa ja Clara otti hänet rakastajakseen, sillä hän tuli
yleensä kutsuttuna paikalle, kun Clara niin halusi. Johannes
Brahmsia taas hiersi se, että Clara Schumann tuntui soittavan
esiintymisissään paljon mieluummin Brahmsin sävellyksiä, kuin
Robert Schumannin; Johannes arveli tästä seuraavan ammattipiireissä
ikävyyksiä.
Marie Schumann.
Claran
ostaessa talonsa Lichtenthalista vuonna 1862 elettiin hänen ja
Theodor Kirchnerin lemmensuhteen kohokohtaa. Ulkoisesti askeettista
elämää elävä Clara kuvitteli koulivansa Theodoristaan sinfonia-
ja oopperasäveltäjän ja Clara matkusteli paljon sekä asui
rakastajansa luona monta kuukautta vuodessa. Kuitenkin vuoteen 1965
tultaessa Theodor jättikin 46-vuotiaan Claran ja avioitui nuoremman
naisen kanssa. Clara katkeroitui tästä kovin ja vihoissaan teki
tyttärensä Marien kanssa laajoja konserttimatkoja mm. Itävaltaan,
Belgiaan, Venäjälle ja Englantiin. Ulkomaalaiset hän koki nyt
”karkeina voitontavoittelijoina, ärsyttävinä ja röyhkeinä”,
siis omina vihollisinaan. Clara lihoi nyt kovasti ja hän tunsi
itsensä sairaaksi jatkuvasti; vatsa, maksa ja hermot aiheuttivat
huolta ja hän matkusti usean kerran vuodessa kalliisiin
parantoloihin apua kuitenkaan saamatta vaivoihinsa.
Vaikka
Johannes Brahms kirjoitti kirjeitä edelleen Claralle ja muutti
kesäaikaan hänen naapurustoonsa asumaan, alkoi Clara kuitenkin
kohdella myös Johannesta huonosti. Brahms sai enää harvemmin
kutsuja päivällisille Claran luokse ja Clara loukkaantui aivan
kaikesta, mitä Brahms sanoi. Brahms löystyi myös ajan oloon
itsekin omasta ulkonäöstään huolehtimaan; Johannes alkoi pian
harmaantua ja lihota, hän laiminlöi pukeutumistaan ja lopulta
kasvatti itselleen parran, josta hänet tunnetaan. Naisiin hän
suhtautui platonisesti. Claran merkitys intohimojen kohteena ja
musiikillisten asioiden suhteessa väheni, mutta Clara sai kuitenkin
näyttää kyntensä Johanneksen raha-asioiden hoitajana; rahaan
Johanneksen suhde oli melko välipitämätön, mutta Claralle tuntui
olevan iso asia, että hän sai myydä Johanneksen osakkeita ja
sijoittaa varoja jälleen tuottamaan hakien parempaa tuottoa.
Ludwig Schumann.
Clara
ei kovin paljoa omista lapsistaan huolehtinut eikä välittänyt, ja
ensimmäistä kertaa kaikki lapset olivat Claran ja Kirchnerin kanssa
yhdessä kesällä 1863 Lichtenthalissa; Clara Schumannin lapset
olivat Marie, Elise, Julia, Ludwig, Ferdinand, Eugenie ja Felix, joka
oli siis Johannes Brahmsin poika kun muut lapset olivat Robert
Schumannin lapsia. Kun kesäloma loppui, kaikki lapset taas
lähetettiin täysihoitoon; Ludwig Schumann (1848-1899) oli varttunut Siegissä papin
hoidossa ja kävi koulunsa Karlsruhessa. Koulun jälkeen hän siirtyi
jälleen uuteen perheeseen, näitä hoitoperheitä hänellä oli
useampia. Koulussa Ludwig teki kirjoitusvirheitä, myöhästeli, ei
keskittynyt oppitunneilla ja opettajat pitivät häntä uneksijana.
Clara ei koskaan käynyt poikaansa koulussa katsomassa. Ludwig piti
kuitenkin lukemisesta ja soitti viulua sekä sävelsi mielellään.
Clara katsoi kuitenkin, että pojan oli ”lähdettävä käytännön
elämään tai hän olisi mennyttä miestä”. Näin poika sai tyytyä
kirjakauppiaan oppiin ja myöhemmin musiikkikustantajan oppiin. 20-vuotiaasta
asti Ludwig vietti aikaansa mielisairaalassa Colditzissa.
Elise Schumann.
Elise
Schumann (1843-1928) lähti pianonsoitonopettajaksi Frankfurtiin, ja häntä Clara
varoitti sekaantumasta miehiin.
Vuonna
1877 Elise avioitui liikemies Louis Sommerhoffin kanssa ja he asuivat
jonkin aikaa Amerikassa, kunnes palasivat Frankfurtiin.
Julie Schumann sairasti tuberkuloosia.
Tuberkuloosin heikentämä Julia
Schumann (1845-1872) avioitui lopulta italialaisen leskimiehen ja aristokraatin, kahden
lapsen isän ja vanhemman katolisen miehen kanssa vuonna 1868, mutta
kuoli nuorena kolmannen lapsensa raskauteen Torinossa 10.11.1872.
Ferdinand Schumann.
Vuonna 1870 Claran pojista ainoa asekuntoinen, Ferdinand Schumann (1849-1891) sai kutsun
sotaan Ranskaan vastaan. Ferdinand avioitui elokuussa 1873 Antonie
Deutsch-nimisen varattoman naisen kanssa ja tästä Clara hermostui,
sillä häneltä ei oltu kysytty lupaa avioliittoon. Clara rikkoi
välit poikaansa ja miniäänsä, vaikka Antonie yritti useaan
otteeseen rakentaa yhteyttä Claraan. Pitkäaikaisesta työstään
Ferdinand sai potkut, eikä enää pystynyt elättämään kuutta
lastaan. Morfiinin käyttäjäksi ajautuneen poikansa Clara järjesti
kuitenkin vielä vieroitushoitoon. Ferdinand masentui vaikeasti tästä
kaikesta kokemuksesta ja lopulta kuoli 42-vuotiaana kesäkuussa 1891
sisäelinten halvaantumiseen. Vain yksi Ferdinandin lapsista palasi
Claran luokse Frankfurtiin asumaan useaksi vuodeksi isoäitinsä
kanssa.
Eugenie ja Felix Schumann.
Eugenie
Schumann (1851-1938) pääsi lopettamaan vuonna 1867 koulunsa ja hänenkin lohtunaan oli
säveltäminen, jota hänelle ei oltu kyllä opetettu. Hän oli
opiskellut ainoastaan pianonsoittoa ja jälleen Clara tyrmäsi tytön
kyvyt riittämättöminä luovaan säveltämiseen. Vuonna 1878 Claran
voimat ovat siinä määrin huvenneet, että hän päättää jättää
konsertoinnin keskittyen opettamiseen Hochin konservatoriossa
Frankfurtissa. Tyttäret Marie ja Eugenie muuttavat äitinsä ja
Marie Fillungerin kanssa suureen asuntoon Myliusstrasselle.
Asuttuaan
kaksikymmentä vuotta äitinsä ja sisarensa kanssa Eugenia muutti
vuonna 1891 Englantiin opettamaan pianonsoittoa. Vuonna 1925 Eugenia
julkaisi muistelmateoksensa ja vuonna 1931 hän julkaisi kirjan
isästään, Robert Schumannista.
Claran entinen piano-oppilas Marie Fromm kuvaa näin
Claran opetusta, josta herkemmät oppilaat masentuivat ja kadottivat
musiikinilonsa ja toisinaan jopa elämänilonsa: ”Kaikki oli
väärin, käsivarret olivat liian jäykät, kosketus epätasaista,
ääni ei ollut tarpeeksi laulavaa. Claralla, rautaisella mestarilla
oli tuomarin pedagoginen charmi: pianon ääressä istui syytetty,
hänen rinnallaan Clara ja oikealla ja vasemmalla puolella jäsenet
Marie ja Eugenie ja salissa pelokas ja samalla vahingoniloinen
oppilastoverilauma. Kun oli ollut kuukauden Claran opissa, ei
toivonut mitään sen hartaammin kuin kuolemaa.”
Felix Schumann oli Johannes Brahmsin ja Clara Schumannin poika.
Johannes
Brahmsin ja Claran Felix (1854-1879) poika suoritti ylioppilastutkintonsa ja
opiskeli Heidelbergissa oikeustiedettä, mutta oikeustiede
osoittautuu hänelle liian kuivaksi pian. Felix liittyi sitten
oppilasorkesteriin ja sairastamastaan tuberkuloosista huolimatta
opettelee ratsastuksen sekä lukee lordi Byronia ja Heinea. Keväällä
1876 Felix jättää Heidelbergin ja siirtyi opiskelemaan kieliä
Zürichiin. Felix aikoi runoilijaksi, sillä hän halusi kirjoittaa
pelostaan kuolla tuberkuloosiin. Clara vastusti jyrkästi poikansa
tuotannon julkaisua. Lopulta Felix antaa Claralle periksi ja
matkustaa lämpimään Palermoon, josta kirjoitti zürichiläiselle
ystävälleen: ”Tuntemusteni ja elinvoimieni lämpömittari näyttää
tavallisesti nollaa… Olemassaoloni on niin vähän kadehtimisen
arvoista, että siitä puhuessani tarkoitukseni voi olla ainoastaan
se, että siihen vertaamalla teen teidän elämänne teille
siedettävämmäksi.” Syyskuussa 1878 saa kuulla elonpäivänsä
käyneen vähiin ja ilmestyi äitinsä asunnon oven taakse kahteen
kainalosauvaansa nojaten. Clara kuitenkin ilmoitti hänelle, ettei
asunnossa ollut hänelle tilaa ja toimitti hänet parantolaan. Vasta
hieman ennen kuolemaansa Felix sai luvan asettua Claran asuntoon,
jossa menehtyi tuberkuloosiin 16.2.1879. Seuraavana päivänä Clara
kirjoitti Johannes Brahmsille: ”Felixillä oli kyllä kykyjä
moneen mutta ei varsinaisia lahjoja mihinkään.” Kun Johannes
Brahms sai kuolinsanoman, hän matkusti välittömästi Frankfurtiin
lohduttamaan Claraa. Viikkokausien oleskelusta huolimatta Clara ei
halunnut keskustella Felixistä Brahmsin kanssa, vain riidellä
Schumannin kokoomajulkaisun ikuisuusaiheesta; aiheesta heillä oli
erimielisyyksiä jo pidemmän aikaa, lähinnä Robertin käyttämistä
tempomerkinnöistä.
Johannes
Brahms seurasi kiusaantuneena Clara Schumannin kasvatusmenetelmiä ja
yritti välillä muistuttaa Claraa äidin velvollisuuksista lapsiaan
kohtaan. Toukokuussa 1880 paljastettiin Bonnin vanhalla hautausmaalla
Donndorfin tekemä Schubertin muistomerkki ja nyt oli Clarakin
paikalla eturivissä. Viime vuotensa Clara istui pyörätuolissa ja
hänen sormensa kieltäytyivät tekemästä yhteistyötä hänen
kanssa vuonna 1894. Brahms kävi enää hyvin harvoin Claraa
katsomassa. Clara kuuli – samoin kuin aikanaan oma miehensä –
enkeleiden ja paholaisten ääniä, hän kieltäytyi syömästä ja
laihtui kovasti sekä pyysi lapsenlapsiaan soittamaan Robert
Schumannin teoksia pianolla. Maaliskuussa 1896 Clara sai
halvauskohtauksen ja alkoi puhua sekavia. 20.5.1896 Clara kuoli 76
vuoden iässä ja hänet haudattiin neljä päivää myöhemmin
miehensä viereen Bonnin vanhalle hautausmaalle. Brahms oli 14.5.1896
matkustanut Ischliin ja Wienistä lähetetty suruviesti Clarasta
tavoitti hänet liian myöhään, jotta hän olisi ennättänyt hyvin
hautajaisiin. Brahms teki kuitenkin neljäkymmentä tuntia kestäneen
rasittavan matkan saapuen Bonnin hautausmaalle juuri, jotta sai
heitettyä pari kourallista maata arkun päälle.
Hautajaisten
jälkeen reiniläiset ystävät toivat Brahmsin Hagerhofiin Bonnin
lähelle muistelemaan ja musisoimaan läheisten ystävien ja
loistavien muusikoiden keralla musiikkia, joka liittyi Robert ja
Clara Schumanniin. Brahmsin mieli oli kuitenkin maassa ja hän oli
henkisesti ja ruumiillisesti hyvin uupunut. Kesken tilaisuutta Brahms
nousi seisomaan ja lausui: ”Äsh, kaikkihan on turhaa tässä
maailmassa. Ainoa ihminen, jota minä todella rakastin, minä
hautasin tänään. Hyvää yötä, hyvät naiset ja herrat!”
Robert ja Clara Schumannin hautapaikka Bonnissa.
Bonnista
Johannes Brahms palasi taas Ischiliin, mutta hän ei palannut enää
samana miehenä; hän tunsi vointinsa huonommaksi ja huonommaksi.
Parissa viikossa Brahmsin kasvojen väri muuttui ja silmien
valkuaiset tulivat keltaisiksi. Richard Heubergerin kehotuksesta
Brahms meni lääkäriin silmin nähden järkyttyneenä. Hän oli
pitänyt sairauksia koko ikänsä hävettävinä asioina; jopa omaa
likinäköään hän peitteli, eikä julkisesti pitänyt silmälaseja.
Heubergerille hän paljasti: ”Minä en ole mikään luulotautinen
enkä tarkkaile itseäni lainkaan. Yksikään ihminen ei ole sanonut
minulle, että minä olen muuttunut. Kiitän Teitä sydämellisesti.
Tehän tiedätte, että minä en voi sietää lääkäreitä, mutta
jos tämä on jotain vakavaa, niin täytyyhän siitä pitää huoli.
Mutta harmillista tämä on… pari vuotta olisi ollut vielä ehkä
elettävänä… ja sitten täytyy lähteä lääkärille!”
Erilaiset
spesialistit saivat nyt hoitaa Brahmsia ja kaikki olivat yksimielisiä
sairaudesta; vaiva oli sama, joka oli vienyt hänen isänsäkin
hautaan eli maksasyöpä. Brahmsille määrättiin alkuun hoidoksi
Karlsbadin vettä ja syksyllä voinnin heikentämä säveltäjä
lähetettiin Karlsbadiin. Täällä hänen ystävänsä yrittivät
tehdä hänen elostaan mahdollisimman siedettävää. Edelleen Brahms
koetti salata sairautensa tarkoin, mutta hän laihtui ja kasvojen
väri muuttui selkeästi sekä hänen kävelynsä vaikeutui hieman
myöhemmin. Huumoriaan hän ei menettänyt, sillä hän selvensi
sairauden muuttaneen hänen kävelynsä ”pyörökaarityylistä
suippokaarityyliksi”. Lääkäreitä hän ohjeisti olla kertomatta
hänelle mistään epämiellyttävästä ja itse hän puhui
sairaudestaan ”pienenä, porvarillisena keltatautina”.
Elämänsä
viimeiset kuukaudet Brahms sai viettää Wienissä hyvien ystävien
keskellä. Häntä vietiin tarvittaessa Prateriin, kutsuttiin
aterioille niin kauan kuin ruoka maistui hänelle ja kuljetettiin
aina mihin hän halusi. Brahms pääsi viimeisen kerran Wienin
Filharmonikoiden konserttiin 7.3.1897. Hans Richter johti tässä
konsertissa hänen neljännen sinfoniansa ja säveltäjä Brahms
seurasi konsertin johtokunnan aition takaosasta. Konserttiyleisö
antoi konsertin jälkeen valtaisat suosionosoitukset mestarille, joka
joutui nousemaan aitiossa seisomaan ja näyttäytymään yleisölle.
Brahms oli silloin jo pelottava näky ja pysyi vain vaivoin pystyssä.
Johannes Brahmsin hauta Wienissä.
Tohtori
Fellingerin perhe oli sopinut Brahmsin lääkärin, tohtori Robert
Brauerin kanssa käytännöstä, että Brahms otettaisiin heidän
hoitoon sitten kun säveltäjä olisi jo vuodepotilas. Brauer
joutuikin pian ilmoittamaan, että Johannes Brahms ei olisi enää
siirtokunnossa. Näin Johannes Brahms kuoli omassa asunnossaan
Karlsgasse 4:ssä puoli yhdeksän aikaan aamulla 3.4.1897 rouva
Truxan hellässä hoidossa. Clara Schumannin kuoleman jälkeen
Johannes Brahms sävelsi vain yhden teoksen – senkin Claraa
ajatellen – Koraalialkusoitot op. 122 uruille, joka päättyy
fantasiaan koraalista O Welt, ich muss dich lassen (Oi maailma, minun
on jätettävä sinut).