Heikki Samuli "Sami" Suominen (25. osa)
Toiminimi Amerplast oli aivan alkujaan Marja Suomisen nimissä. Myöhemmin Amerplast muutettiin kommandiittiyhtiöksi, jossa sekä Maria ja Sami Suominen olivat yhtiökumppaneita. Yhtiön voimakkaan kasvun vuosina myös osakeyhtiön muodostamista harkittiin vakavasti. Reino Pyhältö hoiti Amerplastin kirjanpitoa tilitoimistossaan neljännesvuosisadan ajan, kun verohallituksen varatuomari yritti houkutella Reino Pyhällön todistamaan Sami Suomista vastaan oikeudessa. Kyseessä oli suuri ulkolainen tuontierä, joka oli vastaanotettu sekä varastoitu Poriin. Oli olemassa oikeuden päätös siitä, että Amerplastilla oli toimittu aivan oikein ottaessaan tämän erän inventaarioonsa. Verohallitus yritti nostaa tästä 2,4 miljoonan markan erästä kannetta. Reino Pyhältö vetosi kuitenkin verolakiin, jossa oli maininta varastovarauksista. Lopulta verohallituksen varatuomari myönsi, että Amerplastissa oli tässä asiassa toimittu oikein. Lehdet saivat tästä revittyä näyttäviä otsikoita, joissa käsiteltiin suuria rahoja.
Sami Suominen oli jo kymmenen vuoden ajan omistanut Vehmaisissa tehdaskiinteistön, jonka hän oli ostanut henkilökohtaisilla varoillaan. Antti Lehtinen haki sittemmin keskusverolautakunnalta ennakkoveropäätöksen siitä, että Sami Suomisella oli oikeus myydä tämä tehdaskiinteistö omalle yritykselleen siten, ettei kaupasta synny veroja, kun kaupasta ei muodostu myyntivoittoa. Tehdaskiinteistö oli ostettu jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen paikalle oli rakennettu edelleen lisää, jolloin tehdaskiinteistön arvo oli kasvanut monia miljoonia markkoja. Nyt oikeudessa tulkittiin, että Sami Suominen oli saanut voittoa useita miljoonia. Virhe oli myöskin se, että vaikka ennakkoveropäätös oli etukäteen haettu, päätös oli voimassa vain vuoden ajan. Kiinteistökauppa oli kuitenkin jostakin syystä aina vain siirtynyt siirtymistään. Lopulta kiinteistökauppa toteutui vuoden viimeisenä päivänä – siis vielä ennakkopäätöksen voimassa ollessa. Amerplastilla vain ei juuri tuolloin ollut likvidiä rahaa, joten yhtiö jäi velkaa Sami Suomiselle. Amerplastilla oli velanmaksuun aikaa tammi-huhtikuulle, jolloin velka maksettiinkin Suomiselle.
Vuoden päästä tästä tehdaskiinteistökaupasta koitti veronmaksun aika. Sami Suomisen puolesta hänen veroilmoituksensa laati kirjanpitäjä, joka valitettavasti ei enää muistanut Sami Suomisen tehneen kiinteistökaupan, josta Suomiselle oli jäänyt miljoonia markkoja saatavia jotka nyt eivät näkyneetkään veroilmoituksessa. Veroilmoituksessa oli kiinteistökauppa ilmoitettu normaalina veroilmoituslomakkeella; erillinen lisälomake kaupasta oli tekemättä, jossa asia olisi voitu ilmoittaa tarkemmin. Verottaja nosti asiasta kanteen Sami Suomista vastaan. Oikeudessa kirjanpitäjä kävi tunnustamassa tehneensä virhekirjauksen, mutta Sami Suominen sai siitä huolimatta tuomion. Lehtien kirjoituksissa tätä asiaa myös käsiteltiin sangen näyttävästi.
Sami Suomisen veli, Risto Suominen muiteli tapahtumia näin: ”Minä istuin Amerplastin hallituksessa Samin kuolemaan asti – noin viisi vuotta. Sami pyysi minua ja ajattelin veljenä – hänellä kun oli vaikeuksia näiden veroihmisten kanssa – etteivät kaikki käännä hänelle selkäänsä. Samihan tuomittiin siinä jutussa ehdollisena linnaan, ja Sami suhtautui siihen erittäin realistisesti. Häntä rangaistiin taloudellisesti mielestäni aika kohtuullisesti, mutta että häntä rangaistiin tämmöisellä vankeustuomiolla, se kävi Samin kunnialle, mutta minä luulen, että hän näki siinä jotakin hyvääkin – kunnian palautuminen on mahdollista. Sanotaanhan että rahat menetetty, ei mitään menetetty, kunnia menetetty, puolet menetetty, rohkeus menetetty, kaikki menetetty! Ja kyllä se kouri Samia selvästi niin paljon, että hän ajatteli, että tässä vielä näytetään. Amerplastin kasvu oli selvästi hidastunut Samin ollessa politiikassa ja markkinaosuuksia menetettiin. Tuli Rani-muovi, tuli Rosenlew, tuli Satamuovi jne. Sami linnottautui julkisuutta vastaan ja pani erittäin suuren panoksen firmaansa. Hän jäi pois politiikasta ja yritys koki selvän taloudellisen nousun. Yhteen aikaanhan he olivat Marjan kanssa Tampereen kaupunginvaltuustossa ja Yrjö oli ehdokkaana, mutta tämän verojutun jälkeen kaikkien mielenkiinto lopahti ja minusta tämäkin todistaa, että he olivat realisteja ja Amerplastista tuli johtava muovipakkausten tekijä Suomessa.”
Kirjanpitäjä Reino Pyhältö hämmästeli Sami Suomista näinkin: ”Kaiken tämän jälkeen olisi luullut, että Sami olisi hautonut jotain kostoa, mutta ei se kuulunut Samin luonteenkuvaan. Eräs verotarkastaja haki valtion vakanssia ja hän oli minun hyvä tuttavani. Hän pyysi minulta joitakin suosituksia ja minä kerroin sen Samille. Sami sanoi, jotta kyllä tää järjestyy ja otti siinä siunaamassa puhelun suoraan teollisuusneuvos Pappiselle Kauppa- ja teollisuusministeriöön ja sanoi, että kuuleha sie, tämmöne mies pyrkii sinne ja hää on kuule Viipuri poikii… Niin oli Pappinenkin ja kaveri pääsi. Tämä tapahtui sen verotouhun jälkeen.”
Aarno Lindström jatkaa Sami Suomisesta: ”Ensimmäisen öljykriisin jälkeen Amerplastissa alkoi selvä jatkuvan kasvun aika, joka jatkui 1980-luvun taitteeseen, mutta on muistettava että Sami käytti aikaansa sekä valtakunnan että kunnallispolitiikkaan ja oli niin monessa mukana, että yhtiö olisi saanut enemmän, jos hän olisi ollut kiinteämmin mukana, yhtä kiinteästi kuin 60-luvun alussa. Sami katsoi, että kun hän oli valinnut ihmisiä töihin, he hoitavat yhtiötä parhaansa mukaan ja kyllähän jokainen koettikin!”
Lopulta Sami Suomiselle kävi kuten niin monelle muullekin yhdenmiehenyrityksen perustajalle; asiat kerääntyivät sumaksi asti sitä mukaa kun yritys kasvoi ja vaikka hän delegoikin vastuuta myös muille yrityksessään. Aina viime kädessä kaikki narut kuitenkin johtivat Sami Suomisen käsiin. Tärkeissä asioissa ei kukaan uskaltanut tehdä itse päätöksiä kysymättä ensin Samin mielipidettä asiasta. Antti Lehtinen luonnehti tilannetta näin:
”Vero-oikeudenkäynnin jälkeen Sami sulkeutui Amerplastiin kuin karhu talvipesäänsä, mutta kiukkuinen ja unelias hän ei kuitenkaan ollut. Hän hautasi kiukkunsa ja sai ympäristönsä uskomaan, että kaikki oli ohimenevää. Tärkeää oli vain Amerplast. Kaikki haukkoivat henkeään, kun hän osti Upo-Pakkauksen Askolta, ja minä luulen, että hän nautti siitä tilanteesta, pojat olivat jo silloin mukana. Olin sanonut hänelle, että Napoleon oli viimeinen kenraali, joka piti kaiken sormenpäissään, mutta sitten saksalaiset keksivät yleisesikunnan ja sen jälkeen ne hakkasivat kaikki Euroopan sotatantereilla. Sanoin Samille, että perusta sinäkin yleisesikunta, et sinä kykene pitämään kaikkia hallussasi ja näin hän tekikin!”
Samin ja Marjan pojat olivat kasvaneet yrittäjähengessä ja yrittäjäperheessä, eikä kenellekään tullut varmasti yllätyksenä, että pojat aikanaan ajautuivat Amerplastiin myös työtä tekemään. Yrjö Suominen kirjautui ylioppilaaksi pääsyn jälkeen Tampereen yliopistoon taloudellis-hallinnolliseen tiedekuntaan valmistautuen sieltä ekonomiksi. Jo hiukan yli parikymppisenä Yrjö astui Amerplastin palvelukseen ja otti Marja Suomiselta vastaan henkilöstöpäällikön tehtävät. Opinnot jatkuivat kuitenkin työnteon lomassa ja Yrjö valmistui taloustieteiden maisteriksi. Vuonna 1980 taloustieteiden maisteri Yrjö Suominen nimitettiin Amerplastin markkinointijohtajaksi. Lauri Suominen opiskeli talous- ja koneinsinööriksi Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa ja teki diplomityönsä Amerplastista. Lauri Suominen asettui asumaan Saksaan ja hoiti siellä ollessaan kolmen vuoden ajan Amerplastin Stuttgartin konttoria. Vuodesta 1980 lähtien DI Lauri Suominen otti hoitaakseen talousjohtajan tehtävät Amerplastissa. Nuorin veljeksistä, Hannu Suominen, valmistui merkonomiksi ja sen jälkeen Hannu hoiti Amerplastin Helsingin toimistoa.
Askon johtajat ajoivat isolla mustalla autolla helmikuun pakkaspäivänä vuonna 1982 Vehmaisten tehtaan pihaan. Sami Suominen säikähti ensin heidän tulleen ostamaan hänen yritystään, mutta Askon miehet olivatkin myymässä Sami Suomiselle tappiollista Upo-Pakkausta. Asko-konsernille Upo-Pakkaus oli painolasti, vaikka sen liikevaihto oli suunnilleen yhtä suuri kuin Amerplastin. Pankinjohtaja Pentti Leino kertoo tästä lisää:
”Olin muuttanut Turusta pääkonttoriin Helsinkiin 80-luvun alussa, ja eräänä päivänä Sami törmäsi huoneeseeni. Vaikka en ollutkaan tämän alueen pankinjohtaja, me juttelimme kuitenkin aika paljon, koska tunsimme toisemme entuudestaan. Sami sanoi minulle, että kuule Pentti, mie en ole keksinyt nyt mitään muuta kuin että mie aion ostaa tuon Upon muovitehtaan. Minä sanoin, että siitä vain! Neuvotteluja käytiin useammankin kerran, ja sanoin Samille, että nyt sinun pitää uskoa, että olet suuren yrityksen toimitusjohtaja ja kohta kuusikymppinen. Et sinä kykene enää niitä kaikkia lankoja hoitamaan – tarkista organisaatiotasi! No, Sami oli vielä sen verran intoa täynnä, ettei hän vielä siinä vaiheessa minua kuullut, mutta Lauri oli jo mukana neuvotteluissa. Hänhän oli tullut äitiinsä siinä, että jalat ovat maassa, ja niin he kävivät neuvotteluja lahtelaisten kanssa ja kauppahan siitä syntyi. Mutta kyllä hän organisaationsa tarkisti – kaikki oli valmiina pöytälaatikossa – ennenaikainen poismeno vain joudutti suunnitelman esiin ottamista.”
