Uudistettu vammaispalvelulaki

Uudistettu vammaispalvelulaki tuli Suomessa voimaan vuoden 2025 alussa. Vammaispalvelulaki määrittelee aiempaa lakia tarkemmin, kenellä on oikeus annettaviin vammaispalveluihin. Vammaispalvelulaki nojaa vahvasti YK:n yleissopimukseen vammaisten ihmisten oikeuksista, jotka Suomi ratifioi 10.6.2016. Siihen liittyy kuitenkin myös monia tulkintakysymyksiä. Vammaispalvelulain uudistuksia avaa Uusi vammaispalvelulaki -teoksen kirjoittaja, eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian esittelijäneuvos, juristi Tapio Räty. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2025 voimaan tullut vammaispalvelulaki toi tullessaan monia tärkeitä uudistuksia ja lakiin tarkennuksia. Uusi vammaispalvelulaki ei aseta mitään vammaisryhmää lain soveltamisen ulkopuolelle. Se ei siis rajaa sitä, kenellä on oikeus tiettyihin vammaispalvelulain perus- tai erityispalveluihin. Vammaispalvelulain myötä hyvinvointialueiden päätöksentekijät joutuvat samoin miettimään palvelujen järjestämistapaa uudelleen.

Esittelijäneuvos Tapio Räty.

YK:n vammaisten ihmisten yleissopimuksen mukaiset kohtuulliset mukautukset on otettu tässä uudistetussa vammaispalvelulaissa vahvasti huomioon, jotta lain turvaamilla palveluilla voidaan taata yhdenvertaisuus, eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian esittelijäneuvos Tapio Räty pohtii. Vuodesta 1986 alkaen Tapio Räty on toiminut Helsingin sosiaaliviraston juristina. Hän on työskennellyt samoin Kuntaliitossa sekä hän on osallistunut lakien valmisteluun sosiaali- ja terveysministeriössä. Tapio Räty toimi lähes kaksikymmentä vuotta eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa, jossa hän oli mukana laatimassa ja kommentoimassa lakeja, jotka ohjaavat sosiaalialan arkea: sosiaalihuoltolakia, toimeentulotukilakia ja lastensuojelulakia. Esittelijäneuvos Tapio Rätyn mukaan lastensuojelu ja muutkin sosiaalipalvelut tulisi nähdä investointina; sijoittajalla tulisi olla malttia odottaa sijoitukselle tuottoa. Tapio Rätyn mukaan sosiaalihuollossa lain hengellä on suuri merkitys, koska lakikokonaisuuksien tarkoitus on auttaa ihmisiä arjen elämässä.

Uudistettu vammaispalvelulaki korostaa muun muassa ensisijaisen lainsäädännön merkitystä. Lain perusteella henkilö olisi oikeutettu vammaispalvelulain mukaisiin toissijaisen lainsäädännön palveluihin, mikäli ensisijaisen lainsäädännön (kuten sosiaalihuolto-, vanhuspalvelu- tai terveydenhuoltolain) mukaiset palvelut eivät olisi hänelle sopivia tai riittäviä.

Tämä uudistettu vammaispalvelulaki vaikuttaa suoraan hyvinvointialueiden ensisijaisiin palveluihin varattuihin määrärahoihin. Ensisijaisia palveluita joudutaan priorisoimaan ja määrärahoja suuntaamaan kaikista heikoimmassa asemassa oleville, esittelijäneuvos Tapio Räty arvelee. Vammaislalvelulain perus- ja erityispalvelujen ensi- ja toissijaisuus tulee vaikuttamaan myös palvelunsaajan asiakasmaksuihin. Näihin pyritään hyvinvointialueilla kuitenkin vaikuttamaan suojasäännöksellä, jolloin ensisijaisen lainsäädännön mukaisista palveluista määrättävä maksu voidaan alentaa tai poistaa, mikäli maksun määrääminen estäisi vammaista henkilöä käyttämästä palvelua.

Uudistettu vammaispalvelulaki nostaa myös väliinputoajat vahvemmin tämän vammaispalvelain piiriin. Esimerkiksi vammaisten lasten palveluissa korostuvat lapsen etu ja koko perheen hyvinvointi. Vanhemmat tai muut perheenjäsenet saavat tukea vammaisen lapsen huolenpidon järjestämiseen. Laitoshoidon sijaan panostetaan perheasumiseen. Muitakin parannuksia on luvassa; esittelijäneuvos Tapio Räty katsoo, että uudistettu vammaispalvelulaki monipuolistaa muun muassa avun saantia henkilökohtaisiin tarpeisiin esimerkiksi henkilökohtaisella avulla ja erityisen osallisuuden tuella sekä edistää vammaisen mahdollisuuksia liikkumiseen. Lain tulkinta saattaa kuitenkin osoittautua haastavaksi.

Uudistetun vammaispalvelulain pykälissä on varmasti monia soveltamisongelmia ja niiden kanssa saattavat päätöksentekijät olla sormi suussa, esittelijäneuvos Tapio Räty miettii. Suurin ongelma vammaispalvelulain kanssa lienee kuitenkin koko hyvinvointialueiden päätöksentekojärjestelmä, eli mitkä palvelut järjestetään milläkin momentilla, esittelijäneuvos Tapio Räty pohtii. Vastuu vammaispalvelujen järjestämisessä on hyvinvointialueilla. Selvää on, ettei kaikkia tarvittavia palveluita pystytä järjestämään yksinomaan hyvinvointialueiden järjestämänä, vaan yksityisten palveluntuottajien rooli tulee kasvamaan. Esittelijäneuvos Tapio Räty nostaa tästä esimerkiksi vammaisen lapsen asumista koskevat muutokset; perhehoidon kysynnän kasvaessa hyvinvointialueet tarvitsevat palveluntuottajia, joilla on riittävä osaaminen vammaisten lasten hoidon ja asumisen järjestämisessä.

Uusi vammaispalvelulaki -teos.

Jotta uudistettua vammaispalvelulakia päästäisiin toteuttamaan mahdollisimman sujuvasti, antaa esittelijäneuvos Tapio Räty kaikille hyvinvointialueille neuvon; hän järjestäisi hyvinvointialueiden sosiaalityöntekijöille kohdennettua täsmäkoulutusta uudistettuun vammaispalvelulakiin. Opintomateriaalina voisi mainiosti käyttää esittelijäneuvos Tapio Rätyn kirjoittamaa Uusi vammaispalvelulaki -teosta ja sen lisäksi sosiaalityöntekijöille hyvinvointialueille pitäisi järjestää koulutusta uudistetun vammaispalvelulain soveltamisen kiemuroihin.

Uusi vammaispalvelulaki -teoksessa käsitellään uudistetun vammaispalvelulain säännökset ja annetaan tulkintasuosituksia vammaispalvelulain soveltamiseksi. Uuden vammaispalvelulain lisäksi kirjassa käydään läpi muiden keskeisten lakien nojalla vammaisille henkilöille järjestettäviä palveluja ja lakien merkitystä vammaispalvelulain soveltamiskysymyksissä. Lisäksi esillä on perustuslain, YK:n vammaissopimuksen ja sosiaalihuoltolain merkitys palveluja koskevassa päätöksenteossa.

 Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (5. osa)

"Teimme konserttimatkoja Helsinkiin, Turkuun, Vaasaan ja muistan kun yhtenä syksynä olimme Vaasassa ja Into piti Kuulan lauluista - Toivo Kuulahan oli pohjalainen — ja meidän ohjelmistomme oli Kuulaa, minunkin kolme yksinlauluani olivat Kuulan lauluja ja miltei orkesterin koko kuoron valikoima sillä matkalla oli Kuulaa. Paavolan Pentti, trumpetisti, oli ollut armeijan soittokunnassa ja sittemmin johtanut TTY:n ja Walmetin soittokuntaa, hänellä oli Vaasan konsertissa soolo-osa ja hän sai valtavan hyvät arvostelut lehdissä ja Vaasan kaupungintalo oli aivan täynnä... Kerran kävimme Tallinnassa, se oli Heikki Saarilahden aikaa, ja vierailimme suurella laululavalla, jossa emme tosin laulaneet ja menimme sitten pieneen elokuvateatteriin, jossa meidän piti nähdä viimeiset Gustav Ernesaksin johtamat laulujuhlat. Jouduimme odottamaan tunnin ennen kuin pääsimme sisään ja vähän ennen kuin se elokuva loppui, Heikki sanoi, lauletaan se Ernesaksin Mun armas isänmaa ja me lauloimme ja kun ihmiset tulivat ulos sieltä teatterista, niin ne itkivät, ettei meidänkään laulustamme tahtonut tulla mitään... Samalla matkalla poikkesimme Metsämäen kalmistossa Georg Otsin haudalla... Se oli niin kuin kuoron puitteissa tehty pitempi matka, tavallisestihan me olimme mukana retkeilypäivillä henkisissä kilpailuissa, mutta nythän henkiset kilpailut ovat jääneet pois, mikä minun mielestäni on vahinko. Ovatko televisio ja videot tappaneet ihmisiltä harrastukset..?"

Tampereen musiikkiopisto myönsi yhdistyksen jäsenille 50 prosentin alennuksen kurssimaksuista ja kun yhdistys tuli mukaan vielä maksamalla lopusta puolet, jäi musiikkiopiskelijalle vain neljäsosa kurssimaksusta. Yhdistys tuki myös soittovälineen hankinnassa tai antoi sen lainaksi. Into Lähteenmäki aloitti Invalidityö 3/1950 kirjoitussarjan, jossa hän kehotti eri kuorojen ja orkesterien harjoitusohjelmaan määrättyjä lauluja yhteisesityksiä varten. Merikannon Kesäilta-valssi ja Hagforsin Laulu Vuokselle kuuluivat näihin yhteisesityksiin ja ovat kaikuneet myöhemmissä yhteiskonserteissa ja saaneet ansaitsemansa suosionosoitukset ja kiitettävät arvostelunsa.

"Rauman retkeilypäivät olivat kauniin kesäiset ja helteiset. Menimme sinne juhlasaliin, jossa henkiset kilpailut olivat. Se taisi olla joskus 1956 kesällä. Meidän soittajiamme istuu siinä eturivissä ja yks kaks kuuluu kolahdus: Kurton Arvi on nukahtanut siihen tuoliinsa ja putoo lattialle, hihihii. Hän yksinkertaisesti sai jonkinlaisen lämpöhalvauksen tai muuta vastaavaa ja niin vaan putosi lattialle…"

"Kuorossa oli kolmisenkymmentä henkeä parhaana aikana ja toinen mokoma orkesterissa. Kyllä me teimme paljon työtä sen musiikin eteen ja Lähteenmäen Into osasi kannustaa. Mehän voitimme kilpailuissa kuin kilpailuissa niillä kulttuuripäivillä. Ne olivat valtakunnallisia ja taisimme vallan 90-prosenttisesti voittaa ensi palkinnon - vain muutaman kerran Turku tai Helsinki voitti. Kiersimme pitkin maata ja pidimme konsertteja... Muistan tämän Liljan Eskon, joka tänään on taitava muusikko ja hänellä on oma yhtye. Hän oli silloin nuori poika, kun hän tuli mukaan orkesteriin ja kun hän meni esiintymään, hän oli niin innoissaan sooloosassaan, että troka lensi kolmannelle penkkiriville ja kyllähän siinä syntyi aikamoinen naurunremakka, mutta kyllä Esko sen trokansa sai takaisin ilman panttia ja voitti kuin voittikin sen kilpailun..." ... ja tämä Helskyn Olavi joutui kerran menemään Helsinkiin silmiensä takia, kävin häntä katsomassa sairaalassa työasioilla poiketessani. Ja sitten kun Olavi pääsi sairaalasta ja tuli Tampereelle, hänellä oli taskussaan lääkepullo, josta parin tunnin välein oli laitettava tippoja silmiin. Olavi nousi Hämeenkatua länteen ja vanhasta muistista kaartoi vasempaan siinä Hällän kohdalla. Siinä haarikkansa vieressä hän yhtäkkiä havahtui, että silmiinhän piti panna tippoja, mutta kun käsi ei ollut enää vakaa, hän meni vahtimestarin luo eteiseen, antoi pullon vahtimestarille ja kävi pitkälleen permannolle... Tipat saatiin silmiin ja taittiinpa ne laittaa vielä toisenkin kerran sinä iltana."

"... meillä oli erinomainen avustaja Pirkanmiesten kuorosta tämä heidän johtajansa John Eriksson, joka kävi antamassa meille äänenmuodostusta ja kuunteli meidän lauluamme - tämä oli jo Inton aikana. Oli erittäin ankara mutta pätevä kuoron johtaja. Kiros ääneen mutta pyyteli sitten anteeksi. Kerrankin karjaisi, että kuka perkele siellä on kellokkaaksi ryhtynyt... se oli toi Ensio. Ja orkesterin harjoituksissa kerran Helskyn Olavi veti sellostaan hieman epävireisesti, niin Into naputti heti puikkoaan ja osoitti sillä Olavia, että sinä soitit väärin. Olavi siihen heti keksi tokaista, että kerranhan minäkin erehdyn... Kyllä tämä Tampere oli ensimmäinen, jossa vammaisjärjestöissä ryhdyttiin kuoroa ja orkesteria kasaamaan ja se on puhtaasti Lähteenmäen Inton ansiota…"

”...viiskymmentäluvun alussa pidimme Helsingin yhdistyksen kanssa yhteisiä musiikki-iltoja. He tulivat tänne ja Työväentalolle järjestettiin konsertti - sali ääriään myöten täynnä. Hyvä tilaisuus ja hyvät arvostelut. Me menimme vuorostamme Helsinkiin ja ruotsalaisella kauppakorkeakoululla oli konsertti, yleisöä oli noin 800 47 - osa ihmisistä joutui seisomaan. Tällaiset tilaisuudet olivat silloin kysyttyjä, ihmiset halusivat tulla kuuntelemaan. Mutta me emme saaneet majapaikkaa kaupungista vaan meidät kuljetettiin jonnekin retkeilymajalle kaupungin ulkopuolelle. Tottakai illalla pidettiin hauskaa, tanssittiin ja sen sellaista, mutta aamulla herätessä oli piha poliisiautoja täynnä. Veti oikein paidan kylmäksi, että jumaa... mitä on tapahtunut... No, ne poliisit tulivat suunnistamaan…"

Yhdistyksen jäsenmäärä nousi vuodelle 1953 lähdettäessä toiselle tuhannelle, joista 648 oli tamperelaisia. Huhtikuulla paljastettiin kerhohuoneen seinälle kaikkien entisten puheenjohtajien muotokuvat. Heitä olivat Urho Lehtonen, Emil Lahti, Matti Kuivanen, Einari Autero, Tauno Kyröläinen, Aimo Kähärä ja Veikko Sainio. Kaikki mainitut olivat juhlatilaisuudessa läsnä ja puheenjohtaja Lähteenmäki kiitti heitä yhdistyksen hyväksi tehdystä työstä. Entisten puheenjohtajien puolesta kiitti Matti Kuivanen. Matti Kuivanen on myöhemmin - TSI-lehti 4/1970 muistellut, millaista "suunnistamista" he puheenjohtajina joutuivat harjoittamaan: "Alkuaikoina haittasi toimintaa omien toimitilojen sekä pätevien ja kokeneiden toimihenkilöiden puute. Suhteitten hoito ulos jäi vähäiseksi,joten yhdistys jäi omaksi suljetuksi piiriksi... Kun tulin yhdistyksen puheenjohtajaksi, pidin tärkeimpänä toimenpiteenä yhdistyksen toiminnan varauksettoman tunnustuksen saavuttamista. Pidin tärkeänä myös että saimme avustusta Tampereen kaupungilta, Voimalta, Tuotannolta, Otrasta, Sandbergilta ja Askosta. Nämä lahjoittajat osoittivat mielestäni, että yhdistyksen toiminta luokiteltiin epäpoliittiseksi ja sen saavuttamista varsinkin yhdistyksen alkuaikoina haittasi kansalaissodan läheisyys. Osa jäsenistöämme oli haavoittunut punaisten, osa valkoisten puolella ja osa oli haavoittunut viime sodissamme. Oli täysin ymmärrettävää, että puolin ja toisin esiintyi katkeruutta... Sodan jälkeen tilanne vakiintui ja yhdistys alkoi toimia yhä enemmän jäsenistönsä hyväksi. Lakimääräinen sosiaaliturva kehittyi ja yhdistyksen toiminnalliset mahdollisuudet paranivat…"

"... kyllä se tuntui vielä sotien jälkeenkin... Tuossa Kuninkaankadulla oli muuan kenkäkauppa, jonka omistajan mää tunsin jo pikkupojaasta saakka ja mää soitin sinne ja kerroin, että Mäkelän Urholle tarvittaisiin kengät, sen äite on niitä pyytänyt, niin se kauppias kysy, että vieläkö teitin johtokunnassanne on se kommunisti, niin minä sanoin, että kyllä johtokunnassa on väkee vähän joka puolueesta, mutta ei se tehonnut yhtään, niin mää sanoin, jotta häpee nyt vähän, ei kai Urhon tarvitse kävellä ilman kenkiä sen takia, että se on meitin johtokunnassamme, mutta se vaan sano, että kengät tulee vasta sitten kun väki vaihtuu…"

"...tulin yhdistyksen johtokuntaan Terho Mikkosen kuoleman jälkeen ja sitten olin ns. 'vakituisena kerjäläisenä' eli toiminnanjohtajana Simolan Osmon jälkeen. Toiminnanjohtajan tehtävänä oli raapia rahaa yhdistykselle, mistä vähänkin sai. Se oli sitä viisikymmentäluvun loppua ja siinä tahtoi tulla semmoista rajaa näiden sotainvalidien ja siviili-invalidien välille. Aina kysyttiin, että meneekö tää sotainvalideille vai joillekin muille. Tulee mieleen tää Linkosuon Jussi, jolta minä aina pyytelin pullaa ja muuta yhdistyksen juhliin ja Jussi kysyi, että mikäs on poliittinen kanta, hänen täytyy nääs tietää lähteekö pullaa vai ei, mutta aina minä Jussilta sain. Tulin tunteen Jussin, kun hän opetti uintia sotainvalideille tuolla uimahallissa, missä minäkin kävin. Ei se Jussi rajaa tehnyt, kunhan velmusi. En kehdannut pyytääkään niin paljon kuin se antanut olisi... Olen jälkeen päin sanonut, että siitä toiminnanjohtajakaudestani minulle ei ole ollut muuta hyötyä kuin että opin tunteen ihmisiä ja ihmisluonteita. Sitä suhtautuu elämään ja ihmisiin aivan eri tavalla, mitä enemmän ihmisten kanssa joutuu tekemisiin, vaikka kyllä minä vammani takia olen aika paljon luonnettani kovettanut ja minusta on sanottu, jotta se on niin ylpee, mutta minä ajattelin jo alussa, että sillä tavalla pärjää paremmin kun katsoo ihmistä suoraan silmiin. Se on vammaiselle hyvin tärkeätä, ettei ujostele omaa vammaansa, vaan ottaa sen asenteen minkä minäkin otin, että minä pärjään siinä kuin terveetkin, kun kerran tätä maailmaa pyöritetään terveitten ehdoilla..."

Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (4. osa) 

LAULUN JA SOITON VUOSIKYMMEN

Työläjärveltä Aitorantaan

Yhdistyksen täyttäessä 10 vuotta lauantaina 12. huhtikuuta 1947 päivän lehdet kertoivat Pekkalan hallituksen kaatuneen - lähimpänä syynä oli maalaisliiton kieltäytyminen yhteistyöstä. Kenraali Mäkinen ja majuri Virkkunen ovat pidätettyinä kuulusteluja varten asekätkentäjutussa. Italia on päättänyt luopua asevelvollisuudesta ja pitäytyy vastedes värvättyyn armeijaan ja USA:sta saadun tiedon mukaan Roosevelt oli saanut tiedon Saksan hyökkäysaikeista Neuvostoliittoon jo puoli vuotta aiemmin. Tämä käy ilmi paavin ja Rooseveltin välisestä kirjeenvaihdosta, jossa Roosevelt katsoo punaisen diktatuurin olevan siedettävämmän kuin Hitlerin... Hitlerin aikeet oli saatettu Neuvostoliiton tietoon, Stalin kuitenkin suhtautui siihen epäilevästi.

Toiselle vuosikymmenelle lähdettäessä päivänpolttavana kysymyksenä oli oman kesänviettopaikan saaminen. Sen tarve tuli esiin jo toisena toimintavuotena, mutta taloudellisista ym. syistä se luonnollisesti oli siirtynyt. Sotien jälkeen tehtiin lukuisia tunnusteluja oman paikan saamisesta, mutta sodanjälkeinen inflaatio ei ollut omiaan luomaan myyntihalukkuutta. Rahan arvo putosi päivä päivältä - ainoastaan maa oli ikuinen ja pysyvä. Huhtikuulla 1948 yhdistystä kuitenkin onnisti: se osti Hämeenkyrön Työläjärveltä hehtaarin suuruisen tontin, joka oli täysin raivaamatonta maata. Raivaus- ja rakennustöihin käytiin kuitenkin innolla. "...olihan se paikka, se Työläjärvi. Meno sinne jo oli työlästä. Ensin noustiin linja-autoasemalla onnikkaan ja ajettiin niin pitkälle kuin voitiin ja siellä perillä paikalliset isännät olivat pitkien kärryjensä kanssa meitä vastassa. Siellä kärryillä keikkuivat niin ihmiset kuin piimätonkatkin ja muut eväät ja niin päästiin perille. Semmoista soista maastoa, mutta älähän huoli - juhannuksena päästiin jo omaan saunaan. Kyllä siellä tehtiin töitä uupumatta ja talkoilla, en usko, että semmoista henkeä enää löytyy... Sinne saatiin viisi majaa, joissa tiukan tullen voitiin majoittaa puolensataa ihmistä. Päärakennus kuitenkin teetettiin vieraalla. Ja sieltähän se on peräisin tää Työläjärven valssi,johon sanat sepitti Mikkosen Onni ja sävelsi Helskyn Olavi... Siinä vasta mainio mies, se Helsky... siitä on enemmän juttuja kuin kenestäkään muusta…"

Koivulaksi ristityn kesäkodin vihkiäiset pidettiin 22. elokuuta ja yhdistyksen silloinen puheenjohtaja Tauno Kyröläinen tulkitsikin jokaisen yhdistyksen jäsenen ajatukset tervetuliaispuheessaan - syvän tyytyväisyyden siitä, että vihdoinkin on saatu oma yhteinen paikka, minne keräännytään rentoutumaan kohtalotovereiden parissa ja yhdessä pohtimaan tulevia vuosia. Tauno Kyröläinen kiitti jäseniä tarmokkaasta talkootyöstä unohtamatta myöskään lukuisia liikelaitoksia ja yksityisiä, joiden tuen avulla Koivula on noussut.

Rakennusaikana tontille pystytetylle ja tyhjilleen jääneelle parakille tuli myöhemmin tärkeä tehtävä. Se nimettiin Sointulaksi ja sen seinään maalattiin suuri nuottiavain. Sointulassa syntyi Työläjärven valssi ja myöhemmin yhteislauluksi tarkoitettu "Laula sisko, laula veikko, jonka sävelsi ensin Olavi Helsky ja myöhemmin sanoitti Urho Mäkelä - molemmat yhdistyksen jäseniä.

Heinäkuulla 1949 pidettiin Helsingissä - II pohjoismaisen invalidikongressin yhteydessä - Invalidien henkiset kilpailut, joissa yhdistyksen orkesteri sai kunniapalkinnon. Tämä 8-miehinen yhtye oli arvostelun mukaan "kunnioitettavan iskuvalmis ja puhtaasti soittava yhtye, jonka soitto on varmasti erinomaisella tavalla juhlistava erilaisia juhlatilaisuuksia".

Orkesterin takana oli muusikko, Tampereen Musiikkiopiston opettaja Into Lähteenmäki, sittemmin yhdistyksen toimistoapulainen, puheenjohtaja ja toiminnanjohtaja, joka muutamassa vuodessa nosti yhdistyksen kuoro- ja orkesteritoiminnan ennen näkemättömään kukoistukseen.

Kuorolaulu oli otettu kokeilumielessä kerhotoimintaan jo 1944 ja sen ohjaajaksi oli kiinnitetty laulunopettaja Juho Karpio. Sotavuosien paineessa ja liikenteellisten vaikeuksien vuoksi kuorotoiminta kuitenkin tyrehtyi - antaen odottaa itseään.

Orkesterin perustajajäseninä olivat Into Lähteenmäki, Terho Mikkonen, Verner Härkönen, Kauko Kaunisto, Esko Lilja, Reino Ruoholahti ja Olavi Helsky. Ensi esiintyminen oli edellä mainittu henkiset kilpailut Helsingissä. Kunniamaininnan arvoa nostaa vielä se, että yhtyeellä oli takanaan vasta 3 kuukauden harjoittelu - orkesteri kun perustettiin 25. huhtikuuta 1949.

Koska henkisten kilpailujen musiikkiesityksistä vei ensi palkinnon huuliharppu, sai se Into Lähteenmäen alan ammattilaisena tarttumaan kynään. Näin hän kirjoittaa Invalidityö 7—8/1949: "Väheksymättä mitenkään niitä saavutuksia mitä kukin ahkeran harjoituksen tuloksena soittimellaan esitti, rohkenen väittää, että soittajien sijoitus yhteen ryhmään ei tee oikeutta kilpailijoille. Onhan tunnettua, että jousisoittajan on tehtävä paljon työtä soiton puhtauteen nähden, kun taas esim. pianon-, harmonikan- ja huuliharpun soittaja saa heti alusta alkaen panna painoa soiton teknilliselle puolelle ja syyttää soittimen viritystä siitä, jos soitto on epäpuhdasta. Myös puhallussoittimen - klarinetti, huilu, trumpetti, saxofoni, vain muutamia mainitakseni - soittajalla on pitkäaikainen työ ennen kuin ääni alkaa muodostua säveleksi, jonka jälkeen hänellä vasta on mahdollisuus ryhtyä harjoittamaan soittimensa taidollista puolta.

Edellä olevan huomioonottaen ehdotan, että soittimet kilpailuissa järjestetään seuraaviin ryhmiin: jousisoittimet, puhallussoittimet, piano ja muut soittimet... Alku vaatimattomasti; päämäärä korkealle! Laulu ja soitto yhdistävät ja ovat välttämättömiä myös meille."

"Into Lähteenmäki oli viulisti, keikkamuusikko ja soitteli iltaisin Teatteriravintolassa. Asuimme Petsamossa samassa talossa ja hän oli hyvin temperamenttinen kaveri, innostui kovasti asioista ja hänellä oli hyviä ideoita. Hän opetti musiikkiopistossa ja viritteli myös meidän kuoron ja orkesterin... Olimme kerran Turussa esiintymässä, minä soitin silloin klarinettia Jortikan Enskan kanssa. Istuimme siinä vierekkäin ja siinä oli semmoinen pikkuinen klarinettisoolo. En tiedä, oliko se esiintymiskuumetta vai pelkkää taitamattomuutta, mutta enhän minä saanut pihaustakaan, mutta onneksi tämä meidän viulisti Johansson pelasti tilanteen vetämällä viululla sen soolon ja seuraavana päivänä turkulaisissa lehdissä oli arvostelu, että meni muuten hyvin, mutta kaikki esiintyjät eivät hallinneet instrumenttejaan, niin Into toi sen lehden nenäni eteen ja sanoi, että arvaatkos ketä tämä tarkoittaa... Koko orkesteriporukalla synkkasi erittäin hyvin, yhteishenki oli hyvä ja meillähän oli mukana ammattilaisiakin, kuten tämä Johansson. Me ehdimme kiertää aika tavalla ja samalla veimme sitä vammaisen asiaa eteenpäin - olimme tavallaan mannekiineja, että vammainen voi tehdä näinkin, jos se ei nyt muilla areenoilla terveitten kanssa kykene kilpailemaan…"

Yhdistyksen jäsenmäärä oli noussut runsaaseen seitsemäänsataan, joten sen joukosta oli löydettävissä moninaista henkistä kapasiteettia. Järjestettiin kirjoituskilpailuja, kuoro herätettiin henkiin ja sen ensimmäisenä johtajana oli Terho Mikkonen.

"Olisin voinut olla kuoron perustajajäsen ja Aino Rosenlind, joka oli invalidien jalkineliikkeen toimistonhoitaja, toi minulle ilmoittautumiskaavakkeet, mutta minä emmin... Sitten maaliskuulla 1951 tulin mukaan ja kuoroa johti silloin Into Lähteenmäki. Kоko musiikkitoiminta oli silloin vireätä ja minä innostuin siitä laulusta, koska olin ollut Pispalan kuorossa jo 17-vuotiaasta. Tuskin minä olisin yhdistykseen tullutkaan ilman musiikkitoimintaa ja emmin vieläkin, mutta sitten minut valittiin johtokuntaan ja minä jäin. Into oli hyvä johtaja ja muut kuorolaiset mukavia ihmisiä. En itse soittanut, ainoastaan lauloin sopraanoa. Kun täällä Tampereella oli retkeilypäivät 1952, niin Into väen väkisin laittoi minutkin mukaan henkisiin kilpailuihin. Meidän ykkössopraanomme Anna Seppälä tuli ensimmäiseksi ja minä olin kolmas, vaikka Helsingistä oli tullut kaksi hyvää laulajaa. Tämä jos mikä innosti ja minä opiskelin Tampereen musiikkiopistossa Meeri Saarisen oppilaana useamman vuoden, olin myös Irma Wansenin oppilaana ja koko ajan olen laulanut yhdistyksen kuorossa."

Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (3. osa) 

"...juu ja minä emännöittin tän Lahren Mimmin kanssa ja voi hyvänen aika, olihan se joskus rähjäämistä niiren tavaroitten kanssa kun pirettiin niitä iltamia joskus maaseurullakin, mutta kun jälkeen päin aattelee, niin toisaalta se oli oikein hauskaa aikaa, kun oli nuori ja terve ja lapsetkin oli jo semmosia, että ne oli aina mukana. Joskus saatiin semmosia verovapaita tansseja, muistan semmosenkin invalitipäivän juhlan ja se raha oli tarpeen ja sillon se oli lujassa. Kun me oltiin siä Salmisen Reijon huvilalla, niin se oli kauheen kivaa aikaa ja siä oli paljon väkee ja sitä ruokaakaan ei tahtonu saara ja me hamstrattiin sinne kaikenlaista ja Tampereen Meijeriliikkeestä haettiin tonkalla ja kottikärryillä piimää ja joppia ja lykättiin sitten perille autolta. Keitettiin siä ruokaa ja hyvää ruokaa ja sakki kävi sitten halusta sen ruoan kimppuun. Aina keitettiin joku perunakeitto päivällä ja iltapäivällä siittä kuoritusta mairosta velli ja meillä oli semmonen suurhamstraaja, joka toi lihaa ja ne kävi sitten Helsinkiä myöten hihihii syömässä kun meillä sai niin hyvää ruokaa. Yhtä mittaa tekivät sieltä matkoja tänne Tampereelle viä sotien jälkeenkin."

Toinen maailmansota toi suomalaiseen yhteiskuntaan 57.000 invalidia lisää. Heitä varten perustettiin v. 1940 Sotainvalidien Veljesliitto, jonka päätehtävänä on paitsi lääkinnällistä ja sosiaalista huoltoa sotainvalidien rahallisten korvausten määrittäminen ja sitä tukevien lainkohtien ajaminen.

Kuten aiemmin on jo mainittu, Tampereen seudun invalidit ryhtyivät ajamaan myös talvisodan invalidien asiaa. Helsinkiin ja muuallekin maahan perustettiin "Vuosien 1939-—40 sodan invalidit", joka toimi liiton alaisuudessa, mutta jonka toiminta myöhemmin lakkasi.

"..minun mielestäni tähän eroon on vaikuttanut voimakkaasti se, että yleinen mielipide on ollut paljon enemmän sodassa vammautuneitten kuin meidän rehvelien puolella ja kyllä siellä veljesliitossa tämä heti tajuttiin - onhan tämä elinkorko, joka sotainvalideille maksetaan vammasta riippuen tuntematon meille siviili-invalideille. En kuitenkaan halua tällä arvostella veljesliiton toimintaa, vaikka 35 hieman katkeruutta tunnen, kun se pyörittää miljoonia ja tukijoita riittää ja meille tulee, sanoisinko rippeitä. Mutta sitä ei käy kieltäminen, etteikö tässä maassa tapahtunut melkoisen voimakas silmienpesu asenteissa vammaisiin kun nää sodat oli sodittu…"

”...sotainvalidit ja niiden johtoporras oli koolla vuonna 1947 ja meidän puolelta oli tää Kalervo ja silloin oli tarkoitus, että niin sotakuin siviili-invaliditkin toimisivat yhteisen liiton puitteissa kuten Saksassakin, mutta sitten tuli taas este siinä että veljesliiton johtoporras halusi pitää mukana tämän sankarimyytin, jota siviilipuolella ei hyväksytty. Kyllä minun mielestäni sellainen henkilö, joka luovassa työssä on menettänyt terveytensä tai muuten sairastunut, on sankari siinä kuin se, joka väkisin on viety sotaan. Kaikki ne on tehneet työtä tämän yhteiskunnan hyväksi. Tämä johti silloin siihen eriytymiseen ja se sankarimyytti lienee vahva vieläkin. Ei Kalervo voinut sellaiseen mukaan lähteä, kun halusi siviili-invalidien puolta pitää…"

Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton juhlajulkaisu "Kolme vuosikymmentä vammaisten yhteistyötä” tarkastelee kehitystä seuraavasti:

"Samanaikaisesti kun pyrittiin vaikuttamaan invalidihuoltoa koskevan lainsäädännön syntymiseen, ryhdyttiin käytännöllisiin toimenpiteisiin sotavammaisten huoltamiseksi, kouluttamiseksi ja työhönsijoittamiseksi. Lyhytaikaisista ammattikursseista kasvoi erityisoppilaitoksissa tapahtuva invalidien ammattikoulutus. Sotainvalidien työhönsijoittaminen laajeni eri puolilla maata sijaitseviksi, järjestöjen hoidossa oleviksi invalidien työnvälistystoimistoiksi, joiden työ on sittemmin siirtynyt valtiovallan haltuun. Lääkinnällistä kuntoutusta harjoittavien kuntouttamislaitoksen rakentamiselle ei sota sen sijaan ollut lähimpänä syynä, vaan sen aiheuttivat polioepidemiat. Lähtökohtana tässäkin on tietyllä tavalla katastrofaalinen tilanne, jota invalidien liitto ei katsonut voivansa seurata sivusta.

Perustamisestaan lähtien liitto onkin kiinnittänyt kasvavassa määrin huomiota myös invalidien neuvontaan ja opastukseen invaliditeetin aiheuttamissa pulmissa sekä avustus- ja järjestötoimintaan. Lainsäädännön alueella sai vuonna 1942 annettu laki sotainvalidien työhuollosta jatkokseen vuonna 1946 annetun invalidihuoltolain, joka eräin muutoksin on edelleen invalidihuollon runkona. Se sisältää lääkintähuollon, koulutuksen ja työhuollon antamisen invalideille heidän saattamisekseen toiminta- ja työkykyisiksi. Lainsäädännön ytimenä on kuntoutuksen ajatus ja on syytä mainita, että laki edellyttää huoltojärjestöjen osuutta kuntoutuksessa. Invalidien liiton toiminnan kasvun yhteydessä voi puhua voimakkaasta ekspansiosta. Siihen ei ole kuitenkaan vaikuttanut yksinomaan sotainvalidien kuntoutustarpeen polttavuus, vaan myös invalidien asian tuleminen tätä tietä koko kansan asiaksi. Niin ikään se asiantuntemus ja -harrastus, jonka invalidit toivat mukanaan tämän huollon alueelle, on vaikuttanut samaan suuntaan. On syytä myös painottaa perustetun liiton johtoon tulleen ja sen toimintaa yli kahden vuosikymmenen ajan johtaneen sosiaalineuvos Eino K. Kalervon henkilökohtaista osuutta liiton toiminnan kasvussa. Hänen läpi vaikeuksien tunkeutuvalla tarmokkuudellaan ja vaikutuskyvyllään on huomattavat ansionsa liiton toiminnan nopeassa laajenemisessa."

Tukena työssään Kalervolla oli liiton lakimieheksi jo marraskuulla 1938 nimetty Helsingin kaupungin huoltolautakunnan asiamies, lainopin kand. Aarre Simonen - sittemmin lisensiaatti ja moninkertainen ministeri. Tampereen seudun invalidien kymmenes toimintavuosi toi uskoa tulevaisuuteen. Vuoden 1947 alusta voimaantullut Invalidihuoltolaki soi siviili-invalideillekin oikeuden saada valtion kustannuksella lääkinnällistä huoltoa ja ammattikoulutusta. Se toi myös yhdistyksen piiriin lisää uusia jäseniä, joiden usko yhdistystoimintaan aiemmin oli ollut heikkoa. Yhdistyksellä oli jo valmiutta ohjata heitä lakisääteisen invalidihuollon piiriin, mikä tehtävä jäi yhdistykselle pysyväiseksi. Yhdistyksen ensimmäistä kymmenvuotiskautta voi hyvällä syyllä sanoa työn ja taistelun vuosikymmeneksi. Jää oli jo murrettu -huomispäivän näkymät olivat huomattavasti valoisammat kuin alkaessa. Yhdistyksen liiketoimikin oli menestynyt. Oppilasompelimossa oli parhaillaan kymmenen työntekijää - heistä 8 kurssinkäynyttä ja 2 oppilasta. Yhdistykselle oli perustettu myös uusi liiketoimi Invalidien Jalkine Oy, joka osti Tampereen Soleo -nimisen liikkeen ja jatkoi sen toimintaa Pyynikintorin varrella.

"...sen jalkinekorjaamon taustoja en nyt tarkkaan muista, mutta yhdistyshän oli jo useampana vuonna hankkinut invalidisuutareille kansanhuollosta pohjanahkaa ym. ja kaisse Wahlmanin Lauri oli se, joka rupes siitä puhuun, kun hän siinä liikkeessä johtajanakin oli. Mutta ei se toiminut kuin nelisen vuotta, nääs kun päästiin tästä säännöstelystä ja sodasta eroon, rupes tavaraa oleen, niin ihmiset aina vähemmän toivat kenkiään korjattavaksi. Tehtaat kun paino uusia, mutta eivätpä paina nekään enää... Meinaan monta kenkätehdasta on lopettanut Tampereella ja monta suutaria mittaa katuja..." "On kaksi nimeä, jotka on syytä mainita tämän oppilasompelimon yhteydessä. Ne ovat Elvi Aho ja Toini Leppänen. Kumpikin oli tarmokkaita ja taitavia ja ompelimossa tehtiin hyvää työtä. Se oli hyvässä maineessa, mutta hyväkään johtaja ei voinut mitään sille, kun valmisvaateteollisuus alkoi ajaa ohi. Se rupes kituun ja loppuaikoina piti panna tyttöjä jo pakkolomalle, mutta sen kymmenen vuoden aikana, mitä se oli, se koulutti ammattiin kymmeniä invalidityttöjä, jotka joko hakeutuivat teollisuuden palvelukseen tai jatkoivat itsenäisinä yrittäjinä. Moni jatkoi opintojaan vielä liiton laitoksissa tai ammattienedistämisoppilaitoksen kursseilla. Kyllä kumpikin yritys täytti sen reiän, mitä varten ne Tampereen seudun invalideille perustettiin…"

Yhdistys juhli 10-vuotistaivaltaan Invalidipäivän merkeissä Marianpäivänä 1947 Tampereen kaupungintalon juhlasalissa. Päivien tunnuslauseena oli "Rakenna kanssamme. Juhlapuhujana oli Aarre Simonen, joka puheessaan korosti omatoimisuuden merkitystä yhdistystoiminnassa. Kutsuvieraiden joukossa oli yhdistystä perustamassa ollut huoltotoimen johtaja Emil Viljanen sekä tuomiorovasti K. H. Seppälä, joka lahjoitti yhdistykselle rahasumman toiminnan tukemiseksi. Yhdistyksen puheenjohtaja Matti Kuivanen esitteli yhdistystä samana päivänä Yleisradion Tampereen paikallislähetyksessä.

Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdoilla (2. osa) 

Kuninkaankatu 36:sta tuli varsin keskeinen paikka. Siihen avattiin yhdistyksen oma toimisto, jota aluksi hoiti Jussi Santala ja hänen sairastumisensa jälkeen Lempi Turunen. Myöhemmin kiinteistöön siirtyi asumaan perheineen Eino Sandell - todellinen joka-paikan-höylä.

Vuoden lopulla maalle koittivat YH:n - Ylimääräinen kertausharjoitus -ajat. Kolmastoista lokakuuta miehet kutsuttiin aseisiin, 30. marraskuuta Suomi joutui sotaan ja kesti sitä 105 päivää. Sosiaaliselle tutkimustoimistolle koittivat taas laskennan ajat - invalidien lukumäärä kasvoi räjähdysmäisesti.

"...sanoisin, että suomalaista yhteiskuntaa kasvatettiin rajusti silloin talvisotavuonna. Mehän olimme olleet sellaisia laitapuolen lapsia eikä meihin osattu oikein asennoitua. Sota, niin kamalalta kuin se tuntuu sanoakin, oli meitin pelastuksemme. Ihmisille kasvoi silloin jonkinlainen yhteisvastuun henki niin kuin se paljon puhuttu talvisodan henki olisi jatkunut. Ja on huomattava, että se lääkinnällinenkin puoli kehittyi huimasti. Ortopedinen ja kirurginen tekniikka kehittyi, sillä kysymyksessähän oli kansakunnan nuoriso, parhaassa iässä oleva nuoriso, minkä kansakunta oli rajoillensa lähettänyt ja mekin saimme siitä osamme, vaikka ne sotia edeltäneet vuodet olivatkin meille varsin kylmäkiskoisia. Tää on totuus ja sen sietää tänään sanoa…"

Sota kaikkine rajoituksineen koski kipeästi invalideja ja rajoitti varsinkin vaikeavammaisten liikkumista. Heitä jopa kiellettiin liikkumasta talvisin jäisillä kaduilla, joiden hoitoon ei liiennyt sen paremmin miehiä kuin varojakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt johtokunnan jäseniä. "Potkukelkalla silloin liikuttiin ja mielestäni se on käypä kalu vieläkin - varsinkin näin vanhalle ihmiselle, mutta milläs nyt kadulle menet, kun niitä nyt hiekotetaan... Auteron Einarilla oli semmoinen vesikelkka, jolla hän liikkui ja kalaakin kauppas ja siinä oli tavallista pitemmät jalat ja potkukelkalla Sandellin Einokin liikkui silloin sotavuosina. Mutta kun se oli ykskätinen, se vääntyi jotenkin vinoksi ja sen lapset valittelivat, etteivät he osaa isän kelkalla potkitella, kun se aina menee seinään..."

Tampereen seudun invalidit ottivat huoltonsa piiriin myös talvisodan invalidit: sairaaloista vapautuneille sotainvalideille jaettiin raha- ym. avustuksia omien tuen tarpeessa olevien jäsenten tavoin. Järjestettiin erilaisia ammattikursseja, kuten huonekalujen värjäys-, maalaus- ja kiilloituskursseja. Yhdistyksen vuosikertomus vuodelta 1940 toteaakin "uusien invalidien hyväksi toimitun täydellä höyryllä ja saatu aikaan sellaista, mitä ensin pidettiin satuna. Invalidien ammattiopetus on saanut tarpeellisen huomion, heistä tulee kelloseppiä, puuseppiä, maalareita, talonmiehiä, konttoristeja ym. Invalidisäätiön suuren huoltolaitoksen rakennustyöt aloitettiin 4. tammikuuta 1941 ja liiton oman ammattioppilaitoksen rakentaminen aloitetaan pian. Vuosien 1939—40 sota tuotti 5.000 invalidia lisää ja heidät on sijoitettava ensi tilassa..." Yhdistys perustikin oman työnvälitystoimiston, jonka asiamiehenä oli Einari Autero ja useita työpaikkoja saatiinkin hankituksi, mutta koska Tampereen Aseveliyhdistys teki samaa työtä, katsottiin rinnakkainen toiminta tarpeettomaksi ja työnvälitys siirrettiin yksinomaan Aseveliyhdistykselle. Vuoden 1940 vuosikertomus toteaa edelleen "vv. 1939-40 sodan invalidien avustamiseen on yhdistys käyttänyt 8.200 mk, invalidien kursseihin 8.479:80 mk, siviili-invalidien avustamiseen 5.200 mk sekä lainoina työ- ja liikkumavälineiden hankintaan 7.994:35 mk. Tätä lainarahastoa olisi syytä lisätä ja saada liiton tukea, mitä liitto on luvannutkin, sillä on hyvin tärkeätä, että invalidien oma-alotteisuus

saadaan kehittymään mahdollisimman pitkälle. Yhdistys on myöskin saanut lahjoituksena Tampereen puhelinosuuskunnalta puhelimen käyttöoikeuden kuluneeksi vuodeksi, minkä toivotaan myös jatkuvan. Tampereen Systemalta on saatu käytetty kirjoituskone." "..minä olen monta kertaa noin leikkimielessä sanonut, ettei tätä yhdistystä enää tarvita, kun verotuskin on nyt järjestetty niin, ettei sinne joka vuosi tarvitse tehdä tositteita siitä invaliditeetistä. Se oli vallan kauhea homma kirjoittaa jäljennöksiä noista lääkärintodistuksista ja kun ei niitä kirjoituskoneitakaan aina ollut, niin sitä joutui kirjoittamaan käsin. Mutta sitten tuli hieman parannusta, kun suunniteltiin valmis kaavake, johon tärkeimmät asiat kirjoitettiin ja verolautakunta uskoi... nythän ne tiedot ovat siellä valmiina ja ennakolta verokirjaan merkittynä. Mutta ennen kirjoitettiin käsin paljon ja tulee mieleen, miten joillakin oli kaunis käsiala, niinkun tuolla Lauhakarin Irmalla - kyllä sen pöytäkirjoja kelpasi katsella."

Herääminen invalidien asiassa aiheutti huolestumista eräissä yhdistyksen johtokunnan jäsenissä ja he epäilivät mentävän jopa "länkien edellä, koska johtokunnan kokouspöytäkirjassa huhtikuulta 1940 on maininta: "että Suomen Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton toiminta on osoittautunut ulospäin nähden yksistään Sotainvalidien hyväksi. Asiasta syntyneen keskustelun johdosta päätettiin lähettää liitolle kirjelmä, missä tiedustellaan liiton aikomuksia ja suunnitelmia siviili-invalidien hyväksi."

Sota sotki jälleen kaikki suunnitelmat: vuoden 1941 toimintakertomus toteaa toimitun vilkkaasti, joskin eri tehtäviin valituilla on liian suuri työtaakka kaikkien tehtävien kaatuessa yksien ja samojen niskaan... harmina kaiken lisäksi on vuorotyöt. Opintokerhokin on sodan takia jouduttu lopettamaan ja se muutettiin seurustelukerhoksi, missä kerhon jäsenet esittivät omaa ohjelmaansa.

Vappuna 1941 perustettiin Lempi Saarisen aloitteesta Invalidinaisten Oppilasompelimo, jonka johtajana hän ensin toimi, hänen sairautensa johdosta tehtävään valittiin Ida Koskinen. Keräyksellä oli saatu rahaa 12.000 mk, millä summalla voitiin ostaa 2 ompelukonetta. Liitto suostui maksamaan puolet johtajan palkasta. Ompelimolla riitti heti töitä eikä se rasittanut yhdistyksen taloutta. Ompelimon toimintaa päätettiin laajentaa seuraavana vuonna hankkimalla uusia ompelukoneita.

"Tulin syyskuun puolivälissä 1941 oppilasompelimoon ja liityin saman tien yhdistyksen jäseneksi. Olin vasta 17-vuotias ja sisareni minut sinne ompelimoon oli ilmoittanut. Se ompelimo oli siellä yhdistyksen oman huoneuston yhteydessä sellaisessa takahuoneessa. Puheenjohtajana oli silloin Emil Lahti, joka oli oikolukijana Kansan Lehdessä ja yötyössä. Hän oli kookas mies ja toinen hiha roikkui tyhjänä ja minä olin tuttava tän Mimmi Lahden kanssa, he kun asuivat siellä pihanperällä olevassa huoneustossa ja minä poikkesin siellä usein kun oli jotain harmia ja tunsin maalaistyttönä itseni yksinäiseksi kaupungissa ja me sanoimme tätä Mimmi Lahtea Äidiksi, sitä hän oli meille ompelimon tytöille ja me menimme sinne surujamme valittamaan. Muistan, miten hän nosti aina sormensa suulleen, kun mies oli nukkumassa ja me puhuttiin vallan sipiä. Että ei se ollut pelkkää kylmää yhdistystoimintaa, kyllä siinä oli semmoista lämpöäkin mukana…"

Emil Lahden jälkeen puheenjohtajaksi tuli Matti Kuivanen, jota on luonnehdittu tiukaksi ja tarkaksi talouden mieheksi - takana päin puhuttiin Kuiva-Matista... "..ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Matti oli kaikkea muuta kuin kuiva. Hänellä vaan oli semmoinen linja ja hän oli yhdistystoiminnassa sen verran kouliintunut, että kokousten pito sujui kuin tanssi - piti vaan saada ajallansa suu auki eikä sitten jälkeen päin kiukutella, jos jotain aikoi esittää kokouksessa. Ja kun tilien piti täsmätä, niin tottakai Matti vaati, että ne myös täsmäsivät... Matti oli vaatturimestari ja Viinikan poikia, toinen jalka sillai lyhee, kaisse synnynnäistä oli... Mutta kuiva - ehei sinne päinkään. Kun tulit Matin lähemmin tunteen, niin siinä oli varsinainen vitsiniekka, ei vaan päästänyt lähelleen sano... Muistan miten kokousten jälkeen ja kutsuilla nauroin kipparassa niitä juttujansa. Että muistikin…"

Yhdistyksen perustamisesta lähtien nousi jatkuvasti esiin oman kesänviettopaikan saaminen, jonne voitaisiin tehdä retkiä, kokoontua yhteisiin illanviettoihin, saunoa ja uida suvisen luonnon keskellä. Toistuvista yrityksistä huolimatta sellaista ei ollut näköpiirissä. Lopulta yhdistyksen jäsen Lauri Wahlman tarjosi omaa kesäpaikkaansa yhdistyksen käyttöön.

"Ensimmäinen kesäpaikka oli siä Ylöjärven Vahannassa sen Wahlmannin huvila. Oli yks huone vaan ja keittiö ja sauna, muttei siellä oikein voinut yöpyä, kuorma-autolla sinne joka tapauksessa mentiin ja muistan miten kerran yks putos auton lavalta, kun sinne hinattiin, muttei siinä mitenkään sattunut. Siihen aikaan sai viä viedä väkee kuorma-auton lavalla, oli semmoiset lankut laidasta laitaan istuimina... Nythän semmoinen on vallan kiellettyä..." "2--ei siellä Vahannassa oltu kuin pari kesää, mutta sitten tuli tää Keijärvi. Siellä oli tän kauppias Reijo Salmisen huvila, jonka saimme maksutta käyttöömme ja sen Salmisen veli oli ittekkin invaliidi. Siä me maattiin kaikki siskonpetillä ja minä vallankin vietin siellä perheeni kanssa kesälomat vv. 1944-46. Siellä oli rauhallista viikolla, kun muut oli työssä ja toimessa, mutta sunnuntaisin sinne väki kokoontu ja kesällä neljäkymmentäviisi meillä oli siä liiton ensimmäiset uintikilpailut, kun meillä oli kesäjuhlat ja vieraina oli Lahden ja Helsinkin yhdistykset. Se Lahti muistaakseni voitti...”

 Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdoilla

Vuosi 1938 oli monessakin suhteessa tärkeä. Kuusi yhdistyksen jäsentä oli perustamassa valtakunnallista Suomen Invalidiyhdistysten Keskusliittoa 16. tammikuuta Helsingissä seitsemän muun yhdistyksen edustajien kanssa. Liitto ei tosin saanut nimelleen hyväksyntää kyseisessä muodossa rekisteritoimistossa ja lopulliseksi nimeksi tuli Suomen Siviilija Asevelvollisuusinvalidien liitto.

Karl-August Fagerholm.

Kokouksessa kutsuvieraana ollut silloinen sosiaaliministeri K. A. Fagerholm huomautti puheessaan enteellisesti: "Kuta voimakkaampi on invalidien omakohtainen yritteliäisyys, josta liiton perustaminen on osoituksena, sitä suuremmat ovat heidän mahdollisuutensa selviytyä olemassaolon taistelusta muiden rinnalla."

Tampereen Raajarikkoyhdistyksen virallisena kokousedustajana Einari Autero kuului siihen lähetystöön, joka vieraili Tasavallan Presidentin linnassa. Kyösti ja Kaisa Kallio ottivat lähetystön ystävällisesti vastaan Kaisa Kallion lupautuessa liiton suojelijaksi. Liiton puheenjohtajaksi valittiin jo perustavan kokouksen puheenjohtajana ollut Eino K. Kalervo, joka jo edellissyksynä vieraili alustajana Tampereella. Toiminnanjohtaja - sosiaalineuvos vuodesta 1950 - Kalervo oli liiton palveluksessa toukokuulle 1961 — kuolemaansa saakka.

Eino Kullervo Kalervo syntyi Helsingissä 1907 ja oli nuoruudessaan lupaava nyrkkeilijä - kaksinkertainen TUL:n mestari. Marssihiertymä sotaväkiaikana aiheutti halvauksen ja urheilu-uran katkeamisen. Kalervo opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vv. 1930–33 ja toimi OTK:lla konttoristina. Hän oli myös perustamassa Helsingin invalidien yhdistystä Raajarikkoisten Työkotiyhdistyksen raunioille ja toimi Helsingin yhdistyksen puheenjohtajana 20 vuotta. Eino K. Kalervon tuntevat sanovat hänen olleen lujaiskuisen miehen niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Hän vaati itseltään ja alaisiltaan paljon. Hänellä oli myös selkeä näkemys invalidin asemasta tulevaisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa: "Invalidien on omalla työllään osoitettava kykenevänsä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja sitä varten on ruumiillisesti vajaakykyisille varattava mahdollisuus hankkia sopiva ammatti."

Liiton johdossa Kalervon lähes neljännesvuosisadan kestänyt työ tuotti tuloksia: hänen aikanaan invalidien asemaa helpottava lainsäädäntö muotoutui, invalidien ammattioppilaitoksia perustettiin sekä niiden toimintaa laajennettiin. Yhteydet pohjoismaisiin veljesjärjestöihin myös solmittiin. "... kun puhutaan tästä Tampereen seudun invalideista ja mitä se on saanut aikaan, niin missään nimessä ei saa unohtaa Neuvosta ja Neuvoksen aikaa. Tarkotan tällä Kalervoa ja sitä aikaa, minkä hän oli liiton johdossa. Kehitys oli silloin vallan huikeaa, silloin nousi liitolle näitä oppilaitoksia kuin sieniä sateella — nää viisi laitosta sillon rakennettiin. Simonen oli liiton lakimiehenä, tää Aarre Simonen ja taisi olla valtiovarainministerinäkin... oli ja ne oli miltei kuin isä ja poika ja siihen aikaan kun Simonen oli valtiovarainministerinä, rahaa saatiin tähän liiton sosiaaliseen toimintaan ja Kalervo oli niin rohkee mies, että se uskalsi ottaa rahaa, mistä vain ikinä sai... Siellä liittovaltuustossa joskus epäiltiin, että mitähän tästä lopuksi tulee. Mutta kyllä Kalervo oli kauaskantoinen mies ja hänen aikanaan tämä liitto lähti oikeille raiteilleen ja kehitys siellä on ollut päätähuimaavaa…"

Toinen toimintavuosi oli yhditykselle paljonkin opettavainen. Toiminta selkiintyi ja liittokokouksen päätöksen mukaisesti alettiin kerätä tietoja invalideista, yhdistyksen toimisto majaili Jussi Santalan "luona” ja oli avoinna kahtena päivänä viikossa. Tampereen kaupungin puoleen käännyttiin kirjelmällä, missä korostettiin invalidien vaikeaa työnsaantia yksityisellä sektorilla ja toivottiin invalidien sijoittamista soveliaisiin töihin kaupungin työmaille. Yhdistyksen talous kohentui keräysten ja arpajaisten myötä ja Tampereen kaupungin avustus nousi 5.000 markkaan. Liiton keräys tuotti 7.000 markkaa ja tuloja saatiin myös Suomen Invalidi -lehden myynnistä, millä samalla saatiin valistusta suurelle yleisölle. Koska varsinkin vaikeavammaisten pääsy yhdistyksen kokouksiin ja majoittumiseen Tampereella tuotti vaikeuksia, yritettiin tilannetta keventää pyytämällä linjaliikennöitsijöiltä vapaalippuja ja yhdistyksen jäsenet lupautuivat majoittamaan pitkämatkalaisia.

”...jotkut liikennöitsijät olivat myötämielisiä näihin vapaalippuihin nähden mutteivät suinkaan kaikki. Minä ainakin arkailin käyttää oikeuttani, varsinkin sota-aikana, kun bussit olivat täynnä. Tampereen kaupungiltahan meillä oli sellainen kortti, jossa oli punainen viiva kortin poikki ja leima ja se oikeutti nousemaan autoon ohi jonojen. Silloinhan kulkuneuvoja oli vähän, kun autot oli viety sinne jonnekin..." ...minulle ittelleni on sattunut, että miehet ovat huudelleet kaikenlaista hävytöntä, kun ovat nähneet invalidinaisen liikkumassa kadulla. Ei nyt enää, mutta silloin ennen sotaa ja jälkeenkin. Kerrankin kun olin nousemassa autoon kortillani, niin yks mies rupes huutaan, että tällä kirjalla - tais olla joku jäsenkirja tai vallan viinakortti - että tällä kirjallahan se oikeus pitäisi olla eikä tommosilla hempoilla, mutta mää siihen sanoa livautin, ettei tätä korttia annetakkan semmottille, jolla on päässä vamma, tää on tarkotettu jalkainvalideille..." Yhdistyksen puheenjohtajana oli vv. 1938—41 Kansan Lehden oikolukija Emil "Eemeli" Lahti, jonka ansiota paljolti on, että Asunto Oy Kuninkaankatu 36:ssa oleva kiinteistö hankittiin yhdistykselle. Lahti itse asui samassa kiinteistössä.

"Muistan varsin hyvin, kun Eemeli ehdotti maaliskuulla kolmekymmentäyhdeksän, että ostettaisiin yhdistykselle oma huoneusto Kuninkaankadulta. Se oli toinen yleinen kokous sinä vuonna, koska ensimmäisessä oli se nimenmuutosasia, tää yhdistyksen nimi muutettiin... Joka tapauksessa Eemeli puhui siitä huoneustosta ja muistan sen niin hyvin, kun se meni äänestykseen ja olin siellä ääntenlaskijana. Sen hinta oli muistaakseni 90.000 markkaa, mutta sitä pidettiin kovana. Pantiin toi Santalan Jussi ja Turusen Lempi tiedusteleen Helsinkistä, josko sieltä saataisiin rahaa, mutta siittä hinnasta piti tinkiä. Se kokous oli Taiston talolla ja senkin muistan, että 41-7 vastaan se kauppa hyväksyttiin tehtäväksi. Olihan siellä semmosia yksinkertasia, jotka vastustivat ja sanoivat, ettei semmosta huoneustoo osteta, eivät he rupee sitä yhdistykselle maksaan. Eivät käsittäneet sitä, että yhdistys tarvitsee tilat, missä kerhot toimivat, mihkä keräännytään yhteisiin tilaisuuksiin ja mitä voi vuokrata muille. Näinhän oli tapahtuva... Mun mielestäni sen huoneuston osto oli niitä parhaita kauppoja, mitä sillon ennen sotia tehtiin. Nythän se on kuten hienosti sanotaan, vallan ydinkeskustaa"

Helsingistä saatiin rahaa: Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto myönsi yhdistykselle 45.000 markan halpakorkoisen lainan ja Tampereen kaupunki tuli mukaan 10.000 markalla. Kiinteistön kauppasumma oli 65.000 markkaa. Vuoden 1939 ensimmäisessä yleisessä kokouksessa yhdistys oli muuttanut nimensä nykyiseen muotoonsa. Johtokunta oli ehdottanut nimeä Tampereen Invalidien Yhdistys r.y., mutta Jussi Santalan ehdotus yleisessä kokouksessa voitti - nimeksi tuli Tampereen Seudun Invalidit.

"..silloin kolmekymmentäluvulla käytiin keskustelua siitä, hyväksytäänkö yhdistykseen sokeitakin, mutta heillähän oli jo oma liittonsa. Kuitenkin se sana raajarikkoiset tuntui jotensakin kolkolta ja piti keksiä fiksumpi nimi... Ainahan kieli kehittyy ja sillä peitetään, kuten laulussakin sanotaan... Nyt puhutaan vammaisista, ja sen nimen alle mahdutetaan vaikka mitä…"

Vuoden 1939 alussa Sosiaalisen tutkimustoimiston tehtäväksi annettiin laatia tilasto valtakunnan invalideista, minkä perusteella harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin valtiovallan taholta olisi ryhdyttävä invalidien toimeentulon turvaamiseksi ja parantamiseksi. Laskennan suorittaisivat kuntien viranomaiset.

Tutkimus osoitti myöhemmin, että kyseisenä vuonna maassa oli 16.415 invalidia, joista kaupungeissa oli miehiä 2.167 ja naisia 1.592 ja maaseudulla miehiä 7.737 ja naisia 4.919. Eniten invalideja oli Uudenmaan, Turun ja Porin, Viipurin ja Vaasan lääneissä. Invalideista suurin osa kuului ikäryhmään 20—29, miehistä 70,8 prosenttia ja naisista 65,7 prosenttia. Siviilisäädyltään invalideista oli naimattomia 61,1 prosenttia, leskiä ja eronneita 6,8 prosenttia.

Tilastoa arvosteltiin: tiedot puuttuivat 7 maalaiskunnasta ja 2 kauppalasta. Maalaiskunnista 14 kielsi invalidien olemassaolon kokonaisuudessaan. Moni vauraammassa asemassa oleva invalidi välttyi tilastoimiselta, koska he katsoivat asioimisen virastoissa ja laitoksissa itseään nöyryyttäväksi, vaikkakin laitoksissa toimittiin lain mukaan.

"...on eräs asia, jonka tässä yhteydessä haluaisin sanoa — tämä meidän Tampereen seudun invalidithan on ollut eräänlainen avioliittotoimisto. Sieltä minäkin mieheni löysin. Sieltä löysivät Turusen Lempi ja Saarisen Uunokin toisensa, pari tuli heistäkin ja hehän muuttivat sitten Helsinkiin, jossa ovat vallan näkyvästi toimineet Helsingin yhdistyksessä. Sandellin Einokin nauroi kerran minulle, että monetkin kahvit olen velkaa, kun niin hyvän miehen sain... Ja selvähän se oli, että kun siellä tavattiin, niin myös tultiin tutuiksi ja ajan mittaa kiinnyttiin…"

 Hillel Tokazier (19. osa)

Hillel Tokazier.

Syksyllä 1982 Raittisen veljekset olivat Hillel Tokazieriin yhteydessä ja pyysivät häntä jälleen soittamaan Eero ja Jussi & The Boys -yhtyeeseen vakituiseksi soittajaksi. Yhtyeessä soitti edelleen kitaristina Eero Lupari. Jussi Raittinen myi keikat ja heillä oli päivisin paljon koululaiskonsertteja eri kouluilla. Keikat oli suunniteltu niin, että lyhyt kiertue aina kesti kolme tai neljä päivää. Aamu- ja iltapäivisin oli koulukonsertteja ja iltaisin yhtye soitti keikkoja ravintoloissa. Seuraavat neljä vuotta vierähtivät näin Hillel Tokazierilla.

Kirsi Kunnas.

Yhtyeen täytyi hallita melko laaja lastenmusiikkiohjelma koululaisia varten. Jussi Raittisen todellinen bravuurinumero oli Georg Malsténin (s. 27.6.1902 Helsinki ja k. 25.5.1981 Helsinki) laulu Mikkihiiri merihädässä ja Eero Raittisen vakiokappale joka koululaiskonsertissa oli Ville ja Valle. Laulun sanat olivat Kirsi Marjatta Kunnas-Syrjä (o.s. Kunnas, s. 14.12.1924 Helsinki ja k. 8.11.2021 Ylöjärvi) Tiitiäisen satupuusta. Hillel Tokazierkin oli säveltänyt koulukonsertteihin oman numeron, Villahousurockin, joka oli tehty kirjailija ja suomentaja Marja Kaarina Helakisa-Käkelän (s. 22.6.1946 Helsinki ja k. 21.4.1998 Helsinki) sanoihin. Koululaiskonsertin juonsi suvereenisti Jussi Raittinen.

Kaarina Helakisa.

Erään kerran koululaiskonserttien jälkeen yhtye majoittui Jämsässä hotelliin, jossa samana iltana esiintyi laulajatar Seija Saara Maria Simola (myöh. Franzén, s. 25.9.1944 Helsinki ja k. 21.8.2017 Vantaa) yhtyeensä kanssa. Seija Simola oli kovin onnellinen nähdessään Hillel Tokazierin tulevan hotelliin. Simola tiedusteli heti Hillel Tokazierilta voisiko hän tulla säestämään pianolla orkesteriin, sillä hänen oma pianistinsa oli sairastunut. Hillel Tokazier toki suostui parin setin säestykseen ja tuuraus sujui mallikkaasti osin korvakuulolla ja bändin nuoteista seuraamalla.

Seija Simola.

Seija Simola esiintyi rumpali Leo Lindblomin (s. 20.5.1927 Helsinki ja k. 9.12.2018 Helsinki) yhtyeen solistina 1960-luvun alkupuolella. Seuraava kiinnitys hänellä oli jazzrumpali Kaarlo Erkki Matti Valasteen (s. 22.6.1931 Kokkola ja k. 10.5.1989 Helsinki) orkesteriin. Vuonna 1966 Simola lauloi ensimmäiselle singlelevylleen laulut, Kun hämärtää/Suurkaupungin valot ja vuonna 1969 ilmestyivät hänen laulamina laulut, Kun aika on, Sulle silmäni annan ja Rakkaus kasvoista kasvoihin. Vielä samana vuonna ilmestyivät levylle laulettuina myös Näkemiin (Aranjuez -konserton teema) ja Claude Debussyn Kuutamo. Koko 1970-luvun ajan Seija Simola oli suosittu laulaja. Laulelmien ja iskelmien lisäksi Simola levytti silloin tällöin myös popmusiikkia, kuten Abba -yhtyeen kappaleet Waterloo ja Fernando, joihin laulaja teki itse sanoitukset. Suurimpia hänen laulamiaan menestyksiä olivat Maritza ja Et itkeä saa Argentina. 1970-luvulla Seija Simola lauloi Pepe & Paradisen kanssa sekä lauluyhtye Fyrkassa, jonka Yleisradiolle tekemiä kantanauhaäänitteitä soitettiin ahkerasti radiossa. Parhaiten näistä mieleen lienee jäänyt lastenlaulu, Pippuri ja unikko.

Lauluyhtye Fyrkka.

Seija Simola edusti Suomea vuonna 1978 Eurovision laulukilpailussa laulaja, lauluntekijä ja musiikinopettaja Reijo Olavi Karvosen (s. 27.1.1953 Kuusamo ja k. 2.2.2026 Itävalta) sävellyksellä, Anna rakkaudelle tilaisuus. Laulu jäi kilpailussa 18. sijalle, joka oli vuosikymmenen huonoin suomalaissijoitus. Huono menestys Euroviisuissa vaikutti laulajan suosioon ja levymyyntiin, joten keikkatarjoukset vähenivät. Vuonna 1979 julkaistu LP-levy Katseen kosketus ei menestynyt. Levy sisälsi kuitenkin tunnetut kappaleet, Kesytetty ja Kaj Chydeniuksen sävellyksen ja Marja-Leena Mikkolan sanoittaman Laulu kuolleesta rakastetusta.

Kaj Chydenius.

Seija Simola levytti 1980-luvulla kaksi pitkäsoittoa, jotka sisälsivät diskotyylisiä iskelmiä. Ei rakastaa voi tämän enempää jäi hänen laulamanaan viimeiseksi hitiksi. Simola ei koskaan mieltänyt itseään varsinaisesti iskelmälaulajaksi ja diskoalbumien vastapainoksi Esa Juhani Kaartamo (s. 28.8.1961 Helsinki ja k. 18.8.2018 Tampere) sävelsi ja sanoitti vuonna 1986 Simolalle levykokonaisuuden, jota artisti itse piti yhtenä uransa parhaista. Albumi jäi Seija Simolan viimeiseksi pitkäsoitoksi. Artistin uusimmat levytykset löytyvät vuonna 2003 julkaistulta kokoelmalevyltä 50-70-luvun ladyt: 17 Erik Wilhelm Lindströmin (s. 29.5.1922 Helsinki ja k. 27.8.2015) unohtumatonta iskelmää. Opetusministeriö myönsi Seija Simolalle vuonna 2005 taiteilijaeläkkeen. Seija Simola menetti vuonna 2011 lauluäänensä leikkauksessa, joka vaurioitti hänen äänihuuliaan. Tällöin hän myös vetäytyi julkisuudesta eikä juuri enää antanut haastatteluja. Seija Simolalla on vuonna 1963 syntynyt tytär, josta lapsena huolehti pääasiassa hänen äitinsä ja isoäititinsä. Simola oli vuodesta 1969 naimisissa autokoulunopettaja Petteri Tandefeltin kanssa ja vuodesta 1975 muusikko Pekka Olavi Hartosen (s. 30.9.1947 Heinola ja k. 6.12.2025 Lohja) kanssa, joka soitti Solistiyhtye Suomessa bassoa. Seija Simolan ja Rekka Hartosen poika, Noco Hartonen (s. 16.10.1975) on metalliyhtye Godplaguen solisti. Simolan isä oli taidemaalari ja director cantus, Urpo Johannes Simola (s. 19.2.1920 Janakkala ja k. 2.7.2003 Tervakoski, Janakkala). Seija Simola kuoli 72-vuotiaana kotikaupungissaan Vantaalla elokuussa 2017. Hänet on haudattu Janakkalan hautausmaalle isänsä viereen.

Pekka Hartonen.

Raittisen veljesten kanssa Hillel Tokazier kokeili showesitystä ravintola Adlonissa Helsingissä. Esityksessä oli mukana muun muassa a cappellana Irving Berlinin (oik. Israel Isidore Beilin, s. 11.5.1888 Tjumen, Venäjä ja k. 22.9.1989 New York City, Yhdysvallat) sävellys White Christmas, joka oli Eero Luparin kirjoittama hieno sovitus. Sittemmin kävi myös aivan selväksi, että Eero ja Jussi & The Boys ei ollut mikään ravintolashow -bändi. Myöhemmin vielä Eero Raittinen ja Hillel Tokazier tekivät joitakin keikkoja kajaanilaisten muusikoiden kanssa Kajaanissa ja Oulussa. Kokoonpano esiintyi Kajaani -kvartetin komppiryhmän kanssa vahvistettuna kitaristi Tatu Mannbergillä.

Jorma Mikkeli.

Myöhemmin Hillel Tokazier on ihmetellyt jaksamistaan ja ehtimistään kaikkeen tekemiseensä. Yhtenä syynä jaksamiseen on varmasti ollut kuntoilu ja urheilu. Lenkkeilyn hän aloitti soittaessaan Tapani Kansan yhtyeessä ja uimisen hän aloitti vuonna 1983, kun hän muutti asumaan Tarkk’ampujankadulle. Kuntoiluharrastus jatkui myös Eero ja Jussi & The Boys -orkesterissa. Hän oli aina huolellinen siitä, että liikuntaa tuli harrastettua vähintään joka toinen päivä. Samassa talossa asuvasta rumpali Jorma Mikkelistä hän sai lenkkikaverin, kun he lenkkeilivät Kaivopuistossa ja ympäri Töölönlahtea. Myöhemmin liikunnallisiin harrastuksiin ovat tulleet myös kuntosaliharjoittelu sekä oman pojan kanssa pelattu sulkapalloilu.

Mona Carita.

Teatterikorkeakoulun musiikinopettaja, kitaristi Nono Söderberg pyysi Hillel Tokazierilta apua musiikkiproduktio No Satisfactionin tekemisessä, joka toteutettiin teatterikorkeakoulussa Erkki Saarelan (s.24.10.1946 Helsinki) ohjaamana. Tuotannossa olivat mukana muun muassa näyttelijät Antti Juhani Virmavirta (s. 7.3.1959 Harjavalta), Ritva Ulla Irmeli Sorvali (s. 30.1.1958 Jyväskylä), Ilkka Untamo Järvi-Laturi (s. 28.11.1961 Valkeakoski ja k. 5.3.2023 Padasjoki) sekä laulaja Mona Carita (oik. Cariota Virkkunen, o.s. Hautanen, s. 16.4.1962 Helsinki), joka pääsi myös teatterikorkeakouluun. Esityksessä lauloivat Taneli Mäkelä (s. 10.3.1959 Espoo) The Whon kappaleen My Generation ja Riitta Marja Havukainen (s. 2.4.1955 Lahti) esitti Procol Harumin kappaleen A Salty Dog (Merimies). Teatterikorkeakoulussa Hillel Tokazier sai tutustua myös Jouko Veli Turkan (s. 17.4.1942 Pirkkala ja k. 22.7.2016 Pirkkala) opetusmenetelmiin ja armeijamaiseen komenteluun. Myöhemmin vielä Hillel Tokazier oli lomansijaisena tekemässä musiikinopettajan työtehtäviä teatterikorkeakoulussa.

Jouko Turkka.

Noihin aikoihin liittyen Islannin Suomen suurlähetystössä työskentelevä Hillel Tokazierin serkkupoika, Ariel Rimon (s. 14.2.1947 Turku ja k. 26.12.1994) kutsui Tokazierin keikalle Islantiin. Ariel Rimon oli lanseerannut serkkunsa Islannissa ”Suomen Jerry Lee Lewisinä”. Hillel Tokazier soitti pianoa Islannissa suurlähetystön suuressa Suomi -juhlassa sekä paikallisissa yökerhoissa, jotka olivat melko erikoisia paikkoja. Ihmiset niissä yökerhoissa vaelsivat edestakaisin ja tarkkailivat toisiaan ja tilasivat drinkkejä. Alkoholinkäyttö vaikutti melko rajulta paikallisissa yökerhoissa. Olutta ei vielä tuolloin saanut Islannissa myydä vapaasti, mutta muita juomia toki sai.

Ariel Rimon järjesti Hillel Tokazierille Islannissa miellyttäviä tapaamisia. Hillel Tokazier osallistui moniin juhliin vierailunsa aikana ja kaikki kustannukset maksettiin kutsujan toimesta. Hän kuuli matkalla hurjia merimiestarinoita. Samoin hän teki uskomattoman matkan Pohjois-Islantiin geysirien sekä suurten putousten luokse. Islannin maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita.