sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (14. osa) 

Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Antti Kukkonen.
Carl Henrik Wolter Ramsay.

”Suomen vapausradio” näki paljon vaivaa todistaakseen presidentti C. G. E. Mannerheimin kuuluvan sotasyyllisten joukkoon. Pastori Antti Kukkosta ja Carl Henrik Wolter Ramsayta vapausradio ei kuitenkaan laskenut sotasyyllisiin. Vasta myöhemmin heidät nostettiin syytettyjen joukkoon. Myöskään ministeri Mauno Pekkalaa ei nimetty sotasyylliseksi; Pekkala oli Jukka Rangellin hallituksen valtiovarainministerinä jatkosodan aikana, mutta hän loikkasi sittemmin SKDL:n joukkoihin. Vapausradio toi kuuluville vaatimuksen kansantuomioistuimesta, jonka ei tarvitsisi välittää Suomen laista. Tämä ehdotus ei kylläkään edistynyt perustuslakivaliokuntaa edemmäksi.

Karl Harald Wiik.

Vain kaksi viikkoa uuden eduskunnan kokoonnuttua vaatimus aloitteen muodossa esitettiin eduskunnalle. Esityksen oli allekirjoittanut Karl Harald Wiik. Aloitteeseen oli leivottu sisälle ajatus sotasyyllisten omaisuuden menetyksestä valtiolle. Yhdeksän SKDL:n kansanedustajaa kannatti sotasyyllisten omaisuuden menetystä valtiolle. Moskovasta ”Suomen vapausradio” toisti jokaisessa lähetyksessään Väinö Tannerin solvaamista sotasyylliseksi. Väinö Tanner oli ”pettänyt työväen asian” kamppailussa kommunismia vastaan. Tähän Tannerin moitekuoroon liittyi myös Dagens Nyheter.

Jalmar Voldemar Vakio.
Axel Erik Heinrichs.
Lauri Arvi Pellervo Poijärvi.

Avainpaikoilla istuvia henkilöitä alettiin puhdistaa. Kuutosten välikysymykseen vastatessaan tammikuussa hallitus vaati vain syrjään vetäytymistä syytetyiltä poliittisesta toiminnasta. Useat ihmiset luopuivat asemastaan, sillä he halusivat lieventää tulehtunutta tilannetta. Yleiradion pääjohtaja Jalmar Voldemar Vakio (vuoteen 1935 Hjalmar Woldemar Walldén, s. 23.9.1897 Helsinki ja k. 9.12.1954) luopui tammikuussa paikastaan. Kesällä 1945 paikkansa jättivät puolustusvoimien komentaja kenraali Axel Erik Heinrichs (s. 21.7.1890 Helsinki ja k. 16.11.1965 Helsinki), kouluhallituksen pääjohtaja Lauri Arvi Pellervo Poijärvi (vuoteen 1906 Boijer, s. 25.8.1900 Helsinki ja k. 2.8.1986 Helsinki), yliopiston rehtori Rolf Herman Nevanlinna (ent. Neovius, s. 22.10.1895 Joensuu ja k. 28.5.1980 Helsinki) sekä vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja Armas Pietari Arvelo (vuoteen 1906 Achrén, s. 29.6.1886 Uskela ja k. 13.10.1966 Helsinki).

Rolf Nevanlinna.

Jukka Rangell ja Risto Ryti palasivat takaisin Suomen Pankin johtokuntaan, Ryti myös pankin pääjohtajaksi. Ruotsalainen Dagens Nyheter julkaisi pääkirjoituksessaan toukokuussa vaatimuksen siitä, että molempien olisi syytä erota paikoiltaan. SKDL lisäsi löylyä väitteellään, että Suomella on huonot finanssisuhteet niin kauan kuin Risto Ryti ja Jukka Rangell istuisivat Suomen Pankissa. Oli tietysti sanomattakin selvää, että sellaisessa tilanteessa talouselämämme joutuisi kärsimään kansainvälistä rahoituksen puutetta.

Risto Ryti.
Jukka Rangell.

Kesäkuussa 1945 oikeusministeri Urho Kekkonen hyökkäsi Maalaisliiton puoluekokouksessa Ribbentrop -sopimuksen kannattajia, oman puolueensa jäseniä vastaan. Urko Kekkonen muotoili: ”Se sopimus merkitsi valtion kaappausta. Sopimus ei ollut ainoastaan lainvastainen toimenpide, vaan myöskin virhe - - siinä valossa on katsottava niitä, jotka tekivät tuon tuhoisan sopimuksen. Ministeri Urho Kekkonen kutsui Maalaisliiton puheenjohtaja Viljami Kalliokosken työhuoneeseensa ja hän uhkaili Kalliokoskea: ”Kuinkas täällä tällaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu - - Minä annan hurjan heilua. ” Kyynel silmissä Viljami Kalliokalliokoski muisteli vielä vuosikymmeniä myöhemmin Urho Kekkosen raakaa kielenkäyttöä ja sen jälkeistä Maalaisliiton puheenjohtajan vaalia. Viljami Kalliokoski joutui puheenjohtajan paikalta sivuun ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin nuori Vieno Johannes Sukselainen (vuoteen 1928 Saari, s. 12.10.1906 Paimio ja k. 6.4.1995 Espoo).

Viljami Kalliokoski.
Vieno Johannes Sukselainen.

Kotikommuniaistit järjestivät joukkokokouksia, joissa sotasyyllisiä vaadittiin vietävän tuomittaviksi, mutta nämä eivät tuottaneet haluttuja tuloksia. Andrei Ždanov puolestaan vaati: ”Massojen painetta tässä asiassa ei suinkaan tule pidätellä - - Kaikkein vaikeimmin voitettavien henkilöiden piiritys alkaa oikealla tavalla välittömästi Vapaassa Sanassa ja SNS:n lehdissä melkein.” Maaliskuun lopulla eduskunta oli antanut asetuksen sotarikosten rankaisemisesta. Asetuksessa sotarikosten käsite määriteltiin mahdollisimman ahtaasti, mikä aiheutti poliitikkojen sulkemisen 13. artiklan ulkopuolelle. Kesäkuussa 1945 tilanne muuttui, kun 55 kansanedustajaa esitti hallitukselle jälleen välikysymyksen. Sisäministeri Yrjö Leino vaikersi Andrei Ždanoville: ”Kaikkein vaikeinta hallituksessa on Paasikiven saaminen sotasyyllisten rankaisemisen taakse - - Hän ylläpitää edelleenkin hyviä suhteita Linkomiehen ja Kivimäkeen.

Yrjö Leino.

Osoittautui selväksi myös, että sotapolitiikasta syytetyt eivät olleet lainkaan niin nöyriä kuin valvontakomissio tai Urho Kekkonen olisivat odottaneet. Kenraalieversti Andrei Ždanov kirjasi Josif Stalinille menevään raporttiinsa: ”Esimerkiksi Viljami Kalliokoski asettui uudestaan Maalaisliiton puheenjohtajakandidaatiksi. Kekkosen mukaan Kalliokoski luopui ehdokkuudestaan vasta, kun hän uhkasi tätä sillä, että joutuu oikeusvastuuseen sotasyyllisenä.”

Josif Stalin.

Eduskunnan välikysymystä oikeusministeri Urho Kekkonen piti myöhemmin eräänlaisena ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä, sillä kommunistien järjestämät torikokoukset olivat viemässä asian hallituksen käsistä. Näin saatiin Suomen hallitus myöntämään, että oli tarpeellista selvittää sotaan syyllistyneet. Tosin eduskunnan välikysymys ei ratkaissut minkälaisia menettelyihin hallitus alkaisi.

Eirik Hornborg.

Ministeri Urho Kekkonen kyllä ymmärsi, että Eirik Hornborgin komitean raportti vain vesitti mahdollisuuden oikeudelliseen arviointiin kuin lopulta perustelisi sotasyyllisten tuomitsemisen oikeudessa. Näin ollen tasavallan entistä presidenttiä olisi mahdoton saada oikeudelliseen vastuuseen maanpetoksesta. Sota-ajan hallitusjäseniä voitaisiin ainoastaan syyttää valtakunnanoikeudessa hallitusmuodon 42. pykälän perusteella virkavirheestä, josta lankeavat tuomiot olisivat kuitenkin lieviä.

Andrei Ždanov.

Kenraalieversti Andrei Ždanovin raportit arkistossa paljastavat valvontakomission puheenjohtajan varsin epätietoiseksi siitä, mihin äärivasemmiston toiminta sotasyyllisyysasiassa voisi lopulta johtaa. Ainakin asian edistäminen voimassa olevan lainsäädännön turvin näytti olevan täydellisesti umpikujassa. Lopulta asia johtaisi oikeusministeri Urho Kekkosen poliittiseen tappioon sekä valvontakomissio päätyisi vain naurunalaiseksi asiassaan. Siksipä Urho Kekkonen pyysi Andrei Ždanovilta henkilökohtaista audienssia, joka onnistuikin 24.7.1945. Miesten keskustelu olikin ratkaisevan tärkeä tulevaisuuden kannalta. Tästä keskustelusta löytyy molempien herrojen laatimat raportit, vaikka niiden sisällöissä on tiettyjä eroavaisuuksia. Urho Kekkosen muistiinpanoissa Andrei Ždanov painotti keskustelun luottamuksellisuutta sekä epävirallista luonnetta.


Ei löydy mitään todisteita siitä, että Ždanov olisi saanut Moskovasta määräyksen aloittaa Suomen hallituksen kanssa virallinen keskustelu juuri sotasyyllisyydestä. Koska asia oli siinä määrin ongelmallinen, täytyi Andrei Ždanovin koko ajan tähdentää Urho Kekkoselle ja Juho Kusti Paasikivelle toimivansa tässä asiassa pelkästään ”vain epävirallisesti”. Hän halusi ehdottomasti suojata selustansa Moskovaa kohtaan, koska häntä oli syytetty aikaisemmin ”yksityisyritteliäisyydestä”.

Urho Kekkonen & Juho Kusti Paasikivi.

Kenraalieversti Andrei Ždanovin muistio Urho Kekkosen tapaamisesta jakautui kahteen osaan: Kekkosen selostukseen sekä sotasyyllisyyskysymyksestä Urho Kekkosen esityksen pohjalta tehtyihin johtopäätöksiin. Urho Kekkosen arvio tilanteesta oli, että ”Suomen hallitus on umpikujassa sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisemiseksi ja sen enemmistö ei kannata sotasyyllisten ankaria tuomioita.” Andrei Ždanov kirjoittaa raportissaan: ”Herra Kekkonen ilmaisee kiitollisuutensa siitä, että sai mahdollisuuden keskustella herra Ždanovin kanssa”. Urho Kekkonen oli kenraalieversti raportin mukaan pyytänyt itse tätä tapaamista. Urho Kekkonen taas kirjasi muistioonsa, että hänet kutsuttiin tähän tapaamiseen paikalle. Kuitenkin molemmilla osapuolilla oli intressit virkistää liian paikalleen jumittunut tilanne. Urho Kekkosella oli mukanaan molempien todistuksen mukaan jo valmis toimintasuunnitelma, jonka hän välttämättä halusi esitellä kenraalieversti Andrei Ždanoville.


Oikeusministeri Urho Kekkosen muistiosta saa sellaisen käsityksen, että tähän olisi vain esitellyt hallituksen linjauksia asiassa sekä jopa jakanut itsekin hallituksen enemmistön mielipiteen 13. artiklan tulkinnasta. Oikeusministeri Urho Kekkosen mielestä ajatus taannehtivasta laista ja sen valmistelusta syntyi valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Ždanovin ehdotuksesta.

 Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (13. osa)

Eirik Hornborg (s. 29.9.1879 Helsinki ja k. 29.12.1965 Helsinki).
Ville Pessi.
Mauri Ryömä.

Historioitsija Eirik Hornborg aloitti helmikuun alussa 1945 johtamalla komiteaa, jonka tehtävä oli selvittää sotasyyllisiä vuodesta 1938 lähtien. Komitea ei voinut edes harkita tutkivansa Neuvostoliiton osuutta kriittisesti. SKDL:ssä havaittiin, että Juho Kusti Paasikivi tahtoi voittaa vain aikaa. Puolue lisäsi kierroksia, kun hallitusneuvotteluiden jälkeen sotasyyllistenyyskysymys oli painamassa uudelleen taka-alalle. Ville Pessi (s. 24.3.1902 Kaukola ja k. 6.11.1983 Vantaa) SKP:ssa neuvoi väkeään: ”Virkamieskunnan puhdistamisessa ei saa liikaa tuijottaa siihen, mitä kukin on ollut ennen. Tärkeintä on mitä he ovat tänään.” Ville Pessi ehdotti, että enää ei aseteta komiteoita: ”Tavallinen maallikko voi laatia muutamassa päivässä syytekirjelmän, jonka perusteella nämä henkilöt voidaan tuomita maamme lakien mukaan verrattain pitkiksi ajoiksi kuritushuoneeseen.” Mauri Ryömä (s. 30.10.1911 Helsinki ja k. 28.11.1958 Helsinki) hyökkäsi Eirik Hornborgia vastaan. Mauri Ryhmä vaatii nopeita toimenpiteitä, eikä komitean töitä pitänyt jäädä odottamaan turhaan.

Urho Kekkonen.
Reinhold Svento.
Juho Kusti Paasikivi.

Väinö Tanneria ja Toivo Kivimäkeä vastaan komitea ei löytänyt mitään raskauttavaa. Kuitenkin Väinö Tanner haluttiin osoittaa syylliseksi. Urho Kekkonen, Yrjö Leino, Mauno Pekkala ja Reinhold Konstantin Svento (vuoteen 1938 Sventorzetski, s. 24.7.1881 Pietari ja k. 30.3.1971 Lappeenranta) poikkesivat Naantalin Kultarannassa tapaamassa presidentti Juho Kusti Paasikiveä 11.7.1945. Oikeusministeri Urho Kekkosen mielestä Rippentrop-sopimusta solmittaessa ”myös Tannerin syyllisyys olisi osoitettavissa”. Tämän Urho Kekkonen teki siitä huolimatta, vaikka hän tiesi, että Väinö Tanner ja koko SDPN hallitusryhmän olivat vastustaneet sopimusta. Kekkosen mukaan rikokseksi riitti, että sosiaalidemokraatit eivät lähteneet jatkosodan hallituksesta, toisin kuin Moskovasta oli toivottu. RKP sai kunnian olla aloitteentekijänä. Poliittinen ilmapiiri oli niin tulehtunut, että puolueessa pohdittiin välikysymystä. RKP:n mielestä ”asiaa ei saa hoitaa torikokouksissa vaan valtiollisissa vastuunalaisia elimissä”.

Väinö Tanner.
Toivo Kivimäki.

Välirauhansopimuksen 13. artiklan tulkinta muodostui lopulta aivan toiseksi, kuin mitä se oli alunperin tarkoitettu. Lontoossa 8.81945 liittoutuneet tekivät sopimuksen, jossa määriteltiin termi ”sotarikos” – war crimes Britannian, Ranskan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken. Agreement concerning the prosecution and punishment of the major war criminals of European Axis ja sopimukseen liittyvä muotosäännös – Charter of International Military Tribunal – 6. kohdas mukaan on erotettava toisistaan a) rikokset rauhaa vastaan (crimes against peace) ja b) sotarikokset. Ensimmäisiin luettiin hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti tai sodat, jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten kanssa, taikka osallistuminen sellaista sotaa koskevaan yhteiseen suunnitelmaan tai salahankkeeseen. Sotarikoksia sen sijaan olivat teot, joihin sisältyi sodan lakien tai tapojen rikkominen: ”War crimes, namely, violations of the laws of customs of war.” Tätä artiklaa ei olisi pitänyt voida käyttää Suomen sodanaikaisia johtomiehiä vastaan.

Risto Ryti.

Potsdamin kokoukseen valmistautuessa Washingtonissa laadittiin valmis ehdotus ohjeeksi miehitysjoukkojen komentajille sotarikollisten tunnistamiseksi ja pidättämiseksi. Ohjeissa määriteltiin, millaisissa asemissa sodassa toimineet henkilöt olisi katsottava sotarikollisiksi. Tämä ohje rinnasti Saksan liittolaisten, kanssasotilaiden ja satelliittivaltioiden johtohenkilöt Saksan johtajiin. Tämän perusteella esimerkiksi Risto Ryti tai marsalkka Mannerheim olisivat voineet joutua Nürnbergissä syytteeseen.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Urho Castrénin hallituksessa oli kaksi rauhanopposition ministeriä, Eero Wuori ja Karl-August Fagerholm. Hallitus ei saanut heidän mielestään aikaan luottamuksellisia suhteita valvontakomissiooon ja hallitus syyllistyi puolustamaan sotapolitiikkaa, erityisesti Ribbentrop -sopimusta. Hertta Kuusinen teki aloitteen kolmen suurimman puolueen liitosta, joka laati Urho Kekkosen kanssa tarkoitusta varten julistuksen. Julistuksessa vaadittiin hyvien idän suhteiden vaaliminen ja fasistisen ainesten kitkeminen valtion koneistosta pois. Samoin tässä julkilausumassa vaadittiin, että ”sota-ajan politiikka oli tutkittava ja siitä oli tehtävä johtopäätökset.”


Uuden hallituksen pääministeriksi tuli Juho Kusti Paasikivi ja oikeusministerinä hallituksessa jatkoi Urho Kekkonen. SKDL sai hallitukseen viisi ministeriä, joista kolme loikkasi SDP:sta. Sisäministeriksi nousi Yrjö Leino, minkä vuoksi isänmaallisessa kansanosassa se aiheutti pelkoa. Carl Gustaf Emil Mannerheim oli presidentti ja valvontakomission luottamus Suomen poliittisiin päättäjiin alkoi parantua. Kuutoset tekivät 23.1.1945 hallitukselle välikysymyksen Helsingissä: ”Aikooko hallitus ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että selvyys saataisiin vuonna 1941 toimineen tasavallan presidentin sekä vuosina 1939 ja 1941 toimineiden valtioneuvoston jäsenten ja mahdollisesti muiden korkeissa vastuunalaisissa valtion viroissa ja toimissa olleiden henkilöiden syyllisyydestä sanottuina vuosina puhjenneisiin sotiin ja että syyllisiksi havaitut saataisiin teoistansa vastuuseen?”


Välikysymyksen tekeminen oli harkittu toimi, johon oli kätketty samoin uhkavaatimus. Suomen täytyi noudattaa välirauhansopimusta tinkimättä ja rauhansopimus myös velvoitti aloittamaan välittömästi oikeusprosessin sotasyyllisiä vastaan. Suomen sotasyyllisiä ei kohdeltu enää epäiltynä vaan heidät leimattiin nyt jo syyllisiksi. Suomessa poliitikot haluttiin vaihtoon ja tärkeintä oli kuitenkin Väinö Tannerin syrjäyttäminen.

Kaarlo Juho Ståhlberg.

Eduskunnassa välikysymykseen annettiin vastaus viikkoa myöhemmin. Vastaus perustui pääosin Kaarlo Juho Ståhlbergin näkemykseen. Vastauksessa todettiin, ettei Suomen perustuslaki tuntenut sotasyyllisyyttä. Sodan aloittaminen voisi Ståhlbergin mukaan olla rikos vain silloin, kun siihen liittyy laissa oleva rikolliseksi määritetty teko. Presidentti tekee tällaisen rikoksen syyllistyessään valtio- tai maanpetokseen sekä ministeri myötävaikuttamalla virkatoimissaan sodan käynnistymiseen ilmeisen laittomalla tavalla tai käyttämällä omaa asemaansa muuten maan vahingoksi.


Kaarlo Juho Ståhllberg osoitti näin Juho Kusti Paasikiven pyynnöstä juridiset rajat, milloin edes voitiin puhua Suomessa sotasyyllisyydestä. Näin haluttiin torpata kaikki turha keskustelu asian ympärillä. Ståhlbergilla oli taitavan lakimiehen ja tasavallan ensimmäisen presidentin nuhteeton maine ja siksi hänen lausuntonsa antoi hallitukselle hyvän selustan. Paasikivi elettiin toivoa siitä, että kansainvälinen kehitys johtaisi asian pitkittyessä lopulta jopa sotasyyllisyysasian lopulliseen unohdukseen. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Karl Harald Wiik (s. 13.4.1883 Helsinki ja k. 29.6.1946 Helsinki) sekä Ville Pessi toistivat jälleen kysymyksensä. Tällä kertaa he myös esittivät tarkemman ehdotuksen kansantuomioistuimen kokoonpanosta. Heidän mielestään oli tärkeä löytää sopivat tuomarit, koska ”tuomarikunta oli niin taantumuksellista”. Kysyjät esittivät, että juridisen koulutuksen sijasta paljon tärkeämpää oli tuomareiden ”oikeamielisyys ja kansanvaltainen ajatustapa”, sillä varsinkin ”näyttöjen osalta tarvittiin joustoa”.


Pääministeri Paasikivi yritti monin eri tavoin hidastaa ja jarruttaa asian etenemistä. Joka välissä Paasikivi mielellään suositti syytettyjen väistymisestä vapaaehtoisesti pois näkyviltä paikoilta. Hän toivoi viimeiseen asti että neuvostoliittolaiset muilta kiireiltään eivät jaksaisi loputtomiin jahdata näitä sotasyyllisiä. Hänen pettymyksensä oli suuri kun neuvostoliittolaiset kuitenkin jaksoivat jahdata sotasyyllisiä; kenraalieversti Andrei Ždanoville jahdista muodostui myös arvovaltakysymys.

Andrei Ždanov.

Vapaa Sana -lehti uhosi pääkirjoituksessa 26.6.1945 – Ryti-Ribbentrop -sopimuksen vuosipäivänä – mellakoilla ja väkivaltaisuuksilla. Mikäli rankaisua ei ”ymmärretä tehdä laillisessa ja demokratian periaatteita vastaavassa muodossa, on katastrofi, jännityksen väkivaltainen laukeaminen välttämätön, vaikka valitettava seuraus anteeksiantamattomasta leväperäisyysydestä.” Lehden artikkelissa kuvailtiin Rytiä, Rangellia, Linkomiestä ja Tanneria oman pesän likaajiksi, syypäiksi murhiin ja muihin rikoksiin ja ihmeteltiin samalla, miten ”he voivat kunniallisena kansalaisina liikkua keskuudessamme”.

Erik von Frenckell.

Lehden mukaan ohjelma oli kirkas; sotasyyllisten etsiminen ja heidän osoittaminen sormella. Edellä mainittujen neljän henkilön lisäksi toisinaan nousi syyllisten joukkoon myös ministerit Aaltonen, Lehtonen, Salovaara, Horelli, Reinikka sekä Kalliokoski. Samoin puolustusministeri Karl Rudolf Walden (s. 1.12.1878 Helsinki ja k. 25.10.1946 Sysmä) edusti ilmeistä syyllistä, aivan samoin Toivo Kivimäki, jota kohtaan viha vain yltyi. Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell (s. 18.11.1887 Helsinki ja k. 13.9.1977 Espoo) oli kielitaitoisena ja sangen edustavana ihmisenä myös joutumassa syytettyjen penkille ainakin lehtikirjoituksen mukaan. Presidentti C. G. E. Mannerheimin nimeä ei tuolloin lehden kirjoituksissa syytettynä esiintynyt.

perjantai 13. marraskuuta 2026

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (12. osa) 

Väinö Hakkila.
Väinö Salovaara.

SKDL tarjosi SDP:lle tammikuussa 1945 vaaliliittoa ehdolla, että listoille ei tulisi henkilöitä, jotka olivat ”osoittautuneet demokratian vastustajiksi ja sotasyyllisiksi”. Näistä aiheista syyllisiksi todettiin Väinö Tanner, eduskunnan puhemies Väinö Pietari Hakkila (aikaisemmin Tippa, s. 29.6.1882 Lempäälä ja k. 18.7.1958 Orivesi), Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Väinö Veikko Salovaara (vuoteen 1906 Sillfors, s. 26.2.1888 Iitti ja k. 29.10.1964 Helsinki) sekä entinen SDP:n puoluesihteeri Aleksi Aaltonen (s. 5.7.1892 Somero ja k. 22.2.1956 Helsinki). Listasta jäi pois yhdeksän sotien ajan hallituksien ministeriä, kuten Karl-August Fagerholm ja Mauno Pekkala, jotka kumpainenkin olivat olleet hallituksissa yhtä pitkään kuin Väinöt Tanner ja Salovaara. Osa SDP:n vasemmistolaidasta liittyi SKDL:ään, josta seurauksena heille oli erottaminen puolueesta. Pari viikkoa ennen vaaleja kulkulaitosministeri Eero Wuori ja pari päivää ennen vaaleja Juho Kusti Paasikivi puhuivat radiossa vaalien tärkeästä merkityksestä. Kuuntelijat oivalsivat heidän vaikuttavan näin vaalien lopputulokseen SKDL:n eduksi.

Juho Kusti Paasikivi.
Väinö Tanner.

Paasikivi oli sitä mieltä, että tehokas puhdistus mitätöisi kärjen syllisyyskysymykseltä. Ehdokkaiksi oli kuitenkin pyrkimässä tuolloin useita sota-ajan johtavia poliitikkoja. Väinö Tanner kannattajineen menestyivät puolueäänestyksessä erinomaisesti. Juho Kusti Paasikiven pyynnöstä hallitus laati salaisen luettelon ehdokkaista, joiden täytyi astua sivuun paikoiltaan. Useat ehdokkaat luovuttivat ja peruivat ehdokkuutensa. Jo 6.2.1945 Väinö Tanner erosi eduskunnasta, vaikka istuntokautta eduskunnassa oli jäljellä vain runsas kuukausi. Väinö Tannerin eroa seurasi myös mielenosoitus.

Risto Ryti.
Jukka Rangell.

Suomen Pankki joutui kaikkein voimakkaimmin mielenosoituksen kohteeksi. Suomen kipeästi tarvitsemien luottojen saaminen tulisi vaikeammaksi niin kauan kuin Risto Ryti toimisi Suomen Pankin pääjohtajana. Uuden eduskunnan pankkivaltuusmiehet lähettivät Suomen Pankkiin kirjelmän, jossa kehotettiin Risto Rytiä ja Jukka Rangellia eroamaan tehtävistään. Molemmat herrat toteuttivat esitetyn toiveen kesäkuun lopulla 1945.

Andrei Ždanov.

Sekä idästä että lännestä kantautui neuvoja eduskuntavaalien alla. Andrei Ždanov vaali Josif Stalinin määräysten mukaisesti oman julkisen profiilinsa pitoa matalana Suomessa, mutta samaan aikaan kenraalieversti jakoi kotikommunisteille vaaliohjeita karkein sanakääntein: ”Minusta tuntuu siltä, että porvaripuolueiden ehdokkaita vastaan täytyy järjestää kilpailu. Heidät täytyy saattaa huonoon valoon siten, että heistä ei jää jäljen jälkeä. Yleistä hämmästystä on herätettävä sen vuoksi, että sotasyylliset haluavat yhtäkkiä puolustaa rauhan ja ystävyyden politiikkaa Neuvostoliiton kanssa - - Suuttumusta ja hämmästystä on herätettävä sen vuoksi, että nämä ihmiset, jotka juuri äsken ryömivät taantumuksen torakankoloista, puhuvat nyt ystävällisyyden ja rauhan puolesta Neuvostoliiton suhteissa - - Esimerkiksi Edwin Linkomies.”


Suomen vasemmisto sai apua jopa Ruotsista; Expressenin ja Dagens Nyheterin kirjoituksissa vaadittiin Suomen sodanaikaisten johtomiesten vetäytymistä kokonaan syrjään. Expressen raportoi ”suomalaisista Bourboneista”, jotka eivät olleet mitään oppineet kuten eivät myöskään unohtaneet ja lehti uhkaili huonoilla seurauksilla, jos eivät tietyt henkilöt – Tanner, Hakkila ja Linkomies – vetäydy poliittiselta näyttämöltä. Dagens Nyheter puolestaan uhkaili sodanaikaisia poliitikkojamme, joiden vuoksi heidän härkäpäisyys tuottaisi Suomelle suuria kärsimyksiä. Lehti muistutti: ”Edellisellä kerralla Suomi sai maksaa sakkona Porkkalan.” Kummatkin lehtiartikkelit laadittiin erittäin todennäköisesti Suomessa.

Toivo Horelli.

Puolueissa käytyjen keskustelujen jälkeen hallituksen epäluottamuksen saaneet edustajat päättivät noudattaa kehotusta ja luopuivat ehdokkuudesta. Näin toimivat Sosiaalidemokraateista Väinö Tanner, Väinö Hakkila, Väinö Salovaara ja Aleksi Aaltonen, Maalaisliitosta Antti Kukkonen, Viljami Kalliokoski, Emil Mikael Tarkkanen (s. 3,3.1886 Laihia ja k. 1.2.1967 Helsinki) ja Tyko Reinikka sekä Kokoomuksesta Oskari Lehtonen (s. 29.5.1889 Hollola ja k. 23.7.1964 Lahti), Toivo Johannes Horelli (s. 11.10.1888 Kokemäki ja k. 28.6.1975 Tampere) ja Edwin Linkomies. Toivo Horelli tuli kuuluisaksi sisäministeri aikanaan, kun hän oli luovuttamassa Gestapolle marraskuussa 1942 kaikkiaan 27 pakolaista, joiden joukossa oli kahdeksan juutalaista, joista seitsemän surmattiin lähes välittömästi. Ttarkkasta ja Hakkilaa lukuun laskematta kieltäytyneet olivat jatkosodan kuluessa olleet hallituksen jäseniä. Väinö Tanner anoi heti vapautusta eduskunnan jäsenyydestä ja hän myös saneli lausunnon:

Oskari Lehtonen.
Viljami Kalliokoski.

”Hallituksen esiintyminen on kahdessakin suhteessa kansanvaltaiselle järjestelmälle vierasta. Eensinnäkin hallitus katsoo olevansa oikeutettu leimaamaan edeltäjiensä politiikan maan etujen vastaiseksi. Tämän tuomion antaminen olisi ollut viisainta jättää historian tehtäväksi tai ainakin luvatun selvityksen varaan. Sen sijaan jo ennen kuin tämmöinen selvitys on hankittu, leimataan eräät tähän politiikkaan osallistuneet henkilöt sopimattomiksi maata palvelemaan. Tällä teolla hallitus on astunut eduskunnan ja valitsijain yläpuolelle. Hallitus pyrkii täten estämään kansalaisia vapaasti valitsemasta edustajia.”


Vapaa Sana -lehti julkaisi ”avoimen kirjeen Suomen Sosiaalidemokraattiselle Puolueelle”. Kirjeessä tarjottiin tulevissa eduskuntavaaleissa vaaliliittoa viidellä eri ehdolla, joista ensimmäinen oli laadittu näin: ”Sellaisia sotasyyllisiä kuin Tanner, Hakkila, Salovaara ja Aaltonen ei aseteta eduskuntaehdokkaiksi.” Vielä tämänkin vahvistamiseksi nimimerkki Usko Varma kirjoitti lehteen artikkelin otsikolla ”Työmiehen sana Tannerista – sotasyyllisestä.” Samoin eduskunnan puhemies Väinö Hakkila julistettiin sotasyylliseksi. Lopulta SDP torjui SKDL:n vaaliliittotarjouksen siitäkin huolimatta, että puoluetoimikuntaan lukeutuva puolustusministeri Mauno Pekkala kertoi Suomen rajoille juuri keskitetyn kolmisenkymmentä neuvostodivisioonaa.

Toivo Kivimäki.

Vapaa Sana -lehdessä oli kirjoitus 15.1.1945 otsikolla ”Toivo Mikael Kivimäki entinen pääministeri ja Berliinin lähettiläämme on saapunut kotiin”. Kirjoitus loppui tähän ihmettelyyn: ”Eikö hra oikeusministerimme pidä hieman luonnottomana, että hra Kivimäki saa kävellä vapaasti Helsingin kaduilla?” Näin otettiin syytösten kohteeksi jo virkamieskuntakin. Professori Toivo Kivimäki oli pääministerikaudellaan 1930-luvulla ajautunut kommunistien vihaamaksi. Jo seuraavana päivänä Vapaa Sana -lehti pelkäsi kirjoituksessa, että Toivo Kivimäki, Risto Ryti ja sodanaikainen pääministeri Jukka Rangell loikkisivat karkuun tai ainakin piiloutuisivat.

Edwin Linkomies.

Edwin Linkomiehen vuoro tuli Vapaa Sana -lehdessä saada osansa 22.1.1945, jolloin lehti otsikoi artikkelinsa: ”Linkomies eli kuka on syyllinen sotaan?” Artikkelin kirjoitti nimimerkki ”Huuhkaja” ja näin hän kirjasi, että ”Linkomies on sanonut: ’Sotaan syyllinen on itse koko Suomen kansa’” ja lehdessä jatkettiin: ”Siinä sen nyt näet. Yhdessä Linkomiehen ja Rytin seurassa sinun pitäisi marssia Siperiaan.”


Ruotsissa Svenska Dagbladet vertasi Suomen tilanteen Romaniaan sekä Bulgariaan, jolloin syntyi käsitys sodan voittajan halusta rangaista ”syyllisiä”. Näin lehden artikkelin kirjoittaja halusi rinnastaa Suomi kahden sodassa antautuneen sekä miehitetyn maan seuraan, vaikka juuri sellaista vertailua Josif Stalin ja hänen joukkonsa välttivät tekemästä. Lehden artikkeli oli aivan selvä – joskin verhottu – uhkaus valvontakomission peliin puuttumisesta. Lehti jatkoi: ”On täysin uskomatonta, että Neuvostoliitto, joka on osoittanut Suomea kohtaan mitä suurinta pidättyväisyyttä (verratkaamme sitä tapahtumiin Romaniassa ja Bulgariassa), tulisi näkemään suomalaisten menettelyssä luottamuksen lujittumisen tarkoitusta, jos Ryti-Tanner -linjan miehet vielä vaalien jälkeen olisivat maan politiikan johdossa.”

Jaakko Ikola.

Nyt oltiin valmiita ensimmäisen kerran julkaisemaan listaus miehistä, joiden yllä lepäsi sotasyyllisyyden synkkä varjo. Kokoomuksesta listaan nimettiin Toivo Horelli, Jaakko Oskari Ikola (kirjailijanimi Vaasan Jaakko, s. 14.8.1887 Alahärmä ja k. 10.3.1951 Vaasa) Edwin Linkomies ja Oskari Lehtonen, Maalaisliitosta mukaan tulivat puolueen puheenjohtaja Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen, Emil Mikael Tarkkanen ja Tyko Reinikka sekä Sosiaalidemokraateista Väinö Salovaara, Väinö Hakkila ja Väinö Tanner. Eduskuntavaalit alkuvuodesta muodostuivat maailmanluokan ihmeeksi. Vaalit eivät olleet suinkaan vapaat vaalit, mutta vaalit olivat siitä huolimatta osoitus demokraattisten instituutioiden sinnittelystä totalitarismia vastaan. Vaalit käytiin Euroopassa, jossa suursota oli edelleen realismia. Eduskuntavaaleissa SDP ylsi 50 edustajapaikkaan, SKDL 49 paikkaan. Välittömästi vaalien jälkeen Atos Wirtanen ja Sylvi-Kyllikki Kilpi loikkasivat SDP:stä kansandemokraatteihin. Eduskunnassa vasemmiston voimasuhteet olivat tuolloin 48-51 kansandemokraattien hyväksi.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (11. osa) 

Andrei Ždanov.

Kenraalieversti Andrei Ždanov ihmetteli sitä, Suomessa fasismia oltiin pidetty väärin perustein vain saksalaisena suuntauksena. Varsinkin suomalaiset oikeistolehdet olivat sitä mieltä, että Suomessa ei ole ilmiötä nimeltä fasismi ja fasismille ei näin ollen ollut mitään perusteita. Andrei Ždanov julisti: ”Sellainen valheellisuus täytyy selvittää. Tanner pitää eristää poliittisesti täysin. Täytyy toimia niin, että kaikki sillat Tannerin, Tuomiojan ja Hillilän ja muiden välillä tuhoutuvat täysin.”

Yrjö Leino.

Ministeri Yrjö Leino kertoi vain pari päivää myöhemmin Andrei Ždanoville Suomen hallituksen luottamuksellisesta keskustelusta iltakoulussaan. Hallituksen selvä enemmistö oli sitä vastaan, että sotasyylliset haastettaisiin oikeuteen. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi myöntyi kuitenkin siihen, että hallitus toimittaisi itsenäisesti aloitteestaan oman selvityksen; samalla Paasikivi oli myös ilmoittanut, että Suomen lakien mukaan tuskin ketään ei voitaisi rangaista poliittisista virheistä. Poliitikothan syyllistyvät virheisiin vähän väliä.

Juho Kusti Paasikivi.

Alkoi vähitellen vuotaa tietoja hallituksesta, joiden mukaan hallituksessa pelättiin 13. artiklan sanamuotojen tarkoittavan mahdollisuutta levittää käsitettä sotarikollisuudesta myös politiikan maailmaan. Siitä varoitti erityisesti se, että valvontakomissio ei sallinut noutaa Lista I:n pidätettyjä poliitikkoja saman tien oikeusistuntoon, vaan komissio ilmoitti kertovansa ohjeet menettelytavoista vasta myöhemmin. Tämä oli selvä merkki suomalaisille siitä, että valvontakomissio piti nyt pidätettyjä henkilöitä kansainvälisinä sotarikollisina, joiden tuomitsemista varten mahdollisesti perustettaisiin aivan omat tuomioistuimensa.

Alkoholipitoisille reissuille katoavainen ministeri Mauno Pekkala.

Hallituksen aloittama selvitys tuntui heistä alkuun vaarattomalta. Ministeri Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) uumoili täysin riittäväksi toimenpiteeksi sen, että hallitus ainoastaan kirjaisi muistiin jatkosotaan johtaneet tapahtumat. Vakavilta seurauksilta ei kuitenkaan päästy välttymään. Kun toimiin oli kerran alettu, ei ollut enää mitään mahdollisuuksia sieltä peruuttaa. Andrei Ždanovin mukaan tämä asia olisi hetimiten tuotava julkisuuteen. Ministeri Yrjö Leino vannoi kansanjoukkojen painostavan määrätietoisesti hallitusta sekä levittävän propagandaa syylliseksi nimettyjä vastaan. Kampanjaa käytin sekä julkisesti että julkisuudelta piilossa, mutta molemmissa tapauksissa aloite tuli suomalaisilta.

Grigori Savonenkov.

Andrei Ždanov matkasi välillä Moskovaan kyselemään asiaan ohjeistusta sekä tunnustelemaan ilmapiiriä. Ždanovin matkan aikana Suomessa piti kauhua yllä kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov. Palatessaan junamatkalla 22.11.1944 Suomeen Andrei Ždanov otti puheeksi Väinö Tannerin tapauksen. Urho Kekkonen ja Eero Wuori liittyivät kenraalieversti Ždanovin matkaseuraan Vainikkalassa, josta junamatka jatkui Helsinkiin. Junan keskusteluissa nousi esille suuri huoli siitä, että suomalaiset eivät päässeet muotoseikkojen vuoksi Väinö Tanneria asettamaan syytettyjen joukkoon, vaikka asia oli jätetty suomalaisten tehtäväksi. Samoin keskustelussa ilmeni, ettei marsalkka Mannerheimia tule laskea syyllisten ryhmään.

Johan Helo.

Yksi vankilassa istuneista ja katkeroituneista kuutosista, valtiovarainministeri Johan Helo (vuoteen 1906 Helenius, s. 22.8.1889 Helsinki ja k. 25.10.1966 Helsinki), teki lopulta aloitteen hallituksessa sotasyyllisten pidätyksestä. Helo useamman kerran kertasi hallituksen joulukuisessa iltaistunnossa, että tästä asiasta oli mahdoton päästä eroon enen kuin kysymys sotasyyllisyydestä olisi selvitetty. Yrjö Leino kannatti asiassa aatetoveriaan. Johan Helo painotti välirauhan aikana ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon ja hän joutui pidätetyksi jatkosodan alettua. Hän sai poliittisista syistä kolmen vuoden vankeustuomion, josta Helo vapautui keväällä 1944. Muuttuneessa ympäristössä Johan Helo nousi uuden vallanjaon myötä eturivin vaikuttajaksi SKDL:n jäsenenä. Lyhyen ministerikauden jälkeen Helo jätti politiikan vuonna 1946 ja hän siirtyi diplomaatiksi Suomen Pariisin -suurlähetystöön. Urho Kekkonen antoi vielä tuossa yhteydessä lehdistölle lausuntonaan, että ”täytynee pitää kiinni siitä, että varsinaisia sotarikoksia ovat kansainvälisen oikeuden mukaan yleisesti määritellen sotilashenkilöiden suorittamat rikokset sodankäynnin sääntöjä vastaan”.

Otto Kuusinen.

Otto Wille Kuusisen kirjoittama teos, Suomi ilman naamiota, julkaistiin Moskovassa vuodenvaihteessa 1944-1945. Kirja käsitteli Suomen sodanaikaista politiikkaa Neuvostoliiton näkökulmasta. Otto Kuusisen mukaan Itä-Karjalan keskitysleirit sekä suomalaisten sotilaiden raakuudet tehtiin ”Suomen hallitusherrojen” tieten. Siksi näistä rikoksista olivat vastuussa ensisijaisesti juuri samaiset hallitusherrat ”eikä suinkaan vähemmän kuin heidän tahtonsa suoranaiset toimeenpanijat”.

Hattua päästään nostaa Pavel Orlov.

Aftonbladet -lehden Moskovasta 23.1.1945 saamassa sähkeessä Associated Pressin edustaja selvitti käyntiään Helsingissä ministeri Pavel Orlovin luona keskustelemassa. Orlov kertoi täysin hyväksyvänsä eron, joka tehtiin sotarikollisten ja sotasyyllisten välillä selittäen samalla, että suomalaisten itse täytyi ratkoa tämä kysymys, koska ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi”. Pavel Orlov ei suinkaan maininnut Suomen sodanaikaisten johtomiesten tuomitsemisesta rangaistuksiin vaan hän toivoi ainoastaan näiden perääntyvän vaikutusvaltaisista asemistaan.

William H. Lawrence.

Samassa tapaamisessa mukana ollut New York Timesin Moskovan kirjeenvaihtaja William H. Lawrence (s. 29.1.1916 Lincoln, Nebraska, Yhdysvallat ja k. 2.3.1972 Bedford, New Hampshire, Yhdysvallat) raportoi ministeri ja Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Pavel Orlovin sanoneen: ”Välirauhansopimus Suomen kanssa määrää ainostaan sotarikolliset rangaistaviksi, ts. henkilöt, joita syytetään määrätyistä rikoksista.” Toimittajan mukaan oli täysin Suomen valittavissa miten meneteltäisiin ”sotasyyllisten” kanssa, joita Orlov ei mitenkään nimennyt.

Kaarlo Juho Ståhlberg.

Tammikuussa 1945 sotasyyllisyyskysymys tuli eduskuntakyselyn muodossa julkisuuteen. Pääministeri Paasikivi vastasi eduskuntakysymykseen suullisesti eduskunnassa. Hän kertoi entisen presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin (oik. Carl Johan, s. 28.1.1865 Suomussalmi ja k. 22.9.1952 Helsinki) lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on Suomen perustuslaissa tuntematon käsite. Paasikivelle kyllä riitti, että sodan aikana maan politiikassa johtopaikoilla olleet poliitikot vetäytyisivät heti sivuun tehtävistään. Paasikivi ilmoitti asettaneensa filosofian tohtori, historioitsija ja Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja Eirik Mikael Hornborgin (s. 29.9.1879 Helsinki ja k. 29.12.1965 Helsinki) komitean tutkimaan asiaa. Hallituksen käsittelyyn sotasyyllisyysasia joutui ensimmäisen kerran 8.8.1945 iltakoulussa. Kommunistit järjestivät 10 000 ihmisen mielenosoituksen Senaatintorille. Pääministeri Paasikivi uhkasi erota virastaan ja samoin myös presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) ilmoitti valmiutensa erota virasta.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Paasikivi perui eroaikeensa kuultuaan liittoutuneiden päässeen elokuussa Lontoossa yhteismielisyyteen sotarikollisten käsittelyssä noudatettavasta politiikasta ja sotarikollisuuden määritelmästä. Tämän jälkeen oli aivan selvää, että Suomessa oli pakko viedä oikeuteen sota-ajan johtajia ja poliitikkoja. 12.8.1945 pääministeri Paasikivi hyväksyi oikeusministerin johdolla muotoillun lakiehdotuksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tätä varten tehtiin takautuva laki. Hallituksen kokouksen loputtua Paasikivi ennusti, että uusi laki nostaisi syytetyt marttyyreiksi ja kansallissankareiksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hangoitteli vastaan, mutta Kekkonen ja Paasikivi tekivät lopullisen taivuttelutyön omiensa joukoissa. Eduskunta hyväksyi sotasyyllisyyslain äänin 129-12; 48 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä ja tyhjää äänesti 10 edustajaa. Presidentti Mannerheim sairastui sopivasti ja pääministeri Paasikivi vahvisti hänen puolestaan kiistellyn lain 12.9.1945.

Onni Petäys.

Jälleen hallitus asetti uuden tutkijakunnan selvittääkseen keitä voitaisiin 13. artiklan mukaan syyttää sotasyyllisyydestä. Tutkijakuntaa asettui johtamaan oikeusneuvos Onni Petäys, jonka Urho Kekkonen puhui tehtävään. Onni Petäysen tutkijaryhmä pohjasi työnsä hyvin pitkälti Hornborgin komitean aikaisempaan mietintöön. Petäys itse kuulusteli kaikki keskeiset sotavuosien poliittiset päättäjät, jotka Urho Kekkonen oli ensin määritellyt. Päättäjät olivat Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner ja Toivo Kivimäki eli melkein sama joukko, joka oli esillä jo Hertta Kuusisen listalla kolme kuukautta aikaisemmin. Ainoana uutena listalle oli ilmestynyt ulkoministeri Henrik Ramsay.

Kiero peluri Urho Kekkonen.

Urho Kekkonen esitteli Petäyksen raporttiluonnoksen Ždanoville syytettyjen listasta. Tällä listalla oli silloin vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Venäläiset ihmettelivät suuresti, minne olivat Tanner ja Kivimäki joutuneet listalta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi heidän mukaansa kuin auto ilman kuljettajaa. Kivimäen syytteeseen asettamisen kannalta oli ongelmallista, että hän oli virkamies tapahtumien sattuessa ja samoin Tanner ei ollut hallituksessa tapahtuma-aikaan. Lisäksi Tanner oli vastustanut kesällä 1944 Ribbentrop-sopimusta. Muodollinen perustelu Tanneria vastaan löytyi ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa. Kivimäen taakaksi koitui hänen ”puutteellinen” raportointinsa hallitukselle. Tämän mutkan kautta syytettyjen listalle ilmestyivät myös Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Lopulliseen sotasyyllisten oikeudenkäynnin syytelistalle pääsivät kahdeksan henkilöä: Risto Ryti, Väinö Tanner, J. W. Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. M. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen.