Olli Antero Ahvenlahti (38. osa) 

Olli Ahvenlahti.

Olli Ahvenlahti työskenteli Sysmän maalaistalon kakkoskodillaan välistä. Maalaistalossa oli iso tupa leivinuuneineen, keittiö ja pari makuukammaria; talossa oli asennettu myös sähköpatterit, mutta leivinuunin lämmitys piti talon pari kolme päivää lämpimänä. Tammikuussa 1987 Olli Ahvenlahti oli laittanut rantasaunansa lämpiämään illan tullen ja kun hän meni katsomaan saunaa puita lisätäkseen pesään, hän huomasi saunan olevan liekeissä. Paikalle täytyi kutsua palokunta, mutta saunamökki pääsi palamaan niin pahoin, että lopulta se täytyi purkaa sekä rakentaa uusi saunarakennus samalle paikalle.

Olli Ahvenlahti oli mukana usean vuoden ajan Sysmän neuvottelukunnassa, joka vireänä kesäkautena – mökkiasukkaat lisäsivät paikkakunnan väkiluvun moninkertaiseksi kesäaikaan – suunnitteli paikkakunnan kulttuurielämää. Sysmän kirkolta Olli Ahvenlahti osti kauppakäyntejä varten Pappa-Tunturin itselleen mopoksi tuhannella markalla vanhalta mieheltä. Tipparellunsa Olli Ahvenlahti huollatti Sysmässä paikallisen autohuoltamo Seppo Leppäsellä, joka myös huolehti auton talvisäilytyksestä tallissaan. Auto jäi Sysmään viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviä Ollin käyttäessä sitä enää vain hyvin säästeliäästi erikoisajoihin.

Vesa-Matti Loiri & Olli Ahvenlahti keikalla.

Autopuhelimet alkoivat yleistyä ja Olli Ahvenlahti hankki omaan Mazdaansa myös Panasonic -merkkisen autopuhelimen; Ollin Ahvenlahden keikkamatkoilla autopuhelin oli tarpeellinen työväline, koska sillä sai yhteyden mm. keikkajärjestäjiin jo ennen keikkaa vaikkapa esiintymisajan tiedustelun vuoksi. Samoin ruokatilaukset ennen keikkaa sujuivat puhelimella näppärästi. Hotellit tulivat Olli Ahvenlahdelle myös hyvin tutuiksi keikkaillessa Vesa-Matti Loirin kanssa. Parikin kertaa heillä oli kolmen viikon keikkakiinnitys Turussa Hamburger Börsissä. Hotellimajoitukseen päädyttiin, sillä joka päivä ajomatka Helsiinkiin ja takaisin ei houkutellut. Päivisin he kävivät pelaamassa golffia, mutta Loirin vuorokausirytmi saattoi keikan jälkeen yöllä vaatia vielä osansa. Jos Olli olisi halunnut mennä keikan jälkeen nukkumaan, pyysi Loiri tunnettuna yöeläjänä häntä vielä parille konjakille hotellihuoneeseensa.

Hamburger Börs, Turku.

Aamiaiselle Olli Ahvenlahti joka aamu hotellissa halusi osallistua, mutta Vesa-Matti Loiria aamuaisella ei näkynyt, sillä hän oli silloin tietysti nukkumassa yöllisen valvomisen jälkeen. Loiri ja Ahvenlahti eivät olleet mitään absolutisteja alkoholin suhteen, mutta käyttö oli kohtuullista ja koskaan yhtäkään keikkaa ei alkoholin käytön vuoksi tarvinnut perua. Tämä oli myös yksi suosion salaisuus. Ravintolaesiintymiset alkoivat tyypillisesti myöhään; koskaan ei aloitus ollut ennen kello 22:ta, mutta toisinaan aloitus saattoi olla puolenyön jälkeenkin. Yön paluumatkoilla Olli oli aina autokuljettajana, sillä Vesa-Matti Loirilla ei ajokorttia ollutkaan. Autossa kuunneltiin hyvää musiikkia ja yöaikaan Loiri saattoi nukkua autossa. Ajo talven lumisateissa oli uuvuttavinta, mutta kesäöinä Olli Ahvenlahti nautti ajosta suuresti. Keikkamatkojen pitkillä ajorupeamilla molemmat kertoivat toisilleen varsin henkilökohtaisia asioita, mutta ne asiat yhteisestä sopimuksesta pidettiin vain omina tietoina.

Ossi Runne.

Yleisradio julkaisi keskiviikkona 14.3.1990 tiedotteen, jonka mukaan Yleisradion TV1:n kapellimestariksi oli valittu Olli Ahvenlahti. Yrjö Osvald "Ossi” Runne (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri ja k. 5.11.2020 Helsinki) edellisenä kapellimestarina oli jäämässä eläkkeelle ja Olli Ahvenlahden pesti uutena kapellimestarina alkaisi siksi 2.4.1990. Trumpetisti, orkesterinjohtaja, säveltäjä, sovittaja ja tuottaja Ossi Runne ennätti työskennellä TV1:n viihdetoimituksen kapellimestarina 25 vuoden rupeaman. Olli Ahvenlahti oli jo aloittanut vuonna 1977 työskentelyn Yleisradiolle, mutta tämä nimitys oli Ollille ensimmäinen vakituinen työpaikka.

Onni Suhonen.

Boris Sirpo.

Viipurissa Ossin isä toimi leipurimestarina omassa leipomossa ja hän oli myös amatöörimuusikko, harmonikansoittaja, joka vuonna 1929 oli jo perustamassa Viipurin soitannollista kerhoa. Perheen äiti oli kotirouva. Äiti veikin Ossin jo ennen talvisotaa Viipurin musiikkiopistoon, jossa soittaminen Ossilla alkoi viululla kahdeksan vuoden iässä. Hänen viulunsoiton opettajansa oli Onni Suhonen (s. 5.2.1903 Hamina ja k. 14.3.1987 Helsinki), jonka opettajana oli ollut legendaarinen Viipurin musiikkiopiston perustaja, Boris Osipovitš Sirpo (oik. Sirob, alk. Wolfson, s. 3.4.1893 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat). Perhe joutui poistumaan Viipurista talvisodan jaloista Ossin ollessa 12-vuotias. Perhe muutti Helsingin Kallioon ja Ossi Runne liittyi Suomen valkoisen kaartin soittokuntaan 13-vuotiaana; oppilailla oli mahdollisuus opiskella myös Helsingin konservatoriossa, jossa hänen kakkossoittimeksi viulun rinnalle tuli ensin oboe, joka sittemmin vaihtui lopulta trumpetiksi.

Harry James.

Ossi Runnesta varttui ajan oloon tanssimuusikko useiden muiden muusikkoystäviensä tavoin. Sotavuosina oli voimassa tanssikielto Suomessa ainoana sotamaana, mutta kun se purettiin sodan päätyttyä oli muusikoilla paljon kysyntää soittomarkkinoilla. Helsingissä keräännyttiin usein ravintola Veljeshoviin kuuntelemaan elävää musiikkia ja siellä saattoi parina iltana viikossa kuulla myös jazzmusiikkia. Pian kaupungilla jo tunnettiin trumpettia soittava nuori poika, jolla oli myös hyvä nuotinlukutaito. Ensimmäisiä Ossinkin amerikkalaisia esikuvia trumpetisteina oli mm. virtuoosi ja orkesterinjohtaja Harry Haag James (s. 15.3.1916 Albany, Georgia, Yhdysvallat ja k. 5.7.1983 Las Vegas, Nevada, Yhdysvallat). Myöhemmin tulivat mm. Louis Daniel Armstrong (s. 4.8.1901 New Orleans, Yhdysvallat ja k. 6.7.1971 New York, Yhdysvallat), John Birks ”Dizzy” Gillespie (s. 21.10.1917 Cheraw, Etelä-Carolina, Yhdysvallat ja k. 6.1.1993 Englewood, New Jersey, Yhdysvallat) sekä Miles Dewey Davis III (s. 26.5.1926 Alton, Illinois, Yhdysvallat ja k. 28.9.1991 Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat). Musiikkia opittiin tuohon aikaan paljon kuuntelemalla ja itse kokeilemalla.

Ossi Aalto.

Olle Lindström basson varressa.

Niittykadun studiolla Helsingissä Ossi Runne soitti trumpetillaan ensimmäisiä levytyksiä vuonna 1945 ja kaikki levytykset soitettiin kerralla koko orkesterin kanssa savikiekoille. Pian Ossi Runne soittikin jo jazzrumpali ja orkesterinjohtaja Osmo ”Ossi” Adolf Aallon (s. 17.8.1910 Helsinki ja k. 19.1.2009 Helsinki) sekä säveltäjä, sovittaja ja tuotantopäällikkö Toivo Pietari Johannes Kärjen (s. 3.12.1915 Pirkkala ja k. 30.4.1992 Helsinki) orkestereissa keikkoja ja levytyksiä vuodesta 1948 lähtien. Ossi Runne siirtyi 1950-luvun taitteessa Olle Lindströmin yhtyeeseen ja sen jälkeen Erkki Vilhelm Ahon (s. 10.12.1918 Lapinjärvi ja k. 19.8.2002) orkesteriin Kaivohuoneelle vuosiksi 1951-1953. Lopulta Ossi Runne johti jo Erkki Ahon orkesteria itse. Ossi Runne liittyi tanskalaisen Al Stefanon (John Steffensen, s. 25.4.1912 ja k. 20.5.1988) orkesteriin vuonna 1955 trumpetistiksi. Orkesteri esiintyi mm. Hollannissa ja Tanskassa. Orkesterissa soittivat myös Rauno Väinämö Lehtinen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki) ja tanskalainen Jörgen Petersen (s. 2.12.1931 Randers, Tanska ja k. 13.2.2009 Helsinki), joka löysi suomesta vaimon, kenkäkauppias Soilen Tampereelta, ja jäi lopulta Suomeen asumaan.

Jörgen Petersen.

Al Stefanon orkesterin jälkeen Ossi Runne kutsuttiin Ruotsiin Teatteri China-Varieteen 17 -miehisen orkesterin johtajaksi. Tämä vaihe elämässä oli hänelle todellinen ammattikoulu, sillä hän joutui silloin työskentelemään useiden kansainvälisten artistien ja muusikoiden kanssa. Orkesteri säesti myös balettiesityksiä ja jatkuvasti kuukausittain ohjelmisto sekä esiintyjät vaihtuivat. Ossi Runne toimi vuosina 1956-1964 Musiikki Fazerin levytyskapellimestarina yli 4 000 levytyksessä. Levytykset tehtiin alkuun Savoy -Teatterissa, myöhemmin Kulttuuritalon kellarissa, Kirjalla ja lopuksi Neitsytpolun Akkuteollisuuden studiolla.

Yleisradio haki vuonna 1965 tv-kapellimestaria ja Ossi Runne haki ja sai paikan talosta. Omasta trumpetinsoitosta joutui kapellimestariaikana tinkimään jonkun verran. Aamuisin ennen töihin menoa Ossi toki puhalteli tunnin ajan trumpettiaan. 22 kertaa Ossi Runne ennätti johtaa vuosien saatossa Suomen euroviisuja ja ensimmäisen kerran hän oli vuonna 1966 kapellimestarina Luxemburgissa. Trumpetinsoiton opettajana Ossi Runne toimi Oulunkylän Pop & Jazz-opstossa vuosina 1972-1983. Karelia puhallinorkesteria hän johti vuosina 1986-2003. Muun toimintansa ohella hän on tehnyt mittavasti omia soololevytyksiä. Musiikkineuvoksen arvonimen Ossi Runne sai vuonna 1995.

Yleisradion ohjelmapäällikkö Aarre Olavi Elon (s. 21.9.1934 Helsinki ja k. 17.2.2022 Helsinki) kanssa Olli Ahvenlahti kävi jonkin aikaa neuvotteluja tulevasta virastaan Yleisradiolla. Aarre Elo soitti ensin Olli Ahvenlahdelle ehdottaen tälle tv-kapellimestarin töitä, koska tunsi Olli Ahvenlahden jo Yleisradiolle tehdyistä musiikkitöistä. Neuvotteluissa oli mukana myös Yleisradion toimitusjohtaja ja Kokoomuksen poliitikko Erkki Aarno Juhani Kaila (s. 1942). Kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa Yleisradio halusi uutisoida uudesta tv-kapellimestarista, vaikka työsopimustakaan ei ollut vielä edes allekirjoitettu valmiiksi. Sopimusneuvottelut saatiin kuitenkin onnellisesti päätökseen ja sopimuksiin saatiin tarvittavat allekirjoituksetkin.

Kirjailija William Somerset Maugham (6. osa) 

William Somerset Maugham.

Willian Maughamin elintavat Nelson Doubledayn kartanolla kävivät huomattavan vaatimattomiksi; hän tunsi häpeää merkittävästä varallisuudestaan ja ylellisestä elämästään samaan aikaan kun Englannissa kärsittiin sodanaikaisesta puutteesta. Hän kirjoitti edelleen tavoilleen uskollisesti joka päivä, mutta Frederick Haxtonia hän tapasi vähän, koska tämä työskenteli sotilashallinnossa Washington DC:ssä. Päivärutiini William Maughamilla oli sellainen, että varhaisen aamiaisen jälkeen hän kirjoitti aina lounaaseen asti aamupäivät, minkä jälkeen hän keksi muuta viihdykettä iltapäivisin. Sotavuosien merkittävin Maughamin romaani oli Partakoneen terä, jota hän piti itse todella työläänä ja väsyttävänä kirjoittaa. Hänellä oli tuolloin ikää jo seitsemänkymmentä vuotta, kun kirja valmistui ja hän lupasi itselleen, että se olisi hänen viimeinen romaaninsa, jonka hän kirjoitti.

William Maugham & Fredrick Haxton.

Washingtonissa työskentelevä Fredrick Haxton nautti suunnattomasti uudesta omavaraisuudestaan sekä itsenäisyydestään ja William Maughamkin oli iloinen hänen puolestaan. Nyt William Maugham alkoi suunnitella omaa paluutaan takaisin Villa La Mauresqueen, kun sota päättyisi. Haxton menehtyi tuberkuloosiin marraskuussa 1944 kuuden kuukauden sairastamisen jälkeen. Haxtonin kuolema teki William Maughamista epätoivoisen joksikin aikaa. Kuitenkin ennen Haxtonin kuolemaa William Maugham oli valinnut itselleen sihteeri-kumppaniksi Haxtonin tilalle Villa La Mauresquen huvilalleen Allan Searlen (1905-1985). William Maugham oli tavannut Alan Searlen ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, jolloin Allan oli nuori 23-vuotias työväenluokkainen poika Bermondseystä hollantilaisen räätälin poika.

William Maugham ja Allan Searle.

Osa William Maughamin elämäkertojen kirjoittajista ajattelee Allan Searlen luonteesta tai vaikutuksesta Maughaniin vallan eri tavalla. Connan esimerkiksi kirjoitti: ”Jotkut pitävät häntä lähes pyhimyksenä ja toiset, erityisesti Maughamin perhe, roistona”. Hastings leimasi hänet ”vanukkaaksi lagoksi… joka jatkuvasti tiedotti Syriea ja Lizaa vastaan”, ja lainaa Alan Pryce-Jonesia: ”juonittelija, jolla on tarkka silmä omalle edulleen, häirikkö”. Raphael kutsui häntä ”luotettavammaksi mieheksi” kuin Haxtonia; Meyers kuvaili häntä ”selväjärkiseksi, tehokkaaksi, rehelliseksi ja lempeäksi”.

William Maughamin huvila Cap Ferratissa.

Sodan jälkeen William Maugham matkusti Englantiin ennen paluutaan Etelä-Ranskaan. Hän asui Lontoossa vuoden 1946 loppuun saakka. Lontoossa ollessaan hän perusti ja lahjoitti Somerset Maughamin -palkinnon, jota hallinnoi Kirjailijoiden seura ja joka myönnettiin vuosittain alle 35-vuotiaan englannin kansalaisen kirjoittamalle kaunokirjalliselle, tietokirjalliselle tai runoteokselle. Cap Ferratiin palattuaan hän viimeisteli viimeisen kaunokirjallisen teoksensa, historiallisen romaanin Catalina. Hän osallistui joidenkin novelliensa, Quartet ((1948), Trio (1950) ja Encore (1951), elokuvasovitukseen ja hän esiintyi kaikissa novelleissa valkokankaan esittelyteksteinä. Hän teki saman amerikkalaisessa televisiossa esitellen Somerset Maugham -teatterisarjan, jonka eräs kriitikko sanoi nauttineensa ”valtavasta suosiosta… ja joka on voittanut hänelle miljoonien innostuneiden fanien yleisön”.

Sir William Leonard Spencer Churchill.

Willian Maugham teki monia vierailuja Lontooseen myöhemmin, mukaan lukien tyttärensä häät heinäkuussa 1948. Kuningatar Elisabeth nimitti Willian Maughamin vuonna 1954 pääministeri Sir Winston Leonard Spencer Churchillin (s. 30.11.1874 Blenheim, Oxfordshire, Englanti ja k. 24.1.1965 Hyde Park Gate, Lontoo, Englanti) suosituksesta Kunniaseuralaisten ritarikunnan (CH) jäseneksi yksityisessä audienssissa Buckinghamin palatsissa. Ritarin arvonimestä hän kieltäytyi, mutta hän himoitsi arvostetumpaa ja eksklusiivisempaa englantilaista kunnianosoitusta. Ystävilleen hän paljasti, että CH ”tarkoittaa ’Hyvin tehty, mutta…’”. Hänen seksuaalista suuntautumistaan on yleisesti pidetty esteenä korkeamman kunnianosoituksen saannille.

Dorchester -hotelli Lontoossa.

Toisen maailmansodan jälkeen William Maughamin elämä asettui melko vakituiseen rytmiin, jossa oli vain sangen vähän muuntelua vuodesta toiseen; talvet ja keväät hän asui Villa La Mauresquessa, sittemmin muutaman viikon ulkomaanmatka (Itävalta, Italia tai Espanja) ja kylpyläloma (Vichy, Abano, Vevey), intensiivinen sosiaalinen kesä Rivieralla ja sen jälkeen syksy Lontoossa hänen asuessa tavallisesti sviitissään viiden tähden Dorchester -hotellissa. Dorchester sijaitsee Park Lanen ja Deanery Streetin kulmassa Westminsterissä Hyde Parkin itäpuolella. Hotelli avattiin 18.4.1931 ja siellä on yritetty säilyttää 1930-luvun henki sekä sisustuksessa että hengessä. Tätä hotellia pidetään yhtenä maailman arvostetuimmista hotelleista, jota ovat käyttäneet monet rikkaat ja kuuluisat henkilöt.

Lääkäri Paul Niehans.

Vuoden 1959 William Maughamin ulkomaanmatka jäi hänen viimeiseksi matkaksi Kauko-Itään. Maughan yritti pitää itsensä kunnossa ja hän otti nuorentavia injektioita sveitsiläiseltä kirurgilta ja lääkäriltä, Paul Niehansilta (s. 21.11.1882 Bern, Sveitsi ja k. 1.9.1971 Montreux, Sveitsi), ikääntymistään vastaan. Paul Niehans oli lääkärin poika, joka opiskeli aluksi teologiaa ja vaihtoi opintonsa sittemmin lääketieteeseen. Sveitsin armeijaan Niehans liittyi vuonna 1912 ja hän työskenteli lääkärinä ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1931 Paul Niehans suoritti ensimmäisen testinsä ns. Niehansin menetelmästä, jota myöhemmin kutsuttiin tuoreiden solujen teoriaksi.

Tuoresoluterapia on vaihtoehtoinen lääketiede, jossa eläinsoluja, pääasiassa lampaista tai nautaeläimistä, uutetaan, kuivataan tai ruiskutetaan tuoreena ihmisen lihaksiin. Paul Niehans mainosti terapiaansa parannuskeinona moniin sairauksiin ja vaivoihin, aina syövästä anemiaan, diabetekseen, sydänongelmiin, homoseksualisuuteen ja impotenssiin. Hän kannatti terapiaa myös rintojen suurentamismenetelmänä. Tuoresoluterapialla saaduista hyödyistä eri sairauksiin ei ole saatu näyttöä. Lääketieteen asiantuntijat pitävät tuoresoluterapiaa todistamattomana hoitomenetelmänä ja siksi siis huijauksena. Vuonna 1963 American Cancer Society teki tutkimuksen, jossa ”ei löytynyt näyttöä siitä, että tuoresoluterapialla tai ’CT’ -hoidolla olisi mitään objektiivista hyötyä hoidossa”.

William Maugham.

Connonin mukaan William Maughamin viimeisiä elinvuosia varjostivat kuitenkin kasvava seniiliys ja harhaanjohtavat oikeudelliset kiistat. Vuonna 1962 hänen oma muistelmateoksensa, Looking Back, julkaistiin. Muistelmateoksessaan ”hän mustamaalasi edesmennyttä entistä vaimoaan, suhtautui vähättelevästi Haxtoniin ja yritti kömpelösti kieltää homoseksuaalisuutensa väittämällä olevansa verenperinnöllinen heteroseksuaali”. Willian Maugham yritti tehdä samoin omasta tyttärestään perinnöttömän sekä adoptoida Allan Searlen pojakseen, mutta oikeus esti nämä toimenpiteet.

William Maugham kuoli Nizzan Anglo-American -sairaalassa 15.-16.12.1965 välisenä yönä 91-vuoden iässä kaatumisen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänet tuhkattiin 20.12.1965 Marseillessa. Vain kaksi päivää myöhemmin hänen tuhkansa haudattiin Canterbury King’s Schoolin alueelle William Maugham -kirjaston muurin viereen. William Maugham oli aikoinaan antanut koulun käyhille pojille Maugham -stipendin sekä lahjoittanut koululle venevajan, huonekaluja ja taideteoksia. Maugham lahjoitti samoin kirjojaan oppilaitokselle sekä rakennutti vuonna 1961 Maugham -kirjaston kirjojen säilytystä varten.

Guy de Maupassant.

William Maugham saavutti ensimmäiset menestyksensä nimenomaan näytelmäkirjailijana, mutta parhaiten hänet tunnettiin kuitenkin romaaneistaan ja novelleistaan 1930-luvulta lähtien. William Maugham oli hyvin tuottelias kirjailija. Vuosien 1902-1933 hän julkaisi 32 näytelmää sekä vuosien 1898 ja 1962 välillä peräti 19 romaania, yhdeksän novellikokoelmaa ja tietokirjaa, jotka käsittelivät mm. matkoja, muistelmia ja esseitä. William Maughamin teoksia myytiin valtavasti englanninkielisissä maissa. Maughamin yhdysvaltalaiset kustantajat arvioivat, että hänen kirjojaan myytiin pelkästään Yhdysvalloissa noin neljä ja puoli miljoonaa kappaletta hänen elinaikanaan. Itse William Maugham paljasti, ettei hän seurannut ketään kirjallisuuden mestaria eikä tunnustanut itseään kenenkään seuraajaksi, mutta hän kuitenkin nimesi yhden varhaisen vaikuttajansa, Guy de Maupassantin (s. 5.8.1850 Tourville-sur-Arques, Normandia, Ranska ja k. 6.7.1893 Passy, Pariisi, Ranska).

Kirjailija William Somerset Maugham (5. osa) 

William Maugham.

William Maugham kirjoitti vuonna 1930 romaanin Cakes and Ale (Kakkuja ja olutta). Raphael kirjoitti tästä romaanista kuvaillen sen ”eleganttiseksi kirjalliseksi ilkeyden osoitukseksi”, joka on samalla satiiri kirjallisuusmaailmasta sekä humoristisen kyyninen havainto ihmisten parittelusta. Lehdistö kommentoi negatiivisesti, että romaanin keskushahmo vaikutti olevan mauton parodia kirjailija ja runoilija Thomas Hardysta (s. 2.6.1840 Stinsford, Dorset, Englanti ja k. 11.1.1928 Dorchester, Dorset, Englanti), joka kuoli vuonna 1928. William Maugham vahingoitti omaa mainettaan vain entisestään kieltämällä toisen hahmon, Alroy Kear – pinnallinen kirjailija, jolla oli enemmän painostavaa kunnianhimoa kuin kirjallista lahjakkuutta – oli Sir Hugh Seymour Walpolen (s. 13.3.1884 Auckland, Uusi-Seelanti ja k. 1.6.1941 Brackenburn, Englanti) karikatyyri. Lopulta harva kuitenkaan uskoi William Maughamin kiistoa ja niinpä hän joutui sen myöntämään valheeksi. Hastings lainasi aikalaisen näkemystä, jonka mukaan Kear oli William Maughamin kosto Walpolelle ”varastetusta poikaystävästä, yksipuolisesta rakkaudesta ja vanhasta mustasukkaisuudesta”.

Sir Noël Peirce Coward.

Tultaessa 1930-luvun alkuun oli William Maugham totaalisesti kyllästynyt teatteriin. Hän avautui tästä asiasta näytelmäkirjailija, säveltäjä, ohjaaja, näyttelijä ja laulaja Sir Noël Peirce Cowardille (s. 16.12.1899 Teddington, Middlesex ja k. 26.3.1973 Firefly Estate, Jamaika) seuraavasti vuonna 1933: ”Olen saanut näytelmäkirjoittamisesta tarpeekseni… En voi kertoa, kuinka paljon vihaan teatteria. Se sopii sinulle oikein hyvin, olet kirjailija, näyttelijä ja tuottaja. Se, mitä annat yleisölle, on täysin sinun omaasi; meidän muiden on tyydyttävä parhaimmillaankin likimääräiseen näkemykseen siitä, mitä näemme mielessämme. Kun on päässyt yli näyttämön loistosta ja jännityksestä, en itse usko, että teatterilla on paljon tarjottavaa kirjailijalle verrattuna muihin medioihin, joissa hän on täysin itsenäinen eikä hänen tarvitse ottaa ketään huomioon.”

Sir Ralp David Richardson.

William Maughamin kolmaskymmenestoinen ja samalla myös viimeinen näytelmä oli Sheppey (1933). Tämä näytelmä poikkesi Maughamin aiemmasta tyylistä selvästi; näytelmän moraalinen monitulkintaisuus sekä monitulkintainen päätös hämmensivät sekä kriitikoita että varsinkin yleisöä. Huolimatta Cowardin avusta luonnostelussa ja näyttelijä Sir Ralp David Richardsonin (s. 19.12.1902 Cheltenham, Gloucestershire, Englanti ja k. 10.10.1983 Lontoo, Englanti) pääosassa näyttelemisestä ja Sir Arthur John Gielgudin (s. 14.4.1904 South Kensington, Lontoo, Englanti ja k. 21.5.2000) ohjauksesta, näytelmää esitettiin suhteellisen vaatimattomat 83 kertaa. William Maugham kirjoitti myöhemmin itse: ”Tajusin, etten enää ollut yhteydessä teatteria suosivaan yleisöön. Näin käy lopulta useimmille näytelmäkirjailijoille, ja heidän on viisasta ottaa varoitus vastaan. Heidän on siis korkea aika jäädä eläkkeelle. Tein niin helpottuneena.” Raphael arveli, että William Maugham halusi nyt kirjoittaa miellyttääkseen itseään eikä muita.

William Maughamin pitkät kaukomatkat ulkomaisiin kohteisiin alkoivat olla jo mennyttä aikaa, mutta kirjailija Joseph Rudyard Kiplingin (s. 30.12.1865 Bombay, Brittiläinen Intia ja k. 18.1.1936 Lontoo, Englanti) nimenomaisesta ehdotuksesta William Maugham purjehti vielä Länsi-Intiaan vuonna 1936. Brittiläiset siirtokunnat eivät enää pystyneet tarjoamaan Maughamille mitään vastaavaa aineistoa, kuin mitä hän oli saanut kerättyä Aasian siirtokunnista 1920-luvulla. Cayennen rangaistussiirtolana tunnetusta Paholaisen saarelta (Île du Diable) William Maugham sai kuitenkin aineksia muutamiin tarinoihin. Saari toimi ranskalaisena rangaistussiirtolana vuosina 1852-1952 eli 100 vuoden ajan. Saari oli tunnettu sekä henkilökunnan ankarasta vankien kohtelusta että trooppisesta ilmastosta ja taudeista, jotka osaltaan johtivat korkeaan kuolleisuuteen saarella. Pahimmillaan kuolleisuus nousi 75 prosenttiin saarella.

Vuonna 1938 William Maughamin vieraillessa Intiassa hän havaitsi oman kiinnostuksensa kohdistuneen vähemmän englantilaisiin kuin intialaisiin filosofeihin ja askeetteihin. Itse William Maugham kuvaili asiaa näin: ”Heti kun maharadžot tajusivat, etten halunnut lähteä tiikerijahtiin, vaan että olin kiinnostunut tapaamaan runoilijoita ja filosofeja, he olivat erittäin avuliaita.” William Maugham vieraili hindu ja jivanmukta (vapautunut olento) Ramana Maharshin (s. 30.12.1879 ja k. 14.4.1950) luona ashramissa. William Maugham käytti romaanissaan Partakoneen terä hindua myöhemmin vuonna 1944 mallina hengelliselle gurulle.

Cap Ferrat.

Koko 1930-luvun ajan William Maugham piti kotinaan Cap Ferrattilla Villa La Mauresquen huvilaansa, jossa hän yhdessä Frederick Haxtonin kanssa myös viihdytti ylellisesti vieraitaan. Villa La Mauresquessa oli palvelushenkilökuntaa kaikkiaan kolmentoista henkilön verran. Toisen maailmansodan alettua William Maugham pysytteli kodissaan niin kauan kuin vain pystyi, mutta lopulta kesäkuussa 1940 Ranska antautui saksalaisille. Täysin tietoisena siitä, että hän oli natsien vihaama henkilö (Joseph Goebbels oli tuominnut hänet henkilökohtaisesti), William Maugham matkasi epämukavissa olosuhteissa Nizzasta lähteneellä hiirahtialuksella Englantiin. Tuossa vaiheessa vielä puolueettoman Yhdysvaltain kansalaisena Frederick Haxton oli turvassa saksalaisilta ja siksi hän vietti huvilassa aikaansa turvaten rakennuksen ja irtaimiston niin hyvin kuin mahdollista, kunnes hän matkusti Lissabonin kautta New Yorkiin.

Nelson Doubleday.

Suurimman osan sotavuosista Yhdysvalloissa William Maugham vietti yhdysvaltalaisen kustantajansa, Nelson Doubledayn (s. 16.6.1889 Brooklyn, New York, Yhdysvallat ja k. 11.1.1949 Oyster Bay, New York, Yhdysvallat) miellyttävässä kartanossa. Nelson Doubleday johti isänsä Frank Nelson Doubledayn (s. 8.1.1862 Brooklyn, New York, Yhdysvallat ja k. 30.1.1934) maaliskuussa 1897 perustamaa Doubleday Company -kustantamoa vuosina 1922-1946. Hänen poikansa, Nelson Doubleday Jr. (s. 20.7.1933 Oyster Bay, New Yyork, Yhdysvallat ja k. 17.6.2015 Locust Valley, New York, Yhdysvallat) seurasi isänsä jalanjälkiä osallistuen kustantamon laajentumiseen ja toimien myös yrityksen toimitusjohtajana vuosina 1978-1986.

"Barberrys," Nelson Doubledayn kartano, Mill Neck, New York.

Ensimmäinen Doubledayn esi-isä saapui Bostoniin 1600-luvun alussa Englannista. Nelson Doubledayn äiti oli historioitsija ja luotokirjoittaja Neltje Blanchan (oik. Blanchan De Graff Doubleday, s. 23.10.1865 ja k. 21.2.1918). Nelsonilla oli vanhempi veli, Felix Doty, joka adoptoitiin perheeseen sekä nuorempi sisar Dorothy. Lapset kävivät kaupungissa kveekarien ylläpitämää yksityistä koulua, Friends Schoolia. Perhe muutti suurelle tilalle pieneen kylään Locust Valleyssa Long Islandilla. Nelson Doubleday varttui kirjakustantamon piirissä, jonka hänen isänsä oli perustanut. Hänen äitinsä kirjoitti monia kirjoja puutarhanhoidosta sekä linnuista ja näitä kirjoja pidettiin merkittävinä niiden tieteellisen sisällön ja lyyrisen ilmaisun vuoksi.

Nelson Doubleday opiskeli myöhemmin Dr. Holbrookin sotilaskoulussa Ossiningissa, New Yorkissa. Kaksi vuotta hän jaksoi opiskella New Yorkin yliopistossa ennen kuin liittyi isänsä liikekumppaniksi, mitä hän piti paljon mielenkiintoisempana tehtävänä. Vuonna 1910 hän perusti oman yrityksensä. Palveltuaan ensimmäisessä maailmansodassa hän liittyi jälleen isänsä yritykseen Doubleday, Page and Companyn nuorimmaksi osakkaaksi. Yrityksen fuusioiduttua Doran Companyn kanssa ja isänsä kuoltua vuonna 1934 Nelson Doubledaysta tuli Doubleday, Doran Company Incorporatedin hallituksen puheenjohtaja. Tässä tehtävässä hän pysyi kuolemaansa saakka vuoteen 1949. Perheyritys Doubleday laajeni maltillisesti ja siihen liittyi myös yksi kirjakerho.

Neltje Doubleday Kings.

Nelson Doubleday oli avioliitossa Ellen McCarterin (1899-1978) kanssa. Heillä oli poika, Nelson Doubleday Jr ja tytär Neltje (1934-2021), joka sai nimensä isoäitinsä mukaan. Neltje meni 18-vuotiaana naimisiin John Turner Sargent vanhemman (s. 26.6.1924 Long Island, New York, Yhdysvallat ja k. 5.2.2012) kanssa, joka hänkin työskenteli Doubledayn kustamolla. John Sargent toimi kustantamon toimitusjohtajana vuosina 1963-1978 laajentaen yritystä suuresti. Vuosina 1978-1986 John Sargent oli kustamon hallituksen puheenjohtaja. Kustantamo myytiin kustannusalan suurien muutosten vuoksi saksalaiselle Bertelsmann -konsernille vuonna 1986. Vuonna 1965 avioeronsa jälkeen Neltje muutti lastensa kanssa Wyomingiin ja avioitui uudelleen. Hän osti karjatilan, johti kunnostuksen jälkeen historiallista hotellia Sheridan Inniä ja hänestä tuli abstrakti taiteilija. Hän perusti 1980-luvulla ”Neltje Blanchan Literaty Prize” -palkinnon isoäitinsä kunniaksi. Vuonna 2001 hän perusti Jentelin, taiteilijaresidenssiohjelman, jota tuki hänen yksityinen perhesäätiönsä. Vuonna 2010 hän lahjoitti karjatilansa, studionsa, taidekokoelmansa ja taloudellisen lahjoituksen Wyomingin yliopistolle, jonka peruskivi muurattiin 27.9.1886. Ellen Doubleday jätti Doubleday liike- ja henkilökohtaisten asiakirjojen kokoelman Princetonin yliopistolle. Ellen McCarterin Doubleday -paperit, noin vuosilta 1930-1978, sisältävät liike- ja sosiaalista kirjeenvaihtoa, Doubleday -kirjailijoiden asiakirjoja, henkilökohtaisia ja perhekirjeitä sekä Doubledayn kuolinpesään liittyviä asioita.

 Kirjailija William Maugham (4. osa)

William Maugham ensimmäisen maailmansodan aikana.

William Maugham muutti Sveitsiin tyttärensä syntymän jälkeen. Maugham puhui hyvin sujuvaa ranskankieltä ja saksankieltä, jota myös Sveitsissä tarvittiin; William Maugham työskenteli vuoden ajan Genevessä Englannin salaisen palvelun (MI6) agenttina. Maughamin värväsi tähän tehtävään majuri Sir John Arnold Wallinger (s. 25.10.1869 Poona, Brittiläinen Intia ja k. 7.1.1931 Brighton, Englanti), joka oli Syrien ystävä. Osan tästä vuodesta myös Syrie ja Liza olivat William Maughamin kanssa Sveitsissä. Kirjailijan ammatti ja perheen kanssa kulkeminen toimivat mainiosti peitetehtävän kulissina. William Maughamin salainen tehtävä oli vastoin Sveitsin puolueettomuuslakeja koordinoida englantilaisten agenttien työtä vihollisalueella sekä lähettää heidän tietojaan Lontooseen.

Sir John Arnold Wallinger.

Vuonna 1927 ilmestyneessä William Maughamin novellikokoelmassa, Ashende: Or the British Agent, Syrie kuvattiin vakooja ”R”:nä yhteen tarinaan. Sveitsissä kirjailijana William Maugham kirjoitti samoin kolminäytöksisen komedian, Carolinen, jonka ensi-ilta oli helmikuussa 1916 Lontoon New Theatressa. Pääosaa komediassa näytteli Dame Irene Boucicault (oik Barnes, s. 2.12.1872 ja k. 30.11.1949), joka ammattinäyttelijänä käytti taiteilijanimeä Irene Vanbrugh.

Dame Irene Boucicault.

Englannin tiedustelupalvelu MI6 pyysi marraskuussa 1916 William Maughamia matkustamaan Etelämerelle. He pitivät Samoaa ratkaisevan tärkeänä Englannin strategisten etujen kannalta; William Maughamin tehtävänä oli kerätä tietoa saaren tehokkaasta radiolähettimestä sekä Saksan armeijan ja merivoimien aiheuttamasta uhasta tällä alueella. Fredrick Haxton saapui Samoalle Maughamin sihteeriksi ja kumppaniksi. Tiedustelutyönsä ohella William Maugham keräsi kaiken aikaa materiaalia fikrioitansa varten kaikkialta, missä hän vain kulki. Oman kertomansa mukaan hän ei ollut kovin mielikuvitusrikas tai kekseliäs ihminen; hän kuitenkin tutki ja tarkkaili ihmisiä sekä paikkoja ja käytti tarkkailun tuloksia tarinoissaan – joskus kuitenkin pienellä muokkauksella tai peittelyllä muunnellen. Tässä tehtävässä Maughamia auttoi Haxton, joka oli ulospäinsuuntautunut ja seurallinen vastakohtaisesti William Maughamin ujoudelle. William Maugham kuvaili Haxtonia seuraavasti: ”Hänellä on miellyttävä luonne, jonka ansiosta hän saattoi hyvin lyhyessä ajassa ystävystyä ihmisten kanssa laivoilla, klubeilla, baareissa ja hotelleissa, niin että hänen kauttaan pääsin helposti kosketuksiin valtavan määrän ihmisten kanssa, jotka muuten olisin tuntenut vain etäältä.”

Sir William George Eden Wiseman.

William Maugham vieraili Etelämeren-matkan jälkeen Yhdysvalloissa, missä hänen seuraansa liittyi Syrie. Heidät vihittiin avioliittoon toukokuussa 1917 New Jerseyssä pidetyssä seremoniassa. William Maugham meni avioliittoon pikemminkin velvollisuudentunteesta kuin henkilökohtaisesta taipumuksesta. Kuitenkin nopeasti heidän välinsä alkoivat etääntyä. Syrie Maugham palasi Englantiin ja William Maugham jatkoi työtään salaisena agenttina Englannin tiedustelupalvelulle. Englantilainen tiedusteluagentti ja pankkiiri Sir William George Eden Wiseman (s. 1.2.1885 ja k. 17.6.1962) määräsi William Maughamin Venäjälle tiedustelutehtäviin, missä monarkian kaatuminen oli vaarassa johtaa Venäjän vetäytymiseen sodankäynnistä. William Maughamin tehtäväksi tuli torjua Saksan propagandaa sekä rohkaista Aleksanteri Fjodorovitš Kerenskin (s. 4.5.1881 Simbirsk, Venäjä ja k. 11.6.1970 New York, Yhdysvallat) johtamaa maltillista tasavaltalaista Venäjän hallitusta jatkamaan taistelua sodassa. William Maugham saapui Venäjän Pietariin elokuussa huomatakseen, että hän saapui paikalle liian myöhään vaikuttaakseen vallankumouksen lopputulokseen; marraskuussa Lenin (oik. Vladimir Iljitš Uljanov, s. 22.4.1870 Simbirsk, Venäjä ja k. 21.1.1924 Gorki, Neuvostoliitto) ja hänen bolševikit syrjäyttivät Aleksanteri Kerenskin.

Aleksanteri Fjodorovits Kerenski.

Venäjällä William Maugham sairastui tuberkuloosiin. Hän palasi takaisin Englantiin hoidattamaan itseään kolmen kuukauden ajan skotlantilaisessa parantolassa. Skotlannissa ollessaan William Maugham kirjoitti farssin, Koti ja kauneus, joka sai ensi-iltansa yleisön edessä Playhouse -teatterissa elokuussa 1919. Playhouse -teatteri sijaitsee Westminsterissä Northumberland Avenuella lähellä Trafalgar Squarea Lontoon keskustassa. Teatterijohtaja Sefton Henry Parry (s. 1832 ja k. 18.12.1887) rakennutti sen ensin Royal Avenue -teatteriksi, joka avattiin yleisölle 11.3.1882 ja teatterissa oli tilaa 1 200 katsojalle. William Maughamin farssissa pääosissa näyttelivät Dame Gladys Constance Cooper (s. 18.12.1888 Hiyher Green, Lontoo, Englanti ja k. 17.11.1971 Henley-on-Thames, Oxfordshire, Englanti) ja Sir Charles Henry Hawtrey (s. 21.9.1858 Slough, Englanti ja k. 30.7.1923 Lontoo, Englanti).

Dame Gladys Constance Cooper.

Sir Charles Henry Hawtrey.

Vielä saman vuoden aikana William Maughamilta julkaistiin eräs hänen tunnetuimmista romaaneistaan, Kuu ja kuusi penniä. Romaani kertoo kunnioitettavasta pörssimeklarista, joka kapinoi konformismia vastaan, hylkää oman vaimonsa ja lapsensa, pakenee Tahitille ja ryhtyy siellä taidemaalariksi. Romaani sai erittäin hyvän vastaanoton; kriitikot kuvailivat sitä ”poikkeuksellisen voimakkaaksi ja mielenkiintoiseksi” sekä ”voitoksi, joka on antanut minulle sellaista nautintoa ja viihdettä, jota harvoin saan”. Joku vielä kuvaili romaania ”ihmisen pedon näyttelyksi, tehtynä niin täydellisellä taiteella, että se on ylistyksen ulottumattomissa”.

William Maughamin koti Englannissa.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä William Maughamin oli tehtävä valinta: asuako oman perheen kanssa Englannissa vai Frederick Haxtonin kanssa, jolta evättiin pääsy Englantiin oikeudessa? Lopulta Haxtonille langetettiin elinikäinen maahantulokielto vuonna 1915. Haxton vapautettiin syytteistä, mutta hänet rekisteröitiin ”ei-toivotuksi ulkomaalaiseksi”. William Maugham asui Englannissa ollessaan vaimonsa kanssa heidän talossaan Marylebonessa, mutta aviopariksi he eivät sopineet edes kovin hyvin ja heidän välinsä vain kiristyivät entisestään kireimmiksi. Ainakin osittain tämän vuoksi William Maugham matkusti paljon Frederick Haxtonin kanssa maailmalla. He vierailivat yhdessä Kaukoidässä vuosina 1919-1920, minkä vuoksi William Maugham oli poissa Englannin kodistaan ainakin kuuden kuukauden ajan.

Jälleen vuoden 1920 lopulla William Maugham ja Frederick Gerald Haxton lähtivät yhdessä yli vuoden kestäneelle kaukomatkalle. Matka suuntautui aluksi Yhdysvaltoihin ja siellä Kaliforniaan, Hollywoodiin, jota William Maugham oli pitkään halveksunut. Sieltä heidän matkansa jatkui San Franciscoon, josta matkalaiset purjehtivat Honoluluun Havajin osavaltioon sekä sieltä edelleen Australiaan ennen matkan viimeistä osuutta Singaporessa ja Malaijan niemimaalla, jossa William Maughan ja Frederick Haxton oleskelivat kuitenkin kuuden kuukauden ajan. Tavoilleen uskollisesti William Maugham tarkkaili terävästi ympäristöään ja varsinkin ihmisiä kulkiessaan sekä keräsi materiaalia tarinoihinsa kaikkialla, minne he vain kulloinkin menivät. Maughamin kirjailijakollega ja kriitikko Cyril Vernon Connolly (s. 10.9.1903 Coventry, Warwickshire, Englanti ja k. 26.11.1974 Lontoo, Englanti) kirjoilli Maughamista: ”Singaporesta Marquesassaarille on olemassa tarinankertojan maailma, joka on yksinomaan ja ikuisesti Maughamin”. William Maughamin seuraava pidempi maailmanmatka vuosina 1922-1923 kohdistui Etelä- ja Itä-Aasiaan, oleskellen mm. Colombossa, Rangoonissa, Mandalayssa, Bangkokissa ja Hanoissa.

Sisustussuunnittelija Syrie Maugham. 

Aviopuolisonsa seikkaillessa maailmalla Syrie Maugham kehitti itselleen uuden ammatin, kun hänestä tuli suosittu sisustussuunnittelija. Avioliiton keskinäinen jännitekin väheni ainakin hetkeksi William Maughamin kotona ollessa, kun vaimo keskittyi omiin töihinsä. William Maugham sai kuitenkin tietää vuoteen 1925 mennessä, että hänen vaimonsa levitti skandaalia ympäristöön hänen yksityiselämästään. Samaan aikaan vaimolla oli ollut myös rakastajia. Maugham alkoi harkita uudelleen tulevaisuuttaan. Pian pitkän Kauko-itään suuntautuneen matkan jälkeen William Maugham sopi Syrie Maughamin kanssa, että he asuisivat erillään toisistaan, Syrie Lontoossa ja William Cap Ferratissa Etelä-Ranskassa. Lopulta pariskunta päätti kuitenkin erota vuonna 1929.

William Maughamilta julkaistiin 1920-luvulla yksi romaani, The Painted Veil (1925), kolme novellikokoelmaa (The Trembling of a Leaf (1921), The Casuarina Tree (1926) ja Ashenden (1928) sekä matkakirja, On a Chinese Screen (1922). Kuitenkin suurin osa hänen töistään kohdistui teatterille tehtyihin näytelmiin. William Maugham kirjoitti vuosikymmenen mittaan ainakin seitsemän näytelmää: The Unknown (1920), The Circle (1921), East of Suez (1922), The Camel’s Back (1923), The Constant Wife (1926), The Letter (1927) ja The Sacred Flame (1928). Hänen näytelmänsa, Our Better, oli vuosikymmenen ja koko William Maughamin uran aikana pisimpään esitetty näytelmä. Sen hän kirjoitti vuonna 1915 ja näytelmän ensi-ilta oli New Yorkissa vuonna 1917; näytelmä sai New Yorkissa 112 esityskertaa, mutta Lontoon West Endin esityksia vuonna 1923 kertyi kaikkiaan 548 kertaa.

 Kirjailija William Somerset Maugham (3. osa)

William Maugham ja hänen kumppaninsa Frederick Gerald Haxton – Haxton kuoli 1944 - asuivat yhdessä huvilassa. Maugham joutui natsihallinnon silmätikuksi, joka tuomitsi hänen teostensa moraalin. Hän pakeni Englantiin turvaan, mutta palasi huvilalle vuonna 1946. Saksan, Italian ja Ranskan miehitysjoukot olivat ryöstäneet ja pahoin vaurioittaneet rakennusta. Julkisivu oli luotien runtelema, autot olivat kadonneet, viinikellari tyhjennetty, ja lisäksi Britannian kuninkaallinen laivasto oli vahingoittanut sitä pommittaessaan Cap Ferratia yrittäessään tuhota majakan. Kun Maugham muutti takaisin, hän löysi makuuhuoneensa lattialta räjähtämättömän pommin ja totesi, että huvila ”näyttää potilaalta, joka on hädin tuskin selvinnyt tappavasta taudista”.

Hänen mittaamattoman arvokas taidekokoelmansa oli kuitenkin turvassa, piilotettuna ja koskemattomana. Onneksi hänellä oli varaa palauttaa rakas ”potilaansa” entiseen loistoonsa. Maugham kutsui jälleen Barry Dierksin kunnostamaan huvilan. 1960-luvun alussa kirjailija aikoi myydä kiinteistön, mutta hänen entinen vaimonsa ja tyttärensä estivät kaupan vaatimalla siihen oikeuksia.

Armoton riita tyttären kanssa perinnöstä – jota hänen mustasukkainen sihteeri-rakastajansa Alan Searle (1905-1985) lietsoi – varjosti Maughamin viimeisiä vuosia. Huvila oli hänen pääasiallinen asuinpaikkansa kuolemaan saakka vuonna 1965, jolloin hän kuoli katkerana, yksinäisenä ja lähes mielipuolisena vanhana miehenä, joka syytti maailmaa ja sen turmelusta kuin myöhäisajan Kuningas Lear. Lopulta Maughamin viimeinen kumppani, nuori Alan Searle, peri hänen omaisuutensa ja huvilan ja muutti Monte Carloon.

Lynn Wyatt.

Vuonna 1967 huvilan osti teksasilainen seurapiirirouva Lynn Wyatt (o.s. Sakowitz, s. 16.7.1935 Houston, Texas, Yhdysvallat), venäläis-amerikkalaisten yrittäjien tytär ja kansainvälisesti tunnettu vaikuttaja. Lynn Wyattin isoisä ja isoisosetä perustivat Sakowitz Bros. -tavarataloketjun vuonna 1902 Galvestoniin, Texasiin. Hän uudisti julkisivut ja sisätilojen pohjaratkaisun säilyttäen klassisen tyylin. Tällä kertaa arkkitehtina toimi ranskalainen Marcel-Victor Guilgot (s. 5.3.1901 Nizza ja k. 24.2.1985 Nizza).

Vuoden 1967 remontissa pohjakerrokseen tehtiin suuri puolipyöreä aula (entinen ruokasali), olohuone, keittiö sekä huolto- ja henkilökuntatilat. Torniin sijoitettiin kirjasto. Ensimmäisessä kerroksessa, jonne pääsee hissillä, on seitsemän makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta sekä huoltotiloja, pesutupa ja liinavaatehuone. Portaat johtavat terassille, ja tontilla on myös tenniskenttä. Vuonna 2005 yhteisomistajat David Brown ja englantilainen liikemies Robert Shelter-Jones ostivat Villa La Mauresquen 50 miljoonalla eurolla.

Robert Shetler-Jones.

Robert Shetler-Jones on vaurastunut suunnattomasti ukrainalaisen miljardööri Dmytro Firtashin omistamien yritysten hoitajana. Näillä yrityksillä on hyvin läheiset siteet Venäjän kaasujätti Gazpromiin. Robert Shetler-Jones valvoo Firtashin liiketoimia ja omaisuutta tämän holdingyhtiön GroupDF:n toimitusjohtajana. Hänet on samoin listattu Centragas AG:n hallintoneuvoston jäseneksi. Cenragas AG omistaa 50 prosenttia RosUkrEnergosta, kaasunvälittäjästä, joka oli vuosien ajan Ukrainan, Venäjän ja Keski-Aasian tuottajien välisen miljardien dollarien energiakaupan keskiössä.

Robert Shetler-Jones saapui Ukrainaan englantilaisena yliopisto-opiskelijana 1980-luvun lopulla opiskelemaan venäjää Kiovan vieraiden kielten instituutissa. Surreyn yliopistosta valmistuttuaan hän aloitti liike-elämän uransa Kiovassa vuonna 1991 perustamalla BPI-konsulttiyrityksen, joka tarjoaa neuvontapalveluita Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Ukrainassa toimiville yrityksille. Alkuaikoina Robert Shetler tapasi ukrainalaisen liikemies Ivan Fursinin ja presidentin kansliapäällikkö Serhiy Lyovochkinin, jotka molemmat ovat Dmytro Firtashin läheisiä ystäviä. Ivan Fursin omistaa viisi prosenttia RosUkrEnergosta, Dmytro Firtash 45 prosenttia ja Venäjän Gazprom 50 prosenttia. Vuosina 1993-1994 Robert Shetler-Jones työskenteli kiinteistönvälitystoimisto Jones East 8:n Kiovan toimistossa. Hän eteni nopeasti urallaan. Robert Shetler-Jones työskenteli vuosina 1998-2003 AEW Internationalin tytäryhtiössä Commonwealth Property Investorsissa projektikoordinaattorina 50 miljoonan dollarin pääomasijoitusrahastossa, joka sijoitti kiinteistökehityshankkeisiin entisessä Neuvostoliitossa.

Chateau d'Arricau-Bordes.

Myöhemmin Robert Shetler-Jonesista tuli RSJ Erste GmbH:n toimitusjohtaja. Yhtiö on sijoitusyhtiö, joka omistaa kemianteollisuutta Ukrainassa ja Euroopassa, mukaan lukien soodan ja titaanidioksidin valmistusta. Aikaisemmin haastatteluissa Robert Shetler-Jones kertoi omistavansa nämä varat itse. Kuitenkin vuosia myöhemmin kävi ilmi, että varat ovat osa Dmytro Firtashin Ostchem -kemianteollisuuden holdingia. Dmytro Firtash ilmeisesti luottaa suuresti Robert Shetler-Jonesiin. Englantilainen Robert Shetler-Jones istui Eural Trans Gasin hallituksessa, joka oli vuonna 2002 perustettu tuntematon yhtiö; yhtiö myi turkmenistanilaista kaasua Ukrainaan, kunnes RosUkrEnergo korvasi sen. Kyseessä oli jälleen kerran Dmytro Firtashin yritys. Sujuvasti venäjää puhuva Robert Shetler-Jones omistaa Ranskassa sijaitsevan Chateau d’Arricau-Bordesin. Robert Shetler-Jonesin yhteydet Englantiin ovat samoin hyvin laajat. Hän on rahoittanut englantilaisia huippupoliitikkoja ja hänellä on ollut ystävälliset suhteet mm. varakreivi Asquithiin, jonka väitetään olleen entinen englantilainen MI6-erikoisagentti. Asquith salakuljetti entisen KGB:n kaksoisagentti Oleg Gordievskyn pois Neuvostoliitosta.

Dmytro Firtash.

Sittemmin huvilan osti ukrainalainen oligarkki Dmytro Vasylovitš Firtash (s. 2.5.1965 Bohdanvka, Zalishchyky Raion, Ukrainan SSR, Neuvostoliitto), jolla on läheiset suhteet Vladimir Vladimirovitš Putiniin (s. 7.10.1952 Leningrad, Neuvostoliitto) ja Venäjän järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Erään entisen korkea-arvoisen yhdysvaltalaisdiplomaatin mukaan Firtash on ”Ukrainan historian suurimman korruptio-operaation ytimessä”. Hän johti yhtä Ukrainan suurimmista valtion omistamista pankeista, Nadra Bankia, ja sai lähes välittömästi 190 miljoonan dollarin valtion tukilainat, jotka hän väitetysti ohjasi omaan käyttöönsä. Pankki julistettiin maksukyvyttömäksi ja asetettiin selvitystilaan pian tämän jälkeen.

Paikallisten mukaan Firtashia ei juuri näe ulkona, ja huvilan asukkaat ovat salamyhkäisiä eivätkä erityisen ystävällisiä. Hänen kerrotaan poistuvan kiinteistöltä tarkoin koreografioidusti: ensin Mercedes-maasturi ajaa kadulle estämään liikenteen, minkä jälkeen musta Mercedes Maybach seuraa perässä turvamiesten saattamana. Firtash ei missään vaiheessa ole näkyvissä. Vaikka huvila sekoitetaan usein samannimiseen Saint-Raphaëlin boutique-hotelliin valokuvissa, rakennus ei näy tielle, eikä siitä ole julkisia valokuvia.

Ensimmäisen maailmansodan alkua edeltävinä viikkoina William Maugham oli viimeistelemässä romaaniaan Ihmisen orjuudesta, joka oli runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä sisältävä sivistysromaani. Kriitikko, kirjailija ja akateemikko John Andrew Sutherland (s. 9.10.1938 Lontoo, Englanti) kirjoitti romaanista seuraavasti: ”Sankari Philip Carey kärsii samoista lapsuuden vastoinkäymisistä kuin William Maugham itse: äitinsä menetyksestä, perhekodin hajoamisesta ja emotionaalisesta ahdingosta iäkkäiden sukulaisten luona. Lisäksi Careylla on kampurajalat, vamma, jonka kommentaattorit rinnastavat joko Maughamin änkytykseen tai hänen biseksuaalisuuteensa.”

William Maugham oikoluki kirjansa Of Human Bondage Malo-les-Bainsissa Dunkerquean lähellä ambulanssityönsä taukojen aikana. Kun tuo kirja sitten julkaistiin vuonna 1915, jotkut alkuperäisistä kirja-arvosteluista olivat kovin myönteisiä, mutta useat sekä Englannissa että Yhdysvalloissa olivat kriittisiä kirjan suhteen. New York World kuvaili päähenkilön romanttista pakkomiellettä ”köyhän hölmön sentimentaaliseksi orjuudeksi”. Mielipiteiden suuntaa käänsi tehokkaasti vaikutusvaltainen yhdysvaltalainen kirjailija ja kriitikko, Theodore Herman Albert Dreiser (s. 27.8.1871 Terre Haute, Indiana, Yhdysvallat ja k. 28.12.1945 Hollywood, Kalifornia, Yhdysvallat). Theodore Dreiser kutsui William Maughamia suureksi taiteilijaksi ja hänen kirjaansa nerokkaaksi teokseksi, äärimmäisen tärkeäksi, verrattavaksi säveltäjä Ludvig van Beethovenin (s. 16.12.1770 Bonn ja k. 26.3.1827 Wien, Itävalta) sinfoniaan. Teoksessa The Oxford Dictionary of National Biography Bryan Connon kommentoi Maughamin kirjaa näin: ”Tämän jälkeen näytti siltä, että Maugham ei voinut epäonnistua, ja yleisö osti innokkaasti hänen romaanejaan [ja] huolellisesti laadittuja novelleja”.

Henry Wellcome.

Syrie kuvassa tyttärensä ja lastenlastensa kanssa.

Syrie Wellcome tuli raskaaksi vuonna 1915 ja syyskuussa, kun William Maugham oli lomalla hänen luonaan, Syrie synnytti heidän yhteisen, ainoan lapsensa, Mary Elizabethin, jota myös Lizaksi kutsuttiin. Virallisesti vauvaa pidettiin Henry Wellcome tyttärenä, vaikka Wellcome ei ollut moneen vuoteen nähnyt vaimoaan. Henry Wellcome haki vuonna 1916 avioeroa vaimostaan mainiten William Maughamin myös hakemuksessaan.

Kirjailija William Somerset Maugham (2. osa)

William Somerset Maugham.

William Maughamin historiallinen romaani, The Making of a Saint (Pyhimyksen syntyminen), herätti kuitenkin vähemmän huomiota kuin romaani Liza of Lambeth. Myöskään toisen romaanin myynti ei ollut kovinkaan merkittävää. William Maugham jatkoi kirjoittamista ja viiden vuoden aikana hän kirjoitti kaksi romaania sekä novellikokoelman; hän sai myös ensimmäisen oman näytelmänsä tuotantoon; hän ei kuitenkaan saavuttanut ensimmäisen kirjansa kaltaista menestystä. Maugham kirjoitti edelleen ahkerasti vuosien 1903 ja 1906 välillä julkaisten kaksi näytelmää, matkakirjan sekä kaksi romaania. Seuraava suuri kaupallinen sekä kriittinen menestys tuli William Maughamilta vasta lokakuussa 1907. Tuolloin William Maughamin komedia Lady Frederick sai ensi-iltansa vuonna 1870 avatussa Lontoon Court Theatressa. Näytelmän nimiroolin näytteli Ethel Irving (oik. Frances Emily Irving, 1869-1963) ja näytelmää esitettiin peräti 422 kertaa West Endin viidessä eri teatterissa. Seuraavaan vuoteen mennessä, kun Lady Frederickin tuotanto jatkui, William Maughamilla oli jo kolme muuta näytelmää Lontoon teattereissa samanaikaisesti esityksessä.

Kirjailija työhuoneessaan.

William Maugham kertoi myöhemmin tienanneensa tästä ennennäkemättömästä suosiostaan teattereissa mielestään suhteellisen vaatimattomasti rahaa, mutta se kuitenkin loi hänelle vankan maineen. Viikottain ilmestyvä huumori- ja satiirilehti Punch julkaisi sivuillaan pilapiiroksen, jossa William Shakespearen haamu hyvin huolestuneena seuraa William Maughamin näytelmien suosion kasvua. Vuosien 1908 ja ensimmäisen maailmansodan syttymisen välillä vuonna 1914 William Maugham kirjoitti lisää kahdeksan näytelmää; tämä ei kuitenkaan häirinnyt hänen intoaan kirjoittaa romaaneita. Vuonna 1908 Maughamin yliluonnollinen trilleri oli nimeltään Taikuri, jonka päähenkilö oli mallinnettu tunnetun okkultisti ja seremoniavelho Aleister Crowleyn (oik. Edward Alexander Crowley, s. 12.10.1875 Leamington Spa, Warwickshire, Englanti ja k. 1.12.1947 Hastings, Sussex, Englanti) mukaan. Aleister Crowley loukkaantui tästä ja hän kirjoitti Maughamin romaanista kritiikin Vanity Fair -lehteen syyttäen William Maughamia monipuolisesta, häpeämättömästä sekä laajasta plagioinnista.

William Maugham oli tuskallisen tietoinen irlantilaisen kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Oscar Fingal O’Fflahertie Wills Wilden (s. 16.101.1854 Dublin, Irlanti ja k. 30.11.1900 Pariisi, Ranska) kohtalosta, jonka pidätys ja vangitseminen tapahtuivat William Maughamin ollessa parikymppinen. Koko elämänsä ajan William Maugham oli hyvin pidättyväinen homoseksuaalisten kohtaamisten suhteen, mutta ainakin kaksi hänen läheisistään oli tietävinään, että hän oli tuolloin turvautunut nuorten miesprostituoitujen palveluksiin. Tästä huolimatta William Maugham halusi mennä naimisiin, mitä hän myöhemmin vielä suuresti katui. William Maugham kuvaili jälkikäteen omia yrityksiään olla heteroseksuaalinen elämänsä suurimmaksi erheeksi. Veljenpojalleen Robert Cecil Romer Maughamille (s. 17.5.1916 ja k. 13.3.1981) William Maugham avautui: ”Yritin uskotella itselleni, että olin kolme neljäsosaa normaali ja että vain neljäsosa minusta oli queer – vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin.”

William & Syrie.

William Maugham kosi vuonna 1913 näyttelijätär Sue Jonesia, englantilaisen näytelmäkirjailija Henry Arthur Jonesin (s. 20.9.1851 Granborough, Buckinghamshire, Englanti ja k. 7.1.1929 Lontoo, Englanti) tytärtä. Sue Jones kieltäytyi kosinnasta. Vuonna 1914 William Maugham aloitti suhteen Gwendoline Maud Syrie Wellcomen (s. 10.7.1879 Barnardo, Englanti ja k. 25.7.1955) kanssa, johon hän oli tutustunut jo vuonna 1910. Vuonna 1915 William Somerset Maughamille ja Syrie Wellcomelle syntyi tytär Roomassa, Italiassa, Mary Elizabeth, jota yleisesti kutsuttiin Lizaksi. Syrie Wellcome oli avioliitossa lääketeollisuusmoguli Sir Henry Solomon Wellcomen (s. 21.8.1853 Almond, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 25.7.1936 Marylebone, Lontoo, Englanti) kanssa, vaikka aviopari oli virallisesti kyllä eronnut vuonna 1909. William Maugham ja Syrie Wellcome vihittiin avioliittoon vuonna 1917 New Jerseyssä, vaikka William Maugham oli biseksuaali ja vietti ajastaan suuren osan avioliitostaan erossa. Vuonna 1929 he kuitenkin erosivat. Korvauksena avioliitosta Syrie Maugham sai heidän täysin kalustetun talonsa osoitteessa King’s Road 213, Chelsea, englantilaisen Rolls-Roycen sekä elatukseen 2 400 puntaa vuodessa ja Lizalle 600 puntaa vuodessa.

Syrie Maugham vuonna 1921.

Wellcome perusti lääkeyhtiö Burroughs Wellcome & Companyn kollegansa Silas Mainville Burroughsin (s. 24.12.1846 Medina, New York, Yhdysvallat ja k. 6.2.1895 Monte Carlo) kanssa vuonna 1880. Heidän lääkeyhtiönsä oli yksi neljästä suuresta lääkeyhtiöstä, jotka yhdistyivät lopulta muodostaen GlaxoSmithKline -lääkejätin. Sir Henry Wellcome testamenttasi suuren määrän pääomaa hyväntekeväisyyteen, jota pääomaa käytettiin hyväntekeväisyyssäätiö Wellcome Trustin perustamiseen vuonna 1936; säätiö on yksi maailman suurimmista lääketieteellisistä hyväntekeväisyysjärjestöistä. Sir Henry Wellcome oli innokas lääketieteellisten esineiden keräilijä ja näitä esineitä hallinnoi nykyään Lontoon taidemuseo ja pieni valikoima esineitä on myös esillä Wellcome Collectonin museossa ja kirjastossa osoitteessa 183 Euston Road, Lontoo, Englanti. Eron jälkeen Syrie Wellcomella oli monia kumppaneita, joiden joukossa oli mm. yhdysvaltalainen vähittäiskauppias Harry Gordon Selfridge (s. 11.1.1858 Ripon, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 8.5.1947 Putney, Lontoo, Englanti) ja prikaatikenraali Percy Desmond Fitzgerald (s. 18.4.1873 Marylebone, Lontoo, Englanti ja k. 17.8.1933 St. Kilda, Melbourne, Australia).

William Maugham oli vuoteen 1914 mennessä niin kuuluisa, sillä hän oli kirjoittanut jo siihen mennessä kolmetoista näytelmää sekä kahdeksan romaania. Maugham oli jo yli-ikäinen värväytyäkseen armeijan huostaan ensimmäisen maailmansodan taisteluihin ja siksi hän päätti palvella Ranskassa vapaaehtoisena ambulanssikuljettajana Englannin Punaiselle Ristille. Hänen kollegoihinsa lukeutui nuori sanfranciscolainen Frederick Gerald Haxton (s. 1892 ja k. 7.11.1944), josta tuli William Maughamin pitkäaikainen sihteeri sekä rakastaja ja kumppani kolmenkymmenen vuoden ajaksi, vaikka myös William Maughamin ja Syrie Wellcomin välinen suhde jatkui.

Frederick Haxton.

Frederick Haxton pidätettiin marraskuussa 1915 Lontoon Govent Garden -hotellissa John Lindsell -nimisen miehen kanssa ja heitä syytettiin törkeästä siveettömyysrikoksesta. Joulukuun 7. päivänä samana vuonna molempia miehiä syytettiin saman lain nojalla, mutta molemmat kuitenkin vapautettiin 10. joulukuuta Old Baileyn tuomioistuimessa. Fredrick Haxton poistui Englannista hyvin pian sen jälkeen. Helmikuussa 1919 Haxton yritti palata Englantiin, mutta hänet karkotettiin maasta ei-toivottuna ulkomaalaisena, eikä hän saanut enää koskaan lupaa palata Englantiin. Fredrick Haxtonin karkotuksen syyt sisältyivät sisäministeriön tiedostoihin, jotka sinetöitiin vuoteen 2019 saakka salaisiksi. Kanadalainen kirjailija ja kirjallisuuden professori Robert Lorin Calder (s. 3.4.1941 Moose Jaw, Saskatchewan, Kanada) kuitenkin arveli, että Syrie Maugham saattoi käyttää hyväkseen yhteyksiään Englannin hallitukseen Frederick Haxtonin karkotuksessa.

Félix Charmettant.

Villa La Mauresque.

William Maugham ja Frederick Haxton matkustivat ulkomaille ja asuivat Ranskan Rivieralla Villa La Mauresquessa. Entinen ranskalainen katolinen lähetyssaarnaaja ja kuningas Leopold II:n hovisaarnaaja Félix Jacques Joseph Charmettant (s. 20.6.1844 Saint-Maurice-II’Exil ja k. 1921 Aix-les-Bains) osti vuoden 1900 tienoilla neljän hehtaarin (10 eekkerin) maa-alueen hiljattain palstoitetulta Cap Ferratin niemimaalta. Tälle tontille rakennettiin maurilaistyylinen huvila tuntemattoman arkkitehdin suunnittelemana. Villa La Mauresque sijaitsee kahdessa osoitteessa: 52 boulevard du Gènèral-de-Ggaulle ja 48 Bellevue Avenue, Cap Ferrat.

Villa La Mauresque.

Huvilan portti.

Vuonna 1927 kirjailija William Somerset Maugham (joka kuvaili Ranskan Rivieraa kuuluisasti ”aurinkoiseksi paikaksi varjoisille ihmisille” – varsin osuvasti, ottaen huomioon huvilan, jossa hän asui) osti kiinteistön. Hän oli aikansa varakkain kirjailija. Maugham palkkasi nuoren amerikkalaisen arkkitehdin Barry Dierks (s. 1899 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 20.2.1960) poistamaan huvilan alkuperäiset uusorientalistiset piirteet, klassisoimaan julkisivut ja sisäpihan sekä modernisoimaan pohjaratkaisun. Rakennukseen tehtiin laajennus ja kappeli muutettiin työhuoneeksi. Hän rakennutti myös uima-altaan ja tenniskentän, jolla hän pelasi henkilökohtaisen sihteerinsä kanssa.

Barry Dierks.

Puutarhojen ja terassien ympäröimä huvila sai vieraakseen lukuisia kirjailijoita ja julkisuuden henkilöitä. Kutsu Maughamin kartanoon Capilla oli Riviera-seurapiireissä merkittävä saavutus, ja vierailijoita riitti jatkuvana virtana. Huvilasta tuli lähes pakollinen pysähdyspaikka kirjalliselle ja seurapiirien eliitille. Siellä vierailivat useimmat Rivieralla käyneet kuuluisuudet: Winston Churchill, Windsorin herttua ja herttuatar (Edward VIII ja Wallis Simpson), Lord Beaverbrook ja Aga Khan III sekä kirjalliset hahmot kuten T. S. Eliot, H. G. Wells, Rudyard Kipling, Ian Fleming, Noel Coward ja jopa Virginia Woolf. Tätä ajanjaksoa huvilan historiassa on myöhemmin kuvattu myös live-teatteriesityksessä.