Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (8. osa)

Vuoden 1960 invalidien luento- ja retkeilypäivät pidettiin 2. ja 3. heinäkuuta Tampereella Tammelan koulun suojissa. Päivät avasi yhdistyksen puheenjohtaja Ensio Jortikka ja Tammelan koulun juhlasali oli ääriään myöten täynnä. Juhlapuhujana oli opetusneuvos Yrjö Kallinen, Tampereen kaupungin sosiaalinen kaupunginjohtaja Oiva Kaivola luennoi kaupungin sosiaalisesta toiminnasta ja kaupungin tervehdyksen toi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Paavo Lehtinen.

Luento- ja retkeilypäivät olivat yhdistykselle yhtä juhlaa: saavuttivathan sekä kuoro että kvartetti ensimmäisen sijan minkä lisäksi viulunsoiton kolme ensimmäistä sijaa jäivät Tampereelle – Esko Lilja, Arvo Kurtto ja Verner Härkönen. Yksinlaulun voitti niin ikään yhdistyksen Irma Aittokallio Siiri Hokkasen tullessa toiseksi. Henkisten kilpailujen ylivoimainen voittaja oli Tampere, joskin se jäi nuolenheittokisassa yhdeksänneksi kymmenestä joukkueesta. Kuoron oli virittänyt taiteilija Irma Wansén, joka maaliskuulla 1959 oli tullut kuoron johtoon ja kvartetin Into Lähteenmäen oppilas viulisti Esko Lilja.

Tampereen yhdistys sai luento- ja retkeilypäivien osanottajien jakamattomat kiitokset onnistuneista järjestelyistä. Mutta sen eteen olikin paiskittu töitä jo kevättalvesta lähtien: ”… vaari oli mukana siinä retkeilypäivien majoitustoimikunnassa ja hän pyysi apuani. Menin erääseen kokoukseen, jossa pohdittiin, minkä verran mitäkin ruokatarvikkeita oli varattava ja hieman epäuskoisena kuuntelin siinä sivussa, kun puhutaan jostakin 50 tai 60 kilosta, kun ennakkoilmoittautuneita oli yli 700. No, kaikkeahan ei ennakolta voi tietää, mutta sanoin vaarille, että tästä on tehtävä mahdollisimman tarkka suunnitelma ja niin hankin Tammelan koulun piirustukset ja helmikuusta 1960 lähtien kehittelimme tätä suunnitelmaa kerros kerrokselta ja sitä hiottiin joka kokouksessa aina siloisemmaksi – kukin jaosta kerrallaan hyväksyttiin ja sitten siitä tulikin yks kaks ihan valmis suunnitelma. Kun retkeilypäivät alkoivat silloin ensimmäisen päivän iltana, taisi olla perjantai, niin väkeä tuli junilla ja autoilla aina Utsjokea myöten, tuli kaiken tasoisia vammaisia ja jokaiselle voitiin ojentaa päivien ohjelma, selkeät ohjeet miten missäkin tilanteessa oli meneteltävä. Kun sitten pyhäiltana siivoiltiin paikkoja ja viimeiset vieraat oli saatu junaan, me totesimme, että sehän onnistui… Mutta ne kaikki ihmiset niin järjestävästä yhdistyksestä kuin päiville tulijatkin olivat niin kerta kaikkiaan mukana, että se onnistui juuri siksi. Kaikesta oli selkeät ohjeet – mitään ei jätetty improvisoinnin varaan. Ja meillä oli suurena apuna se, että saimme Vatialasta nuoria varusmiehiä apuun nostelemaan vaikeavammaiseimpia kerroksesta toiseen. Ainoa, mikä jotenkin klikkasi, oli tämä kiertoajelu busseilla ja käynti Tuomiokirkossa – samaan aikaan oli Tampereella Vähittäiskauppiasliiton päivät ja bussit seisoivat nokakkain Tuomiokirkon edessä. Poliisilaitoksella vähän kynsittiin päitä, että kas kun emme tuota huomanneet – sattuivat samalle päivälle.”

”… olin yöpäivystyksessä siinä vanhan koulun nurkalla juuri siksi, että olin ollut yhdistyksessä sen verran vähän aikaa, että minulle sattui tämmöinen tehtävä ja niin ajaa piiska pihaan ja poliisi sanoo, että heillä on pieni omgelma – ajammeko nämä sumpussa olevat kaverit Rautatiekadulle vai otatteko te vastaan – kyllä nämä teikäläisiä ovat? Saman tien kun siinä naueskelimme, että kantakaa vaan pojat sisään, sanoimme, että mahdolliset seuraavat lastitkin ilman muuta tänne. Poliisit nostivat pojat siihen Tammelan koulun penkille ja tuumivat, että mieluummin tänne kuin heille kun ei tiedä aina siitä lääkityksestäkään… Eikä mennyt kuin tunti, puolitoista, niin taas tulee piiska, että jälleen olisi kuorma – hieman tässä keräilimme, mitäs yhtä tuomaan, nukkuu ne tuolla autossakin…”

Tampereen sosiaaliseksi apulaiskaupunginjohtajaksi tuli 1. huhtikuuta 1961 Paavo Lehtinen, joka tuoreeltaan tutustui kahteen komiteamietintöön, joissa esitettiin miesten työtuvan perustamista invalideja ja vajaatyökykyisiä varten. Metallimiehenä Paavo Lehtinen tiesi, mitä mahdollisuuksia invalideilla olisi nimenomaan koulutettuna metallin ammatteihin. Hän kutsui lähinnä epävirallisesti sekä invalidien että teollisuuden edustajat neuvonpitoon. Syksyllä 1961 käydyssä keskustelussa tuli esille kouluttamisen lisäksi mm. työnantajien suhtautuminen ja ns. nonstop-koulutus. Tampereen suurteollisuus suhtautui koulutukseen myönteisesti yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tampereella toimi samaan aikaan Teollisuuden yhteistyövaliokunta, jonka sihteeristössä oleva varat. Pentti Tuomola järjesti Lehtiselle tilaisuuden kertoa vajaatyökykyisten kouluttamisesta laajalle teollisuutta johtavalle henkilöryhmälle. Yhteistyövaliokunnan puheenjohtajana oli tuolloin Tampellan toimitusjohtaja Johann Nykopp, joka alunalkaen piti kouluttamista tärkeänä työllistämisen edellytyksenä. Koska Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindforsin näkemys oli samansuuntainen, hän kehotti Paavo Lehtistä toimimaan siten, että Tampereen kaupunki ryhtyisi hetimiten toimenpiteisiin säätiön perustamiseksi invalideja ja vajaatyökykyisiä varten. Koulutuksen johtoon nimettiin johtaja Yrjö Laiho.

Neuvottelukokouksessa 17. tammikuuta 1962 Paavo Lehtinen huomautti mm. 15-jäseniselle osanottajaryhmälle Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön tuntevan suurta kiinnostusta Tampereella syntyneeseen hankkeeseen ja kyseinen hanke – kuolutus- ja työkeskus – olisi laatuaan ensimmäinen Suomessa. Lehtinen esitti koulutuskeskuksen perustamista säätiömuotoisena, jota mm. Tampereen seudun invalideja edustava toiminnanjohtaja Kauko Kaunisto kannatti.

Tampereen Työkeskussäätiön perustava kokous pidettiin 18. huhtikuuta 1962. Säätiön peruspääomaksi merkittiin 1 milj. markkaa ja säätiön toimitiloiksi osoitettiin kaupungin keskuskorjaamosta 165 m². Säätiön valtuuskuntaan kuuluu 14 jäsentä, joista viisi edustaa Tampereen kaupunkia, neljä Tampereen teollisuus- ja kauppapiirejä, neljä Tampereen invalidijärjestöjä sekä yksi valtion työvoimaviranomaisia. Tampereen seudun invalidien edustajaksi valtuuskuntaan tuli kaivertaja Matti Kallio.

”… olimme Jortikan Ension kanssa oman uraputkemme alkupäässä silloin kun Työkeskussäätiö perustettiin ja tulin valituksi sinne valtuuskuntaan ohi todellisten luojien. Tämä työkeskus, josta sittemmin on muotoutunut Tampereen Ammattikurssikeskus ja joka kohtapuoleen viettää 25-vuotisjuhliaan, ei ole varsinaisesti se, mitä Into Lähteenmäki ajoi. Tämähän tähtää lähinnä koulutuspuoleen eikä niinkään suojatyökeskuksen suuntaan, jota Into painotti. Joka tapauksessa meidän yhdistyksen onni oli, että saimme tätä asiaa vetämään Paavo Lehtisen, joka on koko ajan ollut meidän sydänystävämme ja tuntenut meidät tavallaan omakseen tässä sosiaalisen puolen työssään. Vaikka tulinkin valituksi valtuuskuntaan ja olen ollut siinä mukana koko ajan, ajatuksen todelliset isät joutuivat tekemään työtä monen monta vuotta – ei nyky-yhteiskunnassa tehdä ratkaisuja enää kädenkäänteessä.”

Vuosi 1964 oli säätiön toiminnassa toinen kokonaisen vuoden kestänyt toimikausi ja kyseisenä aikana metallikursseille otettiin 40 uutta oppilasta. Samana aikana työhönsijoituksia oli 30. Säätiön vuosikatsauksessa todetaan tyytyväisenä, että työvoimaviranomaisten selvitysten mukaan kurssien oppilaat ovat sijoittuneet parhaiten työelämään Tampereen työvoimapiirin alueella.

Samainen työvoimapiiri toteaa kirjelmässään tammikuulta 1965 Työkeskussäätiön hallitukselle ammattikursseista olevan pelkästään myönteisiä kokemuksia ja esittää, että Työkeskussäätiön hallitus tutkisi mahdollisuuksia laajentaa toimintaansa uusille ammattialoille, joilla voitaisiin kurssittaa myös naisia. Laajennussuunnitelmia tehtäessä Työvoimapiiri on valmis antamaan kaiken tukensa. Helmikuulla 1965 Vakuutuslaitosten kuntouttamiskeskus esittää yhteistyötä Tampereen Työkeskussäätiön kanssa.

Paine Työkeskussäätiön kursseille kasvoi ja niinpä säätiön sääntöjen toiseen pykälään, jossa mainitaan ’Säätiön tarkoituksena on edistää Tampereen kaupungista kotoisin olevien, elämäntavoiltaan nuhteettomien vajaatyökykyisten…’ jouduttiin maaliskuulla 1966 oikeusministeriössä tekemään muutos ’Säätiön tarkoituksena on edistää elämäntavoiltaan nuhteettomien vakaatyökykyisten…’

Ovet olivat nyt auki muillekin kuin tamperelaisille. Oppilaita voitiin nyt ottaa Tampereen työvoimapiirin osoituksen mukaisesti ammativalinnan ohjaajan, lääkärin ja säätiön oppilasvalintatoimikunnan avustuksella Tampereen ulkopuolelta. Vuonna 1977 ulkopuolisten kurssilaisten osuus oli 70 prosenttia. Sijoittuminen työelämään oli edelleen hyvä: vuoden 1968 kursseilta työllistyi suoraan 87 henkeä, joka oli 72 prosenttia todistuksen saaneiden, eronneiden ja erotettujen luvusta – 121 oppilaasta.

Vuoteen 1970 päästyä Tampereen Työkeskussäätiön tavoitteet olivat sikäli muuttuneet, että säätiö esitti Ammattikasvatushallitukselle Tampereen Ammatillisen Kurssikeskuksen perustamista. Opetustoimi oli laajentunut, kurssilaisia saapui koko valtakunnan alueelta – vuoden 1970 vaihteessa Tampereen ulkopuolisten kurssilaisten osuus oli 91 prosenttia, mikä puolestaan kertoo kaupungin hyvästä työllisyydestä – metallialan koulutus 15-17-vuotiaille pojille jouduttiin lopettamaan joulukuulla 1970 oppilaspuutteen takia.

 Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (7. osa)

Työkeskussäätiön vuosikymmen

Muutto uusiin tiloihin

Aarre Simonen.

Yhdistyksen 20-vuotispäivänä, perjantaina 12.4.1957 valtiovarainministeri Aarre Simonen toteaa lehtien etusivuilla vuonna 1954 luodun maatalouden tukipalkkiojärjestelmän suureksi erehdykseksi. Rakennusalalla mielialat ovat tulehtuneet ja lakkoja valmistellaan. Intian pääministeri Nehrun Suomen matkasta liikkuu huhuja. Englannissa vallitsee maansuru, kun mestarijoukkue Manchester United menee ja ottaa selkäänsä Real Madrid’ilta 3-1. Jordaniasta on tulossa Lähi-Idän uusi palopesäke ja ruutitynnyri sen liittouduttua Egyptin kanssa – Israelia vastaan. Neuvostoliitto on räjäyttänyt vetypommin.

Uudelle vuosikymmenelle lähdettäessä yhdistyksen jäsenmäärä on noussut 1.321, joista naisia oli 417 ja miehiä 904. Tamperelaisten osuus oli 802 jäsentä, ympäristön 519. Kuluneen 20:n vuoden aikana yhdistyksen taloutta voi todeta hoidetun huolella: yhdistyksellä on hallussaan kaksi osaketta Kuninkaankatu 36:ssa sekä kurssi- ja lomakeskus Aitolahdessa. Talous on muutenkin kunnossa: velkojen lyhennykset ja korot on voitu suorittaa ajallansa vaikkakin Aitoranta juuri tien rakentamisen vuoksi on vaatinut varoja. Varat on etupäässä hankittu omatoimisesti: keräyksillä, arpajaisilla ja Tampereen kaupunki on tukenut yhdistyksen toimintaa – ympäristökunnat eivät niinkään, vaikka niiden alueella asuu yhdistyksen jäseniä.

Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto on johdonmukaisesti työskennellyt kohta 20-vuotisen olemassaolonsa aikana kaikkien invalidien hyväksi. Se ei ole koulutustoimessaan katsonut, missä vamma on tullut – niinpä kun vasta vuoden 1957 aikana sotilasvammalain alaisuuteen hyväksyttiin SS-joukoissa invalideiksi tulleet, liitto otti heidät koulutusohjelmaansa. Invalidirahaa oli alettu maksaa vuodesta 1952 lähtien ja siihen oli tullut korotus kolme vuotta myöhemmin. Sillä oli oma tärkeä merkityksensä vammaisille hänen omassa työssään. Invalidirahalain mukaan kyseistä palkkiota maksetaan sellaiselle henkilölle, joka vähintään 2/3 alentuneesta työkyvystään huolimatta tekee työtä itsensä ja perheensä elättämiseksi.

”… Into Lähteenmäki ajoi voimakkaasti meidän asiaamme ja piti huolen, että me myös kävimme lääkärissä määrittämässä invaliditeetin ja sen haitta-asteen. Hän korosti sitä, että koska se on lakisääteinen, niin jokaisen velvollisuus on huolehtia siitä kuin omasta äänestämisestään. Se ei ole mikään avustus, vaikka siitä sellaista kuvaa ympäristön taholta annettiin. Ja se on ainoo, minkä minä olen itselleni hakenut – niin ja tämän autoveron palautuksen…”

”...Olen ollut vammainen vasta 61 vuotta ja kyllä sitä siinä ajassa oppii tätä maailmaa katseleen ja sanoisin, että tänään päästään suhteellisen helpolla ja joskus minusta tuntuu, että valtiolla on mennyt tämä sosiaalinen ohjelma niin pitkin askelin, että se ohittaa kohta kantokyvyn… En tiedä, onko se kateutta minun puoleltani, kun sanon että minua harmittaa sellainen asia, että joku vammainen on parempi kuin toinen tämän sosiaaliturvan kohdalta. Mielestäni tämä invalidirahalaki on keskonen, eikä vammaiset ole olleet siinä tarpeellisen voimallisesti tutkimassa, tuleeko siitä hyvä vai ei. Nythän tämä Antti-Veikko Perheentuvan komitea tutkii sitä lakia ja on tutkinut vasta 10 vuotta… Sotavammainen saa elinkoron ja lapsikorotuksen ja eläkkeelle jäätyä se elinkorko vain kasvaa, mutta esimerkiksi minä eläkkeelle jäätyäni menetin tämän invalidirahan…”

Tampereella oli tammikuulla 1953 aloittanut työnsä Invalidien työnvälitystoimisto, jonka perustamisessa yhdistys oli voimakkaasti ollut mukana. Toimiston kustannuksiin osallistuivat Tampereen kaupungin lisäksi Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto, Reumaliitto, Sotainvalidien veljesliitto sekä Tuberkuloosiliitto. Työnvälitystoimessa saatujen kokemusten perusteella Tampereen kaupunginhallitus asetti marraskuulla 1955 toimikunnan pohtimaan osatyökykyisten miesten ns. työtuvan perustamista ja kesäkuulla 1957 toimikunta esitti perustettavaksi eri osastoihin jakautuvan työtuvan 70 osatyökykyiselle miehelle. Työtupa toimisi kaupungin sosiaalilautakunnan huolto-osaston alaisuudessa ja muodostaisi jo toiminnassa olevan naisten työtuvan kanssa Tampereen työhuoltokeskuksen. Invalidijärjestöjen huomautettua, että niin osatyökykyisten henkilöiden kuin kaupunginkin etujen mukaista voisi olla mielekkäämpää pysytellä kunnallisen huoloavun ulkopuolella, asetti kaupunginhallitus uuden tilapäisen komitean kehittelemään työtupa-ajatusta ei kunnalliselta pohjalta.

Tampereella oli 1958 kaikkiaan 810 osatyökykyistä työnhakijaa, josta Tampereen ulkopuolisia noin neljäsosa. Invalidien työvoimatoimisto oli pystynyt sijoittamaan heitä työpaikkoihin 441 henkeä eli runsaat puolet. Kuukausittain toimiston luetteloissa on ollut keskimäärin 120 työnhakijaa, joiden haitta-aste on ollut noin 45 prosenttia ja suurin osa työnhakijoista on ollut metallialan työntekijöitä, kirves- ja rakennusmiehiä. Suurin ryhmä kuitenkin oli ns. erinäisten toimien ryhmä, joka käsittää vartijat, aputyöntekijät jne. Toimikunta esittikin keväällä 1960, että kaupunginhallitus ryhtyisikin mahdollisuuksiensa mukaan toimenpiteisiin osatyökykyisten miesten työtuvan perustamiseksi Tampereelle.

Toimikunta torjui ajatuksen kunnallisesta huoltoviranomaisten valvomasta laitoksesta ja esitti työkeskuksen suunniteltavaksi siten, että se käytännössä toimisi lähinnä itsenäisenä yrityksenä ja täysin erillisenä kunnan hallinnosta. Työkeskuksen organisaation toimikunta esitti säätiöpohjaiseksi, koska säätiön toimintamuodot joustavuutensa ansiosta samalla takaavat asianosaisille intressipiireille riittävän mahdollisuuden osallistua säätiön hallintaan, tarkkailla laitoksen toimintaa ja kehutystä. Nimeksi ehdotettiin Tampereen Työkeskussäätiö.

Perustajiksi tulisivat Tampereen kaupunki, Sotainvalidien veljesliiton Tampereen osasto, Tampereen seudun invalidit, Tampereen reumayhdistys ja Tampereen tuberkuloosiyhdistys. Kotipaikkana on Tampere ja valtuuskuntaan nimitettäisiin 18 jäsentä, joista 9 Tampereen kaupungille, vammaisyhdistyksille 4, Tampereen kauppakamarille ja Tampereen käsi- ja pienteollisuusyhdistykselle yksi kummallekin sekä teollisuus-, kauppa- ja yrittäjäpiireille 3 jäsentä. Nimetty valtuuskunta valitsee keskuudestaan säätiön hallituksen, joista 3 edustaa Tampereen kaupunkia ja kolme muita valtuuston intressipiirejä.

Työkeskukseen pyrkivältä osatyökykyiseltä edellytetään 30 prosentin invaliditeettia ja että hän on työnhakuaan edeltävänä vuonna hengillekirjoitettu Tampereella. Poikkeustapauksissa hyväksytään alle 30 prosentin invaliditeetin omaava, jos hänen vammansa tai sairauden laatu estää oman ammattityön tai vaikeuttaa toimeentuloa. PAV-henkilöitä ei työkeskukseen ole syytä hyväksyä. Työkeskuksen henkilökunnaksi esitetään johtajaa, työnjohtajaa, toimistoapulaista ja 25 työntekijää, joista yksi muun toimensa ohella toimii kirjurina. Työnjohtajaksi ja toimistoapulaiseksi esitetään osatyökykyisiä.

Osastoiksi tulisivat: puutyö- ja korjausosasto sekä ikkunanpesuosasto. Valtiovallan kiinnostus asiaan lisääntyi merkittävästi lokakuulla 1960 Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton esitettyä sosiaaliministeriölle toimenpiteitä vaikeavammaisten invalidien työllistämiseksi. Ministeriö pyysi lausuntoa invalidihuollon neuvottelukunnalta, joka marraskuulla 1961 esitti perustettavaksi komitean tutkimaan invalidihuollon ja muun työhönsijoituksen edellyttämän kuntoutuksen kehittämistä ja käynnistämään koeohjelmia valtion tuella sekä varaamaan valtion menoarvioon siihen tarvittavat vuotuiset määrärahat.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriökin kiinnostui invalidien ja osatyökykyisten työllistämisestä ja sen aloitteesta perustettiin marraskuulle 1961 neuvottelukunta, jossa Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto edusti – kuten Invalidihuollon asettamassa komiteassakin – DI Aarno Ranta Järvenpään invalidien ammattioppilaitoksesta. 17-jäsenisen neuvottelukunnan perustamista pidettiin ajankohtaisena, koska valtiolle siirtyneen yleisen työnvälityksen tehokas hoito vaatii myös työvoimatoimistojen kortistoissa olevien vaikeasti sijoitettavien työnhakijoiden huomioimista. Laajuudessaan se edusti niin suurta ihmisryhmää, ettei kansantaloudellisesti ollut mielekästä pitää sitä huoltotoimen alaisena työvoimareservinä, vaan se oli sopivin keinoin ohjattava tuotantoelämän palvelukseen. Työllistäminen on ulotettava invalidien lisäksi kaikkia vajaatyökykyisiä koskevaksi. Ei myöskään ollut tarkoitustenmukaista kustantaa valtion varoilla kahta erillistä työnvälitysverkostoa: työvoimahallinnon johtamaa yleistä ja sosiaaliministeriön johtamaa invalidien erikoisvälitystä.

”Meillähän oli kuusikymmentäluvun alussa suorastaan pulaa työvoimasta ja siksi haluttiin osatyökykyisetkin ruotuun ja luulisin, että juuri siitä syystä esiintyi tällaista kilpalaulantaa… Mutta että kouluneuvos Aarno Ranta oli mukana molemmissa toimikunnissa, sehän tietää pelkästään hyvää. Muistan varsin hyvin, kun itse olin Westendissä v. 1949 aloittamassa ammattiopintojani, niin silloin tuli tutkijoita pitkin maailmaa vähän niin kuin näyttämään Suomelle, miten invalidikoulutusta järjestetään, mutta se asia kääntyikin toisin päin. Todettiin nimittäin, että sehän onkin meillä huippuluokkaa ja niin rupesi YK lainaamaan meidän invalidiliiton kavereitamme. Kouluneuvos Ranta on tälläkin hetkellä YK:n palveluksessa maailmalla opettamassa vammaisten kuntoutusta. Suomi on tässä esimerkkimaa.”

Hillel Tokazier (20. osa) 

Hillel Tokazier.

Muuten niin kiireisessä elämäntilanteessa Hillel Tokazier ennätti myös säveltää musiikkia. Suomen Hyvinkäällä asuva italialainen pianisti, Franco Morero, teki yhteistyötä JP Musiikin kanssa; Morero kuuli Hillel Tokazierin kappaleita ja otti tarjotakseen näitä kappaleita pienelle italialaiselle kustantamolle. Muutamia näistä kappaleista jopa levytettiinkin Italiassa ja Hillel Tokazierista tehtiin siinä yhteydessä italialaiseen lehteen lehtikirjoitus. Yhden kappaleen nimeksi Italiassa tuli Gratta gratta, joka tarkoittaa raapimista.

Marion.

Suomessa Hillel Tokazierin säveltämiä kappaleita lauloivat äänilevyille artistit Tapani Kansa, Lea Lavén (ent. Marjanen, ent. Forssell, ent. Tulonen, o.s. Luukinen, s. 19.6.1948 Haukipudas), Eini (oik. Eini Hannele Pajumäki, o.s. Orajärvi, s. 29.9.1960 Pello), Satu Pentikäinen, Marion ja Reijo Raikas Kallio (s. 27.12.1933 Helsinki ja k. 18.6.2018 Espoo). Usein tilaajana oli CBS:n tuottaja Seppo Matintalo, jonka Hillel Tokazier oli tavannut jo Tapani Kansan kesäkiertueilla. Seppo Matintalolla oli erittäin hämmästyttävä vainu tunnistaa kappaleet, joissa oli hittiainesta. Matintalon työskennellessä sittemmin Osmo Ruuskasen Bluebird -levy-yhtiössä hän keksi eräälle levymerkille nimen, joka kuvaili sopivasti varsinkin häntä itseään: Hittikorva.

Reijo Kallio.

Vuonna 1983 Hillel Tokazier sai olla paljosta kiitollinen Seppo Matintalon hittikorvalle menestyksen kantamoisestaan. Matintalo kuunteli erästä Hillel Tokazierin säveltämää pianokappaletta ja oivalsi samassa yhteydessä, että kappaleen A- ja B-osat täytyisi vaihtaa päikseen. Vaihdos myös tehtiin ja kappaleen Hillel Tokazier nimesi Iloiseksi velikullaksi. Kyseinen kappale äänitettiin Soundtrack -studiolla ja siitä julkaistiin single. Studiossa pianoa soitti luonnollisesti Hillel Tokazier, rumpalina toimi Bruno Korpela ja bassoa soitti Pekka Helin. Kappale pääsi esitettäväksi Syksyn Sävel -kilpailussa ja yllätys oli melkoinen, kun sävellys raivasi tiensä jopa loppukilpailuun; loppukilpailussa oli lopulta mukana kolme instrumentaalikappaletta.

Veikko Antero Samuli.

Lehdistössä vihjailtiin, että kilpailussa oli liikaa mukana ulkomaalaisia esiintyjiä; jopa Hillel Tokazieria luultiin ulkomaalaiseksi muusikoksi. Kilpailussa olivat toki mukana myös belgialainen kitaristi Francis Goya Rimini -kappaleella (jäi kisassa viimeiseksi) ja unkarilainen panhuilisti L. Condor, joka esitti kilpailussa sanoittaja ja säveltäjä Veikko Johannes Juntusen (s. 18.9.1946 Posio) säveltämän kappaleen, Tuulelle terveiset vien. Hillel Tokazierin trio esiintyi itse kilpailussa verryttelyasuissa, joiden rinnuksissa luki Suomi. Päässä heillä oli valkoiset, kulmista solmitut nenäliinat. Idea esiintymisasuihin tuli Mainostelevisiolta tällä kertaa. Lopulta Syksyn Sävel -kilpailun voitti lapsitähti Jonna Marika Tervomaa (s. 7.1.1973 Forssa) säveltäjä ja tuottaja Veikko Antero Samulin (s. 29.3.1947 Tampere) säveltämällä ja Raul Tapio Reimanin (s. 11.9.1950 Helsinki ja k. 12.2.1987) sanoittamalla kappaleella, Minttu sekä Ville. Iloinen velikulta sai viidenneksi eniten yleisöääniä ja samalla myös lehdistölle kirkastui, että Hillel Tokazier on vallan suomalainen pianisti. Iloinen velikulta -kappale alkoi kilpailun jälkeen soida radiotaajuuksilla sangen ahkerasti.

Marjatta Leppänen.

Keväällä 1984 Hillel Tokazier otti osaa MTV:n tuottamaan Kevään Sävel -kilpailuun, jota ohjelmaa yhtiö tuotti vuosina 1984-1987. Vuoden 1984 ohjelman juonsi laulajatar Vappu Marjatta Leppänen (s. 24.8.1937 Helsinki) ja seuraavina vuosina kilpailun juonsivat Jukka Jalmari Virtanen (s. 25.7.1933 Jämsänkoski ja k. 1.9.2019 Helsinki) ja Hannele Krause (oik. Hannele Laine, s. 6.5.1958 Kuusankoski). Hillel Tokazier toi kilpailuun mukaan sävellyksensä Hypyrotta. Nimi-idean kappaleeseen Hillel Tokazier oivalsi CBS -levy-yhtiön johtaja Antti Holman, Ruotsista tulleen paluumuuttajan, vekkulista puhetyylistä. Kilpailussa musiikki tuli taustanauhalta ja tällä kertaa trio oli puettuna rotiksi. Bruno Korpelalle esiintyminen oli näin toteutettuna vaikeaa, mutta Hillel Tokazier otti tilanteen show’n kannalta. Tuomaristo pudotti kappaleen loppukilpailusta liian pitkänä esityksenä, mutta radiosoittoa tämä kappale sai kuitenkin aikanaan hyvin.

Jukka Virtanen.

Iloinen velikulta soi syksyllä mukavasti mediassa ja puhelinsoitot poikivat Hillel Tokazierille aina keikkoja lisää. Varsinkin eräs puhelinsoitto tuona syksynä oli erittäin merkityksellinen hän elämässään siinä vaiheessa. Mainostoimiston johtaja Tapio Tyni soitti hänelle ja ehdotti tapaamista Unimark -nimisessä mainostoimistossaan. Tyni oli kuunnellut paljon Iloista velikultaa ja katsoi kappaleen sopivan hyvin öljy-yhtiö Unionin markkinointiin. Tapaamisessa Tapio Tyni ehdotti Hillel Tokazierille esiintymistä Unionin mainoksissa.

Hillel Tokazierilla ei ollut lainkaan kokemuksia mainosmaailmasta, joten hän pyysi ensin neuvoja Muusikkojen liitosta, omasta levy-yhtiöstään sekä Näyttelijäliitosta. Varsinkin Näyttelijäliiton neuvot avasivat hyvin hänelle mainosten laskutusta. Sopimusneuvotteluihin mainostoimistoon Hillel Tokazier otti mukaansa Muusikkojen liitosta juristi Harri Uolevi Saksalan (s. 22.1.1948 Helsinki), joka on itsekin esiintyvä taiteilija. Elettiin vielä sellaista aikaa, että mainostoimistoilla oli hyvin varoja käytössään ja Hillel Tokazier sai tehtyä hyvän sopimuksen, joka määritti korvaukset mainospaloista, musiikista sekä esiintymisistä mainoksissa. Tämä sopimus tehtiin ensi alkuun yhdeksi vuodeksi.

Alkuun Hillel Tokazierilla oli Unionin mainoksissa päällään valkoinen puku sekä valkoiset kengät ja solmioissa kuten kengännauhoissakin oli sinistä sekä punaista väriä, Unionin värimaailman mukaisesti. Välillä asujakin vaihdeltiin. Fazerin pianotehtaalta Pornaisten Halkiasta mainostoimisto osti kaksi valkoista pianoa, joista toisesta pianosta puuttui pianokoneisto. Tätä kevyempää pianoa kuljetettiin mitä ihmeellisimpiin kuvauspaikkoihin mukana. Näissä mainoksissa musiikki tuli nauhalta ja Hillel Tokazier oli vain soittavinaan pianoa.

Munkkivuoren BP-Union -asemalla kuvattiin autonpesumainos, jossa valkoinen ”piano” laitettiin huoltoaseman rasvamontun päälle sijoitetulle puulevylle. Hillel Tokazierin eteen sijoitettiin pleksi, joka suojasi pahemmilta pesuvaahdon ja veden roiskeilta. Mainoksessa käytettiin vielä lisäksi tuulikonetta ja lopputuloksessa tavoiteltiin sitä, että soittaja olisi pianon kanssa pesulinjassa. Tuulen vaikutuksesta kävi sillä lailla, että pleksi ja ”piano” alkoivat kaatua soittajan päälle. Onneksi ne olivat niin keveitä, ettei mitään vahinkoa saatu aikaiseksi.

Hillel Tokazier esiintyi Malmin lentokentällä kuvatussa mainoksessa formulapuku päällä, kun formula-auto kierteli samaan aikaan hänen ympärillään. Joitakin spotteja tehtiin samoin Helsingin Viiskulman mainosfilmistudiossa. Tällä kertaa Hillel Tokazier oli pukeutunut mustiin vaatteisiin ja valkoisiin sormikkaisiin. Mainosfilmissä näkyivät vain valkoiset, pianoa soittavat kädet. Hollolan Unionilla tallennettiin kaksi eri mainosta, joista toinen oli tulevan suven rengasmainos. Mainos kuvattiin talvella kovassa pakkasessa. Kuumailmapuhaltimella sulatettiin mittarikentän ympäristö lumista vapaaksi, jotta tunnelma saataisiin kesäisemmäksi kuvauksissa. Kuvauksessa Hillel Tokazier juoksi mittarikentälle pianoa soittamaan 20 asteen pakkasessa playbackinä ja heti sen jälkeen hän kiiruhti huoltamolle lämmittelemään. Lahden Mukkulassa valkoinen ”piano” nostettiin huoltoaseman katolle ja Hillel Tokazier soitti katolla pianoa yöllä kuutamon valossa. Kuvauskamera kulki nosturin avustamana soittajan edestä, kuten suuressakin maailmassa on tapana.

Eräässä Unionin mainosfilmissä Hillel Tokazier istuu rikkalapion ja haravan kanssa multasäkkien keskellä mainostaen puutarhatuotteita ilman pianoa. Mainoskuvauksiin liittyi myös paljon esiintymisiä uusilla avatuilla Union -huoltoasemilla. Näissä hän sai soittaa oikealla pianolla Iloista velikultaa kyllästymiseen saakka asiakkaille. Ensimmäisen vuoden jälkeen Union ja mainostoimisto halusivat jatkaa sopimusta. Muusikkojen liiton lakimiehesten kanssa Hillel Tokazier neuvotteli kolmen vuoden sopimuksen, jossa hintakin oli noussut samoin kuin hänen suosionsa. Unionin tiukat lakimiehet joutuivat joustamaan ehdoistaan sopimuksen syntymiseksi.

Union -sopimus teki taloudellisesti Hillel Tokazierin elämästä helpompaa ja hänen suosionsa kasvoi vallan hurjasti sen ansiosta. Samoihin aikoihin julkaistiin vinyyli-LP ja kasetti Iloisesta velikullasta, jonka Union otti samoin myyntiin huoltoasemilleen. Kasetteja ja levyjä myytiinkin kaikkiaan 13 000 kappaletta, mikä on Suomessa puhtaasti instrumenttaaliäänitteelle kova myyntimäärä. Vuonna 1986 Hillel Tokazier sai tämän äänitteen menestyksen siivittämänä tehdä vielä seuraavankin soolopianolevyn. Tämäkin levy myi tuolloin noin 8 000 kappaletta. Tapaus oli laatuaan ensimmäinen Suomessa, kun muusikot saivat kertakorvauksen levytetyn musiikin käytöstä mainostarkoitukseen. Muusikkojen liitossa tämän tapauksen vuoksi juhlittiin työvoittoa.

 Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (6. osa)

Elämän alkurannalle Aitorantaan

Tohtori Johannes Mäkkylä.

Ylöjärveläinen lääketieteen opiskelija Johannes Mäkkylä kuuli Heidelbergissä iltakävelyllään vuonna 1891 Neckarin siltojen alta tappelunnujakkaa ja kiihtyneitä mielenilmaisuja ”pärkkele, pärkkele”. Hän oitis tajusi maanmiehensä olevan pulassa ja riensi apuun. Alkoi ystävyys, jonka tuloksena, sittemmin maailmankuulu geologi Jakob Sederholm vieraili Ylöjärven Mäkkylässä pitäen sitä kenttätöittensä tukikohtana.

Geologi Jakob Johannes Sederholm (s. 20.7.1863 Helsinki ja k. 26.6.1934 Helsinki).

Samainen Sederholm löysi Aitolahden Hirvenniemestä fossiileja, joita hän nimitti Corycium Aenigmaticum’iksi eli arvoitukselliseksi löydöksi. Hän päätteli kysymyksessä olevan 1.800 milj. vuotta vanhan eloperäisen jäänteen, pussimaisen hiilen ollessa levän tapaisessa kasvissa.

Myöhempi tutkimus on romuttanut Sederholmin käsitystä: kysymyksessä ovat virtaavan veden liikkeelle vyöryttämät savipallot, joiden pintaan on takertunut leväkerros, mutta ikää on rukattu aina 3.200 milj. vuoteen. Ja samaan aikaan on maan kaasukehään ilmaantunut vapaata happea, joka teki elämän mahdolliseksi ja maapallolle ilmaantui sellaisia "aukaryoottisia soluja, joilla jo oli tumaseinämät, järjestäytynyt kromosoomisysteemi ja sukupuolinen luomiskyky”.

Tälle elämän ”alkurannalle” – Aitolahden Hirvenniemeen muuttivat Ylöjärven takaa Tampereen seudun invaliditkin pitemmittä puheitta, ehkä aavistamatta, että he seisoivat tieteellisesti Pyhällä Maalla, jossa arvon japanilainen professorikin purskahti itkuun liikutuksissaan… Yhdistys oli todennut Koivulan epäkäytännölliseksi ja saatuaan sen myydyksi, osti keväällä 1953 toimitusjohtaja Hailalta kaksi huvilaa, saunan ja lasten leikkimajan käsittävän 2,5 hehtaarin tontin tasan 62 vuotta myöhmmin kuin Heidelbergin siltojen alta oli kuulunut pärkkeleitä. Paikka sai nimekseen Aitoranta ja on yhä Pyhä Paikka geologisella maailmankartalla joskaan ei Aitorannan nimellä.

Alkoi ennen näkemätön luomisen työ ja huomattavasti lyhyemmässä ajassa, mitä kesti Corycium Aenigmaticumin synnyttäminen. ”… se oli todella hienosti valittu paikka. Kaunis kallioinen maasto ja vankka metsä päällä, että saimme sieltä suuren osan rakennuspuuta. Rannassa jo valmis aallonmurtaja ja sen takana suojainen lahti, johon vähällä vaivalla sai pyörätuolillekin luiskat… ja ihana hiekkaranta. Me menimme sinne Mustastalahdesta Näsi kolmosella ja joskus meillä oli niin paljon rakennustarvikkeita, että tuulella hirvitti, mutta Näsi kolmosen kippari lohdutti meitä, ettei mitään hätää – pohja on jo kuudessa metrissä. Tie sinne saatiin vasta myöhemmin. Ja se rakentamisen into oli niin valtava, että Järvisen Elsakin, joka on meidän kummikerhomme kantavia voimia ollut koko ajan, otti työstään Klingendahlilta palkatonta lomaa voidakseen muonittaa rakennusmiehiä. Elsa oli siellä peräti kaksi viikkoa… Kysyn vaan, moniko tänä päivänä samalla tavalla olisi lähtemässä…”

Ensimmäisenä kesänä Näsi III purki Aitorannan laiturille useammankin kerran lankkua, lautaa, naulalaatikoita, eväskoppia, piimätonkkia, telttoja ja innokkaita yhdistyksen jäseniä, jotka vielä myöhään syyskuulla ahersivat metsänraivaustalkoissa, siistivät paikkoja, laajensivat saunaa, tekivät keittiöön komeroita… ”Ensimmäisenä kesänä saatiin kunnon laituri, eihän siitä maihinnoususta olisi monellekaan meikäläiselle tullut mitään. Aluksi pelättiin, että jäät sen veisivät, muttei näin koskaan käynyt, se Solan nokka siinä suojasi. Kerran menimme Gunnar Väyrysen veneellä talkoisiin – hänellä oli melko suuri vene ja Näsijärvellä oli melkoinen myteri, että joillakin oli vähän nenänpää valkoisena. Veneesä oli myös 50 litran tonkka, jossa oli Hämeenkyröstä hankittua sahtia talkooväen juotavaksi. No, se tonkka pursuili ulos jo kannenrakosista, kun laiturille päästiin – se vielä kävi… Ja kyllä sen huomasi seuraavana päivänäkin, että nämä Näsijärven myllerrykset vaikuttivat vielä talkooväessä – kaikista ei ollut seuraavana päivänä Tampereelle lähtijöiksi…

… Aitorannan ison rakennuksen teki paikallinen kolmen miehen kirvesmiesporukka ja kai siinä oli jotain sählinkiä niitten verojen kanssa, mutta yhdistys selvisi siittä kuitenkin kuiville, kun pystyttiin näyttämään sopimus, että he itse vastaavat veroistaan, kun he itse urakoivat. Sieltä kuitenkin on jäänyt mieleen yks Heimo joka oli varsinainen voimanpesä. Siihen aikaan Hautaviita kierteli pitkin maata sirkuslaisena ja iski terotetun piikin nahkanpala kämmenessään lankun läpi, mutta meidän pikkukölvit muistavat vielä, miten he katsoivat kun Heimo teki sen paljaalla kämmenellään, vähän maistissaan pamautti naulan lankkuun – olisittepa vain nähneet…”

Kesällä 1954 yhdistys sai ensimmäisen kerran yhdistyksen historiassa Tampereen kaupungin edustajat vieraakseen – ja tällä kertaa juuri Aitorantaan, jossa juuri oli meneillään talousrakennuksen teko. Kutsua oli noudattanut runsaat kaksikymmentä kaupungin edustajaa, jotka saunotettiin ja syötettiin yhdistyksen jäsenien oman ohjelman lomassa. Puheessaan Into Lähteenmäki totesi mielihyvällä Tampereen kaupungin tunteneen aina myötätuntoa invalidien asialle lähettämällä jo perustavaan kokoukseen kaupungin edustajan ja siitä alkaen on sosiaalilautakunnan taholta tarkoin seurattu yhdistyksen kehitystä. Puheeseen vastasi kaupunginsihteeri Mauno Lindholm tuoden mm. kaupunginjohtajien terveiset.

Talousrakennuksen kustannusarvio oli 2,8 milj. markkaa, mutta sosiaalilautakunnan toivomuksesta vesijohdosta ja keskuslämmityksestä uuteen rakennukseen, nousi kustannusarvio 5,4 milj. markkaan. Rakennuksen suuruus 12 m x 27 m käsittäen ruokasalin, keittiön, seurusteluhuoneen, emännän asunnon sekä majoitustilan yläkertaan. Alunpitäen lomakotitoiminta oli vilkasta. Majoitustilat kävivät ahtaiksi, mutta hyvällä tahdolla ja omasta mukavuudesta tinkimällä kaikki mahtuivat.

Vuoden 1955 aikana invalideja koskeva lainsäädäntö parani: Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton aloitteiden pohjalta mm. toukokuulla tuli voimaan uusi työkyvyttömyyslaki, jolla alle 18 vuoden iässä työkykynsä menettänyt ja siten kansaneläkelakien ulkopuolella jäänyt henkilö pääsi osalliseksi vuotuisesta avusta. Invalidirahaan tuli 15 prosentin korotus ja kevään aikana perustettiin maahan neljä uutta invalidien työhönsijoituspistettä, joista yksi Tampereelle. Tampereella oli jo olemassa invalidien työnvälitystoimisto, jonka kustannuksista vastasivat Tampereen kaupunki ja neljä suurinta invalidiliittoa kustannusten siirtyessä nyt valtiolle.

Jäsenistö oli jo Aitorannan hankinnan yhteydessä korostanut tien tarpeellisuutta virkistys- ja kuntoutuspaikkana. Matkustaminen kun oli ainoastaan moottoriveneiden ja Näsi III varassa. Rannan muiden kesäasukkaiden kanssa käytiin neuvotteluja, mutta kesti kokonaista kolme vuotta ennen kuin tien katsottiin olevan valmis. Aitolahden kunta oli valmis luovuttamaan tien alle jäävän maapohjan ilmaiseksi ja muutenkin osallistumaan kustannuksiin. Samoin seurakunta ja paikalliset maanomistajat olivat valmiit luovuttamaan maapohjan yhtä lukuunottamatta. Kun vielä muutamat huvilanomistajat katsoivat kärsivänsä tieosituksissa vääryyttä – heillä kun oli ennestään jo jonkinlainen tie – ja esittivät jyvitystä osaltaan alennettavaksi, hanke venyi.

Elokuussa 1956 tieuralle ilmestyi Caterpillar D 7, jonka jälkeen ei ollut epäilystäkään tien nopeasta valmistumisesta. Tien hyötypiiriin tuli 52 maanomistajaa ja tie raivattiin 6 metrin levyiseksi ns. tilustieksi. Vuoden 1957 puolella pidetyssä tiekokouksessa Aitolahden kunnantalolla syntyi kärjekästä mielipiteitten vaihtoa joskin saman vuoden heinäkuulla päästiin asiasta yksimielisyyteen ja laaditut jyvitykset tulivat hyväksytyiksi. Tien viimeinen sorastus saatiin tehtyä joulukuulla 1958.

Kun tie tuli kulkemaan pitkin yhdistyksen omistaman tontin rajaa, varsinaiselle tontille johtavan tien osuus lyheni ja yleinen pysäköintipaikka voitiin sijoittaa tontin reunalle. Lomakodin ympäristöä varten laati ympäristösuunnitelman puutarhateknikko A. Hellman kiinteimistöhoitokunnan ohjeitten mukaisesti.

Kesän 1956 aikana uusi talousrakennus lopullisesti valmistui ja Aitorannassa saattoi yöpyä samanaikaisesti 80-100 lomailijaa. Kun keittiö annettiin ulkopuolisten hoidettavaksi, jäsenistö saattoi ostaa itselleen täysihoitopaketteja – muuten vuorokausimaksu pyrittiin pitämään mahdollisimman alhaisena – kesällä 1958 se oli 300 mk. Kesällä 1957 Aitorannassa oli poikkeuksellisen vilkasta. Siellä nimittäin järjestettiin Liiton kustannuksella lapsi-invalidien virkistysleiri, jonne saapui runsaat sata poikaa ympäri Suomea kolmen viikon ajaksi.

”… saimme hankkia sinne valtavat määrät patjoja, lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä teimme sinne talkoilla, kaikkea sinne oli hankittava aina astioista lähtien. Liitto hankki lääkärit ja kaikki lapset olivat lääkärintarkastuksessa ennen leirille saapumistaan, näin tehtiin kun he myös palasivat koteihinsa. Heidät jaettiin pieniin ryhmiin, ohjelmaa oli ennakoitu ja heille jaettiin päivittäinen ohjelma: siinä oli ruokatauot, uinnit, saunomiset, nukkumaanmenot ja siinä totisesti oli valtava työmäärä yksin jo sijoittamisessa, kun sänkyjäkään ei riittänyt kaikille ja lattiatilakin käytettiin hyvin tarkkaan. Sinä kesänä leirin aikana ei ollut muita kuin huoltajat ja keittiöhenkilökunta. Pojat olivat enimmäkseen 7-15 -vuotiaita ja siinä oli semmoinen muurahaisjoukko, että vipinää riitti. Vaikka joukossa oli vaikeasti vammautuneitakin, niin ihmeesti ne menivät siellä kallioisessa maastossa eikä mitään pahempia kommelluksia sattunut. Mieleeni jäi eräs pikkupoika Leif, hän oli Vaasasta. Hän oli lievästi mongoloidi, mutta järki kuin partaveitsi. Lyhyet jalat ja lyhyet sormet ja hänellä oli pieni huuliharppu mukanaan ja ykskaks hän repäisi siitä reippaan sävelen. Hän oli todellinen ilopilleri ja jäi meidän kaikkien mieliimme. Mutta minulla pusertaa vieläkin sydämestä, kun muistan paluun takaisin Näsi kolmosella Mustaanlahteen. Leifin vanhemmat olivat siellä muiden lasten vanhempien tavoin vastaanottamassa lastaan ja voi, miten kylmästi he suhtautuivat lapseensa. Otti sydämestä, miten niin hienot ihmiset voivat kohdella lastaan niin kylmästi. Minä kyllä näin, että he selvästi häpesivät Leifiä… Voitteko kuvitella – he häpesivät omaa lastaan. Minusta se oli riipaisevaa...”

Leirin tarkoituksena oli antaa lapsille uuden ympäristön ja samankaltaisten toveriensa avulla uusia vaikutteita, kasvattaa heistä sosiaalista mieltä ja edesauttaa suhtautumista toisiin ihmisiin. Kenties siinä onnistuttiin!

”Kyllä siinä oli suhtautumista… kun on sata poikaa vahdittavana, ne meni kuin tuli katajikossa. Yksikin kaveri, aivan jalaton, jolla luulisi olevan liikkumisessa vaikeuksia, mutta etpäs ottanut kiinni. Meni kuin jänis maastossa ja jos yritit kaapata, heitti kuperkeikan sivulle suuntaan ja toiseen. Pyöri siellä kuin nallekarhu ja minä luulen, että jollakulla muulla oli suru sydämessä kuin tällä pojalla. Ootti sänkyntolpasta kädellänsä ja heitti itsensä ylös vuoteelle iltaisin… Ja Vaasan yläpuolelta tuli toinen poika, joka teki kaiken jaloillansa, söikin: haarukka oli toisten varpaitten välissä ja veitsi toisten. Ei antanut passata itseään koskaan. Puutöissä teki istuinjakkaran, saumatkin ihan konetyön luokkaa, että olikin ihmisellä yritteliäisyyttä. Kirjoitti jaloin, tervehti jaloin ja olihan se hieman outoa, kun toinen tarjoo jalkaansa – semmoiset valkoiset puhtaat nauhattomat tohvelit oli jalassa…”

”… istuimme siellä iltaa kaikessa rauhassa tämän liiton järjestösihteeri Toivo Määtän kanssa, kun alkaa kuulua parkua ja voivotusta. Ryntäämme katsomaan, että mikäs nyt on hätänä ja olihan siellä… Yksi pikkukaveri oli leikkinyt tyhjällä limsapullolla ja työntänyt sen reikään jotakin muuta kuin sormensa. Ja sehän oli turvonnut ja juuttunut kiinni. Mielessäni vilisi jo kaikenlaista, mutta Määtällä välähti. Hän kietaisi pojan sen omaan makuuhuopaan, koppasi syliinsä ja kantoi Näsijärveen… Ja hetken kuluttua pullo pulpahti pintaan...”

 Uudistettu vammaispalvelulaki

Uudistettu vammaispalvelulaki tuli Suomessa voimaan vuoden 2025 alussa. Vammaispalvelulaki määrittelee aiempaa lakia tarkemmin, kenellä on oikeus annettaviin vammaispalveluihin. Vammaispalvelulaki nojaa vahvasti YK:n yleissopimukseen vammaisten ihmisten oikeuksista, jotka Suomi ratifioi 10.6.2016. Siihen liittyy kuitenkin myös monia tulkintakysymyksiä. Vammaispalvelulain uudistuksia avaa Uusi vammaispalvelulaki -teoksen kirjoittaja, eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian esittelijäneuvos, juristi Tapio Räty. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2025 voimaan tullut vammaispalvelulaki toi tullessaan monia tärkeitä uudistuksia ja lakiin tarkennuksia. Uusi vammaispalvelulaki ei aseta mitään vammaisryhmää lain soveltamisen ulkopuolelle. Se ei siis rajaa sitä, kenellä on oikeus tiettyihin vammaispalvelulain perus- tai erityispalveluihin. Vammaispalvelulain myötä hyvinvointialueiden päätöksentekijät joutuvat samoin miettimään palvelujen järjestämistapaa uudelleen.

Esittelijäneuvos Tapio Räty.

YK:n vammaisten ihmisten yleissopimuksen mukaiset kohtuulliset mukautukset on otettu tässä uudistetussa vammaispalvelulaissa vahvasti huomioon, jotta lain turvaamilla palveluilla voidaan taata yhdenvertaisuus, eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian esittelijäneuvos Tapio Räty pohtii. Vuodesta 1986 alkaen Tapio Räty on toiminut Helsingin sosiaaliviraston juristina. Hän on työskennellyt samoin Kuntaliitossa sekä hän on osallistunut lakien valmisteluun sosiaali- ja terveysministeriössä. Tapio Räty toimi lähes kaksikymmentä vuotta eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa, jossa hän oli mukana laatimassa ja kommentoimassa lakeja, jotka ohjaavat sosiaalialan arkea: sosiaalihuoltolakia, toimeentulotukilakia ja lastensuojelulakia. Esittelijäneuvos Tapio Rätyn mukaan lastensuojelu ja muutkin sosiaalipalvelut tulisi nähdä investointina; sijoittajalla tulisi olla malttia odottaa sijoitukselle tuottoa. Tapio Rätyn mukaan sosiaalihuollossa lain hengellä on suuri merkitys, koska lakikokonaisuuksien tarkoitus on auttaa ihmisiä arjen elämässä.

Uudistettu vammaispalvelulaki korostaa muun muassa ensisijaisen lainsäädännön merkitystä. Lain perusteella henkilö olisi oikeutettu vammaispalvelulain mukaisiin toissijaisen lainsäädännön palveluihin, mikäli ensisijaisen lainsäädännön (kuten sosiaalihuolto-, vanhuspalvelu- tai terveydenhuoltolain) mukaiset palvelut eivät olisi hänelle sopivia tai riittäviä.

Tämä uudistettu vammaispalvelulaki vaikuttaa suoraan hyvinvointialueiden ensisijaisiin palveluihin varattuihin määrärahoihin. Ensisijaisia palveluita joudutaan priorisoimaan ja määrärahoja suuntaamaan kaikista heikoimmassa asemassa oleville, esittelijäneuvos Tapio Räty arvelee. Vammaislalvelulain perus- ja erityispalvelujen ensi- ja toissijaisuus tulee vaikuttamaan myös palvelunsaajan asiakasmaksuihin. Näihin pyritään hyvinvointialueilla kuitenkin vaikuttamaan suojasäännöksellä, jolloin ensisijaisen lainsäädännön mukaisista palveluista määrättävä maksu voidaan alentaa tai poistaa, mikäli maksun määrääminen estäisi vammaista henkilöä käyttämästä palvelua.

Uudistettu vammaispalvelulaki nostaa myös väliinputoajat vahvemmin tämän vammaispalvelain piiriin. Esimerkiksi vammaisten lasten palveluissa korostuvat lapsen etu ja koko perheen hyvinvointi. Vanhemmat tai muut perheenjäsenet saavat tukea vammaisen lapsen huolenpidon järjestämiseen. Laitoshoidon sijaan panostetaan perheasumiseen. Muitakin parannuksia on luvassa; esittelijäneuvos Tapio Räty katsoo, että uudistettu vammaispalvelulaki monipuolistaa muun muassa avun saantia henkilökohtaisiin tarpeisiin esimerkiksi henkilökohtaisella avulla ja erityisen osallisuuden tuella sekä edistää vammaisen mahdollisuuksia liikkumiseen. Lain tulkinta saattaa kuitenkin osoittautua haastavaksi.

Uudistetun vammaispalvelulain pykälissä on varmasti monia soveltamisongelmia ja niiden kanssa saattavat päätöksentekijät olla sormi suussa, esittelijäneuvos Tapio Räty miettii. Suurin ongelma vammaispalvelulain kanssa lienee kuitenkin koko hyvinvointialueiden päätöksentekojärjestelmä, eli mitkä palvelut järjestetään milläkin momentilla, esittelijäneuvos Tapio Räty pohtii. Vastuu vammaispalvelujen järjestämisessä on hyvinvointialueilla. Selvää on, ettei kaikkia tarvittavia palveluita pystytä järjestämään yksinomaan hyvinvointialueiden järjestämänä, vaan yksityisten palveluntuottajien rooli tulee kasvamaan. Esittelijäneuvos Tapio Räty nostaa tästä esimerkiksi vammaisen lapsen asumista koskevat muutokset; perhehoidon kysynnän kasvaessa hyvinvointialueet tarvitsevat palveluntuottajia, joilla on riittävä osaaminen vammaisten lasten hoidon ja asumisen järjestämisessä.

Uusi vammaispalvelulaki -teos.

Jotta uudistettua vammaispalvelulakia päästäisiin toteuttamaan mahdollisimman sujuvasti, antaa esittelijäneuvos Tapio Räty kaikille hyvinvointialueille neuvon; hän järjestäisi hyvinvointialueiden sosiaalityöntekijöille kohdennettua täsmäkoulutusta uudistettuun vammaispalvelulakiin. Opintomateriaalina voisi mainiosti käyttää esittelijäneuvos Tapio Rätyn kirjoittamaa Uusi vammaispalvelulaki -teosta ja sen lisäksi sosiaalityöntekijöille hyvinvointialueille pitäisi järjestää koulutusta uudistetun vammaispalvelulain soveltamisen kiemuroihin.

Uusi vammaispalvelulaki -teoksessa käsitellään uudistetun vammaispalvelulain säännökset ja annetaan tulkintasuosituksia vammaispalvelulain soveltamiseksi. Uuden vammaispalvelulain lisäksi kirjassa käydään läpi muiden keskeisten lakien nojalla vammaisille henkilöille järjestettäviä palveluja ja lakien merkitystä vammaispalvelulain soveltamiskysymyksissä. Lisäksi esillä on perustuslain, YK:n vammaissopimuksen ja sosiaalihuoltolain merkitys palveluja koskevassa päätöksenteossa.

 Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (5. osa)

"Teimme konserttimatkoja Helsinkiin, Turkuun, Vaasaan ja muistan kun yhtenä syksynä olimme Vaasassa ja Into piti Kuulan lauluista - Toivo Kuulahan oli pohjalainen — ja meidän ohjelmistomme oli Kuulaa, minunkin kolme yksinlauluani olivat Kuulan lauluja ja miltei orkesterin koko kuoron valikoima sillä matkalla oli Kuulaa. Paavolan Pentti, trumpetisti, oli ollut armeijan soittokunnassa ja sittemmin johtanut TTY:n ja Walmetin soittokuntaa, hänellä oli Vaasan konsertissa soolo-osa ja hän sai valtavan hyvät arvostelut lehdissä ja Vaasan kaupungintalo oli aivan täynnä... Kerran kävimme Tallinnassa, se oli Heikki Saarilahden aikaa, ja vierailimme suurella laululavalla, jossa emme tosin laulaneet ja menimme sitten pieneen elokuvateatteriin, jossa meidän piti nähdä viimeiset Gustav Ernesaksin johtamat laulujuhlat. Jouduimme odottamaan tunnin ennen kuin pääsimme sisään ja vähän ennen kuin se elokuva loppui, Heikki sanoi, lauletaan se Ernesaksin Mun armas isänmaa ja me lauloimme ja kun ihmiset tulivat ulos sieltä teatterista, niin ne itkivät, ettei meidänkään laulustamme tahtonut tulla mitään... Samalla matkalla poikkesimme Metsämäen kalmistossa Georg Otsin haudalla... Se oli niin kuin kuoron puitteissa tehty pitempi matka, tavallisestihan me olimme mukana retkeilypäivillä henkisissä kilpailuissa, mutta nythän henkiset kilpailut ovat jääneet pois, mikä minun mielestäni on vahinko. Ovatko televisio ja videot tappaneet ihmisiltä harrastukset..?"

Tampereen musiikkiopisto myönsi yhdistyksen jäsenille 50 prosentin alennuksen kurssimaksuista ja kun yhdistys tuli mukaan vielä maksamalla lopusta puolet, jäi musiikkiopiskelijalle vain neljäsosa kurssimaksusta. Yhdistys tuki myös soittovälineen hankinnassa tai antoi sen lainaksi. Into Lähteenmäki aloitti Invalidityö 3/1950 kirjoitussarjan, jossa hän kehotti eri kuorojen ja orkesterien harjoitusohjelmaan määrättyjä lauluja yhteisesityksiä varten. Merikannon Kesäilta-valssi ja Hagforsin Laulu Vuokselle kuuluivat näihin yhteisesityksiin ja ovat kaikuneet myöhemmissä yhteiskonserteissa ja saaneet ansaitsemansa suosionosoitukset ja kiitettävät arvostelunsa.

"Rauman retkeilypäivät olivat kauniin kesäiset ja helteiset. Menimme sinne juhlasaliin, jossa henkiset kilpailut olivat. Se taisi olla joskus 1956 kesällä. Meidän soittajiamme istuu siinä eturivissä ja yks kaks kuuluu kolahdus: Kurton Arvi on nukahtanut siihen tuoliinsa ja putoo lattialle, hihihii. Hän yksinkertaisesti sai jonkinlaisen lämpöhalvauksen tai muuta vastaavaa ja niin vaan putosi lattialle…"

"Kuorossa oli kolmisenkymmentä henkeä parhaana aikana ja toinen mokoma orkesterissa. Kyllä me teimme paljon työtä sen musiikin eteen ja Lähteenmäen Into osasi kannustaa. Mehän voitimme kilpailuissa kuin kilpailuissa niillä kulttuuripäivillä. Ne olivat valtakunnallisia ja taisimme vallan 90-prosenttisesti voittaa ensi palkinnon - vain muutaman kerran Turku tai Helsinki voitti. Kiersimme pitkin maata ja pidimme konsertteja... Muistan tämän Liljan Eskon, joka tänään on taitava muusikko ja hänellä on oma yhtye. Hän oli silloin nuori poika, kun hän tuli mukaan orkesteriin ja kun hän meni esiintymään, hän oli niin innoissaan sooloosassaan, että troka lensi kolmannelle penkkiriville ja kyllähän siinä syntyi aikamoinen naurunremakka, mutta kyllä Esko sen trokansa sai takaisin ilman panttia ja voitti kuin voittikin sen kilpailun..." ... ja tämä Helskyn Olavi joutui kerran menemään Helsinkiin silmiensä takia, kävin häntä katsomassa sairaalassa työasioilla poiketessani. Ja sitten kun Olavi pääsi sairaalasta ja tuli Tampereelle, hänellä oli taskussaan lääkepullo, josta parin tunnin välein oli laitettava tippoja silmiin. Olavi nousi Hämeenkatua länteen ja vanhasta muistista kaartoi vasempaan siinä Hällän kohdalla. Siinä haarikkansa vieressä hän yhtäkkiä havahtui, että silmiinhän piti panna tippoja, mutta kun käsi ei ollut enää vakaa, hän meni vahtimestarin luo eteiseen, antoi pullon vahtimestarille ja kävi pitkälleen permannolle... Tipat saatiin silmiin ja taittiinpa ne laittaa vielä toisenkin kerran sinä iltana."

"... meillä oli erinomainen avustaja Pirkanmiesten kuorosta tämä heidän johtajansa John Eriksson, joka kävi antamassa meille äänenmuodostusta ja kuunteli meidän lauluamme - tämä oli jo Inton aikana. Oli erittäin ankara mutta pätevä kuoron johtaja. Kiros ääneen mutta pyyteli sitten anteeksi. Kerrankin karjaisi, että kuka perkele siellä on kellokkaaksi ryhtynyt... se oli toi Ensio. Ja orkesterin harjoituksissa kerran Helskyn Olavi veti sellostaan hieman epävireisesti, niin Into naputti heti puikkoaan ja osoitti sillä Olavia, että sinä soitit väärin. Olavi siihen heti keksi tokaista, että kerranhan minäkin erehdyn... Kyllä tämä Tampere oli ensimmäinen, jossa vammaisjärjestöissä ryhdyttiin kuoroa ja orkesteria kasaamaan ja se on puhtaasti Lähteenmäen Inton ansiota…"

”...viiskymmentäluvun alussa pidimme Helsingin yhdistyksen kanssa yhteisiä musiikki-iltoja. He tulivat tänne ja Työväentalolle järjestettiin konsertti - sali ääriään myöten täynnä. Hyvä tilaisuus ja hyvät arvostelut. Me menimme vuorostamme Helsinkiin ja ruotsalaisella kauppakorkeakoululla oli konsertti, yleisöä oli noin 800 47 - osa ihmisistä joutui seisomaan. Tällaiset tilaisuudet olivat silloin kysyttyjä, ihmiset halusivat tulla kuuntelemaan. Mutta me emme saaneet majapaikkaa kaupungista vaan meidät kuljetettiin jonnekin retkeilymajalle kaupungin ulkopuolelle. Tottakai illalla pidettiin hauskaa, tanssittiin ja sen sellaista, mutta aamulla herätessä oli piha poliisiautoja täynnä. Veti oikein paidan kylmäksi, että jumaa... mitä on tapahtunut... No, ne poliisit tulivat suunnistamaan…"

Yhdistyksen jäsenmäärä nousi vuodelle 1953 lähdettäessä toiselle tuhannelle, joista 648 oli tamperelaisia. Huhtikuulla paljastettiin kerhohuoneen seinälle kaikkien entisten puheenjohtajien muotokuvat. Heitä olivat Urho Lehtonen, Emil Lahti, Matti Kuivanen, Einari Autero, Tauno Kyröläinen, Aimo Kähärä ja Veikko Sainio. Kaikki mainitut olivat juhlatilaisuudessa läsnä ja puheenjohtaja Lähteenmäki kiitti heitä yhdistyksen hyväksi tehdystä työstä. Entisten puheenjohtajien puolesta kiitti Matti Kuivanen. Matti Kuivanen on myöhemmin - TSI-lehti 4/1970 muistellut, millaista "suunnistamista" he puheenjohtajina joutuivat harjoittamaan: "Alkuaikoina haittasi toimintaa omien toimitilojen sekä pätevien ja kokeneiden toimihenkilöiden puute. Suhteitten hoito ulos jäi vähäiseksi,joten yhdistys jäi omaksi suljetuksi piiriksi... Kun tulin yhdistyksen puheenjohtajaksi, pidin tärkeimpänä toimenpiteenä yhdistyksen toiminnan varauksettoman tunnustuksen saavuttamista. Pidin tärkeänä myös että saimme avustusta Tampereen kaupungilta, Voimalta, Tuotannolta, Otrasta, Sandbergilta ja Askosta. Nämä lahjoittajat osoittivat mielestäni, että yhdistyksen toiminta luokiteltiin epäpoliittiseksi ja sen saavuttamista varsinkin yhdistyksen alkuaikoina haittasi kansalaissodan läheisyys. Osa jäsenistöämme oli haavoittunut punaisten, osa valkoisten puolella ja osa oli haavoittunut viime sodissamme. Oli täysin ymmärrettävää, että puolin ja toisin esiintyi katkeruutta... Sodan jälkeen tilanne vakiintui ja yhdistys alkoi toimia yhä enemmän jäsenistönsä hyväksi. Lakimääräinen sosiaaliturva kehittyi ja yhdistyksen toiminnalliset mahdollisuudet paranivat…"

"... kyllä se tuntui vielä sotien jälkeenkin... Tuossa Kuninkaankadulla oli muuan kenkäkauppa, jonka omistajan mää tunsin jo pikkupojaasta saakka ja mää soitin sinne ja kerroin, että Mäkelän Urholle tarvittaisiin kengät, sen äite on niitä pyytänyt, niin se kauppias kysy, että vieläkö teitin johtokunnassanne on se kommunisti, niin minä sanoin, että kyllä johtokunnassa on väkee vähän joka puolueesta, mutta ei se tehonnut yhtään, niin mää sanoin, jotta häpee nyt vähän, ei kai Urhon tarvitse kävellä ilman kenkiä sen takia, että se on meitin johtokunnassamme, mutta se vaan sano, että kengät tulee vasta sitten kun väki vaihtuu…"

"...tulin yhdistyksen johtokuntaan Terho Mikkosen kuoleman jälkeen ja sitten olin ns. 'vakituisena kerjäläisenä' eli toiminnanjohtajana Simolan Osmon jälkeen. Toiminnanjohtajan tehtävänä oli raapia rahaa yhdistykselle, mistä vähänkin sai. Se oli sitä viisikymmentäluvun loppua ja siinä tahtoi tulla semmoista rajaa näiden sotainvalidien ja siviili-invalidien välille. Aina kysyttiin, että meneekö tää sotainvalideille vai joillekin muille. Tulee mieleen tää Linkosuon Jussi, jolta minä aina pyytelin pullaa ja muuta yhdistyksen juhliin ja Jussi kysyi, että mikäs on poliittinen kanta, hänen täytyy nääs tietää lähteekö pullaa vai ei, mutta aina minä Jussilta sain. Tulin tunteen Jussin, kun hän opetti uintia sotainvalideille tuolla uimahallissa, missä minäkin kävin. Ei se Jussi rajaa tehnyt, kunhan velmusi. En kehdannut pyytääkään niin paljon kuin se antanut olisi... Olen jälkeen päin sanonut, että siitä toiminnanjohtajakaudestani minulle ei ole ollut muuta hyötyä kuin että opin tunteen ihmisiä ja ihmisluonteita. Sitä suhtautuu elämään ja ihmisiin aivan eri tavalla, mitä enemmän ihmisten kanssa joutuu tekemisiin, vaikka kyllä minä vammani takia olen aika paljon luonnettani kovettanut ja minusta on sanottu, jotta se on niin ylpee, mutta minä ajattelin jo alussa, että sillä tavalla pärjää paremmin kun katsoo ihmistä suoraan silmiin. Se on vammaiselle hyvin tärkeätä, ettei ujostele omaa vammaansa, vaan ottaa sen asenteen minkä minäkin otin, että minä pärjään siinä kuin terveetkin, kun kerran tätä maailmaa pyöritetään terveitten ehdoilla..."