Edwin Herbert Land

Edwin Herbert Land.

Yhdysvaltalainen tiedemies ja keksijä Edwin Herbert Land (s. 7.5.1909 Bridgeport, Connecticut, Yhdysvallat ja k. 1.3.1991 Cambridge, Massachusetts, Yhdysvallat) oli juutalaisten vanhempien, ukrainalaisen romukauppias Harry Landin ja Matien Landin (o.s. Goldfaden) poika. Vanhemmat olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin Kiovan läheisestä kylästä. Edwin Landilla oli vanhempi sisar, Helen, joka kutsui veljeään nimellä Din. Edwin Land purki jo pikkupoikana kodinkoneita, takanreunuskelloja ja perheen gramofonin tutkien samalla niiden sisältöä; kuusivuotiaana Edwin Land poltti kaikki talon sulakkeet kokeiluillaan. Koulunsa Edwin Land suoritti Connecticutissa vuonna 1854 perustetussa Norwich Free Academyn -yhteiskoulussa, joka oli puoliksi yksityinen koulu.

Sir David Brewster.

Kaleideskoopin näkymä.

Kouluaikanaan hän oli ylisuoriutuja ja häntä kiinnosti suunnattomasti mm. kaleidoskooppi. Kaleidoskoopin keksi vuonna 1816 skotlantilainen Sir David Brewster (s. 11.12.1781 Jedburgh, Skotlanti ja k. 10.2.1868 Allerby, Skotlanti) tutkiessaan valon polarisaatiota. Lukion fysiikanopettaja tunnusti Edwin Landille, ettei hänellä ollut enää mitään opetettavaa pojalle. Vuonna 1927 Land suoritti koulunsa erinomaisin arvosanoin. Landin kuoleman jälkeen paikkakunnan kirjasto nimettiin Edwin Landin mukaan, koska Landin perhe oli aikoinaan rahoittanut sen toimintaa.

Edwin Land opiskeli fysiikkaa ja varsinkin optiikkaa Harvardin yliopistossa, mutta hän heitti opiskelun jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Sieltä hän muutti New York Cityyn. Landin ensimmäisenä tarkoituksena oli kehittää keino, jolla autojen valot estettäisiin häikäisemästä vastaantulijoita. Edwin Land uskoi, että polarisaatiosta löytyisi ratkaisu tähän häikäisyongelmaan. Tyttöystävänsä Helen ”Terre” Maislen (s. 13.3.1906 Hartford County, Connecticut, Yhdysvallat ja k. 26.6.2004 Cambridge, Middlesex County, Massachussetts, Yhdysvallat) kanssa Land vietti öisin aikaansa Columbian yliopiston laboratoriossa tekemällä kokeita erilaisilla häikäisyä estävillä materiaaleilla. Vuonna 1929 Land vei tyttöystävänsä avioliittoon ja heille syntyi kaksi yhteistä tytärtä. New Yorkin julkista kirjastoa hän hyödynsi etsimällä kirjallisuudesta aikaisempia tutkimuksia polarisoivista aineista. Hän keksi ensimmäiset edulliset valoa polarisoivat suodattimet, joita hän kutsui Polaroid-filmiksi. 24-vuotias Edwin Land sai ensimmäisen patenttinsa synteettiselle polarisoivalle materiaalille vuonna 1933. Kaikkiaan hänellä oli eläkkeelle jäädessään jo 535 patenttia.

Étienne Louis Malus.

Polarisaatio on poikittaiseen aaltoliikkeeseen liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan aaltoliikkeen värähtelyjen amplitudin suuntariippuvuutta aallon etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa tasossa. Poikittaiset mekaaniset aallot voivat olla polarisoituneita, mutta tavallisemmin polarisaatiosta puhutaan valon tai muun sähkömagneettisen säteilyn yhteydessä. Ranskalainen fyysikko Étienne Louis Malus (s. 23.7.1775 Pariisi, Ranska ja k. 24.2.1812 Pariisi, Ranska) löysi ensimmäisenä valon polarisoitumisen sen heijastuessa pinnasta.

George William Wheelwright.

Edwin Land jatkoi opintojaan Harvardin yliopistossa, mutta hän ei saanut koskaan opintojaan päätökseen, sillä hän keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen. Kun hän sai ratkaistua ongelmansa, hän aina menetti mielenkiintonsa aiheeseen ja antoi oman henkilökuntansa keskittyä asian jatkojalostukseen myöhemminkin. Vuonna 1932 Edwin Land perusti fysiikan professorinsa George William Wheelwright III:n (s. 12.3.1903 Ware, Hampshire County, Massachussetts, Yhdysvallat ja k. 1.3.2001 Tiburon, Marin County, Kalifornia, Yhdysvallat) kanssa Land-Wheelwright Laboratiesin kaupallistaakseen polarisaatioteknologiaansa. Wheelwright työskenteli lyhyen aikaa fysiikan professorina Harvardin yliopistossa vuonna 1932 ja hän ystävystyi nuoremman ja varhaiskypsän oppilaansa, Edwin Landin, kanssa; Land oli yrityksen toimitusjohtaja ja Wheelwright oli varatoimitusjohtaja. Edwin Land onnistui saamaan yritykseen rahoitusta myös Wall Streetin pankkiyhtiöiltä. Eastman Kodak Company oli laboratorion ensimmäisiä asiakkaita, sillä se käytti polarisaattoreita valokuvasuodattimien valmistukseen. Pian perässä tuli American Optical Company, joka lisensoi teknologian aurinkolaseja varten. Vuonna 1935 laboratorio alkoi itse myydä koulutuspaketteja, jotka demonstroivat valon polarisaatiota opiskelijoille.

Edwin Land työntekijöidensä kanssa vuonna 1935.

George Wheelwright syntyi veljensä kanssa menestyneen paperitehtailijan perheeseen ja hän oli alkuun kiinnostunut maalaamisesta; sen vuoksi hän opiskeli kuvataiteita Harvardin yliopistossa. Valmistuttuaan vuonna 1925 hän matkusteli paljon maailmalla. Ennen suurta lamaa 1920-luvun lopussa hän avioitui. Yhdessä Joseph -veljensä kanssa he pitivät Santa Barbarassa Kaliforniassa poikaleiriä, joka menestyikin hyvin. Pian hän kyllästyi tähänkin ja ja jatkoi Harvardissa opiskelemalla tähtitiedettä ja fysiikkaa.

Vuonna 1937 yhtiön nimeksi muutettiin Polaroid Corporation. Edwin Land kehitti ja yritys valmisti levypolarisaattoreita Polaroid -tavaramerkillä. Alkuperäisiä sovellutuksia olivat pääasiassa mm. aurinkolasit, mutta pian sovellutuksiin liittyivät värianimaatio vuoden 1942 Wurlitzer 850 Peacock -jukeboksi, täysväriset lasit stereoskooppisissa (3D) elokuvissa, ikkunan läpi tulevan valon kirkkauden säätö ja LCD-näyttöjen osat. Landin unelma ajoneuvojen häikäisynestojärjestelmästä ei koskaan toteutunut, vaikka yhtiö teki hyvää liiketoimintaa polarisoivilla kalvoilla.

Toisen maailmansodan aikana Edwin Land työskenteli sotilastehtävissä; hän oli kehittämässä pimeään sopeutuvia suojalaseja, maalin etsimiä, ensimmäisiä passiivisia ohjattuja älypommeja ja yhdessä tšekkiläisen pakolaisen Joseph Mahlerin – säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahlerin serkku - kanssa he keksivät erityisen stereoskooppisen katselujärjestelmän nimeltä Vectograph, joka paljasti naamioidut vihollisasemat ilmakuvissa. Vectograph koostuu kahdesta päällekkäisestä stereoskooppisesta kuvasta, jotka on polarisoitu suorassa kulmassa toisiinsa nähden, mikä tuottaa kolmiulotteisen vaikutelman, kun niitä katsotaan sopivien polarisoivien lasien läpi. Tämän ohella Land toimi samoin konsulttina kansallisessa puolustustutkimuskomiteassa, joka keskitti toimintansa kansalaisjärjestöjen tieteelliseen tutkimukseen.

Edwin Land tyttärensä Jenniferin kanssa.

Vuonna 1943 perheensä kanssa lomaillessaan Santa Fessä New Mexikossa Edwin Land otti valokuvan Rolleiflex -kamerallaan kolmivuotiaasta vanhimmasta tyttärestään, Jenniferistä. Tyttö tiedusteli isältää kuvan ottamisen jälkeen, miksi hän ei voinut heti nähdä isänsä ottamaa kuvaa. Siitä Edwin Land sai idean pikafilmikameraansa. Matkan jälkeen tutkimus pikafilmikameran kehittämiseksi alkoi välittömästi.

Eudoxia Muller Woodward.

Taiteilija ja kemian tutkija Eudoxia Muller Woodward (s. 14.6.1919 Flushing, New York ja k. 20.1.2008 Belmont, Massachussetts, Yhdysvallat) oli tärkeä yhteistyökumppani Edwin Landille pikafilmikameran kehittelyn aikana. Eudoxia Muller syntyi kuvanveistäjä Olga Popoff Mullerin (1883-1959) ja arkkitehti John Mullerin nelilapsiseen perheeseen ja hän varttui New Yorkissa. Hän kävi lukiota St. Agatha’s Schoolissa ja suoritti kandidaatin tutkinnon Smith Collegessa Northamptonissa, Massachusettsissa. Sen jälkeen hän asettui asumaan Bostoniin, Massachusettsiin. Polaroidilla työskennellessään hän tapasi kemisti Robert Burns Woodwardin, joka oli palkattu yritykseen konsultiksi. He menivät avioliittoon syyskuussa 1946 ja heillä syntyi kaksi lasta.

Clarence Kennedy studiossa 1930-luvulla.

Eudoxia Muller Woodward työskenteli tutkijana vectografien ja pikavalokuvaukseen keskittyneen tutkimuksen parissa. Vuonna 1944 hän työskenteli Edwin Landin johtamassa erityisprojektissa SX-70, joka oli omistettu pikavalokuvaukselle ja pikafilmikameran luomiselle. Lähdettyään Polaroidista hän opetti taidetta Belmont Day Schoolissa Belmontissa, Massachusettsissa.

Meroë Marston Phelps Morse.

Valokuvaustutkija Meroë Marston Phelps Morse (s. 20.6.1923 Waterville, Maine, Yhdysvallat ja k. 29.7.1969 Boston, Massachusetts, Yhdysvallat) tuli töihin Polaroidille ja oli samoin hyvin keskeinen henkilö pikavalokuvauksen kehittämisessä. Hän syntyi Céleste Phelpsille ja matemaatikko Harold Calvin Marston Morselle, joka työskenteli Institute for Advanced Studyssa Princetonissa, New Jerseyssä. Perheessä oli kaikkiaan seitsemän lasta. Hän opiskeli Smith Collegessa, jossa hän työskenteli taidehistorioitsija Clarence Kennedyn kanssa, joka oli Polaroidin varhainen konsultti. Hän kirjoitti lopputyönsä Clarence Kennedyn Vectographs-prosessista; hän valmistui taidehistorian tutkinnolla.

Ensimmäinen Polaroidkuva.

Vuonna 1945 Morse sai työpaikan Polaroidilla yliopiston jälkeen ja hän aloitti työskentelyn Eudoxia Muller Woodwardin kanssa SX-70 -tiimissä. Kun Muller lopetti Polaroidilla työskentelyn vuonna 1946, Morse siirtyi hänen tilalleen työtehtävissä. Hän oli Edwin Landin neuvonantaja. Morsesta tuli valokuvamateriaaleista vastaava laboratorion esimies vuonna 1948. Tuolloin tutkijat suorittivat ympärivuorokautisia vuoroja ja tuhansia kokeita, joita Morse valvoi. Polaroidilla oli alun perin filmiä, joka tuotti seepiasävyisiä vedoksia. Morse valvoi tiimiä, joka suunnitteli ja loi mustavalkofilmin terävämmillä vedoksilla. Edwin Land huomasi Morsen arvokkaan avun tutkimuksessa, joka tuotti uuden filmin.

Edwin Land ja Polaroidkamera vuonna 1947.

Junalla pääsee taas Ruotsiin 

Vuonna 1821 Haminan rauhassa Venäjälle muun Suomen ohessa menetettyä Torniota korvaamaan perustettiin Pohjois-Ruotsin Norrbottenin lääniin Haaparanta. Kaupungin noin 6 500 asukkaasta noin 35 prosenttia on syntynyt Suomessa ja siksi paikkakunnalla puhutaankin paljon suomen- ja meänkieltä. Haaparannan kaupungissa on puutavaran vientisatama, joka sijaitsee Salmen ulkosatamassa. Haaparanta yhdistettiin Ruotsin rautatieverkostoon vuonna 1915 ja junarata Tornionjoen yli Tornioon avattiin junaliikenteelle syksyllä 1919, jolloin joen yli rakennettu rautatiesilta vihittiin käyttöönsä. Leskikeisarinna Maria Fjodorovnan salonkijunaa varten rakennettiin tilapäiset kiskot suoraan Tornionjoen jäälle maaliskuussa 1917. Tuolloin melkoinen operaatio oli hyvin riskialtis, mutta se kuitenkin onnistui. Kemin, Tornion ja Haaparannan välinen lättähattu- ja kiskobussiliikenne päättyi vuonna 1988 kannattamattomana. Tavaraliikennettä tämän jälkeen junalla kuljetettiin jonkin verran. Vuosina 1992-2021 Ruotsin läpi kulkevaa henkilöliikennettä ei junilla suorittu lainkaan.

Lähes 40 vuoden tauon jälkeen Oulun ja Haaparannan välinen junamatka on jälleen mahdollista junaradan sähköistyksen vuoksi. VR liikennöin kaksi päivittäistä IC-junavuoroa Oulun ja Haaparannan välillä molempiin suuntiin eli viikossa 28 junavuoroa; junamatka kaupunkien välillä kestää hiukan yli puolitoista tuntia. Mikäli haluat matkustaa Oulusta Ruotsin pääkaunki Tukholmaan, sinun tulee varata maitse tapahtuvaan junaliikenteeseen lähes 18 tuntia matkustusaikaa ja vaihtojakin täytyy matkan aikana tehdä kolme kertaa. Norrtågilta ostettu jatkojunayhteys Haaparannasta Tukholmaan maksaa toisen luokan Comfort -lipulla 1 355 kruunua eli noin 124 euroa, mutta osa matkasta on tehtävä bussilla ehtiäkseen illaksi Tukholmaan. Dynaaminen lippuhinnoittelu voi muuttaa myös junalippujen hinnoittelua.

Lulu Ranne.

Oulun kaupunginjohtaja Ari Alatossava.

Maanantaina 10.8.2016 junaliikenne Oulusta Ruotsin Haaparantaan käynnistyi uudelleen. Ensimmäisellä junavuorolla Oulusta Haaparantaan IC-junan matkassa matkustivat muun muassa liikenne- ja viestintäministeri, diplomi-insinööri Lulu Sirkku Susanna Ranne (ent. Riikonen, o.s. Niemelä, s. 12.7.1971 Kristiinankaupunki) Oulun ja Tornion kaupunginjohtajat, muita kaupunkien päättäjiä sekä Traficomin että VR:n edustajia. Liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranteen mukaan kyseinen junayhteys syntyi ennen kaikkea Suomen aloitteesta ja tahdosta. Huhtikuussa 2024 valittu Oulun kaupunginjohtaja, filosofian maisteri Ari Alatossava (s. 14.4.1965) lausui toiveensa olevan, että matkustavat ihmiset käyttäisivät junaa, jotta junayhteydet paranisivat jatkossa. VR:n uuden liikenteen johtaja Juho Hannukainen on vakuuttunut, että tulevaisuudessa junailun jatkoyhteydet paranevat merkittävästi.

Juho Hannukainen.

Haaparannan ja Oulun väliselle junarataosuudelle ei vielä toistaiseksi odoteta kovin suuria matkustajamääriä ja sen vuoksi junien lipputulot eivät voi kattaa kaikkia liikennekustannuksia. Siksi tarvitaan julkistakin rahoitusta; Traficom ostaa VR:ltä junavuorot ja yhteyden rahoittamiseen osallistuvat tämän lisäksi myös Meri-Lapin kehittämiskeskus sekä Oulun ja Tornion kaupungit. Suomesta ei pääse Haaparantaa pidemmälle ilman junanvaihtoa, sillä Ruotsissa on käytössä kapeampi raideleveys. Suomen junaraideleveys on sama kuin Venäjällä eli 1 524 mm, kun taas eurooppalainen standardiraideleveys on 89 millimetriä kapeampi eli raideleveys Ruotsissa on 1 435 mm. Junaliikenne alueella täytyykin hoitaa niin, että Haaparannan aseman ratapihalla on kahden eri raideleveyden raiteita. Tornionjoen ylittävällä rataosalla kulkee nelikiskoraide, jossa ovat lomittain molemmat raideleveydet. Suomen junaraideleveyden muuttaminen vastaamaan eurooppalaista standardia ja samalla vastaamaan maamme huoltovarmuutta puhuttaa säännöllisesti päätöksentekijöitä. Toistaiseksi operaatioon ei ole panostettu, sillä työtä se vaatisi paljon ja myös maksaisi kovasti. Myös junaradan sähköistyksessä on Suomen ja Ruotsin välillä eroja; siksi ruotsalaisella sähköjunalla ei pääse Suomen puolelle.

Château de la croë (2. osa)

Iltapäivällä Windsorin herttuatar kokosi palvelijaseurueensa linnan suureen saliin. Suurella innolla hän ojensi heille lahjoja, jotka hän oli huolellisesti ostanut ja paketoinut. Hän ja herttua seisoivat yhdessä joulukuusen edessä ja ottivat sitten vastaan ​​jokaisen palvelusväen ja heidän perheensä.

Pari kätteli   ja vaihtoi kohteliaisuuksia palvelijoidensa kanssa. Sitten herttuatar luovutti lahjat, jotka Kingin mukaan vaihtelivat käytännöllisistä taloustavaroista ylellisempiin mutta uudenlaisiin esineisiin, kuten "alligaattorinnahkaiset lompakot ja käsilaukut naisille, kultaiset kalvosinnapit ja solmioneulat miehille". Wallis loi itselleen ihmeellisen maailman. Hän ja Edward olivat loppujen lopuksi kuningas ja kuningatar omassa maailmassaan ja heidän palvelijansa, heidän uskolliset alamaisensa.

Toisen maailmansodan ollessa kiivaimmillaan Britannian hallitus lähetti pariskunnan Karibialle, missä Windsorin herttua toimi Bahaman kuvernöörinä vuosina 1940–1945. Windsorit luopuivat linnasta vuonna 1949 muuttaessaan pariisilaiseen huvilaansa. He säilyttivät myös maaseutukotinsa, Le Moulin de la Tuileries'n, jossa he viettivät viikonloppuja. Burtonit myivät talon myöhemmin 120 000 punnalla.

Kartano sijaitsee L-kirjaimen muotoisella tontilla Capin eteläkärjessä, Eilenrocin ja La Doranen huviloiden välissä. Meri reunustaa sitä koko eteläpuolelta. Kahdeksan hehtaarin kokoinen kartanoalue koostuu kahdesta osasta: puolisuunnikkaan muotoisesta pääalueesta, jonka keskellä on linna, ja länsireunalla sijaitsevista ulkorakennuksista, jotka reunustavat rannikkopolkua. Alueen luoteispuolella monumentaalista porttia edeltää myöhempi laajennus, joka toimii nyt kulkuväylänä. Alueella on kaksi taloa talonmiehelle ja omistajalle, kevytrakenteinen rakennus ja entinen helikopterihalli. Alkuperäisestä puistoasettelusta, johon kuului merelle johtava keskeinen puistokatu, samanlainen kuin Hôtel du Parcissa, ei ole jäljellä mitään. 

Linnassa on nelikulmainen päärakennus, joka käsittää englantilaisten pihojen ympäröimän kellarin, korotetun pohjakerroksen, kolme neljäsosaa sen pinta-alasta kattavan parven, koko sen pinta-alan kattavan toisen kerroksen ja useita huoneita terassin keskiosassa. Koko rakennelma on järjestetty pohjois-eteläsuuntaisen symmetria-akselin suuntaisesti ja neliön muotoisen atriumin ympärille, jota ympäröi tasosta riippuen kaksi tai neljä parveketta. Tämän tilan itäpuolella portaikko on tilavuudeltaan vain hieman pienempi kuin atriumin. Se koostuu yhdestä oikealle kääntyvästä portaasta kellarista pohjakerrokseen, jota seuraavat kolme oikealle kääntyvää portaikkoa, jotka kukin kääntyvät oikealle keskisyvennyksen ympäri. Atriumin vastapäätä sijaitseva huoltoportaikko johtaa kellarista terassille. Se koostuu yhdestä oikealle kääntyvästä portaasta ilman keskisyvennystä. Atriumin ja huoltoportaikon välissä on kaksi hissiä, jotka palvelevat kaikkia kerroksia. Huoneet on järjestetty jokaiseen kerrokseen atriumin ympärille, ja niitä yhdistää sarja käytäviä ja käytävätiloja. Etelässä itä-länsisuuntainen enfiladi ulottuu pohjakerroksen ulkopuolelle muodostaen loggioita yläkertaan. Tämän osan pohjakerroksessa on korkea italialaistyylinen katto. Pohjakerroksen eteläpuolella keskellä olevaa puoliympyrän muotoista uloketta ympäröi pylväshalli.

Koko julkisivu on klassisesti jäsennelty kolmelle tasolle, joissa on käytetty naruja ja rustiikkia, karniiseja ja kaiteita. Pohjoisessa etujulkisivussa on leveä, pyöristetyt kulmat omaava keskusulkonema, jota edeltää pylväshalli, jonka entablementti muodostaa ensimmäisen kerroksen keskimmäisen parvekkeen, jota kruunaa kolmionmuotoinen päätykolmio. Viiden askelman neliönmuotoinen portas johtaa sisäänkäyntiovelle, jossa on säilytetty alkuperäinen kaksilehtinen puutyö ritilöineen ja laseineen. Oven oikealle puolelle on kaiverrettu arkkitehdin nimikirjoitus: Armand-Albert Rateau (s. 24.2.1882 Pariisi ja k. 20.2.1938 Pariisi), arkkitehti ja sisustussuunnittelija Pariisissa vuonna 1931. Vuonna 2006 The Grove Encyclopedia of Decorative Arts -lehti kuvaili häntä ”merkittävimmäksi kokonaisuuden muodostajista, korkean tyylin suunnittelija-sisustajista”, jotka työskentelivät ylellisten materiaalien kanssa yhteiskunnan eliitille. Vuonna 2012 Architectural Digest kuvaili häntä ”yhdeksi 1920-luvun ekslusiivisimmista sisustussuunnittelijoista”.

Armand-Albert Rateau.

École Boullessa koulutuksensa saanut Rateau teki ystäviensä kanssa vuonna 1914 matkan Napoliin ja Pompejiin vieraillen museoissa ja argeologisilla kohteilla. Aloittaessaan uransa tunnetun suunnittelija Georges Hoentschelin (1855-1915) kanssa Rateau keskittyi klassiseen tyyliin. 23-vuotiaana hänestä tuli Alavoine and Companyn taiteellinen johtaja, joka oli yksi aikansa tärkeimmistä ranskalaisista sisustusalan yrityksistä. Vuonna 1919 hän perusti oman sisustustalonsa Hoentschelin ja Alavoinen kanssa tekemänsä klassisen työn maineen vahvistamana. Hän aloitti vuonna 1920 yhteistyön ranskalaisen muotisuunnittelija Jeanne Lanvinin kanssa sekä pian sen jälkeen myös suunnittelutyöt Alban herttuattarelle.

Eteläinen takajulkisivu kohoaa terassin yläpuolelle, jonka keskiosa on holvikaareva. Siinä on vain kaksi tasoa, joita erottaa sokea oculi-taso. Puoliympyrän muotoista keskiulkonemaosaa edeltää kuuden ioonilaisen pylvään muodostama pylväshalli, joka luo terassin toiselle tasolle. Sivujulkisivuissa on kullakin ulkonema, joka muodostaa loggian toisella tasolla eteläpuolella. Nämä loggiat avautuvat ulos kolmen puoliympyrän muotoisen kaaren kautta, jotka lepäävät ioonilaisten pylväiden varassa. Kaikissa julkisivuissa kellarikerros on valaistu valokaivoilla, jotka reunustavat sivujulkisivuja ja ulottuvat pohjoiseen ja etelään ulkonevien osien molemmille puolille. Rakennuksen huipulla on sorapäällysteinen terassi, jonka lasikatto peittää atriumin ja pääportaikon. 

Kartanon sisäänkäynti koostuu kahdesta suorakaiteen muotoisesta paviljongista, joissa kummassakin on pohjakerros ja yläkerta, jotka kehystävät puoliympyrän muotoista porttia, jota kruunaavat taotut rautapallot. Paviljonkien julkisivuja rytmittävät puoliympyrän muotoiset kaaret ja koristavat räystäät. Pohjoisen paviljongin eteläjulkisivussa on sama arkkitehdin kaiverrettu nimikirjoitus kuin linnassa. Ulkorakennukset muodostavat sisäpihan ympärille järjestetyn ryhmän: kaksi rakennusta (pohjakerros ja ensimmäinen kerros) ovat vastakkain sisäpihan pohjois- ja eteläpuolella. Sisäpihaa ympäröi idässä muuri, jota lävistää monumentaalinen portti (rytminen lahti), ja pohjoisessa kaksi yksikerroksista siipeä ja käytävä, ja kaikissa kolmessa on tasakatot. Valkoiseksi maalatut julkisivut ovat klassisesti tyyliteltyjä (maalaismaiset seinät, räystäät, kaiteet). 

Château de la Croe 

                                      

Côte d'Azurin Cap d'Antibesin niemimaa on 1800-luvulta lähtien houkutellut miljonäärejä ja julkkiksia kaikkialta Euroopasta ja niemimaa oli ansainnut lempinimen miljonäärien leikkikenttänä. Se oli epäilemättä varakkaiden ja arvovaltaisten ihmisten suosikkilomakohde, ja Windsorin herttua Edvard VIII (Edwaed Aalbert Christian George Andrew Patrick David, s. 23.6.1894 Richmond, Surrey, Englanti ja k. 28.5.1972 Pariisi, Ranska) ja herttuatar Bessie Wallis Simpson (ent. Spencer, o.s. Warfield, 19.6.1896 Blue Ridge Summit, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 24.4.1986 Bois de Boulogne, Ranska) pitivät siitä asuinpaikkanaan herttuaparin luopumisen jälkeen. Etsiessään omaa kotia herttuatar ihastui Château de la Croehen.

Wallis Simpson & Edvard.

Edvard VIII oli Yhdistyneiden kuningaskuntien ja sen siirtomaiden valtionpäämies 20.1.1936 alkaen, kunnes hän luopui kruunustaan omasta tahdostaan 11.12.1936. Hän oli edellisen kuninkaan Yrjö V:n vanhin poika ja toinen Wimdsor -sukuinen hallitsija. Edvard VIII luopui kruunusta avioituakseen yhdysvaltalaisen näyttelijä Wallis Simpsonin kanssa. Wallis Simpson oli eronnut kahdesti ja hiljan eronnut jo toisesta miehestään. Avioituminen hänen kaltaisensa henkilön kanssa oli 1930-luvun Englannissa kuninkaalle mahdoton ajatus ja esimerkiksi pääministeri Stanley Baldwin (s. 3.8.1867 Bewdley, Englanti ja k. 14.12.1947 Stourport-on-Severn, Englanti) vastusti tuota avioliittoa jyrkästi. Kuningas oli koko kansainyhteisön yhdistävä henkilö ja pelättiin, että avioliitto synnyttäisi levottomuutta merentakaisissa maissa. Edvard VIII:n kruunusta luopumista helpotti se, ettei hänen kruunajaisiaan ollut vielä pidetty.

Edvard lähti ulkomaille heti kruunusta luopumisensa jälkeen ja kesäkuussa 1937 hän avioitui Wallis Simpsonin kanssa. Pariskunta sai arvonimet Windsorin herttua ja herttuatar. He asuivat seuraavat kaksi vuotta Ranskassa. Toisen maailmansodan ajan Edvard oli Bahaman kuvernööri ja sieltä herttuapari palasi Ranskaan. Vuonna 1937 he vierailivat Saksassa. Vierailun taka-ajatuksena oli saksalaisten toive, että Edvard toimisi saksalaisten hyväksi tulevassa sodassa. Tiedetään, että Edvard tunsi paljon sympatiaa natseja kohtaan ja hän ajatteli heidän olevan karkeita, mutta rehtejä. Edvardilla tiedetään olleen natsikytköksiä yhdessä vaimonsa Wallis Simpsonin kanssa. Pariskunnan vierailu vuonna 1937 kansallissosialistisessa Saksassa ja Hitlerin tapaaminen herättivät epäilyksiä. Edvard kirjoitti elämästään prinssinä ja kuninkaana kirjan nimeltä, Windsorin herttuan muistelmat.

Sir Pomeroy Burton.

Amerikkalainen kustantaja Sir Pomeroy Burton (s. 21.8.1869 Beaver, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 15.10.1947 Lontoo, Englanti) tilasi linnan rakentamisen vuonna 1926. Elegantissa siirtomaa-tyylisessä huvilassa oli 17 makuuhuonetta ja 8 kylpyhuonetta, ja herttuapariskunta allekirjoitti alun perin kahden vuoden vuokrasopimuksen kiinteistöstä 2 000 punnalla vuodessa. Ennen muuttoaan aurinkoiseen Cap d'Antibesiin pariskunta asui aluksi Chateau de la Mayessa Versailles'ssa, joka oli heidän kotinsa neljä kuukautta.

Huvila oli valkoinen vihreillä ikkunaluukuilla ja punaisilla tiilikatoilla. Se sijaitsi 12 hehtaarin viileän metsän ja nurmikoiden keskellä ja oli kallioiden reunalla meren puolella, eikä sen ikkunoista näkynyt muita taloja. Näiden yleisöltä suojattujen esteiden ansiosta pariskunta toivoi, ettei ulkopuoliset häiritsisi heitä.

Herttuan sihteeri kuvaili linnaa "unenomaiseksi... viileäksi, seesteiseksi ja etäiseksi". Massiiviseen taloon astuminen johtaa "suoraan näkymään koko talon pituudelta ja korkeiden ranskalaisten ikkunoiden läpi takana olevaan metsään ja nurmikolle terassin takana. Salin oikealla puolella, alemmasta galleriasta roikkui herttuan lippu, jonka rikkaat punaiset ja kultaiset värit pehmeästi valaistuina, ja joka oli peräisin Windsorin Pyhän Yrjön kappelin Sukkanauharitarien kappelista... antiikkisissa tuoleissa oli punaiset nahkaistuimet ja mustat ja kultaiset selkänojat... Leveä, merelle päin oleva terassi kulki koko talon pituudelta... Suuret huoneet olivat luonteeltaan ranskalaisia. Korkeat katot ja seinät oli muotoiltu taidokkaasti valkoisella ja kultaisella. Korkeat peiliovet, jotka olivat aina auki, johtivat huoneesta toiseen, ja peilit peittivät osan paneeleista."

Herttuatar halusi linnan olevan valoisa ja ilmava, joten hän asensi valtavia peilejä suurten takkojen yläpuolelle, jotka heijastivat esineitä edestakaisin. Herttuattarella oli mieltymys peileihin, ne ihastuttivat häntä suuresti.

"Kävellessään La Croessa hän vilkaisi lasipeitteisiin paneeleihin... ja jos hän seisoi puhumassa sinulle, hänen silmänsä vaelsivat usein lähimpään peiliin, niin huomattavan selvästi, että jotkut hänen ystävistään kutsuivat häntä "Walliseksi peilin läpi". Siinä oli viehättävä ulkonäkö kuin englantilaisella maalaistalolla ranskalaisessa ympäristössä... Kaikki tehtiin huomattavan lyhyessä ajassa, mikä sai Rebecca Westin kommentoimaan ihaillen: "Ei ole liian monta naista, jotka voivat noutaa vuokratalon avaimet, jotka ovat kärsineet pitkäaikaisesta alistumisesta väliaikaisille asukkaille, ja saada sen näyttämään siltä kuin hyvän maun omaava perhe olisi asunut siellä kaksi tai kolme vuosisataa." Herttuattaren moitteetonta sisustusmakua täydensivät kaksi asiantuntijaa, Lady Sybil Colefax ja Lady Mendl."

Kiinteistön sisustaminen herttuan kuninkaalliselle arvokunnalle sopivaksi tarkoitti hänen maalaustensa, hopeaesineiden, posliinin, kristallin ja muiden huonekalujen kuljettamista, joita hän käytti Fort Belvedere -linnakkeen sisustamiseen. Palatsimaisen tunnelman luominen herttualle jäi herttuattaren tehtäväksi, eikä tämän tavoitteen saavuttamiseksi säästelty mitään. Keskusteltuaan asiasta miehensä kanssa linnoituksessa herttuatar tiesi hyvin, mitä tehdä.

Herttuattarella oli silmää sisustukselle, joten hän ryhtyi remontoimaan taloa ja muuttamaan sitä asemaansa sopivaksi kodiksi. Hänen moitteeton makunsa oli niin hyvä, että kirjailija Rebecca West kommentoi: "Ei ole montaa naista..., jotka voivat noutaa vuokratalon avaimet, jotka ovat kärsineet pitkäaikaisesta alistumisesta väliaikaisille asukkaille, ja saada sen näyttämään siltä kuin hyvän maun omaava perhe olisi asunut siellä kaksi tai kolme vuosisataa."

"Tällä hetkellä he asuvat Hotel Cap d'Antibesissa, johon on liitetty Pavilion Eden Roc, jossa on sekä upea luonnonallas että keinotekoinen allas, jossa muodikkaat amerikkalaiset kylpevät sesongin aikana. Herttua ja herttuatar yöpyvät hotellissa, kun heidän linnaansa remontoidaan." Kun linnan remontti oli käynnissä, pariskunta päätti majoittua lähistöllä ja vuokrata sviittejä hotelli Cap d'Antibesista.

Tässä hotellissa herttuatarpari asui kuukausia odotellessa remonttinsa valmistumista.

Kun remontti oli valmis, herttua ja herttuatar muuttivat sisään ja järjestivät usein ylellisiä vastaanottoja, joissa kolme tai kolme univormuun pukeutunutta palvelijaa – kaikki vaaleita – tarjosivat Edwardille sitä kuninkaallista palvelua, johon hän oli tottunut. Vieraat yllättyivät nähdessään herttuan pukeutuneena illallisella täyteen ylämaan asuun. Devonshiren herttuatar Deborah ihmetteli hämmästyksekseen, miten hän pystyi kuulemaan leudon ilmaston tuossa asussa. Pillipiiparit tulivat soittamaan pillejä illallisen jälkeen, mikä tuntui melko sopimattomalta tässä rantamiljöössä. Aatelisvieraat vitsailivat myöhemmin: "Kaikki sopi luultavasti paremmin Skotlannin sumuisiin laaksoihin kuin Antibesiin keskikesällä."

Täällä omassa pienessä merenrantavaltakunnassaan Windsorin herttua ja herttuatar viettivät hiljaisesti mutta juhlallisesti joulua vuonna 1938. Kirjassaan The Duchess of Windsor: The Uncommon Life of Wallis Simpson Greg King kertoo, että pariskunta toivotti vieraansa, mukaan lukien lordi ja lady Brownlow'n perheineen, Edward Custien perheen ja Wallisin tädin Bessien, tervetulleiksi melko ahtaaseen saliinsa, joka oli täynnä arkkuja, laatikoita, kortteja ja "valtava" mutta niukasti koristeltu kuusi, jonka Wallis oli tuonut Pariisista viikkoa aiemmin. Herttuatar ei ollut vielä päättänyt, miltä sen pitäisi näyttää, joten yksi vieraista, John   McMullin, auttoi häntä, kunnes valkoinen ja hopeinen aihe oli päätetty. Loput vieraat työskentelivät hänen kanssaan jouluaattoon asti viimeistelläkseen kuusen koristelun. Jouluaamuna isännät ja heidän vieraansa suuntasivat läheiseen pieneen anglikaaniseen kirkkoon, uskonnolliseen taloon, jota kuningaspari auttaa ylläpitämään niin kauan kuin he vuokrasivat la Croen.

Veriryhmät 

Karl Landsteiner.

Biologi ja lääkäri Karl Landsteiner (s. 14.6.1868 Wien, Itävalta-Unkari ja k. 26.6.1943 New York, Yhdysvallat) löysi vuonna 1900 veriryhmät sekä hän nimesi veriryhmät seuraavana vuonna. Karl Landsteiner nimesi veriryhmät kirjaimilla A, B ja C. Nykyään tosin veriryhmät tunnetaan kirjaimilla A, B ja O. Karl Landsteinermpalkittiin löytönsä vuoksi 10.12.1030 Nobelin lääketieteen palkinnolla.

Karl Landsteiner syntyi Wienissä. Hänen isänsä oli lehtimies Leopold Landsteiner, joka kuoli, kun poika oli vasta kuusivuotias. Karl Landsteiner valmistui lääkäriksi Wienin yliopistosta vuonna 1891. Landsteiner opiskeli myös kemiaa ja kemiaa hänelle opetti kemiannobelisti, saksalainen Hermann Emil Fischer (s. 9.10.1852 Euskirchen, Saksa ja k. 15.7.1919 Berliini, Saksa). Hermann Fischer selvitti muun muassa sokereiden rakenteita ja keksi niiden synteettisiä valmistustapoja. Hermann Fischer sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1902 uusien sokeri- ja puriiniryhmien synteesistä. Hermann Fischer antoi myös nimensä Fischerin projektiolle, jolla voidaan esittää varsinkin biomolekyylien, kuten monosakkaridien ja aminohappojen rakenne.

Hermann Emil Fischer.

Karl Landsteiner nimitettiin vuonna 1908 patologian professoriksi Wienin yliopistoon. Hhän avioitui vuonna 1916 Helen Wlastonin kanssa ja 8.4.1917 heille syntyi heidän ensimmäinen ja samalla ainoa lapsi. Ensimmäisen maailmansodan alku vaiheessa Karl Landsteinerin perhe muutti puolueettomaan Alankomaihin. Vuonna 1923 Karl Landsteiner sai töitä vuonna 1913 perustetusta Rockefeller -säätiön instituutista New Yorkista. Landsteiner asui Yhdysvalloissa koko loppuelämänsä ja sai myös kansalaisuuden Yhdysvalloissa. Karl Landsteiner sai 24.6.1943 sydänkohtauksen laboratoriossaan. Hän kuoli sairaalassa vain kaksi päivää myöhemmin.

                                                                                    John D. Rockefeller.

Hiljan toimeenpannun tutkimuksen mukaan ihmisen veriryhmällä voi olla merkittävä vaikutus monien vakavien sairauksien riskitekijöihin etenkin sydänkohtauksen, veritulppien ja tiettyjen syöpien kohdalla. Liikunnan, stressinhallinnan, terveellisen ravinnon ja riittävän unen lisäksi yleisterveyteen vaikuttaa varsinkin ihmisen perimä, mutta myös oma veriryhmäsi. Northwestern Medicine -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ihmisen veriryhmä voi olla suora merkki siitä, kuinka suuri riski potilaalla on saada sydänkohtaus tai kärsiä veritulpasta.

Terveyden kanssa useimmat meistä haluavat tuntea itse olevansa kontrollissa. Siinä missä elämäntapamme ja itse tehdyt valintamme luonnollisesti vaikuttavat terveystilamme kokonaisuuteen, ne ovat vain yksi osatekijöistä. Vaikka ihminen tekisi kaiken ”oikein”, terveyden kanssa voi silti tulla eteen odottamattomia ongelmia.

Pääveriryhmiä on olemassa neljä kappaletta: A, B, AB ja O. Jokainen näistä voi olla lisäksi positiivinen tai negatiivinen riippuen Rh-tekijästä (reesustekijä). Rh-tekijä on punasolujen pinnalla oleva proteiini. Jos punasolujen pinnalla on RhD-antigeeni, on henkilö Rh-positiivinen. Jos antigeeni puuttuu, on veriryhmä negatiivinen. Näin saadaan perusveriryhmiä yhteensä kahdeksan.

Suomalaisista tilastojen valossa noin 86% on Rh-positiivisia. Tilanne on sama lähes koko Euroopassa. Suomen yleisin veriryhmä on A+, joka käsittää noin 35% väestöstä ja toiseksi yleisin on O+ (n. 28%). Väärää veriryhmää olevan veren saaminen voi aiheuttaa potilaassa hemolyyttisen reaktion. Siinä potilaan veressä olevat vasta-aineet reagoivat ja hajottavat siirretyt punasolut. Tämä voi aiheuttaa erilaisia oireita, kuten esimerkiksi kuumetta sekä hengenahdistusta ja se voi johtaa pahimmillaan munuaisvaurioon tai jopa kuolemaan.

O-negatiivinen veriryhmä kuuluu Suomessa harvinaisiin veriryhmiin, jota kutsutaan myös ”hätävereksi”. Suomalaisista vain viisi prosenttia kuuluu tähän veriryhmään. Sitä voidaan käyttää verensiirroissa kaikkien veriryhmien kohdalla ja etenkin vakavissa onnettomuuksissa, jossa potilaan veriryhmää ei tiedetä tai veriryhmää ei ehditä määritellä.

Tehdyn tutkimuksen mukaan O-veriryhmien (sekä positiivisen että negatiivisen) kantajilla on kaikkein matalin riski saada sydänkohtaus tai kärsiä veritulpista. Tutkijat uskovat alhaisen riskin johtuvan siitä, että muissa veriryhmissä on enemmän tiettyjä proteiineja, jotka saattavat edistää veritulppien syntymistä. Yksinkertaistettuna A, B ja AB-veriryhmiin kuuluvat veret paksuuntuvat helpommin, joka kohottaa veritulpan riskiä.

Veritulpat eivät ole ainoa terveysongelma, johon O-veriryhmästä voi saada turvaa. Tutkimukset ovat osoittaneet sen mahdollisesti myös alentavan riskiä tiettyihin peräsuolen syöpiin. New York Post -lehden mukaan tutkijat ovat havainneet O-veriryhmän ihmisillä olevan lisäksi noin 12 prosenttia alhaisempi riski kärsiä sydänkohtauksesta kuin muilla veriryhmillä.

Tutkijat kuitenkin muistuttavat, ettei yksittäinen veriryhmä ole riittävä suoja tai apua kaikkia sairauksia tai terveysongelmia kohtaan. Veriryhmästä huolimatta ihmisen on tärkeä pitää yllä terveellisiä elämäntapoja, syödä tasapainoisesti, välttää liiallista alkoholia, pitää paino kurissa, liikkua säännöllisesti sekä välttää tupakointia.