Liikemies Ernst Leopold Lerche (4. osa) 

Ernst Leopold Lerche.

Patruuna Hjalmar Linder oli luonteeltaan sosiaalinen ja suureellinen. Linder suosi mielellään taiteita ja kulttuuria sekä hän järjesti Mustion kartanollaan näyttäviä seurapiirijuhlia. Mustion kartanon keittiö oli tunnettu korkeatasoisesta ranskalaisesta gourmet’sta. Hjalmar Linder vietti lomiaan usein Ranskan Rivieralla. Linder tunnettiin myös mesenaattina, joka auttoi hädässä olevia. Varsinkin köyhät ja sairaat tukeutuivat Hjalmar Linderin apuun. Unohtaakseen Suomen sisällissodan kauheudet Hjalmar Linder järjesti unohtamattoman metsästysretken Norjaan lokakuussa vuonna 1918; tälle matkalle hän kutsui myös ystävänsä Carl Gustaf Emil Mannerheimin. Norjan retkellä Mannerheim aloitti romanssin Hjalmar Linderin 31-vuotiaan sisarpuolen, Catharina ”Kitty” Linderin kanssa, josta kehkeytyi parin monivuotinen kirjeenvaihto.

Rembrandtin Lukeva munkki.

Vuonna 1919 Hjalmar Linder lahjoitti Helsingin yliopistolle varat taidehistorian professuurin perustamista varten ja heti seuraavana vuonna hän lahjoitti suuren taidekokoelmansa Nationalmuseetille Tukholmaan ja Suomen taideyhdistykselle Ateneumin taidemuseoon. Tämä suomalaislahjoitus sisälsi muun muassa huippuarvokkaan hollantilaisen Rembrandt Harmenszoon van Rijn (15.7.1606 Leiden ja k. 4.10.1669 Amsterdam) maalauksen ”Lukeva munkki” sekä brittitaiteilijoiden Sir Joshua Reynoldsin (s. 16.7.1723 Plympton, Devon, Englanti ja k. 23.2.1792 Lontoo, Englanti) ja Henry Raeburnin (s. 4.3.1756 Stockbridge, Englanti ja k. 8.7.1823 Stockbridge, Englanti) muotokuvamaalaukset. Hjalmar Linder peri mittavan yritysomaisuuden sedältään, Fridolf Linderiltä, joka menehtyi vuonna 1896.

Kamariherra Hjalmar Linder perusti vuonna 1906 sulfaattiselluloosaan tuottavan tehtaan Lohjan Pitkäniemeen. Yhtiön nimeksi tuli tuolloin Lojo Cellulosafabriks Ab – Lohjan selluloosatehdas. Hjalmar Linder rakennutti tehdasta varten samoin Lohjan sähkörautatienLohjan asemalta. Vuonna 1929 tehdasyhtiö siirtyi Haarlan suvun omistukseen. Linder rakennutti myös kapearaiteisen rautatien Kytäjän kartanon ja Hyvinkään välille; Kytäjän kartano tarvitsi rataa puutavaran kuljetuksiin. Hjalmar Linder ehdotti Högforsin tehtaalle vuonna 1907 yhteistyötä rautatien rakentamiseksi. Linder ei kuitenkaan suostunut ruukin asettamiin kuljetusmaksuja koskeviin ehtoihin, joten Linder rakennutti junaradan vain Hyvinkäältä Kytäjälle saakka. Noin 11 kilometria pitkä rataosuus valmistui vuoden 1907 lopussa. Neuvotteluja Högforsin ruukin ja Hjalmar Linderin välillä jatkettiin keväällä 1909 ja saman vuoden syksyllä perustettiin Osakeyhtiö Hyvinkään – Pyhäjärven Rautatie Aktiebolaget. Yhtiön osakkaiksi tulivat Hjalmar Linder ja Högforsin tehdas. Hjalmar Linder omisti vuonna 1917 selluloosatehtaan lisäksi muun muassa Kytäjän ja Mustion kartanot, kaksi puuhiomoa, Högforsin tehtaat Karkkilassa, Rautakosken ruukin sekä useita sahoja.

Hjalmar Linder arvosteli Hufvudstadsbladetin kirjoituksessaan 28.5.1918 valkoisten perustamien vankileirien olosuhteita, kertoen vankileireillä ihmisiä kuolevan kuin kärpäsiä. Lisäksi Linder varoitti tulossa olevasta ”kansankatastrofista”. Hjalmar Linder oli myös onnistunut saamaan selville punavankien lukumäärän, joka oli noin 80 000 vankia. Hufvudstadsbladet vastasi myöhemmin Hjalmar Linderille väittäen tämän tietoja virheellisiksi ja lehti piti punakaartilaisten kohtelua oikeutettuna kostona. Kirjoituksensa jälkeen Hjalmar Linder leimattiin yleisesti maanpetturiksi ja hän sai tappouhkauksia. Hän joutui myymään omaisuutensa Suomessa ja hän muutti maanpakoon Ruotsiin. Ruotsissa Linder joutui vaikeuksiin, kun häneltä alettiin ulosmitata maksamattomia veroja. Lopuksi Hjalmar Linder asui Ranskassa ja Algeriassa, jossa hänellä oli huvila. Toukokuun lopulla 1921 Hjalmar Linderin tullessa Algeriasta Pariisiin Ranskan viranomaiset takavarikoivat Marseillessa velkojien vaatimuksesta hänen matkatavaroitaan.

Ylivelkaantuneen Linderin myymä omaisuus käsitti Kytäjän (Nääs) kartanon ja muita maaomistuksia, yhteensä 45.000 ha, Högforsin ruukin, Lohjan selluloosatehtaan, Hyvinkää-Pyhäjärven rautatien ja sahoja; osa Linderin yhtiön Lojo-Nääs Ab:n kautta. Kauppahinta oli 350.000 £, 615.000 Rkr ja 15 Mmk, yhteensä 32 Mmk [Mercator 11.10.1918]. Itse Mustion kartano (Constantin Linder) maineen ja puuhiomo eivät sisältyneet pääkauppaan, eivätkä myöskään taideaarteet. 1920 puuhiomo myytiin 1 Mmk:lla uudelle Ab Svartå Bruk Oy:lle, jonka olivat perustaneet Suomen Finanssi, Privatbanken, Lerche (hall. pj), ynnä muutamia muita henkilöitä. Vuoden 1927 omistus keskittyi Suomen Finanssiin 76 % osuudella, Ernst Leopold Lerchellä ollessa 8 %. Mustion Kartano siirtyi Hjalmar Linderin sukulaisille.

Hjularödin linna Skånessa.

Välittömästi omaisuutensa myynnin jälkeen Hjalmar Linder osti Skånen Harlösasta Hjularödin linnan ympäröivine maatiloineen 2,5 miljoonalla kruunulla ja hän aloitti välittömästi myös linnan korjaus- ja laajennustyöt. Varhaisin maininta linnasta löytyy vuodelta 1391, mutta nykyinen linnarakennus on valmistunut vuosina 1894-1897. Linnan esikuva oli keskiaikainen ranskalaislinna ja linnan rakennutti maanomistaja ja kamariherra Hans Gustav Toll (s. 23.5.1865 Harlösa ja k. 12.12.1950 Tukholma). Hans Toll oli ratsastusmestari Axel Tollin (1829-1882) ja Marie-Louise Wernstedtin (1840-1925) poika. Linnan suunnittelivat arkkitehdit Isak Gustaf Clason (s. 30.7.1856 Rottneby ja k. 19.7.1930 Rättvik) ja Lars Israel Wahlman (s. 17.4.1870 Hedemora ja k. 1952). Hjularödin linna on ollut Bergengrenin suvun omistuksessa vuodesta 1926, eikä linna ole avoinna yleisölle. Linna oli Hjalmar Linderille asuntona lähinnä kesäpaikka, sillä talvet hän vietti nyt Algeriasta hankkimallaan Ali Rïsin ylellisellä palatsilla mm. rakastamaansa metsästystä harrastaen sekä joutilaana Pariisissa.

Vanadis alus sai Hjalmar Linderin omistuksessa nimen Finlandia.

Hjalmar Linder osti omaan käyttöönsä vuonna 1919 yhdysvaltalaisen teollisuusmies, mesenaatti, taiteenkeräilijä ja hevoskasvattaja Cornelius Kingsley Garrison Billingsin (s. 17.9.1861 ja k. 6.5.1937) vuonna 1908 Vanadis -nimellä Glasgowssa rakennuttaman 85 metriä pitkän ja 10 metriä leveän laivan, jonka patrioottina nimesi Finlandiaksi. Viimeisinä vuosinaan Hjalmar viihtyi erityisesti Ranskassa ja täälläkin hän puolusti Suomen asioita julkaisemalla Le Gaulois-lehdessä 16.9.1920 kirjoituksensa "Ahvenanmaankysymys", jossa perusteli Suomen oikeuksia saariin ja katsoi Ruotsin kiinnostuksen olevan vain rikastua vaatimuksillaan.

Ali Rïsin ylellinen palatsi.

Ruotsin verottaja oli jo kiinnostunut Hjalmar Linderin tekemisistä ja katsoi hänen olevan velkaa veroja Ruotsin valtiolle, joita oli sitten ulosottoteitse lähdetty vaatiman. Hjalmar joutuikin tämän vuoksi myymään omaisuuttaan, mutta joutui Ruotsin verottajakin myöhemmin korjaamaan hakemiaan saatavia kohtuullistamalla ne 40 prosenttiin alkuperäisistä vaateista. Viimeisen maallisen matkansa Hjalmar Linder aloitti 31.5.1921 palatsiltaan Algeriasta muutaman ystävänsä ja uskollisen kamaripalvelija Johanssonin kanssa saapuen 1.6.1921 Marseillen kaupunkiin, jossa vastassa olleet viranomaiset takavarikoivat hänen omaisuuttaan velkojen vakuudeksi.

Hjalmar Linderin matkan kohde oli tällä kertaa Pariisi, mutta sinne hän ei koskaan enää päässyt ja hänet löydettiin perjantaina 3.6.1921 kuolleena hotellihuoneestaan. Hän oli päättänyt 59-vuotiaana viiltää valtimonsa auki kylpyammeessa. Oman tulkintansa mukaan hänellä ei ollut enää mitään odotuksia ja hän oli käytännöllisesti katsoen tuhlannut valtavan omaisuutensa alle kolmessa vuodessa. Hotellihuoneessaan hän kirjoitti 27 kirjettä, joissa antoi ohjeita asioiden hoitamiseksi ja sisarelleen, Emilie de Pontille, hän kirjoitti: "Rakas Emillieni, rakastan sinua ja syleilen sinua. Älä itke puolestani, kuolen onnellisena. Sinun Hjalmarisi." Hjalmar Linderin maalliset jäännökset laskettiin hänen  tahtonsa mukaisesti Hietaniemen vanhalle hautausmaalle Helsingissä 23.7.1921 puhallinorkesterin soittaessa vanhaa ruotsalaista hengellistä sävelmää.

Linderin hauta on Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Mullistavien alkuvuosien aikana Lerche ei itse johtanut yhtiön operatiivista toimintaa. Toimitusjohtaja perustamisesta lähtien oli kyvykäs ruotsalainen pankkiiri Emanuel Laurell. Laurellin siirryttyä 1922 Bensowin, kilpailijan toimitusjohtajaksi Lerche joutui itse ottamaan Suomen Finanssin operatiivisen johdon. Vuosina 1928–34 toimitusjohtaja oli Johan Cronstedt (1884–1937), Yhdyspankin pitkäaikaisen (1872-1907) pääjohtajan Jean Cronstedtin (s. 11.11.1832 Hamina ja k. 1907 Helsinki) poika. Alussa konttori oli Eteläesplanadi 2:ssa.

Axel Wallenberg.

Miten suurkauppa rahoitettiin, kun ostajayhtiön osakepääoma oli 8 Mmk ja myyntihinta 32 Mmk? Emanuel Laurell oli alun perin tullut Suomeen pitämään silmällä Wallenbergien intressejä. Lerchellä oli kyllä Finanssi-yhtiön osake-enemmistö, mutta Wallenbergien AB Investorilla oli merkittävä osakkuus. Em. Mercator-lehti kirjoittaa, että mm. Axel Fingal Wallenberg (s. 13.9.1874 Tukholma, Ruotsi ja k. 15.11.1963 Tukholma, Ruotsi) oli näkymättömänä jäsenenä mukana konsortiossa. On todennäköistä, että Laurellin vanhat Ruotsi-suhteet edelleen toimivat ja olivat johtaneet huomattavien valuuttaluottojen saamiseen. Mutta tässä saattoi myös piillä tulevan ongelman siemen. Linder-operaatioista ei ole mainintaa Hannu Rautkallion Wallenberg-kirjassa vuodelta 2021.

 Liikemies Ernst Leopold Lerche (3. osa)

Ernst Leopold Lerche.

Vuodesta 1922 Ernst Leopold Lerche oli myös Suomen Finanssiosakeyhtiön toimitusjohtaja. Hän oli yhtiön perustaja vuonna 1918 ja pääomistaja. Vuosina 1912–18 Ernst Leopold Lerche oli henkilökohtaisesti Helsingin Pörssin jäsen, eli hän siis toimi osakevälittäjänä. Hänen paikkansa pörssissä otti vuonna 1918 Suomen Finanssiosakeyhtiö.

Kytäjän kartano vuonna 1932.

Ernst Leopold Lerchen suurin ja kuuluisin finanssioperaatio oli ns. "Linderin konsortio": kamariherra Hjalmar Linderin, Suomen silloin suurimman maanomistajan, valtavan omaisuuden ostaminen 7. lokakuuta 1918. Kauppaa varten perustettiin kesäkuussa 1918 Suomen Finanssiosakeyhtiö - Finska Finansaktiebolaget 8 Mmk:n osakepääomalla. Muodollisesti yhtiö hoiti samankaltaisia toimeksiantoja, kuin vanhempi Emissioniosakeyhtiökin, mutta toiminta pyöri ainakin alkuvuosina paljolti Linder-omistusten parissa. Yhtiö oli myös Pörssin jäsen (osakevälittäjä) vuosina 1918–20 ja 1926–33.

Hjalmar Linder.

Constantin Linder.

Kamariherra, varatuomari, valtiopäivämies, hyväntekijä, suurmaanomistaja sekä lahjoittaja Hjalmar Constantin Linder (s. 27.4.1862 Nurmijärvi ja k. 2.6.1921 Marseille, Ranska) oli aikoinaan maamme rikkain mies, jolla oli omistuksessaan maata 64 000 hehtaaria ja 5 000 työntekijää. Hän syntyi aatelisperheeseen; isä oli ministerivaltiosihteeri Constantin Linder (s. 19.9.1836 Pohja ja k. 19.9.1908 Nurmijärvi), joka omisti Kytäjän kartanon vuosina 1861-1907. Äiti oli kreivitär Marie Linder (o.s. Musin-Puškin, s. 8.12.1840 Pietari ja k. 5.3.1870 Helsinki) oli Kytäjän kartanon rouva ja eräs Suomen ensimmäisistä naiskirjailijoista. Lapsuutensa Hjalmar Linder vietti Kytäjän kartanossa Hyvinkäällä, joka tuolloin kuului Nurmijärven pitäjään. Linder muutti Pietariin vuonna 1880 opiskelemaan lakitiedettä ja hän työskenteli kaupungissa muun muassa Suomen asiain komitean virkamiehenä. Hän oppi tuolloin tuntemaan Pietarin ylimystöpiirejä. Myöhemmin kamarijunkkarina ja kamariherrana Hjalmar Linder osallistui Venäjän keisarillisen hovin seremonioihin ja juhliin.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Pietarissa Hjalmar Linder tutustui mm. vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheimiin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi), josta tuli vuosiksi Linderin läheinen ystävä. Mannerheim asusti Hjalmar Linderin luona Pietarissa odottaessaan siirtoa Venäjän keisarilliseen chevalierkaartiin. Linder ja Mannerheim kokivat monenlaisia seikkailuita yhdessä ja monien suureksi yllätykseksi Hjalmar Linder avioitui Mannerheimin sisaren, Eva Charlotta Lovisa Sophie Mannerheimin (s. 21.12.1863 Askainen ja k. 9.1.1928 Helsinki) kansa vuonna 1896. Avioliitto päättyi eroon lapsettomana vuonna 1899. Sophie Mannerheim poistui eron jälkeen Lontooseen opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hjalmar Linder joutui velkoihin Pietarissa uhkapeliharrastuksensa vuoksi, mutta hänen isänsä serkku, Mustion sääntöperintötilan haltija, ruukinpatruuna, juristi, vapaaherra ja valtiopäivämies Fridolf Linder (s. 6.1.1823 Mustio ja k. 23.5.1896 Mustio) riensi apuun ja maksoi kertyneet pelivelat. Naimattomana kuollut Fridolf Linder jätti perintönä omaisuutensa Hjalmar Linderille.

Vanjärven kartano.

Laakspohjan kartano.

Hjalmar Linder sai kamarijunkkarin arvon vuonna 1892 ja kamariherran arvon vuonna 1909. Linder oli aatelissäädyn valtiopäivämies vuosina 1891, 1894, 1900, 1904-1905 ja 1905-1906. Hän edusti vuonna 1894 Standertskjöld-Nordenstam -sukua ja vuonna 1900 Stjerncrantz -sukua. Lohjalla vuonna 1556 perustetun Laakspohjan kartanon (Laxpojo gård) Linder osti 1890-luvulla serkultaan ja hän sai haltuunsa Vihdistä suvulle kuuluneen Vanjärven kartanon, joka perustettiin vuonna 1744. Isältään hän osti vuonna 1907 Kytäjän kartanon. Linder osti ensimmäisen autonsa heti vuosisadan alussa ja hänellä oli jo 1910-luvulla useita autoja, kuten mm. Rolls-Royce Silver Chost. Linder matkusti paljon ulkomailla sekä Suomessa oleskellessaan hän järjesti mittavia juhlia ja metsästysretkiä, joihin ruoat ja juomat tilattiin vartavasten Pariisista ja Pietarista. 50 vuotta täyttäessään Hjalmar Linder kustansi ison juhlaseurueen junalla Kaukasiaan.

Rolls-Royce Silver Chost.

White's-herrasmiesklubi Lontoossa.

Hjalmar Linder kuului Lontoon vanhimpaan, vuonna 1693 italialaisen Francesco Biancon perustamaan White’s-herrasmieklubiin, joka vuodesta 1778 on sijainnut Lontoon St. James’s Street 37:ssa. Sisällissodan aikana Hjalmar Linder oleskeli pakosalla Ruotsin puolella. Palattuaan jälleen sodan jälkeen Suomeen hän löysi omaisuutensa koskemattomana. Työnantajana patruuna Linder kohteli työntekijöitään hyvin; hän otti ensimmäisenä käyttöön kahdeksantuntisen työpäivän, tarjosi työväelleen ilmaiset lääkkeet sekä maksoi sairausloman ajalta palkkaa, vaikka laki ei vielä tuolloin sitä vaatinutkaan. Hän ei voinut hyväksyä Suomessa sodanjälkeisiä olosuhteita. Vierailtuaan Suomenlinnan vankileirillä Hjalmar Linder kirjoitti 28.5.1918 Hufvudstadsbladetiin artikkelin otsikolla ”Nog med blodbad!” (Jo riittää verilöyly!):

”Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori.

Julmuudet ovat suoraa jatkoa Työmiehessä ilmestyneille palopuheartikkeleille ja ovat omiaan herättämään katkeraa ja sammumatonta vihaa myös sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin ovat suhtautuneet vastapuoleen maltillisemmin.

Valtio on paennut vastuutaan ja unohtanut, että maassamme on tuhansia leskiä ja kymmeniä tuhansia isänsä menettäneitä, jotka tarvitsisivat välitöntä aineellista apua ja henkistä tukea. Leireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Esimerkiksi Pietarsaaressa on toukokuun ensimmäisen kolmen viikon aikana kuollut 47 vankia, joista 21 kulkutauteihin, loput nälkään. Myös Suomenlinnassa vankeja kohdellaan epäinhimillisesti.

Samaan aikaan hyvinvoiva yläluokka jatkaa elämäänsä ja sulkee silmänsä ympärillään tapahtuvilta kauheuksilta. Onpa heidän joukossaan niitäkin, jotka katsovat vankien suorastaan ansainneen kohtalonsa. Jotkut julkeavat jopa puhua punaisia kalvavasta taudista ja tartunnasta, joka valkoiseen on kitkettävä kansakunnan keskuudesta.

Mutta on myös niitä sodan aikana valkoiseen puolelle kuuluneita aivan tavallisia kansanmiehiä ja -naisia, jotka ymmärtävät millaiseen katkeamattomaan, sukupolvetkin ylittävään vihan ketjuun tapahtumat johtavat. Niiden lukemattomien ihmisten, jotka ovat viimeisten kuukausien aikana nähneet läheistensä kuolevan, kotiensa tuhoutuvan ja isänmaataan häpäistävän, on vaikea unohtaa kokemaansa. Voidaanko sitä heiltä edes vaatia?

Yläluokkaan kuuluvien korkeasti koulutettujen ihmisten pitäisi kyetä näkemään maassamme tapahtuvat hirveydet laajemmassa yhteydessä ja ymmärtää syiden ja seurauksien välisiä suhteita. Heiltä voidaan perustellusti vaatia enemmän kuin huonosti koulutetulta ja tietoisestikin harhaan johdetulta väestöltä.

Meidän jokaisen on syytä katsoa peiliin ja nähdä oma vastuumme tässä kansallisessa murhenäytelmässä. Viimeiset kymmenen vuotta olemme epärealistisesti luottaneet Suomen kansan ymmärrykseen ja arviointikykyyn ja sallineet sosialistisen propagandan ja kansankiihottamisen. Olemme suhtautuneet poliittisiin vaaleihin piittaamattomasti ja siten antaneet sosialistisille aatteille kasvutilaa. Maastamme on puuttunut kuri ja järjestys, mikä nyt, selvemmin kuin koskaan, on nähtävissä.

Osa yläluokasta, minä itse ensimmäisenä, on suurten sotateollisuudesta saatujen voittojen turvin viettänyt yltäkylläistä elämää ja ylenkatsonut epämukaviksi katsomiaan lakeja. Esimerkiksi alkoholilain sisältö on käytännössä kaukana todellisuudesta. Käytöksemme on ollut omiaan herättämään kateutta, joka on ollut helppo kanavoida vihaksi. Eikä vihasta ole pitkä matka julmuuteen.

Tällaisen kansallisen murhenäytelmän keskellä meidän ihmisten on vaikea säilyttää suhteellisuudentajuamme. Viimeisten neljän vuoden aikana olemme saaneet lehdistä lukea kymmenistä miljoonista kuolleista ja haavoittuneista. Olemme kuulleet ns. kulttuurikansojen harjoittamasta julmuudesta, varkauksista ja keskellä kirkasta päivää tehdyistä ryöstöistä. Kansamme oikeustajua ovat myös eittämättä horjuttaneet maatamme täysin vapaasti terrorisoivat venäläiset sotilaat. Ei ole ihme, että tällaisissa oloissa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt. 

Monet ovat tarttuneet aseisiin täysin vakuuttuneina asiansa oikeutuksesta. He ovat uskoneet venäläisten propagandan sosialistisesta ihannevaltiosta, jossa kaikki kansalaiset ovat tasavertaisessa asemassa.

Huonosti koulutetut ja sivistymättömät ihmiset eivät ole huomanneet tulleensa harhaan johdetuiksi ja kulkeneensa kohti väistämätöntä onnettomuutta. He ovat uskoneet olleensa osa suurvallan sotajoukkoja ja kokevat, että heillä on oikeus rulla kohdelluksi tavallisina sotavankeina. Uskon, että olisi suurta viisautta olla kieltämättä heiltä tätä oikeutta.

Meidän kannattaisi Saksan mallin mukaisesti armahtaa kaikki 70 000-80 000 vankiamme ja määrätä heidät tuomion pituudesta riippuen 2-4 vuodeksi pakkotyöhön. Heille pitäisi työstään maksaa samaa palkkaa kuin muille työntekijöille, kuitenkin sillä erotuksella, että rahat maksettaisiin pankkitilille, josta vangit saisivat ne vasta vapauduttuaan käyttöönsä. Rangaistusta suorittaessaan he saisivat käyttöönsä vain sen verran rahaa kuin tarvitsevat välttämättömiin menoihinsa. Mikäli vanki syyllistyy uudestaan rikokseen, hän menettää ansaitsemansa palkan. Vastuu vankien valvonnasta olisi työnantajalla.  Olen vakuuttunut, että  tämä on ainoa tapa palauttaa  työnantajien ja työntekijöiden välinen luottamus ja siten turvata maamme rauhanomainen kehitys tulevaisuudessa.

Lopuksi omantunnon kysymys meille kaikille valkoisille. Mitä sellaista punaiset ovat tehneet, mihin me itse emme voi sanoa olevamme syypäitä? He ovat yrittäneet vallankaappausta, ja nyt me, jotka olemme taistelleet lain, oikeuden ja maailman demokraattisimman valtiomuotomme puolesta, olemme syyllistymässä samaan.

Nujertamalla aseellisesti maamme suurimman puolueen unohdamme samalla sen 48 prosentin kannatuksen, jonka jätämme itsevaltaisesti ottamatta huomioon koko maatamme koskevassa päätöksenteossa. Tämä ei ole parlamentarismin periaatteiden mukaista, vaan kunniatonta hokkuspokkuspolitiikkaa, joka ei ole tuleville sukupolville puolusteltavissa. On ryhdyttävä sanoista tekoihin. Ensimmäiseksi on joukkoteloitukset saatava ankarien rangaistuksien uhalla loppumaan.”

 Liikemies Ernest Leopold Lerche (2. osa)

Ernst Leopold Lerche.

Tallberg perusti Helsinkiin vuonna 1880 rakennusainekaupan (Oy Julius Tallberg Ab) ja myöhemmin mm. sementtivalimon, muurilaastitehtaan sekä rakennuslevy- ja sementtitehtaan. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1888-1912. Julius Tallberg perusti oman yrityksen saatuaan nuorena miehenä potkut Stockmannilta. Irtisanomisen syy oli Kaivopuiston rannan uintiretkestä johtunut myöhästyminen. Tallberg tunsi kaupungin tuolloin ehkä tunnetuimman arkkitehtitoimiston osakkaat arkkitehti Konstantin Kiseleffin (s. 5.1.1834 Helsinki ja k. 25.1.1888 Helsinki) ja rakennusmestari-arkkitehti Elia Heikelin (s. 19.10.1852 Brändö ja k. 3.1.1917 Helsinki). Kiseleff ja Heikel suostuivat Tallbergin pyynnöstä osakkaiksi rakennustarvikeliikkeeseen, jonka Tallberg päätti perustaa irtisanomisensa jälkeen.

Mathias Julius Hjalmar Tallberg (s. 26.5.1857 Turku ja k. 13.5.1921 Bad Nauheim, Saksa).

Tallbergin liiketalo Helsingissä.

Oy Julius Tallberg Ab aloitti toimintansa 13.3.1880. Yrityksen ensimmäinen toimipaikka sijaitsi Kiseleffin ja Heikelin rakennusliikkeen yhteydessä Kruununhaassa osoitteessa Konstantininkatu 14. Rakennusliike sai osakeyhtiömuodon vuosina 1923-1925 toteutetuissa järjestelyissä. Vuonna 1887 kolmekymmentä vuotta täyttänyt Tallberg lunasti Kiseleffin ja Heikelin osakkaiden osuudet. Vaurastuttuaan Julius Tallbergista tuli Kiseleff & Heikelin merkittävin toimeksiantaja monen vuoden ajaksi. Toimisto suunnitteli mm. Tallbergin liiketalon Aleksanterinkatu 21:een vuonna 1899.

Konstantin Kiseleff.

Elia Heikelin.

Julius Tallberg osti vuonna 1911 Lauttasaaren kartanon saaden haltuunsa kaupassa yli puolet Lauttasaaren maista. Näihin aikoihin Lauttasaaressa oli lähinnä vain kesähuviloita, eikä Helsingin kaupunki ollut kiinnostunut alueesta. Julius Tallberg teetti arkkitehti Birger Brunilalla alueen rakennussuunnitelman ja perusti saareen kahvilan ja merikylpylän. Hän perusti Lauttasaareen samoin hevosvetoisen Lauttasaaren raitiotien ja hankki Drumsö -nimisen höyrylautan, joka liikennöi Ruoholahden ja Lauttasaaren väliä. Raitiotie oli toiminnassa vain vuosina 1913-1917, mutta höyrylautta jatkoi liikennöintiä vuoteen 1935 saakka, jolloin Lauttasaaren silta valmistui.

Birger August Konstantin Brunila (s. 4.10.1882 Kotka ja k. 20.1.1979 Helsinki).

Höyrylaiva Drunsö.

Vuonna 1904 Ernst Leopold Lerche oli nimitetty Ab M. G. Steniuksen toimitusjohtajaksi, mutta vuonna 1908 Lerche siirtyi sen hallituksen puheenjohtajaksi. Tämän yhtiön tarkoituksena oli käyttää laajat maa-alueensa mm. Munkkiniemessä kaupunkimaiseen asutukseen arkkitehti Gottlieb Eliel Saarisen (s, 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) suurten suunnitelmien mukaan vuonna 1915. Yhtiö järjesti myös julkisen liikenteen alueelle. Kun sitten Helsingin kaupunki osti yhtiön maat 95 Mmk:lla vuonna 1939 Lerchen leski ja lapset omistivat yhteensä 41,6 % osakkeista.

Eliel Saarinen.

Vuonna 1908 Ernst Leopold Lerchestä tuli Ab Munkholmen Oy:n (vuoteen 1915 ay) toimitusjohtaja, kun yrityksen pääomistaja ja toimitusjohtaja, Lerchen vanha yhteistyökumppani Karl Herman Renlund kuoli. Renlundin vanhemmat olivat perämies Petter Renlund (Räihä) ja Brita Maria Skoglund. Hän kävi Kokkolan ala-alkeiskoulun ja kolme vuotta yläalkeiskoulua. Renlund lähti vuonna 1864 Helsinkiin G. A. Herlinin rautakauppaan kauppapalvelijaksi. Sen jälkeen hän oli neljä vuotta työssä Stockmannin rautakaupassa kunnes siirtyi vuonna 1874 samana vuonna perustetun Parviainen & Winter -toiminimen palvelukseen kauppamatkustajaksi. Liikkeen perustajat olivat Anders (Antti) Parviainen (s. 29.12.1848 ja k. 5.10.1887 Helsinki) ja G. H. Winter. Parviainen & Winter myi siirtomaa- ja rautatavaraa sekä harjoitti paloöljyn ja suolan tukkukauppaa. Vuonna 1878 liikkeen osakkaana ollut A. G. Winter kuoli ja Karl Herman Renlund tuli hänen tilalleen osakkaaksi. Samalla yrityksen nimeksi muuttui A. Parviainen & Co.

Karl Herman Renlund.

Vuosina 1878-1884 Karl Herman Renlund oli A. Parviainen & Co:n osakkaana; liikekumppanit erosivat vuonna 1884, jolloin Parviainen sai hoitoonsa siirtomaalikkeen ja Renlund taas liikkeen rautakaupan. Renlund toimi sittemmin itsenäisenä rautakauppiaana Helsingin Mikonkadulla vuosina 1884-1905. Liike muutettiin vuonna 1905 K. H. Renlund Oy -nimiseksi osakeyhtiöksi ja Renlund toimi yhtiön toimitusjohtajana vuodet 1905-1908. Renlundin rautakaupasta tuli alallaan Suomen suurin. Vuonna 1959 Renlund siirtyi OTK:n omistukseen ja vuonna 1993 Renlundin liikemerkki siirtyi Keskolle Eka -yhtymän konkurssin yhteydessä. Karl Herman Renlund toimi A. Parviainen & Co:n öljytuontiliikkeen johtajana vuosina 1887-1901, A. Parviainen & C:o Oy:n toimitusjohtajana vuosina 1901-1908 sekä Suomen Naulakonttori Oy K. H. Renlundin johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1898-1908. Renlund oli myös osakkaana useissa suomalaisissa yrityksissä kuten Suomen Höyrylaiva Oy, Oy Ferraria, Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiö.

Karl Otto Fazer.

Karl Herman Renlund liittyi myös tehtailija ja kauppaneuvos Karl Otto Fazerin (s. 16.8.1866 Helsinki ja k. 9.10.1932 Jokioinen) uran aloitukseen. Karl Fazer kääntyi Renlundin puoleen laskettuaan ensin, että hän tarvitsee 150.000 markkaa lainaa aloittaakseen oman yrityksensä. Karl Fazer pyysi takausta kyseiselle summalle Karl Herman Renlundilta. Renlund vastasi: ”Ei, siihen en suostu, mutta takaan 250.000 markkaa, sillä sen summan herra Fazer tarvitsee.” Karl Fazerin konditorio osoitteessa Kluuvikatu 3 Helsingissä sai hyvän alun ja parin vuoden kuluttua velka olikin jo maksettu pois.

Karl Herman Renlund osallistui valtiopäiville porvarissäädyssä Helsingin edustajana vuonna 1888 ja Kokkolan edustajana vuosina 1891, 1894, 1897, 1899, 1900, 1904-1905 ja 1905-1906. Hän tuki jo elinaikanaan kulttuuria ja taidetta. Karl Herman Renlund lahjoitti testamentissaan 500 000 markkaa K.H. Renlunds Stiftelse för Finlands praktiskt geologiska undersökning -nimisen säätiön perustamiseen. Säätiö, jonka nimeksi muuttui vuonna 1990 K. H. Renlundin säätiö, tukee geologian tutkimusta Suomessa. Renlund lahjoitti taidekokoelmansa Kokkolan kaupungille, ja Kokkolaan perustettiin myös lastenkoti ja lastentarhoja Renlundin lahjoitusvarojen turvin. Renlundin testamenttilahjoituksella perustettu Brita Maria Renlundin muistosäätiö huolehti muun muassa Kokkolan ruotsinkielisten lasten kouluruokailusta. Renlundin taidekokoelma sijaitsee nykyään Kokkolassa vuonna 1813 rakennetussa Roosin talossa sijaitsevassa K. H. Renlundin taidemuseossa.

Mutta Munkholmenilla oli myös isännöitsijä eli tehtaanjohtaja. Esimerkiksi 1919 Suomen Finanssilla oli 49,7 % ja Ernst Leopold Lerchellä itse 16,7 %. Yhtiö purettiin vuoden 1923 lopussa, jolloin saari myös myytiin takaisin Helsingin kaupungille. Lyhytaikaiseksi seuraajaksi Finanssi (70 %) ja Lerche (18 %) perustivat vuonna 1923 Pohjoismaiden Nahkatehdasosakeyhtiön. Ernst Leopold Lerche oli senkin toimitusjohtaja sekä hallituksen puheenjohtaja.

A. Parviainen & Co toi maahan myös pietarilaisen Nobel-yhtiön öljyä ja vuonna 1911 siitä osastosta muodostettiin oma sisaryhtiö, Nobelin Öljyntuonti Oy Suomessa (nimi vuodesta 1921 Ab Nostra Oy). Ernst Leopold Lerche kutsuttiin uudenkin yhtiön toimitusjohtajaksi. Tämän yhtiön seuraajaksi tuli vuonna 1920 eri yhtiö, Nobel-Standard Oy Suomessa (Oy Esso Ab). Siitä A. Parviainen & Co omisti 29 % vuoteen 1928 saakka. Lerche oli Nobel-Standardin toimitusjohtaja ja pienosakas kuolemaansa saakka, samoin öljy-yhtiön varustamotytäryhtiön toimitusjohtaja. Kauppaneuvos Wilhelm Bensow (s. 3.10.1864 Tukholma ja k. 10.10.1949 Helsinki), ajan toinen suuri finanssimies, joka perusti Ab Wilhelm Bensow Oy:n. Wilhelm Bensow mainitsee vuoden 1945 (painettu vuonna 1993) muistelmissaan (ote s. 89) Ernst Leopold Lerchen vain kerran; vuosi on ilmeisesti 1911. Asiayhteys on kilpailija Masut, josta kehittyi Suomen Shell.

Wilhelm Bensowin vanhemmat olivat hovihammaslääkäri Simon Constantin Bensow (s. 12.3.1828 Pietari ja k. 30.3.1918 Helsinki) ja hevoshammaslääkäri D. Wallensteinin ja Rosalie Wagenheimin tytär Eleonora Wallenstein (s. 24.6.1830 Pietari ja k. 10.9.1904 Helsinki). Perhe muutti Tukholmasta Helsinkiin vuonna 1872, mutta Wilhelm Bensow palasi opintojensa vuoksi vuonna 1873 takaisin Tukholmaan isovanhempiensa luokse. Wilhelm Bensow valmistui Frans Schartaun kauppakoulusta vuonna 1881 ja hän toimi sen jälkeen Handelsbankenissa kuuden vuoden ajan ensin kassanhoitajana ja sitten kirjurina. Bensow matkusti keväällä 1887 Saksaan tapaamaan sukulaisiaan. Bremenissä Bensow tapasi Albin Hjeltin, joka oli aikeissa avata Helsinkiin agentuuriliikkeen. Albin Hjelt ja Wilhelm Bensow sopivat, että Bensow siirtyisi agentuuriliikkeen palvelukseen vuoden 1888 alusta lähtien. Wilhelm Bensow oli Albin Hjeltin palveluksessa vuoden ajan, kunnes hän vuonna 1889 perusti itse agentuuriliikkeen. Bensow alkoi tuoda Suomeen muun muassa maatalouden lannoitteita, suolaa, viljaa, kahvia, silliä ja sokeria.

Bensow laajensi liiketoimintaansa ensimmäisen maailmansodan aikana henkivakuutusten välittämiseen ja valuuttakauppaan. Yrityksestä muodostettiin vuonna 1917 osakeyhtiö nimellä Ab Wilhelm Bensow Oy, ja yritys listautui Helsingin pörssiin. Wilhelm Bensow oli yhtiön toimitusjohtajana vuoteen 1922 saakka, jolloin hänen seuraajakseen asettui Suomen kansalaisuuden vuonna 1920 saanut ruotsalainen pankinjohtaja Gottfried Emanuel Laurell (s. 30.10.1878 Sala, Ruotsi ja k. 13.3.1935 Tukholma).