Otto Adolf Eichmann (5. osa) 

Adolf Eichmann.

Lothar Hermann (s. 11.11.1901 Quirnbach Westerwald, Saksan keisarikunta ja k. 6.7.1974 Argentiina) oli saksalaisjuutalainen keskitysleiriltä selviytynyt henkilö, joka oli osallisena Adolf Eichmannin paljastamisessa Buenos Airesissa. Lothar Hermann oli karjakauppias Max Hermannin ja Sophie Hermannin kolmas poika, mutta osa perheen yhdestätoista lapsesta kuolivat jo varhain. Oppisopimuskoulutuksensa päätettyään Hermann liittyi KPD:n (Saksan kommunistisen puolueen) jäseneksi. Hermann salakuljetti veljensä Ludwigin kanssa säännöllisesti ulkomaan valuuttaa Saksasta Ranskaan tukeakseen juutalaisia Palestiinassa. Usein Hermann herätti tällä toiminnallaan poliisin huomiota, kunnes vuonna 1935 hän jäi kiinni itse teosta salakuljettaessaan valuuttaa Ranskaan. Gestapo pidätti Hermannin ja hänet vangittiin Dachaun keskitysleirille epäiltynä vakoilusta. Keskitysleirillä häntä pahoinpideltiin pahoin; pahoinpitelyn seurauksena hän menetti näkönsä toisesta silmästään.

Silvia ja Lothar Hermann.

Keskitysleiriltä vapauduttuaan Hermann matkusto Saksasta Alankomaihin elokuussa 1936. Siellä hän kohtasi myöhemmin ei-juutalaisen vaimonsa, Marta Waldmannin. Yhdessä he joulukuussa 1938 muuttivat Rotterdamin kautta Uruguayn Montevideoon sekä sieltä Argentiinaan. Toukokuussa 1941 heidän tyttärensä, Silvia, syntyi ja tytärtä ei kasvatettu juutalaiseksi. Hermannin Saksassa ollut koko perhe tapettiin – vain veli Hugo ja kolme muuta sukulaista selviytyivät vainoista.

Juan Perón.

Ilman kansalaisuutta Hermannin perhe asui toisen maailmansodan jälkeen Olivosissa Buenos Airesin metropolialueella. Lother Hermann auttoi eläkeneuvojana saksalais-juutalaisia maahanmuuttajia heidän korvausvaatimustensa esittämisissä. Natsidiktatuurin aikana Argentiinasta oli tullut kolmanneksi tärkein pakolaismaa eurooppalaisille juutalaisille. Presidentti Juan Domingo Perónin (s. 8.10.1895 Buenos Aires, Argentiina ja k. 1.7.1974 Buenos Aires, Argentiina) presidenttikaudella Argentiinaan saapui kuitenkin kasvava määrä natsihallinnon karkulaisia, joilla ei ollut maassa mitään pelättävää Perónin hallinnon aikana ennen hänen syrjäyttämistään vuonna 1955. Seuraavina vuosina Argentiinassa osoitettiin hyvin vähän kiinnostusta natsirikollisten syytteeseenpanoon tai luovuttamiseen.

Fritz Bauer.

Vuonna 1954 Lother Hermannin tytär Silvia – joka tuossa vaiheessa oli 12-vuotias – tapasi sattumalta Yorkin kaupunginosa elokuvateatterissa Adolf Eichmannin vanhimman pojan, Klausin, joka oli tuolloin 17-vuotias. Klaus Eichmann kehuskeli tytölle isänsä tekemisiä Saksassa natsina ja holokaustin yhtenä pääjärjestäjistä. Kun tieto saavutti Lother Hermannin, hän välitti epäilyksensä heti Buenos Airesin juutalaisyhteisölle ja sitten myös Argentiinan juutalaisten poliittiselle kattojärjestölle DAIA:lle (Delegacion de Asociaciones Israelitas Argentinas), mutta kumpikaan yhteisö ei reagoinut asiaan. Seuraavaksi Lother Hermann välitti tietonsa syyttäjä Fritz Bauerille (s. 16.7.1903 Stuttgart, Württemberg, Saksan keisarikunta ja k. 1.7.1963 Frankfurt am Main, Hessen, Länsi-Saksa) ja samoin natsien metsästäjä ja Haifassa Israelissa sijaitsevan natsien sotarikosten dokumentointi-instituutin johtaja, Tuviah Friedmanille (s. 23.1.1922 Radom, Puola ja k. 13.1.2011 Haifa, Israel). Fritz Bauer, joka työskenteli tuolloin Hessenissä, Saksassa, valtakunnansyyttäjänä, puolestaan välitti nämä tiedot salaa Israelin ulkomaiselle salaiselle palvelulle Mossadille vuonna 1957.

Tuviah Fieldman.

Mossadin kaksi tiedonkeruutehtävää vuosina 1957 ja 1958 saivat salaisen palvelun epäilemään tietoja. He väittivät Lothar Hermannin muuttaneen Buenos Airesin ulkopuolelle ja sillä välin saaneen kaihia toiseen silmäänsä ja olevan lähes sokea. Vasta Fritz Bauerin lisäpainostuksen ja saksalaisen geologi Gerhard Klammerin (k. 1982) riippumattoman vihjeen jälkeen Israelin hallitus päätti asettaa Adolf Eichmannin oikeuden eteen. Mossadin agentit varjostivat Adolf Eichmannia ja lopulta sieppasivat hänet Israeliin vuonna 1960, jossa hänet asetettiin oikeuden eteen vuonna 1961 ja teloitettiin tuomionsa jälkeen vuonna 1962.

Golda Meir.

Vuonna 1961 Lothar Hermann kirjoitti Israelin hallitukselle vaatien Tuviah Friedmanin asettaman 10 000 dollarin parkkion perimistä. Israelin hallitus kieltäytyi palkkiosta väittäen, että Tuviah Friedman ei edustanut virallisesti Israelin valtiota. Kirjeenvaihdon aikana Lothar Hermann uhkasi ilmoittaa sieppaajat viranomaisille vedoten operaation aikana harjoitettuun ”kiristykseen ja petokseen”. Argentiinan poliisi pidätti Lothar Hermannin 21.3.1961. Poliisin mukaan he olivat saaneet väärää tietoa ja uskoivat pidättäneensä keskitysleirin lääkäri Josef Rudolf Mengelen (s. 16.3.1911 Günzburg, Saksa ja k. 7.2.1979 Bertioga, São Paulo, Brasilia). Vankilassa Hermannia kohdeltiin kaltoin ja hänet vapautettiin syytteistä vasta sormenjälkien vertailun jälkeen 14 päivää pidätyksen jälkeen. Seuraavien vuosien aikana Lother Hermannin oli perheensä kanssa piilouduttava paikallisten kansallissosialistien häirinnän ja uhkausten vuoksi. Lother Hermann kirjoitti joulukuussa 1971 uudelleen Israelin hallitukselle; tällä kertaa päämisteri Golda Meirin (Golda Mabovitch, s. 3.5.1898 Kiova, Venäjä ja k. 8.12.1978 Länsi-Jerusalem) hallitus suostui maksamaan hänelle kuukausittaisen palkkion kaksitoista vuotta sen jälkeen, kun hän oli toimittanut tiedot.

David Ben-Gurion.

Otto Adolf Eichmannin tapaus alkoi 23. toukokuuta 1960, kun pääministeri David Ben-Gurion (s. 16.10.1886 Płońsk Puola ja k. 1.12.1973 Sheba, Ramat Gan, Israel) ilmoitti järkyttyneelle knessetille Adolf Eichmannin vangitun Argentiinassa. Natsisotarikollisen oikeudenkäynti alkoi seuraavan vuoden huhtikuun 11. päivänä Jerusalemin piirioikeudessa Beit Ha'amissa, jota johti korkeimman oikeuden tuomari Moshe Landau (s. 29.4.1912 Danzig, Saksa ja k. 1.5.2011 Jerusalem, Israel). Noin kahdeksan kuukauden kuluttua, 15. joulukuuta 1961, oikeus tuomitsi Eichmannin kuolemaan "rikoksista juutalaisia ​​vastaan, rikoksista ihmiskuntaa vastaan ​​ja sotarikoksista, joista hänet tuomittiin". Kuolemantuomio ei ollut yllätys: Asian paljastumisesta lähtien yleisö ja media, ja erityisesti iltapäivälehdet, olivat päättäneet, että Eichmannin oli "kuoltava". Päivälehti Maariv totesi, että "kansanmurhan tekijöille on yksi tuomio: kuolema" (24. toukokuuta 1960). Jo silloin, ennen oikeudenkäynnin alkua, oli kaikille selvää, että Adolf Eichmann saisi kuolemantuomion, vaikka virallisesti hänet oli vasta syytetty eikä häntä ollut vielä tuomittu.

Moshe Landau.

Yitzhak Olshan.

Välittömästi tuomion julistamisen jälkeen Adolf Eichmann ja hänen asianajajansa, saksalainen natsisotarikollisten asianajaja Robert Servatius (s. 31.10.1894 Köln, Preussi ja k. 7.8.1983 Köln, Länsi-Saksa), valittivat tuomiosta korkeimpaan oikeuteen. Korkeimman oikeuden käsittely alkoi maaliskuussa 1962 korkeimman oikeuden viiden vanhimman tuomarin kokoonpanossa, jota johti korkeimman oikeuden presidentti Yitzhak Olshan (s. 19.2.1895 Kaunas, Venäjä ja k. 5.2.1983 Israel). Valitus kuitenkin hylättiin odotetusti 29. toukokuuta 1962. Korkeimman oikeuden tuomarit sanoivat "päättäneensä hylätä valituksen sekä tuomion että rangaistuksen osalta ja vahvistaa käräjäoikeuden tuomion".

Jitzhak Ben-Zvi.

Samana päivänä Adolf Eichmann kiirehti jättämään armahduspyynnön Israelin presidentille Jitzhak Ben-Zville (s. 24.11.1884 Poltava, Venäjä ja k. 23.4.1963 Jerusalem, Israel). Pyynnössään hän kirjoitti inhoavansa juutalaisia ​​vastaan ​​tehtyjä kauheuksia suurimpina rikoksina ja piti oikeudenmukaisena, että "vastuulliset saatetaan oikeuden eteen", mutta lisäsi, että on tarpeen erottaa "valtion teot" ja esimiehiltä käskyjen vastaanottaminen "pelkän työkalun, kuten minun", teot. Koska Adolf Eichmann väitti, ettei pitänyt itseään johtajana tai vastuullisena, hän pyysi presidenttiä myöntämään hänelle armahduksen ja peruuttamaan kuolemantuomion.

Martin Buber.

Gershom Scholem.

Hugo Bergmann.

Adolf Eichmannin pyynnön rinnalla joukko merkittäviä henkilöitä jätti oman armahduspyynnön. Itävaltalais-israelilainen filosofi Martin Buber (s. 8.2.1878 Wien ja k. 13.6.1965 Jerusalem, Israel), saksalaissyntyinen israelilainen historioitsija Gershom Scholem (s. 1897 ja k. 21.2.1982), israelilainen filosofi Hugo Bergmann (s. joulukuu 1883 Praha, Itävalta-Unkari ja k. 18.6.1975 Jerusalem, Israel), saksalais-juutalainen filosofi Akiva Ernst Simon (s. 15.3.1900 Berliini, Saksa ja k. 18.8.1988 Jerusalem, Israel) ja kirjailija Leah Goldberg (s. 29.5.1911 Königsberg, Saksan keisarikunta ja k. 15.1.1970 Jerusalem, Israel) olivat jo järjestäytyneet oikeudenkäynnin aikana ja saaneet jonkin verran tukea medialta. Kirjeessään presidentille älymystö kirjoitti: "Emme halua vihollisen johdattavan meitä nostamaan keskuudestamme hirsipuun, ja jos teemme niin, se on voitto viholliselle, emmekä halua tätä hänen voittoaan."

Akiva Ernst Simon.

Leah Goldberg.

Gideon Max Hausner.

Israelin presidentin toimisto välitti armahduspyynnön oikeusministeriölle. Oikeudenkäynnissä syyttäjänä toiminut oikeuskansleri Gideon Max Hausner (s. 26.9.1915 Lemberg, Itävalta-Unkari ja k. 15.11.1990 Jerusalem, Israel) katsoi, että armahduskysymys tulisi saattaa valtion korkeimman oikeusasteen: Israelin hallituksen, käsiteltäväksi. Kirjassaan "Justice in Jerusalem" Gideon Hausner kirjoitti: "Olin tietoinen oikeudenkäynnin päättymisen historiallisista seurauksista ja ehdotin pääministerille ja uudelle oikeusministerille (Dov Yosef, s. 27.5.1899 Montreal, Quebec, Kanada ja k. 7.1.1980 Tel Aviv, Israel), joka oli ottanut tehtävän vastaan ​​noin puoli vuotta aiemmin), että hallitus kutsuttaisiin koolle ja asiasta keskusteltaisiin. Hallituksella on oikeus keskustella oikeusministerin maan presidentille antamasta armahdusta koskevasta suosituksesta."

Dov Yosef.

Otto Adolf Eichmann (4. osa) 

Adolf Eichmann.

Tämä huvilan Budapestissa Adolf Eichmann oli takavarikoinut omaan käyttöönsä.

Adolf Eichmann pakeni 24.12.1944 Budapestista juuri ennen kuin neuvostoliiton puna-armeija piiritti kaupungin. Eichmann palasi Berliiniin, missä hän järjesti osaston IV-B4 raskauttavien asiakirjojen polttamisen. Useiden muiden sodan viimeisinä kuukausina paenneiden SS -upseerien lailla Adolf Eichmann ja hänen perheensä elivät suhteellisen turvallisesti Itävallassa, kun Euroopan sota päättyi 8.5.1945.

Sodan lopussa Yhdysvaltain sotilasjoukot vangitsivat Adolf Eichmannin ja Eichmann vietti aikaa useissa SS -upseerien leireissä hankkimillaan väärennetyillä papereilla, joissa hänet mainittiin Otto Eckmanniksi. Eichmann pakeni lopulta työleiriltä Chamissa Saksassa, kun hän havaitsi henkilöllisyytensä paljastuneen. Eichmann hankki jälleen uuden henkilöllisyystodistuksen, jossa hänen nimi oli Otto Heninger ja hän muutti usein asuinpaikkaa seuraavien kuukausien aikana päätyen vihdoin Lüneburgin nummelle. Adolf Eichmann löysi aluksi töitä metsäteollisuudesta ja hän vuokrasi myöhemmin pienen maapalan Altensalzkothista, jossa hän asui perheineen vuoteen 1950 saakka. Samaan aikaan Auschwitzin keskitysleirin entinen komentaja Rudolf Höss ja muut natsiupseerit antoivat Adolf Eichmannista raskauttavia todisteita Nürnbergin oikeudenkäynnissä, jotka alkoivat vuonna 1946.

Jo vuonna 1948 Adolf Eichmann hankki väärennetyt henkilöllisyyspaperit nimellä Ricardo Klement ja hänellä oli pyrkimys poistua Argentiinaan. Tässä toimessa häntä auttoi piispa Alois Karl Hudal (s. 31.5.1885 Graz, Itävalta-Unkari ja k. 13.5.1963 Grottaferrata, Rooma, Italia), joka oli itävaltalainen katolinen pappi ja natsien ystävä toimien johtamansa järjestön kautta. Näiden asiakirjojen avulla Adolf Eichmann sai vuonna 1950 Punaisen Ristin kansainvälisen komitean humanitaarisen passin ja loput maahantuloluvat, jotka mahdollistivat hänen muuttonsa Argentiinaan. Adolf Eichmann matkusti halki Euroopan ja asui matkallaan monissa turvataloissa, jotka käytännössä olivat luostareita. Fransiskaanimunkki Edoardo Dömöter tarjosi Eichmannille viimeisen turvapaikan ennen lähtöä Buenos Airesiin. Eichmann lähti laivalla Genevestä 17.6.1950 ja saapui Buenos Airesiin 14.7.1950.

Alois Hudal.

Alois Hudal oli suutari poika, joka opiskeli teologiaa vuosina 1904-1908 ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1908. Grazin yliopistossa Hudal suoritti vuonna 1911 pyhän teologian tohtorin tutkinnon. Tämän jälkeen hän alkoi opiskella Santa Maria dell’Animan teutonikollegiossa Roomassa, jossa hän toimi kappalaisena vuosina 1911-1913 ja hän osallistui Vanhan testamentin kursseille Paavillisessa raamattuinstituutissa. Alois Hudal suoritti pyhän Raamatun tohtorin tutkinnon väitöskirjalla Die religiösen und sittlichen Ideen des Spruchbuches (Sananlaskujen kirjan uskonnolliset ja moraaliset ajatukset), joka julkaistiin vuonna 1914. Vuonna 1914 Hudal liittyi Grazin yliopiston Vanhan testamentin tutkimuksen tiedekuntaan. Alois Hudal toimi sotilaspappina ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1917 Hudal julkaisi sotilaille pitämistään saarnoista kirjan nimellä Soldatenpredigten, jossa hän paljasti ajatuksensa, että ”uskollisuus lipulle on uskollisuutta Jumalalle”, mutta hän varoitti samalla ”kansallisesta sovinismista”.

Hudal nimitettiin vuonna 1923 Roomassa sijaitsevan Collegio Teutonico di Santa Maria dell’Animan rehtoriksi; kyseessä on saksalaisille ja itävaltalaisille papeille tarkoitettu teologinen seminaari. Vuonna 1930 espanjalainen kardinaali Rafael Merry del Val (s. 10.10.1865 Lontoo, Englanti ja k. 26.2.1930 Vatikaani), sen prefekti, nimitti Hudalin Pyhän toimiston konsultiksi. Vuodesta 1933 alkaen Hudal omaksui julkisesti aiemmin tuomitsemansa pangermaanisen nationalismin ja hän julisti haluavansa olla ”kokonaisvaltaisen saksalaisen asian” palvelija ja airut. Hänen juutalaisia vastaan kohdistuneet solvauksensa yleistyivät, yhdistäen niin kutsutun ”seemiläisen rodun” – joka ”pyrki erottua muista ja hallita” – demokratian ja internationalismin ilkeisiin liikkeisiin ja väittäen juutalaisten pankkiirien salaliittoa tulla ”ikuisen kaupungin taloudelliseksi isännäksi”.

Engelbert Dollfuss.

Kurt Alois Josef Johann von Schuschnigg.

Hudal oli vannoutunut antikommunismin kannattaja ja hän vastusti liberalismia. Ennen natsismin nousua Hudal suhtautui jo kriittisesti parlamentaariseen hallintoon. Hänen ajatuksensa olivat samankaltaisia kuin sellaisten autoritaaristen ja/tai fasististen poliitikkojen kuin itävaltalaiset Engelbert Dollfussin (s. 4.10.1892 Texing, Itävalta-Unkari ja k. 25.7.1934 Wien, Itävalta) ja Kurt Alois Josef Johann von Schuschniggin (s. 14.12.1897 Reiff am Gartsee, Tiroli, Itävalta ja k. 18.11.1977 Mutters, Tiroli, Itävalta), saksalaisen Franz Joseph Hermann Michael Maria von Papenin (s. 29.10.1879 Werl, Saksa ja k. 2.5.1969 Sasbach, Länsi-Saksa) ja portugalilaisen António de Oliveira Salazarin (s. 28.4.1889 Vimieiro, Portugali ja k. 27.7.1970 Lissabon, Portugali) poliittiset ja taloudelliset ajatukset. Kirjailija Greg Whitlockin mukaan: ”Hudal sopi täydellisesti tuolloin vallitsevaan kaavaan, klerikaalifasismin kategoriaan.”

Franz Joseph Hermann Michael Maria von Papen.

.

António de Oliveira Salazar.

Hänellä oli toinenkin syy toivoa Saksan johtamaa Venäjän tappiota. Hänen pitkän aikavälin tavoitteitaan olivat ”Rooman yhdistäminen itäisen ortodoksisen kirkon kanssa ja Balkanin käännyttäminen Serbian ortodoksisesta kirkosta katolisuuteen”. Hän odotti, että eurooppalaisten joukkojen hyökkäys Neuvostoliittoon palvelisi näitä tavoitteita. Koska Venäjän vuoden 1917 vallankumous oli murskannut Venäjän ortodoksisen kirkon, Hudal ja muuta katoliset näkivät historiallisen tilaisuuden auttaa Venäjän kristittyjä auttamalla ”ja käännyttämällä”, mikä lopettaisi tuhatvuotisen itä -länsiskisman, joka jakoi kristinuskon. Wienissä julkaistiin vuonna 1937 Hudalin kirja, Kansallissosialismin perusteet, johon arkkipiispa Theodor Innitzer antoi hyväksynnän ja jossa Hudal innokkaasti kannatti Hitleriä. Hudal lähetti Adolf Hitlerille kirjan, jossa oli hänen käsin kirjoitettu omistuskirjoitus: ”Saksan suuruuden uutena Siegfriedinä”.

Carl Jakob Burckhardt.

Antonio Caggiano.

Hudal työskenteli vuoden 1945 jälkeen ratline -järjestössä auttaen entisiä natseja ja ustašasien perheitä löytämään turvapaikan ulkomailta. Hän piti järjestöä ”hyväntekeväisyyden järjestönä kiireellisesti apua tarvitseville ihmisille, syyttömille henkilöille, jotka joutuivat syntipukeiksi pahan järjestelmän epäonnistumisista”. Hudal käytti hyväkseen Roomassa sijaitsevan Itävallan toimiston (Österreichisches Bureau) palveluja, joilla oli tarvittavat henkilökortit (carta di riconoscimento) pääasiassa arabi- ja Etelä-Amerikan maihin suuntautuvaa muuttoliikettä varten. Tässä yhteydessä on myös väitetty, että Kansainvälisen Punaisen Ristin presidentti Carl Jakob Burckhardt (s. 10.9.1891 Basel, Sveitsi ja k. 3.3.1974 Vinzel, Sveitsi) ja kardinaali Antonio Caggiano (s. 30.1.1889 Coronda, Santa Fe, Argentina ja k. 23.10.1979 Buenos Aires, Argentina) olivat samoin osallinina ratline -järjestössä.

Eichmannin perheen talo Argentinassa.

Adolf Eichmann asui ensin Tucumánin maakunnassa Argentinassa, jossa hän työskenteli valtion urakoitsijalle. Vuonna 1952 Eichmann haetutti perheensä ja nyt Eichmannin perhe asettui asumaan Buenos Airesiin. Adolf Eichmann teki töitä useissa pienipalkkaisissa työpaikoissa, kunnes hän löysi työpaikan Mercedes-Benziltä. Hän eteni autoyhtiössä osastopäälliköksi. Eichmannin perhe rakensi talon osoitteeseen Garibaldi Street 14 (nykyisin Garibaldi Street 6061) ja perhe muutti sinne asumaan vuonna 1960. Vaatimattomaan taloon ei tullut vettä eikä siellä ollut sähköä. Eichman oli katkera siitä, että muilla kaupungin natsipakolaisilla näytti menevän paremmin.

Wilhelm Antonius Sassen.

Entinen Waffen-SS:n jäsen ja toimittaja Wilhelm Antonius Sassen (s. 16.4.1918 Geertruidenberg, Alankomaat ja k. 2002) haastatteli Adolf Eichmannia neljän kuukauden ajan vuoden 1956 lopussa. Äänitallenteita näistä haastatteluista on säilynyt noin 15 tuntia kaikkiaan 70 tunnin nauhoituksista. Nauhoitusten litteroinnista kertyi tekstiä noin 700 sivullista. Adolf Eichmannin Jerusalemin oikeudenkäynnissä näitä nauhoja ja litterointia ei pidetty oikeudessa hyväksyttävinä; vain 83 sivua, jotka Adolf Eichmann oli merkinnyt ja korjannut, hyväksyttiin todisteiksi oikeudessa. Nauhoilla Eichmann tunnusti tietäneensä, että miljoonia juutalaisia ja muita vankeja tapettiin: ”Minua ei kiinnostanut Auschwitziin karkotetut juutalaiset, elivätpä he tai kuolivat. Se oli Führerin käsky; työkykyiset juutalaiset työskentelivät ja ne, jotka eivät olleet, lähetettiin lopulliseen ratkaisuun.” Sassen tiedusteli Eichmannilta: ”Kun sanot lopullinen ratkaisu, tarkoitatko, että heidät pitäisi hävittää?”, johon Adolf Eichmann vastasi: ”Kyllä”.

Yariv Mozer.

Muistelmia käytettiin lähteenä artikkelisarjalle, joka ilmestyi Life- ja Stern -lehdissä vuoden 1960 lopulla. Toimittaja Sassenin nauhoitukset muodostivat pohjan dokumenttisarjalle Paholaisen tunnustus: Kadonneet Eichmannin nauhat, joka esitettiin Israelin televisiossa vuonna 2022. Yariv Mordechai Mozerin (s. 17.2.1978 Tel Aviv, Israel) ohjaama ja Kobi Sittin (s. 14.4.1975) tuottama dokumentti sisälsi otteita Eichmannin saksankielisestä puheesta.

Tuottaja Kobi Sitt.

Simon Wiesenthal.

Monet holokaustista selviytyneet – mukaan lukien juutalainen natsienmetsästäjä Simon Wiesenthal (s. 31.12.1908 Buchach, Itävalta-Unkari ja k. 20.9.2005 Wien, Itävalta) – omistautuivat Adolf Eichmannin ja muidenkin natsien etsimiselle. Vuonna 1953 Simon Wiesenthal sai hänelle näytetystä kirjeestä tietää, että Adolf Eichmann oli nähty Buenos Airesissa; Wiesenthal välitti tämän tiedon Israelin konsulaatille Wienissä vuonna 1954. Eichmannin isän kuoleman jälkeen vuonna 1960 Simon Wiesenthal järjesti yksityisetsivän valokuvaamaan perheenjäseniä salaa. Wiesenthal toimitti nämä valokuvat Mossadin agentille 18.2.1960.

Otto Adolf Eichmann (3. osa) 

Adolf Eichmann.

Unkari vuoro tuli 19.3.1944 kokea Saksan miehitys. Adolf Eichmann saapui Unkariin vielä samana päivänä ja myös hänen esikuntansa johtohenkilöt liittyivät Eichmannin seuraan pian. Adolf Hitler nimitti Unkariin hallituksen, joka oli natseille myötämielisempi. Unkarin juutalaiset olivat siihen saakka saaneet olla melko rauhassa, mutta nyt muuttunut tilanne tarkoitti juutalaisille Unkarissa sitä, että juutalaisia karkotettiin Auschwitzin keskitysleirille pakkotyöhön sekä kaasutettavaksi. Adolf Eichmann kiersi huhtikuun viimeisellä viikolla Koillis-Unkaria sekä vieraili lisäksi Auschwitzin keskitysleirillä toukokuussa arviodakseen valmisteluja siellä paikan päällä. Nürnbergin oikeudenkäyntien aikana Auschwitzin keskitysleirin komentaja Rudolf Franz Ferdinand Höss (s. 25.11.1901 Baden-Baden, Saksa ja k. 16.4.1947 Oświęcim, Puola) todisti oikeussalissa, että Himmler oli käskenyt Rudolf Hössin vastaanottaa kaikki lopullisen ratkaisun toteuttamista koskevat operatiiviset ohjeet Adolf Eichmannilta.

Rudolf Höss.

Rudolf Höss oli SS -upseeri sekä Auschwitzin keskitysleirin komentaja 4.5.1940 – marraskuu 1943 ja uudelleen 8.5.1944 – 18.1.1945. Höss testasi ja laittoi käytäntöön keinoja, joilla nopeutettiin natsien miehittämän Euroopan juutalaisväestön järjestelmällistä tuhoamista, joka tunnettiin yleisesti lopullisena ratkaisuna. Keskitysleirin apulaiskomentaja Karl Fritzschin (s. 10.7.1903 Nassengrub, Böömi, Itävalta-Unkari ja katosi 2.5.1945) aloitteesta Rudolf Höss otti käyttöön Zyklon B -nimisen torjunta-aineen kaasukammioissa juutalaisten kaasuttamiseen. Korkeimman oikeuden oikeudenkäynnin jälkeen Puolassa Rudolf Höss hirtettiin. Vankeutensa aikana Rudolf Höss kirjoitti Puolan viranomaisten pyynnöstä omat muistelmansa, jotka julkaistiin englanniksi nimellä Commandant of Auschwitz: The Autobiography of Rudolf Hoess.

Rudolf Höss syntyi tiukkaan katoliseen perheeseen. Hän asui vanhempiensa Linan (o.s. Speck) ja Franz Xaver Hössin kanssa ollen kolmesta lapsesta vanhin ja ainoa poika. Höss oli yksinäinen lapsi, jolla ei ollut ikäisiään seuralaisia ennen alakouluikää. Höss väitti omaelämäkerrassaan, että romanit sieppasivat hänet hetkeksi nuoruudessaan. Hänen isänsä oli armeijan upseeri, joka palveli Saksan Itä-Afrikassa hän piti myös tee- ja kahviyritystä. Hän kasvatti poikansa tiukkojen uskonnollisten periaatteiden ja sotilaskurin mukaisesti; isä päätti tehdä pojastaan papin. Höss kääntyi uskontoa vastaan varhaisteini-iässä, kun hänen pappinsa rikkoi rippisalaisuuden kertomalla hänen isälleen koulussa tapahtuneen tapauksen, jossa Höss oli työntänyt toisen pojan alas portaita ja murtanut pojan jalan. Höss koki myös isänsä pettäneen hänet, koska tämä käytti tietoja häntä vastaan. Pian sen jälkeen Hössin isä kuoli ja Höss siirtyi kohti sotilasuraa.

Aselevon jälkeen 11.11.1918 Rudolf Höss suoritti keskiasteen koulutuksensa ja liittyi pian joihinkin nouseviin kansallismielisiin puolisotilaallisiin ryhmiin, kuten Freikorpsiin, ensin Itä-Preussin vapaaehtoisjoukkoihin ja sitten Freikorps Roßbachiin. Hän osallistui aseellisiin terrori-iskuihin puolalaisia vastaan. Kuultuaan Adolf Hitlerin puheen Münchenissä Rudolf Höss liittyi välittömästi natsipuolueeseen vuonna 1922 – jäsennumerolla 3240 – ja samoin hän luopui katolisen kirkon jäsenyydestään. 31.5.1923 Rudolf Höss teki ensimmäisen surmantyön Mecklenburgissa Freikopsin jäsenten kanssa; hän sai myös tästä tuomion maaliskuussa 1924. Tuomion mukaan hän joutui 10 vuodeksi vankeuteen ja tuomion hän suoritti Brandenburgin vankilassa. Yleisessä armahduksessa heinäkuussa 1928 Höss vapautettiin vankilasta. Rudolf Höss avioitui 17.8.1929 Hedwig Henselin (s. 3.3.1908 ja k. 15.9.1989) kanssa. Heille syntyi vuosien 1930-1943 välillä viisi lasta: kaksi poikaa (Klaus ja Hans-Jürgen) ja kolme tytärtä (Heidetraut, Inge-Brigitt ja Annegret).

Rudolf Höss liittyi myöhemmin Schutzstaffelin ratsuväkeen ja 30.9.1933 hänestä tuli SS -Anwärter. Pian myös Heinrich Himmler huomasi Rudolf Hössin SS-tarkastuksen aikana Stettinissä. Himmler kehotti Rudolf Hössiä liittymään SS.ään ja Höss liittyikin 1.4.1934 SS-Totenkopfverbändeen. Rudolf Höss määrättiin Dachaun keskitysleirille joulukuussa 1934; Dachaussa Rudolf Höss toimi lohkon johtajana. Hänen mentorinsa Dachaun keskitysleirillä oli silloinen SS -prikaatinjohtaja Theodor Eicke. Vuonna 1938 Rudolf Höss ylennettiin SS -kapteeniksi ja hänestä tehtiin Hermann Baranowskin (s. 11.6.1884 Schwerin, Saksa ja k. 5.2.1940 Aue, Saksa) adjutantti Sachsenhausenin keskitysleirille. Siellä Rudolf Höss johti teloitusryhmää. Höss liittyi Waffen-SS:ään vuonna 1939 Puolan miehityksen jälkeen. Rudolf Höss menestyi tässä tehtävässä erinomaisesti ja siksi hänen esimiehensä suosittelivat häntä lisävastuuseen ja ylennyksiin. Palvelukautensa päättyessä Rudolf Höss toimi vankien omaisuuden hoitajana.

Rudolf Höss lähetettiin arvioimaan keskitysleirin perustamisen toteutettavuutta Länsi-Puolaan, alueelle, jonka Saksa oli liittänyt Ylä-Sleesian maakuntaan. Hössin myönteinen raportti johti Auschwitzin leirien perustamiseen ja hänen nimittämiseensä niiden komentajaksi. Keskitysleiri rakennettiin vanhan Itävalta-Unkarin - ja myöhemmin Puolan – armeijan kasarmin ympärille lähelle Oświęcimin kaupunkia; sen saksankielinen nimi on Auschwitz. Rudolf Höss komensi leiriä kolme ja puoli vuotta, joiden aikana hän myös laajensi alkuperäistä laitosta laajaksi kompleksiksi, joka tunnettiin nimellä Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri. Rudolf Höss myös asui Auschwitzin huvilassa vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa.

Huippuaikoinaan Auschwitz koostui kolmesta erillisestä laitoksesta: Auschwitz I, Auschwitz II-Birkenau ja Auschwitz III-Monowitz. Näihin kuului useita sivuleirejä, ja koko leirikompleksi rakennettiin noin 8 000 hehtaarin (20 000 eekkerin) alueelle , joka oli tyhjennetty kaikista asukkaista. Auschwitz I oli kompleksin hallinnollinen keskus, Auschwitz II-Birkenau oli tuhoamisleiri, jossa suurin osa murhista tehtiin ja Auschwitz III-Monowitz oli IG Farbenindustrie AG:n ja myöhemmin muiden saksalaisten teollisuudenalojen orjatyöleiri . Monowitzin päätarkoitus oli synteettisen kumin, "buna", ja synteettisen öljyn tuotanto. Alkuperäisessä Auschwitz I -leirissä pahamaineisin oli lohko 11 ja lohkojen 10 ja 11 välinen sisäpiha.  Korkeat kivimuurit ja massiivinen puinen portti suojasivat natsien raakuutta tarkkailijoilta. Tuomitut vangit johdatettiin lohkosta 11 alastomina ja sidottuina sisäpihan takaosassa olevalle kuolemanmuurille. Poliittisen osaston jäsen ampui sitten vankeja takaraivoon pienikaliiperisella pistoolilla melun minimoimiseksi. Rangaistuksena Höss käytti myös seisomasellejä lohkossa 11. Usein hän tuomitsi 10 satunnaista vankia nälkäkuolemaan lohkon 11 sellissä kostoksi yhden vangin pakenemisesta.

14.5.1944 alkaen Unkarista lähti neljä 3 000 juutalaista päivässä kuljettanutta junaa Auschwitz II-Birkenaun leiriin. Junat saapuivat vasta rakennettua haaralinjaa pitkin, joka päättyi muutaman sadan metrin päähän kaasukammioista. Kunkin junan kyydissä olleista 10-25 prosenttia valittiin pakkotyöläisiksi; loput tapettiin muutaman tunnin sisällä saapumisesta. Kansainvälisen painostuksen alla Unkarin hallitus keskeytti karkotukset 6.7.1944, jolloin yli 437 000 Unkarin 725 000 juutalaisesta oli kuollut. Pysäytyskäskystä huolimatta Adolf Eichmann järjesti henkilökohtaisesti lisää uhrien junia Auschwitziin 17. ja 19. heinäkuuta.

Joel Brand.

Adolf Eichmann tapasi 25.4.1944 unkarilaisen juutalaisen ja avustus- ja pelastuskomitean jäsenen, Joel Brandin (s. 25.4.1906 Naszód, Itävalta-Unkari ja k. 13.7.1964 Bad Kissingen, Länsi-Saksa). Adolf Eichmann todisti myöhemmin, että Berliini valtuutti hänet sallimaan miljoonan juutalaisen maastamuuton vastineeksi 10 000 itärintaman talviolosuhteisiin varustetusta kuorma-autosta. Länsiliittoutuneet kuitenkin kieltäytyivät harkitsemasta tarjousta, joten suunnitelma ei toteutunut. Kesäkuussa 1944 Adolf Eichmann osallistui neuvotteluihin Rudolf Kasztnerin (s. 1905 Kolozsvár, Itävalta-Unkari ja k. 15.3.1957 Tel Aviv, Israel) kanssa, jotka johtivat 1 684 ihmisen pelastumiseen. Heidät lähetettiin junalla turvaan Sveitsiin vastineeksi kolmesta matkalaukusta, jotka olivat täynnä timantteja, kultaa, käteistä ja arvopapereita.

Rudolf Kasztner.

Kurt Becher.

Adolf Eichmann, joka oli närkästynyt Kurt Becherin ja muiden sekaantumisesta juutalaisten maastamuuttoasioihin ja vihainen Himmlerin päätöksestä keskeyttää karkoitukset kuolemanleireille, pyysi heinäkuussa 1944 uudelleensijoittamista. Elokuun lopussa hänet määrättiin johtamaan kommandoryhmää, jonka tehtävä oli auttaa 10 000 etnisen saksalaisen evakuoinnissa Unkarin ja Romanian rajalla etenevän puna-armeijan tieltä. Ihmiset, joita heidät lähetettiin pelastamaan, kieltäytyivät lähtemästä, joten sotilaat auttoivat sen sijaan evakuoimaan saksalaisen kenttäsairaalan jäseniä, jotka olivat loukussa lähellä rintamaa. Tästä Adolf Eichmannille myönnettiin toisen luokan rautaristi. Loka- ja marraskuun aikana Adolf Eichmann järjesti kymmenien tuhansien juutalaisten uhrien pakottamisen marssiin kauhistuttavissa olosuhteissa Budapestista Wieniin, 210 kilometrin matkan.

Otto Adolf Eichmann (2. osa) 

Adolf Eichmann natsipuolueeseen liityttyään.

Adolf Eichmann lähetettiin vuonna 1938 Wieniin auttamaan juutalaisten maastamuuton järjestämistä Itävallasta; Itävalta oli hiljan liitetty Saksan valtakuntaan Anschlussin kautta. Itävallan juutalaisyhteisön järjestöt asetettiin SD:n valvontaan ja niiden tehtävänä oli kannustaa ja helpottaa juutalaisten maastamuuttoa. Maastamuuton rahoitus tuli muilta juutalaisilta ihmisiltä sekä järjestöiltä takavarikoiduista varoista ja ulkomailta saaduista lahjoituksista, jotka saatettiin SD:n valvontaan. Adolf Eichmann ylennettiin SS -Obersturmführeriksi (yliluutnantiksi) heinäkuussa 1938 ja hänet nimitettiin Wienin juutalaisten maastamuuton keskusvirastoon, joka perustettiin elokuussa entisen Palais Albert Rothschildin huoneeseen osoitteessa Prinz-Eugen-Straße 20-22. Siihen mennessä, kun Eichmann poistui Wienistä toukokuussa 1939 lähes 100 000 juutalaista oli lähtenyt Itävallasta laillisesti ja monia juutalaisia oli salakuljetettu Palestiinaan ja muuallekin.

Reinhard Heydrich.

Muutaman viikon kuluessa Puolan miehityksestä 1.9.1939 natsien juutalaispolitiikka vaihtui vapaaehtoisesta maastamuutosta juutalaisten pakkokarkoitukseksi. Edellisten viikkojen keskustelujen jälkeen Adolf Hitlerin kanssa SD:n johtaja SS -Obergruppenführer Reinhard Heydrich neuvoi 21.9.1939 esikuntaansa keräämään juutalaiset Puolan kaupunkeihin, joissa on hyvät rautatieyhteydet. Tämä järjestely toteutettiin siksi, että juutalaisten karkotus Saksa hallitsemilta alueilta helpottuisi. Heydrich ilmoitti suunnitelmista perustaa reservaatti kenraalikuvernementiin - Puolan osa, jota ei liitetty Saksan valtakuntaa – jossa juutalaiset ja muut ei-toivotuiksi katsotut henkilöt odottaisivat karkotustaan. Syyskuun 27. päivänä vuonna 1939 SD ja Sicherheitspolizei (SiPo, turvapoliisi) – jälkimmäiseen kuuluivat Geheime Staatspolizei (Gestapo) ja Kriminalpolizei (Kripo) – yhdistettiin uudeksi Reichssicherheitshauptamtiksi.

Adolf Hitler.

Lähetettyään Prahaan avustamaan maastamuuttoviraston perustamisessa, Adolf Eichmann siirrettiin lokakuussa 1939 Berliiniin johtamaan valtakunnan Reichszentrale für jüdische Auswanderungia (Valtakunnan juutalaisten maastamuuton keskusvirasto) Heydrichin ja Gestapon johtaja Heinrich Müllerin alaisuudessa. Eichmann määrättiin välittömästi järjestämään 70 000-80 000 juutalaisen karkotus Ostravan piiristä Määristä ja Katowicen piiristä hiljan liitetystä Puolasta. Adolf Eichmann laati omasta aloitteestaan samoin suunnitelmia juutalaisten karkottamiseksi Wienistä. Niskon suunnitelman mukaisesti Eichmann valitsi Niskon uuden kauttakulkuleirin paikaksi, johon juutalaiset majoitettaisiin väliaikaisesti ennen karkotusta muualle.

Lokakuun viimeisellä viikolla vuonna 1939 alueelle lähetettiin junalla 4 700 juutalaista, jotka jätettiin käytännössä oman onnensa nojaan avoimelle niitylle ilman vettä ja vähäisellä ruoalla. Kasarmeja suunniteltiin, mutta niitä ei koskaan saatu valmiiksi. SS ajoi monet karkotetuista Neuvostoliiton miehittämälle alueelle ja toiset sijoitettiin lopulta läheiseen työleiriin. Operaatio peruttiin pian siksi, että Adolf Hitler päätti junia tarvittavan toistaiseksi enemmän sotatarkoituksissa. Samaan aikaan osana Hitlerin pitkän aikavälin uudelleensijoittamissuunnitelmia satojatuhansia etnisiä saksalaisia kuljetettiin liitetyille alueille ja etnisiä puolalaisia ja juutalaisia siirrettiin kauemmas itään, varsinkin kenraalikuvermentin alueelle.

Hans Michael Frank.

Adolf Eichmann määrättiin 19.12.1939 RSHA:n alaosasto IV-B4 johtoon, jonka tehtävänä oli valvoa juutalaisten asioita ja evakuointia. Heydrich ilmoitti Eichmannin erityisasiantuntijakseen, jonka tehtävä oli järjestää kaikki karkotukset miehitettyyn Puolaan. Tehtävään kuului juutalaisten fyysisen siirron koordinointi poliisiviranomaisten kanssa, heidän takavarikoidun omaisuutensa käsittely sekä rahoituksen ja kuljetuksen järjestäminen. Muutaman päivän kuluessa nimityksestään Adolf Eichmann laati suunnitelman 600 000 juutalaisen karkottamiseksi kenraalikuvermenttiin. Miehitettyjen alueiden kenraalikuvernööri Hans Michael Frank (s. 23.5.1900 Karlruhe ja k. 16.10.1946 Nürnberg) esti suunnitelman toteuttamisen, sillä hän ei halunnut ottaa karkotettuja vastaan, koska sillä olisi kielteinen vaikutus taloudelliseen kehitykseen ja hänen lopulliseen tavoitteeseensa, alueen saksalaistamiseen.

Hermann Göring.

Nelivuotissuunnitelmasta vastaavana ministerinä Hermann Göring kielsi 24.3.1940 kaikki lisäkuljetukset kenraalikuvernementin alueelle. Ellei hän itse tai Hans Frank ensin antanut niille lupaa. Kuljetukset jatkivat, mutta nyt paljon hitaammin kuin alun perin oli suunniteltu. Sodan alusta huhtikuuhun 1941 noin 63 000 juutalaista kuljetettiin kenraalikuvernementin alueelle. Monissa tänä aikana käytetyissä junissa jopa kolmannes karkotetuista kuoli matkan aikana. Vaikka Adolf Eichmann väitti oikeudenkäynnissä olevansa järkyttynyt junien ja siirtoleirien kauhistuttavista olosuhteista, hänen kirjeenvaihtonsa ja asiakirjansa tuolta ajalta osoittavat, että hänen ensisijainen huolenaiheensa oli karkotusten toteuttaminen taloudellisesti ja mahdollisimman vähäisin häiriöin Saksan meneillään olevalle sotilasoperaatiolle.

Juutalaiset keskitettiin gettoihin suurissa kaupungeissa odottaen, että heidät jossain vaiheessa kuljetettaisiin kauemmas itään tai jopa ulkomaille. Kauhistuttavat olosuhteet ghetoissa – vakava ylikuormitus, huono sanitaatio ja ruokapula – johtivat korkeaan kuolleisuuteen. Adolf Eichmann julkaisi 15.8.1940 muistion nimeltä Reichssicherheitshauptamt: Madagaskar Projekt (Valtakunnan turvallisuusvirasto: Madagaskarin projekti), jossa vaadittiin miljoonan juutalaisen uudelleensijoittamista Madagaskarille vuosittain neljän vuoden ajan. Kun Saksa ei onnistunut voittamaan Kuninkaallisia ilmavoimia Britannian taistelussa, Britanniaan hyökkäystä lykättiin toistaiseksi. Koska Britannia hallitsi edelleen Atlanttia eikä sen kauppalaivasto olisi Saksan käytettävissä evakuointeihin, Madagaskarin ehdotuksen suunnittelu pysähtyi. Adolf Hitler siirsi suunnitelman helmikuuhun 1942 saakka, jolloin ajatus hyllytettiin pysyvästi.

Neuvostoliiton miehityksen alusta kesäkuussa 1941 lähtien Einsatzgruppen -työryhmät seurasivat armeijaa valloitetuilla alueilla ja kokosivat sekä tappoivat juutalaisia, Kominternin virkamiehiä ja kommunistisen puolueen korkea-arvoisia jäseniä. Adolf Eichmann oli yksi virkamiehistä, jotka saivat säännöllisesti yksityiskohtaisia raportteja heidän toiminnastaan. Göring antoi Heydrichille 31.7.1941 kirjallisen valtuutuksen laatia ja esittää suunnitelma juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisuksi kaikilla Saksan hallinnassa olevilla alueilla ja koordinoida kaikkien asiaankuuluvien hallitusorganisaatioiden osallistumista. Generalplan Ost (Idän yleissuunnitelma) vaati miehitetyn Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton väestön karkottamista Siperiaan orjatyövoimaksi tai murhattavaksi.

Adolf Eichmann kertoi myöhemmin kuulusteluissa, että Heydrich kertoi hänelle syyskuun puolivälissä Adolf Hitlerin määränneen kaikkien Saksan hallitsemien Euroopan juutalaisten tappamisen. Oikeudenkäynnissä Adolf Eichmann sanoi: ”En koskaan nähnyt kirjallista käskyä. Tiedän vain, että Heydrich kertoi minulle; ’Führer määräsi juutalaiset fyysisesti tuhottavaksi.’” Ei ole löydetty tietoja siitä, milloin Adolf Hitler olisi voinut antaa suoran käskyn juutalaisten tuhoamisesta. Alkuperäisenä suunnitelmana oli panna täytäntöön yleissuunnitelma Itä Neuvostoliiton valloituksen jälkeen. Samoihin aikoihin Eichmann ylennettiin SS -Oberstirmbannführeriksi (everstiluutnantiksi), mikä oli korkein hänelle myönnetty arvo.

Koordinoidakseen ehdotetun kansanmurhan suunnittelua Heydrich isännöi Wannseen konferenssia, joka kokosi yhteen natsihallinnon hallinnolliset johtajat 20.1.1942. Adolf Eichmann laati konferenssia valmistellessaan Heydrichille luettelon juutalaisten lukumääristä eri Euroopan maissa ja samoin hän laati tilastoja maastamuutoista. Eichmann osallistui konferenssiin, valvoi pöytäkirjan pitävää pikakirjoittajaa sekä laati kokouksen virallisen jaetun pöytäkirjan. Saatekirjeessään Heydrich täsmensi, että Adolf Eichmann toimisi hänen yhteyshenkilönään asiaankuuluvien osastojen kanssa. Eichmannin valvonnassa laajamittaiset karkotukset Belżeciin, Sobiboriin, Treblinkaan ja muihin tuhoamisleireihin alkoivat lähes välittömästi. Heydrich kuoli Prahassa kesäkuun alussa salamurhassa saamiinsa vammoihin, Kaltenbrunner seurasi Heydrichiä RSHA:n johtopaikalla.

Heinrich Müller.

Adolf Eichmann ei tehnyt politiikkaa, vaan toimi operatiivisessa ominaisuudessa. Tarkat karkotusmääräykset tulivat hänen RSHA:n esimieheltään, Gestapon päälliköltä Heinrich Mülleriltä (s. 28.4.1900 München ja katosi 1.5.1945), joka taas toimi Himmlerin puolesta. Eichmannin toimisto vastasi juutalaisten tietojen keräämisestä kullakin alueella, heidän omaisuutensa takavarikoinnin järjestämisestä sekä junien järjestämisestä ja aikatauluttamisesta. Hänen osastonsa oli jatkuvassa yhteydessä ulkoministeriöön, koska valloitettujen maiden, kuten Ranskan, juutalaisilta ei voitu yhtä helposti riistää heidän omaisuuttaan ja karkoittaa kuolemaan. Adolf Eichmann piti säännöllisiä kokouksia Berliinin toimistossaan kenttätyössä olevien osastonsa jäsenten kanssa ja hän matkusti paljon keskitysleireillä ja ghetoissa. Hänen vaimonsa, joka ei pitänyt Berliinistä, asui lasten kanssa Prahassa. Eichmann vieraili hänen luonaan aluksi viikottain, mutta ajan myötä hänen vierailunsa kotiin harvenivat kerras kuukaudessa tapahtuviksi.