Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (8. osa) 

Andrei Ždanov oli Suomessa heti havainnut, että Suomen ”sisäisen demokratiakehityksen edellytykset” eivät olleet hänen haluamallaan tolalla. Ždanov huomauttikin tästä asiasta Eero A. Wuorelle, että Hitlerin vastaisuus muualla Euroopassa oli pikemminkin yhdistävä voimia, mutta Suomessa oli täysin toisin. Ždanov tulkitsi tilannetta näin: ”Osasyynä tähän ovat demokraatit itse – taantumuksellisuutta vastassa on yhden ison nyrkin sijasta monta pientä nyrkkiä!”

Kenraalieversti Andrei Ždanov viihtyi valvontakomission johdossa Suomessa reilun vuoden verran, lokakuusta 1944 marraskuun loppuun 1945. Tuona ajanjaksona luotiin pitkäikäinen ilmiö nimeltä suomettuminen. Neuvostoliitto olisi enemmän kuin mielellään halunnut ulottaa tämän ilmiön muihinkin länsimaihin. Monet länsimaiset valtionjohtajat huomasivat kuitenkin tämän ilmiön ja he osasivat siitä myös varottaa. Suomettumisessa oli kysymys siitä, että vastahakoinen vihollisvaltio sulautettiin Stalinin turvallisuusjärjestelmään, ei satelliittivaltiona eikä miehitettynä maana vaan ”poliittisella kapitulaatiolla”, hiljaisella haltuunotolla.

Valvontakomissiossa aiheutti paljon pohdintaa tuleva Suomen hallituspohja ja tässä yhteydessä nousi sopivasti esille myös Urho Kekkosen nimi. Moskova oli selkeästi asettunut Juho Kusti Paasikiven taakse, mutta kenraalieversti Andrei Ždanov olikin iskenyt silmänsä Urho Kekkosen kykyihin. Siksi Andrei Ždanov tiedusteli Moskovalta: ”Miksi olette niin yksiselitteisesti sitä mieltä, että uudeksi pääministeriksi on saatava juuri Paasikivi? Kekkosta koskevasta aineistosta ja varsinkin hänen radiopuheestaan näkee selvästi, että Kekkonen pystyy pääministerin paikalta vielä päättäväisemmin ja nopeammin demokratisoimaan maata ja luomaan ystävällisiä ja hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon.”

Kun Urho Kekkosen valmiutta pääministeriksi kysyttiin, niin Kekkonen kieltäytyi ehdokkuudesta. Andrei Ždanov oli kuitenkin pistänyt merkille Urho Kekkosen radiopuheen, jonka Kustaa Vilkuna eli peitenimi Ahti oli laatinut yhdessä Jelisei Jelisejevin kanssa. Kustaa Vilkuna oli tyytyväisenä tapaamisestaan uskoutunut NKVD:n miehelle näin: ”Hyvä että olette Helsingissä, autatte minua neuvoillanne.” Vilkuna halusi välttämättä esitellä Jelisei Jelisejeville tuttavansa Urho Kekkosen sommitteleman toimintaohjelman sodan jälkeiselle ajalle sovellettavaksi. Jelisei Jelisejev pohti asiasta: ”Ahti saattoi ilokseen kertoa, että maan näyttämölle oli astumassa uusi poliittinen johtaja, joka julistaessaan avoimesti kansalle ohjelmansa myös aikoi toteuttaa sen.”

Urho Kekkoseen valvontakomission väki otti käytännössä yhteyttä jo kolme viikkoa Helsinkiin saapumisen jälkeen. Valvontakomission virkailijat saapuivat Kekkosta tapaamaan Kampinkadulle Helsingissä. Jelisei Jelisejev ihmetteli Urho Kekkoselle tapaamisessa, miksi uusin tavoin orientoituneet tuoreet poliitikot eivät olleet vielä Suomen hallituksessa. Aivan samaa kysymystä oli samoin Urho Kekkonenkin malttamattomana ihmetellyt. Kekkonen oli suunnitellut sodanjälkeiseen elämään Suomessa hyvin radikaalia kurssimuutosta, josta hän nyt myös halusi informoida Neuvostoliiton edustajille. Urho Kekkonen laati tästä tapaamisesta itse muistion, jota säilytetään Kekkosen arkistossa Orimattilassa. Muistiossa Kekkonen paljastaa: ”Jelisejev ilmoitti tietävänsä, että minä olen johdonmukaisesti toiminut rauhan aikaansaamiseksi ja jo ennen sotaa pyrkinyt luomaan edellytyksiä Suomen ja Neuvostoliiton hyville suhteille toimenpiteillä ikl:ää vastaan.”

Neuvostoliitossa tunnuttaisi unohdetun hyvinkin anteeksiantavasti pakinoitsija Pekka Peitsin tekemät sotaisat kirjoitukset vielä jatkosodan alkuajoilta. IKL:n lopetusyritys oli rekisteröity kuitenkin jopa Neuvostoliitossa saakka Urho Kekkosen hyväksi. Urho Kekkonen muistiossa jatkaa miksi ”politiikkamme Venäjää kohtaan on ollut väärä, on ilmeisesti se, että me olemme valtiona nuori ja nuorella kansalla ei ole riittävästi syvällistä käsitystä suurpolitiikan tekijöistä ja edellytyksistä.” Tätä tapaamista olivat edesauttamassa Kekkosen Tukholmassa Wilho Tikanderin kanssa käymät pitkät keskustelut omalta osaltaan. Samoin merkitystä saattoi olla mahdollisesti asiaan poliitikko ja lehtimies Arvo ”Poika” Tuomisella (alk. Arvid, s. 5.9.1894 Hämeenkyrö ja k. 27.5.1981 Tampere). Joka tapauksessa täysin ratkaiseva merkitys tämän yhteyden syntymiseen oli tietysti Kustaa Vilkunalla. Kekkonenhan antoi tässä tapaamisessa väärän todistuksen omasta poliittisesta toiminnastaan ja se asia ei ole voinut jäädä huomaamatta myöskään neuvostoliittolaisilta. Jos asiat olisivat menneet tässä kohtaa toisin, olisi Urho Kekkonen helposti joutunut kohtalokkaasti itse sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin syytettyjen joukkoon. Jelisei Jelisejev esitti tapaamisen lopuksi Urho Kekkoselle toiveensa: "Koska Neuvostoliitto ei halua puuttua Suomen sisäisiin asioihin välirauhansopimuksen toteutumisen ulkopuolella, pyydän, että tästä keskustelusta ei puhuta kenellekään ulkopuoliselle. Mutta näitä tietoja tietenkin saa käyttää hyväksi." Siten tuli henkilöliitto näiden miesten välillä solmituksi. Tämä suhde säilyi Urho Kekkosen elämän loppuun saakka.

Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti elämänsä aikana monia muistelmakirjoja, joista varsinkin Kremlin kellot (1956), Sirpin ja vasaran tie (1956) sekä Maan alla ja päällä (1958) saivat laajan huomion ja kirjat vaikuttivat useiden suomalaisten käsityksiin Neuvostoliitosta ja kommunistisesta liikkeestä. Tuominen syntyi Hämeenkyrössä puuseppä Oskari Mikonpoika Tuomisen 17-lapsiseen perheeseen. Hänen äitinsä, jota kutsuttiin Nikkarin Elinaksi, oli taitavaksi todettu sirpillä niittäjä. Arvo Tuominen kertoi uskovaisen isänsä tiukasta kurinpidosta ja äitinsä lempeydestä. Hänen mukaansa äidin sirppi ja isän vasara olivat hänen lapsuutensa kantavat voimat. Arvo Tuominen nimesi lapsuudestaan kertovan omaelämäkerran nimellä Sirpin ja vasaran tie. Perheen isä oli kannanotoissaan ehdoton: kun hän oli jotain päättänyt, ei kenelläkään ollut siihen enää mitään lisättävää. Isän ja Arvo-pojan välille ei syntynyt mitään kovin läheistä ja luottamuksellista suhdetta. Arvon suhde äitiin oli sen sijaan läheinen, sillä Arvo oli äitinsä lemmikki.

Tuomisen perheen arvomaailma oli uskonnon säätelemä: Raamattua luettiin ääneen ja veisattiin Siionin kanteleesta. Tässä kovan kurin ja työn maailmassa kasvoi tuleva vallankumouksellinen, sillä useinhan tapahtuu niin, että ehdottomat määräykset ja normit synnyttävät uhmaa ja kapinamieltä. Myöhemmällä iällään Arvo Tuominen siloitteli muistelmissaan perheen ristiriidat näkymättömiin.

Arvo Tuominen osoitti olevansa koulussa älykäs ja lahjakas poika. Siksi opettaja Antti Lehtiranta yritti taivutella isä-Oskaria lähettämään poikansa oppikouluun, jollainen olisi ollut joko Ikaalisissa tai Tampereella. Isä toisaalta arvosti oppineisuutta, mutta hän toisaalta piti työmiehen lapsille kirjojen tutkimista turhana, eikä suurperheellä olisi löytynyt varmaan koulutukseen varojakaan. Kansakoulun jälkeen Arvo Tuominen meni rengiksi läheiseen Kuukan taloon, koska talon isäntä oli valmis kouluttamaan sekä oman Kalle-poikansa oppikoulussa, mutta myös naapurin Arvon. Kallea ei koulu kuitenkaan kiinnostanut, eikä Arvokaan päässyt kouluun. Tuolloin Arvon välit omaan isään alkoivat kiristyä. Ruumiillinen työ ei juurikaan kiinnostanut Arvo-poikaa.

Arvo Tuominen oppi höyrypuusepän ammatin, mutta häntä vaivasi valtava kirjallisen sivistyksen nälkä. Tuomisesta tuli Tampereen työväenopiston innokas opiskelija. Hän jäi usein keskustelemaan ja väittelemään politiikasta oppituntien jälkeenkin työläisjoukkoon, josta muodostui niin sanottu Lauantaiseura. Samoin teatteri kiinnosti nuorta Arvo Tuomista. Hän tiesi hämeenkyröläisen näyttelijä, teatterinjohtaja, näytelmä- ja romaanikirjoittaja sekä elokuvaohjaaja Kaarle Albert Halmeen (sukunimi vuoteen 1888 Sundgren, kirjailijanimi Raju Halla, s. 4.12.1864 Hämeenkyrö ja k. 20.9.1946 Helsinki) tehneen aloitteen Tampereen Teatterin perustamisesta, joka sitten perustettiinkin 10.5.1904 Tampereelle. Mentyään mukaan teatterin toimintaan Arvo Tuomiselle tarjottiin heti yllättäen pääroolia näytelmään. Teatteriharrastus antoi tulevalle ammattiyhdistysmiehelle hyvää oppia siitä, miten oivalletaan yleisön reaktiot, ja myös oikeaa äänenkäyttöä sekä esiintymistaitoa yleisön edessä.

Jo kouluaikanaan Arvo Tuominen harrasti kirjoittelua ja hän lähetti myöhemmin tekstejään paikallisen työväenyhdistyksen julkaisuihin. Paikalliset työväenliikkeen lehtimiehet kiinnittivät nokkeliin kirjoituksiin huomiota ja kutsuivat Arvo Tuomisen toimitusharjoittelijaksi Kansan Lehteen syyskuussa 1917. Puoli vuotta myöhemmin, keväällä 1918, vain 23-vuotias harjoittelija oli lehden päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimittaja samassa persoonassa. Myöhemmin oleskellessaan Moskovassa Arvo Tuominen kuvaili NKVD:lle vuoden 1918 kokemuksistaan muunneltua totuutta: ”Ase käsissäni osallistuin Tampereen puolustukseen.”

Elämä kotiseudulla Hämeenkyrössä kesällä 1918 oli ahdistavaa. Arvo Tuomisen veli, Kalle Tuominen, oli saanut työpaikan ja asunnon Helsingistä. Pian saman alivuokralaisasunnon jakoi myös Arvo-veli. Työnantaja, puuseppä Kilpinen oli kova oikeistolainen ja Arvo Tuominen joutui käyttämään taitoaan olla joustava sopeutuja saadakseen työpaikan. Kalle-veli vei Arvon mukanaan Helsingin nuorisoseuraan, missä hän osallistui innokkaasti sen toimintaan. Näytelmäharrastus elpyi ja sen kautta löytyi tuleva puoliso Lyyli Rrainio (1902-1968), joka oli sisällissodan aikana Porissa murhatun toimittaja-kansanedustaja Juho Rainion tytär. Tässä vaiheessa Arvo Tuominen oli mielipiteiltään maltillinen sosiaalidemokraatti.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (7. osa) 

 Andrei Ždanov ja Juho Kusti Paasikivi.

Neuvostosotilaita pelättiin Helsingissä ja ihmiset saattoivat vaihtaa kadun puolta heidän tullessa kaupungilla vastaan. Myöhemmin vielä Neuvostojoukkoja eristäytyi Porkkalanniemelle lisää. 5.10.1944 kentaalieversti Andrei Ždanov saapui myös Helsinkiin johtamaan Neuvostoliiton valvontakomissiota. Kolmantena päivänä Ždanov vietiin Jokelaan tapaamaan Hella Maria Wuolijokea (vuoteen 1908 Ella Marie Murrik, s.21.7.1886 Taageperan kunta, Helmen pitäjä, Viro ja k. 2.2.1954 Helsinki). Vielä saman päivän iltana myös Urho Kekkosella oli yllättäen asiaa Hella Wuolijoelle Jokelaan.

Andrei Ždanov syntyi Mariupolissa ja liittyi vuonna 1915 bolševikkeihin. Ždanov toimi puolueen propagandasiivessä vallankumoukseen saakka. Hän toimi poliittisena upseerina puna-armeijassa ja vuodesta 1924 hän johti kommunistipuoluetta Tverissä ja Nižni Novgorodissa. Ždanov seurasi vuonna 1934 Sergei Kirovia Leningradin kommunistisen puolueen johtajana ja häntä pidettiin Josif Stalinin todennäköisenä seuraajana. Samana vuonna hänestä tuli keskuskomitean sihteeri ja vuonna 1939 hänestä tuli politbyroon jäsen. Hän aloitti koulutusuudistuksen vuosina 1934-1938 Neuvostoliitossa. Ždanov toimi Leningradin puolustuksen johdossa toisessa maailmansodassa vuosina 1941-1944. Hän osallistui Stalinin puhdistuksiin ja hän toi neuvostovallan Baltian maihin.

Valvontakomissio toi julki luettelon henkilöistä, jotka komission mukaan olivat laiminlyöneet sotavankien kohtelusta laadittuja kansainvälisiä sopimuksia. Luettelon perusteella pidätettiin joitakin sotilaita ja kaksi kenraalimajuria, jotka joulukuussa kuitenkin jo vapautettiin. Komission luettelo oli melko sekava ja johti moniin sotkuihin, sillä se oli laadittu ilmiantojen perusteella. Andrei Ždanov ei suomalaisista pitänyt. Hän osallistui Stalinin vainojen aikana myös suomalaiskommunistien puhdistuksiin. Samoin hän oli ehdottanut karjalaisten, suomalaisten ja vepsäläisten karkottamista Karjalasta kauas Siperian perukoille saakka epäluotettavina kansoina. Ždanov ei voinut ymmärtää suomalaisten valitusta rauhan raskaudesta, vaikka Leningradissa, ”jonka saartoon ottivat osaa myös suomalaiset”, oli kuollut miljoonia ihmisiä.

Andrei Ždanov ja Josif Stalin.

Grigori Savonenkov.

Ždanov tunnettiin Josif Stalinin lähimpänä luottomiehenä, joka oli naimisissa Stalinin tyttären kanssa. Ždanov oli aikaisemmin talvisodan aikana junaillut Terijoen hallituksen synnytyksen; Terijoen hallitusta johti Otto Ville Kuusinen. Neuvostokomission ryhmään kuului parisataa virkailijaa. Ždanovin avustajana toimi kenraaliluutnantti Grigori Mihailovitš Savonenkov (s. 17.3.1898 ja k. 4.2.1975). Komission väki jakautui poliittiseen ja sotilaalliseen osastoon; poliittista osasto johti poliittinen neuvonantaja ja ministeri Pavel Dmitrijevitš Orlov (s. 21.1.1904 ja k. 14.9.1989) ja sotilaalista osastoa johti esikuntapäällikkönä kenraalimajuri Vasiljev. Pavel Orlov toimi ennen jatkosotaa lähettiläänä Helsingissä ja hänen avustajansa oli lähetysneuvos Jelisei Jelisejev (oik. Jelisei Tihonovitš Sinitsyn, s. 8.6.1909 ja k. 31.3.1995), NKVD:n paikallispäällikkö.

Kuvassa keskellä Pavel Orlov.

Hotelli Tornin lisäksi neuvostoliittolaiset valtasivat käyttöönsä Helsingissä hotelli Cosmopoliten Kalevankatu 3:ssa sekä hotelli Karelian Kaisaniemenkatu 1:ssä. Yksityisasuntoja oli vuokrattu valvontakomission johtohenkilöille. Komission käytössään oli samoin Trustivapaa bensiini Oy:n huoltoasema Helsinginkatu 65:ssä. Kaikkiaan neuvostoliittolaisia valvontakomission jäseniä oli majoitettuna eri puolilla maata kuudellatoista paikkakunnalla. Sekä britit että neuvostoliittolaiset valvojat eivät maksaneet majoituksistaan vuokria, vaan vuokrat hoiti Suomen ulkoministeriön sotilastoimisto.

Valvontakomissio tehtävä oli operoida liittoutuneiden päämajan ja Suomen hallituksen kesken. Virallisesti valvontakomissio valvoi, että Suomi noudattaisi aseleposopimuksen artiklojen ehdot. Valvontakomissiolla oli täydet oikeudet voittajan edustajana liikkua vapaasti ja esteettömästi maassamme sekä tutkia ja kerätä haluamiaan tietoja. Komissiolla oli vapaa pääsy kaikkiin laitoksiin, satamiin ja yrityksiin. Valvontakomission jäsenillä oli diplomaattinen koskemattomuus ja heidän virkailijoitaan täytyi auttaa tarkastustyössä.

Osa suomalaisista koetti kaikin voimin peitellä ja piilotella valvontakomissiolta vähemmän toivottuja asioita, kuten esimerkiksi vaikka lakkautettujen maanpuolustusjärjestöjen varallisuutta toteuttamalla ainoastaan muodolliset valvontakomission käskyt. Suomalaiskommunistit ja sosiaalidemokraattien vasen laita halusivat auttaa usein valvontakomissiota löytämään väestöstä syyllisiä ja syytettäviä. Kommunistien kanssa valvontakomissio harrasti sangen aktiivista yhteistyötä. Komissio hoiti poliittisen vaikuttamistyön lähinnä kansandemokraattisen rintaman, kommunististen sanomalehtien sekä Suomi-Neuvostoliitto -seuran yhteistyöllä. Valvontakomission valtuudet olivat tyypillisesti yhtä laajat kuin millä tahansa miehitysjoukoilla, mutta varsinainen sotilaallinen voima heiltä kuitenkin puuttui. Tämän vuoksi valvontakomissio joutui usein käyttämään toiminnassaan uhkailua ja taivuttelua päättäjiä kohtaan; he joutuivat samoin sietämään vastarintaa, harhautuksia sekä viivytyksiä.

Urho Castrén.

Andrei Ždanov tähdensi jo lokakuun alussa pääministeri Urho Castrénille sotavankileirien olosuhteista ja vankien pahoinpitelystä Itä-Karjalassa. Tämä puhuttelu johti siihen, että hallitus otti vastaan lokakuun lopussa nimilistan, jossa oli kuudenkymmenen henkilön nimet mainittu. Listan nimet olivat osittain epäselviä ja listan tiedot perustuivat neuvostoliittolaisten sotavankien kertomuksiin. Valvontakomissio edellytti välittömästi listalla nimettyjä henkilöitä vangittaviksi ja aikaa vangitsemiseen annettiin kolme päivää. Useat vangit joutuivat kuulustelujen jälkeen ammutuiksi ja tarkempi kuulustelu oli hoidettu huolimattomasti. Vankien siirtoa Neuvostoliittoon oli kyllä suunniteltu, mutta se oli jätetty tyystin tekemättä.

Komission nimilista pohjautui välirauhansopimuksen 13. artiklaan ja lista jäi historian lehdille ”Lista I:n” nimellä. Nimilista oli kansainvälisen oikeuden mukainen, mutta oikeudenkäynnit kuitenkin käynnistyivät vasta kolme vuotta myöhemmin. Pidätetyistä useimmat istuivat tutkintavankeudessa. Neljätoista henkilöä sai oikeudenkäynneissä vankilatuomion, mutta loput henkilöt vapautettiin. Valvontakomissiolta tämä lista oli tuolloin ainoa, jolla viitattiin sotarikoksiin eikä listalla mainittu ensimmäistäkään politiikassa mukana ollutta henkilöä.

Väinö Tanner.

Jatkosodan jälkeen maassamme suoritettiin salainen aseiden hajavarastointioperaatio, jossa oli tarkoitus mahdollistaa sissisodankäynti siinä tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Tämä asekätkentäjupakka oli valvontakomissiolle kiinnostavaa seurattavaa. Eniten Andrei Ždanovia kuitenkin harmitti asevelisosialistien torjuntavoitto SDP:n vasemmistosiivestä. Ždanov antoi SKP:n tehtäväksi ”tuhota Tanner, jättämättä kiveä kiven päälle”. Hän piti sosiaalidemokratiaa Suomen taantumuksellisimpana voimana.

Mannerheim & Kekkonen.

Suomessa valvontakomission toiminnassa ei alkuun esiintynyt sotasyyllisyys paljoakaan. Sodan voittaja ei Suomessa – päinvastoin kuin useissa Saksan rinnalla sotineissa maissa – vaatinut toimia sodan johtajia vastaan. Carl Gustaf Emil Mannerheim sai rauhassa hoitaa presidentin tointaan. Kenraalikunta sai pysyä vapaana, lukuun ottamatta asekätkentätapauksessa ryvettyneitä Karl Lennart Oeschia (s. 8.8.1892 Pyhäjärvi Vpl ja k. 28.3.1978 Helsinki) ja Aksel Fredrik Airoa (vuoteen 1906 Johansson, s. 14.2.1898 Turku ja k. 9.5.1985 Heinolan mlk). Neuvostoliitolle oli tärkeää, että maan tuotantoelämä jatkoi toimintaansa ja ennen muuta määrätyt sotakorvaukset toteutuisivat täysimääräisinä ja häiriöttä.

Karl Lennart Oesch.

Aksel Airo.

Neuvostoliitto halusi Suomeen itselleen hyvin myötämielisen hallituksen, joka olisi lisäksi kasattu mahdollisimman laajapohjaisekse eli tarpeeksi useasta puolueesta. Sellaisella hallituksella olisi rauhoittava vaikutus kansalaisiin. Näin toimien Neuvostoliitto takaisi turvallisen sotakorvausten saannin suomalaisilta; nämä sotakorvaukset olivat elintärkeitä edelleen sotaa käyvälle maalle.

Sisäministeri Yrjö Leino.

SKP halusi nopeuttaa Suomessa vallankumouksen etenemistä, mutta valvontakomissio ei tässä asiassa ollut aktiivinen. Komission tehtävä oli ainoastaan valvoa ja varmistaa rauhansopimuksen ehtojen toteutuminen Suomessa. Kotikommunistit turhaan luottivat siihen, että valvontakomissio takaisi suotuisat olosuhteet heille vallankumouksen edistämiseen. He joutuivatkin nyt karvaasti tässä asiassa pettymään komissioon. Sisäministeri Yrjö Kaarlo Leino (peitenimi Antti Tammi, s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) esitteli toiveikkaasti Andrei Ždanoville suunnitelmansa Suomen liittämiseksi Neuvostoliittoon, mutta Ždanov meni tämän jälkeen vaitonaiseksi. Kotikommunistimme olivat sokeasti luottaneet siihen, että Josif Stalin halusi miehittää Suomen; nyt he huomasivat olleensa todella väärässä asian suhteen.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (6. osa) 

Joachim von Ribbentrop.

Suomea painostettiin kahdelta puolelta voimakkaasti jatkosodan aikana kesäkuun lopulla; Neuvostoliitto vaati Suomelta ehdotonta antautumista ja Saksan ulkoministeri Ulrich Friedrich Wilhelm Joachim von Ribbentrop (s. 30.4.1893 Wesel, Preussi ja k. 16.10.1946 Nürnberg, Saksa) lensi Helsinkiin vaatimaan hallitukselta sitoutumista sodan jatkoon Saksan rinnalla. Jos Suomi ei jatkaisi sotimista, vetäisi Saksa välittömästi sotilaallisen tukensa Suomelta pois. Väinö Tanner kirjasi päiväkirjaansa: ”Siinä nyt ollaan. Suomi on tänään saanut kahden suurvallan vaatimukset selville ja on niiden välissä puristuksessa”.

Risto Ryti.

Presidentti Risto Ryti ei ollut yllättynyt muodostuneesta tilanteesta. Ryti oli jo pitkään valmistautunut tähän tilanteeseen. Hän oli jo toista vuotta aikaisemmin pyytänyt kolmelta juristilta selvitykset siitä, millaisia valtuuksia presidentti tarvitsi tehdäkseen ulkopoliitisia sitoumuksia tai sopimuksia vain omissa nimissään. Oikeusoppineet ohjeistivat häntä sotaliittosopimuksesta näin: presidentin sodan kuluessa solmima sopimus sodan jatkamisesta yhteistä vihollista vastaan ei tarkoittaisi eduskunnan syrjäyttämistä. Mutta sodankäyntiä koskevien sopimusten tuominen eduskuntaan vaikeuttaisi sotilasoperaatioiden menestyksellistä suorittamista. Saksa ei enää voi voittaa sotaa, ajatteli Risto Ryti, mutta Saksan avulla puna-armeijan hyökkäys voisi pysähtyä. Ryti olisi halunnut viedä päätöksen eduskuntaan, jossa vaarana olisi ollut asian kaatuminen. Siksi eduskunta täytyi pitää asiasta erillään, jotta eduskunta tarvittaessa pystyisi tekemään vastakkaisia päätöksiä.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Edwin Linkomies.

Väinö Tanner.

Väinö Salovaara.

Marsalkka Mannerheim ja pääministeri Edwin Linkomies painostivat presidentti Risto Rytiä allekirjoittamaan Suomen sitoumusta jatkaa sotaa. He eivät halunneet, että hallitus tai eduskunta sotketaan asiaan mukaan. Presidentti Ryti otti itselleen vastuun ja allekirjoitti sitoumuksen. 26.6.1944 Risto Ryti kirjoitti Saksan lähettiläälle näin: ”Saan tässä yhteydessä vakuuttaa Teille, että Suomi on päättänyt käydä Saksan rinnalla sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan siksi, kunnes se uhka, jolle Suomi on alttiina, Neuvosto-Venäjän taholta on poistettu.” Hallituksen enemmistö hyväksyi presidentin menettelyn. Vastaan äänestivät sosiaalidemokraatit Väinö Tanner, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Väinö Salovaara (vuoteen 1906 Sillfors, s. 26.2.1888 Iitti ja k. 29.10.1964 Helsinki) , kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Kristian Takki (s. 12.4.1901 Kotka ja k. 15.9.1968 Helsinki), kansanhuoltoministeri Jalo Aura (vuoteen 1906 Gröndahl, s. 20.8.1886 Kotka ja k. 17.4.1947 Helsinki) ja sosiaaliministeri Aleksi Aaltonen (s. 5.7.1892 Somero ja k. 22.2.1956 Helsinki) sekä edistyspuolueen opetusministeri Kalle Kauppi (s. 10.3.1892 Heinolan maalaiskunta ja k. 29.10.1961 Helsinki). Seuraavana päivänä Suomen kansa sai tietää tapahtuneesta.

Uuno Takki.

Jalo Aura.

Aleksi Aaltonen.

Kalle Kauppi.

Kun presidentti Risto Ryti oli lähettänyt sitoumuskirjeensä, laati Urho Kekkonen luonnoksen Maalaisliiton välikysymykseksi, jossa kysyttiin hallituksen kantaa siihen, oliko sitoumuksen antaminen eduskuntaa kuulematta valtiosäännön periaatteiden mukaista. Välikysymystä ei kylläkään koskaan esitetty eduskunnalle. 29.6.1944 Rauhanoppositio toimitti Mannerheimille muistion, jossa vaadittiin politiikkaan suunnanmuutosta ja muistion laatijat paljastivat tietävänsä, että ”Neuvostoliitto on valmis rauhan tai aselevon solmimiseen määrätyillä ehdoilla”. Parahiksi Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista. Rauhanoppositio kirjoitti marsalkka Mannerheimille vielä täten: ”Lopuksi on täydellisyyden vuoksi syytä mainita, että edellä mainittu poliittisen suunnan muutos tietää Ribbentrop -sopimuksen kumoamista.”

Adolf Hitler.

Valtakunnankansleri Adolf Hitler vastasi 4.7.1944 Berliinistä järjestävänsä Suomelle aseellista apua ja taloudellista tukea. Hitler lupasi samoin olla tekemättä mitään sopimuksia Neuvostoliiton kanssa ilmoittamatta siitä ensin Suomen hallitukselle. Väinö Tanner ei tehnyt presidentti Risto Rytin teosta hallituskysymystä. SDP:n Rauhanoppositiota myötäilevät edustajat tuomitsivat Rytin toiminnan ja halusivat hajottaa hallitukse, täysin samaa haluttiin myös Moskovassa. Suurinta kritiikkiä esitti professori Kaarle Väinö Voionmaa (vuoteen 1906 Wallin, s. 12.2.1869 Jyväskylä ja k. 24.5.1947 Helsinki), joka oli pitkään joutunut olemaan Väinö Tannerin varjossa. Eduskuntaryhmälleen Väinö Tanner lausui ennen äänestystä: ”Jos haluatte tehdä minulle henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta, jos haluatte tehdä palveluksen maalle, olisi meitä kehotettava jäämään.”

Väinö Tannerin taakse tuli enemmistö 36-26 ja siksi SDP jatkoi hallituksessa. Äänestyksessä oli jäänyt pois kolmattakymmetä edustajaa, jonka vuoksi Väinö Voionmaan mukaan Tanner toimi liitossa Rytin kanssa puolueen enemmistön tahtoa vastaan. Väinö Tannerin mielestä professori Voionmaa edusti parantumatonta kaunosielua, joka halusi uskoa niin kuutosten, Rauhanopposition kuin Neuvostoliiton edustajien puheita rauhantahdosta. Omalla uhrauksellaan Risto Ryti loi edellytykset rauhanteolle, mistä kuitenkin ansio lankesi marsalkka Mannerheimille. Josif Stalin sopisi rauhasta nyt vain Suomen laillisen hallituksen kanssa. Rauhanoppositiolle järjestely oli siis pettymys. Aleksandra Kollontain mukaan Neuvostoliitto halusi vain poliittista kapitulaatiota, jonka se myös sai lähes viidenkymmenen vuoden ajaksi.

Urho Kaleva Kekkonen.

Nyt oli tullut viheliäisen Urho Kekkosen vuoro toimia. Ensin Kekkonen ajoi presidentivaaleissa Risto Rytin tilalle Mannerheimia, joka olisi ”arvovallallaan voinut johdattaa maan rauhaan”. Kun kuitenkin kävi selväksi, että Mannerheimin mahdollisuudet kuivuivat kokoon, Urho Kekkonen antoi äänensä valitsijamiesten enemmistön joukossa Risto Rytille. Elokuussa 1944 Urho Kekkonen esitti tulevia toimiaan Wilho Tikanderille näin: ”Mitä tulee siihen katkeruuteen, jota on alettu tuntea eräissä piireissä niitä miehiä kohtaan, jotka ovat johtaneet Suomen politiikkaa kahden-viiden viimeksi kuluneen vuoden aikana, on todennäköistä, että nämä miehet tullaan panemaan tilille teoistaan lähitulevaisuudessa, mahdollisesti oikeudessa.” Näin Kekkonen paljasti korttinsa osuudestaan tulevaan sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin.

Urho Kekkonen oli täysin tietoinen siitä, kenet hänen mielestään tulisi asettaa uhreiksi sotasyyllisyydestä. Väinö Tanneria kuulematta yksikään sota-ajan hallitus ei tehnyt suuria päätöksiä. Ribbentrop -sopimuksen jälkeen saksalaiset arvostivat Rytin ja Tannerin lojaalia asennetta. Neuvostoliiton propaganda myös rinnasti Rytin, Tannerin ja Mannerheimin saavutukset.

Pääministeri lopulta kyllästyi siihen, että Urho Kekkonen sai vapaasti matkustaa Helsingin ja Tukholman väliä aktiivisesti. Kekkosen puhelut laitettiin Valtiollisen poliisin kuunteluun ja kesällä 1944 hallitus määräsi hänet matkustuskieltoon. Urho Kekkonen oli noussut jo siinä vaiheessa rauhanopposition johtajaksi. Rauhanoppositio kaavailtiin jo uutta hallitusta maalle ja Suomen antautumista. Kekkosen mukaan ”meillä voisi olla vieläkin tilaisuus – tosin suurin uhrauksin – päästä ajoissa pois häviävältä puolelta.” Sensuuripäällikkö Kustaa Vilkuna joutui luopumaan virastaan, kun Kekkosen nimimerkki, Pekka Peitsi, paljastui ja pakinoitsija välittömästi hyllytettiin. Pakinoitsijan tarjoama idea erillisrauhasta oli aiheuttanut valtavan palautemäärän toimitukseen.

Kesällä Karjalan Kannaksella puna-armeija eteni nopeasti ja Moskova esitti jälleen ehdottoman antautumisen vaatimuksen Suomelle. Aivan selvää oli, että Saksa häviää sodan ja siksi Suomen tuli pyrkiä antautumatta rauhaan. Ylipäällikkö odotti Saksan vastausta viikon verran, mutta vastausta ei koskaan tullut. Pieni joukko suomalaisia poliitikkoja päätti ilmoittaa Moskovaan Suomen halusta solmia rauha. Moskova vastasi nopeasti, että Suomen täytyy katkoa välinsä Saksan kanssa sekä ajaa sen sotajoukot Suomesta 15.9.1944 mennessä pois. Eduskunnassa nämä rauhanehdot hyväksyttiin äänin 113-43. Kokoomuksen ja IKL:n sekä Maalaisliiton edustajien enemmistö vastusti rauhanehtoja. Mannerheim laati kirjelmän valtakunnankansleri Adolf Hitlerille, mutta Hitler ei koskaan vastannut hänen kirjeeseensä. Toisaalta Hitlerin tiedetään tokaisseen Japanin suurlähettiläälle, että Suomi ei pettänyt vaan ”siltä loppuivat voimat”.

Sotatoimet päättyivät Suomen ja Neuvostoliiton välillä 5.9.1944. Vaikka SDP oli hyvin hajanaisessa tilassa, niin Väinö Tanner oli edelleen puolueen maltillisen siiven johdossa ja hän taisteli samoin edelleen kommunisteja vastaan. Kotikommunistien pelättiin nousevan vielä uuteen taistoon omien tavoitteidensa puolesta. Rauhanehtoja käsiteltiin eduskunnassa, mutta sotasyyllisyyttä ei vielä tuolloin käsitelty.

Malmin lentokentälle Helsinkiin laskeutui liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolainen etujoukko, johon kuului 15 virkailijaa. 22.9.1944 vain kolme päivää myöhemmin saapui 70 virkailijaa lisää Neuvostoliitosta. Neuvostoliittolaiset virkailijat asuivat Hotelli Tornissa Helsingissä. Näin alkoi rauhansopimuksen täytääntöönpanon valvonta Suomessa.

 Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (5. osa)

Adolf Hitler onnittelee marsalkka Mannerheimia.

Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) poikkesi 4.6.1942 Suomessa onnittelemassa marsalkka Mannerheimia tämän 75-vuotispäivillä ja Eero Wuori oli tuolloin kutsuvieraiden mukana onnittelemassa päivänsankaria SAK:n nimissä. Eero Wuori nautti tuolloin arvostusta huomattavana tannerilaisena sekä Suomen sotapolitiikkaa tukevana sosiaalidemokraattina. Hän liittyi kuitenkin Rauhanoppositioon jatkosodan pitkittyessä. Olisikohan Väinö Tanner tarkoittanut Eero Wuorta muistuttaessaan usein: ”Älä ikinä luota ihmiseen, joka on joskus ollut kommunisti.”

Urho Kekkonen.

Urho Kekkonen kuten toisinajattelevat sosiaalidemokraatit toimivat Neuvostoliiton toiveiden mukaisesti. Eero Wuori oli selvästi Neuvostoliiton "luottomyyrä” varsinkin jatkosodan ratkaisevassa vaiheessa, jolloin rintamataistelut olivat pahimmassa vaiheessa. Oikeudellisella tarkastelulla katsoen silloinen toiminta täytti aivan selvästi maanpetoksellisen toiminnan tunnusmerkit.

Väinö Tanner.

Rauhanopposition toiminnan selviäminen Väinö Tannerille oli hänelle kova järkytys. Erityisen pettynyt hän oli siitä, että Suomen ankaran sodan keskellä joukko toisinajattelevia ihmisiä halusi ”paljastaa viholliselle, että maassa sodankäyntiin nähden oli olemassa eroavia mielipiteitä”. Näin vihollisen maallemme tarjoamat rauhanehdot sodan jälkeen eivät varmasti siksi ainakaan helpottuisi. Väinö Tannerin mielestä sodan ja rauhan kysymysten nostaminen julkiseen käsittelyyn oli menettelytapana täysin tavatonta. Maamme hallitus tosin havahtui tähän uuteen todellisuuteen sangen hitaasti, kuten teki myös Valtiollinen poliisi. Urho Kekkosen viheliäinen rooli valkeni Väinö Tannerille kuitenkin vähitellen asiassa. Väinö Tannerin ja Urho Kekkosen lopullinen välien katkeaminenkin tapahtui vasta sodan jälkiselvittelyjen ollessa käynnissä.

Uuno Yrjö Hannula.

Urho Kekkonen matkasi vuoden 1943 lopulla kansanedustaja ja Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Yrjö Hannulan (s. 22.10.1891 Alatornio ja k. 26.7.1963 Kemi) sekä Maalaisliiton kansanedustaja ja professori Kaarle ”Kalle” Teodor Jutilan (s. 27.1.1891 Pirkkala ja k. 21.6.1966 Helsinki) kanssa Pohjolan maaseutupuolueen kokoukseen Ruotsin Tukholmaan. Uuno Hannula oli Maalaisliiton ryhmäkokouksessa lokakuussa 1943 syyttänyt valtiovarainministeri ja pankinjohtaja Tyko Henrik Reinikkaa (s. 10.12.1887 Oulu ja k. 18.1.1964 Helsinki) siitä, että tämä ”vie Suomen helvettiin Saksan kanssa”. Puolueen eduskuntaryhmä halusi estää kolmikon matkan Tukholmaan, koska matkamiehillä oli liian läheiset suhteet Rauhanoppositioon. Eduskuntaryhmä arveli, ettei se voisi arkoja asioita edes käsitellä Urho Kekkosen läsnäollessa, koska tiedot menevät ensin Ruotsiin ja sieltä heti Neuvostoliittoon.

Kaarle Teodor Jutila.

Kolmikon matka kuitenkin Tukholmaan toteutui ja 7.12.1943 Urho Kekkonen piti Ruotsin valtiopäivärakennuksessa puheen, joka sisälsi tärkeitä viestejä maamme tulevaisuutta ajatellen. Urho Kekkonen kehotti ensi kertaa julkisesti suomalaisia järjestämään suhteensa Neuvostoliittoon uudelle pohjalle. Wilho Tikander oli laatinut puheen yhdessä Urho Kekkosen kanssa. Kekkonen oli samaa mieltä kuin Väinö Tanner ja muukin hallitus, että Suomen rajanaapurin, Neuvostoliiton, kanssa on vain opittava elämään. Puolueettomuus ja pohjoismainen yhteistyö oli Kekkosen mukaan otettava tavoitteeksi ja näitäkin seikkoja Väinö Tanner oli ennättänyt tukea jo neljännesvuosisadan ajan.

Seuraavaksi Urho Kekkonen ehdotti, että kyseeseen voisi samoin tulla ”yhtyminen samaan turvallisuusjärjestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa”. Oli täysin ennenkokematonta, että sotaa käyvän kansakunnan kansanedustaja ehdottaa turvallisuuspoliittista yhteistyötä vihollismaan kanssa. Urho Kekkonen lausui Tukholmassa: ”Emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaa Venäjän ja sen nykyisten liittovaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustetulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi eteen työnnetyksi tukikohdaksi.”

Urho Kekkonen enteili marraskuussa 1943 vielä Pekka Peitsin nimimerkin suojissa sodan jälkeistä aikaa näin: ”Maa, joka on joutunut sotaan, täytyy selvitä kahdesta pahasta: sodasta ja sodanjälkeisestä rauhasta. Jälkimmäinen paha on siinä mielessä vielä pahempi, että se puoli, joka selviää sodasta, siis ns. voittaja, ei aina selviä kunnialla rauhasta.”

Kekkosen Tukholmassa pitämä puhe oli ennen muuta viesti tuleville sodan voittajille Kekkosen valmiudesta olla jatkossa käytettävissä. Urho Kekkonen kertoi parikymmentä vuotta myöhemmin Wilho Tikanderin olleen hyvin merkittävässä roolissa tämän puheen laadinnassa. Wilho Tikander oli Yhdysvaltojen edustaja ja Yhdysvallat oli kuitenkin Neuvostoliiton liittolainen sodan aikana. Tikander vakuutti Urho Kekkoselle, että ”miljoonan suomalaisen kohtalo oli pieni hinta siitä, että Suomi saisi pysyvän rauhan Neuvostoliiton kanssa”. Koko Suomen väestö olisi Josif Stalinin mielestä voitu siirtää rautateiden välityksellä Siperiaan. Mitä esteettömämmin Urho Kekkonen puhui rauhan puolesta, sitä huonompiin väleihin Kekkonen joutui oman puolueensa väen kanssa. Hänet oli Maalaisliitossa pudotettu jo puolueen keskushallituksen työvaliokunnasta sekä eduskuntaryhmän valtuuskunnasta. Hänen oma eduskuntaryhmä jätti Kekkosen vuoden 1944 valtiopäivien alkaessa samoin valiokuntatyön ulkopuolelle.

Otto Wille Kuusinen laati vuoden 1943 lopussa raportin Suomen olosuhteista. Sen mukaan suomalaiset olivat väsyneitä sotaan sekä ”katkera viha sotaan syyllisiä hallitsevia piirejä kohtaan” oli kansan riveissä nopeasti yleistymässä. Seuraavan vuoden maaliskuussa Moskovassa käydyissä rauhanneuvotteluissa Suomelle tarjottuihin ehtoihin ei kuulunut kuitenkaan sen enempää mainintaa sotarikollisista kuin sotasyyllisyydestäkään.

Vuoden 1943 lopulla Josif Stalin oli luvannut Teheranissa pääministeri Winston Churchillille ja presidentti Franklin Delano Rooseveltille (s. 30.1.1882 ja k. 12.4.1945), että itärintama odottaisi länsirintaman hyökkäystä; Stalin ei halunnut ilmeisesti turhaan ärsyttää liittolaisiaan. Ulkoministeri Molotov toisti jatkuvasti, että Suomen puolelta pommitettiin Leningradia jatkuvasti. Juho Kusti Paasikivi kiisti nämä väitteet kuitenkin joka kerta, kun tämä asia nousi puheeksi. Molotov näki sodan aloittamisen rikollisena toimintana: ”Jos luulitte voivanne sodan avulla muuttaa rajojamme, niin tämä ei ollut ainoastaan harhakuva vaan myös rikos.”

Juho Kusti Paasikivi.

Neuvotteluissa Juho Kusti Paasikivelle jäi käsitys, että kevään rauhanehdot olisivat parasta, mitä Moskova voisi tarjota Suomelle. Tätä näkemystään Paasikivi toi voimakkaasti hallitukselle esille Helsingissä. Kuitenkin hallitus hylkäsi Moskovan tarjoamat ehdot, jonka vuoksi Paasikivi haukkui hallituksen ja marsalkka Mannerheimin niin kovin, että hän joutui itse keskusteluista puolen vuoden ajaksi syrjään. Juho Kusti Paasikivi ei siten osallistunut varsinaisiin rauhanneuvotteluihin syksyn 1944 aikana. Paasikiveä tämä loukkasi syvästi, sillä hän olisi halunnut olla päättämässä näistä asioista. Varsinkin kun Paasikivi oli elokuussa kuullut Väinö Tannerin tokaisseen: ”Nyt ei lähetetä Moskovaan sellaisia kuin Paasikivi, jotka pokkuroivat venäläisten edessä.”

Aleksandra Kollontai.

Amos Valentin Andersonin (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd) presidenttien käyttöön vuonna 1940 lahjoittamassa Tamminiemessä vietettiin tammikuussa 1944 päivällisiä, jossa keskusteltiin kirjailija ja diplomaatti Aleksandra Mihailovna Kollontain (s. 31.3.1872 Pietari ja k. 9.3.1952 Moskova) välittämästä tuoreimmasta rauhantarjouksesta. Tarjouksen ehtona oli, että Väinö Tanner lähtee hallituksesta pois. Suomen edustajat olisivat vasta sen jälkeen tervetulleita rauhanneuvotteluihin Moskovaan. Tämän kuultuaan Väinö Tanner oli heti tarjoutunut eroamaan hallituksesta perustellen päätöstään: ”Etenkin kun en ole saanut rauhaan tähtääville ehdotuksilleni tässä hallituksessa yleensä kannatusta.”

Risto Ryti.

Edwin Linkomies.

Väinö Tannerin eron tyrmäsivät heti presidentti Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki), pääministeri Edwin Johan Hildegard Linkomies (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki), ulkoministeri Carl Henrik Wolter Ramsay (s. 31.3.1886 Helsinki ja k. 25.7.1951 Visby) sekä puolustusministeri Karl Rudolf Walden (s. 1.12.1878 Helsinki ja k. 25.10.1946 Sysmä). Ulkoministeri Ramsay lausui vielä: ”Asiahan on selvä. Neuvostoliitolle olisi tärkeätä saada Tanner syrjään ja sen kautta hajaannusta sos.dem.puolueessa. Tanner on ollut puolueessa koossa pitävänä voimana.”

Carl Henrik Wolter Ramsay.

Karl Rudolf Walden.

Presidentti Risto Ryti viittasi Väinö Tannerin eroon hallituksesta välirauhan aikana vuonna 1940 ja Ryti kertoi sen olleen häpeällinen myönnytys Neuvostoliitolle. Väinö Tanner taas puolestaan kummasteli, miksi hänen persoonansa kiinnitettiin merkittävästi huomiota. Näin Tanner sanoi: "En ymmärrä miksi olen sellainen punainen vaate sekä Moskovassa että myös Ruotsissa.” Ruotsissa oltiin Väinö Tannerin mukaan hermostuneempia kuin Suomessa sotatilanteesta ja sieltä tuli myös tarpeeksi hyviä neuvoja Suomen tilanteeseen.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (4. osa) 

Aaro Pakaslahti (vas.) ja Urho Kekkonen olivat juhlatunnelmissa Kustaa Vilkunan 40-vuotispäivillä Ostrobotniassa lokakuussa 1942.

SKDL:n Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) tapasi Tukholmassa tammikuussa 1943 amerikansuomalaisen liikemiehen ja juristin, Wilho Tikanderin (s. 20.4.1904 Biwabik, Minnesota, Yhdysvallat ja k. 16.12.1965 Chicago, Minnesota, Yhdysvallat), joka toimi jatkosodan aikana virallisesti Tukholmassa Yhdysvaltojen suurlähettilään erityisavustajana. Todellisuudessa hän oli CIA:n edeltäjän OSS:n (Office of Strategic Service) Tukholman -toimiston päällikkö. Mauno Pekkala informoi Tikanderille ”Suomen nykyisen hallituksen menettäneen sekä kansan että eduskunnan luottamuksen” ja Pekkala kertoi suomalaisten toivovan tuntuvaa muutosta nykyiseen tilaan. Mauno Pekkala myös välitti uuden yhteyden Urho Kekkosen tietoon. Urho Kekkonen ja Wilho Tikander kohtasivat Tukholmassa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1943. Tämän jälkeenkin he vaalivat tiivistä yhteydenpitoa.

Josif Stalin (vas.) ja ulkoministeri Molotov.

Poliitikkojen sisäpiirille sekä Suomen sodanjohdolle oli valjennut jo viimeistään vuoden 1942 lopulla, ettei Saksa tule voittamaan sotaa. Myös Neuvostoliiton Moskovassa tiedostettiin, että Suomi häviäisi sodan; toisaalla Euroopassa sotavoitto oli saavutettavissa lähinnä Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla. Josif Stalin ja ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (s. 9.3.1890 Kukarka, Venäjä ja k. 8.11.1986 Moskova, Neuvostoliitto) halusivat särkeä Saksan ja Suomen aseveljeyden päättymään mahdollisimman pian, joten sen vuoksi he käynnistivät laajamittaisen operaation. He halusivat murtaa Suomen poliittisen yksimielisyyden kampanjalla, jota käytännössä johdettiin Neuvostoliiton Tukholman -suurlähetystöstä. Suomalaiset välirauhan aikaiset vaikuttaja-agentit aktivoitiin uudelleen tositoimiin. Ruotsin hallitus ja ulkoministeriö halusi pyyteettömästi myös auttaa Suomea pääsemään rauhaan. Kaikki tämä sopi tietysti erinomaisesti Moskovan suunnitelmiin.

Karl-August Fagerholm.

Juho Eino Kilpi.

Åke Henrik Gartz.

Rauhanoppositio alkoi toimia Suomessa tammikuussa 1943 ja sen toiminta perustui pitkälti siihen uskomukseen, että Saksa on häviävä sodan. Rauhanopposition toiminta sotaa käyvässä maassa on luonnollisesti maanpetoksellista toimintaa ja oppositiolla on aina tuolloin vaarana joutua vähintään vangituksi tai jopa teloitetuksi. Rauhanneuvotteluja sekä sodasta irrottautumista joudutettiin suomenruotsalaisessa Nyliberala studentförbundet -lehdessä. Rauhanliike laajeni muihinkin poliittisiin ryhmiin ja mukaan tulivat muun muassa seuraavat henkilöt: Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki), Eero Aarne Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki), Juho Eino Kilpi (alk. Johan Eino Blomros, s. 7.6.1889 Uusikaupunki ja k. 7.6.1963 Helsinki), Åke Henrik Gartz (s. 9.6.1888 Helsinki ja k 29.11.1974), Sakari Severi Tuomioja (s. 29.8.1911 Tampere ja k. 9.9. 1964 Helsinki), Urho Kekkonen, Tor Nils Hilding Meinander (s. 4.8.1910 Tammisaari ja k. 3.7.1985 Helsinki), Ralf Johan Gustaf Törngren (s. 1.3.1899 Oulu ja k. 16.5.1961 Turku), Johan Otto Söderhjelm (s. 3.9.1898 Helsinki ja k. 28.2.1985 Helsinki), Carl Olof Frietsch (s. 24.3.1901 Praha ja k. 19.8.1973 Malles, Val Venosta, Etelä Tiroli, Italia). Arkadianmäellä eduskunnassa oppositiojoukkoon lukeutui pääosin RKP:n ja SDP:n sekä edistyspuolueen kansanedustajia.

Sakari Tuomioja.

Tor Nils Hilding Meinander.

Ralf Johan Gustaf Törngren.

Pääministeri Edwin Linkomiehen laajapohjaiseen hallitukseen Urho Kekkosta ei maaliskuussa 1943 tarvittu. Urho Kekkoselta ilmestyi Pekka Peitsin salanimellä kirjoitettu kirja, Kansa taistelee elämästään, keväällä 1943. Kirjassaan Peitsi puntaroi: ”Pienten kansojen osalta ulkopolitiikka ratkaisee niiden olemassaolon.” Juuri sikisi sisäpolitiikan tulisikin mukautua ”ulkopolitiikan sanelemiin tosiasioihin eikä päinvastoin”. Pekka Peitsi myös varoitti luottamasta Suomen nauttimaan kansainväliseen myötätuntoon, koska se ei takaisi maamme turvallisuutta. Nimimerkin suojassa Kekkonen vakuutti olevan itsepetosta uskoa, että joku suurvalta antaisi tukensa Suomelle ainoastaan aatteellisen hengenheimolaisuuden perusteella. Tämän lukijoilta ei voinut jäädä huomaamatta kirjoittajan epäluottamus länsimaita kohtaan.

Väinö Tanner.

Väinö Tanner oli toki huomannut välirauhan aikaan Urho Kekkosen kunnioituksen ja huomion häntä kohtaan. Siirtoväen huollon keskuksen päällikkönä Urho Kekkonen oli tuntenut kyllästymistä vaatimattomaan työtehtävään sekä työtehtävien vähyyteen. Kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tanner halusi auttaa Urho Kekkosta ja hän tarjosi tehokkaalle ja ”haukkuja pelkäämättömälle” Kekkoselle kesällä 1943 mielellään oman ministeriönsä rationalisointitehtäviä, sillä ”Kekkosta tehokkaampaa miestä siihen ei löydy”.

Kekkonen tapasi ahkerasti Wilho Tikanderia Tukholmassa. Wilho Tikander raportoi amerikkalaisille, että Urho Kekkonen on ”poliittinen opportunisti, joka vahvistaa asemiaan oman puolueensa ja sosiaalidemokraattien keskinäisten ristiriitojen kustannuksella”. Samalla Tikander piti Urho Kekkosta kovin hyödyllisenä keskustelukumppanina sekä tietolähteenä. Mitkään dokumentit eivät näyttäisi, että Väinö Tanner vielä tuolloin olisi ollut tietoinen Urho Kekkosen totaalisesta takinkäännöstä. Kekkonen nautti tässä vaiheessa vielä Väinö Tannerin luottamuksesta, mutta Tannerilla ei enää ollutkaan Urho Kekkosen luottoa. Tämä seikka selvisi Väinö Tannerille karusti vasta syksymmällä.

Harold Adrian Russell ”Kim” Philby.

Donald Maclean.

Neuvostoliitto oli rekrytoinut länteen paljon vakoilijoita, joista tunnetuimmat olivat Britannian eliittiin lukeutuvat ns. Cambridgen viisikko. Viisikkoon kuuluivat MI6:n (tiedustelupalvelu) vastavakoilupäällikkö Harold Adrian Russell ”Kim” Philby (s. 1.1.1912 Ambala, Punjab, Brittiläinen Intia ja k. 11.5.1988 Moskova, Neuvostoliitto), diplomaatit Donald Maclean (s. 25.5.1913 Lontoo, Iso-Britannia ja k. 11.3.1983 Moskova, Neuvostoliitto) ja Guy Burgess (s. 16.4.1911 Davonport, Iso-Britannia ja k. 30.8.1963 Moskova, Neuvostoliitto) ja taidehistorioitsija Anthony Frederick Blunt (s. 26.9.1907 Bournemouth ja k. 26.3.1983 Lontoo, Iso-Britannia). Täyttä varmutta ei viidennestä jäsenestä ole, mutta hyvin todennäköisenä kandidaattina pidetään edellisten läheistä ystävää, tiedustelu-upseeri John Cairncrossia (s. 25.7.1913 Lesmahagow, Skotlanti ja k. 8.10.1995 Herefordshire, Iso-Britannia).

Guy Burgess.

Anthony Frederick Blunt.

Nämä edellä mainitut ystävät opiskelivat Cambridgen yliopistossa 1930-luvulla ja siellä heistä myös tuli kommunisteja. Tämä joukko vuosi saksalaisten käyttämän Enigma -koodin murtamisen sekä atomipommin kehittelyyn liittyviä salaisuuksia Neuvostoliiton Moskovaan. Donald Maclean ja Guy Burgess lopulta paljastuivat vuonna 1949 ja heidän täytyi loikata Neuvostoliittoon. Vastavakoilupäällikkö Kim Philby jatkoi edelleen vakoiluaan vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen myös hän loikkasi Neuvostoliittoon. John Cairncross ja Anthony Blunt saattoivat jatkaa vakoiluaan pidempään, sillä he paljastuivat vasta 1990-luvulla.

John Cairncross.

Suomessa on paljastettu, että välirauhan aikana Neuvostoliitto värväsi entisen asevelidemari Eero Aarne Wuoren (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) asiamiehekseen. Eero Wuori paljasti Suomen hallituksesta ja eduskunnan keskusteluista tarkkoja tietoja. Tämän vuoksi neuvostoliittolaiset pysyivät asioissa hyvin perillä. Eero Wuoren vanhemmat olivat puuseppä Oskar Wuori ja Josefiina Kuntonen. Hänen aviopuolisonsa oli vuodesta 1929 Kerttu Juliana (o.s. And, 1903-1987), ja heillä oli yksi tytär. Wuori ehti käydä Helsingin normaalilyseota seitsemän luokkaa, kunnes joutui vuonna 1918 keskeyttämään koulunkäyntinsä. Hän oli ”Norssin” oppilaiden toverikunnan varapuheenjohtaja.

Eero Wuori.

Eero Wuori osallistui koulupoikana Suomen sisällissotaan punaisten puolella huoltotehtävissä ja hän pakeni sen jälkeen Pietariin, jossa hän oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP). Wuori toimi upseerikurssin suoritettuaan salaisissa puoluetehtävissä Suomessa sekä Ruotsissa. Hän jäi kuitenkin kiinni komennuksellaan Suomessa 1.11.1919 ja hän sai sisällissodan aikaisista sekä SKP -toimistaan yhteensä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota hän suoritti Tammisaaren ja Turun vankiloissa. Hänet tuomittiin samoin menettämään kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi rangaistusaikansa ylitse. Hänet armahdettiin vuonna 1925, jolloin hän oli jo etääntynyt kommunisteista.

Max Jakobson.

Eero Wuoren kanssa läheisessä yhteistyössä 1950- ja 1960-luvuilla olleen diplomaatti ja ministeri Max Jakobsonin (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) mukaan nuoruuden katkerat kokemukset heijastuivat Wuoren koko loppuelämään kausittaisina masennuksina ja alkoholismeina. Vajavaiseksi jääneestä koulutaustastaan huolimatta Wuorella oli Jakobsonin mukaan laajat ja syvälliset tiedot historiasta ja politiikasta, minkä lisäksi hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja venäjää. Toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa Wuori saattoi sanoa sikäläisille poliitikoille opiskelleensa kuusi vuotta ”Kakolan yliopistossa”.

Vankeudestaan vapauduttuaan Wuori työskenteli Viipurissa ilmestyneen sosiaalidemokraattisen Kansan Työ -lehden toimittajana vuosina 1926-1930 ja päätoimittajana vuosina 1930-1933 ja 1935-1938. Hän oli myös Suomen Sosiaalidemokraatin toimitussihteerinä vuonna 1934. Hän oli aluksi lähempänä SDP:n vasenta siipeä, mutta läheni 1930-luvun alussa mielipiteissään oikeistososiaalidemokraattien johtajaa Väinö Tanneria ja alkoi muun muassa kannattaa puolustusmäärärahojen kasvattamista.