Château de la croë (2. osa)

Iltapäivällä Windsorin herttuatar kokosi palvelijaseurueensa linnan suureen saliin. Suurella innolla hän ojensi heille lahjoja, jotka hän oli huolellisesti ostanut ja paketoinut. Hän ja herttua seisoivat yhdessä joulukuusen edessä ja ottivat sitten vastaan ​​jokaisen palvelusväen ja heidän perheensä.

Pari kätteli   ja vaihtoi kohteliaisuuksia palvelijoidensa kanssa. Sitten herttuatar luovutti lahjat, jotka Kingin mukaan vaihtelivat käytännöllisistä taloustavaroista ylellisempiin mutta uudenlaisiin esineisiin, kuten "alligaattorinnahkaiset lompakot ja käsilaukut naisille, kultaiset kalvosinnapit ja solmioneulat miehille". Wallis loi itselleen ihmeellisen maailman. Hän ja Edward olivat loppujen lopuksi kuningas ja kuningatar omassa maailmassaan ja heidän palvelijansa, heidän uskolliset alamaisensa.

Toisen maailmansodan ollessa kiivaimmillaan Britannian hallitus lähetti pariskunnan Karibialle, missä Windsorin herttua toimi Bahaman kuvernöörinä vuosina 1940–1945. Windsorit luopuivat linnasta vuonna 1949 muuttaessaan pariisilaiseen huvilaansa. He säilyttivät myös maaseutukotinsa, Le Moulin de la Tuileries'n, jossa he viettivät viikonloppuja. Burtonit myivät talon myöhemmin 120 000 punnalla.

Kartano sijaitsee L-kirjaimen muotoisella tontilla Capin eteläkärjessä, Eilenrocin ja La Doranen huviloiden välissä. Meri reunustaa sitä koko eteläpuolelta. Kahdeksan hehtaarin kokoinen kartanoalue koostuu kahdesta osasta: puolisuunnikkaan muotoisesta pääalueesta, jonka keskellä on linna, ja länsireunalla sijaitsevista ulkorakennuksista, jotka reunustavat rannikkopolkua. Alueen luoteispuolella monumentaalista porttia edeltää myöhempi laajennus, joka toimii nyt kulkuväylänä. Alueella on kaksi taloa talonmiehelle ja omistajalle, kevytrakenteinen rakennus ja entinen helikopterihalli. Alkuperäisestä puistoasettelusta, johon kuului merelle johtava keskeinen puistokatu, samanlainen kuin Hôtel du Parcissa, ei ole jäljellä mitään. 

Linnassa on nelikulmainen päärakennus, joka käsittää englantilaisten pihojen ympäröimän kellarin, korotetun pohjakerroksen, kolme neljäsosaa sen pinta-alasta kattavan parven, koko sen pinta-alan kattavan toisen kerroksen ja useita huoneita terassin keskiosassa. Koko rakennelma on järjestetty pohjois-eteläsuuntaisen symmetria-akselin suuntaisesti ja neliön muotoisen atriumin ympärille, jota ympäröi tasosta riippuen kaksi tai neljä parveketta. Tämän tilan itäpuolella portaikko on tilavuudeltaan vain hieman pienempi kuin atriumin. Se koostuu yhdestä oikealle kääntyvästä portaasta kellarista pohjakerrokseen, jota seuraavat kolme oikealle kääntyvää portaikkoa, jotka kukin kääntyvät oikealle keskisyvennyksen ympäri. Atriumin vastapäätä sijaitseva huoltoportaikko johtaa kellarista terassille. Se koostuu yhdestä oikealle kääntyvästä portaasta ilman keskisyvennystä. Atriumin ja huoltoportaikon välissä on kaksi hissiä, jotka palvelevat kaikkia kerroksia. Huoneet on järjestetty jokaiseen kerrokseen atriumin ympärille, ja niitä yhdistää sarja käytäviä ja käytävätiloja. Etelässä itä-länsisuuntainen enfiladi ulottuu pohjakerroksen ulkopuolelle muodostaen loggioita yläkertaan. Tämän osan pohjakerroksessa on korkea italialaistyylinen katto. Pohjakerroksen eteläpuolella keskellä olevaa puoliympyrän muotoista uloketta ympäröi pylväshalli.

Koko julkisivu on klassisesti jäsennelty kolmelle tasolle, joissa on käytetty naruja ja rustiikkia, karniiseja ja kaiteita. Pohjoisessa etujulkisivussa on leveä, pyöristetyt kulmat omaava keskusulkonema, jota edeltää pylväshalli, jonka entablementti muodostaa ensimmäisen kerroksen keskimmäisen parvekkeen, jota kruunaa kolmionmuotoinen päätykolmio. Viiden askelman neliönmuotoinen portas johtaa sisäänkäyntiovelle, jossa on säilytetty alkuperäinen kaksilehtinen puutyö ritilöineen ja laseineen. Oven oikealle puolelle on kaiverrettu arkkitehdin nimikirjoitus: Armand-Albert Rateau (s. 24.2.1882 Pariisi ja k. 20.2.1938 Pariisi), arkkitehti ja sisustussuunnittelija Pariisissa vuonna 1931. Vuonna 2006 The Grove Encyclopedia of Decorative Arts -lehti kuvaili häntä ”merkittävimmäksi kokonaisuuden muodostajista, korkean tyylin suunnittelija-sisustajista”, jotka työskentelivät ylellisten materiaalien kanssa yhteiskunnan eliitille. Vuonna 2012 Architectural Digest kuvaili häntä ”yhdeksi 1920-luvun ekslusiivisimmista sisustussuunnittelijoista”.

Armand-Albert Rateau.

École Boullessa koulutuksensa saanut Rateau teki ystäviensä kanssa vuonna 1914 matkan Napoliin ja Pompejiin vieraillen museoissa ja argeologisilla kohteilla. Aloittaessaan uransa tunnetun suunnittelija Georges Hoentschelin (1855-1915) kanssa Rateau keskittyi klassiseen tyyliin. 23-vuotiaana hänestä tuli Alavoine and Companyn taiteellinen johtaja, joka oli yksi aikansa tärkeimmistä ranskalaisista sisustusalan yrityksistä. Vuonna 1919 hän perusti oman sisustustalonsa Hoentschelin ja Alavoinen kanssa tekemänsä klassisen työn maineen vahvistamana. Hän aloitti vuonna 1920 yhteistyön ranskalaisen muotisuunnittelija Jeanne Lanvinin kanssa sekä pian sen jälkeen myös suunnittelutyöt Alban herttuattarelle.

Eteläinen takajulkisivu kohoaa terassin yläpuolelle, jonka keskiosa on holvikaareva. Siinä on vain kaksi tasoa, joita erottaa sokea oculi-taso. Puoliympyrän muotoista keskiulkonemaosaa edeltää kuuden ioonilaisen pylvään muodostama pylväshalli, joka luo terassin toiselle tasolle. Sivujulkisivuissa on kullakin ulkonema, joka muodostaa loggian toisella tasolla eteläpuolella. Nämä loggiat avautuvat ulos kolmen puoliympyrän muotoisen kaaren kautta, jotka lepäävät ioonilaisten pylväiden varassa. Kaikissa julkisivuissa kellarikerros on valaistu valokaivoilla, jotka reunustavat sivujulkisivuja ja ulottuvat pohjoiseen ja etelään ulkonevien osien molemmille puolille. Rakennuksen huipulla on sorapäällysteinen terassi, jonka lasikatto peittää atriumin ja pääportaikon. 

Kartanon sisäänkäynti koostuu kahdesta suorakaiteen muotoisesta paviljongista, joissa kummassakin on pohjakerros ja yläkerta, jotka kehystävät puoliympyrän muotoista porttia, jota kruunaavat taotut rautapallot. Paviljonkien julkisivuja rytmittävät puoliympyrän muotoiset kaaret ja koristavat räystäät. Pohjoisen paviljongin eteläjulkisivussa on sama arkkitehdin kaiverrettu nimikirjoitus kuin linnassa. Ulkorakennukset muodostavat sisäpihan ympärille järjestetyn ryhmän: kaksi rakennusta (pohjakerros ja ensimmäinen kerros) ovat vastakkain sisäpihan pohjois- ja eteläpuolella. Sisäpihaa ympäröi idässä muuri, jota lävistää monumentaalinen portti (rytminen lahti), ja pohjoisessa kaksi yksikerroksista siipeä ja käytävä, ja kaikissa kolmessa on tasakatot. Valkoiseksi maalatut julkisivut ovat klassisesti tyyliteltyjä (maalaismaiset seinät, räystäät, kaiteet). 

Château de la Croe 

                                      

Côte d'Azurin Cap d'Antibesin niemimaa on 1800-luvulta lähtien houkutellut miljonäärejä ja julkkiksia kaikkialta Euroopasta ja niemimaa oli ansainnut lempinimen miljonäärien leikkikenttänä. Se oli epäilemättä varakkaiden ja arvovaltaisten ihmisten suosikkilomakohde, ja Windsorin herttua Edvard VIII (Edwaed Aalbert Christian George Andrew Patrick David, s. 23.6.1894 Richmond, Surrey, Englanti ja k. 28.5.1972 Pariisi, Ranska) ja herttuatar Bessie Wallis Simpson (ent. Spencer, o.s. Warfield, 19.6.1896 Blue Ridge Summit, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 24.4.1986 Bois de Boulogne, Ranska) pitivät siitä asuinpaikkanaan herttuaparin luopumisen jälkeen. Etsiessään omaa kotia herttuatar ihastui Château de la Croehen.

Wallis Simpson & Edvard.

Edvard VIII oli Yhdistyneiden kuningaskuntien ja sen siirtomaiden valtionpäämies 20.1.1936 alkaen, kunnes hän luopui kruunustaan omasta tahdostaan 11.12.1936. Hän oli edellisen kuninkaan Yrjö V:n vanhin poika ja toinen Wimdsor -sukuinen hallitsija. Edvard VIII luopui kruunusta avioituakseen yhdysvaltalaisen näyttelijä Wallis Simpsonin kanssa. Wallis Simpson oli eronnut kahdesti ja hiljan eronnut jo toisesta miehestään. Avioituminen hänen kaltaisensa henkilön kanssa oli 1930-luvun Englannissa kuninkaalle mahdoton ajatus ja esimerkiksi pääministeri Stanley Baldwin (s. 3.8.1867 Bewdley, Englanti ja k. 14.12.1947 Stourport-on-Severn, Englanti) vastusti tuota avioliittoa jyrkästi. Kuningas oli koko kansainyhteisön yhdistävä henkilö ja pelättiin, että avioliitto synnyttäisi levottomuutta merentakaisissa maissa. Edvard VIII:n kruunusta luopumista helpotti se, ettei hänen kruunajaisiaan ollut vielä pidetty.

Edvard lähti ulkomaille heti kruunusta luopumisensa jälkeen ja kesäkuussa 1937 hän avioitui Wallis Simpsonin kanssa. Pariskunta sai arvonimet Windsorin herttua ja herttuatar. He asuivat seuraavat kaksi vuotta Ranskassa. Toisen maailmansodan ajan Edvard oli Bahaman kuvernööri ja sieltä herttuapari palasi Ranskaan. Vuonna 1937 he vierailivat Saksassa. Vierailun taka-ajatuksena oli saksalaisten toive, että Edvard toimisi saksalaisten hyväksi tulevassa sodassa. Tiedetään, että Edvard tunsi paljon sympatiaa natseja kohtaan ja hän ajatteli heidän olevan karkeita, mutta rehtejä. Edvardilla tiedetään olleen natsikytköksiä yhdessä vaimonsa Wallis Simpsonin kanssa. Pariskunnan vierailu vuonna 1937 kansallissosialistisessa Saksassa ja Hitlerin tapaaminen herättivät epäilyksiä. Edvard kirjoitti elämästään prinssinä ja kuninkaana kirjan nimeltä, Windsorin herttuan muistelmat.

Sir Pomeroy Burton.

Amerikkalainen kustantaja Sir Pomeroy Burton (s. 21.8.1869 Beaver, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 15.10.1947 Lontoo, Englanti) tilasi linnan rakentamisen vuonna 1926. Elegantissa siirtomaa-tyylisessä huvilassa oli 17 makuuhuonetta ja 8 kylpyhuonetta, ja herttuapariskunta allekirjoitti alun perin kahden vuoden vuokrasopimuksen kiinteistöstä 2 000 punnalla vuodessa. Ennen muuttoaan aurinkoiseen Cap d'Antibesiin pariskunta asui aluksi Chateau de la Mayessa Versailles'ssa, joka oli heidän kotinsa neljä kuukautta.

Huvila oli valkoinen vihreillä ikkunaluukuilla ja punaisilla tiilikatoilla. Se sijaitsi 12 hehtaarin viileän metsän ja nurmikoiden keskellä ja oli kallioiden reunalla meren puolella, eikä sen ikkunoista näkynyt muita taloja. Näiden yleisöltä suojattujen esteiden ansiosta pariskunta toivoi, ettei ulkopuoliset häiritsisi heitä.

Herttuan sihteeri kuvaili linnaa "unenomaiseksi... viileäksi, seesteiseksi ja etäiseksi". Massiiviseen taloon astuminen johtaa "suoraan näkymään koko talon pituudelta ja korkeiden ranskalaisten ikkunoiden läpi takana olevaan metsään ja nurmikolle terassin takana. Salin oikealla puolella, alemmasta galleriasta roikkui herttuan lippu, jonka rikkaat punaiset ja kultaiset värit pehmeästi valaistuina, ja joka oli peräisin Windsorin Pyhän Yrjön kappelin Sukkanauharitarien kappelista... antiikkisissa tuoleissa oli punaiset nahkaistuimet ja mustat ja kultaiset selkänojat... Leveä, merelle päin oleva terassi kulki koko talon pituudelta... Suuret huoneet olivat luonteeltaan ranskalaisia. Korkeat katot ja seinät oli muotoiltu taidokkaasti valkoisella ja kultaisella. Korkeat peiliovet, jotka olivat aina auki, johtivat huoneesta toiseen, ja peilit peittivät osan paneeleista."

Herttuatar halusi linnan olevan valoisa ja ilmava, joten hän asensi valtavia peilejä suurten takkojen yläpuolelle, jotka heijastivat esineitä edestakaisin. Herttuattarella oli mieltymys peileihin, ne ihastuttivat häntä suuresti.

"Kävellessään La Croessa hän vilkaisi lasipeitteisiin paneeleihin... ja jos hän seisoi puhumassa sinulle, hänen silmänsä vaelsivat usein lähimpään peiliin, niin huomattavan selvästi, että jotkut hänen ystävistään kutsuivat häntä "Walliseksi peilin läpi". Siinä oli viehättävä ulkonäkö kuin englantilaisella maalaistalolla ranskalaisessa ympäristössä... Kaikki tehtiin huomattavan lyhyessä ajassa, mikä sai Rebecca Westin kommentoimaan ihaillen: "Ei ole liian monta naista, jotka voivat noutaa vuokratalon avaimet, jotka ovat kärsineet pitkäaikaisesta alistumisesta väliaikaisille asukkaille, ja saada sen näyttämään siltä kuin hyvän maun omaava perhe olisi asunut siellä kaksi tai kolme vuosisataa." Herttuattaren moitteetonta sisustusmakua täydensivät kaksi asiantuntijaa, Lady Sybil Colefax ja Lady Mendl."

Kiinteistön sisustaminen herttuan kuninkaalliselle arvokunnalle sopivaksi tarkoitti hänen maalaustensa, hopeaesineiden, posliinin, kristallin ja muiden huonekalujen kuljettamista, joita hän käytti Fort Belvedere -linnakkeen sisustamiseen. Palatsimaisen tunnelman luominen herttualle jäi herttuattaren tehtäväksi, eikä tämän tavoitteen saavuttamiseksi säästelty mitään. Keskusteltuaan asiasta miehensä kanssa linnoituksessa herttuatar tiesi hyvin, mitä tehdä.

Herttuattarella oli silmää sisustukselle, joten hän ryhtyi remontoimaan taloa ja muuttamaan sitä asemaansa sopivaksi kodiksi. Hänen moitteeton makunsa oli niin hyvä, että kirjailija Rebecca West kommentoi: "Ei ole montaa naista..., jotka voivat noutaa vuokratalon avaimet, jotka ovat kärsineet pitkäaikaisesta alistumisesta väliaikaisille asukkaille, ja saada sen näyttämään siltä kuin hyvän maun omaava perhe olisi asunut siellä kaksi tai kolme vuosisataa."

"Tällä hetkellä he asuvat Hotel Cap d'Antibesissa, johon on liitetty Pavilion Eden Roc, jossa on sekä upea luonnonallas että keinotekoinen allas, jossa muodikkaat amerikkalaiset kylpevät sesongin aikana. Herttua ja herttuatar yöpyvät hotellissa, kun heidän linnaansa remontoidaan." Kun linnan remontti oli käynnissä, pariskunta päätti majoittua lähistöllä ja vuokrata sviittejä hotelli Cap d'Antibesista.

Tässä hotellissa herttuatarpari asui kuukausia odotellessa remonttinsa valmistumista.

Kun remontti oli valmis, herttua ja herttuatar muuttivat sisään ja järjestivät usein ylellisiä vastaanottoja, joissa kolme tai kolme univormuun pukeutunutta palvelijaa – kaikki vaaleita – tarjosivat Edwardille sitä kuninkaallista palvelua, johon hän oli tottunut. Vieraat yllättyivät nähdessään herttuan pukeutuneena illallisella täyteen ylämaan asuun. Devonshiren herttuatar Deborah ihmetteli hämmästyksekseen, miten hän pystyi kuulemaan leudon ilmaston tuossa asussa. Pillipiiparit tulivat soittamaan pillejä illallisen jälkeen, mikä tuntui melko sopimattomalta tässä rantamiljöössä. Aatelisvieraat vitsailivat myöhemmin: "Kaikki sopi luultavasti paremmin Skotlannin sumuisiin laaksoihin kuin Antibesiin keskikesällä."

Täällä omassa pienessä merenrantavaltakunnassaan Windsorin herttua ja herttuatar viettivät hiljaisesti mutta juhlallisesti joulua vuonna 1938. Kirjassaan The Duchess of Windsor: The Uncommon Life of Wallis Simpson Greg King kertoo, että pariskunta toivotti vieraansa, mukaan lukien lordi ja lady Brownlow'n perheineen, Edward Custien perheen ja Wallisin tädin Bessien, tervetulleiksi melko ahtaaseen saliinsa, joka oli täynnä arkkuja, laatikoita, kortteja ja "valtava" mutta niukasti koristeltu kuusi, jonka Wallis oli tuonut Pariisista viikkoa aiemmin. Herttuatar ei ollut vielä päättänyt, miltä sen pitäisi näyttää, joten yksi vieraista, John   McMullin, auttoi häntä, kunnes valkoinen ja hopeinen aihe oli päätetty. Loput vieraat työskentelivät hänen kanssaan jouluaattoon asti viimeistelläkseen kuusen koristelun. Jouluaamuna isännät ja heidän vieraansa suuntasivat läheiseen pieneen anglikaaniseen kirkkoon, uskonnolliseen taloon, jota kuningaspari auttaa ylläpitämään niin kauan kuin he vuokrasivat la Croen.

Veriryhmät 

Karl Landsteiner.

Biologi ja lääkäri Karl Landsteiner (s. 14.6.1868 Wien, Itävalta-Unkari ja k. 26.6.1943 New York, Yhdysvallat) löysi vuonna 1900 veriryhmät sekä hän nimesi veriryhmät seuraavana vuonna. Karl Landsteiner nimesi veriryhmät kirjaimilla A, B ja C. Nykyään tosin veriryhmät tunnetaan kirjaimilla A, B ja O. Karl Landsteinermpalkittiin löytönsä vuoksi 10.12.1030 Nobelin lääketieteen palkinnolla.

Karl Landsteiner syntyi Wienissä. Hänen isänsä oli lehtimies Leopold Landsteiner, joka kuoli, kun poika oli vasta kuusivuotias. Karl Landsteiner valmistui lääkäriksi Wienin yliopistosta vuonna 1891. Landsteiner opiskeli myös kemiaa ja kemiaa hänelle opetti kemiannobelisti, saksalainen Hermann Emil Fischer (s. 9.10.1852 Euskirchen, Saksa ja k. 15.7.1919 Berliini, Saksa). Hermann Fischer selvitti muun muassa sokereiden rakenteita ja keksi niiden synteettisiä valmistustapoja. Hermann Fischer sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1902 uusien sokeri- ja puriiniryhmien synteesistä. Hermann Fischer antoi myös nimensä Fischerin projektiolle, jolla voidaan esittää varsinkin biomolekyylien, kuten monosakkaridien ja aminohappojen rakenne.

Hermann Emil Fischer.

Karl Landsteiner nimitettiin vuonna 1908 patologian professoriksi Wienin yliopistoon. Hhän avioitui vuonna 1916 Helen Wlastonin kanssa ja 8.4.1917 heille syntyi heidän ensimmäinen ja samalla ainoa lapsi. Ensimmäisen maailmansodan alku vaiheessa Karl Landsteinerin perhe muutti puolueettomaan Alankomaihin. Vuonna 1923 Karl Landsteiner sai töitä vuonna 1913 perustetusta Rockefeller -säätiön instituutista New Yorkista. Landsteiner asui Yhdysvalloissa koko loppuelämänsä ja sai myös kansalaisuuden Yhdysvalloissa. Karl Landsteiner sai 24.6.1943 sydänkohtauksen laboratoriossaan. Hän kuoli sairaalassa vain kaksi päivää myöhemmin.

                                                                                    John D. Rockefeller.

Hiljan toimeenpannun tutkimuksen mukaan ihmisen veriryhmällä voi olla merkittävä vaikutus monien vakavien sairauksien riskitekijöihin etenkin sydänkohtauksen, veritulppien ja tiettyjen syöpien kohdalla. Liikunnan, stressinhallinnan, terveellisen ravinnon ja riittävän unen lisäksi yleisterveyteen vaikuttaa varsinkin ihmisen perimä, mutta myös oma veriryhmäsi. Northwestern Medicine -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ihmisen veriryhmä voi olla suora merkki siitä, kuinka suuri riski potilaalla on saada sydänkohtaus tai kärsiä veritulpasta.

Terveyden kanssa useimmat meistä haluavat tuntea itse olevansa kontrollissa. Siinä missä elämäntapamme ja itse tehdyt valintamme luonnollisesti vaikuttavat terveystilamme kokonaisuuteen, ne ovat vain yksi osatekijöistä. Vaikka ihminen tekisi kaiken ”oikein”, terveyden kanssa voi silti tulla eteen odottamattomia ongelmia.

Pääveriryhmiä on olemassa neljä kappaletta: A, B, AB ja O. Jokainen näistä voi olla lisäksi positiivinen tai negatiivinen riippuen Rh-tekijästä (reesustekijä). Rh-tekijä on punasolujen pinnalla oleva proteiini. Jos punasolujen pinnalla on RhD-antigeeni, on henkilö Rh-positiivinen. Jos antigeeni puuttuu, on veriryhmä negatiivinen. Näin saadaan perusveriryhmiä yhteensä kahdeksan.

Suomalaisista tilastojen valossa noin 86% on Rh-positiivisia. Tilanne on sama lähes koko Euroopassa. Suomen yleisin veriryhmä on A+, joka käsittää noin 35% väestöstä ja toiseksi yleisin on O+ (n. 28%). Väärää veriryhmää olevan veren saaminen voi aiheuttaa potilaassa hemolyyttisen reaktion. Siinä potilaan veressä olevat vasta-aineet reagoivat ja hajottavat siirretyt punasolut. Tämä voi aiheuttaa erilaisia oireita, kuten esimerkiksi kuumetta sekä hengenahdistusta ja se voi johtaa pahimmillaan munuaisvaurioon tai jopa kuolemaan.

O-negatiivinen veriryhmä kuuluu Suomessa harvinaisiin veriryhmiin, jota kutsutaan myös ”hätävereksi”. Suomalaisista vain viisi prosenttia kuuluu tähän veriryhmään. Sitä voidaan käyttää verensiirroissa kaikkien veriryhmien kohdalla ja etenkin vakavissa onnettomuuksissa, jossa potilaan veriryhmää ei tiedetä tai veriryhmää ei ehditä määritellä.

Tehdyn tutkimuksen mukaan O-veriryhmien (sekä positiivisen että negatiivisen) kantajilla on kaikkein matalin riski saada sydänkohtaus tai kärsiä veritulpista. Tutkijat uskovat alhaisen riskin johtuvan siitä, että muissa veriryhmissä on enemmän tiettyjä proteiineja, jotka saattavat edistää veritulppien syntymistä. Yksinkertaistettuna A, B ja AB-veriryhmiin kuuluvat veret paksuuntuvat helpommin, joka kohottaa veritulpan riskiä.

Veritulpat eivät ole ainoa terveysongelma, johon O-veriryhmästä voi saada turvaa. Tutkimukset ovat osoittaneet sen mahdollisesti myös alentavan riskiä tiettyihin peräsuolen syöpiin. New York Post -lehden mukaan tutkijat ovat havainneet O-veriryhmän ihmisillä olevan lisäksi noin 12 prosenttia alhaisempi riski kärsiä sydänkohtauksesta kuin muilla veriryhmillä.

Tutkijat kuitenkin muistuttavat, ettei yksittäinen veriryhmä ole riittävä suoja tai apua kaikkia sairauksia tai terveysongelmia kohtaan. Veriryhmästä huolimatta ihmisen on tärkeä pitää yllä terveellisiä elämäntapoja, syödä tasapainoisesti, välttää liiallista alkoholia, pitää paino kurissa, liikkua säännöllisesti sekä välttää tupakointia.

Otto Adolf Eichmann (6. osa) 

Hallitus piti samana iltapäivänä kello 15 ylimääräisen kokouksen, joka ei kokoontunut tavanomaisessa paikassaan, pääministerin kansliassa, vaan Knessetissä (silloin Froumine-rakennuksessa Jerusalemin keskustassa) estääkseen sen julkistamisen. Useat historioitsijat, heidän joukossaan kirjailija ja journalisti Tom Segev (s. 1.3.1945 Jerusalem, Palestiina) ja tutkija ja Ben-Gurionin Negevin yliopiston holokaustitutkimuksen professori Hannah Yablonka (s. 1950 Tel Aviv, Israel), ovat kirjoittaneet lyhyesti tästä kokouksesta, mutta näkemättä istunnon pöytäkirjaa, joka on valtionarkistossa ja joka tähän asti oli luokiteltu salaiseksi. Yksi henkilö, joka luki sen, on Avraham Burg (s. 19.1.1955 Jerusalem, Israel), joka ilmeisesti löysi sen edesmenneen isänsä, Šlomo Yosef Burgin (s. 31.1.1909 Dresden, Saksa ja k. 15.10.1999 Jerusalem, Israel) tuolloin hallituksen jäsenen, papereiden joukosta.

Uudessa kirjassaan "Defeating Hitler" nuorempi Burg kertoo lyhyesti pöytäkirjasta, ilmeisesti tietämättä, että se oli luokiteltu salaiseksi. Tämä vuoksi valtionarkistonhoitajan Dr. Yehoshua Freundlich päätti julkistaa pöytäkirjan. Kokouksen avasi David Ben-Gurion. Hänen puheenvuoronsa olivat lyhyitä. Hän kertoi ministereille kaksi asiaa; silti asiasta esittämättä omaa mielipidettään, vaikka lehdistö oli uutisoinut hänen kannattavan kuolemantuomiota (Yedioth Ahronoth, 13. maaliskuuta 1962). Ensimmäinen asia, jonka hän kertoi, koski hänen keskusteluaan Martin Buberin kanssa, joka oli käyty jälkimmäisen ihanassa kodissa Talbiehissa noin kolme kuukautta aiemmin. Pääministeri Buber sanoi, että "uskoo, että Eichmannin teloittaminen luo uuden 'legendan' antikristuksesta sukupolvien ajaksi, ehkä ei tänä vuonna eikä kahden vuoden kuluttua, mutta legenda luodaan ja juutalaisille tulee olemaan ongelmia."

Toinen asia oli Walter Arnold Kaufmannin (s. 1.7.1921 Freiburg, Saksa ja k. 4.9.1980 Princeton, New Jersey, Yhdysvallat) kirje, jonka hän määritteli "tärkeäksi mieheksi, Princetonin [yliopiston] professoriksi. Juutalaiseksi. Luulen, että hän on saksalaista alkuperää." Kirjeessään Kaufmann oli ehdottanut, että Eichmannille ilmoitettaisiin, ettei mikään rangaistus ole liian suuri – mutta koska emme ole verenhimoisia, meidän pitäisi päästää hänet menemään. Walter Kaufmannin mukaan tämä osoittaisi juutalaisen nerouden Israelissa. David Ben-Gurion päätti puheensa lyhyeen lauseeseen: "Olen katsonut aiheelliseksi kertoa teille näistä kahdesta [asiasta]."

Toinen puhuja oli oikeuskansleri Gideon Hausner. Hänen tavoitteenaan oli vakuuttaa ministerit rangaistuksen oikeudenmukaisuudesta. Hausner korosti kahta asiaa. Ensinnäkin Israelin lainsäätäjä oli päättänyt, ettei Adolf Eichmannille ollut velvollisuutta määrätä enimmäisrangaistusta – nimittäin kuolemaa – mutta siitä huolimatta sekä käräjäoikeus että korkein oikeus tuomitsivat hänet ankarimpaan rangaistukseen hänen "psykologisen asenteensa vuoksi hänelle delegoitua työtä kohtaan".

Vahvistaakseen huomautuksiaan Gideon Hausner lainasi samana päivänä julkaistua valituspäätöstä: "On kiistattomalla varmuudella todistettu, että hän otti paikkansa paitsi niiden joukossa, jotka olivat aktiivisia Euroopan juutalaisten lopullisen ratkaisun toteuttamisessa, myös niiden joukossa, jotka aktivoivat muita tässä tehtävässä... Valittaja ei koskaan osoittanut katumusta tai heikkoutta, voimien heikkenemistä tai tahdon heikkenemistä suorittaessaan ottamaansa tehtävää. Hän oli 'oikea mies oikeassa paikassa'."

Toinen kysymys oli, että jos Adolf Eichmann olisi tuomittu Nürnbergissä, hänen rangaistuksensa olisi ollut kuolemantuomio. Tämän väitteen tueksi Gideon Hausner viittasi Julius Streicheriin (s. 12.2.1885 Fleinhausen, Baijer ja k. 16.10.1946 Nürnberg, Länsi-Saksa), joka oli toimittanut myrkyllistä natsilehteä Der Stürmer. Hänen pääsyntinsä oli Nürnbergin oikeuden mukaan "propaganda, viha ja antisemitistinen propaganda, eikä yksikään teko, mutta silti he tuomitsivat hänet kuolemaan ja teloittivat hänet."

Näiden avauspuheenvuorojen jälkeen David Ben-Gurion aloitti keskusteluvaiheen kysymyksellä: "Onko hallituksen jäsenten joukossa ketään, joka uskoo, että presidenttiä on neuvottava armahduksen, rangaistuksen lieventämisen, elinkautisen vankeuden tai jonkin muun asian suhteen?" Ministerit vastustivat armahdusta. Ensimmäinen puhuja oli oikeusministeri tohtori Dov Yosef. Hänen huomautuksensa tukivat oikeusministerin kommentteja, vaikka kahden miehen välillä oli paljon jännitteitä, jotka johtivat Hausnerin eroamiseen useita kuukausia myöhemmin. Yosef kysyi, miksi kysymys ylipäätään nostettiin esiin – loppujen lopuksi maailman kansakunnat teloittavat ihmisiä ilman keskustelua. Tässä yhteydessä hän puhui Nürnbergin oikeudenkäynneistä: "Nürnbergissä pantiin täytäntöön 77 tuomiota, jos en erehdy, ja ihmisiä teloitettiin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ei suuria eikä pieniä maita, mutta yhtäkkiä, kun juutalainen kansa tulee tekemään samoin, se on laitonta. Mielestäni tämä on kestämätöntä. Meillä on laki ja meidän on pantava tuomio täytäntöön."

Sitten Yosef kertoi Ethelin ja Julius Rosenbergin tapauksesta, jotka teloitettiin New Yorkissa vuonna 1953 vakoilusta Neuvostoliitolle: "Pitääkö minun mainita loputtomat [presidentti Dwight D.] Eisenhowerille tehdyt valitukset Rosenbergien tapauksessa? En sano, oliko Eisenhower oikeassa vai ei... [mutta] Englannissa ja kaikissa muissa maissa on ollut myös tapauksia yhden henkilön murhasta, ja he ovat saaneet kuolemantuomion."

Ulkoministeri Golda Meirin huomautukset olivat melko samanlaisia ​​kuin Yosefin: "Oikeudenkäynti on pidetty, päätös on annettu Israelin valtion lain mukaisesti – näin ovat tehneet kaikki kansakunnat. Näin ovat tehneet puolalaiset Rudolf Hössin [Auschwitzin komentaja vuosina 1940–43, joka hirtettiin vuonna 1947] kanssa, näin ovat tehneet tšekit Dieter Wislicenyn [Eichmannin avustaja, joka hirtettiin Bratislavassa vuonna 1948] kanssa... norjalaiset [Vidkun] Quislingin kanssa; kukaan ei sanonut heille, että heidän on osoitettava jonkinlaista äärimmäistä herkkyyttä. Tätä meiltä vaaditaan vain, koska maailma ei ole vielä tottunut näkemään juutalaisten toimivan kuten kaikki muut kansakunnat."

Myös Yosef Almogi, joka oli ministeri ilman salkkua ja oli istunut neljä vuotta saksalaisella vankileirillä, vastusti armahdusta: "Kohtaamme tässä symbolin. On totta, että rangaistus ei ole riittävä, mutta ei ole olemassa muuta, ankarampaa rangaistusta."

Yksimielisyyttä vastaan ​​oli valtiovarainministeri Levi Eshkol (oik. Levi Školnik, s. 25.10.1895 Orativ, Venäjä ja k. 26.2.1969 Jerusalem, Israel). Hän kysyi, olisiko mahdollista alentaa rangaistusta ja ilmoittaa siitä sekä antaa selitys tälle toimenpiteelle. Pääministerin vastaus oli: "Se on mahdollista." Valtiovarainministerin vastaus oli: "Minä kallistun siihen." Sitten Levi Eshkol selitti kireää asemaansa: "Siitä hetkestä lähtien, kun huomasin sanovani itselleni: Jos olisi mahdollista, että oikeudenkäynnin jälkeen hän kulkisi ympäriinsä Kainin merkki otsassaan ja hänen sukulaisensa tekisivät samoin kuin Kainille – ajattelin, että tämä olisi paljon enemmän kuin viiden minuutin mittainen päätöksen täytäntöönpano."

Ainoa hallituksen jäsen, joka oli samaa mieltä Eshkolin kanssa, oli hyvinvointiministeri tohtori Yosef Burg. Hän väitti, että "Israelin valtio on sanonut oikeudenkäynnissä sanomansa ja voi antaa murhaajan kuolla joka päivä uudelleen. En voi ottaa esiin armahduksen käsitettä tässä yhteydessä. Jos muodollisesti tätä on kutsuttava armahdukseksi... mutta jos on mahdollista 'odottaa', niin että tuomio roikkuu hänen silmiensä edessä joka päivä..." Useat osallistujat vastasivat hyvinvointiministerin huomautuksiin. Yksi heistä oli työministeri Yigal Allon (s. 10.10.1918 Kefar Tavor, Palestiina ja k. 29.2.1980 Afula, Israel), joka sanoi: "Olen pahoillani siitä, että Adolf Eichmann jatkaa kiduttamistamme edelleen ja pakottaa meidät panemaan täytäntöön kuolemantuomion, mutta sille ei pääse mitään, tämä on joku, joka on tehnyt kansanmurhan. Rangaistuksen on oltava selvä ja ratkaiseva."

Pääministeri nosti esiin lisäkysymyksen: Adolf Eichmannin ruumiin. Mitä sille pitäisi tehdä? Ben-Gurionin kanta oli ratkaiseva: "Eichmannin hautapaikan ei tarvitse olla pyhä, emmekä saa antaa ruumista perheelle." Dov Yosef ehdotti ruumiin käsittelyä "kuten Nürnbergissä – ruumiit poltettiin ja tuhka siroteltiin". David Ben-Gurion, joka pelkäsi "pyhän haudan" reaktiota, oli terävä: "Tämä on se, mitä halusin, ettei hänestä jää jälkeäkään."

Oikeusministeri raportoi ministereille pakollisen asetuksen muutoksesta, joka käsitteli tätä asiaa: Sen sijaan, että ruumis luovutettaisiin perheelle, "päätämme, että ruumista käsitellään vankilakomissaarin määräämällä tavalla". Yigal Allon, joka pelkäsi, että ruumiin antaminen perheelle johtaisi "toisen pyhän haudan lisäämiseen", ehdotti ruumiin polttamista "ja tuhkan sirottelua mereen Israelin aluevesien ulkopuolelle".

Keskustelun päätteeksi David Ben-Gurion teki virallisen ehdotuksen, jonka mukaan Eichmannin armahduspyyntö hylättäisiin ja tuki hirttämisprosessin välitöntä järjestämistä, "valtuuttamalla poliisiministerin säätämään hallituksen pyynnöstä lisäyksen 302 vuoden 1925 vankilamääräyksiin". Yksitoista ministeriä kannatti ehdotusta ja kaksi ministeriä kannatti Levi Eshkolin kantaa: Eshkol itse ja Yosef Burg.

Jännittyneen keskustelun päätteeksi David Ben-Gurion ehdotti uudelleenäänestystä, jotta oikeudenkäynnissä vallitsisi yksimielisyys lopullisesta päätöksestä. Tällä kertaa kaikki ministerit kannattivat ehdotusta yksimielisesti – "ei suositella maan presidentille Adolf Eichmannin armahdusta". Samana päivänä presidentti hylkäsi armahduspyynnön. Itse pyyntöön hän kirjoitti sen, mitä Amalekista kirjoitetaan 1. Samuelin kirjan 15:33 jakeessa: "Niin kuin miekkasi teki naiset lapsettomiksi, niin on äitisi oleva lapseton naisten joukossa." Kaksi päivää myöhemmin, 31. toukokuuta 1962, Adolf Eichmann hirtettiin Ramlen vankilassa. Hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka siroteltiin Välimeren vesiin Israelin aluerajojen ulkopuolelle.