Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (11. osa)
Kenraalieversti Andrei Ždanov ihmetteli sitä, Suomessa fasismia oltiin pidetty väärin perustein vain saksalaisena suuntauksena. Varsinkin suomalaiset oikeistolehdet olivat sitä mieltä, että Suomessa ei ole ilmiötä nimeltä fasismi ja fasismille ei näin ollen ollut mitään perusteita. Andrei Ždanov julisti: ”Sellainen valheellisuus täytyy selvittää. Tanner pitää eristää poliittisesti täysin. Täytyy toimia niin, että kaikki sillat Tannerin, Tuomiojan ja Hillilän ja muiden välillä tuhoutuvat täysin.”
Ministeri Yrjö Leino kertoi vain pari päivää myöhemmin Andrei Ždanoville Suomen hallituksen luottamuksellisesta keskustelusta iltakoulussaan. Hallituksen selvä enemmistö oli sitä vastaan, että sotasyylliset haastettaisiin oikeuteen. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi myöntyi kuitenkin siihen, että hallitus toimittaisi itsenäisesti aloitteestaan oman selvityksen; samalla Paasikivi oli myös ilmoittanut, että Suomen lakien mukaan tuskin ketään ei voitaisi rangaista poliittisista virheistä. Poliitikothan syyllistyvät virheisiin vähän väliä.
Alkoi vähitellen vuotaa tietoja hallituksesta, joiden mukaan hallituksessa pelättiin 13. artiklan sanamuotojen tarkoittavan mahdollisuutta levittää käsitettä sotarikollisuudesta myös politiikan maailmaan. Siitä varoitti erityisesti se, että valvontakomissio ei sallinut noutaa Lista I:n pidätettyjä poliitikkoja saman tien oikeusistuntoon, vaan komissio ilmoitti kertovansa ohjeet menettelytavoista vasta myöhemmin. Tämä oli selvä merkki suomalaisille siitä, että valvontakomissio piti nyt pidätettyjä henkilöitä kansainvälisinä sotarikollisina, joiden tuomitsemista varten mahdollisesti perustettaisiin aivan omat tuomioistuimensa.
Hallituksen aloittama selvitys tuntui heistä alkuun vaarattomalta. Ministeri Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) uumoili täysin riittäväksi toimenpiteeksi sen, että hallitus ainoastaan kirjaisi muistiin jatkosotaan johtaneet tapahtumat. Vakavilta seurauksilta ei kuitenkaan päästy välttymään. Kun toimiin oli kerran alettu, ei ollut enää mitään mahdollisuuksia sieltä peruuttaa. Andrei Ždanovin mukaan tämä asia olisi hetimiten tuotava julkisuuteen. Ministeri Yrjö Leino vannoi kansanjoukkojen painostavan määrätietoisesti hallitusta sekä levittävän propagandaa syylliseksi nimettyjä vastaan. Kampanjaa käytin sekä julkisesti että julkisuudelta piilossa, mutta molemmissa tapauksissa aloite tuli suomalaisilta.
Andrei Ždanov matkasi välillä Moskovaan kyselemään asiaan ohjeistusta sekä tunnustelemaan ilmapiiriä. Ždanovin matkan aikana Suomessa piti kauhua yllä kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov. Palatessaan junamatkalla 22.11.1944 Suomeen Andrei Ždanov otti puheeksi Väinö Tannerin tapauksen. Urho Kekkonen ja Eero Wuori liittyivät kenraalieversti Ždanovin matkaseuraan Vainikkalassa, josta junamatka jatkui Helsinkiin. Junan keskusteluissa nousi esille suuri huoli siitä, että suomalaiset eivät päässeet muotoseikkojen vuoksi Väinö Tanneria asettamaan syytettyjen joukkoon, vaikka asia oli jätetty suomalaisten tehtäväksi. Samoin keskustelussa ilmeni, ettei marsalkka Mannerheimia tule laskea syyllisten ryhmään.
Yksi vankilassa istuneista ja katkeroituneista kuutosista, valtiovarainministeri Johan Helo (vuoteen 1906 Helenius, s. 22.8.1889 Helsinki ja k. 25.10.1966 Helsinki), teki lopulta aloitteen hallituksessa sotasyyllisten pidätyksestä. Helo useamman kerran kertasi hallituksen joulukuisessa iltaistunnossa, että tästä asiasta oli mahdoton päästä eroon enen kuin kysymys sotasyyllisyydestä olisi selvitetty. Yrjö Leino kannatti asiassa aatetoveriaan. Johan Helo painotti välirauhan aikana ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon ja hän joutui pidätetyksi jatkosodan alettua. Hän sai poliittisista syistä kolmen vuoden vankeustuomion, josta Helo vapautui keväällä 1944. Muuttuneessa ympäristössä Johan Helo nousi uuden vallanjaon myötä eturivin vaikuttajaksi SKDL:n jäsenenä. Lyhyen ministerikauden jälkeen Helo jätti politiikan vuonna 1946 ja hän siirtyi diplomaatiksi Suomen Pariisin -suurlähetystöön. Urho Kekkonen antoi vielä tuossa yhteydessä lehdistölle lausuntonaan, että ”täytynee pitää kiinni siitä, että varsinaisia sotarikoksia ovat kansainvälisen oikeuden mukaan yleisesti määritellen sotilashenkilöiden suorittamat rikokset sodankäynnin sääntöjä vastaan”.
Otto Wille Kuusisen kirjoittama teos, Suomi ilman naamiota, julkaistiin Moskovassa vuodenvaihteessa 1944-1945. Kirja käsitteli Suomen sodanaikaista politiikkaa Neuvostoliiton näkökulmasta. Otto Kuusisen mukaan Itä-Karjalan keskitysleirit sekä suomalaisten sotilaiden raakuudet tehtiin ”Suomen hallitusherrojen” tieten. Siksi näistä rikoksista olivat vastuussa ensisijaisesti juuri samaiset hallitusherrat ”eikä suinkaan vähemmän kuin heidän tahtonsa suoranaiset toimeenpanijat”.
Aftonbladet -lehden Moskovasta 23.1.1945 saamassa sähkeessä Associated Pressin edustaja selvitti käyntiään Helsingissä ministeri Pavel Orlovin luona keskustelemassa. Orlov kertoi täysin hyväksyvänsä eron, joka tehtiin sotarikollisten ja sotasyyllisten välillä selittäen samalla, että suomalaisten itse täytyi ratkoa tämä kysymys, koska ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi”. Pavel Orlov ei suinkaan maininnut Suomen sodanaikaisten johtomiesten tuomitsemisesta rangaistuksiin vaan hän toivoi ainoastaan näiden perääntyvän vaikutusvaltaisista asemistaan.
Samassa tapaamisessa mukana ollut New York Timesin Moskovan kirjeenvaihtaja William H. Lawrence (s. 29.1.1916 Lincoln, Nebraska, Yhdysvallat ja k. 2.3.1972 Bedford, New Hampshire, Yhdysvallat) raportoi ministeri ja Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Pavel Orlovin sanoneen: ”Välirauhansopimus Suomen kanssa määrää ainostaan sotarikolliset rangaistaviksi, ts. henkilöt, joita syytetään määrätyistä rikoksista.” Toimittajan mukaan oli täysin Suomen valittavissa miten meneteltäisiin ”sotasyyllisten” kanssa, joita Orlov ei mitenkään nimennyt.
Tammikuussa 1945 sotasyyllisyyskysymys tuli eduskuntakyselyn muodossa julkisuuteen. Pääministeri Paasikivi vastasi eduskuntakysymykseen suullisesti eduskunnassa. Hän kertoi entisen presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin (oik. Carl Johan, s. 28.1.1865 Suomussalmi ja k. 22.9.1952 Helsinki) lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on Suomen perustuslaissa tuntematon käsite. Paasikivelle kyllä riitti, että sodan aikana maan politiikassa johtopaikoilla olleet poliitikot vetäytyisivät heti sivuun tehtävistään. Paasikivi ilmoitti asettaneensa filosofian tohtori, historioitsija ja Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja Eirik Mikael Hornborgin (s. 29.9.1879 Helsinki ja k. 29.12.1965 Helsinki) komitean tutkimaan asiaa. Hallituksen käsittelyyn sotasyyllisyysasia joutui ensimmäisen kerran 8.8.1945 iltakoulussa. Kommunistit järjestivät 10 000 ihmisen mielenosoituksen Senaatintorille. Pääministeri Paasikivi uhkasi erota virastaan ja samoin myös presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) ilmoitti valmiutensa erota virasta.
Paasikivi perui eroaikeensa kuultuaan liittoutuneiden päässeen elokuussa Lontoossa yhteismielisyyteen sotarikollisten käsittelyssä noudatettavasta politiikasta ja sotarikollisuuden määritelmästä. Tämän jälkeen oli aivan selvää, että Suomessa oli pakko viedä oikeuteen sota-ajan johtajia ja poliitikkoja. 12.8.1945 pääministeri Paasikivi hyväksyi oikeusministerin johdolla muotoillun lakiehdotuksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tätä varten tehtiin takautuva laki. Hallituksen kokouksen loputtua Paasikivi ennusti, että uusi laki nostaisi syytetyt marttyyreiksi ja kansallissankareiksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hangoitteli vastaan, mutta Kekkonen ja Paasikivi tekivät lopullisen taivuttelutyön omiensa joukoissa. Eduskunta hyväksyi sotasyyllisyyslain äänin 129-12; 48 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä ja tyhjää äänesti 10 edustajaa. Presidentti Mannerheim sairastui sopivasti ja pääministeri Paasikivi vahvisti hänen puolestaan kiistellyn lain 12.9.1945.
Jälleen hallitus asetti uuden tutkijakunnan selvittääkseen keitä voitaisiin 13. artiklan mukaan syyttää sotasyyllisyydestä. Tutkijakuntaa asettui johtamaan oikeusneuvos Onni Petäys, jonka Urho Kekkonen puhui tehtävään. Onni Petäysen tutkijaryhmä pohjasi työnsä hyvin pitkälti Hornborgin komitean aikaisempaan mietintöön. Petäys itse kuulusteli kaikki keskeiset sotavuosien poliittiset päättäjät, jotka Urho Kekkonen oli ensin määritellyt. Päättäjät olivat Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner ja Toivo Kivimäki eli melkein sama joukko, joka oli esillä jo Hertta Kuusisen listalla kolme kuukautta aikaisemmin. Ainoana uutena listalle oli ilmestynyt ulkoministeri Henrik Ramsay.
Urho Kekkonen esitteli Petäyksen raporttiluonnoksen Ždanoville syytettyjen listasta. Tällä listalla oli silloin vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Venäläiset ihmettelivät suuresti, minne olivat Tanner ja Kivimäki joutuneet listalta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi heidän mukaansa kuin auto ilman kuljettajaa. Kivimäen syytteeseen asettamisen kannalta oli ongelmallista, että hän oli virkamies tapahtumien sattuessa ja samoin Tanner ei ollut hallituksessa tapahtuma-aikaan. Lisäksi Tanner oli vastustanut kesällä 1944 Ribbentrop-sopimusta. Muodollinen perustelu Tanneria vastaan löytyi ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa. Kivimäen taakaksi koitui hänen ”puutteellinen” raportointinsa hallitukselle. Tämän mutkan kautta syytettyjen listalle ilmestyivät myös Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Lopulliseen sotasyyllisten oikeudenkäynnin syytelistalle pääsivät kahdeksan henkilöä: Risto Ryti, Väinö Tanner, J. W. Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. M. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen.
