Luottokitaristi Ari "Kankku" Kankaanpää 

»Näin sanoo hakuteoksemme ”Missä kukin on” Kankkulan kaivosta: Kyseinen kaivo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Pajunköyden ja Luikurin välisen valtatien varressa, Lööperin notkossa, täsmälleen jossakin Etelä-Hämeen ja Keski-Pohjanmaan rajamailla. Kankkulan kaivo on kaivettu alun perin Läskipohjan ylänkömaahan, ja se on siirretty nykyiselle paikalleen asianomaisten toimesta v. Anno Domini ollen se sekä kuuluisa luonnonnähtävyys että suosittu matkailukohde osittain yli paikkakunnan omien rajojen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Katso lähemmin: ”Kankkulan matkailuopas, uudistettu laitos”. Loppuunmyyty.» Edellä olevilla ”Missä kukin on” ja ”Kankkulan matkailuopas” kirjoilla ei valitettavasti ole yhtään mitään tekemistä tämän seuraavan kirjan kanssa, jonka teille seuraavaksi esittelen mielelläni.

Luottokitaristi Ari ”Kankku” Kankaanpäästä toimittaja Jari Korkin kirjoittama kirja, Luottokitaristi Ari ”Kankku” Kankaanpää, sai odotetun julkistamisensa Tampereen Tampellan alueen Juicen kirjastossa maanantaina 5.10.2026. Noin seitsemänkymmentä henkilöä oli sulloutuneena tiivistunnelmaiseen Juicen kirjastoon kuulemaan Ari Kankaanpään kertomana mielenkiintoisia tarinoita. Tarinoiden jälkeen ilta jatkui Ari ”Kankku” Kankaanpään kitaralla ja laulamalla esittämällä musiikilla, joista tamperelaisyleisö nautti silmin nähden. Tilaisuuden laulut olivat muutamaa Kankaanpään omaa teosta lukuun ottamatta lähinnä Juhani Juice Leskisen (vuoteen 2006 Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen, s. 19.2.1950 Juankoski ja k. 24.11.2006 Tampere) tunnetuksi tekemiä lauluja vuosien varsilta.

Toimittaja ja tietokirjailija Jari Korkki itse esittelee kirjan takakannessa teostaan muun muassa näillä sanoilla: "Ari ’Kankku’ Kankaanpää (s. 1962) on kulkenut pitkän tien eturivin artistien säestäjänä. Teos tuo valokeilaan tähtien rinnalle luottokitaristin. Välillä kurkistetaan sinne, mihin valot eivät yllä, savuisiin takahuoneisiin ja keikkabusseihin. Soittajan arki käy tutuksi iloineen ja suruineen, kerrontaa värittää lämmin mutta omintakeinen tamperelainen huumori. Tähdistäkin paljastuu jotakin uutta, mutta ennen kaikkea tämä on Kankku Kankaanpään tarina.”

Tampereen Atalassa Kankaanpään perheen iltatähtenä vuonna 1962 syntyneellä Ari Kankaanpäällä oli jo perheeseen tullessaan neljä sisarusta; veljet Kosti (s. 1947) ja Olavi (s. 1949) sekä siskot Tarja (s. 1950) ja Pirjo (s. 1953). Perheen isä, Onni Valdemar Kankaanpää, työskenteli Tampereen kaupungin liikennelaitoksen rasvarina tai huoltomekaanikkona. Äiti, Alli Tellervo Kankaanpää, piti Atalassa Nikin kioskia perheen kotinurkilla.

Atalassa Ari Kankaanpää uskoo saaneensa ensimmäisen muistettavan kokemuksensa musiikin kanssa siskonsa Piken poikakaverin – nykyisen aviomiehen – Markku Aution Dux -radionauhurin välityksellä Dodge -merkkisessä amerikanautossa. Siellä hän muisti kuulleensa CCR:n kasetilta kappaletta nimeltä Molina. Perheen muutettua Nekalan asevelikylään pääsi Ari Kankaanpää vasta kuuntelemaan omalla levysoittimella silloista mielimusiikkiaan. Kuunteluun pääsivät muun muassa Kissin Hotter Than Hell, David Bowien Pin Ups ja Thin Lizzy. Kotimaisesta musiikista Kankaanpään kuuntelulistalle pääsivät esimerkiksi Juice Leskisen alkuaikojen tuotanto, Hectorin Hectorock I sekä Wigwamin Nuclear Nightclub.

Nekalassa asuessaan Ari Kankaanpää sai samoin ensimmäisen kitaransa, joka oli akustinen Eko – kamala halko hänen omin sanoin. Sangen pian piti kuitenkin saada jo sähkökitara, joksi valikoitui joku sadanviidenkymmenen markan Marchis 335 -kopio. Ari Kankaanpää oli tuolloin varmasti yksitoistavuotias. Kitaransoitto ei tuolloin vielä ollut kovin tärkeää, sillä alkujaan Kankku haaveili NHL -kiekkoilijan urasta.

Ilpo Saastamoinen.

Vuonna 1975 oli vuorossa muutto Multisiltaan asumaan. Siellä taloyhtiön kerhotilassa oli Veli Wallgrenin rummut ja Ari Kankaanpäällä oli tuolloin jo Stratocaster -kopio kitarana sekä Carlsbron kitaravahvistin. Täältä kerhohuoneelta alkoivat tarkemmat opiskelut musiikin saloihin. Kesällä 1976 Ari Kankaanpää hakeutui Voionmaan opiston kitarakurssille Ylöjärven Yliselle. Kurssin opettajana toimi tuolloin kitaristi Ilpo Erkki Aslak Saastamoinen (s. 22.7.1942 Pielavesi). Ilpo Saastamoisen Kitarakirja oli aikanaan ensimmäinen oppikirja, jossa käsiteltiin sähkökitaransoittoa Ivan Feodorovitš Putilinin (s. 18.3.1909 Pietari, Venäjä ja k. 24.7.1997 Helsinki) Kitarakoulujen jälkeen. Kesäkurssin teoriaopettajina Ylöjärvellä opettivat aviopari Matti Harri Björn Bergström (s. 17.2.1938 Helsinki ja k. 8.10.1994 Helsinki) ja Pirjo Liisa Helena Bergström (o.s. Halminen, s. 21.4.1939 Helsinki ja k. 15.5.2011 Helsinki).

Matti & Pirjo Bergström.

Tesoman Ristimäestä löytyi Ari Kankaanpäälle kaveriksi Tommi Raatikainen, jolla oli Tesomalla harjoituskämppä. Raatikainen oli haitaristi ja bändiin saatiin lisäksi Raimo Lehtinen. Jossakin vaiheessa haluttiin bändiin laulusolisti, jota haettiin vuonna 1977 Tamperelainen -lehden ilmoituksella. Näin saatiin bändiin solistiksi Tapani Koivisto, joka oli keikkaillut muun muassa Unto Kotilaisen yhtyeessä. Koivisto oli opiskellut laulua Sibelius-Akatemiassa, mutta ennen kaikkea hän oli energinen organisaattori. Rumpaliksi yhtyeeseen saatiin vielä Timo Niskala, joka toimi myös Nolo & Rähjän rumpalina. Tämän Värisuora -nimisen bändin kanssa Ari Kankaanpää teki elämänsä ensimmäisen keikan 22.10.1977.

Irwin Goodman.

Aika pian Koivisto järjesti yhtyeen säestämään Antti Yrjö Hammarbergia (s. 14.9.1943 Hämeenlinna ja k. 14.1.1991 Hamina) eli kansantaiteilija Irwin Goodmania. Lempäälän Manttaalitalolla oli ensimmäinen Irwinin säestyskeikka 14.1.1978. Keväällä 1978 yhtyeeseen liittyi kosketinsoittajaksi Andrej Jenttu Novak, jota saattoi toisinaan tuurata myös puolalainen muusikko, saksofonistinakin tunnettu multi-instrumentalisti Lucjan Czaplicki (s. 23.6.1944 ja k. 15.1.2026).

Lucjan Czaplicki.

Tapani Koiviston orkesteri esiintyi 25.8.1979 Isojoen huvipuistossa Säärikuningatar -79 -kiertueen mukana ja säestettäväkseen yhtye oli tuolloin saanut muusikko Kai Lindin (oik. Kaj Mikael Lindberg, s. 31.12.1937 Helsinki). Kai Lind nousi laulajana tunnetuksi nuorison suosikkina 1960-luvun alussa sekä soolosolistina että Four Cats -lauluyhtyeen jäsenenä. Four Cats perustettiin vuonna 1958 nimellä Esa Laukan kvartetti. Sen perustivat Pentti Kalevi Lasanen (s. 17.9.1936 Kotka ja k. 13.11.2021 Helsinki) ja Esa Laukka (s. 1933) ja mukaan tulivat Kai Ruohonen sekä vuonna 1960 Kai Lind. Kai Lind on esiintynyt samoin useissa elokuva- ja televisiorooleissa. Kai Lindiltä julkaistiin vuonna 1979 albumi, joka oli nimeltäänkin 1979. Albumin kapellimestari ja sovittaja oli kitaristi Taisto Wesslin, jonka tekemät nuottisovitukset olivat myös Tapani Koiviston yhtyeen käytössä Kai Lindiä säestettäessä.

Kai Lind.

Vuoden 1979 kesäkiertueen jälkeen Ari Kankaanpää jätti kiertueella syntyneen romanssin tuloksena Koiviston yhtyeen ja hän aloitti laulajatar Merja Merja Lehtisen kanssa seurustelun sekä keikkailun duona nimellä Merja Lehtinen. Syksyllä 1978 hakeutui Pyynikintorin laidalla sijaitsevaan Tampereen konservatorioon opiskelemaan musiikkia. Musiikinteoriaa hänelle opetti aluksi kontrabasisti Yrjö Oksala. Myöhemmin Oksala ohjasi Ari Kankaanpään Maarit Marttisen teoriaryhmään naapuriluokkaan opiskelemaan. Klassista kitaransoittoa Kankaanpäälle opetti konservatoriolla Jorma Salmela, joka oli hyvin tietoinen siitä, että Ari Kankaanpäällä ei ollut mitään halua tehdä itsestään klassista kitaristia.

Aluksi Ari Kankaanpää yritti käydä koulua myös Tampereen ammattikoulun radio- ja tv-asentajalinjalla. Ensimmäinen vuosi onnistuikin ihan tyylikkäästi, mutta sen jälkeen tuli kolmen viikon laivasoittokeikka; silloin tuli sovittamattomia vaikeuksia koulun kanssa. Linjajohtaja Martti Niittysen ehdotuksesta Ari Kankaanpää luovi toisen vuoden pelaamalla lentopalloa ja jääkiekkoa ammattikoulun joukkueessa ja saaden näin urheilusta todistukseensa numeroksi yhdeksän. Muista aineista tuli numeroita sen verran, ettei Kankaanpää jäänyt luokalleen. Kolmannella luokalla Ari Kankaanpäällä ei koulussa ollut edes pulpettia tai muutakaan työpistettä. Toisinaan hän poikkesi kouluun syömään, mutta virallisesti Ari Kankaanpää sai ammattikoulusta radio- ja tv-asentajan todistuksen.

Tässä talossa toimi Cabare Oscar.

Ari Kankku Kankaanpää soitti koko joulukuun 1981 ravintola Cabare Oscarissa Tampereen Kirkkokadulla. Cabare Oscar toimi arkkitehti Jaakko Tähtisen (s. 8.1.1904 Tampere ja k. 15.3.1970) suunnittelemassa Kauppaseuran talossa osoitteessa Kirkkokatu 10, joka valmistui vuonna 1953. Yökerhon toiminta alkoi talossa maaliskuussa 1974, jolloin solistivieraana yökerhossa nähtiin mm. Ella Jane Fitzgerald (s. 25.4.1917 Newport News, Virginia, Yhdysvallat ja k. 15.6.1996 Beverly Hills, Kalifornia, Yhdysvallat). Cabare Oscarissa Ari Kankaanpää soitti legendaarisen kosketinsoittaja Aarno Oksasen kvartetissa, jossa Kankaanpään ja Oksasen lisäksi soittivat Kari Äikäs rumpuja ja Tapio Selin (s. 29.7.1960) bassoa ollen samalla laulusolisti.

Martti Aleksanter Pihkala (2. osa) 

”Sittenkuin olemme kukistaneet roskaväen vallan maassamme ja tuominneet kapinoitsijat ja huligaanit, on meidän kohotettava oikea, rehellinen suomalainen työmies korkeamman sivistyksen, siveellisyyden, työkunnon ja ammattitaidon asteelle sekä sitä tietä myöskin paljon korkeammalle taloudelliselle tasolle.” Pihkalan mukaan valtion täytyy järjestelmällisesti ryhtyä kasvattamaan ”oikeaa suomalaista isänmaallista työmiestä” armeijan ja ammattikoulujen kautta. Hyvä mies on työjuhta, joka ei harrasta seksiä edes vaimonsa kanssa muuten kuin lisääntymistarkoituksessa. Nautinnoiksi saa riittää työnteko.

Ehkäisyä paheksutaan luonnonvastaiseksi ja vain kaksi lasta synnyttäneitä naisia itsekkäiksi. Tapainturmeluksen pahoitellaan edenneen niin pitkälle, että avioliittojakin solmitaan ”sitä varten, että saadaan koti, jossa on yleensä mukava olla”. ”Tästä kuusi- ja kahdeksantuhatvuotisesta nautinnonhimon, Venuksen ja Astarten palveluksesta on nyt vihdoinkin tehtävä loppu!”

Pihkala tosin myöntää, että siinä on temppu ”jollaista mikään kulttuuri maapallon päällä ei tähän saakka ole pystynyt suorittamaan”.

Terveen naisen tunnusmerkki, onni ja elämäntyö on tietysti synnyttää mahdollisimman paljon terveitä ja voimakkaita lapsia miehille, jotka ”ansaitsevat” lisääntyä ”kelvottoman aineksen” sijaan. Naisen kyvyt ovat parhaiten käytössä sopivinta siittäjää etsiessä. Tytöt on kasvatettava äitiyteen, joka on naisen suurin oikeus ja velvollisuus. Sekä miesten että naisten uskotaan kasvatuksen tuloksena valitsevan itselleen kansallissosialistisen ihanteen mukaiset kumppanit. Riippumaton ja valistunut eli ”sukupuoleton” nainen on kauhistus, vaikka ”kaikenlaiset suffragetit” kuvittelevat naisen pystyvän samaan kuin mies. Naisten äänioikeus on perusteltavissa vain, koska heidän katsotaan huolehtivan lasten eduista miehiä paremmin.

Rotutohtorointi saavuttaa huippunsa Puhdistusta ja jalostusta -luvussa, jossa pakkosteriloitavaksi ja pakkotyöhön valtiolle vaaditaan muun muassa seksityöläisiä. Sukua jatkamattomaksi kelpaamattomiin ihmistyyppeihin lukeutuu myös ”pitkätukkainen, levelähakeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi”. ”Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan kaikkein ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua, ja tämä poistaminen on ehdottomasti suoritettava aivan säälimättömästi.”

Seksityöstä ei siveyden nimissä tohdita kirjoittaa muuta kuin ”lienee itsestään selvää, että tällainen mätä ei voi olla vähänkään terveitä ja järkeviä ihmisiä surettamatta”. Analyysin puutteesta huolimatta kontrollointi ja rangaistukset ollaan valmiita kohdistamaan nimenomaan seksityöläisiin.

”Tätäkin ruttoa on käsiteltävä kuin ruttoa ja koleraa konsanaan. (–) Rikoslainsäädännössä on näitä sukupuolisia anarkisteja ja mätäpesiä käsiteltävä aivan uudella tavalla. Pehmeys tässäkään ei kelpaa. Viimeaikaiset kokemukset punakaarti-anarkiasta ovat meille opettaneet, että sovitteluilla lurjusten kanssa ei päästä mihinkään. (–) Irstailuanarkia on sitä lajia, ettei siihen muunlainen ’rohto’ kelpaa kuin ’punatautisellekaan’.”

Vuosina 1935–1970 Suomessa todella pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä, Pihkalalle ”rikkaruohoja”, näiden toimeentulon lähteen, riippuvuuden tai sairauden varjolla. Myös kiertelevä elämäntapa kelpasi syyksi – käytännössä kiertolainen oli kiertoilmaisu romanille. Kansan ”rotupuhtauden” lisäksi oltiin huolissaan myös ideologisesta puhtaudesta. Tässä apuun huudettiin maakuntien talonpoikaa, jonka on todettu olevan valmis ”tarttumaan kivääriin ja järjestymään armeijaksi punaista roskavaltaa vastaan taistellakseen”.

Muitakin kehotetaan osallistumaan taisteluun, ”joka tahtoo käytännössä kokonaisen kansan keskuudessa toteuttaa puhdistuksen”. Sen seurauksena unelmoidaan syntyvän uuden ”ylimystön”, joka erottuu ja pysyy tiukasti erillään ”alhaisosta”. Lopuksi vakuutetaan itse Jumalan olevan tässä puhdistuksessa Suomen kansan puolella.

Vihtori Kosola.

Kommunismin ja sosialismin täydelliseen kieltämiseen keskittynyt lapuanliike syntyi osittain lakonmurtojärjestöjen työ tuloksena. Lapuanliike sai alkunsa Lapualta ja liikkeen kannatusalueen ydin oli Etelä-Pohjanmaa; liikkeen johtaja oli maanviljelijä ja aktivisti Vihtori Kosola. Lapuanliike toimi Suomessa vuosina 1929-1932. Eräs lapuanliikkeen keskeisistä vaatimuksista oli alusta lähtien työrauhan turvaaminen ”isänmaallisille työmiehille”. Vientirauhan koko maan laajuinen verkosto oli keskeisessä asemassa lapuanliikkeen syntyvaiheen kansalaiskokousten järjestämisessä.

Kyösti Kallio.

Martti Pihkala oli yksi lapuanliikkeen keskeisistä vaikuttajista ja hän neuvotteli yhdysmiehen roolissa esimerkiksi pääministeri Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) ja presidentti Lauri Kristian Relanderin (oik. Lars Kristian Relander, s. 31.5.1883 Kurkijoki ja k. 9.2.1942 Helsinki) kanssa. Pihkalan rooli Pehr Evind Svinhufvudin (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luumäki) hallituksen muodostamiseen johtavissa neuvotteluissa ja tapahtumissa oli keskeinen. Ennen lapuanliikkeen kiihkeintä vaihetta kesäkuussa 1930 Pihkala kävi kysymässä pääministeri Kyösti Kallion halukkuutta ryhtyä lapuanliikkeen johtajaksi ja käytännössä Suomen diktaattoriksi. Martti Pihkala valittiin lapuanliikkeen kannattajien äänillä Kokoomuksen kansanedustajaksi syksyllä 1930.

Lauri Kristian Relander.

Lapuanliikkeen toiminnan loputtua vuonna 1932 Mäntsälän kapinaa Martti Pihkala liittyi liikkeen tilalle perustettuun Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL). IKL perustettiin 5.6.1932 Hämeenlinnassa jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa. IKL:stä muodostui 1930-luvulla merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä; enimmillään IKL:llä oli 100 000 jäsentä. Toisin kuin lapuanliike, IKL pyrki pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa. IKL vastusti kommunismia ja sosialismia ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yksikielinen Suur-Suomi. Talouspoliittisesti puolue oli korporatiivinen. IKL:n kansainvälisiä esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit.

Puolue julkaisi Ajan Suunta -nimistä lehteä; vuoteen 1936 puolueen nuorisojärjestönä toimi Sinimustat-järjestö ja sen jälkeen Mustapaidat-järjestö. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin vaaliliitossa Kansallisen Kokoomuksen kanssa ja se sai 14 kansanedustajapaikkaa. IKL:n kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita sekä pappeja. IKL:n ja Kokoomuksen yhteistyötä kannattanut Martti Pihkala jäi kuitenkin valitsematta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Seuraavien vuosien aikana Martti Pihkala vieraantui IKL:stä, koska puolue kansankokonaisuuden nimissä koetti lähestyä työväestöä muun muassa perustamalla oman ammattijärjestön ja tuomitsemalla lakonmurtamisen. Martti Pihkala erosi itse IKL:stä ja erotti Vihtori Kosolan Vientirauhan asiamiehen tehtävästä.

Pehr Evind Svinhufvud.

Martti Pihkalan viimeinen yritys vaikuttaa Suomen harjoittamaan politiikkaan tapahtui syksyllä 1944, kun hän ilman viranomaisten lupaa levitti entisen presidentti P. E. Svinhufvudin kanssa yhdessä tekemäänsä kirjaa, Testamentti kansalleni. Kirjassa vaadittiin, että Suomi pysyisi sodassa Saksan rinnalla loppuun saakka ja kirjassa tuomittiin kaikki erillisrauhapyrkimykset. Kesästä 1943 lähtien Martti Pihkala oli työskennellyt Svinhufvudin kanssa ja kannustanut tätä kirjoittamaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä muistioita jaettaviksi valikoiduille henkilöille. Svinhufvudia ja Pihkalaa yhdisti erityisesti Suur-Suomi -aate. He samoin uskoivat Saksan voiton toisessa maailmansodassa olevan yhä mahdollinen ja he vastustivat ajatusta Suomen ja Neuvostoliiton erillisrauhasta. Svinhufvudin tiedot sodan kulusta olivat melko pinnallisia, eikä hän ilmeisesti tiennyt Edwin Johan Hildegard Linkomiehen (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki) hallituksen rauhansuunnitelmista, mutta hän vastusti jyrkästi rauhanopposition vaatimuksia.

Risto Ryti.

Tärkein kirjan muistioista oli kansallinen ohjelma, jota monistettiin 150 kappaletta ja joka toimitettiin muun muassa tasavallan presidentti Risto Heikki Rytille (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki). Historiantutkija Martti Johannes Häikiön (s. 1.10.1949 Mikkeli ja k. 7.2.2025 Helsinki) mukaan Svinhufvud laati muistion Martti Pihkalan avustuksella, toimittaja Jaakko Vilho Korjuksen (s. 29.4.1926 Sakkola ja k. 29.1.1998 Hämeenlinna) mukaan Martti Pihkala laati muistion Svinhufvudin toimeksiannosta kesällä ja syksyllä 1943, mutta Svinhufvud hyväksyi muistion. Pihkala ja Svinhufvud keskustelivat kansallisen ohjelman levittämisestä ja painattamisesta joulukuussa 1943 ja tammikuussa 1944. Martti Pihkala kokosi ohjelman sekä eräät muut muistiot ja puheet kirjaksi, joka oli vielä julkaisematta Svinhufvudin kuollessa helmikuussa 1944. Häikiön mukaan kirjan teksti ja ajatukset ovat viime kädessä Svinhufvudin omia, vaikka Martti Pihkala avusti niiden laatimisessa.

Ennakkotietoja Testamentti kansalleni -kirjasta alkoi liikkua vain muutamia päiviä Svinhufvudin kuoleman jälkeen. Kun Hämeen Sanomat -lehti selosti kirjan sisältöä 3.3.1944, sensuuriviranomaiset kielsivät muita sanomalehtiä lainaamasta tai kommentoimasta uutista. Kirjalle ei annettu Suomessa painolupaa, joten Martti Pihkala painatti kirjan kesällä 1944 Saksassa, mutta itse kirjaan merkittiin valheellisesti painopaikaksi ”Stockholm” eli Tukholma. Julkaisun kustansi SS propagandatarkoituksessa. Kirjasta otettiin 15 000 kappaleen painos, joka tuotiin saksalaisella sotalaivalla Ouluun. Kirjan loppuun oli liitetty 11.7.1944 päivätty ja nimimerkki Suomalaisen allekirjoittama lisäsivu, jossa kirjan jokaista saajaa kehotettiin selostamaan sen sisältöä 50:lle hengelle ja keskustelemaan siitä 10-20 hengen piireissä sekä laatimaan luettelo näistä henkilöistä.

Martti Pihkalan talo Rekolan maatilalla.

Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan syyskuussa 1944 Martti Pihkala oli yksi kymmenestä vaarallisimmiksi katsotuista suomalaisista, jotka pidätettiin ennaltaehkäisevästi. Pidätetyt olivat näkyviä suomalaisia kansallissosialisteja, fasisteja ja saksalaismielisiä. Svinhufvud -kirjan levittämisen katsottiin haittaavan Suomen rauhantekoa. Koska Martti Pihkala oli levittänyt kirjaa Suomessa ilman viranomaisten lupaa, Valtiollinen poliisi vangitsi hänet 2.9.1944 pariksi viikoksi kansallisen turvallisuuden vuoksi. Sen jälkeen Martti Pihkala asetettiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi Helsingin maalaiskunnan Rekolassa omistamalleen maatilalle. Viimeiset vuotensa Martti Pihkala vietti syrjässä politiikasta viljellen maatilaansa Rekolassa.

Martti Aleksander Pihkala 

Martti Aleksander Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, s. 18.1.1882 Pihtipudas ja k. 10.6.1966 Helsinki) oli Suomen ensimmäisiä ja tunnetuimpia fasisteja nuoremman veljensä Lauri ”Tahko” Pihkalan (vuoteen 1906 Gummerus, s. 5.1.1888 Pihtipudas ja k. 20.5.1981 Helsinki) - joka tunnetaan paremmin pesäpallon kehittäjänä - tavoin. Martti Pihkala toimi ensin Lapuan liikkeessä ja sittemmin IKL:ssä. Kokoomuksen kansanedustaja hänestä tuli vuonna 1930. Martti Pihkala syntyi Gummeruksen pappis- ja sivistyssukuna pidettyyn sukuun.

Martti Pihkala.

Lauri Pihkala.

Martti Pihkalan vanhemmat olivat valtiopäiväedustajana toiminut Pihtiputaan rovasti Aleksanteri Gummerus (s. 13.9.1845 Kokkola ja k. 7.3.1915 Pihtipudas) ja Alma Maria Nordlund (s. 1.10.1847 Sastamala ja k. 10.7.1931 Pihtipudas), joka hänkin oli papin tytär. Martti Pihkalan tunnettu veli oli myös Tampereen piispa, Jaakko Gummerus (s. 13.10.1870 Sääminki ja k. 24.11.1933 Tampere). Rovasti Aleksanteri Gummerusta edelsi suvussa jo seitsemän peräkkäistä sukupolvea pappeja. Martti Pihkalan muita sisaruksia olivat Helmi Maria, Emmi Irene, Kaarlo Immanuel, Arvo Johannes, Alarik, Hanna Augusta, Katri Sohvi ja Rurik Jonatan (Pihkala).

Jaakko Gummerus.

Juha Pihkala.

Martti Pihkalan poika oli maatalouspolitiikan professori (1948-1970) Kaarlo Uolevi Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, s. 30.6.1905 Jyväskylä ja k. 17.12.1998 Helsinki). Kaarlo Uolevi Pihkalan aviopuoliso oli vuodesta 1959 lähtien agronomi Nina Jeanne Elisabeth Beaurain-Pihkala (s. 16.4.1906 Pariisi ja k. 1.3.1995 Espoo). Tampereen hiippakunnan piispana vuosina 1997-2008 toimineen Martti Juha Antero Pihkalan (s. 1.1.1942 Kouvola) isoisä oli samoin Martti Pihkala. Gummerus -kustantamon Jyväskylään perustanut Kaarle Jaakko Gummerus (s. 13.4.1840 Kokkola ja k. 20.3.1898 Helsinki) oli Martti Pihkalan setä. Suoritettuaan keskikoulun Martti Gummerus valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1903. Vuosina 1904-1920 hän toimi Jyväskylän kuuromykkien koulussa opettajana.

Kaarle Jaakko Gummerus.

Martti Pihkala osallistui jääkärivärväykseen. Vuonna 1917 Martti Pihkala kiersi yhdessä veljensä Lauri Pihkalan kanssa Keski-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla puhumassa suojeluskuntien perustamisen välttämättömyydestä. Yhdessä historiantutkija ja filosofian tohtori Onni Sakari Kuusen (vuoteen 1905 Granfelt, s. 10.6.1884 Helsinki ja k. 18.10.1976 Helsinki) kanssa Pihkala oli merkittävin vaikuttaja Keski-Suomen suojeluskuntien perustamisessa. Suomen sisällissotaan Martti Pihkala osallistui valkoisten puolella virolaisen Hans Kalmin (s. 21.4.1889 Kotsama, Viljandimaa ja k. 1.2.1981 Jyväskylä) johtamassa Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonassa, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi harrastamastaan väkivallasta ja sotarikoksistaan. Martti Pihkala oli valkoisen armeijan esikunnassa organisoimassa lentäviä osastoja, joiden osuus sisällissodan aikana tapahtuneessa valkoisessa terrorissa oli keskeinen. Historiantutkijat ovat löytäneet todisteita Martti Pihkalan osallistumisesta samoin teloituksiin mm. Hennalan vankileirillä Lahdessa.

Hans Kalm.

Hennalan vankileiri Lahdessa.

Sisällissodan jälkeen voimistui vasemmistolainen toiminta monilla työmailla. Lakkojen määrä lisääntyi ja monet niistä politisoituivat. Martti Pihkala johti työnantajaliittojen vuonna 1920 perustamaa Vientirauha-yhtymää, niin sanottua Pihkalan kaartia, joka järjesti rikkurityövoimaa lakkotyömaille tarkoituksenaan järjestäytyneen työväenliikkeen murtaminen. ”Pihkalan kaartina” tunnetulla Vientirauhalla oli kortissossaan enimmillään 34 000 miestä, joista voitiin tarvittaessa koota lakonmurtajia. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla Martti Pihkalan organisaatio oli hyvin vahva. Myös lapuanliikkeen tuleva keulakuva, Iisakki Vihtori Kosola (s. 10. tai 28.7.1884 Ylihärmä ja k. 14.12.1936 Lapua) oli Vientirauhan asiamies. Tunnetuin tämän järjestön murtamista lakoista oli vuonna 1928 alkanut vuoden kestänyt satamalakko.

Vihtori Kosola.

Martti Pihkala tarjosi Vientirauhassa mahdollisuutta ”valkoista mielipidettä johtaville miehille… aktiiviseen liikkeeseen tai vapaustaistelun valmisteluihin osallistuneille… vapaaehtoinen aktiivisin muoto tällä hetkellä taistella bolschevismia vastaan.” Kyseessä oli sisällissodan vastakkainasettelun jatkaminen. Vientirauha oli huomattava niin sanotun valkoisen Suomen ideologian jatkaja ja aktivistiverkoston ylläpitäjä. Lakkojen murtaminen johti samoin verisiin yhteenottoihin. Vientirauhan toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1940 talvisodan aikana työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä solmittuun tammikuun kihlaukseen.

Vientirauha toiminnassa.

Vuoden 1918 huhtikuussa julkaistussa kirjassaan, Minkälainen Suomi meidän on luotava?, Martti Pihkala hahmottelee ajatuksiaan maan tulevaisuudesta ja avaa ideologiaansa. Näin dokumentoidusta aatemaailmasta on kuultavissa paljon kaikuja nykypäivässä. Kirjassaan hän piti kulttuurin suurimpana vihollisena nautinnonhimon yliotetta elämässä suvun jatkuvuuden tavoitteen sijaan. Pihkala kannatti pakkosteriliointeja ja paheellista elämää viettäneiden eristämistä yhteiskunnasta keinona jalostaa suomalaista rotua. Martti Pihkala asetti yhteiskuntaluokkien välisen harmonian vastapainoksi moraaliselle rappiolle ja sosialismille. Pamfletissaan hän vaati myös Suur-Suomen luomista.

”Taisteluun puhtaan Suomen, valkoisen Suomen luomiseksi olemme lähteneet, taisteluun kaiken saastaisen, muukalaisen, kelvottoman poistamiseksi kansamme keskuudesta…”

Näin yllyttää Martti Pihkala lukijoita taisteluun valkoisen Suur-Suomen puolesta. Siinä taistelussa luonnollinen liittolainen olisi Pihkalan mukaan ”voimakas ja oikeamielinen” Saksa, jota verrataan suorastaan Rooman imperiumiin. Liittolaisia hamutaan myös ”Volgan varrella asuvista heimokansoista”, joita moititaan ”alhaisesta sivistysasteesta”, mutta kiitetään ”puhtaudesta”, jonka arvellaan olevan suorastaan jumalallisen eugeniikan eräs vaihe. ”Tuntuu kuin olisi korkein kansojen kaitsija tahtonut mitä ahtaimpien aikojen, tuhatvuotisen sorron kautta karsia kaikki heikot sielut näistä kansoista, saadaksensa uutta parempaa siementä uusia parempia kansoja varten.”

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Martti Pihkala uskoo ja varsinkin toivoo sotien johtavan Saksan maailmanherruuteen. Tämän esivallan tehtävänä niin maan- kuin maailmanlaajuisestikin on muokata vääränlaisista ihmisistä väkivalloin ”lainkuuliaisia, ahkeria ja rauhallisia ihmisiä”.

”Tämän voiman, tämän panssaroidun nyrkin avulla, jota ohjaa ja tulee ohjata oikeuden ja rauhan rakkaus, toteutetaan maailman rauha, ainakin rauha tämän vanhan mantereemme kansojen keskuudessa. (–) Kansallinen hallitus tarvitsee poliisilaitoksensa, ja kansatkin tarvitsevat oman poliisinsa, maailman järjestysvallan, esivallan, joka on asetettu hyville turvaksi, mutta pahoille peloksi ja kauhistukseksi, ja joka kykenee palauttamaan oikeutta loukkaavat, niskoittelevat ja kansainvälistä rauhaa häiritsevät kansat järjestykseen.”

Martti Pihkala ylistää eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisuutta kaikkeen muuhun nähden ja näkee sillä olevan maailmanhistoriallisen tehtävä ensimmäisenä ”planetäärisenä” eli globaalina kulttuurina. ”Uskon, että juuri tämä eurooppalainen kulttuuri on se valittu, joka valmistaa tietä uudelle korkeammalle inhimilliselle kulttuurille, uudelle valtakunnalle, jossa pahat ja likaiset voimat ovat sidotut, jossa kaikki murhaajat ja rosvot ovat vaarattomaksi tehdyt, jossa oikeutta, totuutta, puhtautta ja kaikkien yksilöiden henkistä ja aineellista vapautta, onnea ja menestystä rakastavat ihmiset saavat voiman ja vallan hallita.”

Martti Pihkalan mukaan tulevaisuudessa tulee olemaan ylä- ja alaluokkakansoja siinä kuin ylä- ja alaluokkaakin. Luokkaristiriitojen ylittäminen on turhaa, tärkeää on kuulua ”voittajakansoihin”.

”Voittajakansain työväellä ei ole mitään syytä lähteä hävittämään voittonsa hedelmiä. (–) Sen käsittää kyllä valistunut saksalainen työmies. Kaikesta päättäen tulee siis edelleenkin olemaan, sanokaamme, kaksi luokkaa, yläluokka paremmassa ja alaluokka heikommassa taloudellisessa asemassa.”

Yhteiskunnallinen epätasa-arvo myönnetään ja sitä ollaan valmiita korjaamaan sen verran kuin sosialismin suosion hillitsemiseksi ja ”kansanruumiin tervehdyttämiseksi” on pakko. Reformismin nähdään sopivan yhteen uudistusmielisten porvarillisten ajatusten kanssa ja maltillisten vasemmistolaisten olevan ”porvarillisen elämänkatsomuksen läpitunkemia”. Oikeuksiaan vaativia maattomia pidetään yksinkertaisina propagandan uhreina. Sosialistin julistetaan tarkoittavan ”ikuisesti samaa kuin rosvo, murhamies, isänmaan petturi, maan kavaltaja” ja Suomen itsenäistymisen väitetään valheellisesti olevan vuoden 1918 seurausta.

Porvarillisuuden synonyymeiksi esitetään käytännöllisyys, järkiperäisyys, edistys, luonnollisuus ja suorastaan ”elävä elämä itse”. Niin ikään väitetään, että pääomien kasautuminen onkin itse asiassa köyhien etu. Suomalaisia moititaan kateudesta, joka katsotaan suorastaan rotuvirheeksi.

Suomen rikkaiden mainitaan olevan monien muiden maiden rikkaisiin verrattuna varsin vähän rikkaita. Väitetään myös, ettei ”mikään viisas hallitus” riistäisi omaa kansaansa – näin siis verisen luokkasodan vasta päätyttyä. Tulonjakoa kuvataan ryöstämiseksi ja riistämiseksi, hyväksi tavaksi kohottaa työväestön asemaa mainitaan sotiminen.

Invalidiliiton lähihistoriaa (3. osa) 

Uusi perustettu keskusjärjestö alkoi tehtävänsä eli mm. lainsäädännön kehittämistyön, invalidien etujen valvomisen, ammattikasvatuksen edistämisen, tiedotus- ja julkaisutoiminnan, invalidien hyväksi toimivien laitosten aikaansaamisen sekä hätään joutuneiden invalidien tukemisen. Uuden liiton äänenkannattajaksi perustettiin Suomen Invaliidi -lehti vuonna 1938. Jäsenlehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi – vuosina 1938-1961 – tuli liiton toiminnanjohtaja, sosiaalineuvos Eino Kullervo Kalervo (s. 28.3.1907 Helsinki ja k. 2.5.1961 Espoo).

Eino Kalervo.

Eino Kalervon vanhemmat olivat teknikko Hans Petter Kalervo ja Irene Amanda Lehtinen. Eino Kalervon aviopuoliso oli vuodesta 1948 lähtien Lea Kyllikki Koskinen. Eino Kalervo opiskeli vuosina 1930-1933 Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Kalervo toimi OTK:n konttoristina vuosina 1934-1935 sekä Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liiton puheenjohtajana ja liiton julkaiseman lehden päätoimittajana vuodesta 1938 kuolemaansa saakka. Hän vammautui itse vaikeasti varusmiespalveluksensa aikana. Eino Kalervo sai vuonna 1950 sosiaalineuvoksen arvonimen. Kalervo toimi lukuisissa koti- ja ulkomaisissa luottamustehtävissä, kuten mm. pohjoismaisen VNI-invalidijärjestön ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1946-1948 sekä uudestaan vuodesta 1960.

Eino Kullervo Kalervo oli jo ennen Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liiton perustamista ollut aktiivisesti mukana perustamassa Raajarikkoyhdistyksiä paikallisyhdistyksiksi Tampereella, Turussa, Kuopiossa, Viipurissa, Kemissä, Oulussa ja Lahdessa eli kaikkiaan seitsemässä kaupungissa Suomessa. Raajarikkoisten Työkotiyhdistyksen tilalle perustettiin 16.6.1941 Helsingin Invalidien Yhdistys. Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liiton perustamiskokouksessa Helsingissä olivat edustettuina Helsingin, Tampereen, Turun, Viipurin, Kemin, Kuopion, Lahden ja Oulun paikallisyhdistykset.

Alkuaikana Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto järjesti 1940-luvulla ammattikursseja sotainvalideille. Espoon Westendin Invalidien ammattioppilaitoksessa alkoi heinäkuussa 1942 ammattikoulutustoiminta Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien liitto ry:n toimesta. Westendin Invalidien ammattioppilaitoksen ensimmäiset opiskelijat olivat sotainvalideja. Westendin ammattioppilaitos antoi opetusta metalli- puutyö- ja puutarha-aloilla. Espoon Westendin Invalidien Ammattioppilaitoksen toiminnot yhdistettiin vuonna 1993 Järvenpään ammattiopiston kanssa. Uusi yhdistetty ammattiopisto sai nimen Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskus. Ammattiopiston nimi muuttui vuonna 2014 Validia Ammattioppilaitokseksi.

Invalidien kotiteollisuuskoulu aloitti toimintansa Espoon Kolmirannassa Nuuksiossa lokakuun alkupuopella vuonna 1945. Espoon Kolmirannassa keskityttiin antamaan opetusta etupäässä naisille. Helsingin Sanomien mukaan ensimmäisen kahdenkymmenen vuoden aikana Kolmirannan invalidien ammattioppilaitos koulutti ammattiin 640 invalidia. Syksyllä 1965 Kolmirannan invalidien ammattiopistossa aloitti uusi toimistotyölinja, jossa tuolloin opiskeli 81 oppilasta.

Invalidien Ammattihuoltolaitos Järvenpäässä.

Järvenpään Invalidien Ammattihuoltolaitoksesta tuli Suomen suurin erityisammattioppilaitos, jossa oli 300 oppilaspaikkaa ja ammattikoulutusta erityisammattioppilaitoksessa sai lähes pariin kymmeneen eri ammattiin. Järvenpään Ammattihuoltolaitos aloitti toimintansa vuonna 1948 ja Sulkavan oppilaitos käynnistyi vuonna 1950. Ammattiopetus Sulkavalla päättyi vuonna 1987, jolloin oli paineita yhdistää kaikki invalidien ammattikoulutus samaan paikkaan. Nykyään tämä oppilaitos on nimeltään Ammattiopisto Spesia.

Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto kiinnitti 1950-luvulla erityistä huomiota invalidien lääkinnällisen hoidon sekä kuntoutuksen puutteisiin. Liiton Helsinkiin rakennuttama Käpylän Kuntouttamiskeskus vihittiin käyttöön 12.10.1953. Nykyään tämä Käpylän Kuntouttamiskeskus tunnetaan nimellä Validia Kuntoutus. Samoin Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto toteutti laajan ”Lapsihalvauksen tuhot torjuttava” -keräys- ja tiedotuskamppanjan.

Kuvassa vasemmalla Raimo Lindberg.

Invalidiliitto ry:n toimitusjohtajana toimi vuoteen 2011 saakka noin kymmenen vuoden ajan Raimo Lindberg. Raimo Lindbergiä epäiltiin ja myöhemmin syytettiin Helsingin käräjäoikeudessa työpaikkakiusaamisesta. Vuonna 2006 tämä tapaus eteni käräjäoikeuteen ja siinä oli kyse laajemmasta liiton johtoportaaseen ulottuvasta kiusaamisepäilystä. Raimo Lindberg joutui syytteeseen esimiesasemassa olleena henkilönä, joka oli laiminlynnyt velvollisuutensa puuttua alaistensa kokemaan huonoon kohteluun. Oikeusprosessin seurauksena Raimo Lindberg jätti tehtävänsä Invalidiliiton toimitusjohtajana. Toimitusjohtaja Raimo Lindberg tuomittiin sakkoihin työturvallisuusrikoksesta. Oikeus katsoi, että Raimo Lindberg toimitusjohtajana ja toinen liiton johtotehtävissä ollut henkilö olivat laiminlyöneet lakisääteisen velvollisuutensa puuttua alaisen kokemaan pitkäaikaiseen ja vakavaan työpaikkakiusaamiseen. Heidän olisi tullut siirtää kiusaamiseen syyllistynyt esimies pois tehtävistään saatuaan tiedon ongelmista. Helsingin käräjäoikeus antoi ratkaisunsa tammikuussa 2007 ja Helsingin hovioikeus piti tuomion ennallaan syyskuussa 2008.

Marja Pihnala.

Raimo Lindbergin jätettyä Invalidiliitto tuli Invalidiliiton toimitusjohtajaksi valtiotieteiden maisteri Marja Pihnala (s. 1952). Marja Pihnala valittiin tehtävään loppuvuodesta 2010, muta Pihnala aloitti tehtävässä maaliskuussa 2011. Pihnala oli Invalidiliiton historian ensimmäinen vammainen naistoimitusjohtaja. Marja Pihnala johti Invalidiliittoa vuoden 2015 loppuun saakka, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Toimitusjohtajakaudellaan Marja Pihnala piti esillä varsinkin vammaisten työllisyyden edistämistä, vammaisten naisten asemaa sekä yhteiskunnan esteettömyyttä ja yhdenvertaisuutta.

Pirkko Kuusela.

Espoolainen Invalidiliiton hallituksen nykyinen puheenjohtaja Pirkko Kuusela (s. 1960) on myös Sosiaalidemokraattisen Puolueen jäsen. Hän kehuu olevansa vahva vammaisvaikuttaja, koska istuu samoin Espoon vammaisneuvoston puheenjohtajana sekä Länsi-Uudenmaan vammaisneuvoston puheenjohtajana. Näiden lisäksi hänellä on luottamustoimia Espoon eläkekotisäätiön hallituksen jäsenenä ja Espoon tarkastuslautakunnan varajäsenenä. Kuusela kuuluu myös Invalidiliiton vaikuttajatyöryhmään.

Anni Täckman.

Invalidiliiton määräysvaltaa käyttää liittovaltuusto, jonka puheenjohtajana istuu nykyään tamperelaistunut, mutta Porista lähtöisin oleva Anni Täckman (s. 1981) jo toista kauttaan. Anni Täckman on koulutukseltaan BBA ja hän pitää itseään vaikuttamis- ja järjestötoiminnan ammattilaisena. Hän kannattaa tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta sekä läpinäkyvyyttä ja avoimuutta vammaisoikeuksien puolustuksessa. Hän kertoo olevansa samoin ravitsemusohjaaja ja fitnessvalmentaja. Anni Täckman on toiminut järjestöpäällikkönä sekä Rusetti ry:ssä että Selkäydinvammaiset Akson ry:ssä, mutta jälkimmäisen yhdistyksen puheenjohtajana myös kaksi kautta vuosina 2022-2025. Anni Täckman hakeutui jäseneksi Invalidiliiton vaikuttajaryhmään keväällä 2026, mutta jo muutaman kuukauden päästä hän erosi vaikuttajaryhmän jäsenyydestä.

Liittovaltusto on Invalidiliiton ylin päättävä elin; nykyinen liittovaltuusto valittiin loppuvuodesta 2025 järjestetyssä liittoäänestyksessä. Invalidiliiton liittovaltuuston toimikausi kattaa neljä vuotta ja nykyinen liittovaltuuston toimikausi päättyy siten vuoden 2029 loppuun. Invalidiliiton liittovaltuuston jäsenet valitaan joka neljäs vuosi loka-marraskuussa pidettävällä liittoäänestyksellä. Liittoäänestyksessä noudatetaan yhdistyslakia, Invalidiliitto ry:n sääntöjä, Invalidiliiton jäsenyhdistysten sääntöjä sekä liittoäänestysjärjestystä. Jäsenyhdistyksillä tarkoitetaan tässä rekisteröityjä yhdistyksiä, jotka on hyväksytty Invalidiliiton jäseniksi vaalivuotta edeltävän vuoden loppuun mennessä.

Olisiko jo vihdoin tullut aika repiä Invalidiliitossakin irti poliittisen ohjauksen painolasti Suomen eduskuntaan (Suomen suurimpaan laitosteatteriin) ja sen poliittisiin ja heikkolahjaisiin päättäjiin? Tärkein vaikuttajatyö Invalidiliitolla jäsenmäärän pudotessa on kunnostautua omaisuutensa turvin puolustamaan jäsenistöään vammaispalvelulakien siirtymäaikakaudella ja tulevaisuudessa hyvinvointialueiden vammaispalveluiden tekemiä irvokkaita palvelutarpeen arvioita sekä asiakassuunnitelmia vastaan. Työtehtävät edellyttävät Invalidiliitolta vielä rekrytointia – tai ulkoistamista – asianajajaoikeuden omaaviin lakimiehiin, jotka voivat ajaa tarvittavan määrän hallinto-oikeuksiin oikaisuvaateita ennakkotapausten saamiseksi. Kaikkien Invalidiliitossa toimijoiden tulisi muistuttaa itseään vuonna 1938 perustetun liiton alkuperäisestä ajatuksesta; toimia kaikkien niiden invalidien tukena, turvana ja apuna, jotka eivät vaivojensa vuoksi pysty itse itseään puolustamaan julmaa maailmaa vastaan!

 

Vaikuttajaseminaari 29.9.2026 Tampere-talossa

Pirkanmaan hyvinvointialueen vaikuttajaseminaari 29.9.2026

Hyvinvointialueuudistus käännekohdassa - paluu uudistuksen ydinkysymyksiin?
Valtakunnallinen sidosryhmätilaisuus pidettiin tiistaina 29.9.2026 alkaen klo 14.30 Tampere-talon Maestro-salissa. Vaikuttajaseminaarin loistavana ja sujuvasanaisena juontajana toimi luontokuvaaja ja -toimittaja sekä kirjailija Kimmo Ohtonheimo (o.s. Ohtonen, s. 22,1.1981). Tilaisuuden puheenvuorojen aikana syntyneitä ajatuksia pääsimme jakamaan puheenvuorojen jälkeen verkostoitumisen merkeissä.

OHJELMA:

Jari Andersson, aluevaltuuston puheenjohtaja, Pirkanmaan hyvinvointialue

Jari Andersson on Kokoomusta edustava poliitikko, joka toimii Pirkanmaan hyvinvointialueen aluevaltuuston puheenjohtajana. Hän on myös Sylvään koulun rehtori ja Sastamalan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Andersson on poliittisen uransa aikana toiminut useissa kunnallisissa ja valtakunnallisissa luottamustehtävissä, muun muassa Kuntaliiton opetus- ja kulttuuriasianeuvottelukunnassa. Yhteiseen ja luottamukselliseen päätöksentekokulttuuriin uskovan Anderssonin motto on: ’’Periksi ei anneta.’’

Hyvinvointialuereformin 2. vaihe - Miten tähän päästiin ja miten nyt edetään
Marina Erhola, hyvinvointialuejohtaja, Pirkanmaan hyvinvointialue

Marina Erholalla on vuosikymmenien kokemus johtamisesta, lääkärin työstä ja on hän ollut mukana kehittämässä sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistamista aivan sen alkumetreiltä vuodesta 2005 saakka. Edelliseen tehtäväänsä, Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän toimitusjohtajaksi, hän siirtyi oltuaan kymmenen vuoden ajan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) ylijohtajana. Aiemmin hän on toiminut myös useissa kansainvälisissä tehtävissä, kuten muuan muassa Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijana. Erhola kuvailee itseään johtajana tavoitteelliseksi ja määrätietoiseksi, mutta haluaa korostaa inhimillisyyttä työntekijöitä kohtaan ja korostaa yhdessä tekemisen voimaa.

Hyvinvointialueuudistus tutkijan näkökulmasta
Ilmo Keskimäki, professori (evp), Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Ilmo Keskimäki toimi tutkimusprofessorina Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa (THL) ja professorina Tampereen yliopistossa. Hän on yksi Suomen johtavista terveyspalvelujärjestelmän ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusten tutkijoista. Keskimäki on tutkinut laajasti terveyspalvelujen saatavuutta, vaikuttavuutta ja yhdenvertaisuutta sekä osallistunut hyvinvointialueuudistuksen arviointiin ja kehittämiseen. Hän on julkaissut runsaasti tutkimuksia suomalaisesta sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmästä ja sen muutoksista.

Mitä sairaalaverkolta edellytetään tulevaisuudessa
Petri Virolainen, hyvinvointialuejohtaja, Päijät-Hämeen hyvinvointialue

Petri Virolainen toimii Päijät-Hämeen hyvinvointialueen hyvinvointialuejohtajana ja hyvinvointialueen johtoryhmän puheenjohtajana. Ennen nykyiseen tehtäväänsä siirtymistä hän työskenteli Tyksin sairaalajohtajana sekä Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin johtajan sijaisena. Virolainen valittiin Päijät-Hämeen hyvinvointialuejohtajaksi vuonna 2022.

Paneelikeskustelu: Hyvinvointialueiden tulevaisuuden menestyksen ydinkysymykset

• Juho Saari, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, Tampereen yliopisto

Juho Saari on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Tampereen yliopistossa sekä yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani. Hän on tutkinut laajasti hyvinvointivaltiota, eriarvoisuutta, köyhyyttä ja huono-osaisuutta sekä osallistunut useisiin valtakunnallisiin selvityksiin suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseksi. Lisäksi hän on julkaissut ja toimittanut lukuisia yhteiskuntapolitiikkaa käsitteleviä teoksia.

• Tanja Rantanen, finanssineuvos, talous- ja rahoitusyksikön päällikkö, Valtiovarainministeriö

Tanja Rantanen toimii finanssineuvoksena sekä talous- ja rahoitusyksikön päällikkönä Valtiovarainministeriössä. Hän on osallistunut laajasti hyvinvointialueiden rahoituksen, kuntatalouden ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusten valmisteluun. Rantasella on pitkä kokemus valtionhallinnosta, ja hän on työskennellyt uransa aikana muun muassa verotuksen, kuntatalouden sekä hyvinvointialueiden rahoitukseen liittyvien kysymysten parissa.

• Mikko Peltola, hyvinvointivaltion tutkimusyksikön päällikkö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Mikko Peltola toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Hyvinvointivaltion tutkimusyksikön päällikkönä. Hänen johtamansa tutkimusyksikkö tuottaa tutkimustietoa sosiaaliturvasta, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmästä sekä eri väestöryhmien palveluista ja hyvinvoinnista päätöksenteon tueksi. Peltola on terveystaloustieteeseen ja palvelujärjestelmien arviointiin erikoistunut tutkija, joka on osallistunut useisiin kansallisiin ja kansainvälisiin tutkimus- ja kehittämishankkeisiin. Hän on työskennellyt THL:ssä ja sen edeltäjäorganisaatioissa yli kahden vuosikymmenen ajan.

• Teemu-Taavetti Toivonen, pelastusjohtaja, Pirkanmaan hyvinvointialue

Teemu-Taavetti Toivonen toimii Pirkanmaan hyvinvointialueen pelastusjohtajana sekä pelastus- ja ensihoitopalvelujen tehtäväaluejohtajana. Hänet valittiin pelastusjohtajan virkaan vuonna 2026. Ennen nykyistä tehtäväänsä Toivonen on toiminut muun muassa Pirkanmaan hyvinvointialueen pelastuspäällikkönä, pelastusjohtajan viransijaisena sekä Pirkanmaan pelastuslaitoksella apulaispalopäällikkönä, kehitysinsinöörinä ja palomestarina. Lisäksi hän oli mukana valmistelemassa pelastustoimen siirtymistä osaksi Pirkanmaan hyvinvointialuetta.

Päätössanat
Hanna Tainio, aluehallituksen puheenjohtaja, Pirkanmaan hyvinvointialue

Hanna Tainio on tamperelainen SDP:tä edustava poliitikko, joka toimii tällä hetkellä Pirhan aluehallituksen puheenjohtajana. Taustaltaan Tainio on lääketieteen tohtori sekä kirurgian ja urologian erikoislääkäri. Hän on poliittisen uransa aikana toiminut kansanedustajana ja Tampereen kaupunginvaltuustossa sekä jäsenenä että puheenjohtajana. Tainio on toiminut Suomen Kuntaliiton varatoimitusjohtajana vuodesta 2015 lähtien ja ollut mukana jo kolmen eri hallituksen sote-uudistuksessa.

Verkostoitumistilaisuus