Frans Oskar Merikanto (5. osa) 

Karl Ekman oli pitkään Suomen arvostetuin konserttipianisti ja sangen etevä orkesterisolisti, joka aloitti ensimmäisenä Suomessa modernin pianotekniikan opetuksen. Hän avioitui vuonna 1895 juutalaiseen perheeseen syntyneen sopraano-äänialaisen lied-, oratorio- ja oopperalaulaja Ida Paulina Morduchin (s. 22.4.1875 Helsinki ja k. 14.4.1942 Helsinki) kanssa. He tekivät yhdessä lukuisia kiertueita kotimaassaan ja ulkomailla. Skandinavian lisäksi he esiintyivät aina Espanjassa ja Portugalissa saakka. Sibelius omisti Ida Ekmanille useita laulujaan ja katsoi Ekmanin olevan suomalaisista laulajista ainoa, joka kykeni todella sisäistämään hänen musiikkinsa. Karl Ekman sovitti ja julkaisi kansanlauluja pianolle, viululle, lauluäänelle, sekakuorolle, mieskuorolle ja jousiorkesterille. Hän keräsi kansanlauluja ja kansanrunoja varsinkin Ahvenanmaalta. Lisäksi hän sovitti Bachin sävellyksiä pianolle, mm. 31 preludia ja fuugaa. Hän myös soitinsi orkesterille piano- ja urkusävellyksiä, joiden joukossa oli Sibeliuksenkin pianokappaleita.

Ida Paulina Ekman.

Erään kerran Karl Ekman soitti kamarimusiikkikonsertin Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) kanssa. Tämä konsertti soitettiin kesällä 1891 Tammisaaressa. Molemmat taiteilijat olivat rahapulassa ja sen vuoksi he päättivät antaa konsertin. Kamarikonsertin ohjelmaan kuului mm. kantaesityksenä Sibeliuksen Romanssi viululle ja pianolle, opus 2. Yleisöä oli konserttipaikalla paljon ja konsertin jälkeen pidetty karonkka ei ollut halpa eikä ikävä, tiesi taiteilija Karl Ekman kerta jälkeenpäin. Karl ja Ida Ekmanin poika oli historioitsija, tietokirjailija, toimittaja ja kääntäjä sekä filosofian tohtori Karl Ekman (s. 29.9.1895 Bratislava, Itävalta-Unkari ja k. 5.7.1962 Helsinki).

Sigrid Ingeborg Sundgren.

Toinen Busonin merkittävistä oppilaista oli pianisti Sigrid Ingeborg Sundgren (s. 17.6.1878 Helsinki ja k. 14.9.1953). Hän opiskeli Helsingin musiikkiopistossa pianonsoittoa vuosina 1886-1894 mm. William Dayasin johdolla ja Berliinissä vuosina 1894-1897 Ferruccio Busonin johdolla. Vuonna 1898 hän avioitui sellisti-kapellimestari Georg Lennart Schnéevoigtin (s. 8.11.1872 Viipuri ja k. 28.11.1947 Malmö, Ruotsi) kanssa he esittivät yhdessä kamari- ja orkesterimusiikkia paljon. Georg Schnéevoigtin isä oli saksalaissyntyinen ja Suomeen muuttanut Kapellimestari Ernst Bernhard Schnéevoigt ja äiti Rosa Fredrika Willandt. Georg kävi Tampereen suomalaista lyseota ja opiskeli vuodesta 1887 alkaen sellonsoittoa Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa ja Keski-Euroopassa mm Sonderhausenissa ja Leipzigissa vuosina 1895-1898.

Georg Lennart Schnéevoigt.

Hänet kiinnitettiin vuonna 1895 Helsingin filharmonisen seuran ensimmäiseksi soolosellistiksi ja vuonna 1906 hän sai kapellimestarin viran Münchenissä. Vuonna 1912 hän perusti Helsingin sinfoniaorkesterin Robert Kajanuksen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin rinnalle. Miesten keskinäiset suhteet eivät olleet parhaat mahdolliset ja orkestereiden välille syntyi kiivas kilpailu. Vuonna 1914 orkesterit kuitenkin yhdistettiin Helsingin kaupunginorkesteriksi, jota sekä Kajanus ja Schnéevoigt johtivat.

Robert Kajanus.

Georg Schnéevoigt johti samoin lukuisia muitakin orkestereita: Kaim-orkesteria nykyinen Münchenin filharmoninen orkesteri) vuosina 1906-1924, Oslon filharmonikkoja vuosina 1919-1927, Sydneyn sinfoniaorkesteria ja Australian radio-orkesteria, Los Angelesin filharmonikkoja vuosina 1927-1029, Malmön sinfoniaorkesteria vuosina 1931-1947 sekä Kajanuksen kauden jälkeen Helsingin kaupunginorkesteria vuodet 1932-1941. Vuosina 1929-1931 hän toimi Riian Kansallisoopperan johtajana. Georg Schnéevoigt tunnettiin erityisesti Pjotr Iljitš Tšaikovskin (s. 7.5.1840 Votlinsk ja k. 6.11.1893 Pietari), Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) ja Sibeliuksen musiikin tulkitsija ja hän teki Suomessa tunnetuksi Joseph Anton Brucknerin (s. 4.9.1824 Ansfelden, Itävalta-Unkari ja k. 11.10.1896 Wien) ja Gustav Mahlerin (s. 7.7.1860 Kaliště, Bööm ja k. 18.5.1911 Wien, Itävalta-Unkari) musiikkia. Hän sai professorin arvonimen vuonna 1919.

Armas Järnefelt.

Kolmas huomattava Busonin suomalainen oppilas oli säveltäjä ja kapellimestari Edvard Armas Järnefelt (s. 14.8.1869 Viipuri ja k. 23.6.1958 Tukholma, Ruotsi). Järnefeltin vanhemmat olivat Viipurin läänin kuvernööri, kenraali August Alexander Järnefelt (s. 2.4.1833 Tohmajärvi ja k. 15.4.1896 Helsinki) ja Elisabeth Järnefelt (o.s. Clodt von Jürgensburg, s. 11.1.1839 Pietari ja k. 3.2.1929 Helsinki). Armas Järnefelt valmistui ylioppilaaksi Kuopion lyseosta vuonna 1887 ja opiskeltuaan tovin lakia Helsingin yliopistossa hän siirtyi harjoittamaan opintojaan ensin Martin Wegeliuksen johtamassa Helsingin musiikkiopistossa ja sitten ulkomailla Pariisissa ja Berliinissä.

Järnefelt kiinnitettiin vuonna 1896 kapellimestariksi Magdeburgin oopperaan ja vuonna 1897 vastaavaan toimeen Ddüsseldorfin kaupunginteatteriin. Hän palasi vuoden kuluttua Suomeen ja hän toimi Viipurin orkesterin johtajana vuosina 1898-1903. Aarmas Järnefelt elvytti vuosina 1904-1906 suomalaista oopperaharrastusta Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpanemillaan Wagner-näytännöillä, jotka pidettiin Suomen Kansallisteatterissa. Talvikauden vuosina 1905-1906 Armas Järnefelt toimi kapellimestarina Tukholman oopperassa ja vuosina 1906-1907 hän johti Helsingin musiikkiopistoa.

Armas Järnefeltin musiikinopettajia olivat mm. säveltäjä Ferruccio Busoni Helsingissä ja ranskalainen säveltäjä Jules Émile Frédéric Massenet (s. 12.5.1842 Montaud, Saint Étienne ja k. 13.8.1912 Pariisi) Pariisissa. Järnefeltillä oli läheiset välit Sibeliukseen, sillä hänen sisarensa, Aino, oli Sibeliuksen aviopuoliso. Armas Järnefelt työskenteli Kuninkaallisen oopperan kapellimestarina vuosina 1907-1932. Vuonna 1911 hänet nimitettiin hovikapellimestariksi ja vuonna 1923 hän sai ensimmäisen hovikapellimestarin arvon. Hän oli vuodesta 1908 alkaen Ruotsin musiikkiakatemian jäsen. Oopperatoimensa ohella Järnefelt johti Ruotsissa myös sinfonia- ja oratoriokonsertteja. Järnefelt sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1909. Vuosina 1932-1937 Armas Järnefelt oli Suomalaisen Oopperan taiteellinen johtaja ja kapellimestari. Hänen johtaminaan ja ohjaaminaan esitettiin mm. Richard Wagnerin Parsifal sekä Nibelungin sormus -tetralogian osat Siegfried ja Jumalten tuho. Armas Järnefelt sai professorin arvon vuonna 1940 ja hänet vihittiin filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1957. Järnefeltin ensimmäinen aviopuoliso oli vuosina 1893-1908 sopraano Maikki Järnefelt ja vuodesta 1910 oopperalaulaja, mezzosopraano Olivia Edström (s. 18.3.1876 ja k. 24.6.1971).

Ferruccio Busoni viipyi Helsingissä vain kahden lukuvuoden ajan, mutta hän ennätti kiintyä kaupunkiin vahvasti. Riiassa konsertoidessaan 9.11.1912 hän kirjoitti Gerdalle siitä, kuinka hän ikkunasta ulos katsoessaan lumen peittämää maisemaa hänelle syntyi ”vaikutelma, että kysymyksessä oli epätarkka, mutta silti ilmeinen jäljennös minun aikojeni Helsingistä. Ja hetken aikaa tuntui siltä kuin välissä ei olisi ollutkaan noita 23 vuotta.” Busoni palasi Helsinkiin konsertoimaan neljä kertaa: 1891, 1895, 1898 ja 1912. Hän tarjosi tämän lisäksi aina kodistaan majoituspaikkaa suomalaisille ystäville heidän vieraillessa Berliinissä.

Ferruccio Busonin ja Frans Oskar Merikannon tapaamisesta ei ole tallella yhtään säilynyttä dokumenttia, mutta voisi pitää melko varmana, että he tunsivat kuitenkin toisensa. Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttimestari, Carl Adolph Wilhelm ”Willy” Burmester (s. 16.3.1869 Hampuri ja k. 16.1.1933 Hampuri), jota pidettiin merkittävimpänä saksalaisena viulutaiteilijana Joseph Joachimin jälkeen, soitti Robert Kajanuksen orkesterin konserttimestarina vuosina 1892-1895. Sibelius omisti viulukonserttonsa alunperin Burmesterille. Aikataulut vain eivät kuitenkaan sopineet siten, että Burmester olisi soittanut ensiesityksessä, joten konserton esitti ensin Helsingin konservatorion viulunsoitonopettaja Viktor Nováček. Sibelius korjasi sävellystä ja tarjosi konserttoaan uudestaan Burmeisterin soitettavaksi. Kun esitysajankohta ei vieläkään soveltunut, solistiksi konserttoon tuli Berliinin kuninkaallisen Hoviorkesterin (nyk. Staatskapelle Berlin) konserttimestari Karel Haliř. Burmester loukkaantui syvästi ja ilmoitti, että ei tule koskaan soittamaan konserttoa. Siksi Sibelius omisti viulukonserttonsa unkarilaiselle viulistille, silloiselle ihmelapselle, Franz von Vecsey (alk. Ferenc Vecseylle, s. 23.3.1893 ja k. 5.4.1935), joka debytoi jo 10-vuotiaana julkisesti.

Willy Burmester kirjoitti muistelmissaan Helsingin illanvietoista näin: ”… niinpä kuuntelimme todelliseen taiteeseen syvälle uponneina Alfred Reisenauerin nerokasta soittoa. Hetken lumouksen satuttamana hän loihti sisimpäämme kerrassaan suurenmoisen Mozart-sonaatin tai antoi Schumannin ’Karnevaalin’ ja Lisztin rapsodioiden pauhata villinä. Ne olivat elämyksiä, joita ei unohda ja jotka kohottivat meidät innoituksen hetkinä arkipäivän yläpuolelle. Ja todella erinomaisia kuulijoita tuo Lisztin oppilas ja Jumalan armoittama taiteilija olikin valinnut: Kajanuksen, tuon henkevän ihmisen ja muusikon, nerokkaan, höyrypäisen Jean Sibeliuksen, kuuluisan maalarin Gallénin, syvimmästä henkisyydestä ammentavan Adolf Paulin (joka on kirjoittanut tunnetun romaanin ’Die Tänzerin Barberina’ ja paljon muita merkittäviä teoksia), erinomaiset muusikot Merikannon, Armas Järnefeltin ja vielä muitakin henkisesti arvokkaita nuoria miehiä.”

Frans Oskar Merikanto (4. osa) 

Frans Oskar Merikanto.

Ferruccio Busoni oli Sibeliuksen elinikäinen ystävä ja tämän musiikin puolestapuhuja. Busoni muutti vuonna 1894 Berliiniin, jossa hän esiintyi pianistina sekä kapellimestarina, ja toimi samoin mm. Claudio Arraun, Egon Petrin ja Kurt Weilin opettajana. Ensimmäisen maailmansodan aikana Busoni asui Bolognassa ja Zürichissä. Vuonna 1920 Busoni palasi jälleen Berliiniin asumaan.

Ferruccio Busoni.

Ferruccio Busoni sovitti pianolle paljon musiikin mestarin, Johann Sebastian Bachin, teoksia. Busonin oma pianokonserttonsa on konserttikirjallisuuden järkälemäinen teos; sen kesto on jo 70-80 minuuttia ja siinä on mukana kuoro. Tämän lisäksi Ferruccio Busoni sävelsi oopperoita. Busoni sävelsi vuonna 1916 oopperaansa Tohtori Faustus, joka kuitenkin jäi auttamattomasti kesken hänen kuoltuaan krooniseen nefriittiin (munuaistulehdus) vuonna 1924. Oopperan viimeisteli myöhemmin Philipp Jarnach. Busoni julkaisi myös musiikkia käsitteleviä esseitä kokoelmissaan Entwurf einer neuen Ästhetik der Tonkunst (1907) ja Von der Einheit der Musik (1923). Busonin pianosovituksilla Johann Sebastian Bachin urkuteoksista oli valtavan suuri vaikutus 1800-luvun ja 1900-luvun Bachin musiikin suosion nousulle yli sata vuotta kestäneestä unohduksesta. Vaikka Busoni tunnetaan aikanaan parhaiten juuri virtuoosisena pianistina ja Bachin sekä Lisztin sovittajana, hän seisoi Schönbergin ja Stravinskyn musiikin rinnalla eräänä 1900-luvun muokkaavimmista henkilöistä.

Kurt Weill.

Kurt Weill kirjoitti Busonin kuoleman jälkeen: ”Emme menettäneet ihmistä, vaan arvon”. Weill kutsui opettajaansa ”tulevaisuuden hengelliseksi eurooppalaiseksi”. Busoni ei ollut kovinkaan ihastunut Helsinkiin, tuolloin noin 30 000 ihmisen pikkukaupunkiin. 25.9.1888 eli melko pian kaupunkiin saapumisen jälkeen Busoni kirjoitti pianisti Egon Petrin vanhemmille näin: ”Keskimäärin minulla on täällä päivittäin neljä tuntia opetusta musiikkiopistossa. Cramerin etydejä ja Clementin sonaatteja! Se on kauheaa… Minua vaivaa ajatus, että voin itse taantua täällä tai menettää mittapuut, joilla arvioin kaikkea sitä, mitä on saatu aikaan.”

Martin Wegelius.

Busoni selvästi kärsi Helsingin provinsiaalisuudesta. Martin Wegelius koetti saada Busonin seuraajaksi mm. saksalaista säveltäjä, urkuri, pianisti ja pedagogi Johann Baptist Joseph Maximilian ”Max” Regeriä (s. 19.3.1873 Brand ja k. 11.5.1916), mutta tämä yritys kariutui pahasti. Reger opiskeli musiikkia Münchenissä ja Wiesbadenissa musiikintutkija, pedagogi ja säveltäjä Karl Wilhelm Julius Hugo Riemanin (s. 18.7.1849 Gross-Mehlra bei Sondershausen ja k. 10.7.1919 Leipzig, Saksa) ohjauksessa. Vuonna 1901 Reger muutti Müncheniin, jossa hän opetti urkujen soittoa ja sävellystä. Vuodesta 1907 lähtien hän työskenteli Leipzigissa. Reger johti orkesteria Meiningenissä vuodesta 1911 siihen asti, kun hän muutti Jenaan vuonna 1914. Reger kuoli sydäninfarktiin Leipzigissa vuonna 1916.

Max Reger.

Ferruccio Busoni kuvailee Helsinkiä äidilleen 20-sivuisessa kirjeessä mm. seuraavasti: ”Täältä on lyhyt matka Pietariin niin kuin Triestestä on Graziin, ja Pietariin pääsee sekä maitse että meritse. Venäjän lisäksi myös Persiaan pääsee helposti, ja sieltä saamme tuoreita rypäleitä viikottain. Maaperän muodot ovat täällä mitä mielenkiintoisimmat; kaikkialla kohoavat vaikuttavat graniittilohkareet, myös keskellä kaupunkia, rikkoen talojen muodostaman yksitoikkoisen, kovan linjan. Nämä kalliolohkareet ovat toisinaa yhtä korkeita kuin talot… Kaupungin sijainti ei voisi olla upeampi. Se on pienellä niemellä ja kolmelta puolelta meren ympäröimä. Meri on aina läsnä; vain pienen pieni kannas liittää kaupungin mantereeseen. Saaret, luodot ja graniittilohkareet ympäröivät kaupungin sataman siten, että syntyy vaikutelma järvestä. Saaret ovat asuttuja, niissä kasvaa metsää; niillä kohoavat vauraiden helsinkiläisten ihastuttavat, paratiisimaiset huvilat, joissa minulla on jo ollut tilaisuus vierailla ja joita olen saanut ihastella… Itse kaupunki on siisti, vauras ja sivistynyt mitä moderneimmassa mielessä. Esimerkiksi hotellit ovat Keski-Euroopan pääkaupunkien tasoa, puhelin yleisempi kuin missään muualla.

Helsingissä suurin osa taloista on rakennettu kokonaan puusta (venäläinen tapa); useimmiten niissä on vain korkea pohjakerros, jota asuu yksi perhe… Itse asun nykyaikaisessa kivitalossa, jossa on viisi kerrosta ja viisi sisäänkäyntiä; sisällä on suuri käytävä, joka on katon korkuinen ja katettu lasilla; sisällä on varastoja, kahvila ja oluttupa, mukavuuksia, joista minulle on varmasti iloa talvella. Sitä paitsi minun ei tarvitse kuin ylittää katu ja olen perillä musiikkiopistossa.

Syön eräässä hotellissa, ja totta puhuen aivan loisteliaasti. Kahden ja puolen frangin maksusta saan nauttia seuraavista antimista: voileipäpöytä, keitto, kaksi paistia lisäkkeineen, jälkiruoka, kahvi. Voileipäpöydän muodostaa valikoima pöydälle asetettuja ruokia, joista seuraavat herättävät eniten ruokahalua, ovat eniten appetisant seuraavassa järjestyksessä: kinkku, kieli, juusto, silakat, laatikot, juurekset, savustetut kalat ja muut ’delicatesses’ sekä kolme erilaista ’schnaps’ ruokahalun kiihottamiseksi. Pöydästä voi noukkia lautaselleen mitä ikinä haluaa ja niin paljon kuin lystää kolikkoakaan maksamatta. Tällainen tapa on vallalla Venäjällä, Suomessa ja Ruotsissa.”

Helsingissä Ferruccio Busonin ei todellakaan voinut väittää elelevän nuukasti ja hän osasi ottaa iloista irti elämässään, ainakin materialistisessa mielessä. Häntä pidettiin aikanaan henkevän ja varsin leikkisän miehen maineessa. Mutta Helsingin musiikkielämä jätti toivomisen varaa Busonin mielestä: ”On yhtä totta, ettei täkäläinen musiikkielämä tyydytä vaatimuksiani. Minun pitäisi olla maassa, jossa on ylitettävä se, minkä on hionut huippuunsa; minun ei pitäisi olla maassa, jossa on vielä paljon työtä tehtävänä, jotta se yltää muiden maiden tasolle. Tiedän, että minulle tuottaisi suurta tyydytystä uudistaa, koulia makua, organisoida orkesterikonsertteja jne. musiikillisesti jälkijättöisessä maassa, mutta tämä velvollisuus ja ilo koskee minun tapauksessani vain Italiaa. Myöhemmin varmaankin omistan suuren osan elämästäni uuden musiikillisen aikakauden luomiseen isänmaassani yhdessä muiden kanssa…

Minulle tuottaisi iloa, jos olisit luonani, seuraisit vieressä touhujani, edistymistäni niin taiteessa kuin uralla, saisit maistaa herkullisia ruokia ja ihailla ympärillä avautuvia hienoja maisemia. Tämä yksinäisyys, vaikka sen tunnit jatkuvasti keskeyttävätkin, on hirvittävää: iltaisin, kun olen lopettanut työnteon, minun on pakko olla tekemättä mitään tunnin tai kahden, ja noina hetkinä tunnen mitä suurinta tyhjyyttä.”

Armas Järnefelt.

Johan Sibeliuksesta ja Ferruccio Busonista tuli elinikäiset ystävykset Helsingissä. Samoin kävi myös Armas Järnefeltin ja Ferruccio Busonin kanssa. Yksinäisyyttä karkottaakseen Busoni koetti hukuttaa itsensä kovaan työhön, mutta todellisuudessa Busoni tarvitsi myös kipeästi lisätuloja elääkseen niin mukavasti kuin se vain olisi Helsingissä mahdollista. Näin Busoni itse kertoo: ”Minulla on täällä hirveästi erilaisia töitä, ja pelkäänpä pahoin, että hommia on niin paljon, että ennen pitkään näännyn… Viikottain 18 opetustuntia opistossa, lisäksi 12 yksityisoppilasta. Kahden viikon välein konsertteja ja uusia kappaleita opeteltavana, kirjeenvaihtoa saksalaisten editoreiden kanssa, oikaisuvedoksia – ja, mikä kaikkein tärkeintä, sävellystyötä, jota en tahdo laiminlyödä, jota yritän olla laiminlyömättä. Se on minulle kaikki kaikessa, olemassaoloni perimmäinen tarkoitus; ilman sitä kaikki tähänastiset saavutukseni eivät merkitse suhteellisesti ottaen mitään.”

Ida ja Karl Ekman.

Helsingissä Busonilla oli kolme oppilasta, jotka myöhemmässä vaiheessa saivat nimeä. Karl Ludvig Ekmania (s. 18.12.1869 Turku ja k. 4.2.1947 Helsinki) pidettiin hienostuneena pianistina. Hän oli myös kapellimestari, opettaja sekä arvostelija, joka sai professorin arvonimen vuonna 1929. Ekmanin vanhemmat olivat kanttori Berndt Ludvig Ekman ja Charlotta Nyström. Karl Ekman kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889 ja opiskeli saksaa ja estetiikkaa Helsingin yliopistossa vuosina 1889-1892. Pianonsoittoa ja musiikkia hän opiskeli ensin Turussa Vivika Ekmanin opissa. Helsingin musiikkiopistossa hän opiskeli vuosina 1889-1892 opettajinaan Ferruccio Busoni, William Dayas, Richard Faltin vanhempi ja Martin Wegelius. Lisäoppia hän sai vuosina 1892-1895 Berliinistä sekä pianonsoittoon että sävellykseen opettajinaan Hans Barth ja Albert Becker sekä Wienistä Alfred Grünfeldin johdolla. Myöhemmin hän opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa.

Työuransa Karl Ekman aloitti Helsingin musiikkiopistossa pianonsoitonopettajana vuonna 1895 ja opiston johtajana hän toimi vuosina 1907-1912. Vuosina 1912-1920 Ekman johti Turun soitannallisen seuran orkesteria ja vuosina 1920-1930 hän oli Hufvudstadsbladetin musiikkiarvostelija. Pääkaupungissa Karl Ekman johti sinfoniakonsertteja ja järjesti monena vuonna kamarimusiikkisarjan. Hän toimi myös Ruotsalaisen teatterin kapellimestarina.

 Frans Oskar Merikanto (3. osa)

Kuinka Merikannosta tuli suvun uusi sukunimi vuonna 1882? Tämä kävi aika kivuttomasti, sillä Frans Oskarin isoisän talon nimi oli Kanto, joten isoisä oli Kannon isäntä; hänen isänsä oli tullut Helsinkiin meritse. Helsinki oli Frans Oskarin lapsuudessa pääsääntöisesti ruotsinkielinen kaupunki ja musikaalinen poika oppi ruotsinkielen luultavasti omilta leikkikavereiltaan. Fazerin kauppaneuvos ja suomalaisen musiikkielämän iso vaikuttaja Roger Gustaf Lindberg (s. 20.9.1915 Helsinki ja k. 14.11.2003 Helsinki) paljasti muinoin oman äitinsä kertoneen, että Oskar Merikannon ruotsinkieli oli ”absolut perfekt”. Roger Lindberg oli musiikkikauppiaan ja diplomaatti Konrad Georg Fazerin (s. 30.4.1864 Helsinki ja k. 7.10.1940 Helsinki) tyttärenpoika.

Kauppaneuvos Roger Lindberg.

Konrad Georg Fazer.

Konrad Fazer perusti yhdessä apteekkari Robert Emil Westerlundin (1859-1922) kanssa uuden – Helsingfors nya musikhandel - musiikkikaupan vuonna 1897 ostamalla musiikkikaupan Anna Melanilta; musiikkiliike oli perustettu Helsingin Aleksanterinkadulle vuonna 1884. Tämä yritys aloitti Fredrik Paciuksen (s. 19.3.1809 Hampuri ja k. 8.1.1891 Helsinki) ja Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) tuotannon kustantamisen. Konrad Fazerin siirryttyä diplomaatiksi Wieniin hänen poikansa pääkonsuli ja toimitusjohtaja Johan Georg Fazer (s. 14.8.1889 ja k. 4.5.1935) muutti musiikkiliikkeen nimeksi vuonna 1919 Oy Fazerin musiikkikauppa.

Robert Emil Westerlund.

On myös tietoa siitä, että Lauri Hämäläinen olisi kuljettanut mukanaan oppilastaan Frans Oskar Merikantoa Helsingin monissa konserteissa 1870-luvulla. Näytelmäkirjailija ja teatterinjohtaja Kaarlo Juhana Bergbom (s. 2.10.1843 Viipuri ja k. 17.1.1906 Helsinki) järjesti juuri tällä samaisella vuosikymmenellä sarjan oopperaesityksiä Suomalaisessa Teatterissa. Toisena kapellimestarina näissä oopperaesityksissä johti säveltäjä Martin Wegelius (s. 10.11.184 Helsinki ja k. 22.3.1906 Helsinki). Mitään historiallista näyttöä siitä, että Merikanto olisi juuri näitä oopperaesityksiä kokemassa ei kylläkään löydy.

Martin Wegelius.

Musiikkimies Wegelius syntyi helsinkiläiseen pietistihenkiseen virkamieskotiin. Hänen isänsä oli yliopiston kamreeri Adolf Wilhelm Wegelius (s. 9.3.1799 Turku ja k. 23.9.1888 Pohja) ja äitinsä Sofia Charlotta Fredrika Wendell. Martin Wegelius valmistui ylioppilaaksi vuonna 1864 sekä filosofian maisteriksi vuonna 1869. Wegeliuksen ensimmäinen pianonsoiton opettaja oli säveltäjä, kuoronjohtaja, viulisti ja urkuri Selim Gabriel Linsén (s. 22.7.1838 Helsinki ja k. 5.4.1914 Porvoo). Myöhemmin Martin Wegeliuksen opetuksesta vastasivat ruotsalainen Joseph Philip Jacobsson (s. 8.10.1830 Tukholma ja k. 22.5.1886 Trondheim) ja saksalainen Emil Zech (s. 1824 ja k. 14.11.1900 Wiesbaden). Martin Wegeliuksen valmistuttua filosofian maisteriksi hän jatkoi musiikin opiskelua valtion myöntämän stipendin turvin Leipzigin konservatoriossa, Wienissä ja Münchenissä.

Helsingin musiikkiopisto toimi tässä rakennuksessa.

Helsingin Musiikkiopiston ansiokkaana perustajana vuonna 1882, Sibeliuksen opettajana ja Akadeemisen laulukunnan pitkäaikaisena johtajana Martin Wegelius oli hyvin merkittävä musiikkihenkilö kaupungissa. Martin Wegeliuksen muita oppilaita olivat mm. Edvard Armas Järnefelt (s. 14.8.1869 Viipuri ja k. 23.6.1958 Tukholma), Toivo Timoteus Kuula (s. 7.7.1883 Alavus ja k. 18.5.1918 Viipuri), Erik ”Erkki” Gustaf Oskarsson Melartin (s. 7.2.1875 Käkisalmi ja k. 14.2.1937 Helsinki) ja Selim Gustaf Adolf Palmgren (s. 16.2.1878 Pori ja k. 13.12.1851 Helsinki). Vuonna 1939 Helsingin Musiikkiopiston nimi muuttui Sibelius-Akatemiaksi. Martin Wegelius pyrki saamaan opistoonsa mahdollisimman kansainvälisiä vaikutteita ja muokkasi niistä omaperäisen kokonaisuuden. Hän kutsui opistonsa opettajiksi tunnettuja nuoria ulkomaisia kykyjä, mm. italialais-saksalaisen Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busonin (s. 1.4.1866 Empoli, Italia ja k. 27.7.1924 Berliini, Saksa). Opetustyönsä ohessa Martin Wegelius toimi musiikkikriitikkona Helsinfors Dagbladissa, konserttipianistina ja Suomalaisen Oopperan kapellimestarina.

Martin Wegelius julkaisi useita pitkään käytössä olleita oppikirjoja sekä omaa opistoaan että kansa- ja oppikoulujen musiikkiopetusta varten. Niitä olivat mm. yleisen musiikkiopin oppikirja Lärobok i allmän musiklära och analys I-II (1888-1889), säveltapailun oppikirja Lärobok och läsebok i tonträffning (1893), sointuopin oppikirja Kurs i homofon sats (1897) sekä musiikkihistorian oppikirja Den västerländska musikens historia (1893). Kaikki edellä mainitut kirjat ilmestyivät myös suomeksi. Martin Wegelius sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1902 ja hänet kutsuttiin Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi vuonna 1904. Wegelius valmisteli laajaa tutkielmaa suuresti ihailemastaan säveltäjä Wilhelm Richard Wagnerista (s. 22.5.1813 Leipzig, Saksa ja k. 13.2.1883 Venetsia, Italia), mutta ei ehtinyt saada sitä valmiiksi ennen kuolemaansa.

Jälkikäteen on spekuloitu sillä ajatuksella, että olisiko Frans Oskar Merikannosta tullut vieläkin suurempi ja isompiin muotoihin keskittynyt säveltäjä, jos hän olisi saanut Martin Wegeliuksen omaksi opettajakseen Helsingin Musiikkiopistossa. Varmasti Martin Wegelius olisi juuri teorian opettajana ollut Lauri Hämäläistä pätevämpi opettaja. Jos Merikanto olisi opiskellut musiikkia Helsingin Musiikkiopistossa, olisi Merikannon urkujensoiton opettajana varmasti ollut säveltäjä, urkuri, kapellimestari ja musiikkipedagogi Friedrich Richard Faltin (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki), jolla oli vielä Martin Wegeliustakin järeämpi musiikkikoulutus Leipzigistä hankittu. Faltin toimi Nikolain kirkon – nykyisen Senaatintorin tuomiokirkon – urkurina vuosina 1868-1913 ja hän aloitti Helsingin Musiikkiopiston opettajana vuonna 1882. Mm. Ilmari Krohn oli Richard Faltinin oppilaana.

Friedrich Richard Faltin.

Friedrich Richard Faltin oli kauppiaan poika, joka aloitti musiikkiopintonsa Saksassa jo seitsemänvuotiaana. Kymnaasiopintojensa jälkeen hän opiskeli Ddessaussa tunnetun teoreetikon, säveltäjän ja kapellimestari Friedrich Schneiderin ohjauksessa. Schneiderin kuoltua Faltin siirtyi Leipzigin konservatorioon oppilaaksi vuonna 1854. Siellä hänen pääaineenaan olivat musiikinteorian eri haarat sekä pianon- ja urkujensoitto. Hän päätti opintonsa Leipzigin konservatoriossa vuonna 1856, jolloin hän siirtyi Suomeen. Aluksi hän toimi Viipurissa saksankielisessä Behmin koulussa, mutta vuonna 1869 hän muutti Helsinkiin ollen ensin lyhyen aikaa Ruotsalaisen Teatterin kapellimestarina. Faltin valittiin toukokuussa 1871 Nikolainkirkon (nykyisen Helsingin tuomiokirkon) urkuriksi ja vuonna 1868 kuolleen Rudolf Lagin seuraajaksi yli 40 vuoden ajaksi, vuoteen 1913 saakka. Vuosina 1870-1879 Faltin toimi samoin Suomalaisen Oopperan kapellimestarina, vuosina 1871-1896 musiikinopettajana Helsingin yliopistossa ja vuodesta 1882 urkujensoiton opettajana Helsingin musiikkiopistossa.

Faltinen oppilaita olivat useat myöhemmin hyvin tunnetuiksi tulleet suomalaiset musiikkimiehet, kuten mm. Martin Wegelius, Robert Kajanus, Johan Sibelius ja Ilmari Krohn. Faltin olisi toivonut Sibeliuksesta työnsä jatkajaa Helsingin yliopistossa, mutta virkaan nimitettiin Robert Kajanus, Sibeliuksen ainainen kilpailija. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1896.

Faltin perusti Helsinkiin vuonna 1870 pianoliikkeen, jonka hän myi vuonna 1896 apteekkari Robert Emil Westerlundille. Westerlund laajensi liikkeen toimintaa tuntuvasti ja muodosti siitä osakeyhtiön vuonna 1908. Oy Westerlund Ab:sta kehittyi vuosien mittaan suuryhtiö, johon kuuluivat nuotti- ja soitinkauppa, musiikkikustantamo, konserttitoimisto ja pianotehdas. Sillä oli sivuliikkeet Suomen suurimmissa kaupungeissa. Viimeisinä vuosinaan nimellä Oy Westerlund & Pukkila Ab toiminut yhtiö siirtyi vuonna 1971 Musiikki-Fazerin omistukseen.

Friedrich Richard Faltinin ruotsinkielinen elämäkerta, Richard Faltin och hans samtid, ilmestyi joulun alla 1934 Faltinin syntymän satavuotispäiväksi. Karl Flodin aloitti elämäkerran kirjoittamisen ja hänen kuoltuaan työn vei päätökseen säveltäjä Otto Ehrström. Teos perustui Faltinin tyttären, senaattorinrouva Lisbeth Hjeltin huolellisesti järjestämään runsaaseen aineistoon. Faltinin aviopuoliso vuodesta 1863 oli Olga Alina Holstius (1843-1901). Heidän poikansa oli kirurgian kehittäjänä tunnettu Richard Faltin (1867-1952). Faltin sävelsi kuoro- ja yksinlauluja sekä kirkkomusiikkia, mm. alkusoitton kirkkovuoden alussa laulettavaan Georg Joseph Voglerin Hoosianna-hymniin. Hänen vuonna 1871 toimittamansa Rudolf Lagilta alun perin kesken jäänyt koraalikirja oli käytössä Suomen evankelisluterilaisen kirkon suomenkielisissä seurakunnissa vuoteen 1943 saakka, ruotsinkielisissä vieläkin pitempään. Vuoden 1986 virsikirjassa Faltinin sävellyksiä ovat virret 126, 275 ja 363.

Ferruccio Busoni.

Säveltäjä, pianisti, pianopedagogi, kapellimestari ja esseisti Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busonin (s. 1.4.1866 Empoli, Italia ja k. 27.7.1924 Berliini, Saksa) isä oli klarinetisti ja äiti pianisti. Martin Wegelius sai hämmästyttävällä tavalla kutsuttua Busonin vuosiksi 1888-1890 opettajaksi Helsingin musiikkiopistoon, joka oli nykyisen Taideyliopisto Sibelius-Akatemian edeltäjä. Helsingistä Busoni löysi aviopuolisonsa, pianisti Gerda Sjöstrandin (s. 29.12.1862 ja k. 3.8.1956). Heille syntyi kaksi poikaa, kuvanveistäjä Carlo Busoni (s. 24.5.1892 Boston, Yhdysvallat ja k. 9.8.1976) ja kuvataiteilija sekä kirjailija Rafael Busoni (s. 1.2.1900 Berliini, Saksa ja k. 17.3.1962 New York, Yhdysvallat).

Frans Oskar Merikanto (2. osa) 

Frans Oskar Merikanto.

Urkuri Lauri Hämäläisen ammattitaidosta saa hyvän kuvan siitä, että hän oli suorittanut kiitettävin arvosanoin Tukholman musiikkiakatemiassa loppututkinnon seuraavissa aineissa: sointu- ja sävellysoppi, instrumentointi, partituurinluku, urkumusiikki, viulunsoitto, laulu, urkujen viritys- ja hoito-oppi, pianon viritys, orkesterin johtaminen ja puupuhallinmusiikki. Frans Oskar Merikannolta ei ole jäänyt hänen itsensä todistamaa lausuntoa talteen opettajastansa, Lauri Hämäläisestä. Hänen opiskelutoverinsa, Ulrik Järvinen, on kuitenkin lausunut omana todistuksenaan Hämäläisen opetuksesta Armi Klemetille tämän tehdessä isästään elämäkertaa seuraavasti:

”Hän oli perin hyvä opettaja, ei hän hermostunut, istui oppilaan vieressä tavallisesti kiittimet ristissä. Sillä oli lihavat nyrkit, norjat sormet. Piti oppilaan hyvällä mielellä. Kun läksy meni hyvin, hän hymyili ilomielin. Harvoin hän suuttui. Kerran kuulin hänen jollekin oppilaalle lausuvan: ’Se meni helvetin huonosti!’ Minä olin tuon vainajan lempipoikia aikanaan. Hän lausui monta kertaa O. Merikannosta: sinusta tulee suuri mies, niinkuin tulikin.”

Armi Klemetti puolestaan kertoi miltä Frans Oskar näyttäytyi lapsen silmin heidän kotioloissaan: ”Oskar Merikanto tuli isän oppilaaksi jo koulupoikana. Hän kävi Suomalaista Alkeisopistoa, ja oli hyvin etevä, varsinkin ainekirjoituksessa. Koulunkäynti ei kuitenkaan huvittanut Merikantoa, häntä kiinnosti enemmän musiikki. Hän erosi kuudennelta luokalta ja päätti antautua kokonaan musiikkimiehen uralle. Isä piti häntä parhaana oppilaanaan. Äiti kertoi, että Merikanto oli melkein aina meillä. Ja tervetullut tämä iloinen ja hyväntuulinen poika olikin. Oli tavallista, että isä toi hänet mukanaan kotiimme päivällisille, kun he yhdessä tulivat kirkosta urkutunnilta. Merikanto oli vasta seitsemäntoistavuotias, kun minä synnyin, mutta siitä huolimatta hänestä tehtiin minun kummini. Siksi minusta tulikin oikein hänen lemmikkinsä. Hän kiikutteli minua polvellaan ja pyysi laulamaan ’Kiikuria’.

Tuo tunnettu hupailu ’Saharan erämaa’, jonka Merikanto siihen aikaan teki minua hauskuuttaakseen, taisi olla aivan hänen ensimmäisiä sävellyksiään. Samoin hän soitti meille aina kohta säveltämänsä yksinlaulut. Tempot jäivät jo pikkutyttönä mieleeni. ’Paitaressu’ meni silloin kyllä nopeammin kuin esimerkiksi nyt.” Merikanto sai olla Hämäläisen perheen mukana kuin omana poikana myös kesäisin ja voitti silloinkin iloisuudellaan kaikki puolelleen: ”Merikanto oli useimmiten mukana Rautalammilla. Eräillä Laurinpäivillä hän oli koirankujeita täynnä, pisteli poskeensa emäntien laittamat piparkakut sitä mukaan kuin nämä saivat ne uunista ulos. Eikä hänelle kuitenkaan kukaan voinut suuttua, räiskyvän iloiselle vekkulille ja kaikkien hauskuttajalle.”

Tuohon aikaan Helsingissä käytiin kiivasta kielitaistelua. Kaksikielisestä normaalilyseosta lakkautettiin suomenkielinen osasto väittämällä sitä tarpeettomaksi ja se siirrettiin Hämeenlinnaan. Suomalaisen kulttuurin kehityksestä vilpittömästi kiinnostuneet henkilöt perustivat Suomalaisen alkeisopiston. Frans Oskar siirtyi myös alkeisopiston oppilaaksi. Merkittävä osa opiston oppilaista tuli hyvin vaatimattomista oloista, säätyläisperheiden lapset olivat selvästi opistossa harvinaisia.

Nuori Frans Oskar osoitti alkeisopistossa musiikin lisäksi huomiota tasaisella lahjakkuudellaan. Hänet arvioitiin alaluokilla useiden kymppien saajien joukkoon, samassa joukossa menestyneitä olivat mm. tulevat kirjailija Arvid Järnefelt (s. 16.11.1861 Pulkkala ja k. 27.12.1932 Helsinki) sekä kielitieteilijä, kansanrunouden tutkija ja professori Kaarle Leopold (s. 10.5.1863 Helsinki ja k. 19.7.1933 Sammatti) ja säveltäjä, kirkkomuusikko sekä musiikkitieteilijä Ilmari Henrik Reinhold Krohn (s. 8.11.1867 Helsinki ja k. 25.4.1960 Helsinki). Frans Oskarin kohdalla ainakin todistuksen numerot alkoivat heiketä hänen tullessa murrosikään. Voimme kuitenkin hyvällä syyllä täysin olettaa Frans Oskarin pystyneen suoriutumaan ylioppilastutkinnosta ja lukemaan itsensä vaikka maisteriksi, jos hän ei olisi heittänyt koulunkäyntiään kesken. Frans Oskar kertoi joskus myöhemmin isältään saamasta elämänneuvosta: ”Tee huolellisesti työsi ja muista, ettei kukaan kysy, miten paljon aikaa sinulta on mennyt jonkun työn suorittamiseen, vaan arvioidaan ainoastaan, miten hyvin olet sen tehnyt.”

Sally Enroth.

Frans Oskar Merikannon ensirakkaus oli häntä vuotta nuorempi Sally Johanna Enroth (s. 26.8.1869 Helsinki ja k. 22.1.1953 Helsinki), joka kävi Toista Suomalaista Tyttökoulua Yrjönkadulla. Sally opiskeli samoin pianonsoittoa Helsingin musiikkiopistossa. Häntä kuvailtiin ulkoisesti siroksi, mutta hauskan näköiseksi; hänellä oli itämaisen vinot ruskeat silmät sekä paksut kastanjanväriset hiukset. Frans Oskar oppi tuntemaan Sallyn Hämäläisten perheen mukana kesänvietossa Rautalammilla, missä Sally Enroth työskenteli perheen lasten kesäopettajana. Nuorten seurustelua kutsuttiin tuohon aikaan salakihloissa olemiseksi. Sen seurauksena Frans Oskar innostui Kesäillan valssin luomiseen; valssin ensimmäinen nimi oli tuolloin Gran Valse, mutta sävellyksen alkuperäisnuotin Frans Oskar lahjoitti Sallylle.

Liisa Merikanto on kuvassa vuoteessa.

Ajan kuluessa ensi-ihastus kuitenkin väljähtyi ja siihen saattoi ainakin yhtenä syynä olla Frans Oskarin havainto Sallyn musikaalisten lahjojen vaatimattomuudesta. Kerran Sally oli yrittänyt laulaa Frans Oskarin säestyksellä jotakin Merikannon sävellystä. Frans Oskar antoi suorituksesta välittömästi palautetta: ”Sinähän laulat niin kuin sinulla olisi kuuma peruna suussa!” Pian Frans Oskar pääsi Saksan Leipzigiin musiikkiopintojaan jatkamaan ja sillä aikaa Sally Enroth löysi toisen miehen kihlatukseen. Tämä mies oli pikaluistelija ja urheilukauppias Karl Theodor Baltscheffwsky (s. 15.3.1865 Valkeasaari ja k. 29.1.1959 Helsinki), jonka vuoksi Sally kirjoitti erokirjeen Frans Oskarille Leipzigiin. Myöhemmin Frans Oskar toki löysi Liisa Häyrysen, josta muodostui hänen liikuttavan huolehtivainen sekä ylen rakastava aviopuolisonsa. Theodor ja Sally menivät aikoinaan naimisiin – he olivat naimisissa vuosina 1890-1953 - ja heille syntyi yhdeksän lasta. Heidän lapsistaan tunnetuin lienee oopperalaulaja Sigrid Carla Koreneff (o.s. Baltscheffwsky, s. 15.9.1893 ja k. 20.10.1935 Helsinki).

Oopperalaulaja Sigrid Carla Koreneff.

Lauri Hämäläisen arvion mukaan Frans Oskar oli edistynyt musiikkiopinnoissaan niin pitkälle, että hänen vanha taffelipiano jäi auttamatta täysin riittämättömäksi musiikkiharjoituksiin. Taffelpianot olivat suosiona huipulla 1700- ja 1800-luvuilla kotisoittimina; soittimen kielet ovat flyygelin tavoin vaakatasossa, mutta sijoitettuna viistosti suorakulmaiseen runkoon koskettimiston suuntaisesti. Lauri Hämäläinen innostui jälleen polkaisemaan käyntiin pianokeräyksen, jonka tuloksena Frans Oskar sai jouluaattona vuonna 1883 lahjaksi pianon. Frans Oskar Merikanto ilmoitti Nya Pressenissä uudenvuodenpäivänä 1884 pienen ilmoituksen muiden uutisten joukossa: ”Kiitoksen ilmaus. Nuorukainen Oskar Merikanto on pyytänyt saada tällä tavoin esittää sydämelliset kiitoksensa niille tuntemattomille hyväntekijöille, jotka ovat lahjoittaneet hänelle joululahjaksi uuden pianon sekä nuotteja.”

Frans Oskar Merikannon äiti sairastui ja kuoli toukokuussa 1885. Ainoa kirjallinen todistus, joka äidistä jäi jäljelle – perunkirjoitus – paljastaa kodin suunnattoman köyhyyden. Jäljellä olivat yksinkertaisia huonekaluja ja vaatteita sekä kaksi kultasormusta, kaksi kultaista korvakorua, kuusi hopeista teelusikkaa ja kaksi ruokalusikkaa, hopeinen ankkurikello, kolme kastrullia, kaksi kahvipannua ja yksi kirves. Frans Ferdinandin perunkirjotuksessa kuusi vuotta myöhemmin ei jäänyt jäljelle kuin kaksi kultasormusta; hautauskustannusten jälkeen saldo oli hyvän matkaa miinuksella.

Isä suistui raiteiltaan äidin kuoleman jälkeen ja hän alkoi alkoholin käyttäjäksi. Hän sai myös työnantajalta nuhteita, varoituksia ja sakkoja ylikonduktöörin virassaan. Lopulta hän sai itse anoa eroaan valtion rautateiltä. Uusi työpaikka löytyi hänelle vastaperustetun Kansallis-Osake-Pankin vahtimestarina, mutta päihteiden vaikutuksen alaisena esiintyminen sielläkin toi hänelle pankistakin potkut. Paljoa ei lohduttanut edes uusi avioliitto, jonka Frans Ferdinand solmi puoli vuotta leskenä oltuaan kymmenen vuotta nuoremman Johanna Holmbergin (s. 20.2.1855 Helsinki ja k. 25.10.1942 Helsinki) kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta, joista kaksi lasta kuitenkin kuoli hyvin nuorena. Pisimpään lapsista eli tytär, Ilmi Eine Merikanto (s. 14.10.1886 Helsinki ja k. 19.1.1955 Helsinki).

Frans-isän toinen avioliittokaan ei ollut auvoista aikaa Frans Oskarillekaan. Yrjö Suomalaisen todistuksen mukaan uusi äitipuoli oli ilkeä ihminen. Onneksi pojalla oli kuitenkin toinen koti Lauri Hämäläisen perheen luona. Lopuksi Frans Oskar asui vielä erään leskirouva Forsellin luona ja koulumenestys näiden tapahtumien vuoksi luonnollisesti heikkeni.

Edelleen Frans Oskar Merikanto opiskeli tarmokkaasi musiikkia urkuri Lauri Hämäläisen johdolla. Hämäläinen opetti Merikannolle urkujen- ja pianonsoittoa sekä viulunsoittoa, musiikin teoriaa ja sävellystä samoin. Vähitellen Frans Oskar Merikanto alkoi maksaa saamastaan opetuksesta mm. auttamalla opettajaansa tämän viranhoidossa, mutta myös kesäsijaisena sekä jakamalla myös talvella tämän kirkon soittovuorot.

Frans Oskar Merikanto

Oskar Merikanto.

Aliupseeri Frans Ferdinand Mattsonille (s. 9.3.1845 Aittomäki, Jalasjärvi ja k. 28.9.1891 Helsinki) syntyi aviomattomana lapsena 5.8.1868 Helsinkingissä Frans Oskar Mattson (k. 17.2.1924 Oitti, Hausjärvi). Isä-Frans palveli kymmenen vuotta Kaartin kasarmissa Helsingissä, mutta viisihenkisen perheen elättäminen armeijan tuloilla kävi sen verran vaikeaksi, että hän päätti vuonna 1874 siirtyä valtion rautateiden konduktööriksi. Frans avioitui Anna Helenan (o.s. Tammelin, s. 10.9.1842 Nastola ja k. 27.5.1885 Helsinki) kanssa. Mattson- sukunimen käyttö hylättiin vuonna 1882. Frans Mattson kirjoitti kirjeessään omille sedilleen 11.2.1873 näillä sanoilla:

”Ei minulla ole mitään erinäistä kirjoittamista nyt tällä kertaa, vaan että me ollaan oltu terveenä kaikin: Minä Vaimoni ja molemmat lapseni ja myös on voitu hyvin, josta armolahjasta olemme suuressa kiitollisuuden velassa Jumalallen, ja kaiken sen edestä jota hyvää hän on meille tehnyt, ja osottanut, jo naimisessa ja sittemmin lapsissamme, että taidamme todella sanoa eli tunnustaa itsemme oikein onnellisiksi. Meillä on ollut jo kolme lasta niin vähän yhdesolon aijalla, joista keskinen lapsi kuoli vuoden ja 25 päivän vanhana, ja kaikki ne toiset ovat olleet niin kuin sekin erittäin hyötyysiä ja eristyviä, että ei niitä tahdo kukaan outo uskoa niin nuoriksi eli sen ikäisiksi kun ne ovat: vanhin on poika 4 vuoden vanha ja nimi on Frans Oskar, ja tyttö joka kuoli oli Anna Mathilda ja nuorin on Aina Aliina ja ijältään 3 kuukauden vanha.”

Nuori Frans Oskar Merikanto.

Vähäisten tietojen perusteella voisi kuitenkin olettaa, että Frans Oskar syntyi sangen vaatimattomaan kotiin; vanhemmat elivät vielä tuolloin vihkimättöminä. Frans Oskarin äidistä meille on jäänyt harvinaisen nuivasti tietoa. Anna Helena Tammelin on ilmeisesti ollut niitä maaseudun ”liikaväestöä”, joka paremman elämän perässä saapui vuonna 1861 Helsinkiin onnea etsimään. Viulutaiteilija, musiikkiarvostelija ja musiikkikirjailija Yrjö Johannes Suomalaisen (s. 24.4.1893 Parikkala ja k. 28.8.1964 Helsinki) kuvailun perusteella äiti oli ”palveluksessa” ja kerrotaan hänen olleen harras uskovainen sekä hyvä laulaja. Isästä tällaisia tietoja ei ole säilynyt, joten meidän on olettaminen Frans Oskarin musikaalisuuden periytyneen äidin puolelta. Uskonnon tuputtaminen Frans Oskarin kohdalla ei välttämättä uponnut otolliseen maaperään, sillä hänestä ei aivan tavallista uskovaista ihmistä koskaan tullut; hän perehtyi enemmänkin teosofiaan.

Frans Oskar aloitti koulupolkunsa Helsingin Ylemmässä kansakoulussa, jossa lapsukaisia kasvatettiin Jumalan pelossa, kovalla kurilla sekä karttakepin säälimätöllä käytöllä. Perheeseen syntyi vielä yksi tytär lisää, Elin Maria, joka hänkin kuoli vain seitsemäntoista vuoden iän saavutettuaan. Seitsemän vuoden ikäisenä Frans Oskar sai kuulemma itselleen virsikanteleen, jolla hän korvakuulon varaisesti soitteli koraaleja sekä hengellisiä lauluja. Suunnilleen samoihin aikoihi hänelle uskottiin myös lasten viulu, josta hän hän korvan varassa muodosti melodioita. Varsinaiset ensimmäiset soittotunnit Frans Oskar sai kahdeksanvuotiaana kaartin seurakunnan urkurilta, joka opetti hänet urkuharmonin saloihin. Frans Oskarin kerrotaan jo kymmenen soittotunnin jälkeen osanneen harmonilla soittaa jo koraalikirjan kannesta kanteen. Myöhemmällä iälläänkin Oskar Merikannon oli erittäin kivutonta oppia uusia kappaleita; jos nuotteja ei jostakin kappaleesta ollut, hän pystyi kehittämään laulun säestyksen pianolla helposti ”omasta päästään”.

Lauri Hämäläisen perhe. Frans Oskar on kolmas vasemmalta.

Säveltäjä, urkuri ja pianonvirittäjä Lauri Hämäläinen (s. 10.8.1832 Rautalampi ja k. 29.9.1888 Helsinki) täytyy tarinan tässä kohtaa esitellä lukijalle, koska hän oli erittäin suuressa roolissa Frans Oskar Merikannon musiikillisena ohjailijana tulevaisuudessa. Lauri Hämäläisen vanhemmat olivat sumialaislähtöinen seppä Johan Gabriel Hämäläinen ja Anna Pynnönen. Perheeseen sikisi kymmenen lasta. Lauri Hämäläinen opiskeli musiikkia Tukholman kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa vuosina 1860-1864, toimittuaan ennen sitä jonkin aikaa Oulun ruotuväen soittokunnassa. Musiikkiopinnot päätettyään Lauri Hämäläinen toimi Viipurissa sotilaskapellimestarina, Viaporissa urkurina ja Meissnerin teatteriorkesterin viulistina. Helsingin arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki) suunnitteleman ja 17.12.1826 vihityn Vanhan kirkon urkuri Lauri Hämäläinen oli vuosina 1871-1888. Lauri Hämäläinen opetti Helsingin lukkari- ja urkukoulussa urkujen soittoa vuosina 1882-1888.

Lauri Hämäläinen oli avioliitossa vuodesta 1875 lähtien Emma Fredrika Gebhard Kekonin (s. 7.3.1852 Pielisjärvi ja k. 22.6.1931 Helsinki) kanssa. Heidän tyttärensä Armi Elina (s. 12.4.1885 Helsinki ja k. 11.11.1979 Helsinki) avioitui vuonna 1908 säveltäjä, sovittaja, musiikkikriitikko, kuoronjohtaja ja kirjailija Heikki Valentin Klemetin (s. 14.2.1876 Kuortane ja k. 26.8.1953 Helsinki) kanssa. Armi Klemetti on kertonut suvustaan ja elämästään säveltäjä ja musiikkivaikuttaja Heikki Klemetin kanssa vuonna 1956 ilmestyneessä kirjassaan, Muistelen. Hämäläisten poika, Väinö Aleksander Hämäläinen (s. 15.7.1876 Helsinki ja k. 20.3.1940 Kauniainen) oli taidemaalari, graafikko ja kuvittaja. Väinö Hämäläisen poika oli jazzmuusikko, kapellimestari ja tuotantopäällikkö Olli Hämäläinen (taiteilijanimi Olli Häme, s. 19.5.1924 Helsinki ja k. 11.6.1984 Tampere). Olli Hämäläisen tytär on urkuri, orkesterinjohtaja ja cembalisti, musiikin tohtori Kati Hämäläinen (s. 10.5.1947 Helsinki).

Frans Ferdinand Mattsonin mahdollisuudet vaikuttaa ilmeisen lahjakkaan poikansa musiikilliseen kehitykseen olivat varmasti hyvin rajalliset, mutta hän sai tuohon aikaan pojalleen kaikesta huolimatta hankittua parasta mahdollista suomenkielistä musiikkiopetusta Helsingissä. Musiikinopetus 1870-luvulla Helsingissä haki vielä uomiaan, vaikka kaupunki oli jo pääkaupunki ja siellä oli mm. yliopisto. Piano-opetusta järjestivät lähinnä yksityiset opettajattaret. Frans Oskar pääsi yksityisoppilaaksi Vanhan kirkon urkurille, Lauri Hämäläiselle. Yhdeksänvuotias Frans Oskar soitti Hämäläiselle urkuharmonilla virheettömästi kaksi koraalia suoraan nuoteista. Urkuri Lauri Hämäläinen ilahtui pojan soitosta siinä määrin, että lupasi ottaa pojan oppiinsa, vieläpä täysin ilmaiseksi. Vanhan kirkon urkurin vuosipalkka oli 120 tynnyriä viljaa, mutta Lauri Hämäläinen oli hyvin ahkera opettaja ja lisäksi hän teki pianonvirityksiä. Hän sai kerättyä elinaikanaan melkoisen omaisuuden; näillä varoilla hän rakennutti viisikerroksisen kivitalon Helsinkiin osoitteeseen: Yrjönkatu 2. Hämäläinen ennätti kuolla juuri ennen talonsa valmistumista.

Helsingin Yrjönkatu.

Karl Fredrik Kekonin (s. 1.7.1803 Kivijärvi ja k. 28.11.1862 Pielisjärvi) vaimon sisar oli mennyt naimisiin Haukiputaan kappalaisen Julius Alexander Krankin kanssa ja koska he olivat lapsettomia, he pyysivät saada kasvattilapsikseen Karl Fredrik Kekonin tyttären Emman ja tämän veljen, Kristianin, josta sittemmin myös tuli pappi. Kun Emma jäi leskeksi Lauri Hämäläisestä, hän muutti heidän uuden kerrostalon ylimpään kerrokseen asumaan ja hänen ensimmäiset vuokralaisensa olivat kapellimestari Robert Kajanus (s. 2.12.185 Helsinki ja k. 6.7.1933 Helsinki) ja tämän kolmas aviopuoliso, laulajatar Elisabeth ”Lilli” Kurikka ((s. 10.4.1865 ja k. 2.1.1928). Säveltäjä ja filosofian kandidaatti Pietari Juhani Hannikainen (s. 9.12.1854 Nurmes ja k. 13.9.1924 Helsinki) kirjoitti Säveleitä -lehteensä 17/1888 Lauri Hämäläisen muistokirjoituksessa: ”Saatuansa oppiaikanansa monta kovaa kokea aineellisen toimeentulonsa kanssa taistellessa, oli hän, itse varoihin päästyänsä, herkkä tarjoomaan apuansa semmoisille, joilla hän havaitsi olevan huomattavampaa taipumusta soitantoon. Parhaillansa on Leipzigissa opiskelemassa eräs toivorikas soitannon harjoittaja, joka saa yksinomaan häntä kiittää soitannollisista taidoistansa.” Aikalaiset tunsivat hyvin, että kirjoittajat mainitsema opiskelija oli juuri Frans Oskar Merikanto.

Täysin pyyteetöntä työtä merenkulun hyväksi ei tässä Frans Oskarin oppilaaksi valinnassa tehnyt Lauri Hämäläinenkään; sen verran kauppamiestä oli hänessäkin, että hän sai vanhan taffelipianonsa myytyä Frans Ferdinand Mattsonin perheeseen sadalla markalla. Lauri Hämäläinen järjesti Mattsonien hyväksi keräyksen, jolla pianon hankinta käytännössä rahoitettiin. Lauri ja Emma Hämäläisen kotona Yrjönkatu 1:ssä nuori Frans Oskar sai osakseen paljon sellaista, josta hän kotonaan jäi paitsi. Hänen äitipuolensa kerrotaan olleen ilkeä, mutta Emma Hämäläinen oli puolestaan miellyttävä ihminen. Frans Oskar jopa harkitsi Emman ottamista aviovaimokseen Lauri Hämäläisen kuoleman jälkeen.

Noin kuusikymmentä vuotta myöhemmin Elise ”Liisa” Merikanto (o.s. Häyrynen, s. 4.2.1869 Mikkeli ja k. 14.3.1949 Kangasala) muisteli oman miehensä lapsuutta Armi Klemetille 22.4.1945: ”Kyllä Oskar nautti ilmaista opetusta isävainajaltasi, vieläpä hän hommasi keräyksen kautta oppilaallensa pianonkin. Pyhäisin Oskar aina oli isäsi mukana kirkossa, ja sieltä tuli opettajansa kotiin päivälliselle. Vanhassa kirkossa Oskar alkoi soittaa urkuja, kun jalkansa hädin tuskin ulottuivat pedaaleihin, ja oli kesäisin isäsi apulainen samaisessa kirkossa. Kyllä isävainajasi oli Oskarille hänen henkinen isänsä, niin suurella rakkaudella Oskar aina hänestä puhui.”

Tampereen Pikkupalatsi (4. osa) 

Pikkupalatsi.

Kansallisromantiikka otettiin nimenä käyttöön vasta 1900-luvun alkuvuosina ja aikaisemmin käytettiin suomalaista tyyliä sen nimityksenä. Käänteentekevää oli mm. Suomen Käsityön Ystävien -yhdistyksen lanseeraama huonekalukilpailu vuonna 1894, jossa etsittiin suomalaista tyyliä edustavia huonekaluja. Vielä myöhemmin samainen yhdistys järjesti Louis Sparren perustaman Iris-tehtaan kanssa toisen huonekalukilpailun, jolla etsittiin suomalaistyylistä makuuhuoneen kalustoa. Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys on perustettu 23.4.1879 taiteilija Fanny Churbergin ja arkkitehti Jac Ahrenbergin toimesta. Esikuvana toimi ruotsalainen sisaryhdistys Föreningen Handardetets Vänner, joka perustettiin vuonna 1874 käsitöitä edistämään. Perustajajäsenet olivat etupäässä pääkaupunkiseudun sivistyneistöä, kulttuurihenkilöitä, arkkitehteja ja taiteilijoita.

Johtaja Hjalmar Alexander von Wendt.

Finlayson & Co:n johtaja ja vuorineuvos Hjalmar Alexander von Wendt (s. 23.3.1874 Somerniemi ja k. 24.4.1948 Helsinki) lähetti 24.2.1917 Werner Gestrinille ikävän irtisanomiskirjeen huoneistosta. Werner Gestrin ei tuntunut varsinaisesti pitävän johtaja Hjalmar von Wendtistä ja Werner kirjasikin omaan päiväkirjaansa ivallisen havainnon: ”Wendt rakastaa kutsua itseään von Wendtiksi. Kun ei vain niskaansa taittaisi.” Kirjeestä sydämistynyt Werner Gestrin valitti oikeuskanslerille ylisuuresta vuokrasta ja kirje aiheutti sen, että vuokran korottamisluvan antanutta vuokralautakuntaa vastaa nostettiin syyte, jonka Gestrin vielä voitti. Tämä prosessin vuoksi Werner Gestrin perheineen sai vielä asua Pikkupalatsissa.

Hjalmar von Wendtin vanhemmat olivat tilanomistaja Konstantin von Wendt ja Ludovica Wilhelmina Hedenberg sekä aviopuolisot vuodesta 1900 Gerda Catharine Fray ja vuodesta 1914 Märta Fabritius. Suvun varhaisin tunnettu esi-isä oli lyypekkiläinen parturi ja kirurgi Johann Friedrich Wendt (k. 1779). Hänen poikansa Johan Jakob Adolf Wendt (1758-1835) toimi sotilaslääkärinä Venäjän armeijassa, sai hovineuvoksen arvonimen ja asettui Vanhan Suomen alueelle Sortavalan piirilääkäriksi. Hänen poikansa, eversti – sittemmin kenraaliluutnantti – Alexander Jakob Wendt aateloitiin vuonna 1847 nimellä von Wendt. Suku merkittiin Suomen ritarihuoneelle aatelisena sukuna nro 213.

Hjalmar von Wendt toimi Finlaysonin toimitusjohtajana vuosina 1917-1934 ja sittemmin Finlayson Forssaksi muuttuneen yhtiön toimitusjohtajana vuosina 1934-1947 eli yhteensä 30 vuotta, aina 73-vuotiaaksi saakka. Yrityksen palvelukseen hän oli tullut jo vuonna 1898. Hjalmar von Wendt opiskeli ensin kaupallista alaa Turussa sekä työskenteli lasitehtaassa Miehikkälässä ennen tuloaan konttoristiksi Finlaysonille Tampereelle. Hän oli konttoristina yrityksessä vuoteen 1911 saakka, sitten prokuristina vuoteen 1915 asti ja apulaisjohtajana vuoteen 1917 saakka, jolloin hänestä tuli Finlaysonin toimitusjohtaja. Finlaysonin alkuvuosinaan Hjalmar von Wendt teki monia ulkomaan opintomatkoja tehtaan toiminnan kehittämiseksi. Hänen johdossaan Finlaysonista kehittyikin merkittävä tekstiilialan yhtiö. Hjalmar von Wendtillä oli samoin useita elinkeinoelämän luottamustehtäviä, esimerkiksi Suomen Kutomoteollisuuden Työnantajain Liitossa. Hän hankki jo vuonna 1919 Kangasalta Toosilan kartanon, jossa hän kasvatti mm. Ayrshire-lehmiä.

Pietro Paolo Tomasi.

Italialainen aatelismies, diplomaatti ja poliitikko Pietro Paolo Tomasi, Torrettan markiisi (s. 7.4.1873 Palermo ja k. 4.12.1962 Rooma) asui maansa lähettiläänä Venäjällä Suomen vuoden 1918 kansalaissodan aikana. Hän nimitti Werner Gestrinin Italian lähetystösihteeriksi; tällä tavalla hän halusi suojella Pikkupalatsin arvokkaita taideaarteita sodan kauheuksilta. Näin Italian lippu suojeli Pikkupalatsin mahdolliselta tuholta. Palatsin pääoven ääressä seisoi lisäksi vartija vartioimassa talon rauhaa.

Pietro Paolo Tomasi oli lähtöisin merkittävästä sisilialaissuvusta ja hän valmistui oikeustieteilijäksi Palermon yliopistosta. Hän siirtyi seuraavaksi diplomaatinuralle jo hyvin nuorena. 31.3.1910 . 16.10.1914 hän toimi silloisen ulkoministeri, San Giulianon markiisin, kansliapäällikkönä. 23.12.1915 hänet nimitettiin toisen luokan ylimääräiseksi lähettilääksi ja täysivaltaiseksi ministeriksi. Tomasi johti Italian kauppavaltuuskuntaa Pietarissa 18.11.1917 alkaen ja hänet ylennettiin vielä myöhemmin suurlähettilääksi samaan paikkaan. Sen jälkeen Tomasi Italian valtuuskunnan attaseana Pariisin rauhankonferenssissa (1919) ja saman vuoden elokuun 20. päivästä heinäkuun 6. päivään 1921 hän toimi Wieniin uudelleen perustetun Itävallan valtion suurlähettiläänä. Hän avioitui 26.4.1920 Lontoossa Alice Barbin (s. 1.6.1858 ja k. 4.9.1948) kanssa, joka oli kuuluisa lied-laulaja ja kamarimusiikkilaulaja. Alice oli myös paroni Boris Wolff von Stomerseen leski. Stomerseen tytär Alexandra avioitui Pietro Tomasin veljenpojan, Giuseppe Tomasi di Lampedusan, kanssa vuonna 1932.

Tomasi toimi Bonomin hallituksen ulkoministerinä 7.6.1921 – 26.2.1922 välisenä aikana ja kuningas Vittorio Emanuele III nimitti hänet kuningaskunnan senaattoriksi 19.7.1921. Hän palveli viimeksi suurlähetystössä Lontoossa 10.11.1922 – huhtikuu 1927, jossa hänet nimitettiin ensimmäisen asteen suurlähettilääksi 31.12.1923. Benito Mussolini pakitti Tomasin eroamaan diplomaatin tehtävistä vuonna 1927. Sen jälkeen hän omistautui senaattorin toimintaan asuinpaikkanaan Rooma. Hän ei koskaan halunnut liittyä fasismiin, jota hän vastusti jyrkästi ja peruuttamattomasti senaatissa. Tästä syystä Rooman vapauttamisen ja kuninkaan sekä hallituksen paluun pääkaupunkiin jälkeen Tomasi nimitettiin 20.7.1944 senaatin puhemieheksi.

Vuonna 1924 Wernerin päiväkirjan mukaan johtajan Hjalmar von Wendt sai häirittyä perheen asumisrauhaa niin paljon, että perhe päätti muuttaa pois Pikkupalatsista. Werner Gestrin muutti aviovaimonsa arkkitehti Hilja Gestrinin ja tyttäriensä Marjatan ja Vapun kanssa Kauppatorin – nykyisen Keskustorin, nimi vaihdettiin vuonna 1936 – laidalla sijaitsevaan Sumeliuksen taloon asumaan.

Finlaysonin puuvillatehtaan entisen rakennuspäällikkö Toive Lehtisen muisteli, että 1940- ja 1950-luvuilla Pikkupalatsin salien seinät tapiseerattiin salin ovien yläpuolelle saakka ja yläosa seinästä vastaavasti maalattiin. Oli aivan tavallista, että Pikkupalatsin remonteissa ei rahoja paljoa säästelty; uudet asukkaat saivat valita seinätapetit kaikkein kalleimmasta hintaryhmästä. Harriet Wichmanin (o.s. Alftan) kertoi Pikkupalatsista, että sen asukkaat eivät koskaan käyneet toisillaan kyläilemässä, eivätkä muutenkaan olleet toistensa kanssa liiemmin tekemisissä. Pikkupalatsin vierashuoneena toimi kellarikerroksen biljardihuone, jonne rakennettiin siksi myös uusi wc. Harriet Wichmanin mukaan talon koristemaalauksia ei ollut muualla näkyvissä, kuin ainoastaan porrashuoneessa. Lattioihin asennettiin 1950-luvun tyypillinen raitakuvioinen korkkimatto.

Erik Alfons Alftan.

Finlaysonin puuvillatehtaan teknillinen johtaja Erik Alfons Alftan (s. 2.1.1908 Viipuri ja k. 22.3.1995 Tampere) perheineen asui Pikkupalatsissa vuosina 1950-1961. Alftan valmistui ylioppilaaksi Nya svenska samskolanista ja valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1931. Hän jatkoi opintojaan stipendin turvin Saksassa ja Englannissa. Hän toimi Porin Puuvillan kutomonjohtajana, vuosina 1945-1950 hän oli Sörforsan pellavatehtaan teknillisenä johtajana Ruotsissa ja vuosina 1950-1961 Finlaysonin puuvillatehtaan teknillisenä johtajana Tampereella. Myöhemmin hän oli vielä yli vuosikymmenen ajan YK:n tehtävissä tekstiiliteollisuuden asiantuntijana useissa Aasian ja Afrikan kehitysmaissa, kuten Sri Lankassa, Iranissa, Egyptissä ja Tansaniassa. Erik Alftanin aviopuoliso oli Doris Sofia Lovisa Alftan (o.s. Ek, s. 26.8.1910 ja k. 6.5.2006). Alftanien poika oli kirjailija Robert Magnus Eriksson Alftan (s.8.6.1940 Pori ja k. 18.3.2022 Helsinki).

Rouva Doris Alftan muisteli, että Pikkupalatsin katot olisivat olleet valkoisia, ornamentteja ei ollut näkyvissä ja tapetit olivat tyypillisiä 1950-luvun tapetteja. Vuosina 1949-1955 sotien jälkeen Pikkupalatsin yläkerran asunnossa asui puuvillatehtaan sairaalan hoitajia ja tehtaantyöntekijöitä. Finlaysonin tehtaan alueelle oli perustettu sairaala vuonna 1867, joka tarjosi maksuttoman hoidon ja ravinnon kahdelletoista potilaalle. Sairaanhoitaja Inkeri Mäkisen mukaan yhteiskeittiö sijaitsi tuolloin Pikkupalatsin pihanpuoleisessa pohjoiskulmassa. Yläkerran kylpyhuoneessa oli puulämmitteinen boileri sekä suuri amme. Koska lattiat olivat parkettia, oli huonokuntoisten parkettien siivoaminen sangen työlästä. Inkeri Mäkinen samoin muisteli, että katon ornamentit olivat maalatut peittoon. Osa talon uuneista purettiin 1950-luvulla. Nämä puretut uunit siirrettiin säilöön Finlaysonin varastoon. Finlaysonin varastosta uunit siirrettiin myöhemmin vielä Tampereen kaupungin Museotoimen varastoon.