Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (12. osa) 

Väinö Hakkila.

SKDL tarjosi SDP:lle tammikuussa 1945 vaaliliittoa ehdolla, että listoille ei tulisi henkilöitä, jotka olivat ”osoittautuneet demokratian vastustajiksi ja sotasyyllisiksi”. Näistä aiheista syyllisiksi todettiin Väinö Tanner, eduskunnan puhemies Väinö Pietari Hakkila (aikaisemmin Tippa, s. 29.6.1882 Lempäälä ja k. 18.7.1958 Orivesi), Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Väinö Veikko Salovaara (vuoteen 1906 Sillfors, s. 26.2.1888 Iitti ja k. 29.10.1964 Helsinki) sekä entinen SDP:n puoluesihteeri Aleksi Aaltonen (s. 5.7.1892 Somero ja k. 22.2.1956 Helsinki). Listasta jäi pois yhdeksän sotien ajan hallituksien ministeriä, kuten Karl-August Fagerholm ja Mauno Pekkala, jotka kumpainenkin olivat olleet hallituksissa yhtä pitkään kuin Väinöt Tanner ja Salovaara. Osa SDP:n vasemmistolaidasta liittyi SKDL:ään, josta seurauksena heille oli erottaminen puolueesta. Pari viikkoa ennen vaaleja kulkulaitosministeri Eero Wuori ja pari päivää ennen vaaleja Juho Kusti Paasikivi puhuivat radiossa vaalien tärkeästä merkityksestä. Kuuntelijat oivalsivat heidän vaikuttavan näin vaalien lopputulokseen SKDL:n eduksi.

Paasikivi oli sitä mieltä, että tehokas puhdistus mitätöisi kärjen syllisyyskysymykseltä. Ehdokkaiksi oli kuitenkin pyrkimässä tuolloin useita sota-ajan johtavia poliitikkoja. Väinö Tanner kannattajineen menestyivät puolueäänestyksessä erinomaisesti. Juho Kusti Paasikiven pyynnöstä hallitus laati salaisen luettelon ehdokkaista, joiden täytyi astua sivuun paikoiltaan. Useat ehdokkaat luovuttivat ja peruivat ehdokkuutensa. Jo 6.2.1945 Väinö Tanner erosi eduskunnasta, vaikka istuntokautta eduskunnassa oli jäljellä vain runsas kuukausi. Väinö Tannerin eroa seurasi myös mielenosoitus.

Suomen Pankki joutui kaikkein voimakkaimmin mielenosoituksen kohteeksi. Suomen kipeästi tarvitsemien luottojen saaminen tulisi vaikeammaksi niin kauan kuin Risto Ryti toimisi Suomen Pankin pääjohtajana. Uuden eduskunnan pankkivaltuusmiehet lähettivät Suomen Pankkiin kirjelmän, jossa kehotettiin Risto Rytiä ja Jukka Rangellia eroamaan tehtävistään. Molemmat herrat toteuttivat esitetyn toiveen kesäkuun lopulla 1945.

Sekä idästä että lännestä kantautui neuvoja eduskuntavaalien alla. Andrei Ždanov vaali Josif Stalinin määräysten mukaisesti oman julkisen profiilinsa pitoa matalana Suomessa, mutta samaan aikaan kenraalieversti jakoi kotikommunisteille vaaliohjeita karkein sanakääntein: ”Minusta tuntuu siltä, että porvaripuolueiden ehdokkaita vastaan täytyy järjestää kilpailu. Heidät täytyy saattaa huonoon valoon siten, että heistä ei jää jäljen jälkeä. Yleistä hämmästystä on herätettävä sen vuoksi, että sotasyylliset haluavat yhtäkkiä puolustaa rauhan ja ystävyyden politiikkaa Neuvostoliiton kanssa - - Suuttumusta ja hämmästystä on herätettävä sen vuoksi, että nämä ihmiset, jotka juuri äsken ryömivät taantumuksen torakankoloista, puhuvat nyt ystävällisyyden ja rauhan puolesta Neuvostoliiton suhteissa - - Esimerkiksi Edwin Linkomies.”

Suomen vasemmisto sai apua jopa Ruotsista; Expressenin ja Dagens Nyheterin kirjoituksissa vaadittiin Suomen sodanaikaisten johtomiesten vetäytymistä kokonaan syrjään. Expressen raportoi ”suomalaisista Bourboneista”, jotka eivät olleet mitään oppineet kuten eivät myöskään unohtaneet ja lehti uhkaili huonoilla seurauksilla, jos eivät tietyt henkilöt – Tanner, Hakkila ja Linkomies – vetäydy poliittiselta näyttämöltä. Dagens Nyheter puolestaan uhkaili sodanaikaisia poliitikkojamme, joiden vuoksi heidän härkäpäisyys tuottaisi Suomelle suuria kärsimyksiä. Lehti muistutti: ”Edellisellä kerralla Suomi sai maksaa sakkona Porkkalan.” Kummatkin lehtiartikkelit laadittiin erittäin todennäköisesti Suomessa.

Toivo Horelli.

Puolueissa käytyjen keskustelujen jälkeen hallituksen epäluottamuksen saaneet edustajat päättivät noudattaa kehotusta ja luopuivat ehdokkuudesta. Näin toimivat Sosiaalidemokraateista Väinö Tanner, Väinö Hakkila, Väinö Salovaara ja Aleksi Aaltonen, Maalaisliitosta Antti Kukkonen, Viljami Kalliokoski, Emil Mikael Tarkkanen (s. 3,3.1886 Laihia ja k. 1.2.1967 Helsinki) ja Tyko Reinikka sekä Kokoomuksesta Oskari Lehtonen (s. 29.5.1889 Hollola ja k. 23.7.1964 Lahti), Toivo Johannes Horelli (s. 11.10.1888 Kokemäki ja k. 28.6.1975 Tampere) ja Edwin Linkomies. Toivo Horelli tuli kuuluisaksi sisäministeri aikanaan, kun hän oli luovuttamassa Gestapolle marraskuussa 1942 kaikkiaan 27 pakolaista, joiden joukossa oli kahdeksan juutalaista, joista seitsemän surmattiin lähes välittömästi. Ttarkkasta ja Hakkilaa lukuun laskematta kieltäytyneet olivat jatkosodan kuluessa olleet hallituksen jäseniä. Väinö Tanner anoi heti vapautusta eduskunnan jäsenyydestä ja hän myös saneli lausunnon:

”Hallituksen esiintyminen on kahdessakin suhteessa kansanvaltaiselle järjestelmälle vierasta. Eensinnäkin hallitus katsoo olevansa oikeutettu leimaamaan edeltäjiensä politiikan maan etujen vastaiseksi. Tämän tuomion antaminen olisi ollut viisainta jättää historian tehtäväksi tai ainakin luvatun selvityksen varaan. Sen sijaan jo ennen kuin tämmöinen selvitys on hankittu, leimataan eräät tähän politiikkaan osallistuneet henkilöt sopimattomiksi maata palvelemaan. Tällä teolla hallitus on astunut eduskunnan ja valitsijain yläpuolelle. Hallitus pyrkii täten estämään kansalaisia vapaasti valitsemasta edustajia.”

Vapaa Sana -lehti julkaisi ”avoimen kirjeen Suomen Sosiaalidemokraattiselle Puolueelle”. Kirjeessä tarjottiin tulevissa eduskuntavaaleissa vaaliliittoa viidellä eri ehdolla, joista ensimmäinen oli laadittu näin: ”Sellaisia sotasyyllisiä kuin Tanner, Hakkila, Salovaara ja Aaltonen ei aseteta eduskuntaehdokkaiksi.” Vielä tämänkin vahvistamiseksi nimimerkki Usko Varma kirjoitti lehteen artikkelin otsikolla ”Työmiehen sana Tannerista – sotasyyllisestä.” Samoin eduskunnan puhemies Väinö Hakkila julistettiin sotasyylliseksi. Lopulta SDP torjui SKDL:n vaaliliittotarjouksen siitäkin huolimatta, että puoluetoimikuntaan lukeutuva puolustusministeri Mauno Pekkala kertoi Suomen rajoille juuri keskitetyn kolmisenkymmentä neuvostodivisioonaa.

Vapaa Sana -lehdessä oli kirjoitus 15.1.1945 otsikolla ”Toivo Mikael Kivimäki entinen pääministeri ja Berliinin lähettiläämme on saapunut kotiin”. Kirjoitus loppui tähän ihmettelyyn: ”Eikö hra oikeusministerimme pidä hieman luonnottomana, että hra Kivimäki saa kävellä vapaasti Helsingin kaduilla?” Näin otettiin syytösten kohteeksi jo virkamieskuntakin. Professori Toivo Kivimäki oli pääministerikaudellaan 1930-luvulla ajautunut kommunistien vihaamaksi. Jo seuraavana päivänä Vapaa Sana -lehti pelkäsi kirjoituksessa, että Toivo Kivimäki, Risto Ryti ja sodanaikainen pääministeri Jukka Rangell loikkisivat karkuun tai ainakin piiloutuisivat.

Edwin Linkomiehen vuoro tuli Vapaa Sana -lehdessä saada osansa 22.1.1945, jolloin lehti otsikoi artikkelinsa: ”Linkomies eli kuka on syyllinen sotaan?” Artikkelin kirjoitti nimimerkki ”Huuhkaja” ja näin hän kirjasi, että ”Linkomies on sanonut: ’Sotaan syyllinen on itse koko Suomen kansa’” ja lehdessä jatkettiin: ”Siinä sen nyt näet. Yhdessä Linkomiehen ja Rytin seurassa sinun pitäisi marssia Siperiaan.”

Ruotsissa Svenska Dagbladet vertasi Suomen tilanteen Romaniaan sekä Bulgariaan, jolloin syntyi käsitys sodan voittajan halusta rangaista ”syyllisiä”. Näin lehden artikkelin kirjoittaja halusi rinnastaa Suomi kahden sodassa antautuneen sekä miehitetyn maan seuraan, vaikka juuri sellaista vertailua Josif Stalin ja hänen joukkonsa välttivät tekemästä. Lehden artikkeli oli aivan selvä – joskin verhottu – uhkaus valvontakomission peliin puuttumisesta. Lehti jatkoi: ”On täysin uskomatonta, että Neuvostoliitto, joka on osoittanut Suomea kohtaan mitä suurinta pidättyväisyyttä (verratkaamme sitä tapahtumiin Romaniassa ja Bulgariassa), tulisi näkemään suomalaisten menettelyssä luottamuksen lujittumisen tarkoitusta, jos Ryti-Tanner -linjan miehet vielä vaalien jälkeen olisivat maan politiikan johdossa.”

Nyt oltiin valmiita ensimmäisen kerran julkaisemaan listaus miehistä, joiden yllä lepäsi sotasyyllisyyden synkkä varjo. Kokoomuksesta listaan nimettiin Toivo Horelli, Jaakko Oskari Ikola (kirjailijanimi Vaasan Jaakko, s. 14.8.1887 Alahärmä ja k. 10.3.1951 Vaasa) Edwin Linkomies ja Oskari Lehtonen, Maalaisliitosta mukaan tulivat puolueen puheenjohtaja Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen, Emil Mikael Tarkkanen ja Tyko Reinikka sekä Sosiaalidemokraateista Väinö Salovaara, Väinö Hakkila ja Väinö Tanner. Eduskuntavaalit alkuvuodesta muodostuivat maailmanluokan ihmeeksi. Vaalit eivät olleet suinkaan vapaat vaalit, mutta vaalit olivat siitä huolimatta osoitus demokraattisten instituutioiden sinnittelystä totalitarismia vastaan. Vaalit käytiin Euroopassa, jossa suursota oli edelleen realismia. Eduskuntavaaleissa SDP ylsi 50 edustajapaikkaan, SKDL 49 paikkaan. Välittömästi vaalien jälkeen Atos Wirtanen ja Sylvi-Kyllikki Kilpi loikkasivat SDP:stä kansandemokraatteihin. Eduskunnassa vasemmiston voimasuhteet olivat tuolloin 48-51 kansandemokraattien hyväksi.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (11. osa) 

Andrei Ždanov.

Kenraalieversti Andrei Ždanov ihmetteli sitä, Suomessa fasismia oltiin pidetty väärin perustein vain saksalaisena suuntauksena. Varsinkin suomalaiset oikeistolehdet olivat sitä mieltä, että Suomessa ei ole ilmiötä nimeltä fasismi ja fasismille ei näin ollen ollut mitään perusteita. Andrei Ždanov julisti: ”Sellainen valheellisuus täytyy selvittää. Tanner pitää eristää poliittisesti täysin. Täytyy toimia niin, että kaikki sillat Tannerin, Tuomiojan ja Hillilän ja muiden välillä tuhoutuvat täysin.”

Yrjö Leino.

Ministeri Yrjö Leino kertoi vain pari päivää myöhemmin Andrei Ždanoville Suomen hallituksen luottamuksellisesta keskustelusta iltakoulussaan. Hallituksen selvä enemmistö oli sitä vastaan, että sotasyylliset haastettaisiin oikeuteen. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi myöntyi kuitenkin siihen, että hallitus toimittaisi itsenäisesti aloitteestaan oman selvityksen; samalla Paasikivi oli myös ilmoittanut, että Suomen lakien mukaan tuskin ketään ei voitaisi rangaista poliittisista virheistä. Poliitikothan syyllistyvät virheisiin vähän väliä.

Juho Kusti Paasikivi.

Alkoi vähitellen vuotaa tietoja hallituksesta, joiden mukaan hallituksessa pelättiin 13. artiklan sanamuotojen tarkoittavan mahdollisuutta levittää käsitettä sotarikollisuudesta myös politiikan maailmaan. Siitä varoitti erityisesti se, että valvontakomissio ei sallinut noutaa Lista I:n pidätettyjä poliitikkoja saman tien oikeusistuntoon, vaan komissio ilmoitti kertovansa ohjeet menettelytavoista vasta myöhemmin. Tämä oli selvä merkki suomalaisille siitä, että valvontakomissio piti nyt pidätettyjä henkilöitä kansainvälisinä sotarikollisina, joiden tuomitsemista varten mahdollisesti perustettaisiin aivan omat tuomioistuimensa.

Alkoholipitoisille reissuille katoavainen ministeri Mauno Pekkala.

Hallituksen aloittama selvitys tuntui heistä alkuun vaarattomalta. Ministeri Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) uumoili täysin riittäväksi toimenpiteeksi sen, että hallitus ainoastaan kirjaisi muistiin jatkosotaan johtaneet tapahtumat. Vakavilta seurauksilta ei kuitenkaan päästy välttymään. Kun toimiin oli kerran alettu, ei ollut enää mitään mahdollisuuksia sieltä peruuttaa. Andrei Ždanovin mukaan tämä asia olisi hetimiten tuotava julkisuuteen. Ministeri Yrjö Leino vannoi kansanjoukkojen painostavan määrätietoisesti hallitusta sekä levittävän propagandaa syylliseksi nimettyjä vastaan. Kampanjaa käytin sekä julkisesti että julkisuudelta piilossa, mutta molemmissa tapauksissa aloite tuli suomalaisilta.

Grigori Savonenkov.

Andrei Ždanov matkasi välillä Moskovaan kyselemään asiaan ohjeistusta sekä tunnustelemaan ilmapiiriä. Ždanovin matkan aikana Suomessa piti kauhua yllä kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov. Palatessaan junamatkalla 22.11.1944 Suomeen Andrei Ždanov otti puheeksi Väinö Tannerin tapauksen. Urho Kekkonen ja Eero Wuori liittyivät kenraalieversti Ždanovin matkaseuraan Vainikkalassa, josta junamatka jatkui Helsinkiin. Junan keskusteluissa nousi esille suuri huoli siitä, että suomalaiset eivät päässeet muotoseikkojen vuoksi Väinö Tanneria asettamaan syytettyjen joukkoon, vaikka asia oli jätetty suomalaisten tehtäväksi. Samoin keskustelussa ilmeni, ettei marsalkka Mannerheimia tule laskea syyllisten ryhmään.

Johan Helo.

Yksi vankilassa istuneista ja katkeroituneista kuutosista, valtiovarainministeri Johan Helo (vuoteen 1906 Helenius, s. 22.8.1889 Helsinki ja k. 25.10.1966 Helsinki), teki lopulta aloitteen hallituksessa sotasyyllisten pidätyksestä. Helo useamman kerran kertasi hallituksen joulukuisessa iltaistunnossa, että tästä asiasta oli mahdoton päästä eroon enen kuin kysymys sotasyyllisyydestä olisi selvitetty. Yrjö Leino kannatti asiassa aatetoveriaan. Johan Helo painotti välirauhan aikana ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon ja hän joutui pidätetyksi jatkosodan alettua. Hän sai poliittisista syistä kolmen vuoden vankeustuomion, josta Helo vapautui keväällä 1944. Muuttuneessa ympäristössä Johan Helo nousi uuden vallanjaon myötä eturivin vaikuttajaksi SKDL:n jäsenenä. Lyhyen ministerikauden jälkeen Helo jätti politiikan vuonna 1946 ja hän siirtyi diplomaatiksi Suomen Pariisin -suurlähetystöön. Urho Kekkonen antoi vielä tuossa yhteydessä lehdistölle lausuntonaan, että ”täytynee pitää kiinni siitä, että varsinaisia sotarikoksia ovat kansainvälisen oikeuden mukaan yleisesti määritellen sotilashenkilöiden suorittamat rikokset sodankäynnin sääntöjä vastaan”.

Otto Kuusinen.

Otto Wille Kuusisen kirjoittama teos, Suomi ilman naamiota, julkaistiin Moskovassa vuodenvaihteessa 1944-1945. Kirja käsitteli Suomen sodanaikaista politiikkaa Neuvostoliiton näkökulmasta. Otto Kuusisen mukaan Itä-Karjalan keskitysleirit sekä suomalaisten sotilaiden raakuudet tehtiin ”Suomen hallitusherrojen” tieten. Siksi näistä rikoksista olivat vastuussa ensisijaisesti juuri samaiset hallitusherrat ”eikä suinkaan vähemmän kuin heidän tahtonsa suoranaiset toimeenpanijat”.

Hattua päästään nostaa Pavel Orlov.

Aftonbladet -lehden Moskovasta 23.1.1945 saamassa sähkeessä Associated Pressin edustaja selvitti käyntiään Helsingissä ministeri Pavel Orlovin luona keskustelemassa. Orlov kertoi täysin hyväksyvänsä eron, joka tehtiin sotarikollisten ja sotasyyllisten välillä selittäen samalla, että suomalaisten itse täytyi ratkoa tämä kysymys, koska ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi”. Pavel Orlov ei suinkaan maininnut Suomen sodanaikaisten johtomiesten tuomitsemisesta rangaistuksiin vaan hän toivoi ainoastaan näiden perääntyvän vaikutusvaltaisista asemistaan.

William H. Lawrence.

Samassa tapaamisessa mukana ollut New York Timesin Moskovan kirjeenvaihtaja William H. Lawrence (s. 29.1.1916 Lincoln, Nebraska, Yhdysvallat ja k. 2.3.1972 Bedford, New Hampshire, Yhdysvallat) raportoi ministeri ja Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Pavel Orlovin sanoneen: ”Välirauhansopimus Suomen kanssa määrää ainostaan sotarikolliset rangaistaviksi, ts. henkilöt, joita syytetään määrätyistä rikoksista.” Toimittajan mukaan oli täysin Suomen valittavissa miten meneteltäisiin ”sotasyyllisten” kanssa, joita Orlov ei mitenkään nimennyt.

Kaarlo Juho Ståhlberg.

Tammikuussa 1945 sotasyyllisyyskysymys tuli eduskuntakyselyn muodossa julkisuuteen. Pääministeri Paasikivi vastasi eduskuntakysymykseen suullisesti eduskunnassa. Hän kertoi entisen presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin (oik. Carl Johan, s. 28.1.1865 Suomussalmi ja k. 22.9.1952 Helsinki) lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on Suomen perustuslaissa tuntematon käsite. Paasikivelle kyllä riitti, että sodan aikana maan politiikassa johtopaikoilla olleet poliitikot vetäytyisivät heti sivuun tehtävistään. Paasikivi ilmoitti asettaneensa filosofian tohtori, historioitsija ja Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja Eirik Mikael Hornborgin (s. 29.9.1879 Helsinki ja k. 29.12.1965 Helsinki) komitean tutkimaan asiaa. Hallituksen käsittelyyn sotasyyllisyysasia joutui ensimmäisen kerran 8.8.1945 iltakoulussa. Kommunistit järjestivät 10 000 ihmisen mielenosoituksen Senaatintorille. Pääministeri Paasikivi uhkasi erota virastaan ja samoin myös presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) ilmoitti valmiutensa erota virasta.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Paasikivi perui eroaikeensa kuultuaan liittoutuneiden päässeen elokuussa Lontoossa yhteismielisyyteen sotarikollisten käsittelyssä noudatettavasta politiikasta ja sotarikollisuuden määritelmästä. Tämän jälkeen oli aivan selvää, että Suomessa oli pakko viedä oikeuteen sota-ajan johtajia ja poliitikkoja. 12.8.1945 pääministeri Paasikivi hyväksyi oikeusministerin johdolla muotoillun lakiehdotuksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tätä varten tehtiin takautuva laki. Hallituksen kokouksen loputtua Paasikivi ennusti, että uusi laki nostaisi syytetyt marttyyreiksi ja kansallissankareiksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hangoitteli vastaan, mutta Kekkonen ja Paasikivi tekivät lopullisen taivuttelutyön omiensa joukoissa. Eduskunta hyväksyi sotasyyllisyyslain äänin 129-12; 48 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä ja tyhjää äänesti 10 edustajaa. Presidentti Mannerheim sairastui sopivasti ja pääministeri Paasikivi vahvisti hänen puolestaan kiistellyn lain 12.9.1945.

Onni Petäys.

Jälleen hallitus asetti uuden tutkijakunnan selvittääkseen keitä voitaisiin 13. artiklan mukaan syyttää sotasyyllisyydestä. Tutkijakuntaa asettui johtamaan oikeusneuvos Onni Petäys, jonka Urho Kekkonen puhui tehtävään. Onni Petäysen tutkijaryhmä pohjasi työnsä hyvin pitkälti Hornborgin komitean aikaisempaan mietintöön. Petäys itse kuulusteli kaikki keskeiset sotavuosien poliittiset päättäjät, jotka Urho Kekkonen oli ensin määritellyt. Päättäjät olivat Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner ja Toivo Kivimäki eli melkein sama joukko, joka oli esillä jo Hertta Kuusisen listalla kolme kuukautta aikaisemmin. Ainoana uutena listalle oli ilmestynyt ulkoministeri Henrik Ramsay.

Kiero peluri Urho Kekkonen.

Urho Kekkonen esitteli Petäyksen raporttiluonnoksen Ždanoville syytettyjen listasta. Tällä listalla oli silloin vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Venäläiset ihmettelivät suuresti, minne olivat Tanner ja Kivimäki joutuneet listalta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi heidän mukaansa kuin auto ilman kuljettajaa. Kivimäen syytteeseen asettamisen kannalta oli ongelmallista, että hän oli virkamies tapahtumien sattuessa ja samoin Tanner ei ollut hallituksessa tapahtuma-aikaan. Lisäksi Tanner oli vastustanut kesällä 1944 Ribbentrop-sopimusta. Muodollinen perustelu Tanneria vastaan löytyi ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa. Kivimäen taakaksi koitui hänen ”puutteellinen” raportointinsa hallitukselle. Tämän mutkan kautta syytettyjen listalle ilmestyivät myös Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Lopulliseen sotasyyllisten oikeudenkäynnin syytelistalle pääsivät kahdeksan henkilöä: Risto Ryti, Väinö Tanner, J. W. Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. M. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen.

 

Urkuri Vijo Harju (22) valitsi alan, jolla töitä riittää

Urkuri Viljo Harju (22) kuuluu uuden sukupolven kirkkomuusikoihin, jotka rikkovat mielikuvia kirkon perinteisistä kanttoreista. Töissä urkurina hän on toteuttanut muun muassa morsiusparin Shrek -musiikkitoiveen.

Viljo Harju.

Muusikon arki on usein apurahojen hakemista ja epävarmuuden sietämistä. Suomessa on kuitenkin yksi muusikkoryhmä, jossa töitä voi odottaa saavansa rauhallisin mielin: kanttorit. Evankelis-luterilaisessa kirkossa työskenteleviä vakituisia kanttorireita on yli 900 koko maassa. Määrää voi verrata sinfoniaorkestereihin, jotka työllistävät Suomessa noin 1000 henkilöä. Freelance -muusikontöistä leipäänsä ansaitsevia arvioidaan olevan noin 3000.

Isänpäivänä 8.11.2026 kello 10 Musiikkitalolla Helsingissä nähtiin ja kuultiin taukoineen kuusi tuntia kestävä urkumaraton, jossa nuoret Sibelius-Akatemian urkuopiskelijat nousivat vuorotellen lavalle soittamaan 4,4 miljoonaa euroa maksanutta Euroopan suurinta konserttisalisoitinta ja Suomen suurinta lajissaan. Moni heistä on tuleva kanttori. Musiikkitalon urut otettiin käyttöön 1.1.2024. Musiikkitalon urkuhankkeen mahdollisti säveltäjä Kaija Saariahon tekemä miljoonan euron lahjoitus soittimen alkupääomaksi. Musiikkitalon uruissa on noin 8 000 urkupilliä ja salin urut painavat noin 40 000 kg.

Urkumaratonkonsertin ensimmäisenä soittajana Musiikkitalossa esiintyi seinäjokelainen Viljo Harju, joka käveli hermostuneena lavalle soittamaan opintoihinsa kuuluvan B -tasokokeen. Viljo Harju vertasi massiivista konserttitalon soitinta karkkikauppaan, jossa on 124 eri laaria. 124 -äänikertaisesta soittimesta löytyy paljon erilaisia vaihtoehtoja äänimaailmaan: chimes -kellot, celesta, klarinetti, oboe, trumpetti, erilaisia huiluja. Uruista löytyy myös viulut, sellot, alttoviulu, pasuuna ja harmonikka. Vilho Harjun esitellessä upeaa soitinta ryhmälle saatta joku ryhmästä todeta, että urkujen soittopöytä näyttää kuin lentokoneen ohjaamolta. Musiikkiatalon uruissa valtava määrä erilaisia nappeja ja kytkimiä. Urkupillit ovat kaapeissa, joita voidaan sulkea ja avata tarpeen mukaan, urkujen ilmanpainetta voidaan säätää. Instrumentti on erittäin moderni. Viljo Harju ei vielä itsekään tiedä tämän soittimen kaikkia ominaisuuksia kovin tarkasti.

Päivi Kankainen-Martikainen.

Viljo Harju opiskeli alkuun pianonsoittoa musiikkiopistossa ja toisinaa opiskelijoita pyydettiin esiintymään tilaisuuksiin. Viljo Harjun vanhemmat kertoivat kanttori Päivi Kankainen-Martikaiselle, että Viljo -poikaa kiinnostaisi kokeilla urkujensoittoa. Kanttori Päivi Kankainen-Martikainen salli Viljo Harjun ystävällisesti kokeilla urkuja ja Harju sai siitä innostuksen urkujensoittoon.

Viljo Harju alkoi sittemmin käydä yhä useammin Nurmon kirkossa soittamassa urkuja; hän sai myös omat avaimet kirkkoon, jotta hän pääsee harjoittelemaan urkujensoittoa itsekseen. Vähitellen kanttori alkoi järjestää Viljo Harjulle myös urkurin soittokeikkoja. Lukioaikanaan Viljo Harju aloitti käydä urkutunneilla myös musiikkiopistossa.

Uravalintaa täytyi miettiä tarkemmin, kun lukio alkoi lähestyä loppuaan. Silloin jo näytti ilmeiseltä, että Viljon Harjun valinta uran suhteen osuisi musiikkiin. Hän päätyi Kimuun eli kirkkomusiikin linjalle Sibelius-Akatemiaan Helsinkiin opiskelijaksi. Urut tuntuivat niin mielenkiintoiselta nuoresta Viljo Harjusta. Nykyään kirkkomuusikoiden on muusikoista kaikkein helpointa ja varminta alallaan saada työtehtäviä. Nykypäivänä varsinkin kulttuurialan tilanne on siinä suhteessa vain parempaan suuntaan. Tälläkin oli oma vaikutuksensa Viljo Harjun uravalintaan.

Viljo Harju kokee kanttorin työssä myös sellaisen mainion puolen, että kanttorin työssä saa säännöllisen kuukausipalkan lisäksi tehdä helposti monia keikkasoittotöitä. Viljo Harju itse haluaisi mielellään tehdä kamarimusiikkia muiden muusikoiden keralla. Harju on itse tehnyt eri seurakunnissa kotiseudullaan Etelä-Pohjanmaalla, viimeisin työkokemus oli Ilmajoella.

Hautajaiset koskettavat myös Viljo Harjua. Harjun työhistoriassa ei ole ollut vielä kovasti häitä, mutta siihen vaikuttaa paljon kirkkokin. Viime kesänä Viljo Harjulta toivottii häämusiikiksi Fairytale -teemasävelmää elokuvasta Shrek. Hääpari toivoi ensin kappaletta soitettavan pianolla, mutta kun Viljo Harju lähetti hääparille äänitteet kyseisestä kappaleesta sekä piano- että urkuversioina Whatsappissa, oli hääpari päätös hyvin selvä; kappale soitettaisiin vihkiäisissä ehdottomasti uruilla.

Kirkkomuusikoita nykyään on samoin hyvin erilaisia; musiikkimaailmaan mahtuu monenlaisia taiteilijoita. Viljo Harju ei pidä itseään kovin hartaana ihmisenä itse. Hän kuuluu siihen kirkkomuusikoiden ryhmään, jotka kulkevat pinkki huppari päällä. Kimulla on nykyään samanlaista opiskelijatoimintaa kuten on kaikkialla muuallakin opiskelijamaailmassa. Kirkkomusiikin ja urkujen aineryhmä täytti 75 vuotta ja samaan aikaan juhlittiin Kimu ry:n 30-vuotisjuhlia yhteisen vuosijuhlan merkeissä 5.-9.lokakuuta 2026. Juhlaillallisella oli paljon kutsuvieraita, kuten dekaani.

Dekaani oli melko yllättynyt, että kirkkomusiikin opiskelijoilla oli niin nykyaikainen meininki opiskeluosastolla. Dekaani oli kuvitellut jotain aivan muuta tapahtuvan kirkkomusiikin puolella. Hän jopa mainitsi puheessaan, että hän oli valitettavasti tullut valmistelleeksi liian virallisen juhlapuheen opiskelijoille.

 Hallituksen ministerien erityisavustajat

Petteri Orpo ja Sari Multala.

Antti Petteri Orpon (s. 3.11.1969 Köyliö) hallitus päätti viimemetreillään avustajamäärän lisäämisestä ministereilleen. Valtiovarainministeriö leikkaisi avustajaresursseista. Kuitenkin Orpon hallitus on säästötavoitteiden vastaisesti päättänyt lisätä ministereiden poliittisten avustajien määrää. Hallituspuolueet ovat yhdessä linjanneet jo kevättalvella 2026, että jokainen hallituspuolue saa yhden avustajan lisää.

Petteri Orpon hallituksessa avustajalisäys linjattiin siten, että jokainen hallituksessa mukana oleva puolue saa käyttää lisäavustajaresurssinsa täysin haluamallaan tavalla. Hallitus on todennut lisäresurssitarpeen, jotta hallituspuolueet ehtisivät neuvotella sekä käydä läpi kaikki hallituksen antamat esitykset ja jotta prosessi ei hidastuisi sen vuoksi, että ministereiden avustajat eivät yötä myöten ehdi perehtyä hallituksen esityksiin varsinkin seurantavastuiden osalta. Seurantavastuilla halutaan viitata siihen, että hallituksen erityisavustaja voi oman hallinnonalansa kokonaisuuksien ohella seurata myös toisen ministeriön päätöksentekoa.

Velipekka Nummikoski.

Sanna Mirella Marinin (s. 16.11.1985 Helsinki) hallituksen aikana Petteri Orpo kritisoi hyvin voimakkaasti itse Marinin hallituksen avustajien ja valtiosihteerien määrän kasvattamista. Petteri Orpo kutsui tuolloin erityisavustajien ja valtiosihteerien joukkoa termillä ”avustaja-armeija” ja Orpo piti avustajien määrää sekä avustajien kustannuksia liian suurina. Elokuussa 2026 pääministeri Petteri Orpon esikuntaa kasvatettiin Veikkauksen entisellä varatoimitusjohtajalla, Kokoomuksen jäsen Velipekka Nummikoskella (s. 10.2.1962). Nummikosken kuukausipalkka lienee noin 10 703 euroa, kuten on myös esimerkiksi Petteri Orpon erityisavutaja Jori Arvosenkin kuukausipalkka. Velipekka Nummikosken tehtäväksi on kirjattu tukea Kokoomuksen ministereitä erityisesti yleispoliittisessa toiminnassa, viestinnässä sekä ministereiden priorisoimien hankkeiden loppuun viemisessä.

Leena Meri.

Frans Vihmakoski.

Supisuomalaiset Perussuomalaiset käyttivät jo toukokuussa 2026 lisäresurssiaan vahvistamalla oikeusministeri Leena Meren esikuntaa. Oikeusministeri Leena Meri sai erityisavustajakseen oikeusnotaari Frans Vihmakosken. Juristi Frans Vihmakoski on aikaisemmin työskennellyt eduskunnassa perussuomalaisten eduskuntaryhmän ryhmäkansliassa lainsäädäntöasiantuntijana, europarlamentaarikko Sebastian Tynkkysen avustajana sekä avustavana lakimiehenä perintätoimistossa. Tämän nimityksen jälkeen Leena Meren esikunnassa on kolme avustajaa aiemman kahden sijasta.

Riikka Purra.

Janne Laine.

Edellisviikolla meille uutisoitiin, että valtiovarainministeri Riikka Katriina Purra (entinen Niskakari, s. 13.6.1977 Pirkkala) pestasi omaksi erityisavustajakseen Savonlinnan entisen kaupunginjohtaja Janne Kristian Laineen (s. 9.4.1969 Honkajoki). Valtiotieteiden maisteri Laine on toiminut Honkajoen kunnanjohtajana vuosina 1999-2003, Ikaalisten kaupunginjohtajana vuosina 2003-2006 ja vuodesta 2006 hän oli Savonlinnan kaupunginjohtaja aina vuoteen 2025, jolloin hänet irtisanottiin tehtävistään. Janne Laine oli ehdolla vuonna 2017 Kouvolan kaupunginjohtajaksi, mutta hävisi äänestyksessä niukasti Marita Toikalle. Vuonna 2023 Laine haki Kuopion kaupunginjohtajan paikkaa. Janne Laineen vastuualueenaan on erityisesti aluekehitys-, kunta-, maakunta- ja alueasiat, itäisen Suomen ohjelma ja valtionhallinnon kehittämisasiat. Puolueesta kerrotaan, että ministeri Riikka Purra on ollut koko kauden neljä avustajaa, kun muilla puheenjohtajilla on ollut viisi.

Anders Adlercreutz.

Johanna Mantere.

Rkp käytti uuden erityisavustajaresurssin vahvistamalla opetusministeri Anders Adlercreutzin esikuntaa, johon palkattiin maaliskuun lopulla erityisavustajaksi Johanna Mantere. Johanna Mantere siirtyi tehtään eduskunnasta, jossa hän on toiminut kansanedustaja Eva Biaudet’n, Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Anders Adlercreutzin sekä liikunta-, urheilu- ja nuorisoministeri Sandra Bergqvstin eduskunta-avustajana. Aikaisemmin Mantere on työskennellyt mm. Alankomaiden Helsingin surlähetystössä, Pohjoismaiden neuvoston Keskiryhmässä, Suomen pysyvässä YK-edustustossa Genevessä sekä Aktia Henkivakuutuksessa. Johanna Mantere vastaa ministerin esikunnassa erityisesti varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen asioista erityisavustaja Lisa Palmin vanhempainvapaan ajan. Nykyään ministeri Adlercreutzilla on kuusi erityisavustajaa.

Sari Essayah.

Kristillisdemokraatit palkkasivat toukokuussa maa- ja metsätalousministeri Sari Essayahin esikuntaan viestintäasioiden erityisavustajaksi Tommi Terän. Aiemmin Tommi Terä on työskennellyt Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmässä ryhmäavustajana, erityisesti ministeri Sari Essayahin eduskunta-asioiden avustajana. Hänellä on samoin työkokemusta järjestösektorilta muun muassa KD Nuorten pääsihteerinä sekä kaupan alalta. Tommi Terä asuu Turussa.

Tommi Terä.

Valtiovarainministeriö esitti aikaisemmin julkaisemassaan julkisen talouden meno- ja rakennekatsauksessaan poliittisten avustajien määrän reipasta karsimista. Palautettaessa erityisavustajien määrä Jyrki Tapani Kataisen (s. 14.10.1971 Siilinjärvi) hallituksen tasolle säästö olisi 2,9 miljoonaa euroa vuodessa. Erityisavustajien määrä kohosi merkittävästi Jyrki Kataisen hallituksen 35 erityisavustajasta Sanna Marinin hallituksen 66 ja Petteri Orpon hallituksen 55 erityisavustajaan. Valtiosihteereiden (12 kpl) ja erityisavustajien (55 kpl) menoihin tärveltyy vuodessa nykyisin kahdeksan miljoonaa euroa ja sihteeripalveluihin 4,2 miljoonaa euroa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (10. osa) 

Arvo Tuominen.

Arvo Tuominen tuomittiin toimintansa vuoksi Tammisaaressa sijaitsevaan pakkotyölaitokseen vuosiksi 1922-1926 ja Turun Lääninvankilaan vuosiksi 1928-1933. Kommunisti Armas Äikäs (s. 14.3.1904 Pyhäjärvi Vpl ja k. 20.11.1965 Helsinki) syytti Arvo Tuomista ”heikkoluonteiseksi raukaksi”, joka yritti miellyttää vankilan viranomaisia ja sai siksi lempeämpää kohtelua vankilassa. Äikiän mukaan kommunisteihin kohdistui vankilassa poliittisia sortotoimia, mutta Arvo Tuominen puolusti myöhemmin viranomaisia sanoen vankilan oloja hyviksi.

Otto Wille Kuusinen.

Edvard Gylling.

Arvo Tuominen sanoi suomalaisten sopeutuneen huonosti Neuvostoliittoon, he eivät opetelleet venäjän kieltä, vaan halusivat työskennellä vain Karjalan neuvostotasavallassa, jota Arvo Tuominen kuvaili ”pienois-Suomeksi”. Arvo Tuomisen mukaan suomalaiset kommunistitkin olivat hieman eristyksissä muista ja odottivat vain Suomen kapitalismin kriisiä ja uutta vallankumousta. Tämä ei kuitenkaan ollut kaikkien kokemus, sillä esimerkiksi Otto Wille Kuusinen toimi nimenomaan kansainvälisessä ilmapiirissä Kommunistisessa internationaalissa. Arvo Tuominen suhtautuikin hyvin lämpimästi Neuvosto-Karjalan erääseen merkittävistä johtajista, Edvard Gyllingiin, jota alettiin Neuvostoliitossa syyttää nationalismista.

Toivo Hjalmar Långström.

Elokuussa 1937 Arvo Tuominen lähetettiin hoitamaan SKP:n Tukholman toimistoa. Hänen apulaisenaan toimistossa oli Irja Onerva Strand (o.s. Nousiainen, ent. Huttari, s. 4.11.1909 Helsinki ja k. 13.2.1995 Farsta, Ruotsi). SKP::n keskuskomitean jäsen Toivo Karvonen (s. 15.6.1906 ja k. 28.10.1988), joka johti kommunistien toimintaa Suomessa yhdessä Toivo Hjalmar Långströmin (s. 12.5.1889 Helsinki ja k. 30.9.1983 Helsinki) kanssa, matkusti Tukholmaan tapaamaan Arvo Tuomista vuonna 1938. Arvo Tuominen kertoi hänelle aikovansa ilmoittautua Tukholmassa poliisille ja hän oli saanut takeita siitä, että hän voisi jatkaa oleskelua Ruotsissa laillisesti. Toivo Karvonen epäili, ettei Arvo Tuominen ollut keskustellut asiasta puolueen kanssa, mutta Arvo Tuominen perusteli olevansa sairas ja liian rasittunut piileskelemään. Toivo Karvonen kertoi, että Arvo Tuomisen ystävä Tauno Heikki Taivainen (s. 17.1.1908 Ruokolahti ja k. 21.2.1971 Helsinki) oli paljastanut Etsivän keskuspoliisin soluttautujaksi. Arvo Tuominen kuitenkin puolusti tiukasti Taivaista, mikä sai Karvosen epäilykset heräämään myös Arvo Tuomista kohtaan.

Hella Wuolijoki.

Talvisodan sytyttyä Arvo Tuominen kirjoitti Tukholmassa pitkän kirjeen otsikolla ”Avoin kirje suomalaisille työläistovereille”, jossa hän hyökkäsi Neuvostoliittoa ja SKP:n linjaa vastaan. Arvo Tuominen omaksuikin hyvin nopeasti tannerilaisen SDP:n suhtautumisen asiaan ja hän esitti Saksan ja Neuvostoliiton elokuun lopulla 1939 solmiman keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen olevan todiste Neuvostoliiton imperialismista. Muistelmissaan Arvo Tuominen ylvästelee, että hänen ansiostaan Hella Wuolijoki sai yhteyden Aleksandra Kollontaihin, mitä on syytä epäillä.

Aleksandra Kollontai.

Vuonna 1941 Arvo Tuominen palasi Suomen ennen jatkosotaa ja alkoi yhteistyöhön Suomen viranomaisten kanssa. Hän vietti muutaman viikon Mikkelissä Päämajan poliittisena neuvonantajana, minkä jälkeen hän sai vapaasti matkustaa Helsinkiin ja ryhtyä toimimaan SDP:n puoluetoimiston palveluksessa. Hän kiersi puhumassa ja organisoimassa neuvostovastaista propagandaa. Vuonna 1944 Arvo Tuominen matkusti taas Ruotsiin, mutta hän palasi Suomeen ns. vaaran vuosien jälkeen. Hän esiintyi sittemmin julkisuudessa kommunismin tuntijana.

Andrei Ždanov.

Varsinkin Neuvostoliiton valvontakomissin jäsenten vaateet ja käskyt olivat loppuun asti harkitsemattomia ja kiireellä annettuja. Niissä Suomen armeijaa velvoitettiin luopumaan aseistaan, mutta samaan aikaan saksalaisia piti kuitenkin ajaa Lapista pois maamme rajojen ulkopuolelle. Kenraalieversti Andrei Ždanov puhui heti Helsinkiin tultuaan sotakorvausten maksuista sekä samoin sotaan syyllisistä. Omille joukoilleen hän paljasti, että Suomessa ei pidä tuudittautua siihen käsitykseen, että ongelman ratkaisu sujuisi vain tavanomaisiin sotarikollisiin keskittymällä. 20.10.1944 valvontakomissiolle toimitettiin Ribbentrop -sopimusta käsittelevä muistio, jossa korostettiin Risto Rytin pysyneen toimivaltansa rajoissa toimiessaan hyvässä uskossa ainoana päämääränään suomalaisten etu. Risto Rytin kirje tulkittiin Moskovassa samaistumiseksi Saksan sotapolitiikkaan sekä osallistumiseksi Saksan sotarikoksiin.

Juho Kusti Paasikivi.

Andrei Ždanov otti asian esille ensimmäisen kerran puhuessaan Juho Kusti Paasikiven kanssa marraskuun 1944 lopulla. Ždanov syytti Suomen hallitusta vastahakoisuudesta hoitaa sotakorvauksia, mutta samalla hän uhkaavasti muistutti maassamme yhä esiintyvästä sotapuolueesta. Suomessa oli edelleen vapaalla jalalla Väinö Tannerin kaltaisia sotaan syyllisiä. Moskovassa ”Suomen vapausradio” jo kesällä 1944 oli hyökännyt jatkosodan hallitusta vastaan ja nimennyt tilanteeseen syyllisinä Risto Rytin, Edwin Linkomiehen, Johan Wilhelm Rangellin (s. 25.10.1894 Hauho ja k. 12.3.1982 Helsinki), Henrik Ramsayn, Väinö Tannerin ja Rolf Johan Wittigin (s. 30.9.1879 Viipuri ja k. 11.10.1944 Porvoo). Käsikirjoituksen takana piileskeli todennäköisesti Otto Wille Kuusinen. Syksyn myötä Pravda -lehti nosti samaa asiaa esille toistuvasti.

Risto Ryti.

Edwin Linkomies.

13. joulukuuta 1944 ministeri Yrjö Leino kertoi kenraalieversti Andrei Ždanoville saaneensa ministeri Kaarlo Hillilältä kutsun tulla hänen kotiinsa keskustelemaan hallituksen politiikan harjoittamisesta. Heidän joukkoon liittyivät Hillilän kotona ministerit Urho Kekonen ja Sakari Tuomioja ja keskusteluissa kolmikko oli ollut sitä mieltä, että välirauhansopimuksen toteuttaminen ei sujunut riittävän ripeästi. Sakari Tuomioja, Kaarlo Hillilä ja Urho Kekkonen kertoivat Yrjö Leinolle aikovansa olla nyt aktiivisia asiassa. Ministeri Yrjö Leino paljasti Ždanoville, että kyseisillä ministereillä oli omissa puolueidensa eduskuntaryhmissä merkittävästi vaikutusvaltaa, jotta he siellä saavat myös kannatusta tarpeeksi asialle. Yrjö Leino jatkoi: ”Puhutaan esimerkiksi, että heidän taakseen menevät sellaiset vaikuttavat maalaisliittolaiset, kuten Juhana Niukkanen (s. 27.7.1888 Kirvu ja k. 17.5.1954 Helsinki) ja Juhannes Koivisto (ent. Keski-Koivisto, s. 15.3.1885 Kurikka ja k. 13.10.1975 Kurikka). Puolueen puheenjohtaja Viljami Kalliokoskesta (s. 15.5.1894 Halsua ja k. 20.1.1978 Kokkola) voi sanoa, että hänen ajatuksensa ovat keskittyneet tällä hetkellä siihen, laitetaanko hänet itsensä vai eikö laiteta sotarikollisten joukkoon.”

Urho Kekkonen.

Viljami Kalliokoski.

Kenraalieversti Andrei Ždanov tiedusteli ministeri Yrjö Leinon mielipidettä Kekkosen, Hillilän ja Tuomiojan luotettavuudesta. Yrjö Leino kummasteli lähinnä Sakari Tuomiojan osuutta kolmikosta. Leino sanansa seuraavasti: ”Tämä nuori ihminen oli aikaisemmin meidän silmissämme tunnettu taantumuksellinen. Kuitenkin minusta tuntuu, että Hillilä, Kekkonen ja Tuomioja vakavasti haluavat rauhansopimusta noudatettavan nopeammin ja vilpittömämmin kuin nyt tapahtuu.” Sakari Tuomiojan uskottavuutta lisäsi hänen anoppinsa Hella Wuolijoen toiminta.

Sakari Tuomioja.

Andrei Ždanov kertoi olleensa todella tyytyväinen seikkaan, että kommunistinen puolue oli arvostellut hyvin terävästi Väinö Tanneria sekä tannerilaisuutta lehdissä. Ždanov tähdensi: ”Kritiikkiä pitää jatkaa. Tanneria täytyy haukkua ja hänet pitää paljastaa, vaikkakin häntä ei saa vain haukkua, vaan lisäksi tulee myös selvittää monia kysymyksiä, joista suomalaiset eivät ole selvillä.” Yrjö Leino sanoi Ždanoville ihastuneena, että Urho Kekkonen, Sakari Tuomioja ja Kaarle Hillilä ovat vieneet voiton valvontakomission tarvitsematta alkaa minkäänlaisiin toimenpiteisiin tai ulkoiseen painostukseen.

Yrjö Leino.

Marraskuussa 1944 perustettu rauhansopimuksen 13. artiklan mukaisia sotarikoksia tutkivan sotavankileirien tutkimuskeskuksen itsenäinen toiminta oli päätetty lopettaa. Urho Kekkonen sai tahtonsa lävitse, kun kaikki 13. artiklan piiriin luettavat sotarikosasiat siirrettiin Urho Kekkosen johtamaan oikeusministeriöön ”fasistisen Antti Agathon Tulenheimon (vuoteen 1906 Thulé, s. 4.12.1879 Kangasala ja k. 3.9.1952 Helsinki) johtamalta komissiolta”, kuten Andrei Ždanov kirjasi muistiin.

Yrjö Leino kertoi vielä Kaarlo Hillilän ehdottaneet, että kommunistinen puolue järjestäisi kymmenhenkisen joukon osallistumaan fasististen päähenkilöiden pidätykseen. Puolueen keskuskomitea oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos se saisi pidätykseen aseet ja valtuudet. Ensin oli tietysti kysyttävä kenraalieversti Andrei Ždanovin mielipide asiaan. Andrei Ždanovin kielteinen asenne asiaan oli kotikommunisteillemme valtava pettymys.

Yrjö Leino kertoi Andrei Ždanovin jäljiltä säilyneen muistion mukaan seuraavaa: ”Näin voidaan sanoa, että Kekkonen, Hillilä ja Tuomioja olivat täyttäneet lupauksensa, jotka he tekivät meidän epävirallisessa keskustelussamme.” Siksi ministeri Yrjö Leino rohkeni esittää Andrei Ždanoville, että Urho Kekkosesta on tehtävä seuraava pääministeri. Tämä siksi, että ”hän toimisi paljon tarmokkaammin eteen tulevissa asioissa” kuin esimerkiksi Juho Kusti Paasikivi.