Veriryhmät 

Karl Landsteiner.

Biologi ja lääkäri Karl Landsteiner (s. 14.6.1868 Wien, Itävalta-Unkari ja k. 26.6.1943 New York, Yhdysvallat) löysi vuonna 1900 veriryhmät sekä hän nimesi veriryhmät seuraavana vuonna. Karl Landsteiner nimesi veriryhmät kirjaimilla A, B ja C. Nykyään tosin veriryhmät tunnetaan kirjaimilla A, B ja O. Karl Landsteinermpalkittiin löytönsä vuoksi 10.12.1030 Nobelin lääketieteen palkinnolla.

Karl Landsteiner syntyi Wienissä. Hänen isänsä oli lehtimies Leopold Landsteiner, joka kuoli, kun poika oli vasta kuusivuotias. Karl Landsteiner valmistui lääkäriksi Wienin yliopistosta vuonna 1891. Landsteiner opiskeli myös kemiaa ja kemiaa hänelle opetti kemiannobelisti, saksalainen Hermann Emil Fischer (s. 9.10.1852 Euskirchen, Saksa ja k. 15.7.1919 Berliini, Saksa). Hermann Fischer selvitti muun muassa sokereiden rakenteita ja keksi niiden synteettisiä valmistustapoja. Hermann Fischer sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1902 uusien sokeri- ja puriiniryhmien synteesistä. Hermann Fischer antoi myös nimensä Fischerin projektiolle, jolla voidaan esittää varsinkin biomolekyylien, kuten monosakkaridien ja aminohappojen rakenne.

Hermann Emil Fischer.

Karl Landsteiner nimitettiin vuonna 1908 patologian professoriksi Wienin yliopistoon. Hhän avioitui vuonna 1916 Helen Wlastonin kanssa ja 8.4.1917 heille syntyi heidän ensimmäinen ja samalla ainoa lapsi. Ensimmäisen maailmansodan alku vaiheessa Karl Landsteinerin perhe muutti puolueettomaan Alankomaihin. Vuonna 1923 Karl Landsteiner sai töitä vuonna 1913 perustetusta Rockefeller -säätiön instituutista New Yorkista. Landsteiner asui Yhdysvalloissa koko loppuelämänsä ja sai myös kansalaisuuden Yhdysvalloissa. Karl Landsteiner sai 24.6.1943 sydänkohtauksen laboratoriossaan. Hän kuoli sairaalassa vain kaksi päivää myöhemmin.

                                                                                    John D. Rockefeller.

Hiljan toimeenpannun tutkimuksen mukaan ihmisen veriryhmällä voi olla merkittävä vaikutus monien vakavien sairauksien riskitekijöihin etenkin sydänkohtauksen, veritulppien ja tiettyjen syöpien kohdalla. Liikunnan, stressinhallinnan, terveellisen ravinnon ja riittävän unen lisäksi yleisterveyteen vaikuttaa varsinkin ihmisen perimä, mutta myös oma veriryhmäsi. Northwestern Medicine -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ihmisen veriryhmä voi olla suora merkki siitä, kuinka suuri riski potilaalla on saada sydänkohtaus tai kärsiä veritulpasta.

Terveyden kanssa useimmat meistä haluavat tuntea itse olevansa kontrollissa. Siinä missä elämäntapamme ja itse tehdyt valintamme luonnollisesti vaikuttavat terveystilamme kokonaisuuteen, ne ovat vain yksi osatekijöistä. Vaikka ihminen tekisi kaiken ”oikein”, terveyden kanssa voi silti tulla eteen odottamattomia ongelmia.

Pääveriryhmiä on olemassa neljä kappaletta: A, B, AB ja O. Jokainen näistä voi olla lisäksi positiivinen tai negatiivinen riippuen Rh-tekijästä (reesustekijä). Rh-tekijä on punasolujen pinnalla oleva proteiini. Jos punasolujen pinnalla on RhD-antigeeni, on henkilö Rh-positiivinen. Jos antigeeni puuttuu, on veriryhmä negatiivinen. Näin saadaan perusveriryhmiä yhteensä kahdeksan.

Suomalaisista tilastojen valossa noin 86% on Rh-positiivisia. Tilanne on sama lähes koko Euroopassa. Suomen yleisin veriryhmä on A+, joka käsittää noin 35% väestöstä ja toiseksi yleisin on O+ (n. 28%). Väärää veriryhmää olevan veren saaminen voi aiheuttaa potilaassa hemolyyttisen reaktion. Siinä potilaan veressä olevat vasta-aineet reagoivat ja hajottavat siirretyt punasolut. Tämä voi aiheuttaa erilaisia oireita, kuten esimerkiksi kuumetta sekä hengenahdistusta ja se voi johtaa pahimmillaan munuaisvaurioon tai jopa kuolemaan.

O-negatiivinen veriryhmä kuuluu Suomessa harvinaisiin veriryhmiin, jota kutsutaan myös ”hätävereksi”. Suomalaisista vain viisi prosenttia kuuluu tähän veriryhmään. Sitä voidaan käyttää verensiirroissa kaikkien veriryhmien kohdalla ja etenkin vakavissa onnettomuuksissa, jossa potilaan veriryhmää ei tiedetä tai veriryhmää ei ehditä määritellä.

Tehdyn tutkimuksen mukaan O-veriryhmien (sekä positiivisen että negatiivisen) kantajilla on kaikkein matalin riski saada sydänkohtaus tai kärsiä veritulpista. Tutkijat uskovat alhaisen riskin johtuvan siitä, että muissa veriryhmissä on enemmän tiettyjä proteiineja, jotka saattavat edistää veritulppien syntymistä. Yksinkertaistettuna A, B ja AB-veriryhmiin kuuluvat veret paksuuntuvat helpommin, joka kohottaa veritulpan riskiä.

Veritulpat eivät ole ainoa terveysongelma, johon O-veriryhmästä voi saada turvaa. Tutkimukset ovat osoittaneet sen mahdollisesti myös alentavan riskiä tiettyihin peräsuolen syöpiin. New York Post -lehden mukaan tutkijat ovat havainneet O-veriryhmän ihmisillä olevan lisäksi noin 12 prosenttia alhaisempi riski kärsiä sydänkohtauksesta kuin muilla veriryhmillä.

Tutkijat kuitenkin muistuttavat, ettei yksittäinen veriryhmä ole riittävä suoja tai apua kaikkia sairauksia tai terveysongelmia kohtaan. Veriryhmästä huolimatta ihmisen on tärkeä pitää yllä terveellisiä elämäntapoja, syödä tasapainoisesti, välttää liiallista alkoholia, pitää paino kurissa, liikkua säännöllisesti sekä välttää tupakointia.

Otto Adolf Eichmann (6. osa) 

Hallitus piti samana iltapäivänä kello 15 ylimääräisen kokouksen, joka ei kokoontunut tavanomaisessa paikassaan, pääministerin kansliassa, vaan Knessetissä (silloin Froumine-rakennuksessa Jerusalemin keskustassa) estääkseen sen julkistamisen. Useat historioitsijat, heidän joukossaan kirjailija ja journalisti Tom Segev (s. 1.3.1945 Jerusalem, Palestiina) ja tutkija ja Ben-Gurionin Negevin yliopiston holokaustitutkimuksen professori Hannah Yablonka (s. 1950 Tel Aviv, Israel), ovat kirjoittaneet lyhyesti tästä kokouksesta, mutta näkemättä istunnon pöytäkirjaa, joka on valtionarkistossa ja joka tähän asti oli luokiteltu salaiseksi. Yksi henkilö, joka luki sen, on Avraham Burg (s. 19.1.1955 Jerusalem, Israel), joka ilmeisesti löysi sen edesmenneen isänsä, Šlomo Yosef Burgin (s. 31.1.1909 Dresden, Saksa ja k. 15.10.1999 Jerusalem, Israel) tuolloin hallituksen jäsenen, papereiden joukosta.

Uudessa kirjassaan "Defeating Hitler" nuorempi Burg kertoo lyhyesti pöytäkirjasta, ilmeisesti tietämättä, että se oli luokiteltu salaiseksi. Tämä vuoksi valtionarkistonhoitajan Dr. Yehoshua Freundlich päätti julkistaa pöytäkirjan. Kokouksen avasi David Ben-Gurion. Hänen puheenvuoronsa olivat lyhyitä. Hän kertoi ministereille kaksi asiaa; silti asiasta esittämättä omaa mielipidettään, vaikka lehdistö oli uutisoinut hänen kannattavan kuolemantuomiota (Yedioth Ahronoth, 13. maaliskuuta 1962). Ensimmäinen asia, jonka hän kertoi, koski hänen keskusteluaan Martin Buberin kanssa, joka oli käyty jälkimmäisen ihanassa kodissa Talbiehissa noin kolme kuukautta aiemmin. Pääministeri Buber sanoi, että "uskoo, että Eichmannin teloittaminen luo uuden 'legendan' antikristuksesta sukupolvien ajaksi, ehkä ei tänä vuonna eikä kahden vuoden kuluttua, mutta legenda luodaan ja juutalaisille tulee olemaan ongelmia."

Toinen asia oli Walter Arnold Kaufmannin (s. 1.7.1921 Freiburg, Saksa ja k. 4.9.1980 Princeton, New Jersey, Yhdysvallat) kirje, jonka hän määritteli "tärkeäksi mieheksi, Princetonin [yliopiston] professoriksi. Juutalaiseksi. Luulen, että hän on saksalaista alkuperää." Kirjeessään Kaufmann oli ehdottanut, että Eichmannille ilmoitettaisiin, ettei mikään rangaistus ole liian suuri – mutta koska emme ole verenhimoisia, meidän pitäisi päästää hänet menemään. Walter Kaufmannin mukaan tämä osoittaisi juutalaisen nerouden Israelissa. David Ben-Gurion päätti puheensa lyhyeen lauseeseen: "Olen katsonut aiheelliseksi kertoa teille näistä kahdesta [asiasta]."

Toinen puhuja oli oikeuskansleri Gideon Hausner. Hänen tavoitteenaan oli vakuuttaa ministerit rangaistuksen oikeudenmukaisuudesta. Hausner korosti kahta asiaa. Ensinnäkin Israelin lainsäätäjä oli päättänyt, ettei Adolf Eichmannille ollut velvollisuutta määrätä enimmäisrangaistusta – nimittäin kuolemaa – mutta siitä huolimatta sekä käräjäoikeus että korkein oikeus tuomitsivat hänet ankarimpaan rangaistukseen hänen "psykologisen asenteensa vuoksi hänelle delegoitua työtä kohtaan".

Vahvistaakseen huomautuksiaan Gideon Hausner lainasi samana päivänä julkaistua valituspäätöstä: "On kiistattomalla varmuudella todistettu, että hän otti paikkansa paitsi niiden joukossa, jotka olivat aktiivisia Euroopan juutalaisten lopullisen ratkaisun toteuttamisessa, myös niiden joukossa, jotka aktivoivat muita tässä tehtävässä... Valittaja ei koskaan osoittanut katumusta tai heikkoutta, voimien heikkenemistä tai tahdon heikkenemistä suorittaessaan ottamaansa tehtävää. Hän oli 'oikea mies oikeassa paikassa'."

Toinen kysymys oli, että jos Adolf Eichmann olisi tuomittu Nürnbergissä, hänen rangaistuksensa olisi ollut kuolemantuomio. Tämän väitteen tueksi Gideon Hausner viittasi Julius Streicheriin (s. 12.2.1885 Fleinhausen, Baijer ja k. 16.10.1946 Nürnberg, Länsi-Saksa), joka oli toimittanut myrkyllistä natsilehteä Der Stürmer. Hänen pääsyntinsä oli Nürnbergin oikeuden mukaan "propaganda, viha ja antisemitistinen propaganda, eikä yksikään teko, mutta silti he tuomitsivat hänet kuolemaan ja teloittivat hänet."

Näiden avauspuheenvuorojen jälkeen David Ben-Gurion aloitti keskusteluvaiheen kysymyksellä: "Onko hallituksen jäsenten joukossa ketään, joka uskoo, että presidenttiä on neuvottava armahduksen, rangaistuksen lieventämisen, elinkautisen vankeuden tai jonkin muun asian suhteen?" Ministerit vastustivat armahdusta. Ensimmäinen puhuja oli oikeusministeri tohtori Dov Yosef. Hänen huomautuksensa tukivat oikeusministerin kommentteja, vaikka kahden miehen välillä oli paljon jännitteitä, jotka johtivat Hausnerin eroamiseen useita kuukausia myöhemmin. Yosef kysyi, miksi kysymys ylipäätään nostettiin esiin – loppujen lopuksi maailman kansakunnat teloittavat ihmisiä ilman keskustelua. Tässä yhteydessä hän puhui Nürnbergin oikeudenkäynneistä: "Nürnbergissä pantiin täytäntöön 77 tuomiota, jos en erehdy, ja ihmisiä teloitettiin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ei suuria eikä pieniä maita, mutta yhtäkkiä, kun juutalainen kansa tulee tekemään samoin, se on laitonta. Mielestäni tämä on kestämätöntä. Meillä on laki ja meidän on pantava tuomio täytäntöön."

Sitten Yosef kertoi Ethelin ja Julius Rosenbergin tapauksesta, jotka teloitettiin New Yorkissa vuonna 1953 vakoilusta Neuvostoliitolle: "Pitääkö minun mainita loputtomat [presidentti Dwight D.] Eisenhowerille tehdyt valitukset Rosenbergien tapauksessa? En sano, oliko Eisenhower oikeassa vai ei... [mutta] Englannissa ja kaikissa muissa maissa on ollut myös tapauksia yhden henkilön murhasta, ja he ovat saaneet kuolemantuomion."

Ulkoministeri Golda Meirin huomautukset olivat melko samanlaisia ​​kuin Yosefin: "Oikeudenkäynti on pidetty, päätös on annettu Israelin valtion lain mukaisesti – näin ovat tehneet kaikki kansakunnat. Näin ovat tehneet puolalaiset Rudolf Hössin [Auschwitzin komentaja vuosina 1940–43, joka hirtettiin vuonna 1947] kanssa, näin ovat tehneet tšekit Dieter Wislicenyn [Eichmannin avustaja, joka hirtettiin Bratislavassa vuonna 1948] kanssa... norjalaiset [Vidkun] Quislingin kanssa; kukaan ei sanonut heille, että heidän on osoitettava jonkinlaista äärimmäistä herkkyyttä. Tätä meiltä vaaditaan vain, koska maailma ei ole vielä tottunut näkemään juutalaisten toimivan kuten kaikki muut kansakunnat."

Myös Yosef Almogi, joka oli ministeri ilman salkkua ja oli istunut neljä vuotta saksalaisella vankileirillä, vastusti armahdusta: "Kohtaamme tässä symbolin. On totta, että rangaistus ei ole riittävä, mutta ei ole olemassa muuta, ankarampaa rangaistusta."

Yksimielisyyttä vastaan ​​oli valtiovarainministeri Levi Eshkol (oik. Levi Školnik, s. 25.10.1895 Orativ, Venäjä ja k. 26.2.1969 Jerusalem, Israel). Hän kysyi, olisiko mahdollista alentaa rangaistusta ja ilmoittaa siitä sekä antaa selitys tälle toimenpiteelle. Pääministerin vastaus oli: "Se on mahdollista." Valtiovarainministerin vastaus oli: "Minä kallistun siihen." Sitten Levi Eshkol selitti kireää asemaansa: "Siitä hetkestä lähtien, kun huomasin sanovani itselleni: Jos olisi mahdollista, että oikeudenkäynnin jälkeen hän kulkisi ympäriinsä Kainin merkki otsassaan ja hänen sukulaisensa tekisivät samoin kuin Kainille – ajattelin, että tämä olisi paljon enemmän kuin viiden minuutin mittainen päätöksen täytäntöönpano."

Ainoa hallituksen jäsen, joka oli samaa mieltä Eshkolin kanssa, oli hyvinvointiministeri tohtori Yosef Burg. Hän väitti, että "Israelin valtio on sanonut oikeudenkäynnissä sanomansa ja voi antaa murhaajan kuolla joka päivä uudelleen. En voi ottaa esiin armahduksen käsitettä tässä yhteydessä. Jos muodollisesti tätä on kutsuttava armahdukseksi... mutta jos on mahdollista 'odottaa', niin että tuomio roikkuu hänen silmiensä edessä joka päivä..." Useat osallistujat vastasivat hyvinvointiministerin huomautuksiin. Yksi heistä oli työministeri Yigal Allon (s. 10.10.1918 Kefar Tavor, Palestiina ja k. 29.2.1980 Afula, Israel), joka sanoi: "Olen pahoillani siitä, että Adolf Eichmann jatkaa kiduttamistamme edelleen ja pakottaa meidät panemaan täytäntöön kuolemantuomion, mutta sille ei pääse mitään, tämä on joku, joka on tehnyt kansanmurhan. Rangaistuksen on oltava selvä ja ratkaiseva."

Pääministeri nosti esiin lisäkysymyksen: Adolf Eichmannin ruumiin. Mitä sille pitäisi tehdä? Ben-Gurionin kanta oli ratkaiseva: "Eichmannin hautapaikan ei tarvitse olla pyhä, emmekä saa antaa ruumista perheelle." Dov Yosef ehdotti ruumiin käsittelyä "kuten Nürnbergissä – ruumiit poltettiin ja tuhka siroteltiin". David Ben-Gurion, joka pelkäsi "pyhän haudan" reaktiota, oli terävä: "Tämä on se, mitä halusin, ettei hänestä jää jälkeäkään."

Oikeusministeri raportoi ministereille pakollisen asetuksen muutoksesta, joka käsitteli tätä asiaa: Sen sijaan, että ruumis luovutettaisiin perheelle, "päätämme, että ruumista käsitellään vankilakomissaarin määräämällä tavalla". Yigal Allon, joka pelkäsi, että ruumiin antaminen perheelle johtaisi "toisen pyhän haudan lisäämiseen", ehdotti ruumiin polttamista "ja tuhkan sirottelua mereen Israelin aluevesien ulkopuolelle".

Keskustelun päätteeksi David Ben-Gurion teki virallisen ehdotuksen, jonka mukaan Eichmannin armahduspyyntö hylättäisiin ja tuki hirttämisprosessin välitöntä järjestämistä, "valtuuttamalla poliisiministerin säätämään hallituksen pyynnöstä lisäyksen 302 vuoden 1925 vankilamääräyksiin". Yksitoista ministeriä kannatti ehdotusta ja kaksi ministeriä kannatti Levi Eshkolin kantaa: Eshkol itse ja Yosef Burg.

Jännittyneen keskustelun päätteeksi David Ben-Gurion ehdotti uudelleenäänestystä, jotta oikeudenkäynnissä vallitsisi yksimielisyys lopullisesta päätöksestä. Tällä kertaa kaikki ministerit kannattivat ehdotusta yksimielisesti – "ei suositella maan presidentille Adolf Eichmannin armahdusta". Samana päivänä presidentti hylkäsi armahduspyynnön. Itse pyyntöön hän kirjoitti sen, mitä Amalekista kirjoitetaan 1. Samuelin kirjan 15:33 jakeessa: "Niin kuin miekkasi teki naiset lapsettomiksi, niin on äitisi oleva lapseton naisten joukossa." Kaksi päivää myöhemmin, 31. toukokuuta 1962, Adolf Eichmann hirtettiin Ramlen vankilassa. Hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka siroteltiin Välimeren vesiin Israelin aluerajojen ulkopuolelle.

Otto Adolf Eichmann (5. osa) 

Adolf Eichmann.

Lothar Hermann (s. 11.11.1901 Quirnbach Westerwald, Saksan keisarikunta ja k. 6.7.1974 Argentiina) oli saksalaisjuutalainen keskitysleiriltä selviytynyt henkilö, joka oli osallisena Adolf Eichmannin paljastamisessa Buenos Airesissa. Lothar Hermann oli karjakauppias Max Hermannin ja Sophie Hermannin kolmas poika, mutta osa perheen yhdestätoista lapsesta kuolivat jo varhain. Oppisopimuskoulutuksensa päätettyään Hermann liittyi KPD:n (Saksan kommunistisen puolueen) jäseneksi. Hermann salakuljetti veljensä Ludwigin kanssa säännöllisesti ulkomaan valuuttaa Saksasta Ranskaan tukeakseen juutalaisia Palestiinassa. Usein Hermann herätti tällä toiminnallaan poliisin huomiota, kunnes vuonna 1935 hän jäi kiinni itse teosta salakuljettaessaan valuuttaa Ranskaan. Gestapo pidätti Hermannin ja hänet vangittiin Dachaun keskitysleirille epäiltynä vakoilusta. Keskitysleirillä häntä pahoinpideltiin pahoin; pahoinpitelyn seurauksena hän menetti näkönsä toisesta silmästään.

Silvia ja Lothar Hermann.

Keskitysleiriltä vapauduttuaan Hermann matkusto Saksasta Alankomaihin elokuussa 1936. Siellä hän kohtasi myöhemmin ei-juutalaisen vaimonsa, Marta Waldmannin. Yhdessä he joulukuussa 1938 muuttivat Rotterdamin kautta Uruguayn Montevideoon sekä sieltä Argentiinaan. Toukokuussa 1941 heidän tyttärensä, Silvia, syntyi ja tytärtä ei kasvatettu juutalaiseksi. Hermannin Saksassa ollut koko perhe tapettiin – vain veli Hugo ja kolme muuta sukulaista selviytyivät vainoista.

Juan Perón.

Ilman kansalaisuutta Hermannin perhe asui toisen maailmansodan jälkeen Olivosissa Buenos Airesin metropolialueella. Lother Hermann auttoi eläkeneuvojana saksalais-juutalaisia maahanmuuttajia heidän korvausvaatimustensa esittämisissä. Natsidiktatuurin aikana Argentiinasta oli tullut kolmanneksi tärkein pakolaismaa eurooppalaisille juutalaisille. Presidentti Juan Domingo Perónin (s. 8.10.1895 Buenos Aires, Argentiina ja k. 1.7.1974 Buenos Aires, Argentiina) presidenttikaudella Argentiinaan saapui kuitenkin kasvava määrä natsihallinnon karkulaisia, joilla ei ollut maassa mitään pelättävää Perónin hallinnon aikana ennen hänen syrjäyttämistään vuonna 1955. Seuraavina vuosina Argentiinassa osoitettiin hyvin vähän kiinnostusta natsirikollisten syytteeseenpanoon tai luovuttamiseen.

Fritz Bauer.

Vuonna 1954 Lother Hermannin tytär Silvia – joka tuossa vaiheessa oli 12-vuotias – tapasi sattumalta Yorkin kaupunginosa elokuvateatterissa Adolf Eichmannin vanhimman pojan, Klausin, joka oli tuolloin 17-vuotias. Klaus Eichmann kehuskeli tytölle isänsä tekemisiä Saksassa natsina ja holokaustin yhtenä pääjärjestäjistä. Kun tieto saavutti Lother Hermannin, hän välitti epäilyksensä heti Buenos Airesin juutalaisyhteisölle ja sitten myös Argentiinan juutalaisten poliittiselle kattojärjestölle DAIA:lle (Delegacion de Asociaciones Israelitas Argentinas), mutta kumpikaan yhteisö ei reagoinut asiaan. Seuraavaksi Lother Hermann välitti tietonsa syyttäjä Fritz Bauerille (s. 16.7.1903 Stuttgart, Württemberg, Saksan keisarikunta ja k. 1.7.1963 Frankfurt am Main, Hessen, Länsi-Saksa) ja samoin natsien metsästäjä ja Haifassa Israelissa sijaitsevan natsien sotarikosten dokumentointi-instituutin johtaja, Tuviah Friedmanille (s. 23.1.1922 Radom, Puola ja k. 13.1.2011 Haifa, Israel). Fritz Bauer, joka työskenteli tuolloin Hessenissä, Saksassa, valtakunnansyyttäjänä, puolestaan välitti nämä tiedot salaa Israelin ulkomaiselle salaiselle palvelulle Mossadille vuonna 1957.

Tuviah Fieldman.

Mossadin kaksi tiedonkeruutehtävää vuosina 1957 ja 1958 saivat salaisen palvelun epäilemään tietoja. He väittivät Lothar Hermannin muuttaneen Buenos Airesin ulkopuolelle ja sillä välin saaneen kaihia toiseen silmäänsä ja olevan lähes sokea. Vasta Fritz Bauerin lisäpainostuksen ja saksalaisen geologi Gerhard Klammerin (k. 1982) riippumattoman vihjeen jälkeen Israelin hallitus päätti asettaa Adolf Eichmannin oikeuden eteen. Mossadin agentit varjostivat Adolf Eichmannia ja lopulta sieppasivat hänet Israeliin vuonna 1960, jossa hänet asetettiin oikeuden eteen vuonna 1961 ja teloitettiin tuomionsa jälkeen vuonna 1962.

Golda Meir.

Vuonna 1961 Lothar Hermann kirjoitti Israelin hallitukselle vaatien Tuviah Friedmanin asettaman 10 000 dollarin parkkion perimistä. Israelin hallitus kieltäytyi palkkiosta väittäen, että Tuviah Friedman ei edustanut virallisesti Israelin valtiota. Kirjeenvaihdon aikana Lothar Hermann uhkasi ilmoittaa sieppaajat viranomaisille vedoten operaation aikana harjoitettuun ”kiristykseen ja petokseen”. Argentiinan poliisi pidätti Lothar Hermannin 21.3.1961. Poliisin mukaan he olivat saaneet väärää tietoa ja uskoivat pidättäneensä keskitysleirin lääkäri Josef Rudolf Mengelen (s. 16.3.1911 Günzburg, Saksa ja k. 7.2.1979 Bertioga, São Paulo, Brasilia). Vankilassa Hermannia kohdeltiin kaltoin ja hänet vapautettiin syytteistä vasta sormenjälkien vertailun jälkeen 14 päivää pidätyksen jälkeen. Seuraavien vuosien aikana Lother Hermannin oli perheensä kanssa piilouduttava paikallisten kansallissosialistien häirinnän ja uhkausten vuoksi. Lother Hermann kirjoitti joulukuussa 1971 uudelleen Israelin hallitukselle; tällä kertaa päämisteri Golda Meirin (Golda Mabovitch, s. 3.5.1898 Kiova, Venäjä ja k. 8.12.1978 Länsi-Jerusalem) hallitus suostui maksamaan hänelle kuukausittaisen palkkion kaksitoista vuotta sen jälkeen, kun hän oli toimittanut tiedot.

David Ben-Gurion.

Otto Adolf Eichmannin tapaus alkoi 23. toukokuuta 1960, kun pääministeri David Ben-Gurion (s. 16.10.1886 Płońsk Puola ja k. 1.12.1973 Sheba, Ramat Gan, Israel) ilmoitti järkyttyneelle knessetille Adolf Eichmannin vangitun Argentiinassa. Natsisotarikollisen oikeudenkäynti alkoi seuraavan vuoden huhtikuun 11. päivänä Jerusalemin piirioikeudessa Beit Ha'amissa, jota johti korkeimman oikeuden tuomari Moshe Landau (s. 29.4.1912 Danzig, Saksa ja k. 1.5.2011 Jerusalem, Israel). Noin kahdeksan kuukauden kuluttua, 15. joulukuuta 1961, oikeus tuomitsi Eichmannin kuolemaan "rikoksista juutalaisia ​​vastaan, rikoksista ihmiskuntaa vastaan ​​ja sotarikoksista, joista hänet tuomittiin". Kuolemantuomio ei ollut yllätys: Asian paljastumisesta lähtien yleisö ja media, ja erityisesti iltapäivälehdet, olivat päättäneet, että Eichmannin oli "kuoltava". Päivälehti Maariv totesi, että "kansanmurhan tekijöille on yksi tuomio: kuolema" (24. toukokuuta 1960). Jo silloin, ennen oikeudenkäynnin alkua, oli kaikille selvää, että Adolf Eichmann saisi kuolemantuomion, vaikka virallisesti hänet oli vasta syytetty eikä häntä ollut vielä tuomittu.

Moshe Landau.

Yitzhak Olshan.

Välittömästi tuomion julistamisen jälkeen Adolf Eichmann ja hänen asianajajansa, saksalainen natsisotarikollisten asianajaja Robert Servatius (s. 31.10.1894 Köln, Preussi ja k. 7.8.1983 Köln, Länsi-Saksa), valittivat tuomiosta korkeimpaan oikeuteen. Korkeimman oikeuden käsittely alkoi maaliskuussa 1962 korkeimman oikeuden viiden vanhimman tuomarin kokoonpanossa, jota johti korkeimman oikeuden presidentti Yitzhak Olshan (s. 19.2.1895 Kaunas, Venäjä ja k. 5.2.1983 Israel). Valitus kuitenkin hylättiin odotetusti 29. toukokuuta 1962. Korkeimman oikeuden tuomarit sanoivat "päättäneensä hylätä valituksen sekä tuomion että rangaistuksen osalta ja vahvistaa käräjäoikeuden tuomion".

Jitzhak Ben-Zvi.

Samana päivänä Adolf Eichmann kiirehti jättämään armahduspyynnön Israelin presidentille Jitzhak Ben-Zville (s. 24.11.1884 Poltava, Venäjä ja k. 23.4.1963 Jerusalem, Israel). Pyynnössään hän kirjoitti inhoavansa juutalaisia ​​vastaan ​​tehtyjä kauheuksia suurimpina rikoksina ja piti oikeudenmukaisena, että "vastuulliset saatetaan oikeuden eteen", mutta lisäsi, että on tarpeen erottaa "valtion teot" ja esimiehiltä käskyjen vastaanottaminen "pelkän työkalun, kuten minun", teot. Koska Adolf Eichmann väitti, ettei pitänyt itseään johtajana tai vastuullisena, hän pyysi presidenttiä myöntämään hänelle armahduksen ja peruuttamaan kuolemantuomion.

Martin Buber.

Gershom Scholem.

Hugo Bergmann.

Adolf Eichmannin pyynnön rinnalla joukko merkittäviä henkilöitä jätti oman armahduspyynnön. Itävaltalais-israelilainen filosofi Martin Buber (s. 8.2.1878 Wien ja k. 13.6.1965 Jerusalem, Israel), saksalaissyntyinen israelilainen historioitsija Gershom Scholem (s. 1897 ja k. 21.2.1982), israelilainen filosofi Hugo Bergmann (s. joulukuu 1883 Praha, Itävalta-Unkari ja k. 18.6.1975 Jerusalem, Israel), saksalais-juutalainen filosofi Akiva Ernst Simon (s. 15.3.1900 Berliini, Saksa ja k. 18.8.1988 Jerusalem, Israel) ja kirjailija Leah Goldberg (s. 29.5.1911 Königsberg, Saksan keisarikunta ja k. 15.1.1970 Jerusalem, Israel) olivat jo järjestäytyneet oikeudenkäynnin aikana ja saaneet jonkin verran tukea medialta. Kirjeessään presidentille älymystö kirjoitti: "Emme halua vihollisen johdattavan meitä nostamaan keskuudestamme hirsipuun, ja jos teemme niin, se on voitto viholliselle, emmekä halua tätä hänen voittoaan."

Akiva Ernst Simon.

Leah Goldberg.

Gideon Max Hausner.

Israelin presidentin toimisto välitti armahduspyynnön oikeusministeriölle. Oikeudenkäynnissä syyttäjänä toiminut oikeuskansleri Gideon Max Hausner (s. 26.9.1915 Lemberg, Itävalta-Unkari ja k. 15.11.1990 Jerusalem, Israel) katsoi, että armahduskysymys tulisi saattaa valtion korkeimman oikeusasteen: Israelin hallituksen, käsiteltäväksi. Kirjassaan "Justice in Jerusalem" Gideon Hausner kirjoitti: "Olin tietoinen oikeudenkäynnin päättymisen historiallisista seurauksista ja ehdotin pääministerille ja uudelle oikeusministerille (Dov Yosef, s. 27.5.1899 Montreal, Quebec, Kanada ja k. 7.1.1980 Tel Aviv, Israel), joka oli ottanut tehtävän vastaan ​​noin puoli vuotta aiemmin), että hallitus kutsuttaisiin koolle ja asiasta keskusteltaisiin. Hallituksella on oikeus keskustella oikeusministerin maan presidentille antamasta armahdusta koskevasta suosituksesta."

Dov Yosef.