Kirjailija William Somerset Maugham (3. osa)

William Maugham ja hänen kumppaninsa Frederick Gerald Haxton – Haxton kuoli 1944 - asuivat yhdessä huvilassa. Maugham joutui natsihallinnon silmätikuksi, joka tuomitsi hänen teostensa moraalin. Hän pakeni Englantiin turvaan, mutta palasi huvilalle vuonna 1946. Saksan, Italian ja Ranskan miehitysjoukot olivat ryöstäneet ja pahoin vaurioittaneet rakennusta. Julkisivu oli luotien runtelema, autot olivat kadonneet, viinikellari tyhjennetty, ja lisäksi Britannian kuninkaallinen laivasto oli vahingoittanut sitä pommittaessaan Cap Ferratia yrittäessään tuhota majakan. Kun Maugham muutti takaisin, hän löysi makuuhuoneensa lattialta räjähtämättömän pommin ja totesi, että huvila ”näyttää potilaalta, joka on hädin tuskin selvinnyt tappavasta taudista”.

Hänen mittaamattoman arvokas taidekokoelmansa oli kuitenkin turvassa, piilotettuna ja koskemattomana. Onneksi hänellä oli varaa palauttaa rakas ”potilaansa” entiseen loistoonsa. Maugham kutsui jälleen Barry Dierksin kunnostamaan huvilan. 1960-luvun alussa kirjailija aikoi myydä kiinteistön, mutta hänen entinen vaimonsa ja tyttärensä estivät kaupan vaatimalla siihen oikeuksia.

Armoton riita tyttären kanssa perinnöstä – jota hänen mustasukkainen sihteeri-rakastajansa Alan Searle (1905-1985) lietsoi – varjosti Maughamin viimeisiä vuosia. Huvila oli hänen pääasiallinen asuinpaikkansa kuolemaan saakka vuonna 1965, jolloin hän kuoli katkerana, yksinäisenä ja lähes mielipuolisena vanhana miehenä, joka syytti maailmaa ja sen turmelusta kuin myöhäisajan Kuningas Lear. Lopulta Maughamin viimeinen kumppani, nuori Alan Searle, peri hänen omaisuutensa ja huvilan ja muutti Monte Carloon.

Lynn Wyatt.

Vuonna 1967 huvilan osti teksasilainen seurapiirirouva Lynn Wyatt (o.s. Sakowitz, s. 16.7.1935 Houston, Texas, Yhdysvallat), venäläis-amerikkalaisten yrittäjien tytär ja kansainvälisesti tunnettu vaikuttaja. Lynn Wyattin isoisä ja isoisosetä perustivat Sakowitz Bros. -tavarataloketjun vuonna 1902 Galvestoniin, Texasiin. Hän uudisti julkisivut ja sisätilojen pohjaratkaisun säilyttäen klassisen tyylin. Tällä kertaa arkkitehtina toimi ranskalainen Marcel-Victor Guilgot (s. 5.3.1901 Nizza ja k. 24.2.1985 Nizza).

Vuoden 1967 remontissa pohjakerrokseen tehtiin suuri puolipyöreä aula (entinen ruokasali), olohuone, keittiö sekä huolto- ja henkilökuntatilat. Torniin sijoitettiin kirjasto. Ensimmäisessä kerroksessa, jonne pääsee hissillä, on seitsemän makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta sekä huoltotiloja, pesutupa ja liinavaatehuone. Portaat johtavat terassille, ja tontilla on myös tenniskenttä. Vuonna 2005 yhteisomistajat David Brown ja englantilainen liikemies Robert Shelter-Jones ostivat Villa La Mauresquen 50 miljoonalla eurolla.

Robert Shetler-Jones.

Robert Shetler-Jones on vaurastunut suunnattomasti ukrainalaisen miljardööri Dmytro Firtashin omistamien yritysten hoitajana. Näillä yrityksillä on hyvin läheiset siteet Venäjän kaasujätti Gazpromiin. Robert Shetler-Jones valvoo Firtashin liiketoimia ja omaisuutta tämän holdingyhtiön GroupDF:n toimitusjohtajana. Hänet on samoin listattu Centragas AG:n hallintoneuvoston jäseneksi. Cenragas AG omistaa 50 prosenttia RosUkrEnergosta, kaasunvälittäjästä, joka oli vuosien ajan Ukrainan, Venäjän ja Keski-Aasian tuottajien välisen miljardien dollarien energiakaupan keskiössä.

Robert Shetler-Jones saapui Ukrainaan englantilaisena yliopisto-opiskelijana 1980-luvun lopulla opiskelemaan venäjää Kiovan vieraiden kielten instituutissa. Surreyn yliopistosta valmistuttuaan hän aloitti liike-elämän uransa Kiovassa vuonna 1991 perustamalla BPI-konsulttiyrityksen, joka tarjoaa neuvontapalveluita Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Ukrainassa toimiville yrityksille. Alkuaikoina Robert Shetler tapasi ukrainalaisen liikemies Ivan Fursinin ja presidentin kansliapäällikkö Serhiy Lyovochkinin, jotka molemmat ovat Dmytro Firtashin läheisiä ystäviä. Ivan Fursin omistaa viisi prosenttia RosUkrEnergosta, Dmytro Firtash 45 prosenttia ja Venäjän Gazprom 50 prosenttia. Vuosina 1993-1994 Robert Shetler-Jones työskenteli kiinteistönvälitystoimisto Jones East 8:n Kiovan toimistossa. Hän eteni nopeasti urallaan. Robert Shetler-Jones työskenteli vuosina 1998-2003 AEW Internationalin tytäryhtiössä Commonwealth Property Investorsissa projektikoordinaattorina 50 miljoonan dollarin pääomasijoitusrahastossa, joka sijoitti kiinteistökehityshankkeisiin entisessä Neuvostoliitossa.

Chateau d'Arricau-Bordes.

Myöhemmin Robert Shetler-Jonesista tuli RSJ Erste GmbH:n toimitusjohtaja. Yhtiö on sijoitusyhtiö, joka omistaa kemianteollisuutta Ukrainassa ja Euroopassa, mukaan lukien soodan ja titaanidioksidin valmistusta. Aikaisemmin haastatteluissa Robert Shetler-Jones kertoi omistavansa nämä varat itse. Kuitenkin vuosia myöhemmin kävi ilmi, että varat ovat osa Dmytro Firtashin Ostchem -kemianteollisuuden holdingia. Dmytro Firtash ilmeisesti luottaa suuresti Robert Shetler-Jonesiin. Englantilainen Robert Shetler-Jones istui Eural Trans Gasin hallituksessa, joka oli vuonna 2002 perustettu tuntematon yhtiö; yhtiö myi turkmenistanilaista kaasua Ukrainaan, kunnes RosUkrEnergo korvasi sen. Kyseessä oli jälleen kerran Dmytro Firtashin yritys. Sujuvasti venäjää puhuva Robert Shetler-Jones omistaa Ranskassa sijaitsevan Chateau d’Arricau-Bordesin. Robert Shetler-Jonesin yhteydet Englantiin ovat samoin hyvin laajat. Hän on rahoittanut englantilaisia huippupoliitikkoja ja hänellä on ollut ystävälliset suhteet mm. varakreivi Asquithiin, jonka väitetään olleen entinen englantilainen MI6-erikoisagentti. Asquith salakuljetti entisen KGB:n kaksoisagentti Oleg Gordievskyn pois Neuvostoliitosta.

Dmytro Firtash.

Sittemmin huvilan osti ukrainalainen oligarkki Dmytro Vasylovitš Firtash (s. 2.5.1965 Bohdanvka, Zalishchyky Raion, Ukrainan SSR, Neuvostoliitto), jolla on läheiset suhteet Vladimir Vladimirovitš Putiniin (s. 7.10.1952 Leningrad, Neuvostoliitto) ja Venäjän järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Erään entisen korkea-arvoisen yhdysvaltalaisdiplomaatin mukaan Firtash on ”Ukrainan historian suurimman korruptio-operaation ytimessä”. Hän johti yhtä Ukrainan suurimmista valtion omistamista pankeista, Nadra Bankia, ja sai lähes välittömästi 190 miljoonan dollarin valtion tukilainat, jotka hän väitetysti ohjasi omaan käyttöönsä. Pankki julistettiin maksukyvyttömäksi ja asetettiin selvitystilaan pian tämän jälkeen.

Paikallisten mukaan Firtashia ei juuri näe ulkona, ja huvilan asukkaat ovat salamyhkäisiä eivätkä erityisen ystävällisiä. Hänen kerrotaan poistuvan kiinteistöltä tarkoin koreografioidusti: ensin Mercedes-maasturi ajaa kadulle estämään liikenteen, minkä jälkeen musta Mercedes Maybach seuraa perässä turvamiesten saattamana. Firtash ei missään vaiheessa ole näkyvissä. Vaikka huvila sekoitetaan usein samannimiseen Saint-Raphaëlin boutique-hotelliin valokuvissa, rakennus ei näy tielle, eikä siitä ole julkisia valokuvia.

Ensimmäisen maailmansodan alkua edeltävinä viikkoina William Maugham oli viimeistelemässä romaaniaan Ihmisen orjuudesta, joka oli runsaasti omaelämäkerrallisia elementtejä sisältävä sivistysromaani. Kriitikko, kirjailija ja akateemikko John Andrew Sutherland (s. 9.10.1938 Lontoo, Englanti) kirjoitti romaanista seuraavasti: ”Sankari Philip Carey kärsii samoista lapsuuden vastoinkäymisistä kuin William Maugham itse: äitinsä menetyksestä, perhekodin hajoamisesta ja emotionaalisesta ahdingosta iäkkäiden sukulaisten luona. Lisäksi Careylla on kampurajalat, vamma, jonka kommentaattorit rinnastavat joko Maughamin änkytykseen tai hänen biseksuaalisuuteensa.”

William Maugham oikoluki kirjansa Of Human Bondage Malo-les-Bainsissa Dunkerquean lähellä ambulanssityönsä taukojen aikana. Kun tuo kirja sitten julkaistiin vuonna 1915, jotkut alkuperäisistä kirja-arvosteluista olivat kovin myönteisiä, mutta useat sekä Englannissa että Yhdysvalloissa olivat kriittisiä kirjan suhteen. New York World kuvaili päähenkilön romanttista pakkomiellettä ”köyhän hölmön sentimentaaliseksi orjuudeksi”. Mielipiteiden suuntaa käänsi tehokkaasti vaikutusvaltainen yhdysvaltalainen kirjailija ja kriitikko, Theodore Herman Albert Dreiser (s. 27.8.1871 Terre Haute, Indiana, Yhdysvallat ja k. 28.12.1945 Hollywood, Kalifornia, Yhdysvallat). Theodore Dreiser kutsui William Maughamia suureksi taiteilijaksi ja hänen kirjaansa nerokkaaksi teokseksi, äärimmäisen tärkeäksi, verrattavaksi säveltäjä Ludvig van Beethovenin (s. 16.12.1770 Bonn ja k. 26.3.1827 Wien, Itävalta) sinfoniaan. Teoksessa The Oxford Dictionary of National Biography Bryan Connon kommentoi Maughamin kirjaa näin: ”Tämän jälkeen näytti siltä, että Maugham ei voinut epäonnistua, ja yleisö osti innokkaasti hänen romaanejaan [ja] huolellisesti laadittuja novelleja”.

Henry Wellcome.

Syrie kuvassa tyttärensä ja lastenlastensa kanssa.

Syrie Wellcome tuli raskaaksi vuonna 1915 ja syyskuussa, kun William Maugham oli lomalla hänen luonaan, Syrie synnytti heidän yhteisen, ainoan lapsensa, Mary Elizabethin, jota myös Lizaksi kutsuttiin. Virallisesti vauvaa pidettiin Henry Wellcome tyttärenä, vaikka Wellcome ei ollut moneen vuoteen nähnyt vaimoaan. Henry Wellcome haki vuonna 1916 avioeroa vaimostaan mainiten William Maughamin myös hakemuksessaan.

Kirjailija William Somerset Maugham (2. osa)

William Somerset Maugham.

William Maughamin historiallinen romaani, The Making of a Saint (Pyhimyksen syntyminen), herätti kuitenkin vähemmän huomiota kuin romaani Liza of Lambeth. Myöskään toisen romaanin myynti ei ollut kovinkaan merkittävää. William Maugham jatkoi kirjoittamista ja viiden vuoden aikana hän kirjoitti kaksi romaania sekä novellikokoelman; hän sai myös ensimmäisen oman näytelmänsä tuotantoon; hän ei kuitenkaan saavuttanut ensimmäisen kirjansa kaltaista menestystä. Maugham kirjoitti edelleen ahkerasti vuosien 1903 ja 1906 välillä julkaisten kaksi näytelmää, matkakirjan sekä kaksi romaania. Seuraava suuri kaupallinen sekä kriittinen menestys tuli William Maughamilta vasta lokakuussa 1907. Tuolloin William Maughamin komedia Lady Frederick sai ensi-iltansa vuonna 1870 avatussa Lontoon Court Theatressa. Näytelmän nimiroolin näytteli Ethel Irving (oik. Frances Emily Irving, 1869-1963) ja näytelmää esitettiin peräti 422 kertaa West Endin viidessä eri teatterissa. Seuraavaan vuoteen mennessä, kun Lady Frederickin tuotanto jatkui, William Maughamilla oli jo kolme muuta näytelmää Lontoon teattereissa samanaikaisesti esityksessä.

Kirjailija työhuoneessaan.

William Maugham kertoi myöhemmin tienanneensa tästä ennennäkemättömästä suosiostaan teattereissa mielestään suhteellisen vaatimattomasti rahaa, mutta se kuitenkin loi hänelle vankan maineen. Viikottain ilmestyvä huumori- ja satiirilehti Punch julkaisi sivuillaan pilapiiroksen, jossa William Shakespearen haamu hyvin huolestuneena seuraa William Maughamin näytelmien suosion kasvua. Vuosien 1908 ja ensimmäisen maailmansodan syttymisen välillä vuonna 1914 William Maugham kirjoitti lisää kahdeksan näytelmää; tämä ei kuitenkaan häirinnyt hänen intoaan kirjoittaa romaaneita. Vuonna 1908 Maughamin yliluonnollinen trilleri oli nimeltään Taikuri, jonka päähenkilö oli mallinnettu tunnetun okkultisti ja seremoniavelho Aleister Crowleyn (oik. Edward Alexander Crowley, s. 12.10.1875 Leamington Spa, Warwickshire, Englanti ja k. 1.12.1947 Hastings, Sussex, Englanti) mukaan. Aleister Crowley loukkaantui tästä ja hän kirjoitti Maughamin romaanista kritiikin Vanity Fair -lehteen syyttäen William Maughamia monipuolisesta, häpeämättömästä sekä laajasta plagioinnista.

William Maugham oli tuskallisen tietoinen irlantilaisen kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Oscar Fingal O’Fflahertie Wills Wilden (s. 16.101.1854 Dublin, Irlanti ja k. 30.11.1900 Pariisi, Ranska) kohtalosta, jonka pidätys ja vangitseminen tapahtuivat William Maughamin ollessa parikymppinen. Koko elämänsä ajan William Maugham oli hyvin pidättyväinen homoseksuaalisten kohtaamisten suhteen, mutta ainakin kaksi hänen läheisistään oli tietävinään, että hän oli tuolloin turvautunut nuorten miesprostituoitujen palveluksiin. Tästä huolimatta William Maugham halusi mennä naimisiin, mitä hän myöhemmin vielä suuresti katui. William Maugham kuvaili jälkikäteen omia yrityksiään olla heteroseksuaalinen elämänsä suurimmaksi erheeksi. Veljenpojalleen Robert Cecil Romer Maughamille (s. 17.5.1916 ja k. 13.3.1981) William Maugham avautui: ”Yritin uskotella itselleni, että olin kolme neljäsosaa normaali ja että vain neljäsosa minusta oli queer – vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin.”

William & Syrie.

William Maugham kosi vuonna 1913 näyttelijätär Sue Jonesia, englantilaisen näytelmäkirjailija Henry Arthur Jonesin (s. 20.9.1851 Granborough, Buckinghamshire, Englanti ja k. 7.1.1929 Lontoo, Englanti) tytärtä. Sue Jones kieltäytyi kosinnasta. Vuonna 1914 William Maugham aloitti suhteen Gwendoline Maud Syrie Wellcomen (s. 10.7.1879 Barnardo, Englanti ja k. 25.7.1955) kanssa, johon hän oli tutustunut jo vuonna 1910. Vuonna 1915 William Somerset Maughamille ja Syrie Wellcomelle syntyi tytär Roomassa, Italiassa, Mary Elizabeth, jota yleisesti kutsuttiin Lizaksi. Syrie Wellcome oli avioliitossa lääketeollisuusmoguli Sir Henry Solomon Wellcomen (s. 21.8.1853 Almond, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 25.7.1936 Marylebone, Lontoo, Englanti) kanssa, vaikka aviopari oli virallisesti kyllä eronnut vuonna 1909. William Maugham ja Syrie Wellcome vihittiin avioliittoon vuonna 1917 New Jerseyssä, vaikka William Maugham oli biseksuaali ja vietti ajastaan suuren osan avioliitostaan erossa. Vuonna 1929 he kuitenkin erosivat. Korvauksena avioliitosta Syrie Maugham sai heidän täysin kalustetun talonsa osoitteessa King’s Road 213, Chelsea, englantilaisen Rolls-Roycen sekä elatukseen 2 400 puntaa vuodessa ja Lizalle 600 puntaa vuodessa.

Syrie Maugham vuonna 1921.

Wellcome perusti lääkeyhtiö Burroughs Wellcome & Companyn kollegansa Silas Mainville Burroughsin (s. 24.12.1846 Medina, New York, Yhdysvallat ja k. 6.2.1895 Monte Carlo) kanssa vuonna 1880. Heidän lääkeyhtiönsä oli yksi neljästä suuresta lääkeyhtiöstä, jotka yhdistyivät lopulta muodostaen GlaxoSmithKline -lääkejätin. Sir Henry Wellcome testamenttasi suuren määrän pääomaa hyväntekeväisyyteen, jota pääomaa käytettiin hyväntekeväisyyssäätiö Wellcome Trustin perustamiseen vuonna 1936; säätiö on yksi maailman suurimmista lääketieteellisistä hyväntekeväisyysjärjestöistä. Sir Henry Wellcome oli innokas lääketieteellisten esineiden keräilijä ja näitä esineitä hallinnoi nykyään Lontoon taidemuseo ja pieni valikoima esineitä on myös esillä Wellcome Collectonin museossa ja kirjastossa osoitteessa 183 Euston Road, Lontoo, Englanti. Eron jälkeen Syrie Wellcomella oli monia kumppaneita, joiden joukossa oli mm. yhdysvaltalainen vähittäiskauppias Harry Gordon Selfridge (s. 11.1.1858 Ripon, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 8.5.1947 Putney, Lontoo, Englanti) ja prikaatikenraali Percy Desmond Fitzgerald (s. 18.4.1873 Marylebone, Lontoo, Englanti ja k. 17.8.1933 St. Kilda, Melbourne, Australia).

William Maugham oli vuoteen 1914 mennessä niin kuuluisa, sillä hän oli kirjoittanut jo siihen mennessä kolmetoista näytelmää sekä kahdeksan romaania. Maugham oli jo yli-ikäinen värväytyäkseen armeijan huostaan ensimmäisen maailmansodan taisteluihin ja siksi hän päätti palvella Ranskassa vapaaehtoisena ambulanssikuljettajana Englannin Punaiselle Ristille. Hänen kollegoihinsa lukeutui nuori sanfranciscolainen Frederick Gerald Haxton (s. 1892 ja k. 7.11.1944), josta tuli William Maughamin pitkäaikainen sihteeri sekä rakastaja ja kumppani kolmenkymmenen vuoden ajaksi, vaikka myös William Maughamin ja Syrie Wellcomin välinen suhde jatkui.

Frederick Haxton.

Frederick Haxton pidätettiin marraskuussa 1915 Lontoon Govent Garden -hotellissa John Lindsell -nimisen miehen kanssa ja heitä syytettiin törkeästä siveettömyysrikoksesta. Joulukuun 7. päivänä samana vuonna molempia miehiä syytettiin saman lain nojalla, mutta molemmat kuitenkin vapautettiin 10. joulukuuta Old Baileyn tuomioistuimessa. Fredrick Haxton poistui Englannista hyvin pian sen jälkeen. Helmikuussa 1919 Haxton yritti palata Englantiin, mutta hänet karkotettiin maasta ei-toivottuna ulkomaalaisena, eikä hän saanut enää koskaan lupaa palata Englantiin. Fredrick Haxtonin karkotuksen syyt sisältyivät sisäministeriön tiedostoihin, jotka sinetöitiin vuoteen 2019 saakka salaisiksi. Kanadalainen kirjailija ja kirjallisuuden professori Robert Lorin Calder (s. 3.4.1941 Moose Jaw, Saskatchewan, Kanada) kuitenkin arveli, että Syrie Maugham saattoi käyttää hyväkseen yhteyksiään Englannin hallitukseen Frederick Haxtonin karkotuksessa.

Félix Charmettant.

Villa La Mauresque.

William Maugham ja Frederick Haxton matkustivat ulkomaille ja asuivat Ranskan Rivieralla Villa La Mauresquessa. Entinen ranskalainen katolinen lähetyssaarnaaja ja kuningas Leopold II:n hovisaarnaaja Félix Jacques Joseph Charmettant (s. 20.6.1844 Saint-Maurice-II’Exil ja k. 1921 Aix-les-Bains) osti vuoden 1900 tienoilla neljän hehtaarin (10 eekkerin) maa-alueen hiljattain palstoitetulta Cap Ferratin niemimaalta. Tälle tontille rakennettiin maurilaistyylinen huvila tuntemattoman arkkitehdin suunnittelemana. Villa La Mauresque sijaitsee kahdessa osoitteessa: 52 boulevard du Gènèral-de-Ggaulle ja 48 Bellevue Avenue, Cap Ferrat.

Villa La Mauresque.

Huvilan portti.

Vuonna 1927 kirjailija William Somerset Maugham (joka kuvaili Ranskan Rivieraa kuuluisasti ”aurinkoiseksi paikaksi varjoisille ihmisille” – varsin osuvasti, ottaen huomioon huvilan, jossa hän asui) osti kiinteistön. Hän oli aikansa varakkain kirjailija. Maugham palkkasi nuoren amerikkalaisen arkkitehdin Barry Dierks (s. 1899 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 20.2.1960) poistamaan huvilan alkuperäiset uusorientalistiset piirteet, klassisoimaan julkisivut ja sisäpihan sekä modernisoimaan pohjaratkaisun. Rakennukseen tehtiin laajennus ja kappeli muutettiin työhuoneeksi. Hän rakennutti myös uima-altaan ja tenniskentän, jolla hän pelasi henkilökohtaisen sihteerinsä kanssa.

Barry Dierks.

Puutarhojen ja terassien ympäröimä huvila sai vieraakseen lukuisia kirjailijoita ja julkisuuden henkilöitä. Kutsu Maughamin kartanoon Capilla oli Riviera-seurapiireissä merkittävä saavutus, ja vierailijoita riitti jatkuvana virtana. Huvilasta tuli lähes pakollinen pysähdyspaikka kirjalliselle ja seurapiirien eliitille. Siellä vierailivat useimmat Rivieralla käyneet kuuluisuudet: Winston Churchill, Windsorin herttua ja herttuatar (Edward VIII ja Wallis Simpson), Lord Beaverbrook ja Aga Khan III sekä kirjalliset hahmot kuten T. S. Eliot, H. G. Wells, Rudyard Kipling, Ian Fleming, Noel Coward ja jopa Virginia Woolf. Tätä ajanjaksoa huvilan historiassa on myöhemmin kuvattu myös live-teatteriesityksessä.

Kirjailija William Somerset Maugham

William Sommerset Maugham.

Näytelmäkirjailija William Somerset Maugham (s. 25.1.1874 Pariisi ja k. 16.12.1965 Nizza, Alpes-Maritimes, Ranska) tunnettiin myös romaaneistaan ja novelleistaan. William Sommerset Maugham syntyi lakimiesperheeseen; hänen isoisä, Robert Maugham (s. 9.3.1788 ja k. 16.7.1862), oli huomattava asianajaja sekä vuonna 1825 perustetun Englannin ja Walesin asianajajayhdistyksen perustajajäseniä. William Somerset Maughamin isä, Robert Ormond Maugham (s. 7.12.1823 Holborn, London, Englanti ja k. 24.6.1884 Paris, Seine, Ranska), oli hyvin varakas asianajaja Pariisissa. Robert Ormond Maugham vei avioliittoon Edith Maryn (o.s. Snell, s. 10.5.1840 Madras, Intia ja k. 31.1.1882 Pariisi, Seine, Ranska) ja he asuivat Ranskassa valtaosan elämästää ja siellä myös heidän lapsensa syntyivät. Robert Maugham toimi Englannin suurlähetystön lakimiehenä, kuten myös hänen vanhin elossa oleva poikansa; Charles Maugham (s. 1865 ja k. 25.7.1935), myöhemmin toimi. Toisestakin pojasta, Frederick Herbert Maughamista (s. 20.10.1866 Pariisi ja k. 23.3.1958) varttui asianajaja, joka teki hyvin merkittävän uran tuomarina Englannissa toimiessaan Lord of Appeal in Ordinary -tuomioistuimessa vuosina 1935-1938 sekä Lord Chancellorina vuosina 1938-1939. William Somerset Maughamin kolmannesta veljestä, Henry Neville Maughamista (s. 1868 ja k. 27.7.1904) tuli runoilija, esseisti sekä matkakirjailija.

Robert Ormond Maugham.

Frederick Maugham.

Vain hieman ennen William Somerset Maughamin syntymää Ranskan hallitus uudisti lakiaan siten, että kaikki Ranskan maaperällä ulkomaisille vanhemmille syntyneet pojat olisivat automaattisesti Ranskan kansalaisia ja siten myös asevelvollisia Ranskanssa. Siksi Englannin suurlähettiläs, lordi Richard Bickerton Pemell Lyons (s. 26.4.1817 Boldre, Lymington, Hampshire, Englanti ja k. 5.12.1887 Norfolk, Lontoo) perusti suurlähetystöön synnytysosaston, jota pidettiin yleisesti ja laillisesti Yhdistyneen kuningaskunnan alueena. Näin oli mahdollista siltä osin kiertää Ranskan lakia.

Edith Mary Maugham.

William Somerset Maugham ei koskaan perustanut kovin paljoa toisesta nimestään, Somerset, joka viittasi hänen isoisosetäänsä, kenraali Sir Henry Somersetiin. Perheen ja ystävien kesken poikaa kutsuttiin Willieksi. Tammikuussa 1882 perheen äiti kuoli tuberkuloosiin ja se oli juuri kahdeksan vuotta täyttäneelle Williamille äärimmäisen kova paikka. William Maugham nukkui vielä vanhuksenakin oman äidin valokuva yöpöydällä. Vain kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Williamin isä kuoli. William Maugham lähetettiin Englantiin asumaan isänsä puoleisen setänsä, Henry MacDonald Maughamin (s. 27.8.1828 Holborn, Lontoo, Englanti ja k. 18.9.1897 Blean, Kent, Englanti) luokse, joka toimi Whitstablen kirkkoherrana Kentissa.

William Maughamin elämä muuttui melko tavalla Whitstablessa; uudet huoltajat olivat kyllä hyvätahtoisia, mutta verrattain paljon etäisempiä kuin omat vanhemmat kodissa olivat olleet. William Maughamista tuli siten ujo ja hän jopa kehitti itselleen änkytyksen loppuelämänsä ajaksi. William Maughamin elämäkerran kirjoittaja, journalisti ja kirjailija Selina Shirley Hastings (s. 5.3.1945) luonnehti tätä ”ensimmäiseksi askeleeksi Maughamin uskonmenetyksessä” hänen pettymystään, kun Jumala, johon hänet oli opetettu uskomaan, ei vastannut hänen rukouksiinsa. Siksi hän jo teini-iässä luopui uskostaan.

Canterbury King's School.

William Maugham opiskeli vuosina 1885-1890 Canterburyn King’s Schoolia, jossa hän koki itsensä kaiken aikaa ulkopuoliseksi ja kiusatuksi hänen heikon englanninkielen taitonsa – ranskankieli oli hänen äidinkielensä – vuoksi, vaatimattoman vartensa, änkytyksen sekä urheilumattomuutensa tähden. Siksi William lähti koulusta aivan heti, kun se vain oli mahdollista, vaikka hän myöhemmin kiintyikin kouluunsa ja hänestä tuli samoin kovin antelias hyväntekijä. Isän jättämän perinnön turvin William Maugham aloitti opiskelun 18.10.1386 perustetussa Heidelbergin yliopistossa.

William Maughamin saksalainen täti järjesti Maughamille opiskelun ajaksi majoituksen ja William matkusti jo kuusitoistavuotiaana Saksaan. Seuraavan puolentoista vuoden ajan William Maugham opiskeli kirjallisuutta, filosofiaa ja saksaa Heidelbergin yliopistossa. Hän aloitti Heidelbergissä vuonna 1890 suhteen englantilaisen klassisen kirjallisuuden tutkija John Ellingham Brooksin (s. 3.6.1863 ja k. 31.5.1929 Capri) kanssa, joka oli iältään noin kymmenen vuotta William Maughamia vanhempi. John Brooks kannusti William Maughamia tämän pyrkimyksissä kirjailijan uralla Brooks samoin tutustutti Maughamin filosofien Arthur Schopenhauerin (s. 22.2.1788 Danzig, Puola ja k. 21.9.1860 Frankfurt am Main, Saksa) ja Baruch de Spinozan (s. 24.11.1632 Amsterdam, Hollanti ja k. 21.2.1677 Haag, Hollanti) kirjallisiin teoksiin. Heidelbergissä William Maugham kirjoitti ensimmäisen kirjansa, elämäkerran juutalaisesta oopperasäveltäjä Giacomo Meyerbeeristä (oik. Jakob Liebmann Meyer Beer, s. 5.9.1791 ja k. 2.5.1864). William Maughamin kirjoittamaa elämäkertaa ei kylläkään koskaan hyväksytty julkaistavaksi ja siksi kirjailija tuhosi oman käsikirjoituksensa.

Vuonna 1892 William Maughamin palattua takaisin Englantiin alkoivat William ja hänen setänsä yhdessä pohtia Williamin tulevaisuutta. William Maugham ei ollut halukas seurata omaa veljeänsä Cambridgen yliopistoon. Enemmänkin Williamia olisi houkutellut tuleva ura kirkon palveluksessa tai lakimiehenä, mutta kummassakin tapauksessa William Maughamin änkytys tuntui muodostuvan esteeksi. Williamin setä karsi pois vaihtoehdoista virkamiehen uran uskoen, ettei se enää ollut herrasmiehen työsarkaa tehtyjen uudistusten jälkeen, jotka vaativat hakijoiltaan myös pääsykokeen hyväksyttyä suoritusta. Perheystävä järjesti William Maughamille työpaikan kirjanpitotoimistosta Lontoosta, mutta sitä työtä William Maugham jaksoi tehdä vain kuukauden ajan ennen eroamistaan tehtävästä. Whitstablessa paikallinen lääkäri suositteli lämpimästi lääkärin ammattia William Maughamille ja tämä ammatti sopi myös William Maughamin sedälle. William Maugham ei uskaltanut paljastaa huoltajalleen, että hän oli harrastanut – ja aikoi edelleenkin harrastaa - kirjailijan uraa jo 15-vuotiaasta lähtien. Näin William Maugham lähti Lontoossa vuonna 1173 perustettuun St. Thomasin sairaalan lääketieteelliseen tiedekuntaan oliskelemaan lääketiedettä vuosiksi 1892-1897 Etelä-Lontooseen, Lambethin työväen kaupunginosaan.

Lambethissa William Maugham opiskelijana tapasi sairaalassa köyhiä työväenluokan ihmisiä paljon. Hän itse kuvasi tilannetta mm. näin: ”Olin kosketuksissa sen kanssa, mitä eniten halusin, elämän raa’assa tilassa”. Varttuneempana hän muisteli näitä kokemuksia: ”Näin, kuinka miehet kuolivat. Näin, kuinka he kestivät tuskaa. Näin, miltä toivo, pelko ja helpotus näyttivät; näin tummat juonteet, joita epätoivo piirsi kasvoille.”

William Maugham löysi ja vuokrasi Westminsteristä huoneen, Thamesin pohjoispuolelta. Siellä hän vietti mukavissa olosuhteissa vapaa-aikaansa tehden muistikirjoihinsa kirjallisia muistiinpanoja sekä opiskellen lääketiedettä tulevia tutkintoja varten. Vuonna 1897 William Maughamin ensimmäinen romaani, Liza of Lambeth, julkaistiin. Kirjaansa kirjoittaessaan William Maugham samalla opiskeli synnytyslääkärin toimia St. Thomasin sairaalassa Lambethissa. Kirjassaan William Maugham kuvasi Liza Kampin, 18-vuotiaan tehtaan työntekijän, hyvin lyhyen elämän ja kuoleman. Liza asui kirjassa äitinsä kanssa kuvitteellisella Vere Streetillä Westminster Bridge Roadin varrella Lambethissa. Kirjan tarina sijoittuu noin neljän kuukauden ajanjaksoon, elokuusta marraskuuhun 1890-luvun Lontoossa.

Émile Zola.

William Maughamin esikoiskirja sai melko ristiriitaiset arvostelut osakseen. Evening Standard kirjoitti, ettei Lontoon slummien elämästä ollut kirjoitettu yhtä vaikuttavaa kertomusta sitten Rudyard Kiplingin kirjoittaman teoksen, The Record of Badalia Herodsfoot (1890), ja lehti ylisti kirjailija Maughamin ”elävyyttä ja tietoa… poikkeuksellista suoruuden ja keskittymisen lahjaa… Hänen hahmoillaan on hämmästyttävä määrä elinvoimaa”. Liberaalipuolueen sanomalehti Westminster Gazette kehui kirjailija Maughamin kirjoitustyyliä, mutta toisaalta samalla lehti paheksui kirjan aihetta. The Times myönsi kirjailijan taidot verraten kirjailijaa jopa ranskalaiseen kirjailija Émile Édouard Charles Antoine Zolaan (s. 2.4.1840 Pariisi, Ranska ja k. 29.9.1902 Pariisi, Ranska), mutta uskoi tämän ”pystyvän parempaan [kuin] tämä poikkeuksellisen epämiellyttävä romaani”. Romaanin ensimmäinen painos myytiin loppuun kolmessa viikossa ja uusintapainos romaanista järjestettiin hyvin nopeasti. William Maugham pätevöityi lääkäriksi kuukausi Liza of Lambeth -kirjan julkaisemisen jälkeen. Maugham kuitenkin hylkäsi lääketieteen välittömästi lääkäriksi valmistumisensa jälkeen ja aloittikin 65 vuotta kestäneen kirjailijan uransa.

William Maugham matkusti Espanjaan ennen seuraavan romaaninsa, Pyhimyksen syntyminen (1898) julkaisua. Hän viihtyi Välimeren rannoilla; lopulta hän asettui asumaan Sevillaan, jossa hän hän kasvatti itselleen viikset, hän poltti siellä sikareita sekä ottipa vielä kitaratunteja. William Maugham kehitti siellä myös intohimon ”nuoreen olentoon, jolla oli vihreät silmät ja iloinen hymy”.

 Uskonpuhdistaja Martti Luther (3. osa)

Mutta jos pelkäämme, että he voisivat meitä ruumiin, vaimon, lasten, palvelusväen, karjan, j.n.e. puolesta vahingoittaa… niin meneteltäköön, kuten minä tiedän muiden kansojen, kuten Ranskan, Espanjan, Böömin j.n.e. menetelleen ja tehtäköön tili heidän kanssaan, mitä he ovat meiltä kiskoneet ja sen mukaan jaettakoon sovinnolla, mutta heidät karkoitettakoon maasta. Sillä, kuten olemme kuulleet, Jumalan viha heitä kohtaan on niin suuri, että he lempeällä armeliaisuudella kohdellen tulevat yhä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, mutta ankaruudella hyvin vähän paremmiksi. Sen vuoksi heistä on pikaisesti päästävä.”

Von den Jüden und Ihren Lügen vei Martti Lutherin kerta heitolla keskeiseksi henkilöksi antisemitismin historiaan. Tärkeintä Martti Lutherin merkitystä antisemitismin historiassa arvioitaessa ei kuitenkaan lopulta ole se, mitä Martti Luther selvästi itse tarkoitti kirjoituksillaan, vaan pikemminkin mikä oli hänen kirjoitusten todellinen vaikutus hänen omana aikanaan ja varsinkin paljon myöhemmin, satojenkin vuosien jälkeen. Lutherin varhaisemmille juutalaisajatuksia peranneille tutkimuksille olikin tyypillistä, että hänen juutalisvastaiset kirjoituksensa koettiin olevan hänen teologiastaan erillään, jolloin kirjoitusten lopputulos oli hyvin kielteinen. Lutheria pidettiin varsin kiivaana juutalaisvihaajana. Noin neljäsataa vuotta myöhemmin Martti Luther oli luonnollisesti kansallissosialisteille todellinen suurmies kirjoitustensa ansiosta. Lutherin piikkiin jopa yritettiin holokaustin jälkeen laittaa osasyyllisyyttä tapahtumiin.

Martti Lutherin puolustajat mielellään painottavat hänen olleen ennen muuta antihudaistinen eli ei juutalaisvastainen; näkemystään he perustelevat sillä, että Luther ei vihannut juutalaisia ja hänen teos Von den Jüden und Ihren Lügen kertoi juutalaisten asemasta rabbiinien raamatunselitystä vastaan. He myös muistuttavat tässä yhteydessä, että Martti Luther ei suositellut väkivaltaa juutalaisia kohtaan. Samoin Luther kielsi ehdottomasti pakkokasteen, eikä Lutherin kirjallisesta tuotannosta löydy kehotuksia juutalaisten surmaamiseen tai muuhunkaan väkivaltaan juutalaisia kohtaan. Lutherin puolustajat mielellään muistuttavat, että juutalaiset eivät koskaan muodostaneet mitään erityisryhmää Martti Lutherin teologiassa. Aivan samoin hänen todella raa’asta kielenkäytöstä saivat osansa roskaväki, katoliset, turkkilaiset, kerettiläiset sekä näennäiskristityt kuin pakanatkin. Puolustajat korostivat Lutherin kuuluneen omilla kirjoituksillaan vanhaan kristilliseen juutalaisvastaisen tradition joukkoon, jonka mukaan juutalaiset eivät olleet Lutherille etninen ryhmä, eikä uskonto, eikä rotu, vaan välinen, jonka avulla Saatana toimi. Luther ymmärsi taistellessaan juutalaisia vastaan todellisuudessa taistelevansa sielunvihollista vastaan. Kuitenkin Martti Lutherin teoksessa Von den Jüden und Ihren Lügen esittää ennen muuta vahvoja käsityksiä juutalaisuutta vastaan; selvimmin tämä erottuu Lutherin kirjoituksista juutalaisten kouluista ja heidän rabbiineistaan. Samoin Lutherin vihan sävyn tunnistaa hänen kirjoituksistaan juutalaisista yhteiskunnan työtätekemättömänä ryhmänä, roistoina ja koronkiskureina.

Martti Lutherin juutalaisvastaisilla kirjoituksilla ei kyllä hänen oman vuosisatansa kristittyihin ollut suurtakaan käytännön vaikutusta. Suuret juutalaisten karkoitukset Saksasta olivat jo pääosin ohi ennen Martti Lutherin uskonpuhdistajakautta. Lähinnä henkilökohtaiset Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset omana aikanaan vaikuttivat korkeintaan Saksin ja Hessenin 1540-luvun juutalaislakeihin ja niitä seuranneisiin juutalaisten karkotuksiin. Totaalista vaikutusta antisemitismin historiassa hänen kirjoituksiltaan on kuitenkin mahdotonta kiistää. Lutherin puolustajat vetosivat siihen, että hän ei kuulunut moderneihin saksalaisiin antisemitismin nimiin vannoneihin antisemitisteihin ja että nämä antisemitistiset ajatukset tulivat lähinnä aivan muualta kuin Lutherilta.

Theodor Fritsch.

Kansallissosialistien raaka ja suunnitelmallinen holokausti, joka piti sisällään myös rasistisen antisemitismin, vietiin natsien toimesta huippuunsa 1940-luvun Saksassa julmilmalla mahdollisella tavalla. Täysin totta on sekin, että moderni antisemitismi löysi Martti Lutherin kirjoitukset omaksi tuekseen sangen nopeasti. Vuonna 1887 ilmestyi saksalaisen kustantaja ja journalisti Theodor Fritschin (oik. Emil Theodor Fritsche, s. 28.10.1852 ja k. 8.9.1933) Antisemiten-Katechismus -käsikirjan ensimmäinen painos, jossa lainattiin Martti Lutherin juutalaisvastaisia traktaatteja. Theodor Fritschin kirjoituksia julkaistiin myös salanimillä Thomas Frey, Fritz Thor ja Ferdinand Roderich-Stoltheim. Vuoden 1919 uusi laitos kirjasta ilmestyi nimellä Handbuch der Judenfrage ja siinä siteerattiin jopa useampia Martti Lutherin juutalaisvastaisia kirjoituksia.

Useat muutkin antisemitistit toki ymmärsivät Martti Lutherin juutalaisvastaisten kirjoitusten merkityksen arvon ja alkoivat Lutherin vanavedessä julkaista omaa viheliäistä tuotantoaan. Eräs tällainen oli luterilainen teologi ja keisari Vilhelm I:n hovisaarnaaja Adolf Stoecker (s. 11.12.1835 Halberstadt ja k. 2.2.1909), joka perusti Kristillissosialistisen puolueen (Christlich-Soziale Parte) houkutellakseen jäseniä pois sosiaalidemokraattisesta puolueesta. Omille kannattajilleen pastori Adolf Stoecker oli ”toinen Luther”, mutta 1800-luvun lopulla myös yliopiskelijapiirit löysivät Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset. Juutalaiset taistelivat aitoa saksalaista kansallishenkeä vastaan, näin ainakin monet ajattelivat asian olevan.

Adolf Hitler.

Adolf Hitlerin (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) valtaannousu tapahtui samaan juhlavuoteen, jolloin Martti Lutherin syntymästä tuli kuluneeksi 450 vuotta. Luther oli silloin ja edelleen muutamina vuosina edustavasti esillä Saksassa. Oman hyvin omituisen osansa tähän esillä oloon antoivat kansallissosialistit toimillaan, jotka sopivasti hyödynsivät Lutherin kirjoituksia juutalaisia vastustaessaan. Adolf Hitlerin valtakaudella Martti Lutherin kirjallisesta tuotannosta otettiin tarkoitushakuisesti uusintapainoksia. Martti Luther oli entistäkin raflaavammin esillä Handbuch der Judenfragessa.

Martti Luther leimattiin antisemiittiseksi vaikuttajaksi hyvin laajasti samoin natsi-Saksan evankelisen kirkon sisällä kansallissosialistishenkisen Deutsche Christen -uskonliikkeen vallattua suurimman osan Saksan maakirkoista haltuunsa. Joulukuussa 1941 tämä Martti Lutherin juutalaisvastaisuus tuotiin suurella julkisuudella esille Saksan seitsemän evankelis-luterilaisen maakirkon, Saksin, Hessen-Nassaun, Mecklenburgin, Schleswig-Holsteinin, Anhaltin, Thüringenin ja Lyypekin annettua julkilausuman, jossa he hyväksyivät valtiovallan antaman päätöksen velvoittaa Saksan juutalaiset kantamaan syyskuusta 1941 lähtien vaatteissaan keltaista Daavidin tähteä. Julkilausuma oli tällainen:

”Saksan kansanyhteisön jäseninä allekirjoittaneet Saksan evankelis-luterilaiset maakirkot ja kirkonjohtajat seisovat rintamassa historiallisessa puolustustaistelussa, joka on tehnyt mm. välttämättömäksi antaa poliisiasetuksen juutalaisten merkitsemisestä synnynnäisinä maailman- ja valtakunnanvihollisina, kuten jo tri Martti Luther katkerien kokemusten jälkeen vaati ryhdyttäväksi mitä ankarimpiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan sekä näiden ajamista pois Saksasta. Kristuksen ristiinnaulitsemisesta tähän päivään asti juutalaiset ovat taistelleet kristinuskoa vastaan tai ovat oman edun tavoittelussaan väärinkäyttäneet tai väärentäneet sitä. Kristillisellä kasteella ei ole mahdollista muuttaa juutalaisten rodullista omaleimaisuutta, kansallisuutta tai biologista olemusta.”

Filosofi Ernst Ludvig Erlich.

Em. dokumentti osoitti Martti Lutherin kirjoitukset erittäin käyttökelpoisiksi juuri kansallissosialistien harjoittamalle juutalaispolitiikalle. Rotuviha sekularisoi kansallissosialistisessa järjestelmässä nopeasti teologisenkin juutalaisvastaisuuden. Sveitsiläinen juutalainen uskonnollinen filosofi Ernst Ludwig Erlich (s. 27.3.1921 ja k. 21.10.2007 Riehen, Sveitsi) vastusti jyrkästi Martti Lutherin puolustajien näkemystä siitä, että kirkon juutalaisvastaisuus ja biologinen rotuantisemitismi tulisivat eri lähteistä. Erlich toimi vuosina 1961-1994 juutalaisjärjestö B’nai B’rithin Euroopan johtajana. Filosofi Ernst Erlich korosti niiden yhtenäisyyttä, toinen oli toisen jatke ja molemmat olivat harmonisessa yhteydessä toisiinsa, kuten saksalaiskristittyjen juutalaispolitiikka osoittaa.

Vaikka uskonpuhdistaja Martti Luther ei suoraan käskenyt murhata juutalaisia, niin ainakin hänen teologiansa teki helpommaksi myöhemmän juutalaisten järjestelmällisen murhaamisen. Martti Luther kuoli arvostettuna uskonpuhdistajana 400 vuotta Adolf Hitlerin hirmuvaltaa aikaisemmin. Historia voi korkeintaan asioita tuomita, mutta rangaistus ei ole sille edes mahdollista.

 Uskonpuhdistaja Martti Luther (2. osa)

Martti Lutherin mielestä oli tärkeää, että Raamattu käännettiin kansankielelle, sillä kirkon virallinen versio oli latinankielinen Vulgata. Vulgata valmistui jo vuonna 405 ja katolinen kirkko julisti Vulgatan viralliseksi raamatuntekstiksi Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1546 Pohjois-Italiassa. Martti Lutherin saksankielinen raamatunkäännös kuuluu kristikunnan tärkeimpiin. Jo ennen Lutheria Raamatusta oli olemassa saksaksi käännöksiä, mutta niiden käännösten kieli oli epäyhtenäistä ja osin vaikeasti ymmärrettävää. Vain yhdessätoista viikossa vuonna 1522 Martti Luther käänsi Uuden testamentin saksankielelle ollessaan Wartburgin linnassa. Vanhan testamentin kääntämiseen häneltä ja koko avustavalta työryhmältä kului kaksitoista vuotta. Koko Raamattu ilmestyi saksankielisenä vuonna 1534.

Lutherin Raamattu.

Martti Luther vältti käännöksessään aiempien Raamattujen sanatarkkoja käännöksiä. Sen sijaan hän paneutui asiasisältöön sekä ajatukseen, minkä hän uskoi kunkin raamatunkohdan haluavan välittää. Roomalaiskirjeen lukuun 3:28 Martti Luther lisäsi sanan ”yksin”, jota ei esiinny alkutekstissä: ”Päättelemme että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta”. Martti Lutherin käännöksestä tuli myös muiden protestanttisten kansankielille käännettyjen Raamattujen esikuva. Mm. Ruotsissa uskonpuhdistaja ja pappi Olaus Petri (Olof Pettersson, s. 6.1.1493 ja k. 9.4.1552 Tukholma) ja Suomessa Turun piispa ja uskonpuhdistaja Mikael Agricola (s. noin 1510 ja k. 9.4.1557 Uusikirkko) käytti hänen käännöstään työnsä apuna.

Mikael Agricola.

Raamatunkäännöksen lisäksi Martti Lutherin suuria tuotoksia olivat katekismukset Iso katekismus sekä Vähä katekismus. Iso katekismus oli kohdistettu papeille ja Vähä eli pieni katekismus taas perheenisille avuksi kristillisen uskon oppimiseen ja opettamiseen. Jumalanpalveluskielenä Martti Luther otti saksankielen käyttöön vuonna 1522 latinankielen sijaan. Luther arvosteli paavin ja kirkkoruhtinaiden vallankäyttöä ja hän piti Raamattua kirkon ylimpänä auktoriteettina. Martti Luther myös kirjoitti ja sävelsi 42 virttä. Osa hänen virsistään on ns. psalmivirsiä, jotka perustuvat Vanhan testamentin Psalmien kirjan psalmeihin. Lutherin tunnetuimmat virret ovat jouluvirsi Enkeli taivaan ja Jumala ompi linnamme.

Ensimmäiset mielipiteensä nuori Martti Luther juutalaisista paljasti jo vuonna 1514, jolloin hän oli noin 31-vuotias. Viimeinen Lutherin kirjoitus juutalaisista löytyy vain kolme päivää ennen hänen kuolemaansa, jolloin hän piti saarnan vuonna 1546. Näiden kahden ääripään väliin mahtuu Martti Lutherilta vaihtelevia kantoja, mutta pääasiassa Lutherin kirjoitukset voidaan selkeästi jakaa kahteen kategoriaan: positiivisiin ja negatiivisiin kirjoituksiin juutalaisista. Vuonna 1523 Lutherin nuoruustuotantoon kuului teos, Dass Jesus Christus eyn geborener Jude sey (Että Jeesus Kristus on syntyperäinen juutalainen). Selkeästi 1530-luvulla Lutherin kirjoitukset juutalaisista alkoivat alkukauden positiivisista kirjoituksista muuttua hyvin negatiivisiksi. Aluksi Martti Lutherin positiivisella kaudella hän jaksoi uskoa siihen, että hän saa omilla kirjoituksillaan juutalaiset kääntymään vapaaehtoisesti protestanttiseen uskoon pois juutalaisuudesta.

Wider die Sabbather an einen guten Freund.

Lutherille olikin sittemmin valtava pettymys, kun juutalaiset itsepintaisesti säilyttivät uskonsa eivätkä kääntyneetkään suurin joukoin protestanteiksi. Tämä katkaisi lopulta Martti Lutherilta ”kamelin selän”. Ainakin elämänsä kahdeksan viimeisen vuoden ajan Martti Luther suhtautui kielteisesti juutalaisiin ja hän julkaisi asiasta myös juutalaisvastaista kirjallisuutta. Lutherin ensimmäinen selvästi juutalaisvastainen teos oli Wider die Sabbather an einen guten Freund (Sabatinviettäjiä vastaan, hyvälle ystävälle) vuodelta 1538. Kirjallinen teos oli kohdistettu Böömin juutalaisten kristittyihin suuntaamaa käännytystoimintaa vastaan. Juutalaisten vastakirjoitus asiasta provosoi Martti Lutherin yhäti innostuneempana juutalaiskysymyksestä julkaisemaan vuonna 1543 peräti kolme kirjaa uutta kirjaa kyseisestä asiasta.

Vuonna 1543 Martti Luther julkaisi juutalaisvastaiset pamflettinsa: Von den Jüden und Ihren Lügen, Vom Schem Hamphoras und dem Geschlecht Christi ja Von den letzten Worten Davids. Näillä Martti Luther naulasi juutalaisvastaisuutensa pysyvästi historian lehdille; näistä pamfleteista juuri Von den Jüden und Ihren Lügen on ehdottomasti kuuluisin juutalaisvastaisuudestaan. Siinä Lutherin teologinen väittely juutalaisten kanssa nousee merkittävään osaan, mutta hän ei myöskään unohda solvata juutalaisia väitetyistä rikoksista ihmiskuntaa ja kristittyjä kohtaan. Kirjallisessa tuotannossaan Luther nostaa juutalaisten mukana antiikin ajoista seuranneet sekä keskiaikaiset rikkomukset.

Martti Luther haluaa nähdä juutalaisten rikoksia mm. seuraavasti: ”Sen vuoksi tiedä rakas kristitty, äläkä epäile, että sinulla perkeleen jälkeen ei ole yhtään katkerampaa, myrkyllisempää, kiivaampaa vihollista kuin oikea juutalainen, joka todella tahtoo olla juutalainen.” Edelleen Luther jatkaa: ”Tästä sinä myös näet, miten he Jumalan viidennen käskyn käsittävät ja pitävät, nimittäin, että he nyt enemmän kuin 1400 vuotta ovat täysin tietoisesti koko kristikuntaa kohtaa olleet verenhimoisa ja murhamiehiä, ja sellaisia he olisivat mieleimmin teoissa. Niinkuin heitä sitten on usein poltettu siitä syystä, että heitä on syytetty vesien ja kaivojen myrkyttämisestä, lasten varastamisesta, naskalilla pistelemisestä ja raatelemisesta, millä tavoin he ovat kristittyjen verellä mieliään salaisesti jäähdyttäneet”.

Juutalaisten suominta olisi ollut epätäydellistä, jos Martti Luther olisi jättänyt puuttumatta heidän asemaansa Euroopan elinkeinorakenteessa. Samoin Luther syyllisti juutalaisia heidän hyötymisestään isäntäkansan siivellä. Täysin estoitta ja faktoja tarkistamatta Martti Luther kirjoitti: ”… ja sen lisäksi he ovat pelkkiä varkaita ja rosvoja, jotka päivän mittaa eivät syö palaakaan eivätkä kanna yllään lankaakaan, jota he eivät olisi meiltä kirotulla nylkemisellään varastaneet ja rosvonneet. He elävät siis joka päivä vaimoineen ja lapsineen pelkästään varastamisesta ja rosvoamisesta kuten suurvarkaat ja maarosvot, kuitenkin kaikessa katumattomassa turvallisuudessa. Sillä koronkiskoja on suurvaras ja maarosvo, jonka hyvinkin pitäisi riippua hirsipuussa seitsemän kertaa korkeammalla kuin muiden varkaiden.”

Edelleen Martti Luther jatkaa: ”Niinpä kyllä, he pitävät meitä kristityitä vankeina omassa maassamme! He antavat meidän tehdä työtä otsamme hiessä, samalla kun he saalistavat rahamme ja tavaramme istuen uunin takana laiskotellen, komeillen ja päärynöitä paistaen, syöden, juoden, juoden ja viettäen kylläisiä ja mukavia päiviä meidän työllämme hankitulla tavaralla. He ovat vanginneet meidät ja omaisuutemme kirotulla koronkiskomisellaan ja nylkemisellään. He meitä vain pilkkaavat ja syljeskelevät vasten silmiä siitä hyvästä, että me teemme työtä ja omasta osuudestamme annamme heidän elää laiskoina junkkareina.”

Uskonpuhdistaja Martti Luther vei pamfletissaan aivoituksensa niin pitkälle, että hän laati seitsemän kohtaisen ohjelman Saksan juutalaisia varten, jolla hänen mielestään 1500-luvun juutalaiskysymys saataisiin ratkaistua. Näin Martti Luther kirjasi ajatuksensa: ”Miten meidän kristittyjen on nyt tämän turmeltuneen, kirotun juutalaiskansan kanssa meneteltävä? Meidän ei ole heitä siedettävä, vaikkakin he asuvat keskuudessamme ja me tiedämme heidän harjoittavan tällaista valehtelemista, jumalanpilkkaamista ja kiroamista. Meidän täytyy rukouksen ja jumalanpelon avulla harjoittaa ankaraa armeliaisuutta, jotta voisimme edes muutamia pelastaa tulesta ja liekistä. Kostaa me emme saa, heillä on kosto niskassaan, tuhat kertaa ankarampi kuin mitä me voimme heille toivoa. Minä tahdon antaa tässä rehellisen neuvoni:

Ensiksi, että heidän synagogansa tai koulunsa sytytettäköön tuleen, ja mikä ei tahdo palaa, se peitettäköön ja umpeenluotakoon maalla, ettei ikinä yksikään ihminen näkisi siitä kiveä eikä kuonaa.

Toiseksi, että heidän talonsakin samalla tavalla rikkirevittäköön ja hävitettäköön, sillä niissäkin he harjoittavat samaa, mitä he kouluissaan harjoittavat. Sen sijaan heidän annettakoon asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaisten, jotta he tietäisivät, etteivät he ole herroja maassamme, kuten he kerskailevat.

Kolmanneksi, että heiltä otettakoon pois kaikki heidän rukouskirjansa ja Talmudin selityksensä, joissa sellaista epäjumalanpalvelusta, sellaisia valheita, kirouksia ja jumalanpilkkaa opetetaan.

Neljänneksi, että heidän rabbiineitaan kiellettäköön elämän ja hengen menettämisen uhalla vast’edes opettamasta, …

Viidenneksi, että juutalaisilta kokonaan peruutetaan tien ja saattovartion käyttöoikeus, sillä heillä ei ole maaseudulla mitään tekemistä, koska he eivät ole herroja, ei virkamiehiä eivätkä kauppiaita tai sentapaisia.

Kuudenneksi, että heiltä kiellettäköön koronkiskominen, jonka heiltä Moosen on kieltänyt, koska he eivät ole omassa maassaan eivätkä vieraiden maiden herroja, ja heiltä otettakoon kaikki omaisuus ja hopea- ja kultakalleudet ja pantakoon syrjään talletettaviksi. Ja syy on tämä: kaiken, mitä heillä on he ovat meiltä varastaneet ja ryöstäneet koroskiskomisellaan, koska heillä muuten ei ole mitään muuta elinkeinoa.

Seitsemänneksi, että nuorille voimakkaille juutalaismiehille ja juutalaisnaisille annettakoon käteen varsta, kirves, kuokka, lapio, rukki, värttinä ja annettakoon heidän ansaita leipänsä otsansa hiessä, kuten Aadamin lasten osalta on määrätty (1 Moos. 3:19).

Uskonpuhdistaja Martti Luther 

Nürnbergin sotaoikeudenkäynnissä huhtikuussa 1946 antisemitistilehti Der Stürmerin perustaja, julkaisija ja omistaja NSDAP:n Gauleiter Julius Sebastian Streicheriä (s. 12.2.1885 Fleinhausen ja k. 16.10.1946 Nürnberg) syytettiin juutalaisten joukkomurhan propagandistisesta valmistelusta. Lehti pysyi julkaisijansa omistuksessa sodan loppuun saakka ja teki myös omistajastaan monimiljonäärin. Julius Streicher oli yksi 24 Nürnbergin kansainvälisessä sotatuomioistuimessa syytetystä sotarikollisesta, joka tuomittiin lopulta kuolemaan hirttämällä ja hänet teloitettiin lokakuussa 1946 rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Omassa puolustuspuheessaan Julius Streicher esitti ainoastaan valistaneensa ihmisiä juutalaiskysymyksestä, ei suinkaan kiihottaneensa ihmisiä juutalaisia vastaan. Hänen puolustusasianajaja oikeudessa kysyi Streicheriltä, oliko Saksassa aikaisemmin julkaistu lehdistössä kielteisiä mielipiteitä juutalaiskysymyksestä. Julius Streicher ilmoitti häneltä takavarikoidun munkki ja teologi Martti Lutherin (s. 10.11.1483 Eisleben ja k. 18.2.1546 Eisleben) kirjoittaman kirjan, johon tutustuttuaan oikeudenkäynnin syyttäjät aivan varmasti olisivat laittaneet myös uskonpuhdistaja Martti Lutherin istumaan syytettyjen penkille.

Julius Sebastian Streicher.

Julius Streicher viittasi tällä lausunnollaan munkki Martti Lutherin vuonna 1543 kirjoittamaan teokseen Von den Juden und ihren Lügen (Juutalaisista ja heidän valheistaan), jossa Martti Luther paljastaa ajatuksiaan juutalaisista. Monille tulee ehkä yllätyksenä, missä määrin yhtäläisyyksiä sekä Martti Lutherin kirjallisen myöhäistuotannon että Der Stürmerin juutalaisista esittämän korruptoituneen kuvan kanssa löytyy. Martti Luther oli siis tässä asiassa vain paljon aikaansa edellä. Martti Lutherille juutalaiset olivat sellainen ongelma, jolla hän joutui vaivaamaan päätään vuosikymmenien ajan.

Martti Luther syntyi Hans ja Margaretha Lutherin poikana ja hänet kastettiin Toursin pyhän Martin päivänä, josta johtuu hänen nimensäkin. Hans-isä työskenteli läheisellä kuparikaivoksella Manfeldissä ja hän toivoi pojastaan virkamiestä. Nuori Martti Luther laitettiin oppiin Mansfieldiin, Magdeburgiin sekä Eisenachiin. Luther kirjautui vuonna 1501 Erfurtin yliopistoon lakia opiskelemaan. Vuonna 1502 Luther saavutti jo kandidaatin arvon ja hän valmistui vuonna 1505 maisteriksi.

Wittenbergin luostari.

Jo sangen varhain Martin Luther tunsi suurta kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan ja hän mietti varsinkin suhdetta Jumalaan. Kesällä 1505 ratkaisevan käänteen muodosti raivoisa ukkosmyrsky. Myrsky iski Martti Lutherin ollessa matkalla opiskelukaupunkiinsa Erfurtiin. Myrskystä peljästyneenä Martti Luther rukoili apua Pyhältä Annalta; hän lupasi ryhtyvänsä munkiksi, jos vain selviäisi myrskystä ehjänä. Myrskystä selvittyään hän lunasti lupauksensa ja erosi oikeustieteellisestä munkiksi ryhtyen. Isänsä vastustelusta huolimatta Martti Luther lähti munkiksi Wittenbergiin augustiolaisluostariin.

Nuorena munkkiveljenä Martti Luther omistautui täysin luostarielämälle. Martti Luther koetti tehdä hyviä töitä miellyttääkseen Jumalaa ja hän palveli toisia veljiä rukoillen heidän sielujensa puolesta. Kävi kuitenkin niin, että rauha Jumalan kanssa oli todella vaikea saavuttaa. Martti Luther paastosi, piinasi ruumistaan piiskaamalla sitä, vietti pitkiä aikoja rukoillen ja ripittäytyen jatkuvasti. Augustinolaisluostarissa Martti Luther luki samoin Raamattua paljon.

Johann von Staupitz.

Nuoren Martti Lutherin rippi-isä oli teologi Johann von Staupitz (s. 1460 Motterwitz, Saksa ja k. 28.12.1524 Salzburg, Itävalta), joka oli hänelle suurena apuna; Staupitz neuvoi nuorta munkkia luottamaan Kristukseen. Johann von Staupitz tutustutti Martti Lutherin saksalaisen mystiikan nimellä kulkevaan hengellisen kirjallisuuden suuntaukseen ja Staupitz tuki lisäksi Lutherin teologiopintoja. Lopulta Luther ymmärsi oivaltaneensa kristinuskon ytimen: hän ajatteli, että armo ja syntien eli pahojen tekojen anteeksisaaminen ovat lahjoja, joiden saaminen ei riipu ihmisen omista teoista. Hänen mukaansa kristinuskossa ei ole kyse siitä, että ihminen voisi saavuttaa Jumalan armon elämällä hyvin tai tunnustamalla syntejä ahkerasti. Vuonna 1507 Martti Luther vihittiin papiksi. Johann von Staupitz myös lähetti Martti Lutherin matkalle Roomaan selvittämään augustinolaissääntökunnan sisäisiä erimielisyyksiä. Roomassa on vieläkin tästä muistona Martti Lutherin aukio. Johann von Staupitz määräsi vielä myöhemmin Martti Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa sekä jatko-opiskelemaan siellä myös teologiaa. Vuonna 1512 Martti Luther suoritti tohtorin tutkinnon teologiassa ja samana vuonna Martti Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori.

Wittenbergin yliopisto.

Martti Luther lähetti 31.10.1517 kuuluisat 95 teesiään Mainzin arkkipiispa Albrektille, Brandengurgin piispalle sekä joillekin valituille henkilökohtaisille ystävilleen. Tarinan mukaa Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mutta tämän tarinan todenperäisyys on kiistanalainen. Tästä tapahtumasta on olemassa kaksi mainintaa: Martti Lutherin professorikollega Philipp Melanchthon (oik. Philipp Schwartzerd, s. 16.2.1497 Bretten ja k. 19.4.1560 Wittenberg) mainitsee asian Lutherin kuoleman jälkeen kirjoitetussa teoksessaan. Melanchthon ei kuitenkaan itse ollut paikalla silminnäkijänä. Toinen maininta asiasta on Lutherin käyttämässä Uudessa testamentissa, jossa on merkintä: ”Tohtori Martin Lutherin aneita käsitteleviä teesejä naulattiin 1517 Wittenbergin kirkkojen oviin”. Kirjoittajaksi arvellaan Lutherin uskottua, pappi Georg Röreriä (lat. Ggeorgius Rorarius, s. 1.10.1492 Deggendorf ja k. 24.4.1557 Jena). Muita mainintoja teesien naulaamisesta ei ole, eikä Luther maininnut sitä omissa kirjoituksissaan.

Jan Hus.

Martti Lutherin oppilaat käänsivät alun perin latinaksi kirjoitetut teesit saksaksi, minkä jälkeen teesit levisivät pitkin valtakuntaa kirjanpitotaidon ansiosta. Tästä tapahtumasta alkoi hänen ja katolisen kirkon välinen julkinen taistelu, joka lopulta johti katolisen kirkon hajaannukseen ja protestanttisen kirkon syntyyn. Eräänä suuremmista epäkohdista oli katolisen kirkon anekauppa, joka oli herättänyt kysymyksiä jo aikaisemminkin. Englannissa John Wycliffe (1320-1384) arvosteli aneita jo 1300-luvulla. Jan Hus (s. 1369 ja k. 6.7.1415) oli niiden vastustuksen tähden päätynyt roviolle vuonna 1415. Martti Lutheria varoitettiin kyllä Jan Husin kohtalosta. Dominikaanimunkki Johann Tetzel oli saarnannut anekaupan puolesta sanoin: ”Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Martti Luther tuomitsi anekaupan sanoen: ”Paavillinen ane ei anna anteeksi ainoatakaan syntiä, rauhan voi saavuttaa Kristuksen sanassa uskon kautta.” Nämä sanat aloittivat protestanttisen uskonpuhdistuksen.

Johann Eck.

Martti Luther kutsuttiin Leipzigin väittelynä tunnettuun disputaatioon katolisen teologi Johann Eckin (s. kanssa Leipzigin yliopistoon heinäkuussa 1519. Johann Eck syytti Martti Lutheria hussilaisuudesta. Luther myönsi löytäneensä Jan Husin kirjoituksista kristillisiä ja evankelisia totuuksia, joita kirkko ei voi tuomita. Luther ilmoitti väittelyssä: ”Raamatun tähden meidän täytyy hyljätä paavi ja konsiilit. Minä tahdon uskoa omasta tahdosta enkä olla minkään auktoriteetin orja, oli se sitten konsiili, yliopisto tai paavi.” Luther puhui samoin uskovien yleisen pappeuden puolesta. Leipzigin väittely ei virallisesti ratkennut koskaan, mutta tietyssä mielessä se oli Lutherille voitto. Martti Lutherin kirjoituksia – väittelyn pöytäkirjoja – voitiin kehittyneen kirjapainotekniikan avulla koota kirjoiksi ja hänen ajatuksensa alkoivat saada kannatusta kaikkialla Euroopassa.

Martti Luther vastaanotti vuoden 1521 syksyllä pannauhkausbullan, jota kutsutaan sen alkusanojen mukaan nimellä Exsurge Domine. Kun ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja julkisesti, heitti Martti Luther vihkomuotoisen bullankin tuleen. Varsinainen pannabulla Decet Romanum Pontifacem julkaistiin tammikuussa 1521.

Keisari Kaarle V avasi 10.1.1521 Wormsin valtiopäivät, jonne Martti Luther oli saanut käskyn tulla selittämään näkemyksiään paikan päälle. Martti Luther kysyi siellä: ”Onko meidän aloitettava tämän kiistan selvittäminen tuomitsemalla Jumalan sana?" lutheria vaadittiin perumaan näkemyksiään, mutta hän ilmoitti: ”Ellei minua Pyhän Raamatun todistuksilla ja selvillä järkisyillä saada vakuuttuneeksi, sillä yksinomaan paavia ja kirkolliskokoustakaan en voi uskoa. Olen sidottu omaantuntooni ja Jumalan sanaan. Sen vuoksi en voi perua mitään.” Keisari julisti Wormsin ediktin, jonka mukaan Luther oi paholainen munkkikaapuun puetun ihmisen hahmossa. Martti Luther tuomittiin myös vallankumoukseen ja kerettiläiseksi ja hänen kirjansa määrättiin poltettaviksi. Vaaliruhtina Fredrik Viisas Lutherin suojelijana antoi kuitenkin luvan ”siepata” Luther ja viedä tämä turvaan Wartburgin linnaan. Siellä piileskellessään Martti Luther omistautui kirjalliseen työhön muun maailman luullessa hänen kuolleen. Martti Lutherin sanomiksi usein väitetty ”Tässä seison, enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon!” ei ole Lutherin sanoma lause.