Liikemies Ernst Leopold Lerche (3. osa)
Vuodesta 1922 Ernst Leopold Lerche oli myös Suomen Finanssiosakeyhtiön toimitusjohtaja. Hän oli yhtiön perustaja vuonna 1918 ja pääomistaja. Vuosina 1912–18 Ernst Leopold Lerche oli henkilökohtaisesti Helsingin Pörssin jäsen, eli hän siis toimi osakevälittäjänä. Hänen paikkansa pörssissä otti vuonna 1918 Suomen Finanssiosakeyhtiö.
Ernst Leopold Lerchen suurin ja kuuluisin finanssioperaatio oli ns. "Linderin konsortio": kamariherra Hjalmar Linderin, Suomen silloin suurimman maanomistajan, valtavan omaisuuden ostaminen 7. lokakuuta 1918. Kauppaa varten perustettiin kesäkuussa 1918 Suomen Finanssiosakeyhtiö - Finska Finansaktiebolaget 8 Mmk:n osakepääomalla. Muodollisesti yhtiö hoiti samankaltaisia toimeksiantoja, kuin vanhempi Emissioniosakeyhtiökin, mutta toiminta pyöri ainakin alkuvuosina paljolti Linder-omistusten parissa. Yhtiö oli myös Pörssin jäsen (osakevälittäjä) vuosina 1918–20 ja 1926–33.
Kamariherra, varatuomari, valtiopäivämies, hyväntekijä, suurmaanomistaja sekä lahjoittaja Hjalmar Constantin Linder (s. 27.4.1862 Nurmijärvi ja k. 2.6.1921 Marseille, Ranska) oli aikoinaan maamme rikkain mies, jolla oli omistuksessaan maata 64 000 hehtaaria ja 5 000 työntekijää. Hän syntyi aatelisperheeseen; isä oli ministerivaltiosihteeri Constantin Linder (s. 19.9.1836 Pohja ja k. 19.9.1908 Nurmijärvi), joka omisti Kytäjän kartanon vuosina 1861-1907. Äiti oli kreivitär Marie Linder (o.s. Musin-Puškin, s. 8.12.1840 Pietari ja k. 5.3.1870 Helsinki) oli Kytäjän kartanon rouva ja eräs Suomen ensimmäisistä naiskirjailijoista. Lapsuutensa Hjalmar Linder vietti Kytäjän kartanossa Hyvinkäällä, joka tuolloin kuului Nurmijärven pitäjään. Linder muutti Pietariin vuonna 1880 opiskelemaan lakitiedettä ja hän työskenteli kaupungissa muun muassa Suomen asiain komitean virkamiehenä. Hän oppi tuolloin tuntemaan Pietarin ylimystöpiirejä. Myöhemmin kamarijunkkarina ja kamariherrana Hjalmar Linder osallistui Venäjän keisarillisen hovin seremonioihin ja juhliin.
Pietarissa Hjalmar Linder tutustui mm. vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheimiin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi), josta tuli vuosiksi Linderin läheinen ystävä. Mannerheim asusti Hjalmar Linderin luona Pietarissa odottaessaan siirtoa Venäjän keisarilliseen chevalierkaartiin. Linder ja Mannerheim kokivat monenlaisia seikkailuita yhdessä ja monien suureksi yllätykseksi Hjalmar Linder avioitui Mannerheimin sisaren, Eva Charlotta Lovisa Sophie Mannerheimin (s. 21.12.1863 Askainen ja k. 9.1.1928 Helsinki) kansa vuonna 1896. Avioliitto päättyi eroon lapsettomana vuonna 1899. Sophie Mannerheim poistui eron jälkeen Lontooseen opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hjalmar Linder joutui velkoihin Pietarissa uhkapeliharrastuksensa vuoksi, mutta hänen isänsä serkku, Mustion sääntöperintötilan haltija, ruukinpatruuna, juristi, vapaaherra ja valtiopäivämies Fridolf Linder (s. 6.1.1823 Mustio ja k. 23.5.1896 Mustio) riensi apuun ja maksoi kertyneet pelivelat. Naimattomana kuollut Fridolf Linder jätti perintönä omaisuutensa Hjalmar Linderille.
Hjalmar Linder sai kamarijunkkarin arvon vuonna 1892 ja kamariherran arvon vuonna 1909. Linder oli aatelissäädyn valtiopäivämies vuosina 1891, 1894, 1900, 1904-1905 ja 1905-1906. Hän edusti vuonna 1894 Standertskjöld-Nordenstam -sukua ja vuonna 1900 Stjerncrantz -sukua. Lohjalla vuonna 1556 perustetun Laakspohjan kartanon (Laxpojo gård) Linder osti 1890-luvulla serkultaan ja hän sai haltuunsa Vihdistä suvulle kuuluneen Vanjärven kartanon, joka perustettiin vuonna 1744. Isältään hän osti vuonna 1907 Kytäjän kartanon. Linder osti ensimmäisen autonsa heti vuosisadan alussa ja hänellä oli jo 1910-luvulla useita autoja, kuten mm. Rolls-Royce Silver Chost. Linder matkusti paljon ulkomailla sekä Suomessa oleskellessaan hän järjesti mittavia juhlia ja metsästysretkiä, joihin ruoat ja juomat tilattiin vartavasten Pariisista ja Pietarista. 50 vuotta täyttäessään Hjalmar Linder kustansi ison juhlaseurueen junalla Kaukasiaan.
Hjalmar Linder kuului Lontoon vanhimpaan, vuonna 1693 italialaisen Francesco Biancon perustamaan White’s-herrasmieklubiin, joka vuodesta 1778 on sijainnut Lontoon St. James’s Street 37:ssa. Sisällissodan aikana Hjalmar Linder oleskeli pakosalla Ruotsin puolella. Palattuaan jälleen sodan jälkeen Suomeen hän löysi omaisuutensa koskemattomana. Työnantajana patruuna Linder kohteli työntekijöitään hyvin; hän otti ensimmäisenä käyttöön kahdeksantuntisen työpäivän, tarjosi työväelleen ilmaiset lääkkeet sekä maksoi sairausloman ajalta palkkaa, vaikka laki ei vielä tuolloin sitä vaatinutkaan. Hän ei voinut hyväksyä Suomessa sodanjälkeisiä olosuhteita. Vierailtuaan Suomenlinnan vankileirillä Hjalmar Linder kirjoitti 28.5.1918 Hufvudstadsbladetiin artikkelin otsikolla ”Nog med blodbad!” (Jo riittää verilöyly!):
”Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori.
Julmuudet ovat suoraa jatkoa Työmiehessä ilmestyneille palopuheartikkeleille ja ovat omiaan herättämään katkeraa ja sammumatonta vihaa myös sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin ovat suhtautuneet vastapuoleen maltillisemmin.
Valtio on paennut vastuutaan ja unohtanut, että maassamme on tuhansia leskiä ja kymmeniä tuhansia isänsä menettäneitä, jotka tarvitsisivat välitöntä aineellista apua ja henkistä tukea. Leireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Esimerkiksi Pietarsaaressa on toukokuun ensimmäisen kolmen viikon aikana kuollut 47 vankia, joista 21 kulkutauteihin, loput nälkään. Myös Suomenlinnassa vankeja kohdellaan epäinhimillisesti.
Samaan aikaan hyvinvoiva yläluokka jatkaa elämäänsä ja sulkee silmänsä ympärillään tapahtuvilta kauheuksilta. Onpa heidän joukossaan niitäkin, jotka katsovat vankien suorastaan ansainneen kohtalonsa. Jotkut julkeavat jopa puhua punaisia kalvavasta taudista ja tartunnasta, joka valkoiseen on kitkettävä kansakunnan keskuudesta.
Mutta on myös niitä sodan aikana valkoiseen puolelle kuuluneita aivan tavallisia kansanmiehiä ja -naisia, jotka ymmärtävät millaiseen katkeamattomaan, sukupolvetkin ylittävään vihan ketjuun tapahtumat johtavat. Niiden lukemattomien ihmisten, jotka ovat viimeisten kuukausien aikana nähneet läheistensä kuolevan, kotiensa tuhoutuvan ja isänmaataan häpäistävän, on vaikea unohtaa kokemaansa. Voidaanko sitä heiltä edes vaatia?
Yläluokkaan kuuluvien korkeasti koulutettujen ihmisten pitäisi kyetä näkemään maassamme tapahtuvat hirveydet laajemmassa yhteydessä ja ymmärtää syiden ja seurauksien välisiä suhteita. Heiltä voidaan perustellusti vaatia enemmän kuin huonosti koulutetulta ja tietoisestikin harhaan johdetulta väestöltä.
Meidän jokaisen on syytä katsoa peiliin ja nähdä oma vastuumme tässä kansallisessa murhenäytelmässä. Viimeiset kymmenen vuotta olemme epärealistisesti luottaneet Suomen kansan ymmärrykseen ja arviointikykyyn ja sallineet sosialistisen propagandan ja kansankiihottamisen. Olemme suhtautuneet poliittisiin vaaleihin piittaamattomasti ja siten antaneet sosialistisille aatteille kasvutilaa. Maastamme on puuttunut kuri ja järjestys, mikä nyt, selvemmin kuin koskaan, on nähtävissä.
Osa yläluokasta, minä itse ensimmäisenä, on suurten sotateollisuudesta saatujen voittojen turvin viettänyt yltäkylläistä elämää ja ylenkatsonut epämukaviksi katsomiaan lakeja. Esimerkiksi alkoholilain sisältö on käytännössä kaukana todellisuudesta. Käytöksemme on ollut omiaan herättämään kateutta, joka on ollut helppo kanavoida vihaksi. Eikä vihasta ole pitkä matka julmuuteen.
Tällaisen kansallisen murhenäytelmän keskellä meidän ihmisten on vaikea säilyttää suhteellisuudentajuamme. Viimeisten neljän vuoden aikana olemme saaneet lehdistä lukea kymmenistä miljoonista kuolleista ja haavoittuneista. Olemme kuulleet ns. kulttuurikansojen harjoittamasta julmuudesta, varkauksista ja keskellä kirkasta päivää tehdyistä ryöstöistä. Kansamme oikeustajua ovat myös eittämättä horjuttaneet maatamme täysin vapaasti terrorisoivat venäläiset sotilaat. Ei ole ihme, että tällaisissa oloissa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt.
Monet ovat tarttuneet aseisiin täysin vakuuttuneina asiansa oikeutuksesta. He ovat uskoneet venäläisten propagandan sosialistisesta ihannevaltiosta, jossa kaikki kansalaiset ovat tasavertaisessa asemassa.
Huonosti koulutetut ja sivistymättömät ihmiset eivät ole huomanneet tulleensa harhaan johdetuiksi ja kulkeneensa kohti väistämätöntä onnettomuutta. He ovat uskoneet olleensa osa suurvallan sotajoukkoja ja kokevat, että heillä on oikeus rulla kohdelluksi tavallisina sotavankeina. Uskon, että olisi suurta viisautta olla kieltämättä heiltä tätä oikeutta.
Meidän kannattaisi Saksan mallin mukaisesti armahtaa kaikki 70 000-80 000 vankiamme ja määrätä heidät tuomion pituudesta riippuen 2-4 vuodeksi pakkotyöhön. Heille pitäisi työstään maksaa samaa palkkaa kuin muille työntekijöille, kuitenkin sillä erotuksella, että rahat maksettaisiin pankkitilille, josta vangit saisivat ne vasta vapauduttuaan käyttöönsä. Rangaistusta suorittaessaan he saisivat käyttöönsä vain sen verran rahaa kuin tarvitsevat välttämättömiin menoihinsa. Mikäli vanki syyllistyy uudestaan rikokseen, hän menettää ansaitsemansa palkan. Vastuu vankien valvonnasta olisi työnantajalla. Olen vakuuttunut, että tämä on ainoa tapa palauttaa työnantajien ja työntekijöiden välinen luottamus ja siten turvata maamme rauhanomainen kehitys tulevaisuudessa.
Lopuksi omantunnon kysymys meille kaikille valkoisille. Mitä sellaista punaiset ovat tehneet, mihin me itse emme voi sanoa olevamme syypäitä? He ovat yrittäneet vallankaappausta, ja nyt me, jotka olemme taistelleet lain, oikeuden ja maailman demokraattisimman valtiomuotomme puolesta, olemme syyllistymässä samaan.
Nujertamalla aseellisesti maamme suurimman puolueen unohdamme samalla sen 48 prosentin kannatuksen, jonka jätämme itsevaltaisesti ottamatta huomioon koko maatamme koskevassa päätöksenteossa. Tämä ei ole parlamentarismin periaatteiden mukaista, vaan kunniatonta hokkuspokkuspolitiikkaa, joka ei ole tuleville sukupolville puolusteltavissa. On ryhdyttävä sanoista tekoihin. Ensimmäiseksi on joukkoteloitukset saatava ankarien rangaistuksien uhalla loppumaan.”
