Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (4. osa) 

Aaro Pakaslahti (vas.) ja Urho Kekkonen olivat juhlatunnelmissa Kustaa Vilkunan 40-vuotispäivillä Ostrobotniassa lokakuussa 1942.

SKDL:n Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) tapasi Tukholmassa tammikuussa 1943 amerikansuomalaisen liikemiehen ja juristin, Wilho Tikanderin (s. 20.4.1904 Biwabik, Minnesota, Yhdysvallat ja k. 16.12.1965 Chicago, Minnesota, Yhdysvallat), joka toimi jatkosodan aikana virallisesti Tukholmassa Yhdysvaltojen suurlähettilään erityisavustajana. Todellisuudessa hän oli CIA:n edeltäjän OSS:n (Office of Strategic Service) Tukholman -toimiston päällikkö. Mauno Pekkala informoi Tikanderille ”Suomen nykyisen hallituksen menettäneen sekä kansan että eduskunnan luottamuksen” ja Pekkala kertoi suomalaisten toivovan tuntuvaa muutosta nykyiseen tilaan. Mauno Pekkala myös välitti uuden yhteyden Urho Kekkosen tietoon. Urho Kekkonen ja Wilho Tikander kohtasivat Tukholmassa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1943. Tämän jälkeenkin he vaalivat tiivistä yhteydenpitoa.

Josif Stalin (vas.) ja ulkoministeri Molotov.

Poliitikkojen sisäpiirille sekä Suomen sodanjohdolle oli valjennut jo viimeistään vuoden 1942 lopulla, ettei Saksa tule voittamaan sotaa. Myös Neuvostoliiton Moskovassa tiedostettiin, että Suomi häviäisi sodan; toisaalla Euroopassa sotavoitto oli saavutettavissa lähinnä Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla. Josif Stalin ja ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (s. 9.3.1890 Kukarka, Venäjä ja k. 8.11.1986 Moskova, Neuvostoliitto) halusivat särkeä Saksan ja Suomen aseveljeyden päättymään mahdollisimman pian, joten sen vuoksi he käynnistivät laajamittaisen operaation. He halusivat murtaa Suomen poliittisen yksimielisyyden kampanjalla, jota käytännössä johdettiin Neuvostoliiton Tukholman -suurlähetystöstä. Suomalaiset välirauhan aikaiset vaikuttaja-agentit aktivoitiin uudelleen tositoimiin. Ruotsin hallitus ja ulkoministeriö halusi pyyteettömästi myös auttaa Suomea pääsemään rauhaan. Kaikki tämä sopi tietysti erinomaisesti Moskovan suunnitelmiin.

Karl-August Fagerholm.

Juho Eino Kilpi.

Åke Henrik Gartz.

Rauhanoppositio alkoi toimia Suomessa tammikuussa 1943 ja sen toiminta perustui pitkälti siihen uskomukseen, että Saksa on häviävä sodan. Rauhanopposition toiminta sotaa käyvässä maassa on luonnollisesti maanpetoksellista toimintaa ja oppositiolla on aina tuolloin vaarana joutua vähintään vangituksi tai jopa teloitetuksi. Rauhanneuvotteluja sekä sodasta irrottautumista joudutettiin suomenruotsalaisessa Nyliberala studentförbundet -lehdessä. Rauhanliike laajeni muihinkin poliittisiin ryhmiin ja mukaan tulivat muun muassa seuraavat henkilöt: Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki), Eero Aarne Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki), Juho Eino Kilpi (alk. Johan Eino Blomros, s. 7.6.1889 Uusikaupunki ja k. 7.6.1963 Helsinki), Åke Henrik Gartz (s. 9.6.1888 Helsinki ja k 29.11.1974), Sakari Severi Tuomioja (s. 29.8.1911 Tampere ja k. 9.9. 1964 Helsinki), Urho Kekkonen, Tor Nils Hilding Meinander (s. 4.8.1910 Tammisaari ja k. 3.7.1985 Helsinki), Ralf Johan Gustaf Törngren (s. 1.3.1899 Oulu ja k. 16.5.1961 Turku), Johan Otto Söderhjelm (s. 3.9.1898 Helsinki ja k. 28.2.1985 Helsinki), Carl Olof Frietsch (s. 24.3.1901 Praha ja k. 19.8.1973 Malles, Val Venosta, Etelä Tiroli, Italia). Arkadianmäellä eduskunnassa oppositiojoukkoon lukeutui pääosin RKP:n ja SDP:n sekä edistyspuolueen kansanedustajia.

Sakari Tuomioja.

Tor Nils Hilding Meinander.

Ralf Johan Gustaf Törngren.

Pääministeri Edwin Linkomiehen laajapohjaiseen hallitukseen Urho Kekkosta ei maaliskuussa 1943 tarvittu. Urho Kekkoselta ilmestyi Pekka Peitsin salanimellä kirjoitettu kirja, Kansa taistelee elämästään, keväällä 1943. Kirjassaan Peitsi puntaroi: ”Pienten kansojen osalta ulkopolitiikka ratkaisee niiden olemassaolon.” Juuri sikisi sisäpolitiikan tulisikin mukautua ”ulkopolitiikan sanelemiin tosiasioihin eikä päinvastoin”. Pekka Peitsi myös varoitti luottamasta Suomen nauttimaan kansainväliseen myötätuntoon, koska se ei takaisi maamme turvallisuutta. Nimimerkin suojassa Kekkonen vakuutti olevan itsepetosta uskoa, että joku suurvalta antaisi tukensa Suomelle ainoastaan aatteellisen hengenheimolaisuuden perusteella. Tämän lukijoilta ei voinut jäädä huomaamatta kirjoittajan epäluottamus länsimaita kohtaan.

Väinö Tanner.

Väinö Tanner oli toki huomannut välirauhan aikaan Urho Kekkosen kunnioituksen ja huomion häntä kohtaan. Siirtoväen huollon keskuksen päällikkönä Urho Kekkonen oli tuntenut kyllästymistä vaatimattomaan työtehtävään sekä työtehtävien vähyyteen. Kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tanner halusi auttaa Urho Kekkosta ja hän tarjosi tehokkaalle ja ”haukkuja pelkäämättömälle” Kekkoselle kesällä 1943 mielellään oman ministeriönsä rationalisointitehtäviä, sillä ”Kekkosta tehokkaampaa miestä siihen ei löydy”.

Kekkonen tapasi ahkerasti Wilho Tikanderia Tukholmassa. Wilho Tikander raportoi amerikkalaisille, että Urho Kekkonen on ”poliittinen opportunisti, joka vahvistaa asemiaan oman puolueensa ja sosiaalidemokraattien keskinäisten ristiriitojen kustannuksella”. Samalla Tikander piti Urho Kekkosta kovin hyödyllisenä keskustelukumppanina sekä tietolähteenä. Mitkään dokumentit eivät näyttäisi, että Väinö Tanner vielä tuolloin olisi ollut tietoinen Urho Kekkosen totaalisesta takinkäännöstä. Kekkonen nautti tässä vaiheessa vielä Väinö Tannerin luottamuksesta, mutta Tannerilla ei enää ollutkaan Urho Kekkosen luottoa. Tämä seikka selvisi Väinö Tannerille karusti vasta syksymmällä.

Harold Adrian Russell ”Kim” Philby.

Donald Maclean.

Neuvostoliitto oli rekrytoinut länteen paljon vakoilijoita, joista tunnetuimmat olivat Britannian eliittiin lukeutuvat ns. Cambridgen viisikko. Viisikkoon kuuluivat MI6:n (tiedustelupalvelu) vastavakoilupäällikkö Harold Adrian Russell ”Kim” Philby (s. 1.1.1912 Ambala, Punjab, Brittiläinen Intia ja k. 11.5.1988 Moskova, Neuvostoliitto), diplomaatit Donald Maclean (s. 25.5.1913 Lontoo, Iso-Britannia ja k. 11.3.1983 Moskova, Neuvostoliitto) ja Guy Burgess (s. 16.4.1911 Davonport, Iso-Britannia ja k. 30.8.1963 Moskova, Neuvostoliitto) ja taidehistorioitsija Anthony Frederick Blunt (s. 26.9.1907 Bournemouth ja k. 26.3.1983 Lontoo, Iso-Britannia). Täyttä varmutta ei viidennestä jäsenestä ole, mutta hyvin todennäköisenä kandidaattina pidetään edellisten läheistä ystävää, tiedustelu-upseeri John Cairncrossia (s. 25.7.1913 Lesmahagow, Skotlanti ja k. 8.10.1995 Herefordshire, Iso-Britannia).

Guy Burgess.

Anthony Frederick Blunt.

Nämä edellä mainitut ystävät opiskelivat Cambridgen yliopistossa 1930-luvulla ja siellä heistä myös tuli kommunisteja. Tämä joukko vuosi saksalaisten käyttämän Enigma -koodin murtamisen sekä atomipommin kehittelyyn liittyviä salaisuuksia Neuvostoliiton Moskovaan. Donald Maclean ja Guy Burgess lopulta paljastuivat vuonna 1949 ja heidän täytyi loikata Neuvostoliittoon. Vastavakoilupäällikkö Kim Philby jatkoi edelleen vakoiluaan vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen myös hän loikkasi Neuvostoliittoon. John Cairncross ja Anthony Blunt saattoivat jatkaa vakoiluaan pidempään, sillä he paljastuivat vasta 1990-luvulla.

John Cairncross.

Suomessa on paljastettu, että välirauhan aikana Neuvostoliitto värväsi entisen asevelidemari Eero Aarne Wuoren (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) asiamiehekseen. Eero Wuori paljasti Suomen hallituksesta ja eduskunnan keskusteluista tarkkoja tietoja. Tämän vuoksi neuvostoliittolaiset pysyivät asioissa hyvin perillä. Eero Wuoren vanhemmat olivat puuseppä Oskar Wuori ja Josefiina Kuntonen. Hänen aviopuolisonsa oli vuodesta 1929 Kerttu Juliana (o.s. And, 1903-1987), ja heillä oli yksi tytär. Wuori ehti käydä Helsingin normaalilyseota seitsemän luokkaa, kunnes joutui vuonna 1918 keskeyttämään koulunkäyntinsä. Hän oli ”Norssin” oppilaiden toverikunnan varapuheenjohtaja.

Eero Wuori.

Eero Wuori osallistui koulupoikana Suomen sisällissotaan punaisten puolella huoltotehtävissä ja hän pakeni sen jälkeen Pietariin, jossa hän oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP). Wuori toimi upseerikurssin suoritettuaan salaisissa puoluetehtävissä Suomessa sekä Ruotsissa. Hän jäi kuitenkin kiinni komennuksellaan Suomessa 1.11.1919 ja hän sai sisällissodan aikaisista sekä SKP -toimistaan yhteensä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota hän suoritti Tammisaaren ja Turun vankiloissa. Hänet tuomittiin samoin menettämään kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi rangaistusaikansa ylitse. Hänet armahdettiin vuonna 1925, jolloin hän oli jo etääntynyt kommunisteista.

Max Jakobson.

Eero Wuoren kanssa läheisessä yhteistyössä 1950- ja 1960-luvuilla olleen diplomaatti ja ministeri Max Jakobsonin (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) mukaan nuoruuden katkerat kokemukset heijastuivat Wuoren koko loppuelämään kausittaisina masennuksina ja alkoholismeina. Vajavaiseksi jääneestä koulutaustastaan huolimatta Wuorella oli Jakobsonin mukaan laajat ja syvälliset tiedot historiasta ja politiikasta, minkä lisäksi hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja venäjää. Toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa Wuori saattoi sanoa sikäläisille poliitikoille opiskelleensa kuusi vuotta ”Kakolan yliopistossa”.

Vankeudestaan vapauduttuaan Wuori työskenteli Viipurissa ilmestyneen sosiaalidemokraattisen Kansan Työ -lehden toimittajana vuosina 1926-1930 ja päätoimittajana vuosina 1930-1933 ja 1935-1938. Hän oli myös Suomen Sosiaalidemokraatin toimitussihteerinä vuonna 1934. Hän oli aluksi lähempänä SDP:n vasenta siipeä, mutta läheni 1930-luvun alussa mielipiteissään oikeistososiaalidemokraattien johtajaa Väinö Tanneria ja alkoi muun muassa kannattaa puolustusmäärärahojen kasvattamista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (3. osa) 

Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan sijoittunut Otto Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Otto Kuusinen osallistui marraskuussa 1912 Toisen internationaaliin Baselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa vuonna 1913 Otto Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoiminnasta kesään 1917 saakka syyttäen SDP:tä revisionismista. Kuusinen toimi Suomen sisällissodassa vuonna 1918 kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja hän oli yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Otto Kuusinen oli kääntynyt vallankumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta hän ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25.1.1918 hän äänesti vallankumouksen aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Otto Kuusisen pääosin laatima punaisen Suomen perustuslakiehdotus.

Otto Kuusisen perhe, jonka hän jätti paetessaan Neuvostoliittoon.

Sisällissodan käännyttyä tappiolliseksi Otto Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukana Neuvostoliittoon. Sisällissodan jälkeen Otto Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletin, Suomen vallankumous, itsekritiikkiä, jossa vanhaa sosiaalidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Otto Kuusinen kääntyikin nopeasti bolševikiksi ja hän oli perustamassa Suomalaisten kommunistista puoluetta Moskovassa syksyllä 1918. Otto Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja hän kritisoi tätä puolueen alun ”äkkijyrkkää” vaihetta.

SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi ja puolue päätti lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Otto Kuusinen (salanimellä Otto Willebrand) ja hänen toverinsa Jukka Lehtosaari (salanimellä Bruno Saaristo) siirtyivät rajan yli Suomeen 27.5.1919. Otto Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja hän oli taustalla Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati uuden puolueen ohjelman. Hän kirjoitti Suomen sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakausilehteen nimimerkillä Usko Sotamies.

Otto Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Josif Stalinin hallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä ”kansanvihollisina”. Ollessaan osallisena tapahtumiin Otto Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi vuonna 1938 hän yritti vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa, eikä Otto Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.

Urho Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehden juhannusnumeroon vuonna 1942 nimimerkillään Pekka Peitsi otsikolla Ei kuku meidän käki ryssälle: ”Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme kymmenen miljoonan venäläisen liianaikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.”

Juho Kusti Paasikivi taas luonnosteli Suomen Yleisradion pyynnöstä radioon puheen Leningradin valloituksen johdosta: ”Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä. - - Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.” Paasikiveltä tilattua puheluonnosta ei koskaan pidetty, sillä Leningrad jäi saksalaisilta miehittämättä. Juho Kusti Paasikivi suuttui aina, kun tähän puheluonnokseen myöhemminkin viitattiin.

Winston Churchill Yousuf Karshin kuvaamana.

Iso Britannia tuki äänekkäästi talvisodan aikana pientä Suomea. Britannia olisi ollut jopa Ranskan kanssa halukas lähettämään tuhansia miehiä Suomen avuksi talvisotaan. Kuitenkin hyvin pian olimme Suomessa tilanteessa, jossa jouduimme Britannian kanssa sotaan. Suomi toki tiesi, mitä tulisi tapahtumaan lähtiessään Saksan rinnalla hyökkäyssotaan. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon pääministeri Winston Leonard Spencer-Churchill (s. 30.11.1874 ja k. 24.1.1965) ilmoitti puheessaan: ”Jokainen yksilö tai kansa, joka marssii Hitlerin mukana, on meidän vihollisemme.” Heti hyökkäyksen alettua alkoivat Suomen ja Britannian suhteet huonontua.

Kolme vuotta aikaisemmin Winston Churchill oli puheessaan alahuoneessa kehunut Suomea: ”Vain Suomi – kuolemanvaarassa oleva, mainio suorastaan ylevä Suomi – osoittaa, mitä vapaat miehet pystyvät tekemään - - jäljelle jäänyttä sivistynyttä ihmiskuntaa ei voisi kohdata sen surullisempi näky kuin jos tämä loistava pohjoinen rotu lopuksi murrettaisiin ja tavattoman ylivoiman pakottamana joutuisi kuolemaakin pahempaan orjuuteen.”

Winston Churchill lupasi Neuvostoliiton Lontoon -lähettiläälle julistavansa Suomelle sodan heti, kun suomalaiset sotilaat tulisivat vanhalle rajalle ja jatkaisivat etenemistään edelleen itään. Kun saksalaiset ja suomalaiset alkoivat lähestyä Leningradin kaupunkia, vaati Josif Stalin Winston Churchillia lunastamaan antamansa lupauksen. Marraskuussa 1941 Winston Churchill esitti Suomelle vaatimuksen lopettaa sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan. Sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerhein kieltäytyi vaatimuksesta ja pääministeri Winston Churchill julisti virallisesti sodan Suomelle 6.12.1941. Tasavallan presidentti Risto Ryti oli 6.12.1941 pitämässä puhetta Aseveliliiton itsenäisyyspäiväjuhlassa Helsingin Messuhallissa, kun päämisteri Jukka Rangellin sihteeri Lauri Adolf Puntila (s. 24.8.1907 Hattula ja k. 24.5.1988 Helsinki) toi hänelle paperilapulle kirjoitetun uutisen Britannian sodanjulistuksesta. Kohtelias sodanjulistus oli muotoiltu näin: ”I am deeply grieved at what I see coming, namely that we shall be forced in few days out of loyalty to our Ally Russia to declare war upon Finland.”

Maalaisliiton kansanedutaja Urho Kekkonen toimi 1941 sisäasiainministeriön alaisen Siirtoväen huollon keskuksen johtajana; hän vastasi talvisodassa kotinsa menettäneiden satojentuhansien karjalaisten evakkojen eli siirtoväen asuttamisesta, toimeentulosta ja korvauksista. Vaikka Kekkonen oli sivussa ulkopolitiikasta – Kekkonen oli pudotettu vuonna 1940 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta – hän oli hyvin informoitu Suomen asioista. Urho Kekkonen oli jätetty Risto Rytin hallituksesta sivuun, sillä Kekkonen vastusti vuonna 1940 talvisodan Moskovan rauhansopimusta; näin hän oli hetkellisesti syrjässä ulkopolitiikasta. Sotasensuurin vallitessa Urho Kekkonen sai kuitenkin ulkoministeriön laatiman sanomalehtikatsauksen sekä poliittiset katsaukset. Samoin Kekkonen sai käsiinsä maalaisliittolaisen ystävänsä Kaarlo Henrik Hillilän (s. 27.5.1902 Oulu ja k. 14.5.1965 Helsinki) kautta Saksasta saatua tietoa. Kekkosen lähipiiriin kuului myös Aaro Antti Pakaslahti (s. 7.6.1903 Oulu ja k. 20.5.1969 Madrid, Espanja), joka toimi ulkoministeriön kansliapäällikkönä.

Urho Kekkonen, Kustaa Gideon Vilkuna (s. 26.10.1902 Nivala ja k 6.4.1980 Kirkkonummi), Kaarlo Hillilä ja Paavo Erkki Säippä (s. 1.10.1902 Ylitornio ja k. 14.12.1991 Kauniainen) vetäytyivät marraskuussa 1941 Rovaniemelle pohtimaan uutisia sotarintamalta. Kolme päivää miehet ryyppäsivät ja tulivat pohdinnoissaan siihen johtopäätökseen, että Saksa tulisi häviämään lopulta sodan ja suomalaisten olisi hyvä hankkiutua väleihin vihollisensa, Neuvostoliiton, kanssa. Näissä pohdinnoissa synnytettiin Suomelle aivan uusi linja. Krapulan hellitettyä Urho Kekkonen oli saanut itselleen valtavasti virtaa. Tämän jälkeen Urho Kekkosen toiminnassa ja ajattelussa tapahtui valtaisa muutos. Hän ei enää halunnut valloittaa Itä-Karjalaa eikä vastustaa talvisodan rauhaa. Hän halusi unohtaa kouluajat Kajaanissa, missä hän oli värvännyt jääkäreitä ja vapaaehtoisia Aunuksen retkelle. Samoin unholaan jouti sisällisodan valkoisen teloitusryhmän jäsen vuodelta 1918, joka oli mukana Mannerheimin voitonparaatissa Helsingissä. Menneisyyteen jäivät Etsivän keskuspoliisin päivät kovaotteisena kuulustelijana sekä kommunisteja vankilaan järjestävänä sisäministerinä.

Menneisyytensä vuoksi Urho Kekkonen oli parhaiten Suomessa tietoinen vasemmistolaisten poliitikkojen toiminnasta sekä henkilösuhteista. Nyt Kekkonen alkoi suhtautua kärkevästi Väinö Tanneriin ja Kekkonen alkoi pitää kirjaa Tannerin mielipiteistä, joilla hän halusi todistaa, että Tanner oli sotapolitiikan ja saksalaisyhteistyön vankkumaton kannattaja. Urho Kekkonen alkoi veljeillä Väinö Tannerin arvostelijoiden ja vastustajien kanssa SDP:ssä. Parhaiten Kekkosta auttoi entinen punamultahallituksen ministerikollega, SDP:n kansanedustaja Jaakko William Keto (s. 19.12.1884 Laihia ja k. 21.10.1947 Kööpenhamina). Tätä materiaalia Urho Kekkonen keräsi järjestelmällisesti myöhempää käyttöä varten.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (2. osa) 

Nuori Urho Kekkonen.

Maalaisliiton Urho Kaleva Kekkonen (3.9.1900 Pielavesi ja 31.8.1986 Helsinki) oli ensimmäinen puolueensa lakitieteen tohtori, josta Kyösti Kallio lausui vuoden 1933 vaalien alla näin: ”Kekkonen on saatava eduskuntaan, koska sellaista pätevää lakimiestä ryhmä tarvitsee ja koska hän on muutenkin mies paikallaan.” Presidentti Kyösti Kallio nosti Urho Kekkosen yhdeksi hallitusneuvottelijaksi sekä siten myös ministeriksi. Kallion IV:ssä hallituksessa Kekkonen oli ensin oikeusministeri. Aimo Kaarlo Cajanderin (s. 4.4.1879 Uusikaupunki ja k. 21.1.1943 Helsinki) johtama punamaltahallitus muodostettiin vuonna 1937 sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten voimin. Hallituksen nuorimmaksi ministeriksi tuli jo toista kertaa Urho Kekkonen, nyt sisäministeriksi. Kekkonen halusi selättää sekä kommunismin että oikeistoradikalismin eli IKL:n (Isänmaalinen Kansanliike). IKL himoitsi kieltää myös SDP:n toiminta. Urho Kekkonen kielsi syksyllä 1938 IKL:n sekä sen jäsenyhdistysten toiminnan, mutta lopulta hanke raastuvassa vesittyi ja jäi talvisodan jalkoihin.

Väinö Tanner.

Tuolloin vielä Urho Kekkosella ja Väinö Alfred Tannerilla (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) olivat henkilökohtaiset välit kunnossa ja poliittinen yhteisymmärrys kansallisista kohtalonkysymyksistä oli liikuttavan samansuuntaista. Poliittisia ääriliikkeitä koetettiin rajoittaa kansallisen yhtenäisyyden vuoksi poliitikkojen toiminnalla sekä viranomaispäätöksin. Äärioikeisto vastusti Väinö Tanneria ja samoin oli lata myös sisäministeri Urho Kekkosen kanssa. Kekkonen oli myös Etsivän keskuspoliisin palveluksessa jahdannut kommunisteja, mutta äärivasemmiston joukoissa ei kyllä Väinö Tannerkaan nauttinut kovin suuresta suosiosta. Sekä Tanner että Kekkonen kannattivat lämpimästi punamultayhteistyötä. Molempien perheet kävivät samoin toisillaan kylässä vielä tuohon aikaan.

Molotov-Ribbentrop -sopimus.

Vielä keväällä 1941 Urho Kekkonen suorastaan ylisti Väinö Tanneria tämän 60-vuotispäivänä 12.3.1941 Helsingin Sanomien kirjoituksessa seuraavasti: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihminen, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa.”

Josif Stalin.

Adolf Hitler.

Suomen poliitikkojen johdossa alkoi voittaa keväällä 1941 käsitys siitä, että Saksa hylkää Molotov – Ribbentrop -sopimuksen ja hyökkää pian Neuvostoliittoon. Uskottiin yleisesti myös, että tämän sodan voittaisi Saksa varmasti. Presidentti Risto Ryti avautui tästä asiasta ylipäällikölle ja ministereille näin: ”Niin julmalta kuin se ehkä kuuluukin, on meidän melkein toivottava sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välille, toivoen tietysti, että itse voimme pysyä sen ulkopuolella.” Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) purki sopimuksen Josif Vissarionovitš Dżugašvilin eli Stalinin (s. 18.12.1878 Gori, Venäjän keisarikunta ja k. 5.3.1953 Moskova, Neuvostoliitto) kanssa 21.6.1941 ja hyökkäsi saman tien Neuvostoliittoon. Suomi liittyi tähän sotaan neljä päivää myöhemmin, kun se hyökkäsi myös Neuvostoliittoon.

Paul Joseph Goebbels.

Hyökkäykseen johtaneista syistä valtakunnankansleri kirjoitti seuraavan päivän radiolähetyksessä, jonka kirjeen luki Paul Joseph Goebbels (s. 29.10.1897 Rheydt, Saksa ja k. 1.5.1945 Berliini, Saksa): "Yhdessä suomalaisten toverien kanssa seisovat Narvikin voittajat soturit pohjoisen Jäämeren äärellä. Saksalaiset divisioonat Norjan valloittajan komennossa suojaavat yhdessä suomalaisten vapaussankarien kanssa, joita heidän sotamarsalkkansa johtaa, suomalaista maaperää.” Väinö Tanner kuului hallitukseen, joka radiossa selosti suomalaisille sodan päämärän olevan Moskovan pakkorauhan rajojen tarkistaminen, mutta ei Suur-Suomen synnyttäminen Itä-Karjala liittämällä Suomeen. Myöhemmin Väinö Tanner oli vastaan vanhan rajan ylittämistä. Tanner roimi jyrkästi Neuvostoliittoa: ”Tämä työläisvaltion nimellä kulkeva valtakunta on aiheuttanut koko maailman työväenluokalle yksinomaan menetyksiä!”

1930-luvun loppupuolella Väinö Tanner oli rahaministerinä hillinnyt asevarustelua. Tanner halusi mieluummin kuluttaa varoja suomalaisten elinolosuhteiden parantamiseen, mutta Mannerheim ja monet oikeistopoliitikot vaativat aseistukseen lisää varoja. Tannerkin huomasi jatkosodan alettua, että ajoissa sotaan varautuminen olisi ollutkin säästöä voimakkaasta inflaatiosta johtuen.

Urho Kekkoselle ei jatkosota tullut mitenkään yllättäen. Vaimolleen Sylville Kekkonen ilmoitti jo hyvissä ajoin, ettei hän saapuisi Kainuun tilalle juhannusta viettämään. Hän ohjeisti myös hankkimaan syksyn apulannat ”ja yleensä kaikkea” hyvissä ajoin, koska ”kuljetusvälineet alkavat pian olla tarkkaan muissa tehtävissä”. Urho Kekkonen oli suorastaan innostuksissaan sodan tarjoamasta uudesta mahdollisuudesta Suomelle; Kekkonen ajatteli sodan ”suurena onnena” ja hän oli suorastaan ”historian oikeudella” innokas työntämään Suomen rajan etäämmälle aina Itä-Karjalaan, Kuolaan sekä Aunukseen saakka. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä viikkoa ennen sodan alkua Kekkonen fantasioi: ”Voi olla, että tämä aika on juuri se, jolloin me voimme saada Karjalan takaisin. Sen puolesta kannattaa tehdä paljonkin.”

Otto Wilhelm Kuusinen.

Otto Wilhelm Kuusinen (s. 4.10.1881 Laukaa ja k. 17.5.1964 Moskova) loi poliitikkona merkittävän uran Neuvostoliitossa. Otto Kuusinen syntyi kyläräätäli Wilhelm Juhonpoika Kuusisen perheeseen Laukaassa. Otto Kuusisen äiti, Sofia Kuusinen, kuoli pojan ollessa yksivuotias ja perhe muutti Jyväskylään. 1880-luvun jälkipuoliskolla Wilhelm Kuusinen alkoi vaurastua Jyväskylässä ja hän myi räätälinliikkeensä vuonna 1891. Wilhelm Kuusinen oli liikkeen toimitusjohtaja, jolla oli parhaimmillaan 11 työntekijää. Yhtiö ajautui kuitenkin 1890-luvun alussa konkurssiin. Keuhkotautiin sairastuttuaan Wilhelm Kuusinen kuoli 44-vuotiaana tammikuussa 1896. Äitipuoli Maria (o.s. Sillman) – Wilhelmin toinen puoliso – jäi Oton ja hänen kahden sisaruksensa huoltajaksi. Kansakoulun Otto Kuusinen kävi Jyväskylän Mallikoulussa, nykyisessä Normaalikoulussa. Kuusinen menestyi koulussa hyvin ja hänen päättötodistuksen kaikkien aineiden keskiarvo oli 9,2 keväällä 1892. Otto Kuusinen oli hyvin isänmaallinen ja uskonnollinen, hän rukoili paljon, kävi kirkossa ja kirjoitti romanttisia runoja.

Otto Kuusinen valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 31.5.1900 luokkatovereinaan muun muassa Edvard Otto Wilhelm Gylling (s. 30.11.1881 Kuopio ja k. 14.6.1938 Kommunarka, Neuvostoliitto), Martti Arvo Adolf Kovero (s. 20.9.1882 Jyväskylä ja k. 27.4.1955 Helsinki) ja muutaman vuoden samoin Sulo Ilmiö Wuolijoki (s. 12.4.1881 Hauho ja k. 24.6.1957 Luopioinen). Ystävystyminen Sulo Wuolijoen kanssa muodostui Otto Kuusiselle merkitykselliseksi poliittisen heräämisen vuoksi. Wuolijoen isä oli valtiopäivämies ja ratsutilallinen, Juho Robert Wuolijoki (s. 25.3.1843 Hauho ja k. 26.4.1911). Lyseossa Otto Kuusisen lähimpiin ystäviin kuului samoin Einar Kustaa Dahlström (myöh. Laaksovirta, s. 17.10.1885 Luhanka ja k. marraskuu 1935 Moskova). Einar Dahlström oli kotoisin varakkaasta talosta Luhangasta. Einarilla oli Otto Kuusista kahdeksan vuotta vanhempi sisar, Saima, johon Otto rakastui.

Oras -koululehdessä ilmestyi Otto Kuusisen vasrhaisia isänmaallisia kirjoituksia. Syksyllä 1900 Kuusinen kirjautui Helsingin yliopistoon valiten pääaineekseen filosofian, estetiikan ja taidehistorian. Lainoillaan opintojaan rahoittanut Otto Kuusinen toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa, jossa hän politisoitui yhteiskunnallisia keskusteluja käytyään. Otto Kuusinen oli tuolloin viehättynyt vanhasuomalaisuudesta ja alkiolaisuudesta.

Heinäkuun lopulla 1901 syntyi Oton ja Saiman esikoistytär, Aino, ja tämä johti Oton yliopisto-opintojen loppumiseen. Otto Kuusinen hankkiutui toimittajaksi jyväskyläläiseen Suomalainen -lehteen sekä laukaalaiseen kauppapuotiin. Otto Kuusinen avioitui Saima Dahlströmin kanssa vuonna 1902, mutta perheen toimeentulo oli heikkoa. Aino -tytär kuoli vuonna 1903, jolloin Otto Kuusisen usko alkoi horjua ja sosialismi tuli hänen elämässään uskonnon tilalle. Otto Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi lokakuussa 1905. 12.3.1905 perustettiin Ylioppilaiden sosiaalidemokraattinen yhdistys, jonka perustajajäseniä olivat Kuusisen lisäksi vanhat koulukaverit Jyväskylästä, Gylling, Kovero ja Wuolijoki. Wuolijoen veljeksillä oli opiskeluaikoina mahdollisuus matkustella Saksassa ja siellä he olivat omaksuneet sosialistisen aatteen. Samaan aikaan oraalla oleva vasemmisto liikehti kaikkialla Suomessa.

Toukokuussa 1905 Otto Kuusinen liittyi Suomen Sosiaalidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) ja hän alkoi kesäkuussa Työmies -lehden avustajaksi. Samalla hän aloitti syvällisemmän tutustumisen sosialismin ja marxismin teoriaan, joiden arvostetuksi tuntijaksi hän nousi seuraavina vuosina. Oulun edustajakokouksessa vuonna 1906 Otto Kuusinen valittiin SDP:n puoluetoimikunnan varajäseneksi vasemmistosiiven (siltasaarelaiset) edustajana ja hän nousi puolueväen tietoisuuteen. Eduskuntavaaleissa 1908 Otto Kuusinen nousi ensimmäistä kertaa eduskuntaan, mutta hän ei pitänyt kansanedustajuutta kovin tärkeänä itselleen. Eduskunnassa Otto Kuusinen muun muassa vastusti venäläistämispyrkimyksiä. Hän ei asettunut ehdokkaaksi vuoden 1910 tai 1913 vaaleissa.

 Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946

Seuraava jatkotarina käsittelee vuosina 1945-1946 käytyä käsittämätöntä Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ja ennen kaikkea sitä, kenen vaatimuksesta tämä show täytyi käydä. Aihetta on vuosikymmenten saatossa tutkittu paljon ja siitä on kirjoitettu lukemattomia teoksi ja kirjoituksia. Katsotaanpa aivan aluksi tämän sotasyyllisyysoikeudenkäynnin taustaksi vähän tilannetietoja, mitkä lopulta johtivat tähän farssiin ja inhimilliseen tragediaan. 30.11.1939-13.3.1940 Suomi kävi talvisodan, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Talvisota päättyi Moskovan rauhansopimukseen. 25.6.1941 Suomi aloitti jatkosodan Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Jatkosotaa käytiin 19.9.1944 saakka, jonka jälkeen vielä suomalaiset velvoitettiin ajamaan saksalaiset sotajoukot Pohjois-Suomesta pois.

Aimo Anselmi Aaltonen.

Aimo Anselmi Aaltonen (s. 10.12.1906 Parainen ja k. 21.9.1987 Helsinki) oli kirvesmies, samoin kuin isänsäkin. Hän elätti itsensä 1920-luvulla Paraisten seudulla tekemällä työtä muurarina sekä työskentelemällä maatiloilla ja tehtaissa. Nuori kommunisti Aaltonen lähti vuonna 1930 Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin opiskelemaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen opiskeluvuotensa kuluessa Aimo Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Aaltonen palasi Suomeen tammikuussa 1933 organisoimaan kommunistien maanalaista toimintaa, mutta hän palautui jälleen saman vuoden syksyllä Neuvostoliittoon. Täällä hän opiskeli vielä vuoden verran Moskovan Lenin-koulussa. Hänen kurssikavereitaan Moskovassa olivat Ville Pessi (s. 24.3.1902 Kaukola ja k. 6.11.1983 Vantaa), Martti Mikael Malmberg (käytti salanimeä Joni Oder, s. 29.9.1911 ja k. 19.4.2002), Antti A. Timonen (salanimi Nils Just) ja Hemming Lindholm. Aimo Aaltonen saapui Moskovasta Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä. Aaltosen paluu ei sujunut ilman vastoinkäymisiä, sillä pian Aimo Aaltonen pidätettiin ja seuraavat kymmenen vuotta hän vietti Suomen valtion turvasäilössä ja vankilassa poliittisista syistä vangittuna.

Jatkosodan loputtua Aimo Aaltonen vapautui vankilasta ja Aaltonen valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattajan Kommunistin päätoimittajaksi. Lehti ilmestyi vuosina 1944-1990 kerran kuukaudessa ja sen painos oli noin 3 000-5 000. Aimo Aaltonen tuli valituksi eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1945. Samana vuotena hänet valittiin Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Aikaisemmin vasemmistolehdistö oli vaatinut Valtiollisen poliisin lakkauttamista. Myös kansanedustaja Aimo Aaltonen jätti huhtikuussa 1945 eduskunnalle aloitteen Valpon lakkauttamisesta. Valpoa ei kuitenkaan lakkautettu ja myöhemmin kommunistien asennoituminen Valpoon muuttui täysin. Kun Valpon lakkauttaminen nousi uudelleen esille eduskunnassa, kommunistit vastustivat sen lakkauttamista jyrkästi. Vuonna 1946 Aimo Aaltonen solmi avioliiton Vieno Tuulikki Ristellin (s. 29.1.1912 ja k. 16.3.1973) kanssa. Aaltonen tuli esimiehensä, sisäministeri Yrjö Kaarlo Leinon (s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) kanssa melko huonosti toimeen. Aaltonen toimi sisäministeriön valvontaosaston päällikkönä vuoden 1947-1948.

Juho Kusti Paasikivi.

Huhtikuussa 1945 pääministeri Juho Kusti Paasikivin kolmannen hallituksen aloittaessa nousi Valtiollisen poliisin päälliköksi oikeustieteentohtori Karl Otto Brusiin (s. 2.6.1906 Helsinki ja k. 31.10.1973 Turku). Otto Brusiinin vanhemmat olivat Harvialan kartanon omistajat Edmund Wilhelm Brusiin (s. 28.7.1878 ja k. 1939) ja Elisabeth Eufrosyne Nyström (s. 1880). Brusiin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1924 Hämeenlinnan lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta luettuaan oikeustiedettä vuonna 1929. Aikaisemmin Kokoomukseen kuulunut Brusiin liittyi myös Nuoren Voiman Liittoon vuonna 1931 ja vuonna 1934 hänestä tuli kirjailija Mika Toimi Waltarin (s. 19.9.1908 Helsinki ja k. 26.8.1979 Helsinki) johdolla toimineen Kerho 33:n johtokunnan jäsen; Kerho 33:n kautta Brusiin solmi yhteydet myös Tulenkantajiin.

Otto Brusin.

Otto Brusiinin virkakaudella Valpon entistä henkilökuntaa erotettiin nopeassa tahdissa ja heidän tilalle palkattiin uutta henkilökuntaa, joista useat tulivat SKDL:ää ja SKP:tä lähellä olevista piireistä. Aimo Aaltonen oli heikon Brusiinin takanaa vaikuttanut ”vahva mies”. Valintaperusteena henkilökunnalle ei ollut pätevyys tai edes sopivuus virkaan, vaan lähinnä puoluetausta, jäsenyys tai vähintään läheinen yhteys SKP:hen tai SKDL:ään. Kaikkiaan Valpoon tuli 76 sellaista miestä, jotka olivat olleet vankilassa erilaisista rikoksista; kärjen huippuna elinkautisesta tuomittu mies. Otto Brusiinin mukaan sotaa edeltäneenä aikana valtiollisiin rikoksiin syyllistyminen ei ollut este Valpon virkoihin nimittämiseen; Brusiin oli kuitenkin huolissaan uuden henkilökunnan kokemattomuudesta.

Valpo.

Valpo suoritti poliittistin ryhmien valvontaa ja kortistointia, joka Brusiinin johtajakaudella kohdistui etupäässä oikeistolaisiin piireihin. Myös joitakin SKP:n piirissä toimivia väkivaltaa suosivia ryhmiä valvottiin. Valpon täysin mielivaltaisten pidätysten ja kotietsintöjen sekä oikeudenkäynteihin johtamattomien pidätysten vuoksi sitä pelättiin aivan yleisesti vuosina 1945-1946. Valpon pidätykset perustuivat yleensä täysin perättömiin ilmiantoihin. Pidätetyt joutuivat istumaan syyttöminä selleissä usein monien kuukausien ajan. Ammattitaidottomat tutkijat eivät saaneet kuulusteluissa tutkittavilta tunnustuksia; tutkijoiden motivaationa saattoi olla joko oma teoria tai jopa vanha kauna. Otto Brusiin huomasi pian, että Valpon päällikön virkaan suostuminen oli suuri virhe. Hän erosi virastaan tammikuussa 1946 osittain kokemattoman henkilökunnan aiheuttamien ongelmien vuoksi, jotka myöhemmin vielä kärjistyivät.

Valvontakomissio.

Neuvostoliiton valvontakomission edustajat majoittuivat Hotelli Tornissa.

Vuosina 1944-1947 Suomessa toimi toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa. Valvontakomission asettamisesta oli määrätty 19.9.1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Valvontakomissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana oli Andrei Aleksandrovitš Ždanov (s. 26.2.1896 ja k. 31.8.1948). Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Valvontakomissioon kuului myös 15 brittiä, mutta heidän roolinsa komissiossa oli passiivinen. Valvontakomission käytössä oli Malmin lentokenttä ja komission neuvostoliittolaiset jäsenet valloittivat Hotelli Tornin asumuksekseen Helsingissä. Valvontakomission jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien Suomen viranomaisten puheille ja oikeus saada näiltä kaikki tähdellisenä pitämänsä tieto. Komission jäsenet nauttivat diplomaattista koskemattomuutta. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta monissa kysymyksissä, jos se katsoi että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhan ehtoja. Tunnetuin painostuksen kohde oli sotasyyllisyyskysymys. Kulttuuriväen piirissä oltiin varpaisillaan koko ajan valvontakomission vuosina. Vasemmistolehdistö seurasi herkeämättä mm. teattereiden ohjelmistoja. Iloisen Teatterin Lähtölaukaus-revyyn esitykset – teksti oli Reino Hirvisepän eli Pallen (oik. Reino Wilhelm Palmroth, s. 2.4.1906 Ruovesi ja k. 2.5.1992 Helsinki) - kiellettiin vuonna 1946 ja samoin kävi myös Arijoutsin (oik. Heikki Sakari Marttila, s. 1.9.1915 Lahti ja k. 31.1.1993 Vantaa) kirjoittamalle revyylle, Syntymämerkki.

Palle eli Reino Palmroth.

Arijoutsi eli Heikki Sakari Marttila.

Valvontakomission määräyksestä ja oikeusministeriön aloitteesta poistettiin vuosina 1944-1946 kirjakaupoista ja kirjastoista Neuvostoliitolle vihamielistä kirjallisuutta 1 783 kirjanimikettä ja yhteensä noin 30 000 teosta. Teosten joukossa olivat mm. Adolf Hitlerin (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) Taisteluni, Kirsi Huurteen (oik. Kerttu Eurén, 1902-1991) Sirpin ja moukarin alla, Alvar Erkki Bruno Palolammen (sukunimi vuoteen 1927 Sundström, s. 1.6.1908 Tampere ja k. 11.11.1991 Helsinki) Kollaa kestää, Mika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa sekä Aleksandra Rahmanovan (oik. Galina Nikolajevna Djurjagina, s. 27.6.1898 Kasli ja k. 11.2.1991 Thurgau, Sveitsi) teokset. Poistettujen kirjojen listalle joutuivat myös kaikki Armas Josef Pullan (s. 29.3.1904 Viipuri ja k. 14.12.1981 Helsinki) Ryhmy ja Romppainen-kirjat, joukko Erkki Lauri Tantun (vuoteen 1913 Lydén, s. 3.10.1907 Viipuri ja k. 5.5.1985 Helsinki) Rymy-Eetu-sarjakuvakirjoja, Pentti Mikael Haanpään (s. 14.10.1905 Pulkkila ja k. 30.9.1955 Pyhäntä) Korpisota ja Nykyaikaa sekä Aaro Antti Hellaakosken (vuoteen 1916 saakka Helaakoski, s. 22.6.1893 Oulu ja k. 23.11.1952 Helsinki) Vartiossa.

Kirsi Huurre eli Kerttu Eurén.

Pentti Haanpää.

Rauhansopimuksen 13. artikla oli sopimuksen lyhimpiä pykäliä ja se kirjattiin näin: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden valtioiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Helsinkiin tulonsa jälkeen lokakuussa 1944 puheenjohtaja Ždanov lähetti pääministeri Urho Jonas Castrénille (s. 30.12.1886 Jyväskylä ja k. 8.3.1965 Helsinki) yli kuudenkymmenen henkilön listan, jotka Neuvostoliiton mielestä olivat sotarikollisia. Sotasyyllisyyskysymys tuli vain ohuesti käsittelyyn eduskunnassa syksyllä 1944. Hallitus sai taitavasti pelattua aikaa kysymyksen ympärillä. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) valitsi hallituksensa oikeusministeriksi Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) ja molemmille selvisi talven 1945 aikana, että sotasyyllisyyttä ei voi lakaista maton alle.

Luottokitaristi Ari "Kankku" Kankaanpää (3. osa) 

Ari Kankaanpää.

Martti Innanen päätti lopettaa musiikityöt 1980-luvun alun ja Kissantervaaja -albumin jälkeen. Hän oli jo lopettanut keikkailun, kun Ari Kankaanpää otti häneen yhteyttä vuonna 1986. Tuossa vaiheessa Martti Innanen tienasi naivistisella taidemaalauksellaan jo varsin hyvin. Ari Kankaanpää alkoi vaatia Martti Innaselta kappaleita väittäen, että jossakin pöytälaatikossa hänellä kuitenkin olisi valmiina julkaistavia kappaleita. Aluksi Martti Innanen kielsi kappaleita olevan tallessa, mutta sinnikkään vaatimisen jatkuessa alkoi Innanenkin pehmetä. Lopulta vuonna 1995 ilmestyi Martti Innaselta Umpirautaa -albumi.

Martti Innanen.

Ari Kankaanpää sovitti Umpirautaa -albumille kappaleet Sudennahkaviitta ja Orpo pihalaulaja. Albumilta löytyy myös Kankaanpään alter ego, säveltäjä-sovittaja Kapo Sammal, joka on yhdistänyt voimansa tangodiktaattori Antero Ryskön kanssa. Antero Ryskön takana piileskeli näyttelijä Jukka Tapani Leisti (s. 6.4.1958 Karhula). Television Kansanhuveissa parivaljakon yhteinen Tango selvinpäin sai esityksensä. Antero Ryskö on Suomen ensimmäinen tangodiktaattori, joka valittiin 6.6.1966 Luvialla järjestetyssä Eero Väre -laulukilpailussa jopa 84 vuoden ajaksi; näin hänen valtakautensa päättyy vasta vuonna 2050. Antero Ryskön tavaramerkki on lavalla tanssia soitinsoolojen aikana kappaleissa polviaan taivuttamatta. Umpirautaa -albumilta löytyy myös Antero Ryskön tulkitsema tango, Vedä hattu päähän, jossa viulisti Luis Henrik Perello (s. 1969 Tampere) soittaa primasviulua taidokkaasti. Martti Innanen neuvoi innokkaasti Rysköä tarkoilla tulkintaohjeilla.

Jukka Leisti.

Henrik Perello.

Sastamalan Sammaljoen koulun tiloissa järjestettiin vuonna 2026 naivistinen suurnäyttely, Suomi nousee suosta. Autokauppias Aulis Ylönen kertoi haastattelussa Sastamalan paikalliselle Alueviesti -lehdelle ostaessaan vaimonsa Leilan kanssa tämän koulurakennuksen Sastamalan kaupungilta vuonna 2014, että autokauppaa koululle tuskin tulee. Martti Innasen taidenäyttely tuli ja Innasen taulu, Ensimmäinen suomalainen nousee turvesuosta, joka tuli myös taidenäyttelyn julisteeseen. Kesäksi 2027 Sastamalaan on tulossa Martti Innasen taideteoksien suurnäyttely. Martti Innasen teoksia näyttelyyn on tulossa jopa 150 kappaletta, joukossa on samoin ennennäkemättömiä tauluja.

Paula Koivuniemi.

Iskelmälaulaja Paula Kristiina Koivuniemen (vuosina 1969-1975 Lehti, s. 19.6.1947 Seinäjoki) isä oli suosittu tanssimuusikko, hanuristi Mauri Kullervo Koivuniemi (1920-1989) Etelä-Pohjanmaalla. Mauri Koivuniemellä oli oma orkesteri ja hän otti nuoren tyttönsä mukaan keikoille laulamaan. Paulan epämusikaalisesta isosiskosta tuli sairaanhoitaja ja veljestä laulava rumpali. Mauri Koivuniemi vei tyttärensä Helsinkiin Toivo Pietari Johannes Kärjen (s. 3.12.1915 Pirkkala ja k. 30.4.1992 Helsinki) luokse laulatettavaksi ja Kärki antoi Paula Koivuniemen levytettäväksi vuonna 1966 H. Saarniahon eli Heikki Josef Litun (s. 19.3.1921 ja k. 13.6.1998) säveltämän ja sanoittaman kappaleen, Yöperhonen, jonka Iris Kangasniemi oli levyttänyt Toivo Kärjen sovittamana vuonna 1950. Tuula Valkama muutti hieman laulun sanoitusta ja multi-instrumentalisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Rauno Väinämö Lehtinen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki) sovitti Koivuniemen ensisinglen, Perhonen. Singlen B-puolelle tuli Toivo Kärjen säveltämä ja Reino Vihtori Helismaan (vuoteen 1934 Helenius, s. 12.7.1913 Helsinki ja k. 21.1.1965 Helsinki) sanoittama Seitsemän onnen tähteä.

Ravintola Hallin Janne, Kuorevesi.

Ari Kankaanpää tapasi Paula Koivuniemen ensimmäisen kerran Kuoreveden Hallin Janne ravintolassa vuonna 1980. Paula Koivuniemi tuli Hallin Janneen solistikeikalle mukanaan nuottimapit säestäjiä varten. Koivuniemi oli juuri levyttänyt tuottaja, säveltäjä ja sovittaja Esa Antero Niemisen (s. 20.4.1952 Tampere) ohjauksessa ranskalaisen käännöshitin Le coeur somnambule (Tummat silmät ruskea tukka), jonka oli alkuperäisenä tulkinnut Marie Myriam (Myriam Lopés, s. 8.5.1957 Braga) vuonna 1979. Myöhemmin Ari Kankaanpää kohtasi Paula Koivuniemen Tampereella hotelli Rosedahlissa, jonka avajaisia vietettiin marraskuussa 1977 Pyynikillä; hotelli oli valmistuessaan Suomen suurin hotelli ja hotellin vihki käyttöönsä presidentti Urho Kaleva Kekkonen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki). Kongressihotellin suunnittelivat arkkitehdit Jaakko Veikko Johannes Laapotti (s. 28.3.1931 Antrea ja k. 30.10.2017 Helsinki) ja Martti Kukkonen (s. 14.7.1942 Kuopio ja k. 30.5.2013 Helsinki). Hotelli sijaitsee aiemman ravintola Rosendahlin puutarhan ja ravintolan paikalla. Ari Kankaanpää oli tuolloin jo soittamassa Frederikin yhtyeessä, kun Paula Koivuniemi oli tuolloin vailla kosketinsoittajaa bändiinsä. Kari Lilja oli juuri jättänyt Frederikin yhtyeen ja siksi Ari Kankaanpää uskalsi antaa Koivuniemelle Kari Liljan puhelinnumeron.

Harri Taittonen.

Aikanaan sitten Kari Lilja jätti Paula Koivuniemen bändin, jolloin Paula Koivuniemi jälleen soitti Ari Kankaanpäälle tiedustellen jälleen kosketinsoittajaa Liljan tilalle bändiinsä. Ari Kankaanpäällä oli jälleen antaa armeijakaverinsa, Harri Juha Herman Taittosen (s. 1963), puhelinnumero Paula Koivuniemelle. Harri Taittosesta tulikin kosketinsoittaja Paula Koivunimen bändiin. Nykyään Harri Taittonen soittaa blueskitaristi, laulaja ja lauluntekijä Erja Anneli Lyytisen (s. 7.7.1976 Kuopio) kanssa duokeikkoja sekä Erja Lyytisen keikkabändissä kosketinsoittimia.

Harri Taittonen oli tuolloin vielä ammattimuusikkona vailla rutiineja varsinkin tanssiorkesterien maailmasta. Ari Kankaanpää kehotti Paula Koivuniemeä olemaan Harri Taittosen kanssa kärsivällinen. Pian Paula Koivuniemi soittikin jo Ari Kankaanpäälle puhelun, jossa hän kehui Harri Taittosta soittajana. Ari Kankaanpää pääsi armeijasta syyskuussa 1983, jolloin hän palasi heti soittamaan Frederikin bändiin. Jälleen kohta Ari Kankaanpää sai puhelun Paula Koivuniemeltä ja tällä kertaa Koivuniemi tarjosi Ari Kankaanpäälle kitaristin paikkaa kvintettiinsä. Näin Ari Kankaanpää liittyi Paula Koivuniemen bändiin 1.1.1984 lähtien. Soittokeikkoja oli tuolloin varsin hyvin tarjolla ja lisäksi Paula Koivuniemi teki soolokeikkoja yhdessä Ari Kankaanpään ja basistina soittavan teinipoikansa Toni Lehden kanssa. Näillä keikoilla säestystehtävää hoiti orkesterina usein Aarne Tapani Kansan (s. 9.3.1949 Hamina ja k. 25.3.2025 Kotka) bändi.

Paula Koivuniemellä oli tuolloin suhde Yhdysvalloissa opiskelevaan David Gamrasniin ja Koivuniemi alkoi aivan tosissaan suunnitella laulajauran lopetusta nelikymppisenä ja kotiäidiksi ryhtymistä. Ari Kankaanpää kertoi heti Koivuniemelle, että suunnitelmasi ei tule onnistumaan, kun sinä poltat teevedenkin pohjaan. Kankaanpää kertoi myös laulajattarelle, että nyt ei kannata laulamista lopettaa, mutta hän neuvoi järjestämään 40-vuotisjuhlakonsertin ja muuttamaan musiikin suuntaa enemmän Yhdysvaltojen länsirannikon suuntaan. Paula Koivuniemen kohdalla tämä muutos tapahtui vasta vuoden 1999 aikoihin, kun ilmestyi albumi, Kun kuuntelen Tomppaa (BMG Finland Oy); levyn tuottaja ja sovittaja oli Esa Nieminen.

Kaukorakkaus Paula Koivuniemen ja David Gamrasnin kanssa ei kantanut kauaa ja Koivuniemi jatkoi laulajattaren uraa edelleen. Ari Kankaanpää ylistää laulajattarena sekä kappaleiden tulkitsijana Paula Koivuniemeä aikakautensa ylivoimaisimpana, varsinkin 1980-luvulla. Hän johti orkesterin käytännön asiat tarkasti eikä hänen orkesterissaan alkoholi näytellyt minkäänlaista osaa. Erinomaisena esimerkkinä Kankaanpää kertoo Paula Koivuniemen täsmällisyydestä tapa, jolla hän organisoi yrityksensä hallinnon, kun seurustelusuhde lääkäri Jorma Lauharannan kanssa loppui. Paula Koivuniemi pyysi silloin Ari Kankaanpäätä kommandiittiyhtiönsä äänettömäksi yhtiömieheksi Jorma Lauharannan paikalle siksi aikaa, että hänen oma poikansa Toni Lehti ennättäisi täysi-ikäiseksi. Ari Kankaanpää jätti kuitenkin Paula Koivuniemen yhtyeen alkukesästä 1985, kun hän perusti musiikkikaupan.

Pauli Ahonen.

Jo Frederikin yhtyeessä soittaessaan Ari Kankaanpää oli tehnyt musiikkikauppiaana töitä tamperelaisessa Ahosen Musiikin myymälässä Hämeenpuiston ja Satakunnankadun kulmassa. Musiikkiliikkeen perustivat haitarikauppias Martti Ahonen vaimonsa Helvi Ahosen kanssa, joka hoiti yrityksen kaikki paperityöt. Ahosen Musiikki oli persoonallinen musiikkikauppa ja perheyritys, jonka käytännön toimintaa johti Martti ja Helvi Ahosen vahin poika, Pauli Ahonen. Paulin veljeksistä Pentti Ahonen auttoi liikkeessä lähinnä viikonloppuisin, mutta Petri ei juurikaan. Myöhemmin Pauli Ahonen vaihtoi musiikkiliikkeen paikaksi osoitteen Ilmarinkatu 37 Tampereen Kalevassa.

Bändikamoja myymään Ahosen Musiikkiin palkattiin Tampereen Musiikista Jarmo Johannes Broman (s. 19.06.1951 ja k. 24.12.2023), joka oli aikaisemmin työskennellyt myös musiikkikauppiaana Matti Korpelan johtamassa Westerlundin Musiikkiliikkeessä Tampereen Koskikadulla, kuten samoin Tampereen Musiikissakin. Jarmo Broman perusti vuonna 1982 Simo Luukkasen kanssa (s. 1949) Kyttälänkadulle Stockmannin tavartalon taakse musiikkiliikkeen, Sound Menin. Kun Jarmo Broman lähti Ahosen Musiikista omaan musiikkiliikkeeseensä, jäi hänen myyjän paikkansa Ahosen Musiikissa Ari Kankaanpäälle täytettäväksi bändikamojen myyjänä.