Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (16. osa)
Yrjö Kilpeläinen toimi kansanedustajan työn ohella Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden poliittisena toimittajana vuodesta 1947 lähtien. Oikeistososiaalidemokraattina Yrjö Kilpeläinen hyökkäsi ajan poliittisesta ilmapiiristä johtuen pakinoissaan erityisesti kansandemokraatteja vastaan. Yrjö Kilpeläinen halveksi varsinkin niitä suomalaisia, jotka olivat sota-aikana asettuneet Neuvostoliiton puolelle, mutta myös niitä, jotka poliittisten suhdanteiden muuttuessa käänsivät takkinsa. Toisaalta Yrjö Kilpeläinen arvosteli myös porvareita siitä, että nämä hänen mielestään piiloutuivat vaaran vuosina sosiaalidemokraattien selän taakse, eivätkä asettuneet etulinjaan torjumaan kommunismin vaaraa. SDP:n kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven loikattua kansandemokraatteihin vuonna 1946 Yrjö Kilpeläinen kirjoitti sarkastisesti sekä SDP:n että SKDL:n eduskuntaryhmien henkisen tason kohonneen huomattavasti. Kansanedustaja Kilpeläisen erityisen huomion kohteena oli Suomen Yleisradio. Eduskunnassa Yrjö Kilpeläinen otti toistuvasti yhteen SKDL:n kansanedustajana toimineen Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoen kanssa. Yrjö Kilpeläisen tekemän lakialoitteen pohjalta säädettiin vuonna 1948 niin sanottu ”Lex Jahvetti”, joka siirsi Yleisradion hallinnollisen toiminnan kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä eduskunnalle. Matemaatikko Leo Reino Sarion (s. 18.5.1916 Lieksa ja k. 15.8.2009 Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat) kanssa Yrjö Kilpeläinen oli ajamassa myös lakia Suomen Akatemiasta.
Yrjö Kilpeläinen syrjäytettiin Työväen Akatemian rehtorin paikalta vuonna 1945, jolloin hänen tilalleen nimitettiin Arvid ”Arvi” Erland Hautamäki (s. 28.2.1897 Viipuri ja k. 10.2.1972). Kilpeläisen elämäkerran kirjoittajan Simo Juntusen mukaan vaihdoksen taustalla oli Työväen Akatemian johtokunnan puheenjohtajan professori Kaarle Väinö Voionmaan (vuoteen 1906 Wallin, s. 12.2.1869 Jyväskylä ja k. 24.5.1947 Helsinki) kauna Väinö Tanneria kohtaan, josta kaunasta sai osansa myös tämän lähipiiri. Ensimmäisen eduskuntakautensa ajan Yrjö Kilpeläinen oli ilman vakituista tointa ja tällöin hän avusti kirjoituksillaan muun muassa Suomen Kuvalehteä, Suomalaista Suomea ja Kansan Kuvalehteä. Lisäksi Yrjö Kilpeläinen kirjoitti tekstejä Oskar Nikolai ”Ossi” Elstelän (ent. Elmstedt, s. 18.5.1902 Tampere ja k. 10.4.1969 Helsinki) revyyteatteri Punaiselle Myllylle muun muassa Arijoutsi (oik. Heikki Sakari Marttila, s. 1.9.1915 Lahti ja k. 31.1.1993 Vantaa) kanssa, kunnes poliittiset satiirit tyrehtyivat.
Sotasyyllistenyyslain tultua eduskunnan käsiteltäväksi elokuussa 1945 Yrjö Kilpeläinen arvosteli voimakkaasti vireillä ollutta lakia sen oltua luonteeltaan taannehtivasti ja siten länsimaisten oikeusperiaatteiden vastainen. Lain tultua hyväksytyksi Yrjö Kilpeläinen avustajineen keräsi materiaalin syytteeseen joutuneen Väinö Tannerin puolustusta varten. Varsinaisen oikeudenkäynnin alettua marraskuussa 1945 Kilpeläinen johti syytettyä puolustuksen toimistoa. jossa käännettiin syytettyjen ja heidän avustajiensa lausunnot ulkomaalaisille kielille. Yrjö Kilpeläisen työparina oli kirjailija Yrjö Soini (s. 17.7.1896 Hattula ja k. 6.2.1975 Helsinki), joka seurasi itse istuntoja Säätytalossa ja laati niistä tuoreet selostukset. Yrjö Soinin mukaan Kilpeläinen antautui tälle työlleen niin tiiviisti ja uhrautuvasti, että se mursi hänen terveytensä ja johti osaltaan ennenaikaiseen kuolemaan. Kun vankilasta ja vapautunut presidentti Risto Ryti ja Yrjö Kilpeläinen tapasivat eräässä juhlatilaisuudessa 1950-luvun alkupuolella Ryti sanoi hieman leikillään kätellessään Kilpeläistä: ”Maisterin hän siellä vankilassa olisi pitänyt olla eikä meidän.”
Yrjö Kilpeläinen ja Urho Kekkonen tunsivat toisensa jo Akateemisen Karjala-Seuran ajoilta. Yrjö Kilpeläisen vakaa käsitys oli, että Urho Kekkonen liittyi Maalaisliiton vain laskelmoiden ja ilman aatteellisia syitä tavoitteena on päästä poliittisella urallaan mahdollisimman, pitkälle aina tasavallan presidentiksi saakka. Yrjö Kilpeläisen silmissä Urho Kekkonen oli takin kääntäjä, joka oli vuonna 1940 vastustanut Moskovan rauhan solmimista ja myöhemmin ryhtynyt kannattamaan ystävyyspolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa. Miten vakavia yhteenottoja Kilpeläisen ja Kekkosen välillä ei kuitenkaan sattunut. Uusien eri henkilön mukaan Yrjö Kilpeläinen ennusti pari vuotta ennen vuoden 1956 presidentinvaaleja Suomen saavan Uurho Kekkosesta elinikäisen diktaattorin, mikäli tämä tulisi valituksi. Urho Kekkosen nousua presidentin virkaan Yrjö Kilpeläinen ei ollut enää näkemässä.
Eduskunnassa sotasyyllisyyslaista keskusteltaessa Yrjö Kilpeläinen käytti tämän puheenvuoron: ”Yleensä oikeusvaltiossa on pidetty selviönä, että jokaisella pitää olla mahdollisuus tietää, onko hän tehnyt rikoksen vai ei. Hallituksen esitys merkitsee tuosta periaatteesta poikkeamista. Jos sille tielle mennään, niin esimerkiksi parin viikon kuluttua voidaan säätää laki, jossa tuomitaan kuritushuonerangaistukseen ne, jotka nyt ovat täällä tätä istuntoa lehtereillä seuraamassa, arvaamatta tänne tullessaan osallistuvansa mihinkään rikokseen. Hallituksen esitys laiksi sotaan syyllisten rankaisemiseksi merkitsee, ei vain suomalaisten ja pohjoismaisten oikeuskäsitystä päälaelleen asettamista, vaan myös palaamista niihin taantumuksellisiin periaatteisiin ja laitoksiin, joita vastaan Länsi-Euroopassa aloitettiin taistelu jo pari, kolmesataa vuotta sitten ja ja jotka useimmissa sivistysmaissa ja ainakin toistasataa vuotta sitten oli haudattu itsevaltiaitten hallitsijoiden tyranniuden mukana.”
Hornborgin komitean mietintö valmistui 12.7.1945 ja mietinnön mukaan Suomella ei ollut poliittista sopimusta Saksan kanssa. Komitean mietinnön mukaan kevättalvella 1944 rauhantunnustelut tehtiin sekä laillisesti että tarkoituksenmukaisesti. Komitean mielestä Ribbentrop-sopimus auttoi pitkittämään sotaa niin, että Neuvostoliiton ehdottaman antautumisvaatimuksen jälkeen saatiin lopulta aikaan hyväksyttävissä olleet rauhanehdot. Hornbergin komitea totesi myös, että asia olisi pitänyt tuoda eduskunnalle ja presidentti Risto Rytin valtakunnankansleri Adolf Hitlerille lähettämää kirjettä koskeva päätös olisi pitänyt varmentaa ulkoministerin allekirjoituksella. Komitean loppuaarviona mietinnössä todettiin, että sopimuksen sisältö oli ”erittäin arveluttava ja olisi todennäköisesti muodostunut maalle kohtalokkaaksi, jos se olisi pidemmän aikaa pysynyt voimassa.”
Holmbergin komitean mietintö ei oikeuskansleri Toivo Tarjanteen mukaan sisältänyt mitään, minkä perusteella jatkosodan aikaista presidentti Risto Rytiä olisi voitu syyttää. Suomen hallitusmuodon perusteella syyte voisi koskea vain valtio- tai maanpetosta, eikä Holmbergin komitea ollut sellaista todennut. Hallituksen ministereitä voitaisiin melko pitkän valmistelun jälkeen syyttää valtakunnanoikeudessa, mutta olisi ”varsin mahdollista ehkäpä todennäköistäkin”, että oikeus vapauttaisi syytetyt. Vaikka oikeus antaisikin langettavan tuomionsa, olisi rangaistus enimmillään vuosi vankeutta.
Holmbergin komitean vasemmistoedustajat jättivät mietinnöstä eriävän mielipiteen, jossa kiistettiin mietinnön talvisodan syntyä ja välirauhan aikaa koskevat arviot. Heidän mukaansa sodan aikana tehdyt virheet olisi rangaistava rikoslain mukaisessa järjestyksessä, eikä kenenkään poliitikon tulisi nauttia muiden lakien suojasta. Vasemmistoedustajien mielestä sotarikoksiin olivat syyllistyneet ylipäällikkö, presidentti, pää- ja ulkoministeri sekä muut johtavat poliitikot. Ulkoministeri Juho Eljas Erkko (s. 1.6.1895 Helsinki ja 20.2.1965 Helsinki) sai ankaria moitteita toiminnastaan; ehkä tarkoituksena oli saada myös hänet sotasyyllisten luetteloon mukaan. Talvisodan rauhantekoa pidettiin taitamattomana sen nojalla, miten Hella Wuolijoki oli komitealle kertonut tarjolla olleista vaihtoehdoista. Ministeri Väinö Tanneria kovisteltiin hänen sodanaikaisten puheidensa vuoksi.
Oikeusministeri Urho Kekkosen henkilöä vastaan valvontakomissiolla ei ollut mitään huomauttamista. Pikemminkin päinvastoin, oikeusministeri Urho Kekkosen ripeät otteet asiassa saivat valvontakomitea toistuvasti kiitosta. Urho Kekkonen tapasi kenraalieversti Andrei Ždanovin heinäkuussa 1945. Arkistoihin tallennetussa muistiossa Urho Kekkonen kertoo, että komissio painostaa Suomen hallitusta taannehtivan lain taakse. Andrei Ždanov ei saanut Josif Stalinilta ohjeistusta, kuten hän ei koko Suomessa olonsa aikana sellaista Neuvostoliitosta saanut. Ždanov kuitenkin lähetti Neuvostoliittoon raportin Urho Kekkosen kanssa käymästään keskustelusta, jossa hän kertoi, että taannehtiva laki oli Urho Kekkosen ehdotus ja aloite.
Käymässään keskustelussa Andrei Ždanovin kanssa Urho Kekkonen lupasi yrittää kääntää presidentti Juho Kusti Paasikiven pään. Urho Kekkonen kertoi: ”Ukko on vielä sen kannalla ja vastustaa erikoisslakia, mutta asia menee poliittiseen umpikujaan sitä tietä - ehdottomasti meillä on hallituksen parissa varsin yleisenä käsitys, että Paasikivi ei - suurista avuistaan huolimatta - voi hoitaa asioita, hän on liian hidaskäänteinen ja jurnuttaa omia toimituksiaan sekä alituisella puhumisellaan ehkäisee nopeita ratkaisuja.”
















































