Espanjantauti ja COVID- 19 maailmalla ja meillä (3. osa)

Kuinka COVID-19 sitten todennetaan? Jos sinulla esiintyy taudin oireita, sinua kehotetaan heti menemään PCR-testiin, jossa tauti muka todentuu. Valitettavasti tähän testiin sisältyy monia ongelmia, joista meille hyvin huonosti julkisuudessa kerrotaan. DNA-segmentin korostamiseksi PCR-testissä näytettä kuumennetaan aluksi niin, että DNA denaturoituu tai eriytyy kahdeksi yksisäikeiseksi DNA:n pätkäksi. Sitten ”Tag poymeraasi”-entsyymi rakentaa syntetisoiden kaksi uutta DNA-säiettä käyttäen alkuperäisiä säikeitä malleina. Tämä prosessi johtaa alkuperäisen DNA:n monistamiseen ja jokainen uusi molekyyli sisältää yhden vanhan ja yhden uuden DNA-säikeen. Sitten kutakin näistä säikeistä voidaan käyttää kahden uuden kopion luomiseen jne. Uuden denaturoinnin ja syntetisoinnin sykli toistuu jopa 30 tai 40 kertaa, mikä johtaa yli miljardiin tarkkaan kopioon alkuperäisestä DNA-segmentistä.

PCR-testi tunnistaa myös kuolleen viruksen jätettä ja antaa silloin myös positiivisen testituloksen. PCR-testilulos voi olla jopa viikkojen tai kuukausien ajan positiivinen sairastetun viruksen jälkeen; tällöin tämä ihminen ei enää ole vaarassa tartuttaa sairautta eteenpäin. Aikaisemmin PCR-testiä on käytetty virusten tunnistamiseen. Koronataudin testauksessa käytetään viruksen RNA:ta, joka syntetisoidaan tai konventoidaan entsyymien avulla. Suurin osa PCR-testin saamasta kitiikistä kohdistuu valtaosin PCR-testin käyttötapaan. Testin vaihtelevaa kykyä löytää erilaisten organismien (virusten tms.) DNA:ta pystytään manipuloimaan muuttamalla monistussyklien määrää. Monet asiantuntijat, kuten esim. American Frontline Doctors, ovat koettaneet nostaa esille tiedotusvälineissä ongelmaa, joka syntyy, jos testin monistuskertoja on aivan liikaa.

Kardiologi Peter A. McCullough.

Kardiologi Peter A. McCullough (s.29.12.1962 Buffalo, New Yorkin osavaltio) on kirjoittanut PCR-testistä mm. seuraavaa: ”Testausmenetelmä, josta tuli standardi – PCR-testi; tuo testi muuttuu aina vain herkemmäksi… ja niin se saattaa alkaa poimimaan RNA:n jäänteitä, joilla ei ole edes mitään tekemistä COVID-19 kanssa. Jos monistuskertojen lisäämistä jatketaan, testi saattaa alkaa poimimaan jotain, vaikka nenästä… nenässämme on kaikenlaisia viruksia ja bakteereja, joten hyvin äkkiä meillä on ongelmana väärät positiiviset testitulokset.” Samoin kirurgi Richard Urso tähdentää epäkohtia testissä: ”Väärien positiivisten määrä on huikea. Testiin liittyy eräs tekijä, nimittäin syklimäärä (cycle treshold). Kun virusta mahdollisesti sisältäviä näytteitä monistetaan lisäämällä syklimäärää, 20 syklin kohdalla virus-kappaleiden määrä on miljoona kun taas 40 syklillä kappaleita on jo miljardi jne. Nämä näin monistamalla esiin nostetut kokonaisuudet ovat hyvin usein jotain muuta, kuin COVID-19 virusta… PCR-testi on harhaanjohtava ja sitä on käytetty väärin.”

Kary Mullis.

Jopa PCR-testin kehittäjänä Nobelin kemianpalkinnon saanut Kary Mullis (s. 28.12.1944 ja k. 7.8.2019) varoitti aikanaan, että testi ei ole ihanteellinen tarvittavien tautien jäljittämiseen, koska sen avulla tietyllä tavalla käytettynä ”on mahdollista löytää mitä vain kenestä vain”. Kary Mullis ei koskaan ennättänyt COVID-19 taudin aikana kommentoimaan testiään, sillä hän kuoli keuhkokuumeeseen 74-vuotiaana, vain muutama kuukausi ennen pandemian alkua, elokuussa 2019. Monet muutkin toimijat, kuin vain lääkärit, ovat kiinnittäneet huomionsa testausmenetelmän ongelmiin sekä koettaneet tuoda näitä ongelmia vaihtelevasti median kautta yleiseen tietoisuuteen. Esim. itsenäisistä tutkijoista koostuva voittoa tavoittelematon tutkijaryhmä, Swiss Policy Research, on koonnut nettisivuillee erilaisia tekijöitä, jotka muodostavat PCR-testistä ongelmallisen. Heidän artikkelissaan mainitaan mm. testipakettien mahdollinen saastuminen, testin taipumus löytää muita koronaviruksia, ongelmat monistusmäärien kanssa sekä ongelmat testin herkkyyden suhteen.

PCR-testillä ei kyetä erottamaan toisistaan eläviä viruksia ja inaktiivisia – eli ei-tarttuvia – virushiukkasia, minkä vuoksi se ei sovellu diagnostiikan välineeksi. Pakokauhu pandemiasta tappavana ja julmana tautina on luotu mm. käyttämällä liian korkeita syklikynnyksiä. Sillä mitä suurempi CT eli RNA-hiukkasten havainnointii käytettyjen monistussyklien määrä on, sitä suupempi on myös väärän positiivisen tulkinnan mahdollisuus. Maailmalla tutkimuksissa on osoitettu, että saadakseen 100 prosenttisesti vahvistettuja todellisia positiivisia testituloksia, on PCR-testi tehtävä 17 syklillä. Sen syklimäärän jälkeen PCR-testin tarkkuus laskee radikaalisti. Yhdysvalloissa tartuntatautien valvontaan ja ehkäisyyn keskittynyt virasto (CDC) – jonka pääpaikka sijaitsee Atlantassa, Georgiassa – kehotti 2021 helmikuussa laskemaan testauksen syklimäärää 28:aan tai pienemmäksi rokotettujen kohdalla, jotta onnistuisi luotettavammin tutkia tapauksia, jotka ilmenevät rokotteesta huolimatta. Tuolloin moni taho ilmaisi huolensa siitä, kuinka ehdotettu muutos vaikuttaisi tilastoihin ja yleiskuvaan tautitilanteesta. Fimlab esimerkiksi Suomessa käyttää syklimäärää 45, mikä ei anna testissä kovin luotettavia tuloksia.

SARS-CoV-2 PCR-testi kehitettiin kiinalaisten tutkijoiden julkistaman geneettiseen sekvenssiin perustuen sen sijaan, että se olisi perustunut todelliseen eristettyyn tautivirukseen. Näin puuttuva osa tautiviruksen geneettisestä koodista täytyi yksinkertaisesti vain keksiä. SARS-CoV-2:n PCR-testi on hyväksytty maailmalla standardiksi kaikkialla, mutta 22 kansainvälistä tiedemiestä julkaisi 30.11.2020 artikkelin, jossa haastetaan tämä testi ja kyseenalaistetaan se samalla. Samalla nämä tiedemiehet suorastaan vaativat ns. Corman-Drosten-julkaisun poisvetämistä sen sisältämien monien virheiden vuoksi. Corman-Drosten-julkaisu julkaistiin vuorokauden sisällä siitä, kun se toimitettiin Eurosurveillancelle tarkastettavaksi ja siksi sen epäillään ohittaneen myös vertaisarvioinnin.

Maailman terveysjärjestö WHO otti asian myös esille 20.1.2021, mutta tämäkin on meillä Suomessa täysin valtamediassa unohdettu asia. WHO kehotti suhtautumaan PCR-testituloksiin hyvin varovaisesti ja erityisesti kiinnittämään huomiota testien syklimäärään. Suora sitaatti WHO varoituksesta: ”WHO quidance Diagnostic testing for SARS-CoV-2 states that careful interpretation of weak positive results is needed. The cycle treshold (Ct) needed to detect virus is inversely proportional to the patient’s viral load. Where test results do not correspondwith the clinical presentation, a new specimen should be taken and retested using the same or different NAT technology. ”WHO:n ohjeistus SARS-CoV-2-diagnostiikkaan toteaa, että heikkojen positiivisten tulosten huolellinen tulkinta on tarpeen. Viruksen havaitsemiseen tarvittava syklikynnys (Ct-arvo) on kääntäen verrannollinen potilaan viruskuormaan. Tapauksissa, joissa testitulos ei vastaa kliinistä kuvaa, on otettava uusi näyte ja testattava se uudelleen käyttämällä samaa tai eri NAT-tekniikkaa (nukleiinihappotestiä).

Suomessa sairastuu joka ikinen vuosi noin 50 000 ihmistä keuhkokuumeeseen ja näistä noin puolet eli 25 000 ihmistä vaatii sairaalahoidon keuhkokuumeeseensa. Kaikkien influenssien aiheuttaman keuhkokuumeen oireet ovat samankaltaisia ja niiden perusteella ei voi erottaa, mikä virus kulloinkin on kyseessä. Näitä seuranamme vuodesta toiseen viihtyviä erilaisia viruksia ovat mm. Adeno, Boca, Sika, A, B, Corona HKU1, Corona NI63, Vorona Covid-19, Mycoplasma, Rino, Parainfluensa tyypit 1-4 ja RS-virus. Näitä kaikkia edellä mainittuja viruksia tilastoitiin Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä (PPSHP) näin:

Vuonna 2018: 4727 kappaletta

Vuonna 2019: 3907 kappaletta

Vuonna 2020: 3992 kappaletta

Kuka sitten voi sairastua koronatautiin? Periaatteessa aivan kuka tahansa voi saada oireettoman eli lievän koronan, siis flunssan. Tutkimuksen mukaan kuitenkin vain 16 prosenttia perheenjäsenistä sai koronainfektion ja ainoastaan 4 prosenttia lapsista. Tautiin sairastumiseen vaikuttaa myös ikä, muut sairaudet, immuniteetin taso ja virusten määrä. Flussaa sairastavien positiivisista testituloksista alle 1 prosentti oli COVID-19 positiivisia. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä on testattu flunssaa sairastaneilta 203 274 PCR-näytettä ja niistä ainoastaan 1914 oli COVID-19 positiivisia eli alle 1 prosentti koko määrästä. 144 potilasta näistä sai sairaalahoitoa ja 39 sai sairaalassa tehohoitoa. Sairaalahoidossakin olleille hoito tarkoitti suurimmalle osalle potilaista vain yön yli taudin seurantaa. Suomessa on tehohoito-osastoilla hoidettu 9.3.2020-17.1.2021 välillä noin 18 200 hoitojaksoa, joista 536 on ollut COVID-19 tautitapauksia. Esimerkiksi Italiassa vastaavasti 60 prosenttia sairaalahoitoa vaatineista potilaista kotiutettiin jo 10 tunnin kuluessa. Tiedot antoi Pohjois-Pohjanmaan osalta Oulun yliopistollisen sairaalan Infektiotorjuntayksikön infektio-osaston ylilääkäri, Teija Puhto.

Ylilääkäri Teija Puhto.

PPSHP:n alueella COVID-19 tartunnan saaneista sairaalahoitoa sai seuraavasti:

Alle 16 vuotiaita ei ollut lainkaan.

40-49 vuotiaita sairastuneita oli 3,7 prosenttia.

Yli 70 vuotiaita sairastuneita oli 44,2 prosenttia.

Muistutetaan vielä suhteellisuuden vuoksi, että Suomessa kuolee normaalistikin noin 50 000 ihmistä joka vuosi eli 1 000 henkilöä joka viikko. Näistä kuolemista noin puolet tapahtuu hoivakodeissa. Yleisin kuolinsyy hoivakodeissa on pneumonia eli keuhkokuume. Sen aiheuttaja voi olla mikä hyvänsä hengitysvirus- tai bakteeri.

COVID-19 ei ole yleisvaarallinen tartuntatauti näiden tietojen valossa! COVID-19 on kausi-infektio, kuten kaikki muutkin hengitystieviruksien aiheuttamat flunssat. Tauti tulee jäämään seuraksemme kiertämään maailmaa muiden kausi-influenssien tavoin. Normaalina vuotena kausi-influenssat tappavat Suomessa 500-3 500 ihmistä. Yli sata vuotta sitten esiintynyt espanjantauti saattoi hyvin olla yleisvaarallinen tartuntatauti, sillä taudin uhreja oli hämmästyttävän paljon enemmän. Tätä kirjoitettaessa ilmoitetaan, että COVID-19 pandemiaan on kuollut alle seitsemän miljoonaa ihmistä maailmassa, joka maapallon väkilukuun verrattuna tarkoittaa alle promillea eli alle tuhannesosaa maailman väestöstä.

Espanjantauti ja COVID -19 maailmalla ja meillä (2. osa) 

Syksyllä 1918 espanjantaudin toinen aalto otti Suomen vielä rajumpaan otteeseen vieden mukanaan paljon aikuisväestöä. Tautiin ei ollut olemassa mitään varsinaista lääkitystä tuolloin, mutta tautia helpottamaan potilaalle tarjottiin mm. konjakkia ja kamferintippoja, joka koostui 1 osasta kamferia, 3 osasta eetteriä ja 6 osasta spriitä. Puutteellisen lääkehuollon lisäksi oli myös pulaa hoitavista lääkäreistä. Kansalaisia ohjeistettiin välttämään yleisötilaisuuksia sekä pesemään käsiä huolellisesti välttääkseen tartuntoja. Vuodenvaihteen tienoilla pandemia näytti jälleen hiipumisen merkkejä. Espanjantaudin kolmas aalto iski keväällä 1919 Suomeen ja tällä kertaa rajuiten mm. Helsinkiin. Hautausmaalla ei ennätetty kaivaa hautoja tarpeeksi nopeasti, sillä kuolleisuus kasvoi yllättäen. 

Helsingin Sanomissa nimimerkki Tulehmo kirjoitti 25.4.1919 hautauskustannusten noususta näin: ”Tähän saakka ei kannattanut tavallisten kuolevaisten elää, mutta nyt se vasta tuli tenä eteen. - Nyt ei vähävaraisten kannata kuollakaan.” Helsingissä avattiin huhtikuussa 1919 influenssatoimisto vähävaraisten helsinkiläisten auttamiseksi. Toimisto välitti henkilökuntaa kotisairaanhoitoon. Nämä sairaanhoitajat veivät sairastuneille ruokaa, lämmittivät asuntoja, siivosivat ja huolehtivat pyykinpesusta. Tammi-helmikuussa 1920 saapui maahamme espanjantaudin neljäs aalto, joka tällä kertaa teki pahinta tuhoa Lapissa. Pelkästään helmikuun ensimmäisellä viikolla Inarissa kuoli kahdeksankymmentä ihmistä ja näiden kahden kuukauden aikana paikkakunnalla kuoli 190 inarilaista. Yksin Inarissa kuoli joka kymmenes asukas silloin espanjantautiin.

Richard Friedrich Johann Pfeiffer.

Heinrich Hermann Robert Koch.

Saksalainen bakteriologi ja suuhygienisti Richard Friedrich Johann Pfeiffer (s. 27.3.1858 Zduny ja k. 15.9.1945 Bad Landeck, Sleesia) kävi koulua Schweidnitzissä ja opiskeli Berliinin Sisätautikirurgisessa Friedrich Wilhelm Instituutissa, josta valmistui lääkäriksi vuonna 1880. Aluksi hän toimi lääkärinä Preussin armeijassa ja sitten lääkäri ja mikrobiologi Heinrich Hermann Robert Kochin (s. 11.12.1843 Clausthal ja k. 27.5.1910 Baden-Baden) avustajana. Pfeifferillä oli aikanaan hyvin merkittävä osuus lavantautirokotteen kehittelyssä. Vuonna 1892 Pfeiffer luuli löytäneensä influenssan aiheuttajan. Influenssapotilaiden nenän eritteistä Pfeiffer kykeni eristämään bakteerin, jonka hän nimesi Bacillus influenzaeksi. Tänä päivänä tämä sama bakteeri tunnetaan nimellä Haemophilus influenzae. Valtaosa lääkäreistä luuli pandemian puhjettua, että taudin aiheuttaja oli bakteeri. Taukoamatta työskenneltiin useassa paikassa maailmassa, jotta tautia aiheuttava bakteeri saataisiin eristettyä potilaista ja siitä lopulta valmistettua vasta-ainetta sekä rokotetta tautia vastaan. Kävi kuitenkin niin, että tätä bakteeria löytyi lopulta melko harvoilta potilailta ja työ ei tuottanut toivottua tulosta. Bakteeriteoriasta pidettiin kuitenkin tiukasti kiinni koko pandemian ajan ja vaikeuksista moitettiin Bacillus influenzaeta, jota oli hyvin vaikea eristää ja viljellä.

Peter Kosciusko Olitsky.

New Yorkin Rockefeller-instituutissa työskenteli patologi ja mikrobiologi Peter Kosciusko Olitsky (s. 1886 ja k. 1964) vuosina 1917-1952. Olitskyn kollega samassa Rockefeller-instituutissa oli Frederick Lamont Gates (s. 17.12.1886 Minneapolis, Hennepin County, Minnesota, Yhdysvallat ja k. 17.6.1933 Cambridge, Middlesex County, Massachusetts). Olitsky ja Gates oivalsivat yhdessä suodattaa tiheäverkkoisen, bakteereille läpäisemättömän sekä piimaasta valmistetun ns. Berkefeld-suodattimen läpi potilasnäytteen. Kun näin saatua bakteeritonta suodatusta kokeiltiin kaneihin, ne sairastuivat kuitenkin heti tautiin. Kokeen tekijöillä ei vielä tuolloin ollut tietoa viruksista. Saattoi olla hyvinkin, että tämä kokeilu oli aivan ensimmäinen kerta, kun influenssavirus saatiin eristettyä sattumalta. Kesti kuitenkin yli kymmenen vuotta ennen kuin Olitskyn ja Gatesin pioneerityö oivallettiin uudelleen.

Frederick Lamont Gates.

Espanjantaudin aiheuttajaa ei vuonna 1918 tiedetty, mutta rokotetta tautia vastaan yritettiin epätoivoisesti eri puolilla maailmaa kehitellä jatkuvasti; kylläkin turhaan. Tautiin sairastuneiden hoitamiseksi ei lääkäreillä eikä hoitajilla ollut mitään tehokasta hoitoa tarjolla. Salaisista ainesosista valmistettuja rohdoskaupan patenttilääkkeitä kaupattiin ihmisille – ilman suurempaa apua – ja samoin ihmisille tarjottiin myös amuletteja tautia vastustamaan. Toiset lääkärit kehoittivat estämään infektiota alkoholin avulla, ja tämä kehoitus sai aikaan viinakauppojen hyllyjen tyhjenemisen. Virallisesti lääkärit eivät enää uskoneet ruumiinnesteiden tasapainon olevan sairauksien aiheuttajan. Kuitenkin kuppaamista harjoitettiin yhä edelleen liian veren poistamiseksi. Samoin potilaita käärittiin lämpimiin huopiin, jotta he hikoilisivat tarpeeksi. Potilaita eristettiin ja heitä määrättiin karanteeneihin. Yleiset ja julkiset kokoontumiset, kuten esim. konsertit, teatteriesitykset ja julkiset hautajaiset olivat kiellettyjä. Myös kouluja ja opistoja suljettiin. Viranomaiset keksivät myös kieltää kaduille syljeskelyn ja määräsivät aivastelijat peittämään suunsa. Useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa kehotettiin ihmisiä käyttämään kaasunaamaria. Sekään ei paljoa auttanut, koska kaasunaamarit tehosivat vain bakteereihin, eivät viruksiin ensinkään.

Richard Edwin Shope.

Rockefeller-instituutissa työskennellyt yhdysvaltalainen virologi Richard Edwin Shope (s. 25.12.1901 ja k. 2.10.1966) alkoi vuonna 1928 tutkia sikojen influenssaa. Iowan sikatiloilla havaittiin vuosina 1918 ja 1929 sikainfluenssaepidemia, jossa tauti muistutti oireiltaa hyvin paljon ihmisillä tavattua influenssaa. Richard Shope toisti vastaavan kokeen kuin aikoinaan Olitsky ja Gates olivat tehneet laboratoriossa. Shope havaitsi, että samoin suodos aiheutti taudin jälleen sioissa, vaikkakin lievempänä. Shope sai näytteistä eristettyä myös bakteerin, joka oli identtinen Bacillus influenzaen kanssa. Kun tämä bakteeri ja suodos yhdistettiin, saatiin aikaan rajumpi tauti Näin Richard Shope päätyi vekkulisti päätelmään, että taudin todellinen aiheuttaja olikin suodos, jonka sisältöä hän ei vielä tuntenut. Richard Shope yhdessä patologi Paul Adin Lewisin kanssa – Lewis tutki mm. poliovirusta – metsästivät lopulta A influenssaviruksen, joka aiheutti sioissa tautia. Vuonna 1933 brittiläinen lääkäri, immunologi ja virustutkija Wilson Smith (s. 21.6.1897 ja k. 10.7.1965), brittiläinen virologi Sir Christopher Howard Andrewes (s. 7.6.1896 ja k. 31.12.1988) ja skotlantilainen virologi Sir Patrick Playfair Laidlaw (s. 28.9.1881 ja k. 19.3.1940) yhdessä vuonna 1913 perustetun Medical Research Councilin (MRC) tukemana viljelivät taudin aiheuttajan ihmiseltä.

Sir Christopher Howard Andrewes.

Alaskan Brevig Missionissa kylän kahdeksastakymmenestä asukkaasta ainoastaan kahdeksan jäi henkiin espanjantaudin kohdattua kylän. Epäillään espanjantaudin tuoneen kylään koiravaljakolla matkanneen postinkantajan. Tutkijat kiinnostuivat tapauksesta ja huomasivat, että kylän tautiin sairastuneet ruumiit oli haudattu joukkohautaan syvälle routarajan alapuolelle. Tämän vuoksi ruumiit olivat säilyneet hyvin haudassa, kun hautaa avattiin. Tutkijat hartaasti toivoivat, että he saisivat ruumiista eristettyä espanjantaudin viruksen. Vei melkein kymmenen vuotta aikaa, ennen kuin haudan pirstoutuneista näytteistä saatiin eristetyksi kahdeksan virusgeenin koodikirjausjärjestys ja se kirjoitetuksi.

Sir Patrick Playfair Laidlaw.

Nykyään kyllä jo tiedetään, että vuoden 1918 espanjantaudin aiheutti influenssa A-virus, tyypiltään H1N1. Samaa virusta esiintyy yhä edelleen maailmassa, vaikka viruksen genomi on merkittävästi erilainen; sen kaikissa geeneissä on tapahtunut muutoksia. Espanjantaudin A-virus oli alkujaan lähtöisin linnuista. Se siirtyi ihmiseen ja muuntui sellaiseen muotoon, jotta se pystyi hyvin nopeasti tartuttamaan uusia ihmisiä. Tähän kehitykseen tarvittiin ainoastaan kymmenkunta muutosta viruksen geeneissä. CDC:n tutkijat pystyivät julkaistuja geenikarttoja hyväksi käyttämällä valmistamaan jonkin verran vuoden 1918 virusta. Tämä valmistettu virus osoittautui koe-eläimille tappavaksi. Vuonna 2012 Yhdysvaltain bioturvallisuuden neuvottelukunta päätti suositella, ettei näitä influenssatutkimuksen artikkelin menetelmäosiota julkaista kokonaisuudessaan.

COVID-19 on tuiki tavallinen hengitysinfektioita aiheuttava influenssavirus, joka aiheuttaa normaalia flunssaa tai jos tämä flunssa äityy tavallista pahemmaksi, niin se aiheuttaa keuhkokuumeen. Taudin oireet ovat samat kuin tavallisessa influessassa tai keuhkokuumeessa sekä vatsataudissa. Taudin pitkittyessä voi esiintyä myös haju- ja makuaistien katoamista. Valtaosa tautiin sairastuneista (yli 90 prosenttia) sairastaa koronataudin kuitenkin hyvin vähäisin oirein eli lievänä influenssana; näin käy yleisesti varsinkin nuorempien kanssa. Osa ihmisistä voi jopa sairastaa taudin tietämättään. Pienelle osalle aikuisväestöstä voi aiheutua vakavampi taudinkuva, joka johtaa keuhkokuumeeseen. Tähän riskiryhmään kuuluvat yli 70 vuotiaat sekä henkilöt, joilla on jokin vakava perussairaus. Taudin aiheuttamien oireiden perusteella ei ole mahdollista päätellä, onko kyseessä jokin muu flunssa vai COVID-19.

Espanjantauti maailmalla ja meillä

Influenssat meillä ovat maapallolla olleet jo kauan seuranamme. Influenssa sanaa tulee latinan sanasta influentia, joka merkitsee virtausta. Siitä sana johdettiin italian kielen sanaan influenza, joka alkujaan tarkoitti kaikenlaisia kulkutauteja. 1700-luvulla influenssaviruksen aiheuttamien epidemioiden aikana ja niiden jälkeen sana vakiintui tarkoittamaan lähinnä nuhakuumetta. Tiettävästi varhaisin säilynyt tieto influenssaksi tunnistettavasta taudin kuvauksesta on peräisin Kreikasta vuodelta 412 eaa. Taudin kuvauksen tallensi Kosin saarelta kotoisin ollut ja lääketieteen isänä tunnettu Hippokrates (460-370). Toinen hyvin varhainen mahdollinen influenssan kuvaus löytyy Sisilian Agyrionin kaupungista kotoisin olleen historioitsija Diodoros Sisilialaiselta (n. 90-30 eaa.). Hän kuvasi meille vuonna 415 eaa. Ateenan armeijaa Sisilassa kohdanneen taudin, johon oireet sopivat. Sittemmin vasta viimeisten kolmensadan vuoden kuluessa näitä epidemioita on talteen kirjattu hieman tarkemmin. Tiedetään, että kausi-influenssaa tavataan joissakin maissa kaikkina vuosina ja kaikissa maissa joinakin vuosina. Silloin tarkoitetaan pandemiaa, kun joskus influenssa leviää samanaikaisesti kaikkiin maanosiin. Tuhot voivat olla merkittäviä ihmiskunnalle, mikäli tämä pandemian tuottama virus on erityisen agressiivinen.

Nykyihmisten tiedossa varmasti parhaiten on pahamainen influenssapandemia ensimmäisen maailmansodan loppuvuosilta. Tauti tunnetaan maailmalla parhaiten espanjantaudin nimellä, vaikka tauti lähtikin tutkijoiden yleisen käsityksen mukaan leviämään Kansasista, Yhdysvalloista ja yhdysvaltalaiset sotilaat toivat sen mukanaan Eurooppaan koulutusleireiltään. Ensimmäiset espanjantautitapaukset huomattiin 11.3.1918 yhdysvaltalaisella sotilasleirillä. Myös Kiinassa esiintyi influenssaa maaliskuussa 1918. Heinäkuussa 1918 espanjantauti oli levinnyt jo eri puolille maailmaa. Ranskan Brestissä havaittiin 22.8.1918 espanjantaudista entistä vaarallisempi variaatio, joka aiheutti pandemiasta toisen aallon saman vuoden lopulla. Tämän myötä kuolleisuusluvut nousivat huimasti kaikkialla. Osittain sotasensuurin vuoksi tautipandemia nousi julkisuuteen vasta, kun pandemia levisi sodan ulkopuolella olleeseen Espanjaan; siksi tauti tunnetaan espanjantautina vielä tänäkin päivänä. Lähes puolet espanjalaisista sairastui tähän uuteen, omituiseen tautiin. Myöhemmässä vaiheessa pandemia vyöryi koko asutun maailman ylitse aina Tyynenmeren saaria myöten. Pandemian kuolonuhreja laskijasta riippuen on arvioitu olleen 50-100 miljoonaa eli kuitenkin enemmän, kuin ensimmäisessä maailmansodassa oli kuolleita ihmisiä. Vuonna 1918 oli maailman väkiluku noin 1,8 miljardia ihmistä ja arvellaan noin 40 prosenttia maailman ihmisistä sairastaneen tämän pandemian. Huonoimman arvion (100 miljoonaa kuollutta) mukaan kuolonuhreja epedemiassa oli yli 5 prosenttia maapallon väestöstä. Näistä kuolemista suurin osa tapahtui kolmessa kuukaudessa pandemian toisen aallon aikana vuonna 1919. Yksin Yhdysvalloissa pandemiaan kuoli yli 500 000 ihmistä.

1900-luvun kuluessa koettiin kolme pandemiaa: espanjantauti vuosina 1918-1920, aasialainen influenssa vuosina 1957-1958 ja ns. hongkongilainen vuosina 1968-1969. Näistä ehdottomasti kaikkein tuhoisin oli espanjantauti. Taudinkuva espanjantaudissa oli pahimmillaan hyvin dramaattinen. Toisille espanjantautipotilaista kehittyi melko pian normaalien influenssaoireiden jälkeen keuhkoputkentulehdus, johon kuului hengenahdistusta sekä suun ympärille ilmestyneitä mahonginvärisiä läiskiä. Nämä läiskät saattoivat laajeta ja tummua (ns. syanoosi), kunnes ”valkoihoista ei erottanut tummaihoisesta”. Syanoosi aiheutuu vajaasta happimäärästä veressä. Useista sairastuneista levisi outoa hajua. Tässä vaiheessa sairastuneelle ilmestyi usein myös verenvuotoja sekä monet hourailivat ja tulivat hyvin sekaviksi. Syanoosin edetessä potilaan hengitysvaikeudet kävivät yhä vaikeammiksi ja potilas alkoi haukkoa henkeään, kunnes kuoli tautiin tukehtumalla. Tällainen ankara espanjantaudin muoto saattoi johtaa kuolemaan jopa muutamassa tunnissa. Potilaalle tehdyssä ruumiinavauksessa ei näkynyt merkkejä sekundäärisestä bakteerikeuhkokuumeesta, vaan henkitorven ja keuhkoputkien limakalvoilla oli verenpurkaumia sekä keuhkot olivat täynnä verensekaista vaahtoavaa nestettä, keuhkokudoksessa näkyi selvästi voimakkaita tulehduksellisia muutoksia ja paikalliset imusolmukkeet olivat suurentuneet. Tällaiset ruumiinavauslöydökset ovat peräti poikkeuksellisia tavanomaiselle influenssalle.

Epidemian alkuvaiheessa espanjantaudin tappavuus ei ilmeisesti ollut poikkeuksellista verrattuna muihin influenssapandemioihin. Tautiin sairastuvuus oli kyllä suurta, mutta siihen kuolleisuus oli influenssalle tyypilliseen tapaan alhainen. Vain harvat kuolemantapaukset olivat keuhkokuumeita, eivätkä ne siten herättäneet suurta huomiota tuohon aikaan. Yhdysvalloissa sairastilastointi ei ollut kovin järjestelmällistä, joten influenssan maanlaajuisesta esiintyvyydestä ei ollut mahdollista saada mitään kokonaiskäsitystä. Selkeät raportit saatiin ainoastaan laitoksista, kuten vankiloista sekä armeijan yksiköistä ja suurista teollisuuslaitoksista.

Espanjatautipandemiasta teki erittäin poikkeuksellisen se seikka, että siihen kuolleet olivat etupäässä aivan terveitä ja nuoria aikuisia. Varmuutta ei täysin ole, mutta on arvailtu, että tautivirus olisi aktivoinut nuorten aikuisten vahvan immuunipuolustuksen ylikierroksille, joka tuotti liikaa potilaan omaa elimistöä vastaan hyökänneitä tulehdusta välittäviä sytokiineja. Nämä auttoivat elimistöä tuhoamaan viruksen infektoimia soluja. Vanhempi väki säästyi toisen teorian mukaan useammin siksi, että he olivat ennättäneet sairastaa aikaisemmin samankaltaisen taudin, joka oli vahvistanut heidän immuunipuolustustaan.

Suomeen espanjantauti vyöryi kaikkiaan neljässä aallossa. Tauti saapui maahan laivojen mukana kesäkuussa 1918. Sisäpoliittisen, sekavan tilanteen vuoksi tauti pääsi leviämään Suomessa nopeasti; esim. vankileireillä kuoli noin 2 500 vankia tautiin. Espantaudista kärsi kaupunkiväestö selvästi maaseutuväestöä enemmän. Vuonna 1920 vain joka kuudes suomalainen (16 prosenttia) asui kaupungeissa. Suomen kaupungit olivat pieniä väkiluvultaan; ainostaan kahdeksassa kaupungissa asui yli kymmenentuhatta asukasta. Asuntotilanne oli 1910-luvulla muuttoliikkeen vuoksi heikentynyt ja siksi teollistuneissa kaupungeissa asuttiin hyvin ahtaasti.

Kaupunkien suuri sairastuvuus ei heijastunut täysin välttämättä ympäröiviin maaseutuihin. Esimerkiksi Viipurin piirilääkäripiirin sairastuvuus jäi melko vähäiseksi huolimatta tärkeän satamakaupungin Viipurin suuresta sairastuvuudesta. Aivan samoin Kokkolassa influenssaa sairastettiin runsaasti, vaikka Kokkolan piirin maalaiskuntien sairastuvuus jäi viimeistä tautiaaltoa lukuun ottamatta kovin vähäiseksi. Kaikkien tautiaaltojen aikana yhteensä tilastoitu sairastuvuus oli maaseudulla kaikkein suurinta Uudellamaalla, Ahvenanmaalla, Savossa sekä Etelä-Karjalassa. Samoin pohjoisessa Rovaniemen ja Pudasjärven piirilääkäripiireissä rekisteröityjä tautitapauksia oli paljon asukaslukuun nähden. Kaikkein pienimmän sairastuvuuden alueeksi voidaan määritellä hevosenkengän muotoinen vyöhyke, joka alkoi Etelä-Pohjanmaalta, jatkui Keski-Suomen yli Kainuuseen ja edelleen Pohjois-Karjalaan.

Maaseudulla espanjantaudin sairastuvuus keskittyi siten tiiviimmän asutuksen ja kylärakenteen alueille. Samoin paremmat liikenneyhteydet olivat yhteydessä suuriin sairastuvuuslukuihin. Hyvien maanteiden, rautateiden tai vesireittien tarjoamat laadukkaat kulkureitit olivat yhteistä alueille, joilla sairastettiin tautia eniten. Koillismaan ja Etelä-Lapin suuret sairastuvuusluvut saattoivat hyvin selittyä sillä, että näillä alueilla oli espanjantaudin aikaan melko runsaasti liikehdintää itärajan ylitse. Professori Kaarle Väinö Voionmaa (vuoteen 1906 Wallin, s. 12.2.1869 Jyväskylä ja k. 24.5.1947 Helsinki) erotti Suomesta joitakin erityisalueita, joihin liikenne ja kauppa ulkomaille keskittyivät. Professori Voionmaa kutsui näitä alueita silloisiksi ulkomaailmaan ja koko maan tuntosarviksi. Nämä alueet olivat Karjalan kannas, Turun ja Ahvenanmaan saaristo, Hankoniemi, Helsinki, Merenkurkku sekä Tornion seutu. Sairastuvuus espanjantautiin oli juuri näillä alueilla havaittavissa suurempana.

Koko Suomen 3,1 miljoonaisesta väestöstä kuoli espanjantautiin tuolloin noin 20 000-27 000 ihmistä. Suomessa kuoli espanjantautiin siis huomattavasti vähemmän ihmisiä, kuin muualla maailmassa. Lääkärit olivat ymmällään espanjantaudin kanssa, sillä taudin oireet olivat pitkälle kuin aivan tavallisen nuhakuumeen oireet; kuume, kivut ja yskä, joka saattoi olla rajuakin. Normaalisti kausi-influenssat ovat kyllä iäkkäille ihmisille paljon vaarallisempia, mutta tämän influenssan uhriksi näytti joutuvan myös aivan terveet 20-40-vuotiaat nuoret. Tämän pandemian erityispiirteenä oli sen aiheuttama valtava kuolleisuus. Lopulta kuolinsyyksi muodostui tavallisesti keuhkotulehdus, jonka sai aikaan joko influenssavirus tai tätä tilaisuutta hyödyntäneet bakteerit hyökätessään viruksen valmiiksi heikentämään kudokseen. Taudin todellista aiheuttajaa ei vielä pandemian aikana tunnettu.

 Olli Antero Ahvenlahti (39. osa)

Olli Ahvenlahti.

Vuodesta 1975 vuoteen 1990 saakka Olli Ahvenlahti teki käytännössä jopa kolmea työtä päällekkäin; aamusta hän aloitti studiolla - studio saattoi olla tv-, radio- tai äänitysstudio – jossa työskenteli ehkä iltapäivään puoli viiteen saakka. Sieltä lähdettyään edessä oli joko pianistikeikka jazzklubilla tai säestyskeikka Vesa-Matti Loirin kanssa. Joko ennen illan keikkaa tai aikaisin aamutunneilla Olli teki joutessaan vielä sovituksia kirjoittamalla. Viidentoista vuoden ajan hän teki vähintään kuusitoistatuntisia päiviä. Vasta kun Olli Ahvenlahti otti vastaan Yleisradion tv-kapellimestarin tehtävät hänen päivärytminsä rauhoittui selvästi.

Uuden vakituisen tehtävänsä myötä Olli Ahvenlahti joutui luopumaan monista keikkatöistään, sillä niille ei enää yksinkertaisesti ollut aikaa. Olli Ahvenlahti oli omien työtehtäviensä vuoksi sidoksissa Pasilan Yleisradion toimitaloon. Hänellä ei ollut enää aikaa kulkea eri puolilla maatamme keikoilla esimerkiksi Vesa-Matti Loirin kanssa, koska suurin osa heidän yhteisistä keikoista oli juuri Helsingin ulkopuolella. Toisaalta juuri Vesa-Matti Loirin kanssa tehdyt työt olivat myös omalta osaltaan mahdollistamassa hänen uudet työtehtävät Yleisradiolla. Työmäärä kohtuullistui ja hänellä, mutta ansion menetyksiä myös syntyi, koska Vesa-Matti Loiri maksoi keikoista todella hyviä korvauksia.

Niin mukavaa kuin keikkailu ja työnteko Olli Ahvenlahden mielestä olikin Vesa-Matti Loirin kanssa, oli aivan selvää, että jossakin vaiheessa samat rutiinit vuodesta toiseen toistettuina alkavat tuntua puuduttavina. Ensimmäisen kerran, kun Olli Ahvenlahti kertoi suunnitelmistaan töiden suhteen vuonna 1989 keikkamatkalla Joensuusta Helsinkiin Vesa-Matti Loirille, oli Loirin reaktio alkuun mustasukkainen. Ohjaaja Kaarle Vilhelm ”Kalle” Holmberg (s. 21.6.1939 Mikkeli ja k. 12.9.2016 Helsinki) oli myös tarjonnut Vesa-Matti Loirille Dostojevski -roolia. Sen vastaanotto olisi taas tietänyt puolenvuoden keikkataukoa heidän yhteisille keikoille. Olli Ahvenlahti päätti kuitenkin ottaa tarjotun Yleisradion vakituisen työtehtävän vastaa ja Vesa-Matti Loirikin sen asian ajan myötä ymmärsi. Tämä tietysti tarkoitti, että myös heidän yhteistyö MTV:lle Vesku Show:n puitteissa täytyi jättää. Olli Ahvenlahti ei voinut työskennellä kilpailevan yhtiön palveluksessa. Aarre Elon viisaat sanat lohduttivat Olli Ahvenlahtea: ”Tämä on näköalapaikka suomalaiseen käyttömusiikkiin, mieti asia siltä pohjalta. Tämä sopii sinulle hyvin.”

Ossi Runne tarjosi Olli Ahvenlahdelle, että tämä voisi tulla Ossin viimeisenä työviikkona Pasilaan seuraamaan hänen työviikkoaan tv-kapellimestarina. Olli Ahvenlahti tarttui luonnollisesti heti tähän tarjoukseen seurata Ossin työskentelyä. Eläkkeelle jäävä kapellimestari Ossi Runne täytyi myös saatella kunnialle eläkepäivien viettoon. Tämän vuoksi hänelle suunniteltiin salassa tv-ohjelma, Kultaisen trumpetin laulu, joka tuli kapellimestarille täytenä yllätyksenä. Lähetykseen lennätettiin Ruotsista mm. laulajatar Ann Christine Nyström-Silén (o.s. Nyström, s. 26.7.1944 Helsinki ja k. 5.10.2022 Danderyd, Ruotsi), jolle Ossi Runne teki vuonna 1966 Playboy -kappaleen euroviisuissa esitettäväksi.

Olli Ahvenlahdelle järjestettiin Yleisradion Pasilaan oma työhuone, joka oli kapellimestari Ossi Runnen entinen työhuone. Melko pian Yleisradio muutti kuitenkin Pasilaan Isoon pajaan ja sinne uuteen työhuoneeseensa Olli Ahvenlahti sai itse valita huonekalut. Hän otti työhuoneeseensa Ylen entisen ohjelmajohtajan työhuoneen nahkasohvan sekä kaksi nahkanojatuolia. Hänellä oli työhuoneessa luonnollisesti myös piano ja myöhemmin työhuoneisiin tulivat vielä tietokoneet, ensin PC-koneet ja myöhemmin Macin koneet. Olli Ahvenlahden työstä melko vähän oli orkesterin edessä tahtipuikon kanssa orkesterin johtamista; suurimman osan johtamisesta Olli Ahvenlahti teki samalla kun itse soitti pianoa. Työajasta huomattavan osan vei mm. erilaisiin palavereihin osallistuminen sekä uusien ohjelmien suunnittelu.

Yleisradiossa uudesta kapellimestarista alettiin heti alusta lähtien huolehtia. Olli Ahvenlahdelle teetettiin mm. uusi smokki Eurovision kilpailua varten Zagrebiin. Ensimmäisessä kilpailussa siellä Olli oppi pian kilpailun aikataulun, joka toistui periaatteessa jokaisessa Eurovision laulukilpailussa, jossa Olli Ahvenlahti toimi kapellimestarina. Maanantaina matkustettiin kilpailupaikalle ja tiistaina oli ensimmäinen harjoitukset, kun kilpailumaita oli korkeintaan 25 mukana. Puolet esityksistä saivat harjoitella tiistaina ja loput harjoittelivat orkesterin kanssa torstaina. Keskiviikko oli aina vapaapäivä, jolloin kulloinenkin kilpailun järjestäjämaan radioyhtiö halusi tarjota tutustumismatkan johonkin valitsemaansa kohteeseen. Torstain harjoituspäivän jälkeen perjantaille järjestettiin kahdet läpimenot eli täysi ohjelma mentiin läpi kaksi kertaa; ensimmäisen kerran aamupäivällä ja toisen kerran iltapäivällä. Lauantaina päivällä oli vielä kolmas kenraaliharjoitus päivällä, jolloin kaikki piti olla täysin kunnossa. Sen jälkeen olikin sitten tuskaista suoran lähetyksen odottelua, kun kilpailu alkoi Suomen aikaan joko kello 21 tai 22.

Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa kapelimestareille kerrottiin juuri ennen finaalipäivää, ettei kilpailun ohjaa tee perinteisiä esittelyjä kapellimestareista. Kunkin maan kilpailukappaleen esitys aina kilpailussa alkoi kapellimestariesittelyllä, kun kilpailumaan kapellimestari tuli lavalle kumartamaan ja hän kääntyi kohti orkesteria sekä laski kappaleen käyntiin. Kaikki paikalla olleet kapellimestarit tekivät tästä protestin ja toimittivat sen Eurovision organisaatiolle; kukaan kapellimestari ei luvannut johtaa orkesteria, jos kapellimestariesittelyä ei lähetettäisi kilpailussa. Näin kapellimestariesittely saatiin säilymään kilpailun ohjelmassa. Samalla tämä oire oli myös osoitus siitä, että orkestereiden ja kapellimestareiden merkitys kilpailussa oli vähenemässä ja taustanauhojen tulo kilpailuun yleistymässä.

Olli Ahvenlahti nautti siitä suunnattomasti, että hän ennätti vielä itsekin kokea sen ajan, kun Eurovision laulukilpailut tehtiin elävän orkesterin kanssa kapellimestarin johtaessa. Oli vielä kohtalaisen isot orkesterit, joille sai tehdä sovitukset ja koko tapahtuma oli aina sosiaalinen. Kroatian Zagrebissa kilpailun vuonna 1990 voitti Italian Salvatore ”Toto” Cutugno (s. 7.7.1943 Fosdinovo, Italia ja k. 22.8.2023 Milano) kappaleella Insieme: 1992. Kohu nousi siitä, että voittajakappaleen pituus oli kolme minuutti ja yhdeksäntoista sekuntia, vaikka kilpailusääntöjen mukaan kappaleen maksipituus sai olla kome minuuttia. Erilaisten kokouksien jälkeen lopulta kuitenkin italialaiset saivat tahtonsa läpi ja heidän kappaleensa palkittiin voittajana. Toto Cutugnon ura alkoi rumpalina Toto e i Tati -kokoonpanossa 1960-luvun puolivälissä ja ura jatkui yhtyeessä Albatros. Sooloartistiksi hän heittäytyi 1970-luvun lopulla. Hänen kappaleensa L’Italiano (1983) nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi aikanaan.

Yleisradiossa Olli Ahvenlahden työajasta merkittävän osan ottivat erilaiset palaverit, sillä tulevia ohjelmia suunniteltiin jo vuoden verran etuajassa. Aluksi hän joutui toteuttamaan ohjelmia, jotka oli suunniteltu Ossi Runnen ollessa kapellimestarina. Tällainen ohjelma oli mm. juhannusaattona lähetetty Viipuri viisii, jossa Ossi Runne kulki lapuutensa maisemissa Viipurissa. Ohjelmassa esiteltiin Viipurin historiaa sekä nykypäivää. Ohjelmaidean antoi Ossi Runne ja ohjelma tehtiin Viipurin Pyöreässä tornissa. Olli Ahvenlahti oli ohjelman kapellimestarina ja Ossi Runne oli ohjelmassa vieraana.

Olli Ahvenlahti pääsi kapellimestarina matkaamaan vuonna 1990 myös Kaukoitään. Kuala Lumpurissa Malesiassa järjestettiin Kultainen Leija -kilpailu, joka oli eräänlainen vastine Eurovision laulukilpailulle Aasiassa. Olli Ahvenlahti osallistui kilpailuun omalla sävellyksellään ja Juha Vainion sanoituksella, Kun tunteet kuljettaa. Juha Vainion Olli Ahvenlahti tavannut ensimmäisen kerran studiossa, jossa Olli oli soittamassa Juha Vainion levylle pohjia. Myöhemmin Juha Vainio kävi vieraana laulamassa ja puhumassa Olli Ahvenlahden ohjelmassa. Lähempää tuttavuutta Vainio ja Ahvenlahti olivat lisäksi syventäneet vielä MTV:n kahviossa.

Arja Koriseva.

Olli Ahvenlahti pohti Erkki Pohjanheimon kanssa, kuka voisi olla sopiva laulaja hänen laululleen. He päätyivät Arja Sinikka Korisevaan (s. 21.4.1965 Toivakka), joka oli tuolloin suuressa suosiossa. Ossi Runne oli valitettavasti vain varannut Arja Korisevan samaan aikaan omaan ohjelmistoonsa, joten asiasta täytyi neuvotella Ossin kanssa. Ossi Runne onnistui saamaan toisen solistin itselleen ja Arja Koriseva pääsi Olli Ahvenlahden sekä Erkki Pohjanheimon kanssa kisaan. Olli Ahvenlahti oli pyytänyt sanoitusta Kuusamossa kesäänsä viettäneeltä Juha Vainiolta; Olli lähetti Juhalle sävellyksensä sekä demokasetin. Sanat olivat heinäkuussa lauluun valmiina. Kilpailu järjestettiin syyskuussa Kuala Lumpurissa. Juha Vainio menehtyi sydänvaivaan kotonaan Sveitsin Gryonissa 29.10.1990.

Olli Antero Ahvenlahti (38. osa) 

Olli Ahvenlahti.

Olli Ahvenlahti työskenteli Sysmän maalaistalon kakkoskodillaan välistä. Maalaistalossa oli iso tupa leivinuuneineen, keittiö ja pari makuukammaria; talossa oli asennettu myös sähköpatterit, mutta leivinuunin lämmitys piti talon pari kolme päivää lämpimänä. Tammikuussa 1987 Olli Ahvenlahti oli laittanut rantasaunansa lämpiämään illan tullen ja kun hän meni katsomaan saunaa puita lisätäkseen pesään, hän huomasi saunan olevan liekeissä. Paikalle täytyi kutsua palokunta, mutta saunamökki pääsi palamaan niin pahoin, että lopulta se täytyi purkaa sekä rakentaa uusi saunarakennus samalle paikalle.

Olli Ahvenlahti oli mukana usean vuoden ajan Sysmän neuvottelukunnassa, joka vireänä kesäkautena – mökkiasukkaat lisäsivät paikkakunnan väkiluvun moninkertaiseksi kesäaikaan – suunnitteli paikkakunnan kulttuurielämää. Sysmän kirkolta Olli Ahvenlahti osti kauppakäyntejä varten Pappa-Tunturin itselleen mopoksi tuhannella markalla vanhalta mieheltä. Tipparellunsa Olli Ahvenlahti huollatti Sysmässä paikallisen autohuoltamo Seppo Leppäsellä, joka myös huolehti auton talvisäilytyksestä tallissaan. Auto jäi Sysmään viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviä Ollin käyttäessä sitä enää vain hyvin säästeliäästi erikoisajoihin.

Vesa-Matti Loiri & Olli Ahvenlahti keikalla.

Autopuhelimet alkoivat yleistyä ja Olli Ahvenlahti hankki omaan Mazdaansa myös Panasonic -merkkisen autopuhelimen; Ollin Ahvenlahden keikkamatkoilla autopuhelin oli tarpeellinen työväline, koska sillä sai yhteyden mm. keikkajärjestäjiin jo ennen keikkaa vaikkapa esiintymisajan tiedustelun vuoksi. Samoin ruokatilaukset ennen keikkaa sujuivat puhelimella näppärästi. Hotellit tulivat Olli Ahvenlahdelle myös hyvin tutuiksi keikkaillessa Vesa-Matti Loirin kanssa. Parikin kertaa heillä oli kolmen viikon keikkakiinnitys Turussa Hamburger Börsissä. Hotellimajoitukseen päädyttiin, sillä joka päivä ajomatka Helsiinkiin ja takaisin ei houkutellut. Päivisin he kävivät pelaamassa golffia, mutta Loirin vuorokausirytmi saattoi keikan jälkeen yöllä vaatia vielä osansa. Jos Olli olisi halunnut mennä keikan jälkeen nukkumaan, pyysi Loiri tunnettuna yöeläjänä häntä vielä parille konjakille hotellihuoneeseensa.

Hamburger Börs, Turku.

Aamiaiselle Olli Ahvenlahti joka aamu hotellissa halusi osallistua, mutta Vesa-Matti Loiria aamuaisella ei näkynyt, sillä hän oli silloin tietysti nukkumassa yöllisen valvomisen jälkeen. Loiri ja Ahvenlahti eivät olleet mitään absolutisteja alkoholin suhteen, mutta käyttö oli kohtuullista ja koskaan yhtäkään keikkaa ei alkoholin käytön vuoksi tarvinnut perua. Tämä oli myös yksi suosion salaisuus. Ravintolaesiintymiset alkoivat tyypillisesti myöhään; koskaan ei aloitus ollut ennen kello 22:ta, mutta toisinaan aloitus saattoi olla puolenyön jälkeenkin. Yön paluumatkoilla Olli oli aina autokuljettajana, sillä Vesa-Matti Loirilla ei ajokorttia ollutkaan. Autossa kuunneltiin hyvää musiikkia ja yöaikaan Loiri saattoi nukkua autossa. Ajo talven lumisateissa oli uuvuttavinta, mutta kesäöinä Olli Ahvenlahti nautti ajosta suuresti. Keikkamatkojen pitkillä ajorupeamilla molemmat kertoivat toisilleen varsin henkilökohtaisia asioita, mutta ne asiat yhteisestä sopimuksesta pidettiin vain omina tietoina.

Ossi Runne.

Yleisradio julkaisi keskiviikkona 14.3.1990 tiedotteen, jonka mukaan Yleisradion TV1:n kapellimestariksi oli valittu Olli Ahvenlahti. Yrjö Osvald "Ossi” Runne (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri ja k. 5.11.2020 Helsinki) edellisenä kapellimestarina oli jäämässä eläkkeelle ja Olli Ahvenlahden pesti uutena kapellimestarina alkaisi siksi 2.4.1990. Trumpetisti, orkesterinjohtaja, säveltäjä, sovittaja ja tuottaja Ossi Runne ennätti työskennellä TV1:n viihdetoimituksen kapellimestarina 25 vuoden rupeaman. Olli Ahvenlahti oli jo aloittanut vuonna 1977 työskentelyn Yleisradiolle, mutta tämä nimitys oli Ollille ensimmäinen vakituinen työpaikka.

Onni Suhonen.

Boris Sirpo.

Viipurissa Ossin isä toimi leipurimestarina omassa leipomossa ja hän oli myös amatöörimuusikko, harmonikansoittaja, joka vuonna 1929 oli jo perustamassa Viipurin soitannollista kerhoa. Perheen äiti oli kotirouva. Äiti veikin Ossin jo ennen talvisotaa Viipurin musiikkiopistoon, jossa soittaminen Ossilla alkoi viululla kahdeksan vuoden iässä. Hänen viulunsoiton opettajansa oli Onni Suhonen (s. 5.2.1903 Hamina ja k. 14.3.1987 Helsinki), jonka opettajana oli ollut legendaarinen Viipurin musiikkiopiston perustaja, Boris Osipovitš Sirpo (oik. Sirob, alk. Wolfson, s. 3.4.1893 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat). Perhe joutui poistumaan Viipurista talvisodan jaloista Ossin ollessa 12-vuotias. Perhe muutti Helsingin Kallioon ja Ossi Runne liittyi Suomen valkoisen kaartin soittokuntaan 13-vuotiaana; oppilailla oli mahdollisuus opiskella myös Helsingin konservatoriossa, jossa hänen kakkossoittimeksi viulun rinnalle tuli ensin oboe, joka sittemmin vaihtui lopulta trumpetiksi.

Harry James.

Ossi Runnesta varttui ajan oloon tanssimuusikko useiden muiden muusikkoystäviensä tavoin. Sotavuosina oli voimassa tanssikielto Suomessa ainoana sotamaana, mutta kun se purettiin sodan päätyttyä oli muusikoilla paljon kysyntää soittomarkkinoilla. Helsingissä keräännyttiin usein ravintola Veljeshoviin kuuntelemaan elävää musiikkia ja siellä saattoi parina iltana viikossa kuulla myös jazzmusiikkia. Pian kaupungilla jo tunnettiin trumpettia soittava nuori poika, jolla oli myös hyvä nuotinlukutaito. Ensimmäisiä Ossinkin amerikkalaisia esikuvia trumpetisteina oli mm. virtuoosi ja orkesterinjohtaja Harry Haag James (s. 15.3.1916 Albany, Georgia, Yhdysvallat ja k. 5.7.1983 Las Vegas, Nevada, Yhdysvallat). Myöhemmin tulivat mm. Louis Daniel Armstrong (s. 4.8.1901 New Orleans, Yhdysvallat ja k. 6.7.1971 New York, Yhdysvallat), John Birks ”Dizzy” Gillespie (s. 21.10.1917 Cheraw, Etelä-Carolina, Yhdysvallat ja k. 6.1.1993 Englewood, New Jersey, Yhdysvallat) sekä Miles Dewey Davis III (s. 26.5.1926 Alton, Illinois, Yhdysvallat ja k. 28.9.1991 Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat). Musiikkia opittiin tuohon aikaan paljon kuuntelemalla ja itse kokeilemalla.

Ossi Aalto.

Olle Lindström basson varressa.

Niittykadun studiolla Helsingissä Ossi Runne soitti trumpetillaan ensimmäisiä levytyksiä vuonna 1945 ja kaikki levytykset soitettiin kerralla koko orkesterin kanssa savikiekoille. Pian Ossi Runne soittikin jo jazzrumpali ja orkesterinjohtaja Osmo ”Ossi” Adolf Aallon (s. 17.8.1910 Helsinki ja k. 19.1.2009 Helsinki) sekä säveltäjä, sovittaja ja tuotantopäällikkö Toivo Pietari Johannes Kärjen (s. 3.12.1915 Pirkkala ja k. 30.4.1992 Helsinki) orkestereissa keikkoja ja levytyksiä vuodesta 1948 lähtien. Ossi Runne siirtyi 1950-luvun taitteessa Olle Lindströmin yhtyeeseen ja sen jälkeen Erkki Vilhelm Ahon (s. 10.12.1918 Lapinjärvi ja k. 19.8.2002) orkesteriin Kaivohuoneelle vuosiksi 1951-1953. Lopulta Ossi Runne johti jo Erkki Ahon orkesteria itse. Ossi Runne liittyi tanskalaisen Al Stefanon (John Steffensen, s. 25.4.1912 ja k. 20.5.1988) orkesteriin vuonna 1955 trumpetistiksi. Orkesteri esiintyi mm. Hollannissa ja Tanskassa. Orkesterissa soittivat myös Rauno Väinämö Lehtinen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki) ja tanskalainen Jörgen Petersen (s. 2.12.1931 Randers, Tanska ja k. 13.2.2009 Helsinki), joka löysi suomesta vaimon, kenkäkauppias Soilen Tampereelta, ja jäi lopulta Suomeen asumaan.

Jörgen Petersen.

Al Stefanon orkesterin jälkeen Ossi Runne kutsuttiin Ruotsiin Teatteri China-Varieteen 17 -miehisen orkesterin johtajaksi. Tämä vaihe elämässä oli hänelle todellinen ammattikoulu, sillä hän joutui silloin työskentelemään useiden kansainvälisten artistien ja muusikoiden kanssa. Orkesteri säesti myös balettiesityksiä ja jatkuvasti kuukausittain ohjelmisto sekä esiintyjät vaihtuivat. Ossi Runne toimi vuosina 1956-1964 Musiikki Fazerin levytyskapellimestarina yli 4 000 levytyksessä. Levytykset tehtiin alkuun Savoy -Teatterissa, myöhemmin Kulttuuritalon kellarissa, Kirjalla ja lopuksi Neitsytpolun Akkuteollisuuden studiolla.

Yleisradio haki vuonna 1965 tv-kapellimestaria ja Ossi Runne haki ja sai paikan talosta. Omasta trumpetinsoitosta joutui kapellimestariaikana tinkimään jonkun verran. Aamuisin ennen töihin menoa Ossi toki puhalteli tunnin ajan trumpettiaan. 22 kertaa Ossi Runne ennätti johtaa vuosien saatossa Suomen euroviisuja ja ensimmäisen kerran hän oli vuonna 1966 kapellimestarina Luxemburgissa. Trumpetinsoiton opettajana Ossi Runne toimi Oulunkylän Pop & Jazz-opstossa vuosina 1972-1983. Karelia puhallinorkesteria hän johti vuosina 1986-2003. Muun toimintansa ohella hän on tehnyt mittavasti omia soololevytyksiä. Musiikkineuvoksen arvonimen Ossi Runne sai vuonna 1995.

Yleisradion ohjelmapäällikkö Aarre Olavi Elon (s. 21.9.1934 Helsinki ja k. 17.2.2022 Helsinki) kanssa Olli Ahvenlahti kävi jonkin aikaa neuvotteluja tulevasta virastaan Yleisradiolla. Aarre Elo soitti ensin Olli Ahvenlahdelle ehdottaen tälle tv-kapellimestarin töitä, koska tunsi Olli Ahvenlahden jo Yleisradiolle tehdyistä musiikkitöistä. Neuvotteluissa oli mukana myös Yleisradion toimitusjohtaja ja Kokoomuksen poliitikko Erkki Aarno Juhani Kaila (s. 1942). Kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa Yleisradio halusi uutisoida uudesta tv-kapellimestarista, vaikka työsopimustakaan ei ollut vielä edes allekirjoitettu valmiiksi. Sopimusneuvottelut saatiin kuitenkin onnellisesti päätökseen ja sopimuksiin saatiin tarvittavat allekirjoituksetkin.

Kirjailija William Somerset Maugham (6. osa) 

William Somerset Maugham.

Willian Maughamin elintavat Nelson Doubledayn kartanolla kävivät huomattavan vaatimattomiksi; hän tunsi häpeää merkittävästä varallisuudestaan ja ylellisestä elämästään samaan aikaan kun Englannissa kärsittiin sodanaikaisesta puutteesta. Hän kirjoitti edelleen tavoilleen uskollisesti joka päivä, mutta Frederick Haxtonia hän tapasi vähän, koska tämä työskenteli sotilashallinnossa Washington DC:ssä. Päivärutiini William Maughamilla oli sellainen, että varhaisen aamiaisen jälkeen hän kirjoitti aina lounaaseen asti aamupäivät, minkä jälkeen hän keksi muuta viihdykettä iltapäivisin. Sotavuosien merkittävin Maughamin romaani oli Partakoneen terä, jota hän piti itse todella työläänä ja väsyttävänä kirjoittaa. Hänellä oli tuolloin ikää jo seitsemänkymmentä vuotta, kun kirja valmistui ja hän lupasi itselleen, että se olisi hänen viimeinen romaaninsa, jonka hän kirjoitti.

William Maugham & Fredrick Haxton.

Washingtonissa työskentelevä Fredrick Haxton nautti suunnattomasti uudesta omavaraisuudestaan sekä itsenäisyydestään ja William Maughamkin oli iloinen hänen puolestaan. Nyt William Maugham alkoi suunnitella omaa paluutaan takaisin Villa La Mauresqueen, kun sota päättyisi. Haxton menehtyi tuberkuloosiin marraskuussa 1944 kuuden kuukauden sairastamisen jälkeen. Haxtonin kuolema teki William Maughamista epätoivoisen joksikin aikaa. Kuitenkin ennen Haxtonin kuolemaa William Maugham oli valinnut itselleen sihteeri-kumppaniksi Haxtonin tilalle Villa La Mauresquen huvilalleen Allan Searlen (1905-1985). William Maugham oli tavannut Alan Searlen ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, jolloin Allan oli nuori 23-vuotias työväenluokkainen poika Bermondseystä hollantilaisen räätälin poika.

William Maugham ja Allan Searle.

Osa William Maughamin elämäkertojen kirjoittajista ajattelee Allan Searlen luonteesta tai vaikutuksesta Maughaniin vallan eri tavalla. Connan esimerkiksi kirjoitti: ”Jotkut pitävät häntä lähes pyhimyksenä ja toiset, erityisesti Maughamin perhe, roistona”. Hastings leimasi hänet ”vanukkaaksi lagoksi… joka jatkuvasti tiedotti Syriea ja Lizaa vastaan”, ja lainaa Alan Pryce-Jonesia: ”juonittelija, jolla on tarkka silmä omalle edulleen, häirikkö”. Raphael kutsui häntä ”luotettavammaksi mieheksi” kuin Haxtonia; Meyers kuvaili häntä ”selväjärkiseksi, tehokkaaksi, rehelliseksi ja lempeäksi”.

William Maughamin huvila Cap Ferratissa.

Sodan jälkeen William Maugham matkusti Englantiin ennen paluutaan Etelä-Ranskaan. Hän asui Lontoossa vuoden 1946 loppuun saakka. Lontoossa ollessaan hän perusti ja lahjoitti Somerset Maughamin -palkinnon, jota hallinnoi Kirjailijoiden seura ja joka myönnettiin vuosittain alle 35-vuotiaan englannin kansalaisen kirjoittamalle kaunokirjalliselle, tietokirjalliselle tai runoteokselle. Cap Ferratiin palattuaan hän viimeisteli viimeisen kaunokirjallisen teoksensa, historiallisen romaanin Catalina. Hän osallistui joidenkin novelliensa, Quartet ((1948), Trio (1950) ja Encore (1951), elokuvasovitukseen ja hän esiintyi kaikissa novelleissa valkokankaan esittelyteksteinä. Hän teki saman amerikkalaisessa televisiossa esitellen Somerset Maugham -teatterisarjan, jonka eräs kriitikko sanoi nauttineensa ”valtavasta suosiosta… ja joka on voittanut hänelle miljoonien innostuneiden fanien yleisön”.

Sir William Leonard Spencer Churchill.

Willian Maugham teki monia vierailuja Lontooseen myöhemmin, mukaan lukien tyttärensä häät heinäkuussa 1948. Kuningatar Elisabeth nimitti Willian Maughamin vuonna 1954 pääministeri Sir Winston Leonard Spencer Churchillin (s. 30.11.1874 Blenheim, Oxfordshire, Englanti ja k. 24.1.1965 Hyde Park Gate, Lontoo, Englanti) suosituksesta Kunniaseuralaisten ritarikunnan (CH) jäseneksi yksityisessä audienssissa Buckinghamin palatsissa. Ritarin arvonimestä hän kieltäytyi, mutta hän himoitsi arvostetumpaa ja eksklusiivisempaa englantilaista kunnianosoitusta. Ystävilleen hän paljasti, että CH ”tarkoittaa ’Hyvin tehty, mutta…’”. Hänen seksuaalista suuntautumistaan on yleisesti pidetty esteenä korkeamman kunnianosoituksen saannille.

Dorchester -hotelli Lontoossa.

Toisen maailmansodan jälkeen William Maughamin elämä asettui melko vakituiseen rytmiin, jossa oli vain sangen vähän muuntelua vuodesta toiseen; talvet ja keväät hän asui Villa La Mauresquessa, sittemmin muutaman viikon ulkomaanmatka (Itävalta, Italia tai Espanja) ja kylpyläloma (Vichy, Abano, Vevey), intensiivinen sosiaalinen kesä Rivieralla ja sen jälkeen syksy Lontoossa hänen asuessa tavallisesti sviitissään viiden tähden Dorchester -hotellissa. Dorchester sijaitsee Park Lanen ja Deanery Streetin kulmassa Westminsterissä Hyde Parkin itäpuolella. Hotelli avattiin 18.4.1931 ja siellä on yritetty säilyttää 1930-luvun henki sekä sisustuksessa että hengessä. Tätä hotellia pidetään yhtenä maailman arvostetuimmista hotelleista, jota ovat käyttäneet monet rikkaat ja kuuluisat henkilöt.

Lääkäri Paul Niehans.

Vuoden 1959 William Maughamin ulkomaanmatka jäi hänen viimeiseksi matkaksi Kauko-Itään. Maughan yritti pitää itsensä kunnossa ja hän otti nuorentavia injektioita sveitsiläiseltä kirurgilta ja lääkäriltä, Paul Niehansilta (s. 21.11.1882 Bern, Sveitsi ja k. 1.9.1971 Montreux, Sveitsi), ikääntymistään vastaan. Paul Niehans oli lääkärin poika, joka opiskeli aluksi teologiaa ja vaihtoi opintonsa sittemmin lääketieteeseen. Sveitsin armeijaan Niehans liittyi vuonna 1912 ja hän työskenteli lääkärinä ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1931 Paul Niehans suoritti ensimmäisen testinsä ns. Niehansin menetelmästä, jota myöhemmin kutsuttiin tuoreiden solujen teoriaksi.

Tuoresoluterapia on vaihtoehtoinen lääketiede, jossa eläinsoluja, pääasiassa lampaista tai nautaeläimistä, uutetaan, kuivataan tai ruiskutetaan tuoreena ihmisen lihaksiin. Paul Niehans mainosti terapiaansa parannuskeinona moniin sairauksiin ja vaivoihin, aina syövästä anemiaan, diabetekseen, sydänongelmiin, homoseksualisuuteen ja impotenssiin. Hän kannatti terapiaa myös rintojen suurentamismenetelmänä. Tuoresoluterapialla saaduista hyödyistä eri sairauksiin ei ole saatu näyttöä. Lääketieteen asiantuntijat pitävät tuoresoluterapiaa todistamattomana hoitomenetelmänä ja siksi siis huijauksena. Vuonna 1963 American Cancer Society teki tutkimuksen, jossa ”ei löytynyt näyttöä siitä, että tuoresoluterapialla tai ’CT’ -hoidolla olisi mitään objektiivista hyötyä hoidossa”.

William Maugham.

Connonin mukaan William Maughamin viimeisiä elinvuosia varjostivat kuitenkin kasvava seniiliys ja harhaanjohtavat oikeudelliset kiistat. Vuonna 1962 hänen oma muistelmateoksensa, Looking Back, julkaistiin. Muistelmateoksessaan ”hän mustamaalasi edesmennyttä entistä vaimoaan, suhtautui vähättelevästi Haxtoniin ja yritti kömpelösti kieltää homoseksuaalisuutensa väittämällä olevansa verenperinnöllinen heteroseksuaali”. Willian Maugham yritti tehdä samoin omasta tyttärestään perinnöttömän sekä adoptoida Allan Searlen pojakseen, mutta oikeus esti nämä toimenpiteet.

William Maugham kuoli Nizzan Anglo-American -sairaalassa 15.-16.12.1965 välisenä yönä 91-vuoden iässä kaatumisen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänet tuhkattiin 20.12.1965 Marseillessa. Vain kaksi päivää myöhemmin hänen tuhkansa haudattiin Canterbury King’s Schoolin alueelle William Maugham -kirjaston muurin viereen. William Maugham oli aikoinaan antanut koulun käyhille pojille Maugham -stipendin sekä lahjoittanut koululle venevajan, huonekaluja ja taideteoksia. Maugham lahjoitti samoin kirjojaan oppilaitokselle sekä rakennutti vuonna 1961 Maugham -kirjaston kirjojen säilytystä varten.

Guy de Maupassant.

William Maugham saavutti ensimmäiset menestyksensä nimenomaan näytelmäkirjailijana, mutta parhaiten hänet tunnettiin kuitenkin romaaneistaan ja novelleistaan 1930-luvulta lähtien. William Maugham oli hyvin tuottelias kirjailija. Vuosien 1902-1933 hän julkaisi 32 näytelmää sekä vuosien 1898 ja 1962 välillä peräti 19 romaania, yhdeksän novellikokoelmaa ja tietokirjaa, jotka käsittelivät mm. matkoja, muistelmia ja esseitä. William Maughamin teoksia myytiin valtavasti englanninkielisissä maissa. Maughamin yhdysvaltalaiset kustantajat arvioivat, että hänen kirjojaan myytiin pelkästään Yhdysvalloissa noin neljä ja puoli miljoonaa kappaletta hänen elinaikanaan. Itse William Maugham paljasti, ettei hän seurannut ketään kirjallisuuden mestaria eikä tunnustanut itseään kenenkään seuraajaksi, mutta hän kuitenkin nimesi yhden varhaisen vaikuttajansa, Guy de Maupassantin (s. 5.8.1850 Tourville-sur-Arques, Normandia, Ranska ja k. 6.7.1893 Passy, Pariisi, Ranska).