Jouko Laivuori & Frendz 

Suomen ainoa orkesterivirassa toimiva pianisti, Jouko Laivuori (s. 1959), toimi vuonna 1927 perustetun Radion sinfoniaorkesterin kosketinsoittajana. Jouko Laivuori on samoin vuonna 1983 aloittaneen Avanti! -kamariorkesterin perustajajäsen.

Jouko Laivuori.

Jouko Laivuori aloitti pianonsoiton Tampereella ja hän suoritti vuonna 1984 Sibelius-Akatemiassa pianodiplomin ja samassa paikassa lisäksi cembalodiplomin vuonna 2016. Kriitikko Olavi Kauko arvosteli Helsingin Sanomissa Jouko Laivuoren ensikonsertin joulukuussa 1985 erittäin myönteisesti ja Kauko kirjoitti Laivuoren olevan ”syntynyt pianistiksi”, varsinkin uuden musiikin taitavaksi ja persoonalliseksi tulkiksi. Uransa alkuvaiheessa Jouko Laivuori toimi Suomen Kansallisbaletin oopperaorkesterin pianistina vuosina 1985-1987. Tämän lisäksi Jouko Laivuori on toiminut samoin Sibelius-Akatemian tuntisäestäjänä. Radion sinfoniaorkesterin kosketinsoittajana Laivuori on ollut vuodesta 1989 lähtien.

Kirmo Lintinen.

Pianisti Jouko Laivuori on kantaesittänyt muun muassa säveltäjä ja tietokirjailija Eero Olavi Hämeenniemen (s. 29.4.1951 Valkeakoski) ja säveltäjä ja pianisti Magnus Gustaf Adolf Lindbergin (s. 27.6.1958 Helsinki) sooloteoksia sekä säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Kirmo Mauri Sakari Lintisen (s. 16.5.1967 Saarijärvi) pianokonserton. Jouko Laivuori on myös levyttänyt pianisti, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian pitkäaikaisen professori Paavo Johannes Heinisen (s. 13.1.1938 Helsinki ja k. 18.1.2022 Järvenpää) sooloteoksia (Finlandia Records 1991) ja taidemusiikkia samoin muun muassa Avantin kanssa. Sellisti Eeva Rysän kanssa Jouko Laivuori on levyttänyt säveltäjä ja kapellimestari Leevi Antti Madetojan (s. 17.2.1887 Oulu ja k. 6.10.1947 Helsinki), ranskalaisen säveltäjä ja pianisti Francis Jean Marcel Poulencin (s. 7.1.1899 Pariisi ja k. 30.1.1963 Pariisi), ranskalaisen säveltäjä Henri Dutilleux’n (s. 22.1.1916 Angers, Maine-et-Loire ja k. 22.5.2013 Pariisi) sekä Magnus Lindbergin sävelteoksia (Alba Records 1998).

Petteri Salminen.

Pianisti Jouko Laivuori on ollut mukana soittamassa noin 60:llä hengellisen ja kevyen musiikin äänilevyllä studiomuusikkona, laulajana, sovittajana sekä tuottajana. Jouko Laivuori soitti sähköurkuja ja syntetisaattosia 1980-luvun alussa kitaristi Heikki Johannes Silvennoisen (s. 27.4.1954 Sääminki ja k. 18.12.2024 Pälkäne) Frendz -yhtyeen albumeilla A New Kind of Day (1981) ja Final Awakening (1982). Frendz -kokoonpanossa soittivat Heikki Silvennoinen kitaraa, Pekka ”Petteri” Salminen (s. 28.4.1955 Ruovesi ja k. 14.6.1985 Kangasala) ja Jouko Laivuori kosketinsoittimia, Matti Antero Takala (s. 5.2.1956 Töysä ja k. 25.3.2021 Tampere) rumpuja, Ismo Paavo Matias ”Ippe” Kätkä (s. 19.3.1948 Seinäjoki ja k. 6.5.2026 Vaasa) rumpuja ja huuliharppua, Mikko Löytty (s. 1961) bassoa, Sakari Löytty (s. 1959 Onandjokwe, Namibia) rumpuja, banjoa ja lyömäsoittimia sekä Eero ”Safka” Pekkonen (s. 14.5.1954 Nilsiä) huilua ja harmonikkaa. Yhtyeen laulajina toimivat Heikki Silvennoinen nja Päivi Portaankorva. Näiden albumien kappaleet olivat Heikki Silvennoisen sävellyksiä ja sanoitukset teki Suomeen asettunut yhdysvaltalainen kuvataiteilija ja kristillinen kirjailija Ronald L. Fair (s. 27.10.1932 ja k. helmikuu 2018). Frendz -yhtye oli periaatteessa gospel -yhtye, joka aloitti esiintymisensä ”maallisista” esiintymispaikoista ja siirtyi vasta myöhemmin seurakuntien tilaisuuksiin soittamaan, mikä aiheutti kummaksuntaa kirkollisissa piireissä.

Heikki Silvennoinen.

Heikki Silvennoinen aloitti musiikkiuransa rockyhtye Tabula Rasassa vuonna 1972. Sittemmin Silvennoinen tuli tutuksi suurelle yleisölle Kummeli -sketsisarjassa, joka alkoi vuonna 1991. Heikki Silvennoinen omisti oman tuotantoyhtiönsä Pirkka-Hämeen Apina & Gorilla Oy. Timo Kahilaisen kanssa Silvennoinen omisti Kummeli -tuotantojen takana olevan Porkkana Ryhmä Oy:n, joka on televisiotuotantojen lisäksi tuottanut myös mainoselokuvia.

Erkki "Napoleon" Lindfors ja Tampereen aseveliakseli 

Erkki Lindfors.

Erkki ”Napoleon” Lindfors (s. 10.11.1913 Tampere ja k. 11.1.1969 Tampere) oli pitkäaikainen tamperelainen kunnallisvaikuttaja, Tampereen kaupunginjohtaja vuosina 1957-1969 ja II sosiaaliministeri Berndt Rainer von Fieandtin (s. 26.12.1890 Turku ja k. 28.4.1972 Helsinki) hallituksessa vuosina 1957-1958. Berndt Rainer von Fieandt toimi Suomen Pankin pääjohtajana vuodesta 1955 alkaen, kunnes hänet vuoden 1957 lopulla kutsuttiin muodostamaan uusi hallitus. Erkki Lindfors ja kokoomuslainen kunnallisneuvos ja kansakoulunopettaja Lauri Santamäki (s. 30.8.1907 Tampere ja k. 3.5.1991 Tampere) olivat yhdessä luomassa tamperelaista, vuosikymmeniä kaupungin kehitykseen vaikuttanutta aseveliakselia.

Tampereen keskussairaala 1962 valokuvaaja Juhani Riekkolan kuvaamana.

Hakametsän jäähalli valmistui vuonna 1965.

Tampereen yliopistoa rakennetaan.

Kaupunginjohtaja Erkki Lindforsin aikana Tampereelle valmistuivat keskussairaala (1962), Hakametsän jäähalli (1965) ja yliopisto (1960). Näsinneulan näkötorni ei ehtinyt valmistua Särkänniemeen ennen Erkki Lindforsin kuolemaa. Vuonna 1960 Erkki Lindfors sai Puolan ystävyyskaupunki Łódźista kaksi leijonanpentua, joiden innoituksesta rakennettiin 1964–1972 toiminut Tampereen eläintarha entisen teurastamolaitoksen tilalle Sorsapuiston kupeeseen. Nykyisin tällä samalla paikalla sijaitsevat Tampere-talo ja Courtyard by Marriott Tampere City -hotelli. Valoviikkojen idean Erkki Lindfors keksi mukaansa Saksan Essenistä. Kaupunginjohtaja Erkki Lindfors oli myös suuresti vaikuttamassa Hervannan kaupunginosan suunnitteluun ja Hervannan Lindforsinkatu onkin nimetty juuri hänen mukaansa.

Tampereen eläintarha avattiin vuonna 1964.

Kokoomuksen Lauri Santamäki toimi aikoinaan Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Santamäki valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista opettajaksi vuonna 1930 ja hän toimi kansakoulunopettajana Ruskossa vuosina 1930-1931 ja Kemissä vuosina 1931-1933 sekä Tampereen kaupungin kansakouluissa vuodesta 1933. Lauri Santamäki oli opiskeluaikoinaan mukana Jyväskylän seminaarissa toimineessa Karjala -seurassa, jonka muita tunnettuja jäseniä olivat muun muassa Lauri ”Tahko” Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, s. 5.1.1888 Pihtipudas ja k. 20.5.1981 Helsinki) ja tuleva Teknillisen Korkeakoulun professori Ohto Antero Kaarle Oksala (s. 5.10.1905 Jyväskylä ja k. 16.9.1984 Helsinki).

Jyväskylän seminaari.

Karjala -seuran ryhmä julkaisi vuonna 1930 Suomen opetuksen tulevaisuutta käsittelevän manifestin, Suur-Suomen koulu, jossa vastustettiin kaksikielisyyttä, internationalismia ja pasifismia. Tähän julkaisuun kirjoittamassaan kansakoulun historianopetusta käsittelevässä laajassa ja sävyltään vahvasti aitosuomalaisessa artikkelissa Lauri Santamäki vähätteli Ruotsin vaikutusta Suomen historiaan. Hän esitti, että Suomen heimot muodostuivat vasta tulevan Suomen alueelle eivät siirtyneet sinne valmiina yhteisöinä, jolloin kulttuuri muodostui täysin suomalaiseksi. Lauri Santamäen mielestä suomalaiset joutuivat kauppamatkoillaan Keski-Eeuroopassa kosketuksiin kristinuskon kanssa ja ristiretket Suomeen olivat ruotsalaisten luoma myytti.

Lauri Santamäki.

Lauri Santamäki oli 1950-luvulla keskeisesti vaikuttamassa Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirtämiseen Helsingistä Tampereelle. Santamäki teki samoin aloitteen Suomen koulumuseon perustamisesta ja hän vastasi pääosin itse museon toteutuksesta. Museo avattiin Tammelan koulun kellarikerroksessa Tampereella vuonna 1960. Kansakoulunopettaja Lauri Santamäki keksi myös Näsinneulan nimen.

Näsinneulaa rakennetaan.

Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors sairasti munuaisen vajaatoimintaa. Lindforsin suosiollisella myötävaikutuksella Tampereen keskussairaalaan saatiin hankittua ensimmäinen dialyysilaitteisto ja Erkki Lindfors oli tämän dialyysilaitteen ensimmäisiä käyttäjiä Tampereella. Erkki Lindforsin munuaiset tärveltyivät silloisen lääketieteen kipulääkkeenä käyttämällä Fenasetiinillä eli p-etoksiasetanilidillä tai 4-etoksiasetanilidillä, joka rakenteeltaan muistuttaa parasetamolia; lääkettä käytettiin kipu- ja kuumelääkkeenä. Fenasetiini tuotiin markkinoille kuumelääkkeeksi vuonna 1888. Lääke oli suosittu varsinkin influenssaepidemioiden aikana. Lääkeainetta käytettiin usein yhdistelmävalmisteena asetyylisalisyylihapon, parasetamolin ja kofeiinin tai kodeiinin kanssa. 1960-luvulla lääkkeen huomattiin kuitenkin aiheuttavan nefropatiaa eli munuaisten vajaatoimintaa ja tämän vuoksi Fenasetiini vedettiin markkinoilta pois 1970-luvulla sivuvaikutuksiensa, erityisesti munuaisvaurioiden vuoksi. Niin kutsutussa kipulääkenefropatiassa munuaisten koko pienenee ja osa sen soluista on kuoliossa. Fenasetiini on yhdistetty myös munuais- ja virtsarakonsyöpiin.

21.9.1917 perustettu lääketehdas Orion markkinoi Fenasetiiniä muun muassa kofeiinia ja propyfenatsonia sisältävänä yhdistelmävalmisteena nimeltä Jomo. Fenasetiini on ensisijaisesti aihiolääke eli lääkeaineen esimuoto; sen aineenvaihduntatuotteena syntyy parasetamolia, jonka keksimiseen aineen olemassaolo myötävaikutti. Munuaisatoksisuuden aiheuttaa toinen aineenvaihduntatuote, n-hydroksifenetidiini. Koska fenasetiinin aineenvaihdunnassa syntyy myös muita aktiivisia aineosia kuin parasetamolia, se on periaatteessa hieman tehokkaampi. Käytännössä munuaistoksisuus kuitenkin estää sen käytön nykyaikana. Edelleenkin maailmassa syövän sekä sydän- ja verisuonisairauksien jälkeen kolmanneksi eniten ihmisiä kuolee lääkkeiden väärinkäyttöön.

 Luottokitaristi Ari "Kankku" Kankaanpää (2. osa)

Ari Kankaanpää.

Joulukuussa 1981 oli myös Ari Kankaanpään nuoruusystävä basisti Teemu Stenman soitti iskelmälaulaja Juhamatin (oik. Jussi Matti Mäkelä, s. 11.3.1950 Lehtimäki) yhtyeessä. Laulaja Frederikin (oik. Ilkka Juhani Sysimetsä, s. 2.2.1945 Helsinki) eli Reetun pohjalainen taustayhtye oli samaan aikaan lopettelemassa toimintaansa. Yhtyeen johtaja Harri ”Vainu” Vainiola (1953-2025) aloitti sittemmin Seinäjoen kaupunginteatterissa kapellimestarin työn.

Frederik eli Ilkka Sysimetsä.

Harri Vainiola muisteli muinoin menneitä aikoja näin: ”Ilkka "Frederik" Sysimetsä oli kuullut musta Lylyn kautta ja Reetu pölähti Seinäjoen Nuopparille treenaamaan. Olin koonnut yhtyeen, jossa oli Kauko Heiska kitarassa, Henteri bassossa, Alangon Antti rummuissa ja minä kosketinsoittimissa.

Harri Vainiola.

Hypättiin sitten Frederikin kelkkaan 1974. Se Frederik & Dynamite aika oli yhtä hulabaloota, keikkoja oli yli 200 vuodessa. Olin neljä vuotta kännissä siinä bändissa ja sitten yhden vuoden selvinpäin ja huomasin ettei sitä kestä selvinpäin. Kun meillä bändinä oli vielä hyvä ohjelmisto Reetun ohjelmiston rinnalla ja paikat alkoivat sanoa, että kyllä me teidät halutaan muttei Reetua niin jäätin sitten koko bändi pois. Jatkettiin Dynamite nimellä ja homma oli päätoimista muutaman vuoden kun silloin rupes tuleen yökerhoja ja oli paljon ravintolakeikkoja”.

Frederikin yhtye tamperelaistui kerralla, kun Cabare Oscarin joulukuun 1981 soiton jälkeen Ari Kankaanpää, Aarno Oksanen, Kari Äikäs ja Markku Stenman hyppäsivät tammikuussa 1982 Reetun kyytiin taustabändiksi. Aarno Oksanen oli hyvin voimakastahtoinen, tarkka ja erinomainen muusikko. Tämän lisäksi Oksanen oli sangen urheilullinen ja Ari Kankaanpää pelasikin Oksasen kanssa squashia. Nokialaisrumpali Kari Äikäs jaksoi yhtyeessä muutaman kuukauden ajan ja hänen jälkeen rumpaliksi tuli Raymond Lemberg Paraisilta. Jos Aarno Oksasen voidaan sanoa olleen persoona, niin Lemberg oli persoona potenssiin kymmenen; hän oli rumpali, joka lauloi Elviksen tunnetuiksi tekemiä kappaleita.

Reetun orkesteri tunnettiin runsaasta alkoholinkäytöstään. Frederik kuljetti mukanaan keikoilla tenniskassia, joka sisälsi aina kahdeksan Koskenkorvapulloa alkoholia. Orkesterin soittajatkin saivat näitä pulloja käyttää, kunhan palauttivat vastineeksi täyden pullon seuraavan päivän kello 12 mennessä. Frederik ei koskaan joutunut peruuttamaan keikkojaan alkoholin käytön vuoksi, sillä hän aloitti alkoholin käytön vasta niin myöhään illalla, että pystyi hoitamaan keikan kunnialla. Solisti nukkui hotellissa iltapäivään, jolloin hän lähti pelaamaan tennistä. Ari Kankaanpäätä suojeli jonkin verran alkoholin käytöltä yhtyeessä se, että hän oli ABC-ajokortin omaavana orkesterin keikka-auton pääkuljettaja. Myös Aarno Oksanen kuljetti toisinaan keikka-autoa, koska hänelläkin oli ABC-kortti olemassa.

Toinen Frederikin olennainen keikkavaruste tenniskassin lisäksi oli salkku, johon oli varattu kaikki tärkeä ja tarpeellinen. Tuohon aikaan keikkapalkkiot kuitattiin keikkapaikalla käteisellä, johon tarvittiin myös salkkua. Salkussa kulki kätevästi myös keikkakalenteri ja muut tarpeelliset asiakirjat, mutta salkku toimi myös lääkekaappina. Lisäksi Frederikin salkussa oli käsittämättömän tehokas fööni ja harja, jolla laulusolisti komisti hiuksensa lavakuntoon.

Martti Innanen.

Pitkillä ja kuluttavilla keikkareissuilla Frederikin bändi kuunteli Mersun keikkabussissa Martti Huuhaa Innasen levyttämiä kolmea c-kasettia, jotka olivat Huuhaa Cabare, Kissantervaaja ja Joe Smith Rasilian Sademetsässä. Yleisradion vahtimestarinakin työskennellyt Martti Mikko Sakari Innanen (s. 20.3.1931 Helsinki ja k. 3.12.2014 Helsinki) oli muusikko, laulaja, kirjailija ja taidemaalari. Hänet muistetaan tunnetuista kappaleistaan, kuten Elsa, kohtalon lapsi, Urjalan taikayö, Esteri, tyttö sadepisarain, Gunnar vierasmaalainen ja Kumiteräsaappaat. Innanen oli tunnettu varsinkin parodisista kappaleistaan, joilla hän pilkkasi mielestään huonoa suomalaista musiikkimakua, kuten iskelmää ja tangoa. Martti Innasella on vuonna 1958 ainoana suomalaisena myönnetty yhdysvaltalaisen Billboard -lehden vuotuinen tunnustuspalkinto.

Martti Innasen musiikin kuuntelu pitkillä keikkamatkoilla auttoi Ari Kankaanpäätä kestämään Reetun yhtyeessä olemista todella paljon. Näitä kolmea c-kasettia kuunneltiin keikkamatkoilla niin paljon, että jokainen bussin muusikko oppi kappaleet varmasti ulkoa. Frederik alkoi noihin aikoihin vaatia Ari Kankaanpäältä, että tämän pitäisi bändissä laulaa kuten muutkin muusikot tekevät. Alkuun Ari Kankaanpää selitti, että hän oli vain kitaristi. Ei myöskään Kankaanpään auttanut vedota huonoon lauluääneen, sillä Frederik vaatii vaatimistaan Kankaanpäätä laulamaan.

Lopulta Ari Kankaanpään vastustus petti ja hän ilmoitti laulavansa sillä ehdolla, että hän saisi laulaa ainoastaan Martti Innasen kappaleita. Yhtyeellä oli alkamassa juuri viikon kiinnitys Kokkolan Vaakunassa alkukesästä 1982. Kosketinsoittaja Aarno Oksanen oli juuri jättänyt yhtyeen ja häntä korvasi tamperelainen viulisti ja kosketinsoittaja Kari Lilja. Frederik oli vaihdoksen yhteydessä juuri hankkinut hulvattoman kalliin Roland Jupiter 8 -syntetisaattorin yhtyeeseen. Ensimmäinen soittosetti Vaakunassa alkoi puoli yhdeksältä. Ari Kankaanpää ilmoitti yhtyeelle, että ensimmäinen hänen laulamansa kappale olisi Martti Innasen Himalajan panttilainaamon iltasoitto. Kari Liljalle Kankaanpää paljasti, että kappaleessa oli peräti kaksi sointua, h-molli ja A-duuri. Kappaletta soitettiin ensimmäinen puoli tuntia siten, että Kankaanpää lauloi lyhyet säkeistöt ja lopun aikaa bändi soitti vuorotellen sooloja. Kukaan ei salissa tanssinut ja ihmisiäkin oli paikalla vain muutamia. Frederik nousi lavalle aina kello 22.

Meiju Suvas.

Ari Kankaanpää soitti Frederikin yhtyeessä ennen ja jälkeen armeija-aikansa. Armeijan harmaisiin hän astui syksyllä 1982 ja ennen sitä oli vuorossa Frederikin kesäshow. Tuolloin yhtyeen mukaan tulivat taustalaulajat. Meiju Annele Suvas (s. 22.1.1959 Helsinki) oli ollut mukana jo edellisenä kesänä. Lisäksi kesäshown taustalaulajaksi tuli Ritva-Leena Vanamo (s. 17.3.1964 Helsinki ja k. 7.9.2020 Helsinki). Keväällä ilmestyi Meiju Suvaksen laulama single Tahdon sinut//Oot paha, josta tuli heti listahitti. Frederik suhtautui Meiju Suvakseen kuin pikkusiskoonsa.

Leena Vanamo.

Ari Kankku Kankaanpää astui armeijan palvelukseen lokakuussa 1982 Keuruun varuskunnassa. Keuruulla kasattiin heti varuskunnassa bändi, kun Kankaanpään lisäksi Olli Harala ja Tero Mäkinen tulivat samaan komppaniaan. Frederikin bändiin Kankaanpään armeija-ajaksi tuli tuuraamaan Hannu Sirén, jonka Stenman oli keksinyt Vilppulasta Keijo Niemisen Iltatähti -yhtyeestä. Sirén oli varsinaisesti basisti, mutta hän soitti myös kitaraa. Stenmanilla ja Kankaanpäällä oli tuolloin yhteinen poikamiesboksi Tampereen Hämeenpuistossa Työväen Teatteria vastapäätä.

Juhamatti.

Kun Ari Kankaanpää vapautui armeijasta, oli Stenman vaihtanut takaisin Juhamatin yhtyeeseen soittamaan. Vilppulasta tullut Hande vaihtoi kitaran bassoon takaisin ja Ari Kankaanpää palasi Frederikin bändiin kitaristiksi. Hannu Sirénistä tuli sittemmin Kikkana tunnetuksi tulleen laulajattaren aviomies. Kikan Tuure -pappa oli Tuure Kankaanpää, Ari Kankaanpään setä eli isän veli.

Kikka.

Vuosien mittaan Ari Kankaanpäästä ja Martti Innasesta tuli hyviä kavereita ja Kankaanpää antoi kissalleenkin nimeksi Elsa Esteri Kankaanpää; Martti Innanen ilmoittautui saman tien kissan kummisedäksi, johon tehtävään Ari Kankaanpää myös Martti Innasen hyväksyikin. Myöhempinä vuosinaan Martti Innanen alkoi toimia kuvataiteilija maalaten naivistisia tauluja. Ari Kankaanpää pääsi myös tuottamaan Martti Innasen viimeiseksi jääneen musiikkitallenteen, Kytösavun laulu, vuonna 2006. Kankaanpää oli vuonna 1987 ollut tekemässä Martti Innaselle Sudennahkaviittaa ja Orpoa pihalaulajaa. Sudennahkaviittaa Martti Innanen suunnitteli jopa laitettavaksi MTV:n Syksyn Sävel -kilpailuun, jolloin Ari Kankaanpää olisi esittänyt teoksen karvalakki päässä taiteilijanimellä Tasaraha-Ryynänen. Martti Innanen ymmärsi kuitenkin lopulta luopua ideasta.

Kaj Pahlman.

Ari Kankaanpää on myöhemminkin ajatellut herättävänsä Tasaraha-Ryynäsen henkiin itse säveltämällään ja sanoittamallaan laululla, Tangobossanovaa kesäyössä. Toistaiseksi vielä levyttämätön kappaleen sanoitus sulkee sisäänsä lähes kaksikymmentä Martti Innasen naivistisen taulun nimeä, kuten Ahne renki vielä syö, kun isäntä jo pieree, Kalmukkikaunotar, Talonvaltaajat, Umpitollo seuraa tapahtumia Kälviän maitojunaseisakkeella tai Laulu elokuvasta ’Kaikki nämä turpeet myös’. Martti Innanen kyllästyi musiikkinsa tekemiseen, koska suomalaiset eivät ymmärtäneet hänen huumoriaan. Innanen ja Kankaanpää suunnittelivat Innasen näyttelyn yhteyteen Helsingin Yrjönkadun Teatteri Forumiin eli entiseen Koiton talon juhlasaliin musikaalin, jolle Martti Innasella oli jo mottokin valmiina: ”Olen aina ollut hyvä hyvä pieremään, mutta joskus ajattelen myös muita asioita.” Samassa Koiton juhlasalissa Martti Innanen oli huippusuosionsa aikoihin esiintynyt Kaj Pahlmanin (s. 8.7.1935 Helsinki ja k. 8.3.2013) orkesterin solistina ja yleisöltä Innasen huumori oli mennyt täysin ohi. Sen sijaan Tampereella hänen huumoriaan on aina ymmärretty paljon paremmin. Monien teostensa ensiesityspaikaksi Innanen onkin valinnut siksi Tampereen.

Luottokitaristi Ari "Kankku" Kankaanpää 

»Näin sanoo hakuteoksemme ”Missä kukin on” Kankkulan kaivosta: Kyseinen kaivo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Pajunköyden ja Luikurin välisen valtatien varressa, Lööperin notkossa, täsmälleen jossakin Etelä-Hämeen ja Keski-Pohjanmaan rajamailla. Kankkulan kaivo on kaivettu alun perin Läskipohjan ylänkömaahan, ja se on siirretty nykyiselle paikalleen asianomaisten toimesta v. Anno Domini ollen se sekä kuuluisa luonnonnähtävyys että suosittu matkailukohde osittain yli paikkakunnan omien rajojen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Katso lähemmin: ”Kankkulan matkailuopas, uudistettu laitos”. Loppuunmyyty.» Edellä olevilla ”Missä kukin on” ja ”Kankkulan matkailuopas” kirjoilla ei valitettavasti ole yhtään mitään tekemistä tämän seuraavan kirjan kanssa, jonka teille seuraavaksi esittelen mielelläni.

Luottokitaristi Ari ”Kankku” Kankaanpäästä toimittaja Jari Korkin kirjoittama kirja, Luottokitaristi Ari ”Kankku” Kankaanpää, sai odotetun julkistamisensa Tampereen Tampellan alueen Juicen kirjastossa maanantaina 5.10.2026. Noin seitsemänkymmentä henkilöä oli sulloutuneena tiivistunnelmaiseen Juicen kirjastoon kuulemaan Ari Kankaanpään kertomana mielenkiintoisia tarinoita. Tarinoiden jälkeen ilta jatkui Ari ”Kankku” Kankaanpään kitaralla ja laulamalla esittämällä musiikilla, joista tamperelaisyleisö nautti silmin nähden. Tilaisuuden laulut olivat muutamaa Kankaanpään omaa teosta lukuun ottamatta lähinnä Juhani Juice Leskisen (vuoteen 2006 Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen, s. 19.2.1950 Juankoski ja k. 24.11.2006 Tampere) tunnetuksi tekemiä lauluja vuosien varsilta.

Toimittaja ja tietokirjailija Jari Korkki itse esittelee kirjan takakannessa teostaan muun muassa näillä sanoilla: "Ari ’Kankku’ Kankaanpää (s. 1962) on kulkenut pitkän tien eturivin artistien säestäjänä. Teos tuo valokeilaan tähtien rinnalle luottokitaristin. Välillä kurkistetaan sinne, mihin valot eivät yllä, savuisiin takahuoneisiin ja keikkabusseihin. Soittajan arki käy tutuksi iloineen ja suruineen, kerrontaa värittää lämmin mutta omintakeinen tamperelainen huumori. Tähdistäkin paljastuu jotakin uutta, mutta ennen kaikkea tämä on Kankku Kankaanpään tarina.”

Tampereen Atalassa Kankaanpään perheen iltatähtenä vuonna 1962 syntyneellä Ari Kankaanpäällä oli jo perheeseen tullessaan neljä sisarusta; veljet Kosti (s. 1947) ja Olavi (s. 1949) sekä siskot Tarja (s. 1950) ja Pirjo (s. 1953). Perheen isä, Onni Valdemar Kankaanpää, työskenteli Tampereen kaupungin liikennelaitoksen rasvarina tai huoltomekaanikkona. Äiti, Alli Tellervo Kankaanpää, piti Atalassa Nikin kioskia perheen kotinurkilla.

Atalassa Ari Kankaanpää uskoo saaneensa ensimmäisen muistettavan kokemuksensa musiikin kanssa siskonsa Piken poikakaverin – nykyisen aviomiehen – Markku Aution Dux -radionauhurin välityksellä Dodge -merkkisessä amerikanautossa. Siellä hän muisti kuulleensa CCR:n kasetilta kappaletta nimeltä Molina. Perheen muutettua Nekalan asevelikylään pääsi Ari Kankaanpää vasta kuuntelemaan omalla levysoittimella silloista mielimusiikkiaan. Kuunteluun pääsivät muun muassa Kissin Hotter Than Hell, David Bowien Pin Ups ja Thin Lizzy. Kotimaisesta musiikista Kankaanpään kuuntelulistalle pääsivät esimerkiksi Juice Leskisen alkuaikojen tuotanto, Hectorin Hectorock I sekä Wigwamin Nuclear Nightclub.

Nekalassa asuessaan Ari Kankaanpää sai samoin ensimmäisen kitaransa, joka oli akustinen Eko – kamala halko hänen omin sanoin. Sangen pian piti kuitenkin saada jo sähkökitara, joksi valikoitui joku sadanviidenkymmenen markan Marchis 335 -kopio. Ari Kankaanpää oli tuolloin varmasti yksitoistavuotias. Kitaransoitto ei tuolloin vielä ollut kovin tärkeää, sillä alkujaan Kankku haaveili NHL -kiekkoilijan urasta.

Ilpo Saastamoinen.

Vuonna 1975 oli vuorossa muutto Multisiltaan asumaan. Siellä taloyhtiön kerhotilassa oli Veli Wallgrenin rummut ja Ari Kankaanpäällä oli tuolloin jo Stratocaster -kopio kitarana sekä Carlsbron kitaravahvistin. Täältä kerhohuoneelta alkoivat tarkemmat opiskelut musiikin saloihin. Kesällä 1976 Ari Kankaanpää hakeutui Voionmaan opiston kitarakurssille Ylöjärven Yliselle. Kurssin opettajana toimi tuolloin kitaristi Ilpo Erkki Aslak Saastamoinen (s. 22.7.1942 Pielavesi). Ilpo Saastamoisen Kitarakirja oli aikanaan ensimmäinen oppikirja, jossa käsiteltiin sähkökitaransoittoa Ivan Feodorovitš Putilinin (s. 18.3.1909 Pietari, Venäjä ja k. 24.7.1997 Helsinki) Kitarakoulujen jälkeen. Kesäkurssin teoriaopettajina Ylöjärvellä opettivat aviopari Matti Harri Björn Bergström (s. 17.2.1938 Helsinki ja k. 8.10.1994 Helsinki) ja Pirjo Liisa Helena Bergström (o.s. Halminen, s. 21.4.1939 Helsinki ja k. 15.5.2011 Helsinki).

Matti & Pirjo Bergström.

Tesoman Ristimäestä löytyi Ari Kankaanpäälle kaveriksi Tommi Raatikainen, jolla oli Tesomalla harjoituskämppä. Raatikainen oli haitaristi ja bändiin saatiin lisäksi Raimo Lehtinen. Jossakin vaiheessa haluttiin bändiin laulusolisti, jota haettiin vuonna 1977 Tamperelainen -lehden ilmoituksella. Näin saatiin bändiin solistiksi Tapani Koivisto, joka oli keikkaillut muun muassa Unto Kotilaisen yhtyeessä. Koivisto oli opiskellut laulua Sibelius-Akatemiassa, mutta ennen kaikkea hän oli energinen organisaattori. Rumpaliksi yhtyeeseen saatiin vielä Timo Niskala, joka toimi myös Nolo & Rähjän rumpalina. Tämän Värisuora -nimisen bändin kanssa Ari Kankaanpää teki elämänsä ensimmäisen keikan 22.10.1977.

Irwin Goodman.

Aika pian Koivisto järjesti yhtyeen säestämään Antti Yrjö Hammarbergia (s. 14.9.1943 Hämeenlinna ja k. 14.1.1991 Hamina) eli kansantaiteilija Irwin Goodmania. Lempäälän Manttaalitalolla oli ensimmäinen Irwinin säestyskeikka 14.1.1978. Keväällä 1978 yhtyeeseen liittyi kosketinsoittajaksi Andrej Jenttu Novak, jota saattoi toisinaan tuurata myös puolalainen muusikko, saksofonistinakin tunnettu multi-instrumentalisti Lucjan Czaplicki (s. 23.6.1944 ja k. 15.1.2026).

Lucjan Czaplicki.

Tapani Koiviston orkesteri esiintyi 25.8.1979 Isojoen huvipuistossa Säärikuningatar -79 -kiertueen mukana ja säestettäväkseen yhtye oli tuolloin saanut muusikko Kai Lindin (oik. Kaj Mikael Lindberg, s. 31.12.1937 Helsinki). Kai Lind nousi laulajana tunnetuksi nuorison suosikkina 1960-luvun alussa sekä soolosolistina että Four Cats -lauluyhtyeen jäsenenä. Four Cats perustettiin vuonna 1958 nimellä Esa Laukan kvartetti. Sen perustivat Pentti Kalevi Lasanen (s. 17.9.1936 Kotka ja k. 13.11.2021 Helsinki) ja Esa Laukka (s. 1933) ja mukaan tulivat Kai Ruohonen sekä vuonna 1960 Kai Lind. Kai Lind on esiintynyt samoin useissa elokuva- ja televisiorooleissa. Kai Lindiltä julkaistiin vuonna 1979 albumi, joka oli nimeltäänkin 1979. Albumin kapellimestari ja sovittaja oli kitaristi Taisto Wesslin, jonka tekemät nuottisovitukset olivat myös Tapani Koiviston yhtyeen käytössä Kai Lindiä säestettäessä.

Kai Lind.

Vuoden 1979 kesäkiertueen jälkeen Ari Kankaanpää jätti kiertueella syntyneen romanssin tuloksena Koiviston yhtyeen ja hän aloitti laulajatar Merja Merja Lehtisen kanssa seurustelun sekä keikkailun duona nimellä Merja Lehtinen. Syksyllä 1978 hakeutui Pyynikintorin laidalla sijaitsevaan Tampereen konservatorioon opiskelemaan musiikkia. Musiikinteoriaa hänelle opetti aluksi kontrabasisti Yrjö Oksala. Myöhemmin Oksala ohjasi Ari Kankaanpään Maarit Marttisen teoriaryhmään naapuriluokkaan opiskelemaan. Klassista kitaransoittoa Kankaanpäälle opetti konservatoriolla Jorma Salmela, joka oli hyvin tietoinen siitä, että Ari Kankaanpäällä ei ollut mitään halua tehdä itsestään klassista kitaristia.

Ari Kankaanpää. 

Aluksi Ari Kankaanpää yritti käydä koulua myös Tampereen ammattikoulun radio- ja tv-asentajalinjalla. Ensimmäinen vuosi onnistuikin ihan tyylikkäästi, mutta sen jälkeen tuli kolmen viikon laivasoittokeikka; silloin tuli sovittamattomia vaikeuksia koulun kanssa. Linjajohtaja Martti Niittysen ehdotuksesta Ari Kankaanpää luovi toisen vuoden pelaamalla lentopalloa ja jääkiekkoa ammattikoulun joukkueessa ja saaden näin urheilusta todistukseensa numeroksi yhdeksän. Muista aineista tuli numeroita sen verran, ettei Kankaanpää jäänyt luokalleen. Kolmannella luokalla Ari Kankaanpäällä ei koulussa ollut edes pulpettia tai muutakaan työpistettä. Toisinaan hän poikkesi kouluun syömään, mutta virallisesti Ari Kankaanpää sai ammattikoulusta radio- ja tv-asentajan todistuksen.

Tässä talossa toimi Cabare Oscar.

Ari Kankku Kankaanpää soitti koko joulukuun 1981 ravintola Cabare Oscarissa Tampereen Kirkkokadulla. Cabare Oscar toimi arkkitehti Jaakko Tähtisen (s. 8.1.1904 Tampere ja k. 15.3.1970) suunnittelemassa Kauppaseuran talossa osoitteessa Kirkkokatu 10, joka valmistui vuonna 1953. Yökerhon toiminta alkoi talossa maaliskuussa 1974, jolloin solistivieraana yökerhossa nähtiin mm. Ella Jane Fitzgerald (s. 25.4.1917 Newport News, Virginia, Yhdysvallat ja k. 15.6.1996 Beverly Hills, Kalifornia, Yhdysvallat). Cabare Oscarissa Ari Kankaanpää soitti legendaarisen kosketinsoittaja Aarno Oksasen kvartetissa, jossa Kankaanpään ja Oksasen lisäksi soittivat Kari Äikäs rumpuja ja Tapio Selin (s. 29.7.1960) bassoa ollen samalla laulusolisti.

Martti Aleksanter Pihkala (2. osa) 

”Sittenkuin olemme kukistaneet roskaväen vallan maassamme ja tuominneet kapinoitsijat ja huligaanit, on meidän kohotettava oikea, rehellinen suomalainen työmies korkeamman sivistyksen, siveellisyyden, työkunnon ja ammattitaidon asteelle sekä sitä tietä myöskin paljon korkeammalle taloudelliselle tasolle.” Pihkalan mukaan valtion täytyy järjestelmällisesti ryhtyä kasvattamaan ”oikeaa suomalaista isänmaallista työmiestä” armeijan ja ammattikoulujen kautta. Hyvä mies on työjuhta, joka ei harrasta seksiä edes vaimonsa kanssa muuten kuin lisääntymistarkoituksessa. Nautinnoiksi saa riittää työnteko.

Ehkäisyä paheksutaan luonnonvastaiseksi ja vain kaksi lasta synnyttäneitä naisia itsekkäiksi. Tapainturmeluksen pahoitellaan edenneen niin pitkälle, että avioliittojakin solmitaan ”sitä varten, että saadaan koti, jossa on yleensä mukava olla”. ”Tästä kuusi- ja kahdeksantuhatvuotisesta nautinnonhimon, Venuksen ja Astarten palveluksesta on nyt vihdoinkin tehtävä loppu!”

Pihkala tosin myöntää, että siinä on temppu ”jollaista mikään kulttuuri maapallon päällä ei tähän saakka ole pystynyt suorittamaan”.

Terveen naisen tunnusmerkki, onni ja elämäntyö on tietysti synnyttää mahdollisimman paljon terveitä ja voimakkaita lapsia miehille, jotka ”ansaitsevat” lisääntyä ”kelvottoman aineksen” sijaan. Naisen kyvyt ovat parhaiten käytössä sopivinta siittäjää etsiessä. Tytöt on kasvatettava äitiyteen, joka on naisen suurin oikeus ja velvollisuus. Sekä miesten että naisten uskotaan kasvatuksen tuloksena valitsevan itselleen kansallissosialistisen ihanteen mukaiset kumppanit. Riippumaton ja valistunut eli ”sukupuoleton” nainen on kauhistus, vaikka ”kaikenlaiset suffragetit” kuvittelevat naisen pystyvän samaan kuin mies. Naisten äänioikeus on perusteltavissa vain, koska heidän katsotaan huolehtivan lasten eduista miehiä paremmin.

Rotutohtorointi saavuttaa huippunsa Puhdistusta ja jalostusta -luvussa, jossa pakkosteriloitavaksi ja pakkotyöhön valtiolle vaaditaan muun muassa seksityöläisiä. Sukua jatkamattomaksi kelpaamattomiin ihmistyyppeihin lukeutuu myös ”pitkätukkainen, levelähakeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi”. ”Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan kaikkein ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua, ja tämä poistaminen on ehdottomasti suoritettava aivan säälimättömästi.”

Seksityöstä ei siveyden nimissä tohdita kirjoittaa muuta kuin ”lienee itsestään selvää, että tällainen mätä ei voi olla vähänkään terveitä ja järkeviä ihmisiä surettamatta”. Analyysin puutteesta huolimatta kontrollointi ja rangaistukset ollaan valmiita kohdistamaan nimenomaan seksityöläisiin.

”Tätäkin ruttoa on käsiteltävä kuin ruttoa ja koleraa konsanaan. (–) Rikoslainsäädännössä on näitä sukupuolisia anarkisteja ja mätäpesiä käsiteltävä aivan uudella tavalla. Pehmeys tässäkään ei kelpaa. Viimeaikaiset kokemukset punakaarti-anarkiasta ovat meille opettaneet, että sovitteluilla lurjusten kanssa ei päästä mihinkään. (–) Irstailuanarkia on sitä lajia, ettei siihen muunlainen ’rohto’ kelpaa kuin ’punatautisellekaan’.”

Vuosina 1935–1970 Suomessa todella pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä, Pihkalalle ”rikkaruohoja”, näiden toimeentulon lähteen, riippuvuuden tai sairauden varjolla. Myös kiertelevä elämäntapa kelpasi syyksi – käytännössä kiertolainen oli kiertoilmaisu romanille. Kansan ”rotupuhtauden” lisäksi oltiin huolissaan myös ideologisesta puhtaudesta. Tässä apuun huudettiin maakuntien talonpoikaa, jonka on todettu olevan valmis ”tarttumaan kivääriin ja järjestymään armeijaksi punaista roskavaltaa vastaan taistellakseen”.

Muitakin kehotetaan osallistumaan taisteluun, ”joka tahtoo käytännössä kokonaisen kansan keskuudessa toteuttaa puhdistuksen”. Sen seurauksena unelmoidaan syntyvän uuden ”ylimystön”, joka erottuu ja pysyy tiukasti erillään ”alhaisosta”. Lopuksi vakuutetaan itse Jumalan olevan tässä puhdistuksessa Suomen kansan puolella.

Vihtori Kosola.

Kommunismin ja sosialismin täydelliseen kieltämiseen keskittynyt lapuanliike syntyi osittain lakonmurtojärjestöjen työ tuloksena. Lapuanliike sai alkunsa Lapualta ja liikkeen kannatusalueen ydin oli Etelä-Pohjanmaa; liikkeen johtaja oli maanviljelijä ja aktivisti Vihtori Kosola. Lapuanliike toimi Suomessa vuosina 1929-1932. Eräs lapuanliikkeen keskeisistä vaatimuksista oli alusta lähtien työrauhan turvaaminen ”isänmaallisille työmiehille”. Vientirauhan koko maan laajuinen verkosto oli keskeisessä asemassa lapuanliikkeen syntyvaiheen kansalaiskokousten järjestämisessä.

Kyösti Kallio.

Martti Pihkala oli yksi lapuanliikkeen keskeisistä vaikuttajista ja hän neuvotteli yhdysmiehen roolissa esimerkiksi pääministeri Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) ja presidentti Lauri Kristian Relanderin (oik. Lars Kristian Relander, s. 31.5.1883 Kurkijoki ja k. 9.2.1942 Helsinki) kanssa. Pihkalan rooli Pehr Evind Svinhufvudin (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luumäki) hallituksen muodostamiseen johtavissa neuvotteluissa ja tapahtumissa oli keskeinen. Ennen lapuanliikkeen kiihkeintä vaihetta kesäkuussa 1930 Pihkala kävi kysymässä pääministeri Kyösti Kallion halukkuutta ryhtyä lapuanliikkeen johtajaksi ja käytännössä Suomen diktaattoriksi. Martti Pihkala valittiin lapuanliikkeen kannattajien äänillä Kokoomuksen kansanedustajaksi syksyllä 1930.

Lauri Kristian Relander.

Lapuanliikkeen toiminnan loputtua vuonna 1932 Mäntsälän kapinaa Martti Pihkala liittyi liikkeen tilalle perustettuun Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL). IKL perustettiin 5.6.1932 Hämeenlinnassa jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa. IKL:stä muodostui 1930-luvulla merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä; enimmillään IKL:llä oli 100 000 jäsentä. Toisin kuin lapuanliike, IKL pyrki pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa. IKL vastusti kommunismia ja sosialismia ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yksikielinen Suur-Suomi. Talouspoliittisesti puolue oli korporatiivinen. IKL:n kansainvälisiä esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit.

Puolue julkaisi Ajan Suunta -nimistä lehteä; vuoteen 1936 puolueen nuorisojärjestönä toimi Sinimustat-järjestö ja sen jälkeen Mustapaidat-järjestö. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin vaaliliitossa Kansallisen Kokoomuksen kanssa ja se sai 14 kansanedustajapaikkaa. IKL:n kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita sekä pappeja. IKL:n ja Kokoomuksen yhteistyötä kannattanut Martti Pihkala jäi kuitenkin valitsematta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Seuraavien vuosien aikana Martti Pihkala vieraantui IKL:stä, koska puolue kansankokonaisuuden nimissä koetti lähestyä työväestöä muun muassa perustamalla oman ammattijärjestön ja tuomitsemalla lakonmurtamisen. Martti Pihkala erosi itse IKL:stä ja erotti Vihtori Kosolan Vientirauhan asiamiehen tehtävästä.

Pehr Evind Svinhufvud.

Martti Pihkalan viimeinen yritys vaikuttaa Suomen harjoittamaan politiikkaan tapahtui syksyllä 1944, kun hän ilman viranomaisten lupaa levitti entisen presidentti P. E. Svinhufvudin kanssa yhdessä tekemäänsä kirjaa, Testamentti kansalleni. Kirjassa vaadittiin, että Suomi pysyisi sodassa Saksan rinnalla loppuun saakka ja kirjassa tuomittiin kaikki erillisrauhapyrkimykset. Kesästä 1943 lähtien Martti Pihkala oli työskennellyt Svinhufvudin kanssa ja kannustanut tätä kirjoittamaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä muistioita jaettaviksi valikoiduille henkilöille. Svinhufvudia ja Pihkalaa yhdisti erityisesti Suur-Suomi -aate. He samoin uskoivat Saksan voiton toisessa maailmansodassa olevan yhä mahdollinen ja he vastustivat ajatusta Suomen ja Neuvostoliiton erillisrauhasta. Svinhufvudin tiedot sodan kulusta olivat melko pinnallisia, eikä hän ilmeisesti tiennyt Edwin Johan Hildegard Linkomiehen (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki) hallituksen rauhansuunnitelmista, mutta hän vastusti jyrkästi rauhanopposition vaatimuksia.

Risto Ryti.

Tärkein kirjan muistioista oli kansallinen ohjelma, jota monistettiin 150 kappaletta ja joka toimitettiin muun muassa tasavallan presidentti Risto Heikki Rytille (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki). Historiantutkija Martti Johannes Häikiön (s. 1.10.1949 Mikkeli ja k. 7.2.2025 Helsinki) mukaan Svinhufvud laati muistion Martti Pihkalan avustuksella, toimittaja Jaakko Vilho Korjuksen (s. 29.4.1926 Sakkola ja k. 29.1.1998 Hämeenlinna) mukaan Martti Pihkala laati muistion Svinhufvudin toimeksiannosta kesällä ja syksyllä 1943, mutta Svinhufvud hyväksyi muistion. Pihkala ja Svinhufvud keskustelivat kansallisen ohjelman levittämisestä ja painattamisesta joulukuussa 1943 ja tammikuussa 1944. Martti Pihkala kokosi ohjelman sekä eräät muut muistiot ja puheet kirjaksi, joka oli vielä julkaisematta Svinhufvudin kuollessa helmikuussa 1944. Häikiön mukaan kirjan teksti ja ajatukset ovat viime kädessä Svinhufvudin omia, vaikka Martti Pihkala avusti niiden laatimisessa.

Ennakkotietoja Testamentti kansalleni -kirjasta alkoi liikkua vain muutamia päiviä Svinhufvudin kuoleman jälkeen. Kun Hämeen Sanomat -lehti selosti kirjan sisältöä 3.3.1944, sensuuriviranomaiset kielsivät muita sanomalehtiä lainaamasta tai kommentoimasta uutista. Kirjalle ei annettu Suomessa painolupaa, joten Martti Pihkala painatti kirjan kesällä 1944 Saksassa, mutta itse kirjaan merkittiin valheellisesti painopaikaksi ”Stockholm” eli Tukholma. Julkaisun kustansi SS propagandatarkoituksessa. Kirjasta otettiin 15 000 kappaleen painos, joka tuotiin saksalaisella sotalaivalla Ouluun. Kirjan loppuun oli liitetty 11.7.1944 päivätty ja nimimerkki Suomalaisen allekirjoittama lisäsivu, jossa kirjan jokaista saajaa kehotettiin selostamaan sen sisältöä 50:lle hengelle ja keskustelemaan siitä 10-20 hengen piireissä sekä laatimaan luettelo näistä henkilöistä.

Martti Pihkalan talo Rekolan maatilalla.

Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan syyskuussa 1944 Martti Pihkala oli yksi kymmenestä vaarallisimmiksi katsotuista suomalaisista, jotka pidätettiin ennaltaehkäisevästi. Pidätetyt olivat näkyviä suomalaisia kansallissosialisteja, fasisteja ja saksalaismielisiä. Svinhufvud -kirjan levittämisen katsottiin haittaavan Suomen rauhantekoa. Koska Martti Pihkala oli levittänyt kirjaa Suomessa ilman viranomaisten lupaa, Valtiollinen poliisi vangitsi hänet 2.9.1944 pariksi viikoksi kansallisen turvallisuuden vuoksi. Sen jälkeen Martti Pihkala asetettiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi Helsingin maalaiskunnan Rekolassa omistamalleen maatilalle. Viimeiset vuotensa Martti Pihkala vietti syrjässä politiikasta viljellen maatilaansa Rekolassa.

Martti Aleksander Pihkala 

Martti Aleksander Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, s. 18.1.1882 Pihtipudas ja k. 10.6.1966 Helsinki) oli Suomen ensimmäisiä ja tunnetuimpia fasisteja nuoremman veljensä Lauri ”Tahko” Pihkalan (vuoteen 1906 Gummerus, s. 5.1.1888 Pihtipudas ja k. 20.5.1981 Helsinki) - joka tunnetaan paremmin pesäpallon kehittäjänä - tavoin. Martti Pihkala toimi ensin Lapuan liikkeessä ja sittemmin IKL:ssä. Kokoomuksen kansanedustaja hänestä tuli vuonna 1930. Martti Pihkala syntyi Gummeruksen pappis- ja sivistyssukuna pidettyyn sukuun.

Martti Pihkala.

Lauri Pihkala.

Martti Pihkalan vanhemmat olivat valtiopäiväedustajana toiminut Pihtiputaan rovasti Aleksanteri Gummerus (s. 13.9.1845 Kokkola ja k. 7.3.1915 Pihtipudas) ja Alma Maria Nordlund (s. 1.10.1847 Sastamala ja k. 10.7.1931 Pihtipudas), joka hänkin oli papin tytär. Martti Pihkalan tunnettu veli oli myös Tampereen piispa, Jaakko Gummerus (s. 13.10.1870 Sääminki ja k. 24.11.1933 Tampere). Rovasti Aleksanteri Gummerusta edelsi suvussa jo seitsemän peräkkäistä sukupolvea pappeja. Martti Pihkalan muita sisaruksia olivat Helmi Maria, Emmi Irene, Kaarlo Immanuel, Arvo Johannes, Alarik, Hanna Augusta, Katri Sohvi ja Rurik Jonatan (Pihkala).

Jaakko Gummerus.

Juha Pihkala.

Martti Pihkalan poika oli maatalouspolitiikan professori (1948-1970) Kaarlo Uolevi Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus, s. 30.6.1905 Jyväskylä ja k. 17.12.1998 Helsinki). Kaarlo Uolevi Pihkalan aviopuoliso oli vuodesta 1959 lähtien agronomi Nina Jeanne Elisabeth Beaurain-Pihkala (s. 16.4.1906 Pariisi ja k. 1.3.1995 Espoo). Tampereen hiippakunnan piispana vuosina 1997-2008 toimineen Martti Juha Antero Pihkalan (s. 1.1.1942 Kouvola) isoisä oli samoin Martti Pihkala. Gummerus -kustantamon Jyväskylään perustanut Kaarle Jaakko Gummerus (s. 13.4.1840 Kokkola ja k. 20.3.1898 Helsinki) oli Martti Pihkalan setä. Suoritettuaan keskikoulun Martti Gummerus valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1903. Vuosina 1904-1920 hän toimi Jyväskylän kuuromykkien koulussa opettajana.

Kaarle Jaakko Gummerus.

Martti Pihkala osallistui jääkärivärväykseen. Vuonna 1917 Martti Pihkala kiersi yhdessä veljensä Lauri Pihkalan kanssa Keski-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla puhumassa suojeluskuntien perustamisen välttämättömyydestä. Yhdessä historiantutkija ja filosofian tohtori Onni Sakari Kuusen (vuoteen 1905 Granfelt, s. 10.6.1884 Helsinki ja k. 18.10.1976 Helsinki) kanssa Pihkala oli merkittävin vaikuttaja Keski-Suomen suojeluskuntien perustamisessa. Suomen sisällissotaan Martti Pihkala osallistui valkoisten puolella virolaisen Hans Kalmin (s. 21.4.1889 Kotsama, Viljandimaa ja k. 1.2.1981 Jyväskylä) johtamassa Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonassa, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi harrastamastaan väkivallasta ja sotarikoksistaan. Martti Pihkala oli valkoisen armeijan esikunnassa organisoimassa lentäviä osastoja, joiden osuus sisällissodan aikana tapahtuneessa valkoisessa terrorissa oli keskeinen. Historiantutkijat ovat löytäneet todisteita Martti Pihkalan osallistumisesta samoin teloituksiin mm. Hennalan vankileirillä Lahdessa.

Hans Kalm.

Hennalan vankileiri Lahdessa.

Sisällissodan jälkeen voimistui vasemmistolainen toiminta monilla työmailla. Lakkojen määrä lisääntyi ja monet niistä politisoituivat. Martti Pihkala johti työnantajaliittojen vuonna 1920 perustamaa Vientirauha-yhtymää, niin sanottua Pihkalan kaartia, joka järjesti rikkurityövoimaa lakkotyömaille tarkoituksenaan järjestäytyneen työväenliikkeen murtaminen. ”Pihkalan kaartina” tunnetulla Vientirauhalla oli kortissossaan enimmillään 34 000 miestä, joista voitiin tarvittaessa koota lakonmurtajia. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla Martti Pihkalan organisaatio oli hyvin vahva. Myös lapuanliikkeen tuleva keulakuva, Iisakki Vihtori Kosola (s. 10. tai 28.7.1884 Ylihärmä ja k. 14.12.1936 Lapua) oli Vientirauhan asiamies. Tunnetuin tämän järjestön murtamista lakoista oli vuonna 1928 alkanut vuoden kestänyt satamalakko.

Vihtori Kosola.

Martti Pihkala tarjosi Vientirauhassa mahdollisuutta ”valkoista mielipidettä johtaville miehille… aktiiviseen liikkeeseen tai vapaustaistelun valmisteluihin osallistuneille… vapaaehtoinen aktiivisin muoto tällä hetkellä taistella bolschevismia vastaan.” Kyseessä oli sisällissodan vastakkainasettelun jatkaminen. Vientirauha oli huomattava niin sanotun valkoisen Suomen ideologian jatkaja ja aktivistiverkoston ylläpitäjä. Lakkojen murtaminen johti samoin verisiin yhteenottoihin. Vientirauhan toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1940 talvisodan aikana työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä solmittuun tammikuun kihlaukseen.

Vientirauha toiminnassa.

Vuoden 1918 huhtikuussa julkaistussa kirjassaan, Minkälainen Suomi meidän on luotava?, Martti Pihkala hahmottelee ajatuksiaan maan tulevaisuudesta ja avaa ideologiaansa. Näin dokumentoidusta aatemaailmasta on kuultavissa paljon kaikuja nykypäivässä. Kirjassaan hän piti kulttuurin suurimpana vihollisena nautinnonhimon yliotetta elämässä suvun jatkuvuuden tavoitteen sijaan. Pihkala kannatti pakkosteriliointeja ja paheellista elämää viettäneiden eristämistä yhteiskunnasta keinona jalostaa suomalaista rotua. Martti Pihkala asetti yhteiskuntaluokkien välisen harmonian vastapainoksi moraaliselle rappiolle ja sosialismille. Pamfletissaan hän vaati myös Suur-Suomen luomista.

”Taisteluun puhtaan Suomen, valkoisen Suomen luomiseksi olemme lähteneet, taisteluun kaiken saastaisen, muukalaisen, kelvottoman poistamiseksi kansamme keskuudesta…”

Näin yllyttää Martti Pihkala lukijoita taisteluun valkoisen Suur-Suomen puolesta. Siinä taistelussa luonnollinen liittolainen olisi Pihkalan mukaan ”voimakas ja oikeamielinen” Saksa, jota verrataan suorastaan Rooman imperiumiin. Liittolaisia hamutaan myös ”Volgan varrella asuvista heimokansoista”, joita moititaan ”alhaisesta sivistysasteesta”, mutta kiitetään ”puhtaudesta”, jonka arvellaan olevan suorastaan jumalallisen eugeniikan eräs vaihe. ”Tuntuu kuin olisi korkein kansojen kaitsija tahtonut mitä ahtaimpien aikojen, tuhatvuotisen sorron kautta karsia kaikki heikot sielut näistä kansoista, saadaksensa uutta parempaa siementä uusia parempia kansoja varten.”

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Martti Pihkala uskoo ja varsinkin toivoo sotien johtavan Saksan maailmanherruuteen. Tämän esivallan tehtävänä niin maan- kuin maailmanlaajuisestikin on muokata vääränlaisista ihmisistä väkivalloin ”lainkuuliaisia, ahkeria ja rauhallisia ihmisiä”.

”Tämän voiman, tämän panssaroidun nyrkin avulla, jota ohjaa ja tulee ohjata oikeuden ja rauhan rakkaus, toteutetaan maailman rauha, ainakin rauha tämän vanhan mantereemme kansojen keskuudessa. (–) Kansallinen hallitus tarvitsee poliisilaitoksensa, ja kansatkin tarvitsevat oman poliisinsa, maailman järjestysvallan, esivallan, joka on asetettu hyville turvaksi, mutta pahoille peloksi ja kauhistukseksi, ja joka kykenee palauttamaan oikeutta loukkaavat, niskoittelevat ja kansainvälistä rauhaa häiritsevät kansat järjestykseen.”

Martti Pihkala ylistää eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisuutta kaikkeen muuhun nähden ja näkee sillä olevan maailmanhistoriallisen tehtävä ensimmäisenä ”planetäärisenä” eli globaalina kulttuurina. ”Uskon, että juuri tämä eurooppalainen kulttuuri on se valittu, joka valmistaa tietä uudelle korkeammalle inhimilliselle kulttuurille, uudelle valtakunnalle, jossa pahat ja likaiset voimat ovat sidotut, jossa kaikki murhaajat ja rosvot ovat vaarattomaksi tehdyt, jossa oikeutta, totuutta, puhtautta ja kaikkien yksilöiden henkistä ja aineellista vapautta, onnea ja menestystä rakastavat ihmiset saavat voiman ja vallan hallita.”

Martti Pihkalan mukaan tulevaisuudessa tulee olemaan ylä- ja alaluokkakansoja siinä kuin ylä- ja alaluokkaakin. Luokkaristiriitojen ylittäminen on turhaa, tärkeää on kuulua ”voittajakansoihin”.

”Voittajakansain työväellä ei ole mitään syytä lähteä hävittämään voittonsa hedelmiä. (–) Sen käsittää kyllä valistunut saksalainen työmies. Kaikesta päättäen tulee siis edelleenkin olemaan, sanokaamme, kaksi luokkaa, yläluokka paremmassa ja alaluokka heikommassa taloudellisessa asemassa.”

Yhteiskunnallinen epätasa-arvo myönnetään ja sitä ollaan valmiita korjaamaan sen verran kuin sosialismin suosion hillitsemiseksi ja ”kansanruumiin tervehdyttämiseksi” on pakko. Reformismin nähdään sopivan yhteen uudistusmielisten porvarillisten ajatusten kanssa ja maltillisten vasemmistolaisten olevan ”porvarillisen elämänkatsomuksen läpitunkemia”. Oikeuksiaan vaativia maattomia pidetään yksinkertaisina propagandan uhreina. Sosialistin julistetaan tarkoittavan ”ikuisesti samaa kuin rosvo, murhamies, isänmaan petturi, maan kavaltaja” ja Suomen itsenäistymisen väitetään valheellisesti olevan vuoden 1918 seurausta.

Porvarillisuuden synonyymeiksi esitetään käytännöllisyys, järkiperäisyys, edistys, luonnollisuus ja suorastaan ”elävä elämä itse”. Niin ikään väitetään, että pääomien kasautuminen onkin itse asiassa köyhien etu. Suomalaisia moititaan kateudesta, joka katsotaan suorastaan rotuvirheeksi.

Suomen rikkaiden mainitaan olevan monien muiden maiden rikkaisiin verrattuna varsin vähän rikkaita. Väitetään myös, ettei ”mikään viisas hallitus” riistäisi omaa kansaansa – näin siis verisen luokkasodan vasta päätyttyä. Tulonjakoa kuvataan ryöstämiseksi ja riistämiseksi, hyväksi tavaksi kohottaa työväestön asemaa mainitaan sotiminen.