Edward Benjamin Britten

Säveltäjä Edward Benjamin Britten.

 

Pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Edward Benjamin Britten (s. 22.11.1913 Lowestoft, Suffolk ja k. 4.12.1976) on keskeisiä 1900-luvun englantilaisia säveltäjiä, joka sävelsi mm. oopperoita, laulumusiikkia sekä orkesteri- ja kamarimusiikkia. Brittenin tunnetuimpia teoksia lienevät ooppera Peter Grimes (1945) ja War Requiem (1962). Benjamin Britten syntyi Lowestoftin kalasatamassa hammaslääkäri Robert Victor Brittenin (1877-1934) ja Edith Rhodan perheeseen neljäntenä ja nuorimpana lapsena. Robert Britten oli alkujaan haaveillut maanviljelijän ammatista, mutta pääoman puutteen vuoksi ammatti vaihtui hammaslääkäriksi. Perheen isä oli rakastava, mutta ankara ja etäinen ihminen. Äiti oli lahjakas amatöörimuusikko ja Lowestoft Musical Societyn sihteeri. Brittenin perhettä on kuvailtu keskiluokkaiseksi. Robert Britten oli agnostikko, joka kieltäytyi kirkkokäynneistä sunnuntaisin. Edith Britten yritti pitää perheen sosiaalista asemaa yllä kutsumalla yhteisön väkeä musiikillisiin juhliin.

Benjamin Brittenin lapsuuden kotitalo, joka oli perheen kotitalo yli kaksikymmentä vuotta.

Kolmen kuukauden ikäisenä Benjamin Britten sairastui keuhkokuumeeseen ja oli vähällä kuolla. Sairaus vaurioitti pojan sydäntä ja läärit varoittivat vanhempia, että poika ei koskaan eläisi normaalia elämää. Benjamin toipui kuitenkin sairaudesta yllättävän hyvin ja hän pelasi mielellään tennistä ja krikettiä. Äidin suureksi iloksi poika oli hyvin musikaalinen – toisin kuin siskonsa, vaikka veli Robert kiinnostui ragtimesta – ja äiti antoi pojalle pianon ja opetti musiikin alkeita pojalleen. Benjamin teki ensimmäiset sävellyksensä jo viisivuotiaana. Seitsemänvuotiaana Benjamin Britten aloitti pianotunnit ja kolme vuotta myöhemmin hän alkoi soittaa alttoviulua.

Nuori Benjamin Britten.

Benjamin Britten kärsi katsoessaan koulussa rehtori Thomas Sewellin kurinpitoa, joka oli ankaraa; tämän vuoksi hänestä tuli elinikäinen pasifisti. Benjamin jatkoi pianonsoittoa Ethel Astlen kanssa. Alttoviulutunteja hänelle antoi Audrey Alston. Jo nuorena Benjamin Britten sävelsi runsaasti. Brittenin alttoviulunopettaja Audrey Alston rohkaisi oppilastaan kuuntelemaan sinfoniakonsertteja Norwichiin. Lokakuussa Benjamin Britten kuuli siellä säveltäjä, alttoviulisti ja kapellimestari Frank Bridgen (s. 26.2.1879 Brighton ja k. 10.1.1941) johtaman sävellyksensä, orkesterisarjan Meri. Teos oli ensimmäinen nykymusiikkiteos, jonka Benjamin Britten kuuli ja se teki heti syvän vaikutuksen häneen.

Frank Bridge.

Seuraavan kerran Audrey Alston toi oppilaansa vuonna 1927 jälleen Bridgeä tapaamaan ja Frank Bridge tutki Brittenin sävellyksiä. Bridge oli sen verran vakuuttunut pojan taidoista, että hän kutsui pojan luokseen Lontooseen ottamaan oppitunteja häneltä. Benjamin Brittenin isä ja koulun rehtori eivät pitäneet ajatuksesta, että pojasta koulutettaisiin säveltäjää, mutta kompromissina saatiin sovittua pojan jatkavan koulunkäyntiä, mutta kävisi myös sävellyksen ja pianonsoiton opissa Lontoossa. Pianonsoittoa Brittenille opetti ansioitunut pianisti ja pedagogi Harald Samuel (s. 23.5.1879 Lontoo ja k. 15.1.1937 Hampstead, Lontoo). Vuonna 1930 Britten sai sävellysstipendin Royal College of Musiciin (RCM) Lontoossa. Brittenin tukijoina toimivat säveltäjät John Nicholson Irland (s. 13.8.1879 ja k. 12.6.1962) ja Ralph Vaughan Williams (s. 12.10.1872 ja k. 26.8.1958).

Royal College of Music.

Vuosina 1930-1933 Benjamin Britten opiskeli RCM:ssä sävellystä John Irlannin ja pianonsoittoa Arthur Benjaminin ohjauksessa. Britten voitti Sullivan-palkinnon sävellyksestä, Cobbett-palkinnon kamarimusiikista kaksi kertaa sekä Ernest Farrar-palkinnon sävellyksestä. Britten tutustui Lontoossa laajasti myös Straviskyn, Šostakovitšin ja varsinkin Mahlerin musiikkiin. Ensimmäisiä sävellyksiä, joilla Britten niitti huomiota olivat Sinfonietta op. 1 (1932), oboekonsertto Phantasy op. 2, omistettu Léon Goossenille, joka kantaesitti teoksen BBC-lähetyksessä 6.8.1933, sekä joukko kuoromuunnelmia A Boy was Born; teos on kirjoitettu vuonna 1933 BBC Singersille, joka esitti teoksen ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Samaan aikaan Britten kirjoitti teoksen, Friday Afternoons, 12 kappaleen kokoelman Clive House Schooliin, jossa hänen veljensä oli rehtorina.

Peter Pears ja Benjamin Britten.

Benjamin Brittenin elämässä sattui kaksi suurta muutosta vuonna 1937: hänen äitinsä kuoli ja Britten tapasi tenorilaulaja Sir Peter Neville Luard Pearsin (s. 22.6.1910 ja k. 3.4.1986). Peter Pearsistä tuli nopeasti Benjamin Brittenin musiikillinen inspiraatio ja läheinen ystävä. Tuon ajanjakson tunnetuin sävellys Britteniltä oli varmaankin Variations on the Theme of Frank Bridge (jousiorkesterille). Teos menestyi Pohjois-Amerikassa ja sitä esitettiin New Yorkissa, Torontossa, Bostonissa, Chicagossa ja San Franciscossa sellaisten kapellimestareiden, kuten Sir John Barbirolli (oik. Giovanni Battista Barbirolli, s. 2.121.1899 ja k. 29.7.1970) ja Sege Koussevitzkyn (s. 14.7.1874 ja k. 4.6.1951) johdolla.

Pears ja Britten purjehtivat huhtikuussa 1939 Pohjois-Amerikkaan; ensimmäiset kohteet olivat Kanadassa ja New Yorkissa. Kun toinen maailmansota alkoi, Pears ja Britten pyrkivät Britannian Washingtonin suurlähetystön palata kotimaahansa, mutta heitä neuvottiin jäämään Yhdysvaltoihin taiteellisina lähettiläinä. Britten joutui taivuttelemaan lähtövalmiimpaa Pearsia jäämään Yhdysvaltoihin. Britten sai vaikutteita ystävänsä, säveltäjä Aaron Coplandilta (s. 14.11.1900 ja k. 2.12.1990), teoksiinsa Billy the Kid ja An Outdoor Overture. Vuonna 1940 Benjamin Britten sävelsi Seitsemän Michelangelon sonettia, ensimmäisen useista Pears-laulusykleistä. Tämän aikakauden muuta musiikkia Britteniltä olivat viulukonsertto ja Sinfonia da Requiem. Britten sävelsi vuonna 1941 ensimmäisen musiikkidraamansa, operetti Paul Bunyanin, Audenin librettoon.

Britten luki runoilija, kirurgi ja pappi George Crabben (s. 24.12.1754 ja k. 3.2.1832) teoksen, The Borough, vuonna 1942. Teos herätti Brittenissä valtavan koti-ikävän Suffolkiin Englantiin ja hän tiesi, että sinne oli palattava takaisin. Hän tiesi myös, että hänen täytyi kirjoittaa ooppera, joka perustuu Crabben runoon kalastaja Peter Grimesistä. Oopperasta Britten sai kapellimestari Koussevitzkyltä 1 000 dollaria ennakkoa. Pears ja Britten palasivat Englantiin huhtikuussa 1942. Britten sävelsi pitkän Atlantin ylityksen aikana valmiiksi kuoroteokset A Ceremony of Carols ja Hymn to St. Cecilia.

Britten osti äidiltään perimillä varoilla maalaistalon, Old Millin, Snapesta Suffolkista. Ooppera Peter Grimes valmistui esityskuntoon vuonna 1945 ja siitä tuli lopulta hyvin suosittu teos. Kuukauden päästä Peter Grimesin ensi-illasta Britten sekä viulisti ja kapellimestari Yehudi Menuhin (s. 22.4.1916 ja k. 12.3.1999) tekivät yhdessä matkan Saksaan, jossa he pitivät konsertin Bergen-Belsenissä keskitysleiristä selviytyneille. Britten oli hyvin järkyttynyt näkemästään Bergen-Belsenin keskitysleirillä, eikä hän halunnut puhua asiasta ennen kuin elämänsä loppupuolella. Englantilaisten panssaridivisioona vapautti Bergen-Belsenin keskitysleirin 15.4.1945, jolloin leirissä oli noin 60 000 nälkiintynyttä ja sairasta vankia; lisäksi leirin ympäristössä makasi 13 000 hautaamatonta vankia. Bergen-Belsenin keskitysleirillä kuoli vähintään 70 000 vankia vuosien 1941-1945 aikana. Tällä keskitysleirillä mm. Margot Betti Frank (s. 16.2.1925) ja Anne Marie Frank (s. 12.6.1929) kuolivat helmi-maaliskuussa 1945.

Vuonna 1945 Britten sävelsi suositun teoksensa, The Young Person’s Guide to the Orchestra, jonka hän alkujaan teki opetuselokuvaan Instruments of the Orchestra. Elokuvan ohjasi James Muir Mathieson (s. 24.1.1911 Stirling, Skotlanti ja k. 2.8.1975 Oxford) ja elokuvassa soitti Lontoon sinfoniaorkesteri, jota johti Sir Harold Malcolm Watts Sargent (s. 29.4.1895 Ashford, Kent ja k. 3.10.1967). Benjamin Brittenin seuraava ooppera oli Lucretian raiskaus, joka esitettiin ensikerran Glyndebourne-festivaaleilla vuonna 1946. Britten perusti työkavereidensa kanssa oopperaryhmän, johon liittyivät libretisti, teatteriohjaaja Eric (s. 14.11.1914 ja k. 7.9.1994) ja taidemaalari, lavastaja ja graafikko John Egerton Christmas Piper (s. 13.12.1903 ja k. 28.6.1992). Ryhmän oli tarkoitus tuottaa ja tilata uusia englantilaisia oopperoita sekä esittää niitä eripuolilla Englantia. Benjamin Britten sävelsi ryhmälle kolminäytöksisen koomisen kamarioopperan Albert Herring, op. 39, vuonna 1947.

Peter Pearsin ideasta perustettiin oopperafestivaali pieneen Suffolkin merenrantakaupunkiin, Aldeburghiin, jonne Britten ja Pears olivat muuttaneet Snapesta samana vuonna. Festivaali käynnistyi kesäkuussa 1948 Aldeburghissa. Festivaalista tuli välittömästi menestys. Britten sävelsi uuden kantaatin, Saint Nicolas, tenorille, kuorolle ja orkesterille. Britten uusia teoksia esitettiin festivaalilla joka vuosi hänen kuolemaansa saakka. Britteniä ei tunnettua opettajana, niinkuin taas monet englantilaiset säveltäjät muistetaan myös opetustöistään. Vuonna 1949 Britten otti oppilaaksi vain yhden oppilaan, kuoronjohtaja ja säveltäjä Arthur William Oldhamin (s. 6.9.1926 ja k. 4.5.2003), jonka kanssa hän työskenteli kolmen vuoden ajan.

Koko 1950-luvun ajan Britten sävelsi mm. oopperoita. Billy Budd (1951) sai ensi-illan Covent Gardenissa ja sen libretton tekivät kirjailijat Edward Morgan Foster (s. 1.1.1879 ja k. 7.6.1970) ja tuottaja, teatteriohjaaja Eric Crozier. Ooppera oli alkujaan nelinäytöksinen ja se perustuu yhdysvaltalaisen kirjailijan Herman Melvillen (s. 1.8.1819 ja k. 28.9.1891) lyhytromaaniin, Billy Budd. Oopperan ensiesitys oli Royal Opera Housessa Lontoossa 1.12.1951. Myöhemmin Britten muokkasi oopperasta kaksinäytöksisen oopperan, jossa oli prologi ja epilogi. Uuden varsion ensi-ilta oli Lontoon Covent Gardenissa 9.1.1964. Kaikkiaan hän sävelsi 14 oopperaa.

Kuningatar Elisabeth II (s. 21.4.1926 Mayfair, Lontoo ja k. 8.9.2022 Balmoralin linna, Aberdeenshire, Skotlanti) kruunajaisiin 2.6.1953 Benjamin Britten sävelsi kolminäytöksisen oopperan, Gloriana, jonka libretton teki kirjailija ja kirjallisuustoimittaja William Charles Franklyn Plomer (s. 10.12.1903 ja k. 20.9.1973). Poliisit vierailivat Brittenin luona vuonna 1953, sillä sisäministeri Sir David Maxwell Fyfe (s. 29.5.1900 ja k. 27.1.1967) komensi poliiseja käytännössä toteuttamaan viktoriaanisia lakia, jotka tekivät homoseksualismista laitonta. Britten joutui hetken aikaa harkitsemaan vaihtoehtoa, että Pears olisi solminut avioliiton jonkun naisen kanssa, mutta tällaiseen järjestelyyn ei kuitenkaan koskaan jouduttu. Brittenin varmasti tunnetuin teos, War Requiem, valmistui ensiesitykseen vuonna 1962. Tällä teoksella Britten saavutti paljon mainetta. Šostakovitš lausui sellisti Rostropovitšille, että teos oli vuosisadan suurin teos.

Syyskuussa 1970 Benjamin Britten pyysi Myfanwy Piperia muokkaamaan saksalaisen kirjailijan Paul Thomas Mannin (s. 6.6.1875 ja k. 12.8.1955) romaanista libretton, Kuolema Venetsiassa. Jo aloittaessaan oopperan säveltämistä lääkärit tekivät Brittenille selväksi, että hänellä olisi edessä sydänleikkaus. Britten työskenteli kiireisesti oopperan kimpussa, jotta saisi sen valmiiksi ennen sydänoperaatiota. Oopperan valmistumisen jälkeen Britten meni sydänleikkaukseen toukokuussa 1973. Sydänläpän operointi onnistui, mutta Britten sai lievän aivohalvauksen, joka vaikutti hänen oikean käden toimintaan. Tämän jälkeen hän ei enää esiintynyt julkisesti. Sairaalassa Britten ystävystyi vanhemman sairaanhoitajan Rita Thomsonin kanssa, joka muutti Aldeburghiin vuonna 1974 hoitamaan Britteniä tämän kuolemaan saakka.

Benjamin Brittenin viimeisiä sävelteoksia olivat kansanmusiikkisarja A Time There Was (1974) ja Kolmas jousikvartetto (1975), joka pohjautuu Kuolema Venetsiassa-materiaaliin sekä kantaatti Phaedra (1975), jonka säveltäjä omisti mezzosopraano Janet Abbott Bakerille (s. 21.8.1933). Brittenistä tuli kesäkuussa 1976 paroni Aldeburghin kreivikuntaan Suffolkissa. Vuoden 1976 Aldeburgh-festivaalin jälkeen Britten ja Pears matkasivat Norjaan, jossa Britten alkoi kirjoitttaa Praise We Great Men-teosta runoilija ja kriitikko Edith Louisa Sitwellin (s. 7.9.1887 ja k. 9.12.1964) runon pohjalta. Norjasta palattuaan elokuussa Britten kirjoitti vielä teoksen Welcome Oden lapsikuorolle ja orkesterille.

Marraskuussa Brittenin oli pakko tunnustaa, ettei hän voinut enää säveltää. Rita Thomson järjesti Brittenin pyynnöstä säveltäjän 63. syntymäpäivänä, 22.11.1976, samppanjajuhlat, joihin oli säveltäjän ystäviä ja hänen sisarensa Barbara ja Beth kutsuttu jättämään hyvästejä kuolevalle säveltäjälle. Sellisti Rostropovich teki vielä muutamaa päivää myöhemmin jäähyväisvierailunsa Benjamin Brittenin luokse. Benjamin Britten kuoli 4.12.1976 sydämen vajaatoimintaan. Brittenin hautajaiset järjestettiin Aldeburghin seurakunnan kirkossa kolme päivää myöhemmin ja hänet haudattiin kirkon hautausmaalle. Westminster Abbeyssa järjestettiin myös muistotilaisuus 10.3.1977, jossa kuningatar Elisabeth II äiti, Elizabeth (s. 4.8.1900 ja k. 30.3.2002) oli läsnä.

Brittiläisiä urkusäveltäjiä 

Tampereen tuomiokirkon urkuri Esa Toivola.

Torstaina 18.4.2024 kello 19 Tampereen tuomiokirkossa oli tarjolla Katedraali.org-sarjassa brittiläistä urkumusiikkia Tampereen tuomiokirkon urkurin Esa Toivolan soittamana. Esa Toivola opiskeli kirkkomusiikkia ja urkujensoittoa Sibelius-Akatemian Kuopion osastossa, Amsterdamin konservatoriossa ja Piteån musiikkikorkeakoulussa. Vuonna 2006 Toivola suoritti konserttiurkurin tutkinnon. Nijmegenin kansainvälisessä urkukilpailussa Alankomaissa Esa Toivola voitti vuonna 2004 ensimmäisen palkinnon. Vuonna 2005 Toivola soitti Helsingin tuomiokirkossa ensikonserttinsa ja sen jälkeen hän on konsertoinut ympäri Suomea ja monissa Euroopan maissa. Toivolan perinteeksi on myös muodostunut yhteistyö Tampere Film Festivalin kanssa Tampereen tuomiokirkossa.

Tampereen tuomiokirkko.

Tampereen Jussinkylässä sijaitseva Johanneksen kirkko rakennettiin vuosina 1902-1907 ja kirkon nimi muuttui vuonna 1923 tuomiokirkoksi. Kirkon suunnitteli arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki). Kirkko taideteoksineen edustaa kansallisromanttista tyylisuuntaa ja kirkko on rakennettu Uudenkaupungin harmaasta graniitista. Kirkon kuuluisat freskot maalasi taidemaalari Hugo Gerhard Simberg (s. 24.6.1873 Hamina ja k. 12.7.1917 Ähtäri). Kirkon ensimmäiset urut valmistuivat vuonna 1907; urut valmisti Lahden urkutehdas. Nykyiset pääurut ovat vuodelta 1929 ja niiden valmistukseen käytettiin alkuperäisten urkujen pillistöä. Urkujen muutostyön suunnitteli Tampereen Vanhan kirkon urkuri Aarne Wegelius (s. 29.4.1891 Tampere ja k. 14.7.1957) ja rakennustyön teki Kangasalan Urkutehdas. Nämä kirkon pääurut korjattiin jälleen vuonna 2021.

Urkukonsertin ohjelma torstaina 18.4.2024.

Uuden-Seelannin Hastingissa syntynyt brittiläinen, urkuri, säveltäjä ja musiikinopettaja Craig Seller Lang (s. 13.5.1891 ja k. 24.11.1971) tunnettiin ystävien kesken nimellä Robin. Lang kävi koulua Lounais-Englannin Bristolissa vuonna 1862 perustetussa Cliftonin Collegessa. Craig Seller Langin opettajina toimivat aikoinaan musikaalinen ihmelapsi, urkuri ja säveltäjä Sir Walter Parratt (s. 10.2.1841 Huddersfield ja k. 27.3.1924 Windsorin linna, Berkshire) ja myöhäisromantiikan ajan säveltäjä, musiikinopettaja, urkuri ja kapellimestari Sir Charles Villiers Stanford (s. 30.9.1852 Dublin ja k. 29.3.1924 Lontoo) Lontoon South Kensingtonissa vuonna 1882 perustetussa Royal College of Musicissa. Craig Seller Lang suoritti opistossa Associate of the Royal College of Music (ARCM) ammattilaisen pätevyyden sekä tohtorin tutkinnon Durhamin vuonna 1832 perustetussa yliopistossa, Englannin kolmanneksi vanhimmassa yliopistossa.

Vuonna 1921 Craig Seller Lang palasi Cliftoniin apulaismusiikkimestariksi. Langin sävelteoksia ovat näiltä vuosilta mm. maallinen kantaatti Lochinvar (Op. 7, vuodelta 1927) ja Two Hundred Tunes for Sight-Singing (vuodelta 1928). Teokset pohjautuivat paljolti Langin opetuskokemukseen ja hän teki joukon erilaisia sovituksia sekä uusia teoksia, joihin koko koulun väki sai liittyä laulamaan kuoroon urkujen säestyksellä psalmeissa ja lauluissa. Craig Seller Lang nimitettiin Christ’s Hospital -koulun musiikin johtajaksi Horshain West Sussexiin vuonna 1929. Samaan kouluun evakoitiin toisen maailmansodan aikana Westminster Abbeyn kuorolaiset.

Vuonna 1945 Craig Seller Lang erosi musiikinjohtajan tehtävästä West Sussexissa voidakseen syventyä paremmin musiikin tutkimukseen sekä säveltämiseen. Hän teki merkittäviä opetusteoksia musiikinopiskelijoita varten. Monet urkurisukupolvet ovat päässeet nauttimaan hänen urkuoppaistaan, kuten Harmony at the Keyboard, Exercises in Score Reading sekä Exercises for Organists, joiden ensisijainen tarkoitus oli valmistaa opiskelijakandidaatit Royal College of Organists -tutkintokokeiden suorittamista varten.

Craig Seller Langin tunnetuin teos lienee Tuba Tune uruille D-duurissa, Opus 15, jota monet urkurit soittavat konserteissaan. Tämä pirteä lyhyt urkuteos esittelee urkujen tuba-äänikerralla soitettua melodiaa, joka alkaa Händelin tyylisesti; teoksen keskiosassa on kuitenkin lyhyitä keskeisiä muutoksia, jotka eivät voi kuulua millekään muulle vuosisadalla, kuin 1900-luvulle. Craig Seller Langin muita tunnettuja urkuteoksia ovat mm. pitkä d-molli Sonaatti (Op. 47, vuodelta 1947), Johdanto ja Passacaglia a-molli (Op. 51, vuodelta 1952) sekä Fuga-trilogia EGB:stä (Op. 58, vuodelta 1952) ja useita virsipreludeja sekä alkusoittoja ja fuugasarjoja.

Englannin Mozartina tunnettiin urkuri ja säveltäjä Samuel Wesley (s. 24.2.1766 Bristol ja k. 11.10.1837). Samuel Wesley oli englantilaisen anglikaanikirkon pappi ja metodistiliikkeen johtaja Charles Wesleyn (s. 18.12.1707 Epworth, Lincolnshire, Englanti ja k. 29.3.1788 Lontoo) poika. Charles Wesley oli hyvin tuottelias virsien kirjoittaja ja hän ennätti kirjoittaa yli 6500 laulua elämänsä aikana. Samuel Wesley sai varhain musiikillisen koulutuksensa jo kotonaan Bristolissa. Äiti, Sarah Wesley, lauloi ja soitti cembaloa. Perhepiirissä tuolloin suosikkiteoksia olivat virsilaulut ja barokkisäveltäjä George Frideric Händelin (kastettu 23.2.1685 Halle ja k. 14.4.1759 Westminster, Middlesex, Englanti) teokset. Samuel Wesleytä pidettiin yhdessä hänen veljensä, Charles Wesley Jr. kanssa ihmelapsina musikaalisesti. Samuel hallitsi hyvin nuorena jo viulun-, cembalon- ja urkujensoiton. Urkujensoiton opetusta Samuel Wesley nautti David Williamsilta, Bristolin All Saints’ Churchin urkurilta.

Samuel Wesley.

Samuel Wesley solmi avioliiton Charlotte Louise Martinin kanssa vuonna 1793 ja avioparille syntyi kolme lasta. Tämä avioliitto purkautui, kun Charlotte sai selville Samuelin suhteesta teini-ikäisen kotiapulaisen Sarah Suterin kanssa. Sarah ja Samuel eivät menneet koskaan avioliittoon, mutta heillä oli neljä yhteistä lasta. Yksi näistä neljästä lapsesta oli katedraalin urkuri ja huomattava säveltäjä Samuel Sebastian Wesley (s. 14.8.1810 Lontoo ja k. 19.4.1876). Poika sai toisen nimensä johtuen isänsä suuresta ihailusta säveltäjä Johann Sebastian Bachin musiikkia kohtaan.

Samuel Wesley kääntyi vuonna 1784 yksityisesti roomalaiskatolisuuteen setänsä John Wesleyn valtavaksi tyrmistykseksi. Juhlistaakseen kääntymystään Samuel Wesley sävelsi messun, Missa de Spiritu Sancton, jonka hän omisti paavi Pius VI:lle. Samuel Wesley vihittiin vapaamuurariksi vuonna 1788 Lontoon antiikin loosissa. Vuonna 1812 Sussexin herttua nimitti Samuel Wesleyn Englannin Premier Grand Loosin suururkuriksi ja Wesley jatkoi virassa vapaamuurarien yhdistämisprosessin jälkeen vuonna 1813, toimien Englannin yhdistyneen suurloosin ensinmäisenä suururkurina. Viisi vuotta toimittuaan suururkurin tehtävissä Samuel Wesley erosi tehtävästä vuonna 1818. Samuel Wesley kuoli vuonna 1837 ja hänet haudattiin St. Marylebone Parish Churchiin, anglikaaniseen kirkkoon Lontoossa, joka rakennettiin vuosina 1813-1817.

Samuel Wesley työskenteli kapellimestarina, musiikinopettajana sekä luennoitsijana. Wesley näyttää olleen erän brittiläisen urkumusiikkiperinteen pioneereista; ennen hänen aikaansa viihdettä ei pidetty sopivana tuoda kirkkorakennukseen. Samuel Wesley oli erittäin taitavan improvisoijan maineessa, mutta siitä huolimatta hän ei koskaan saanut vakituista virkaa urkurina kirkkoihin. Hänen avioliittoseikkailunsa tekivät tuolloin vielä hänestä epäluotettavan ihmisen. Wesleytä vaivasi rahan puute ja ajoittain masennus vuodesta 1815 lähtien.

Syyskuussa 1837 vain kuukausi ennen Samuel Wesleyn kuolemaa säveltäjä ja kapellimestari Felix Mendelssohnille esiteltiin Samuel Wesleyn urkujensoittotaitoa. Mendelssohn piti konsertin tuolloin Christ Church Newgate-kirkossa Lontoossa ja säveltäjä tuli seuraamaan vierestä Wesleyn urkujensoittoa, jota hän myös avoimesti kehui Wesleylle. Samuel Wesley vähätteli taitojaan, mutta sai Mendelssohnille, että olisittepa kuullut soittoani neljäkymmentä vuotta sitten.

Vuosien 1796 ja 1808 välillä Samuel Wesley tutustui hyvin suuresti ihailemansa säveltäjä Johann Sebastian Bachin sävellystuotantoon. Vuonna 1810 Wesley julkaisi yhdessä ystävänsä, säveltäjä Charles Frederick Hornin kanssa Johann Sebastian Bachin The Well-Tempered Clavierin (BWV 946-893) ensimmäisen englanninkielisen painoksen. Tätä tapahtumaa on Englannissa pidetty ”englanninkielisenä Bachin heräämisenä”. Samuel Wesley sävelsi yli 120 urkukappaletta, 41 motettia ja kantaattia, vähintään kaksi messua, kuusi sinfoniaa ja neljä orkesterialkusoittoa, vähintään 65 pianokappaletta (fortepiano) sekä hymnejä.

Samuel Sebastian Wesley.

Samuel Sebastian Wesley (s. 14.8.1810 ja k. 19.4.1876) lauloi poikana Chapel Royalin kuorossa ja hän aloitti muusikonuransa, kun hänet nimitettiin urkuriksi Herefordin katedraaliin vuonna 1832. Hän meni naimisiin dekaani John Merewetherin sisaren kanssa. Samuel Sebastian Wesley oli isänsä lailla samoin vapaamuurari. Vuonna 1839 hän suoritti sekä musiikin kandidaatin että musiikin tohtorin tutkinnot Oxfordissa. Vuonna 1950 hänestä tuli urkujensoiton professori Royal Academy of Musicissa. Elinaikanaan hän oli kuuluisa ja johtava urkuri ja kuoronjohtaja. Hän kuoli 65-vuotiaana kotonaan Gloucesterissa 19.4.1876. Wesley haudattiin oman tyttärensä viereen St. Bartholomew’s Cemetery -hautausmaalle Exeterissä vanhan kaupunginmuurin viereen.

Anneli Saaristo 

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin Metson Markkinat lauantaina 20.4.2024 klo 10-16. Runsaalle yleisölle oli järjestetty pääkirjastolle kolme esiintymispaikkaa, joissa esiintyivät mm. monet muusikot ja kirjailijat. Pääkirjasto Metson musiikkiosastolla haastatteli kirjastonhoitaja Juhani Koivisto tänä vuonna 75 vuotta täyttänyttä laulajatar Anneli Saaristoa lauantaina klo 12-13. Anneli Saaristolla on on parhaillaan tänä vuonna menossa juhlakiertue, jonka nimi on La Dolce Diva. Hän viettää samalla 55-vuotistaiteilijajuhlaansa kiertueen merkeissä.

Anneli Saaristo.

Laulaja ja näyttelijä Terttu Anneli Orvokki Saaristo (s. 15.2.1949 Jokioinen) vietti lapsuutensa Jokioisissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Perheen vanhemmat olivat musikaalisia, sillä molemmat vanhemmat lauloivat kuorossa. Anneli Saaristo itse opiskeli laulua laulunopettaja Marja Bergin ohjauksessa. Käytännöllisesti melkein koko 1970-luvun ajan Anneli Saaristo oli Kalevi Rothbergin tanssiyhtyeen solisti. Nuorta solistia kohdeltiin yhtyeessä monella tavoin huonosti, mutta samalla Anneli Saaristo koki, että tuo aika yhtyeen solistina oli hänelle hyvin opettava kokemus. Hän joutui mm. opettelemaan yhtyeen kanssa vaikeita lauluja ja laulamaan stemmoja. Tanssiorkesterin kanssa hän sai jopa levyttää iskelmistä coverversioita. Kun Anneli Saaristo uskaltautui vaatia itselleen samaa palkkaa tanssiorkesterissa kuin muusikotkin saivat, orkesterin johtaja Kalevi Rothberg antoi Anneli Saaristolle potkut yhtyeestä.

Kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastattelee Anneli Saaristoa.

Ylioppilaaksi Anneli Saaristo pääsi Turun Iltaoppikoulusta vuonna 1978. Ensimmäisen oman konserttinsa laulajana Anneli Saaristo piti vuonna 1980 Turun Ruotsalaisessa Teatterissa saatuaan Turun kaupungilta 1 000 markan stipendin. Konsertissa oli pelottava paikka Annelille hoitaa juonnot, sillä hän ei ollut tanssibändin solistina tottunut paljoa puhumaan yleisön kanssa. Keväällä 1978 Anneli Saaristo osallistui Suomen euroviisukarsintoihin Eero Tiikasalon säveltämällä laululla, Sinun kanssasi, sinua ilman, jonka Anneli Saaristo myös lauloi levylle. Seuraava levytys oli kappale, Aamulla rakkaani näin, jonka myös laulajatar Lea Laven (ent. Marjanen, ent. Forssell, ent. Tulonen, o.s. Luukinen, s. 19.6.1948 Haukipudas) on laulanut levylle.

Lääkäri Jukka Alihanka.

Vuonna 1980 julkaistiin ensimmäinen Anneli Saariston laulamia lauluja sisältävä albumi, Aina aika rakkauden, jonka tuottajana toimivat Jukka Johannes Mauri Alihanka (s. 16.11.1949 Hartola ja k. 21.11.2013 Naantali) ja Eero Tiikasalo. Tällä albumilla muusikkoina olivat mm. Matti Puurtinen, Ilpo Murtojärvi, Ronnie Österberg ja Henrik Otto Donner. Savonlinnassa syntyneestä muusikosta, säveltäjästä, sovittajasta ja kapellimestarista, Veli Matti Puurtisesta (s. 31.5.1949 Savonlinna ja k. 24.10.2017 Tampereen Lielahti) tuli Anneli Saaristolle hyvin tärkeä yhteistyökumppani vuosien varrella. Puurtinen aloitti soittamisen hanurilla 1950-luvulla kotikylässään Ahvensalmen Tuppuvirralla. Matti Puurtinen lähti ylioppilastutkinnon jälkeen Jyväskylään opiskelemaan pianonsoittoa, orkesterinjohtoa, teoriaa ja musiikkitiedettä.

Matti Puurtisen säveltämällä ja Turkka Malin sanoittamalla La Dolce Vita kappaleella osallistui Anneli Saaristo Euroviisujen laulukilpailuun vuonna 1989. Kappale tuli seitsemänneksi kilpailussa.

Matti Puurtinen toimi 1970-luvun lopulla Turun Kaupunginteatterin kapellimestarina (1975-1979) ja hän on siten säveltänyt musiikin noin 40 näytelmään, kuten mm. vuonna 1991 musikaaliin Myrskyluodon Maija, kun Lasse Mårtenson ei ottanut tuolloin sävellystehtävää vastaan. Puurtisen iskelmäsävellystuotanto käsittää noin 500 laulua, joita ovat levyille laulaneet Anneli Saariston lisäksi mm. Anita Hirvonen (oik. Anita Riitta Helena Lindgren, s. 7.2.1946 Äänekoski), Lea Laven, Kauko ”Kake” Randelin (s. 26.1.1955 Mäntyharju), Reijo Raikas Kallio (s. 27.12.1933 Helsinki ja k. 18.6.2018 Espoo) ja Marion Evi Rung (s. 7.12.1945 Helsinki). Monet muistavat Matti Puurtisen parhaiten television kapellimestarina Yle TV2-kanavan ohjelmissa, kuten esimerkiksi Tammerkosken sillalla, Thilia Thalia sekä Tuttu Juttu Show.

Matti Puurtinen.

Matti Puurtinen sai korvaansa soimaan pahan tinnityksen 2000-luvun alussa. Puurtinen asui viimeiset elinvuotensa Tampereen Lielahdessa Ollinojankadulla. Hän teki mielellään koiransa kanssa kävelylenkkejä sekä kävi usein Lielahtikeskuksen kirjastossa. Valokuvaus muodostui hänelle loppuaikoina musiikin tilalle korvaavaksi harrastukseksi. Matti Puurtiselle myönnettiin vuonna 2016 taiteilijaeläke. Lopulta tinnitys kävi Puurtiselle niin raskaaksi taakaksi, että hän ei jaksanut enää elää sairauden kanssa. Puurtisella oli kaksi aikuista tytärtä. Toinen tytär, Satu Puurtinen, oli vuosina 2000-2007 naimisissa iskelmälaulaja Markku Aron (oik. Markku Tuomas Puputti, s. 3.2.1950 Mouhijärvi) kanssa.

Anneli Saariston laulajanuran alkuaikoina tuottajana ja sovittajana toimi ahkerasti Urpo Tapani ”Upi” Sorvali (s. 31.7.1952 Helsinki ja k. 24.3.1989 Helsinki). Sorvali oli muusikko, rumpali, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja musiikinopettaja, joka opetti mm. konservatoriossa ja Oulunkylän Pop & Jazz musiikkiopistossa. Sorvali soitti studiomuusikkona lukuisilla levytyksillä sekä useissa kokoonpanoissa, kuten mm. Anssi Matti Tikanmäen (s. 18.3.1955 Haapajärvi) orkesterissa ja Hannu Juhani ”Tuomari” Nurmion (s. 21.11.1950 Helsinki) albumilla Punainen planeetta. Saaristo menetti vuonna 1989 kolmen viikon välein kaksi tärkeää ihmistä elämässään, kun Upi Sorvali kuoli aivosyöpään ja Anneli Saariston oma pikkuveli kuoli. Anneli Saaristo on laulanut omia sooloalbumeita kaikkiaan yksitoista kappaletta ja näiden lisäksi hän on ollut mukana laulamassa monilla muillakin levyillä.

Laulajana Anneli Saaristo on saanut kansainvälistä tunnustusta vuonna 1983, jolloin hänet valittiin Knokken festivaaleilla parhaaksi naissolistiksi. Vuonna 1985 Anneli Saaristo sai Rostockin kansainvälisessä laulukilpailussa Menschen und Meer parhaan artistin palkinnon ja vuonna 1987 toisen palkinnon Dresdenissä järjestetyssä kilpailussa. Saariston levyille laulamiin tunnetuimpiin lauluihin kuuluvat Viimeinen känni, Toivo Veikko Lavin (s. 23.4.1912 Kotka ja k. 22.5.1996 Hamina) säveltämä ja sanoittama Evakon laulu – perustuu Lavin säestäjänä toimineeseen palomies Pertti Husun omakohtaiseen tarinaan -, Päättyneet juhlat, Kypsän naisen blues ja Appelsiinipuita aavikkoon. Miten enkeleitä vietellään -projektissa Anneli Saaristo tulkitsi Bertolt Brechtin (oik. Eugen Berthold Friedrich Brecht, s. 10.2.1898 Augsburg, Saksa ja k. 14.8.1956 Berliini, DDR) eroottisia runoja Monna Sylvia Kamun (s. 30.5.1949) ja Liisa Kaarina Tavin (s. 12.5.1956 Tohmajärvi ja k. heinäkuu 2023) kanssa. Anneli Saaristo on ollut mukana Rakkauden kiertokulku -konserteissa yhdessä Eija-Riitta Kantolan (s. 6.3.1966 Pori) ja Marjorien (oik. Marjo-Riitta Nieminen, s. 15.12.1965 Valkeakoski) kanssa.

Anneli Saaristo on toiminut samoin näyttelijänä mm. Turun Kaupunginteatterissa. Saaristo näytteli vuonna 2005 Timo Johannes Koivusalon (s. 31.10.1963 Pori) elokuvassa Kaksipäisen kotkan varjossa. Elokuvan musiikista tehtiin samana vuonna myös samanniminen soundtrack, jonka levyn sovituksista ja orkesterin johdosta vastasi trumpetisti, sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari Markku Henrik Johansson (s. 22.3.1949 Lahti). Levyllä laulavat mukana Anneli Saariston kanssa myös Nina Tapio (s. 24.2.1972), Mikko Johannes Leppilampi (s. 22.9.1978 Pälkäne) ja Vesa-Matti ”Vesku” Loiri (s. 4.1.1945 Helsinki ja k. 10.8.2022 Helsinki).

Säveltäjä, sovittaja, pianisti, runoilija ja taidemaalari Matti Rag Juhani Paanannen (s. 9.11.1939 Turku ja k. 24.4.2022 Turku) sävelsi seitsemän sinfoniaa sekä pienimuotoisempia teoksia, mutta hän sävelsi lauluja myös oopperalaulaja (sopraano) Taru Aura Helena Valjakalle (o.s. Kumpunen, s. 16.9.1938 Helsinki) ja Anneli Saaristolle. Anneli Saaristo on laulanut peräti viidellä albumilla, joissa on säveltäjä Matti Rag Paanasen musiikkia: Lauluja (1982, Matti Rag Paanasen sävellyksiä), Aleksis Kivi (1984, Matti Rag Paanasen sävellyksiä Aleksis Kiven runoihin), Prinsessan testamentti (1988, Matti Rag Paanasen sävellyksiä tyttärensä muistoksi), Kosketus (1997, Matti Rag Paanasen sävellyksiä) ja Frederico Garcia Lorca (1998, Matti Rag Paanasen sävellyksiä Lorcan runoihin).

Paanasen isä oli pankkivirkailija ja äiti oli taidetanssija. Paananen opiskeli musiikkia pianisti Asser Paasimaan ohjauksessa ja kapellimestari, säveltäjä, sovittaja ja musiikinopettaja Arvo Airaksisen (s. 4.5.1910 Espoo ja k. 14.7.1993 Turku) johdolla. Muusikonuransa hän aloitti ravintolapianistina 1960-luvun alussa; Paananen soitti tuolloin yhtyeensä kanssa jazzia ja ragtimea, josta syystä hän sai sittemmin virallistetun lisänimensä. Paananen työskenteli myös merimiehenä ja kullankaivajana ja hänet vihittiin vaimonsa kanssa Afrikassa. Paanasen lempipaikka oli Pariisi, jota hän kuvasi useasti maalauksissaan. Paananen maalasi vuodesta 1978 lähtien useita satoja teoksia ja hänen kotonaan Turun Hirvensalossa sijaitsi oma taidegalleria, Ragala.

Jazzpianistina Paananen esiintyi lukuisissa konserteissa sekä äänilevyillä. Hänen pääteoksensa on tuhat ja yksi osaa sisältävä sarjasävellys, Tuhannen ja yhden yön laulut, jota Paananen sävelsi 16 vuotta (1977-1993). Paanasen sävelteos, Venyvä käsite (Elastic Concept), sisältää 200 osaa, lähinnä lauluja. Paanasen sarjassa, Varjojen loisteessa, on 180 laulua. Raamatun pohjalta Paananen sävelsi 12 ensimmäistä lukua ja useita lauluja sarjaan, Korkea Veisu. Oratorio Jobin kirja sai kantaesityksensä vuonna 2010 Turun Mikaelinkirkossa. Monologiooppera Dzyanin kirja eli Kaiken synty (Blavatsky) valmistui vuonna 1993. Guinnessin Suuri Ennätystenkirja (1976 ja 1994) kertoo, että Paanasen säveltämä 42-tuntinen jazzteos Vuoden päivät (The Year) on maailman pisin yhtenäinen sävelkokonaisuus.

Matti Rag Paananen sai usein ideat sinfonioihinsa eksoottisista aiheista, esimerkiksi Robinson Crusoe -sinfonian hän sävelsi vietettyään aikaa samalla saarella, jolle Robinson Crusoe kirjan mukaan haaksirikkoutui. Samoin paikan päällä Amazonjoella Paananen sävelsi WWF:lle albumin Amazon, jota myytiin Amazonian sademetsien suojelun hyväksi. Paananen sävelsi Afrikassa WWF:lle villieläinten suojeluun rahaa keränneen CD-levyn The Sounds of Wild sekä sinfonian The White Maasai’s Jazz Symphony (kantaesitys vuonna 2009). Rag’s Blues Symphony valmistui vuonna 2000, mutta teos jäi Paanasen elinaikana esittämättä. Sinfonian Treasure Island (kahdeksas sinfonia) pianopartituurin Paananen sävelsi Karibianmerellä Grenadassa vuosina 1994-1995. Paanasen säveltämää musiikkia on kuultu elokuvassa Rakastunut rampa (1975) sekä televisiosarjassa Vihreän kullan maa. Lisäksi hän sävelsi musiikkia dokumenttielokuviin, kuten Aleksis Kiven (1984), Elias Lönnrotin (1985) ja Pentti Haanpään (1988) elämänkertaelokuviin.

Matti Rag Paananen.

Esko Favén ohjasi Paanasesta tehdyn dokumenttielokuvan Ompelin säkin iholleni vuonna 1983. Dokumenttielokuva Sinfonia Robinson Crusoelle valmistui vuonna 1986. Matti Rag Paananen kuvasi ja sävelsi ystävästään ”Amazonin erakosta” Pekka Soinista dokumentin Amazonin yksinäisyys vuonna 1987 Perun Pacaya-joella. Paananen teki pitkään huumeidenvastaista valistustyötä vaimonsa Ammin kanssa heidän tyttärensä kuoltua huumausaineiden yliannostukseen 21-vuotiaana vuonna 1987. Konsertteja pidettiin ympäri Suomen, lähinnä kouluissa yli 200. Paananen sai Turun kaupungin taidepalkinnon vuonna 1985 ja hänelle istutettiin oma tammi (tunnistuslaattoineen) vuonna 2018 Turun Samppalinnan puistoon. Valtion taiteilijaeläkkeen Paananen sai vuonna 1999. Matti Rag Paananen kuoli vaikeaan sairauteen 82-vuotiaana. Hänet on haudattu Turun hautausmaalle.

Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (13. osa)

 ”Liikekumppanit” sopivat, että Oscar soittaisi Elmyrille, jos saisi jotakin kaupaksi; samalla he sopivat siitä, että joka tapauksessa he tapaisivat New Yorkissa kahden viikon kuluttua. Seuraavaan kuukauteen Elmyr ei nähnyt eikä kuullut mitään Oscar Herneristä. Kuukauden päästä Elmyr sai Oscar Hernerin puhelimeen, kun hän vastasi Mexico Citystä. Elmyrin tiedusteluun Oscar vastasi: ”Minulla ei ole mitään ilmoitettavaa. En ole myynyt mitään. Jos haluat keskustella kanssani, tule tänne”. Tämän sanottuaan Oscar sulki puhelun.

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Kun Elmyr soitti toisen kerran hieman myöhemmin vihaisena Oscar Hernerille töistään, tämä vastasi: ”Kuule, epätoivottujen vieraiden ei ole hyvä tulla Meksikoon. Täältä saa vuokrata halvalla pistoolimiehiä.” Oscat oli myynyt Figuuri ja kukka-taulun Meksikossa yhdysvaltalaiselle keräilijälle nimeltä G. David Thompson. Keräilijä maksoi käsirahan ja vei taulun mukanaan Philadelphiaan, kotiinsa. Pian keräilijälle selvisi, että taulu on väärennös. Oscar joutui palauttamaan käsirahan ja sai taulun takaisin, jonka hän seuraavaksi sveitsiläiselle agentille. Agentilta taulu kulki arvostetumman sveitsiläisen taidekauppiaan haltuun. Taidekauppias näytti kuvan ja tarjosi taulua E. Coe Kerrille Knoedlerin nuorimmalle osakkaalle Pariisiin. Taulu myytiin sittemmin Knoedlerilta ja siitä ilmoitettiin Art News Annualissa.

Taidekauppias E. Coe Kerr.

Taidekeräilijä Thompson huomasi saman ilmoituksen lehdessä ja ilmoitti Herrille, että taulu on väärennös, jonka hänkin on kerran hankkinut Meksikosta. Lopulta Kerr joutui hyvittämään taulun hinnan ostajalle. Maalaus palautui Sveitsiin, josta se jälleen kolmen vuoden jälkeen nousi uudestaan tietoisuuteen. Henri Matissen tytär, madame Duthuitin tunnisti taulun väärennökseksi. Tytär ei kuitenkaan aukkottomasti pystynyt todistamaan väitettään, mikä johti ennennäkemättömään kirjeiden vaihtoon mantereiden välillä taideteoksesta. Lopulta kohu vaimeni ja Matissen tytär ei halunnut saattaa Knoedlerin taidegalleriaa huonoon maineeseen.

Vuoden 1956 lopulla Elmyr de Hory halusi lähteä Meksikosta, mutta häntä mietitytti kovasti se, miten hän pääsee takaisin Yhdysvaltoihin. Ensin hän lensi kuitenkin Kanadaan viipyen tuokion Montrealissa. Elmyrin käteisvarat olivat jälleen vähissä. Montrealissa Elmyr kohtasi paljon unkarilaisia, jotka vuoden 1956 kansannousun jälkeen odottelivat siellä pääsyään Yhdysvaltoihin. Elmyr tutustutettiin pariskuntaan, joka omisti jalokivimyymälän. Kun Elmyr mainitse pariskunnalle pienestä taidekokoelmastaan, nämä suosittelivat Elmyrille kanadalaista serkkuaan, joka oli suuren yhtiön johtaja ja keräsi taidetta. Elmyr tapasi pian tämä yritysjohtajan ja esitteli johtajalle piirustuksiaan kansiostaan. Johtaja halusi ensin näyttää piirustuksia asiantuntijoilleen ja Elmyr soitti johtajalle neljän päivän kuluttua. Asiantuntijat olivat pitäneet piirustuksista ja pitivät niitä myös aitoina. Elmyr pyysi niistä 15 000 dollaria, mutta kauppa tehtiin tinkimisen jälkeen 12 000 dollarilla.

Elmyr de Hory valitsi rajanylityspaikakseen vilkasliikenteisen kohdan, Windsorista, Ontariosta, Detroitiin. Matkatavaransa hän lähetti pikarahtina edeltä ja itse hän matkusti taksilla Windsorista Detroitiin. Taksi tietysti pysäytettiin rajalla ja tullimiehet kysyivät henkilöllisyystodistusta Elmyriltä. Tarkastuksessa kesti kymmenen minuuttia. Tarkastaja kysyi ainostaan häneltä, mitä hän halusi nähdä Detroitissa. Tähän kysymykseen Elmyr vastasi, että taidemuseon. Hänelle toivotettiin vain hyvää matkaa. Taksinkuljettaja vei hämmästyneen Elmyrin suoraan taidemuseon ovelle, jossa Elmyr vaelsi päämäärättömästi. Äkkiä Elmyr näki ranskalaisessa kokoelmassa roikkuvan hänen oma väärennös Henri Matissen työstä. Työn oli lahjoittanut museolle joku säätiö.

1950-luvun puolivälin jälkeinen Ranskan impressionististen sekä jälki-impressionististen taideteosten äkillinen arvonnousu hinnoissa näkyi selvästi myös Elmyrin jäljitelmien hintatasossa. Maalauksia liikkui sekä gallerioista yksityisille taiteenomistajille että yksityisiltä omistajilta taidemuseoihin. Elmyrinkin tekemät luomukset levisivät näin tehokkaasti joka puolelle. Samoin hänen teostensa aitouteen uskottiin edelleen useimmiten epäilemättä. Elmyr matkusti Detroitista jonkia ajan kuluttua New Yorkiin, jossa hän huomasi Viidennellä avenuella Brentonin kirjakaupassa käteensä osuneesta Arthur Pfannstielin toimittamasta Modiglianin piirustuksia käsittelevästä kirjasta peräti kolme omaa työtään ja niiden lisäksi vielä kaksi muuta, joiden hän olisi voinut olettaa omiksi töikseen. Erään Elmyrin väärennöksen selityksessä kirjassa kerrottiin teoksen olevan taiteilijan elämän tietyn vaiheen ”ensimmäinen mestariteos”.

Vuodesta 1957 alkaen Elmyr näki hyvin usein omia töitään erilaisten taidekirjojen esittelyissä, vaikka ei varsinaisesti niitä edes etsinyt. Häneltä ei myöskään jäänyt huomaamatta hinnat, joita hänen teoksistaan maailmalla maksettiin. Hinnat olivat nousseet valtavasti siitä, mitä hän oli uskaltanut teoksistaan pyytää myydessään niitä. Vähitellen hänen hienoinen ylpeytensä teosten leviämisestä laajemmalle alkoikin syödä miestä ja häntä alkoi harmittaa, että hän ei ollut saanut teoksistaan suurempia korvauksia. Taidekauppiaita kiinnostivat Elmyr de Horyn mielestä vain valtaisat voittomarginaalit teoksista. Elmyrin mielestä taidekauppiaat olivat vastenmielistä väkeä.

Elmyr de Horysta tuntui viimein ettei hänen tarvinnut katua vähääkään tekojaan. Moraaliset estot, joita alkuun oli paljonkin ollut hänen urallaan, olivat kaikonneet hänestä lähes täysin. Hän tiesi varmasti, että lähes kaikki hänen teoksensa päätyisivät lopulta taidegallerioista kauppiaiden välityksellä joko taidemuseoihin tai varakkaiden henkilöiden yksityiskokoelmiin. Jos joskus kävisikin ilmi, että hänen teoksensa olisivatkin väärennöksiä, lasku niistä menisi taidekauppiaille, koska olivat myyneet väärennetyn teoksen ja niistä saadut rahat tulisi palauttaa ostajalle takaisin. Tämä ajatus kiehtoi jotenkin Elmyr de Horya.

Marilyn Monroe.

Elmyr de Hory tutustui New Yorkissa marokkolaiseen lääketieteen tohtoriin, Josue Corcosiin. Elmyr vuokrasi talon Murray Hilliltä, jossa hän järjesti näyttävät tupaantuliaiset, joissa oli mukana mm. näyttelijätär Marilyn Monroe (oik. Norma Jeane Mortenson, s. 1.6.1926 Los Angeles ja k. 4.8.1962 Los Angeles). Tohtori Josue Corcos toi mukanaan Elmyrin tupaantuliaisiin nuoren miehen, tilaisuudessa epäsiistin taidekauppiaan Fernand Lagrosin (s. 26.1.1931 ja k. 7.4.1983). Tämä tapaaminen oli Elmyrille kohtalokas.

Marilyn Monroen syntymänimi Norma Jeane Mortenson vaihtui pian Bakeriksi äidin mukaan. Marilyn Monroe-nimen hän otti käyttöön taiteilijanimenään vuonna 1946 ja hän virallisti sen vuonna 1956. Monroella oli hyvin rikkinäinen lapsuus; hän vietti usein aikaa orpokodissa tai sijaisvanhempien luona. 16-vuotiaana hän solmi jo ensimmäisen avioliittonsa ja pian sen jälkeen hän aloitti uransa mallina. Ensimmäisen elokuvasopimuksen hän sai vuonna 1946, mutta ensimmäiset elokuvaroolit olivat pieniä. Huomiota saivat enemmän jo elokuvat Asfalttiviidakko ja Kaikki Eevasta, molemmat vuodelta 1950.

Marilyn Monroen komediennen kykyjä ylistettiin mm. elokuvissa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953), Kuinka miljonääri naidaan (1953) ja Kesäleski (1955). Monroesta kehittyi yksi Hollywoodin ja samalla koko maailman palvotuimmista elokuvatähdistä. Hänen etenemistään elokuvauralla oli osaltaan haittaamassa hänen luokittelunsa ”tyhmäksi blondiksi”. Hän opiskeli kuitenkin Actors Studiossa sekä perusti oman tuotantoyhtiön, Marilyn Monroe Productions. Elokuvakriitikot kyllä kehuivat Monroen suoritusta elokuvassa Bussipysäkki (1956) ja hän sai parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon musikaali- ja komediaelokuvan kategoriassa roolisuorituksestaan elokuvassa Piukat paikat (1959).

Marilyn Monroe oli aikanaan naimisissa kolme kertaa: merisotilas James Doughertyn (1942-1946), baseball-tähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmäkirjailija Arthur Asher Millerin (s. 17.10.1915 New York ja k. 10.2.2005 Roxbury, Connecticut) (1956-1961) kanssa. Marilyn Monroen elämää leimasi viimeisinä vuosina useat terveysongelmat, riippuvuudet sekä hankalan työkaverin maine. Marilyn Monroe kuoli vain 36-vuotiaana barbituraattien (rauhoittavia unilääkkeitä) yliannostukseen. Viralliseksi kuolinsyyksi mainittiin ”todennäköinen itsemurha”, mutta onnettomuutta tai henkirikosta ei myöskään ole täysin pois suljettu.

Elmyr de Hory itse kuvasi olosuhteitaan tuolloin näin: ”Kesä kului etupäässä Fire Islandilla, missä olin yleensä Peggy Fearsin vieraana The Pinesissa tai asuin Pinesin purjehdusseuran hotellissa. Jos FBI etsiskeli minua noihin aikoihin, se olisi löytänyt minut helposti – se oli samanlaista kuin sodan loppupuolella, kun olin Berliinistä paettuani Budapestissa ja Gestapon kuviteltiin metsästävän minua. Manhattanissa ollessani otin joka ilta kello seitsemältä ryypyn Plazan baarissa. Fire Islandilla minut tunnettiin hyvin. En koskaan vaivautunut piileksimään. Voi olla että olin pelkästään huoleton, mutta pohjimmalti luulin, etten piitannut asiasta enää pennin vertaa.” 

Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (12. osa) 

Elmyr de Hory empi ehdotusta: ”En ollut tehnyt sellaista aikaisemmin – järjestänyt galleriaan kokonaista väärennösnäyttelyä. Olin kauheassa paineessa. Souzalla oli samaan aikaan suuren meksikolaismaalarin Rufino Tamayon näyttely ja Tamayo itse tuli luokseni sanoen: ’Elmyr, sinun on pakko tehdä se jo yleisönkin takia.’ Niinpä minä myönnyin vasten tahtoani. Kaikki kustannukseni peitettiin ja näyttelyä varten painettiin kaunis luettelo. Museokin halusi järjestää näyttelyn, mutta siellä oli silloin toinen varhaisempien ranskalaisten teosten näyttely. Minua pyydettiin odottamaan, mutta sanoin: ’Voi, olen tänään täällä ja jo huomenna poissa.’ Näin siis paljon paljon vaivaa enkä saanut ainuttakaan työtä myydyksi. Muutamat avajaisvieraat kyselivät hintoja, mutta ne olivat niin korkeat, ettei myymisestä ollut puhettakaan. Meksikossa tuonlaatuiset maalaukset ja niiden hinnat olivat tavalliselle keräilijäjoukolle jotakin aivan uutta. Taulun joka oli yli kahden kolmen tuhannen dollarin hintainen oli oltava Rembrandt. Tietysti oli rikkaitakin perheitä, jotka tiesivät mitä mikin on, mutta nuo ihmiset tekivät luonnollisesti ostoksensa New Yorkissa tai Pariisissa. Näyttely epäonnistui, mutta minä sain paljon julkisuutta rikkaana taiteenkeräilijänä. Se osoittautui myöhemmin pahimmaksi mitä tapahtua saattoi.”

Käteisrahan toivossa Elmyr de Hory – esiintyen Louis E. Raynalina – lähestyi Galleria Proteon omistajaa, Señora Montes de Oca Quijadaa. Elmyr tarjoutui myymään galleristille ”osan kokoelmastaan”, joka koostui etupäässä Modiglianin piirustuksista. Ensimmäinen asia, mihin galleristi kiinnitti huomionsa oli se, että Elmyr oli laskenut hintojaan merkittävästi. Keskimääräinen teoshinta oli 350 dollaria kappaleelta. Gallerian omistajalla alkoi epäilys herätä; miten yhdessä taidekokoelmassa voi olla niin paljon näin halpoja, mutta harvinaisia piirustuksia. Galleristi lähetti kirjeitä Amerikan eri galleristeille ja tässä yhteydessä häneen tietoon tuli, että tarjotut piirustukset muistuttivat vaarallisen paljon väärennössarjaa, joka oli tullut markkinoille New Yorkissa ja Chicagossa.

Elmyr sai lähteä tyhjin käsi tästä galleriasta. Lomamatkan luonne muuttui nopeasti, kun Elmyr joutui paikallisen poliisin kanssa tekemisiin vain kaksi kuukautta Meksikoon saapumisen jälkeen. Mexico Cityn hienoimmassa esikaupungissa asui huvilassaan englantilainen homoseksuaalinen kuusikymmentävuotias mies, joka oli murhattu. Tämä englantilainen mies viihtyi hyvin 18-22-vuotiaiden nuorukaisten seurassa. Yöiseen aikaan miehellä oli tapana saalistaa pahamaineisissa baareissa kaupungilla. Eräänä aamuna mies löydettiin yksin kotoa kuolleena.

Elmyr ei tuolloin taitanut espanjankieltä eikä hänellä ollut tapauksesta alkuun mitään tietoa. Muutaman päivän päästä eräiden cocktailkutsujen jälkeen Elmyr jäi ranskalaisen taidekeräilijän ja ystävänsä Jean-Louisin kanssa keskustelemaan tilaisuuden jälkeen samalla, kun palvelustyttö siivosi kutsujen jälkiä. Ovikello soi ja sisään astui kaksi etsivää, jotka pyysivät Elmyrin mukaansa poliisiasemalle. Elmyr lähti poliisien mukaan Jean-Louisin kanssa. Kyse olikin murhatutkinnasta, vaikka Elmyr oli ensin pelännyt, että poliisit kyselivät hänen henkilöpapereistaan. Elmyr tietysti kiisti tunteneensa englantilaista miestä. Samoin hän kiisti tuntevansa meksikolaista Carlos-poikaa, joka oli epäiltynä murhasta poliisien pidättämänä.

Seuraavaksi poliisit ihmettelivät, miksi Elmyrin nimi ja puhelinnumero oli englantilaisen pienessä muistikirjassa. Tuolloin Elmyr muisti, että hän oli tavannut cocktailkutsuilla englantilaisen miehen ja keskustelun jälkeen antanut tälle yhteystietonsa. Kuulustelut kestivät useita tunteja ja lopulta näytti siltä, että poliisit myös uskoivat Elmyrin tarinaa. Yllätys oli suuri hänelle, kun poliisit kuulustelujen päätteeksi pyysivät Elmyriltä 1 000 pesoa päästääkseen hänet vapaaksi. Elmyr suuttui aluksi, mutta neuvottelujen jälkeen suostui maksamaan 500 pesoa poliiseille. Kun hänet haettiin kolmannen kerran kuulusteltavaksi ja kiristettiin jälleen rahaa, Elmyrin mitta tuli täyteen. Elmyr oli tutustunut Englannin lähettilääseen, Sir Andrew Nobleen, ja tämä suositteli Elmyrille lakimiestä, William O’Dwyeriä, New York Cityn entistä pormestaria ja Yhdysvaltojen entistä Meksikon lähettilästä; O’Dwyer oli myös tutustunut Elmyrin näyttelyyn.

William O’Dwyer rauhoitteli Elmyrin ja lupasi hoitaa asian kuntoon. Viikon päästä asianajaja ilmoitti Elmyrille, että asia on hoidettu ja viranomaiset eivät enää vaivaa Elmyriä. He sopivat tapaamisen, jossa asianajaja esitti Elmyrille 1 000 dollarin laskun. Elmyr ihmetteli, mistä hän oikein maksaa, kun sillä summalla hän olisi voinut maksaa poliiseille kaksikymmentä 500 peson kiristyssummaa. O’Dwyer vastasi: ”Kerronpa teille totuuden, paroni Raynal. Minun oli annettava poliisipäällikölle 500 dollaria siitä, että lupasi jättää teidät rauhaan ja mielestäni ansaitsen vähintään 500 dollaria siitä hyvästä, että systyn vaikuttamaan tuolla tavalla päällikköön. Näin on tapana Meksikossa. Teidä on opittava pitämään varanne.”

Elmyr tyytyi siihen, mutta kysyi asianajajalta, ottasiko hän käteismaksun sijaan pienen Renoirin piirustuksen. Asianajaja oli enemmän kuin tyytyväinen järjestelyyn. Elmyr kohtasi Meksikossa samoin itävaltalaisen pakolaisen, Oscar Hernerin, jolla oli oma taidegalleria Calle Iturbidella. Galleristi oli tutustunut Elmyrin näyttelyyn Meksiko Cityssä ja hän oli kovin kiinnostunut Elmyrin kokoelmasta. Hän esitti Elmyrille usein kutsuja kotiinsa. Aikaisemmin galleristi oli omistanut Wienissä antiikkikaupan. Elmyr huomasi pian, että Oscar Herner oli ovela liikemies, joka myös epäili Elmyrin puuhia. Oscar Hernerin muutamat huomautukset saivat tämän vaikutelman Elmyrissä aikaan.

Oscar Herner ehdotti Elmyr de Horylle, että he yhdessä perustaisivat oman taidegallerian. Elmyr kuitenkin luetutti sopimusluonnoksen lakimiehellään – ei kuitenkaan O’Dwyerillä – huomautti lakimies, että Oscar saisi sen mukaan voitot ja Elmyrille jäisi kaikki työ. Elmyr antoi Oscarille puoli tusinaa maalausta Meksikosta lähtiessään myytäväksi. Töiden joukossa oli Miami Beachissa maalattu Henri Matissen jäljitelmä taulusta, jossa tyttö istui pöydän ääressä mimoosamaljakon vieressä. Tätä aihetta Matisse oli maalannut usein ja Elmyr tahtoi maalauksestaan 10 000 dollaria. Väärentäjä oli kehystänyt taulunsa vasta Meksikossa. He sopivat Oscarin kanssa, että kaikki rahat, jotka taulusta menisivät yli 10 000 dollarin olisivat Oscarin palkkiota. Oscar antoi vielä taulusta Elmyrille 2 000 dollaria ennakkomaksua.

Elmyr luki puolenvuoden jälkeen Hollywoodin ja Vinen kulmassa Art News Annual-lehteä, jonka sivulla 22 oli kokosivun ilmoitus ja kuva Henri Matissen öljymaalauksesta nimeltään Figuuri ja kukkia. Ilmoituksessa kuvan yläpuolella luki: Knoedler Galleries, New York. Kiirehtäen Elmyr palasi hotelliinsa, josta soitti Knoedlerille New Yorkiin esiintyen puhelimessa taiteenkeräilijäksi, joka oli nähnyt lehdessä gallerian ilmoituksen. Elmyr tiedusteli kyseisen taulun hintaa. Galleriasta hintaa ei kerrottu hänelle, sillä taulu oli jo myyty. Galleriasta samalla kerrottiin, että ensi kuussa heille oli tulossa toinen, vähän pienempi Matissen öljymaalaus. Tämän hinnaksi arvioitiin noin 60 000 dollaria.

Seuraavaksi Elmyr soitti Oscar Hernerille ja kyseli rahojensa perään. Oscar ilmoitti Elmyrille, että hän ei tiedä mitään kyseisesta kukkamaalauksesta. Samalla Oscar kertoi olleensa Sveitsissä muutama kuukausi aikaisemmin ja jättäneensä ”Matissen öljymaalauksen” Genéveen agentille. Elmyr kysyi, myikö agentti taulun Knoedlerille New Yorkiin. Tästä Oscarilla ei ollut tietoa ja hän rauhoitteli kiihtynyttä Elmyriä lupaamalla heti soittaa Sveitsiin ja sen jälkeen tulla Elmyriä Hollywoodiin tapaamaan. Oscar saapui Kaliforniaan ja kertoi yrittäneensä olla yhteydessä sveitsiläiseen agenttiin tässä kuitenkaan onnistumatta. Elmyr tiedusteli myös mitä kuului Renoirin ”teoksille”, jotka hän oli jättänyt Oscarille välitykseen; olivatko nämä työt myös joutuneet Genéven agentin haltuun. Tähän Oscar vastasi, että nämä ovat edelleen Mexico Cityssä. Oscar edelleen rauhoitteli Elmyriä ja lupasi, että asiat hoituvat kyllä jatkossa. Heti hän suostui maksamaan Elmyrille 3 000 dollaria ennakkoa.

Elmyr otti Oscarin tarjoaman rahan vastaan. Oscar lupasi myös tulla Elmyriä tapaamaan kahden viikon päästä New Yorkiin, josta Oscar jatkaisi sitten matkaansa Genéveen asiaa selvittämään. Oscar puhui tässä tapaamisessa Elmyrin ympäri ja sai Elmyrin luovuttamaan itselleen mukaan Modiglianin ison öljyvärimuotokuvan, kaksi Reinorin uutta pastellityötä sekä muutamia piirustuksia ja vielä toisen pienen Matissen öljytyön. Teosten markkina-arvo liikkui tuolloin noin 300 000 dollarissa. Vielä ennen teosten pakkaamista Oscar kysyi tutkittuaa teoksia Elmyriltä: ”Etkö luule että sinun pitäisi lisätä e-kirjain Matissen nimikirjoitukseen?” Viimeistään tuon kysymyksen jälkeen Elmyr vakuuttui, että Oscar ymmärsi missä hän oli mukana ja mitä hän oli tekemässä. Joka tapauksessa Elmyr lisäsi Oscarin odottaessa tauluun e-kirjaimen.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Emyr de Hory (11.osa)

Yhdysvalloissa vain vanhaa maalamatonta ranskalaista kangasta ei yksinkertaisesti ollut saatavissa ja toisaalta sopivan ikäiset ranskalaiset öljymaalaukset – niistä värin saisi pois liuottamalla pohjamaalaukseen saakka – olivat turhan kalliita Elmyr de Horylle hankittavaksi. Myös kiilakehykset – puiset kehykset, joihin maalauskangas pingotetaan – varsin erikoisine ranskalaisine nurkkakiiloineen olivat sangen harvinaisia Kansas Cityssä, Dallasissa tai Hollywoodissa. Elmyr de Hory kehitti ratkaisuksi ongelmaan Yhdysvalloissa ennen vuotta 1954 kekseliäästi käyttäen paikallisia kankaita ja kiilakehyksiä. Niin pian kun kangas oli kuivunut hän leikkasi partakoneenterällä kankaan huolellisesti irti kehyksestä, jonka jälkeen Elmyr liimasi maalauksen toisen samankokoisen pingotetun kankaan päälle. Konservaattorit käyttivät tätä samaa menetelmää työssään.

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Floridassa asuessaan myöhemmin Elmyr de Hory hankki Pariisista yhdet ainoa, mutta aidot ranskalaiset kiilakehykset, josta Elmyr teetätti paikallisella puusepällä useita tusinoita tarkkoja kopioita kehyksestä. Elmyr itse vanhensi teettämänsä kehyspuut tärpätistä, likaisesta pellavansiemenöljystä ja ruskeasta väristä valmistamallaan sekoituksella. Tämän jälkeen Elmyr pingotti kankaan ja teki saman käsittelyn kankaan toiselle puolelle. Maalauksen valmistuttua hän ruiskutti teoksen toiseen kertaan suihkepullolla, joka sisälsi samaa ainetta ohuemmalla sekoituksella.

Elmyr de Horyn elämä Floridan Miami Beachillä oli miellyttävää, jopa liiankin makeaa jatkuakseen; ennusmerkit näyttivät jo siltä, että pian elämä taas muuttuisi. Elmyr oli käynyt muutamaa vuotta aikasemmin chicagolaisen taidekauppiaan, Joseph W. Faulknerin, taidegalleriassa Main Streetillä. Faulknerilla oli galleriansa yhteydessä pieni kirjakauppa, jossa myytiin Pablo Picasson ja Braquen töitä ja Elmyr oli aikaisemminkin käynyt Faulknerin kanssa kauppaa. Elmyr kirjoitti taidekauppiaalle ja ilmoitti, että hän kauppaisi Henri Matissen piirustusta. Taidekauppias tarttui heti syöttiin ja ilmoitti kiinnostuksensa samalla tiedustellen, oliko Elmyrillä muuta kaupattavaa. Elmyr mainitsi omistavansa Modiglianin piirustuksia, joita hän nipun lähettikin taidegalleriaan. Kauppias soitti pian galleriastaan haluten kaikki piirustukset ja hinnat sovittiin puhelimessa; rahat olivat Elmyrillä parissa päivässä.

Taidekauppiaan ruokahalu vain kasvoi ja tiedusteli, oliko Elmyrillä lisää kaupattavaa. Siihen tiedusteluun Elmyrin oli sangen helppo kertoa omistavansa melko ison kokoelman, jota hän ei kuitenkaan kerralla. Taidekauppias ilmoitti, että hänellä on laaja asiakaspiiri, joka näin keväällä olisi halukas sijoittamaan taiteeseen. Elmyr lähetti taas muutamia teoksiaan lisää taidekauppiaalle, joka jälleen pian soitti Elmyrille kysyen teosten hintaa. Lyhyen tinkauksen jälkeen Elmyr myi teokset 7 000 dollarilla; jälleen rahat tulivat Elmyrille nopeasti.

Joseph Faulkner ilmoitti eräänä päivänä soittamalla, että saapuisi lomailemaan helmikuussa 1956 Miamiin ja haluaisi siinä yhteydessä tavata myös Elmyrin. Joseph Faulkner majoittui Fontainebleau-hotellin ylelliseen huoneistoon. Hän tuli ystävänsä kanssa tapaamaan Elmyr de Horya. Uteliaana taidekauppias tutki ympäristöään ja löysi Elmyriltä pienen ”Matissen maalauksen”, jonka halusi välttämättä ostaa. Elmyr pyysi taulusta 10 000 dollaria, mutta taidekauppias ei voinut päättää hintaa heti ja hän pyysi saada taulun mukaansa Chicagoon näytettäväksi. Kauppias tai taulun mukaan vielä kolme piirustusta; viikon päästä taidekauppias soitti ja kertoi taululle löytyvän asiakkaan, mutta hinnaksi Elmyrille jäisi kaikesta 7 500 dollaria. Kaupat lopulta tehtiin sillä hinnalla ja viikon päästä Elmyrillä oli taas rahat saatuna kaupoista. Nyt Elmyrillä oli varoja useita kymmeniätuhansia dollareita, joilla hän mm. vaihtoi vanhan Lincoln Continentalin täysin uuteen, vuoden 1956 malliseen avo-Cadillaciin.

Faulkner oli Chicagossa näyttänyt kaikkia Elmyriltä saamiaan teoksia taideinstituutille, jonka arvion mukaan teokset olivat aitoja. Taidekauppias lähetti samassa kuussa vielä useamman piirustuksen Elmeriltä ostamiaan töitä Delius-galleriaan New Yorkiin näyttelyä varten. Töiden mukana meni myös ”Henri Matissen öljymaalaus”. Kahden viikon jälkeen Delius-galleria ilmoitti kirjeitse, että näyttely peruuntuu, koska ”kaksi Renoirin teosta oli jäljennöksiä, ei alkuperäistöitä”. Galleriasta arveltiin myös, että Modiglianin työt olisivat väärennöksiä. Henri Matissen öljyvärityöstä galleria oli lähettänyt valokuvan Matissen entiselle sihteerille Etelä-Ranskaan ja saanut tältä sähkeessä tietää, että maalaus oli väärennös.

Elmyrin taidekauppiaalle antaman selvityksen mukaan teokset olivat kuuluneet Ray-Paul von Majowskyn budapestilaiseen kokoelmaan, jotka Raynal/Elmyr oli muinoin ostanut pariisilaisen taidekauppiaan välityksellä. Renoirin piirustuskokoelma oli Budapestin museon pysyvässä kokoelmassa, mutta kokoelman pääosa oli jäljennetty faksimilena piirustuspaperille ja sidottu kansioihin. Jokaiseen painolaatan kulmaan oli pakotettu kohoelma. Ne olivat kvaliteetiltaan erinomaisia ja vain leima erotti ne alkuperäisestä. Taidekauppias ryntäsi kiireellä Chicagon taideinstituutin Ryerson-kirjastoon tarkistamaan von Majowskyn kokoelman faksimilejäljennöksiä. Pettymys oli tietysti suuri, kun hän huomasi tulleensa petetyksi.

Taidekauppias oli luonnollisesti Elmyriin yhteydessä, mutta samalla hän korvasi kaikille häneltä näitä teoksia ostaneille täysimääräisesti teosten hinnan ja otti näin tappion itse kannettavakseen. Elmyr oli seuraavana päivänä poistunut Floridasta, kun hän tiesi ja aavisti, mitä tästä seuraisi. Taidekauppias nosti Chicagossa syytteen liittovaltion tuomioistuimessa sillä perusteella, että postia, puhelinta ja lennätintä oli käytetty rikolliseen toimintaan. Lopulta Floridan Daden piirikunnan tuomioistuina antoi Raynal/Elmyrille tuomion, jonka mukaan tämän pankkitili ja tallelokeronsa takavarikoitiin. Näistä kuitenkin saatiin vain muutama sata dollaria takavarikoitua varoja.

Elmyr de Hory pakeni kiireesti Atlantaan Floridasta. Sieltä hän soitteli ystävälleen Jimmy Damionille ja tiedusteli kuulumisia. Silloin hän sai kuulla, että kaksi FBI:n agenttia oli käynyt heidän huoneistossaan Miami Beachissä. Nämä eivät suorittaneet kotietsintää, katselivat vain vähän ympärilleen ja kysyivät, koska Elmyr palaisi takaisin. Elmyrillä ei ollut varaa jäädä FBI:n kanssa tekemisiin, sillä hänellä ei ollut passia ja hän oleskeli Yhdysvalloissa laittomasti. Nyt Elmyr oli takaa-ajettu.

Länsi oli seuraava suunta Elmyr de Horyn avo-Cadillacilla. Matkalla hän joutui korjauttamaan autoa pariin otteeseen, joista toinen osui Little Rockiin, Arkansasin osavaltioon. Eräs hotellinomistaja esitteeli Elmyrin paikkakunnan hienoimman gallerian omistajalle. Elmyr sai galleristille myydyksi kaksi ”Henri Matissen” piirustusta 1 800 dollarilla. Edelleen matka jatkui hitaasti ja kohteena oli jälleen kerran Los Angelesin kaupunki.

Näyttelijä Peter Lawford.

Elmyr kuvaili: ”Asuin ensiksi melko tyylikkäässä huoneistossa kukkuloilla ja muutin sitten Bel Airiin, missä vuokrasin talon nuorelta näyttelijäystävältäni. En ollut muuttanut nimeäni, olin edelleen Elmyr de Hory. Tämä näyttelijä tunsi jokaisen tyypin Hollywoodissa, joten tapasin joitakin kuuluisuuksia. Minusta tuli hyvä ystävä lady Lawfordin, Peter Lawfordin ja Nina Andertonin kanssa, mutta en koskaan myynyt heille mitään, koska he eivät olleet hiukkaakaan kiinnostuneita taiteesta. Pyysi kerran erästä kanadalaista ystävääni viemään Derainin eräänlaisen puolikubistisen asetelma-akvarellin ja Vlaminckin vesivärimaiseman Hatfieldin galleriaan, jonne olin kolme vuotta aikaisemmin myynyt kuuluisan Modiglianin omakuvan. ’Tiedän että saan ne myydyksi Hatfieldille, mutta en ole hänen kanssaan hyvissä väleissä.’ Ystävä jätti työt Hatfieldille ja muutaman päivän päästä sain rahat, noin 1 000 dollaria kummastakin. Kävin myös monta kertaa Santa Barbarassa, missä myin museolle muutamia Matissen piirustuksia.”

André Derain (s. 10.6.1880 ja k. 8.9.1954)

Elmyr sai vihiä, että vanha tuttu taidegalleristi, Frank Perls, Beverly Hillsistä oli tietoinen Elmyrin liikkeistä länsirannikolla. Elmyrin itsesuojeluvaisto ei ollut moitteeton ja hän liian usein luotti puhtaasti onneensa. Maa alkoi taas poltella Elmyrin jalkojen alla ja hän ajatteli: ”Vihasin ajatusta että joutuisin menettämään Los Angelesin markkinat. Se oli Yhdysvalloissa helpoin paikka myydä jotakin.”

Antonio Souzan taidegallerian avajaiset Mexico Cityssä.

Elmyr de Hory päätti pitää hieman lomaa ja poistua maasta. Yhdysvaltain kansalaiset eivät tarvinneet passia etelärajan ylitykseen, joten Elmyr luonnollisesti päätti lähteä Mexico Cityyn. Matkaa varten hän tarvitsi kuitenkin jonkun henkilöllisyyspaperin, joten hän tilasi sellaisen George Albertilta Floridasta. Cadillacin hän myi ja lensi Miamiin järjestämään asiansa ja viikossa hänellä oli henkilöpaperit Louis E. Raynalin nimelle tehtynä. Mexico Cityssä Elmyr vuokrasi tilavan viiden huoneen huoneiston. Parissa viikossa hän tutustui paikalliseen varakkaaseen taidegalleristiin, Antonio Souzaan, joka rohkaisi Elmyriä pitämään oman näyttelynsä kaupungissa.