Suomen
tasavallan kahdestoista presidentti, Sauli Väinämö Niinistö (s. 24.8.1948 Salo)
piti seuraavan muistopuheen presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuudessa
Helsingin tuomiokirkossa helatorstaina 25.5.2017:
”Suuri
suomalainen on poistunut keskuudestamme. Mauno Henrik Koivisto, tasavaltamme
yhdeksäs presidentti, on noussut ajasta iäisyyteen. Hän lähti, mutta on yhä
lähellämme. Ajatuksineen, tapoineen, arvoineen ja periaatteineen; hän on läsnä.
Muistella nyt
tässä häntä; on kuin onnistuneen Suomen tarina samalla liikkuisi kuvina silmien
editse.
Presidentti
Koiviston ainutlaatuisuus ei ollut siinä, että hän tunsi kansan, vaan siinä,
että kansa tunsi hänet. Kansa tunsi; tunnisti, vaikka hänen sanomaansa
toisinaan kuvattiin vaikeaselkoiseksi tai tulkinnanvaraiseksi. Kansa oli viisas
tulkki.
Pohdiskeleva,
fundeeraava tapa lähestyä asioita toi tavallisen kansalaisen lähelle
valtiomiestä, lähemmäs kuin Suomen historiassa kenties koskaan aiemmin oli
koettu. Mauno Koiviston ytimekkäät ja analyyttisen terävät, kuin usein myös
humoristisen lämpimät tokaisut jäävät osaksi suomalaisuutta. Ne kuvastavat
ajattelua, periaatteita ja arvoja, jotka yhä vaikuttavat teoissamme ja
toiminnassamme.
Tällaista
vaikutusta omaan kansaansa voi vahvistaa vain henkilö, joka ei ole pelkästään
suuri valtiomies, vaan myös ja ennen kaikkea suuri ihminen.
Työ,
opinsaanti ja luottamus ovat suomalaisen menestyksen ja hyvinvoinnin
kulmakiviä. Mauno Koivistolla oli vahva omakohtaisen esimerkin antinsa
kussakin.
Hänen
elämässään työn eetos kirkastuu vertaansa vailla olevaksi monipuoliseksi
uraksi, niin kirvesmiehestä satamakonttorin hoitajaksi, kansakoulunopettajasta
Suomen Pankin pääjohtajaksi kuin valtiovarainministeristä pääministeriksi sekä
lopulta tasavallan presidentiksi.
Näissä
toimissaan Koivisto tuli tuntemaan kaikilla tasoilla suomalaista työelämää ja
suomalaisen työntekijän. Kenties hän havaitsi, etteivät ihmisten
vuorovaikutuksen lainalaisuudet kovinkaan paljon poikkea, oltiinpa
rakennuksella haalareissa tai hallitusten pöydissä puku päällä.
Rinnan
työnteon Koivisto oli aikuisopiskelija: Ylioppilaaksi tulon jälkeen maisteriksi
ja lopulta tohtoriksi. Lahjakkuutta se vaati, mutta myös tiedonjanoa ja vahvaa
tahtoa oppia ja osata uutta. Tänä päivänä puhumme paljon elinikäisestä
oppimisesta ja aikuiskoulutuksesta; Mauno Koivisto tiesi ne jo vuosikymmeniä
sitten.
Puhuessaan
Euroopan parlamentin istunnossa vuonna 1993 hän kuvasi: ”Me suomalaiset olemme
vakavaa väkeä. Olemme vähäpuheista väkeä. Mutta epäilystä ei pitäisi olla
siitä, että pidämme tavallisesti sanamme.”
Tämä on upea
ilmaisu, osoitettu puheliaammalle väelle. Monimietteinenkin, kun tarkkaan
lukee. Mutta sanoma on selvä: Luottamus on A ja O, meille, ja myös teille.
Mauno
Koivisto itse oli aina luottanut. Hän ei epäröinyt ryhtyä vapaaehtoisena
väestönsuojeluun ja saman tien rintamalle taisteluun luottamuksensa puolesta.
Siitä ajasta
hän kertoi kirjeessään: ”Kun on ollut mukana pelissä, jossa oma henki on
panoksena, niin kaikki muut pelit ovat sen kokemuksen jälkeen pieniä.”
Myöhemmin,
politiikan kiivaassa 1980-luvun vaihteen pelissä hän joutui luottamaan siihen,
että häneen luotetaan. Luotti oikein, luotettiin.
”Joskus on
keskusteltu siitä, monesko tasavalta ja kenen tasavalta meillä kulloinkin on
menossa. Minusta meillä on se sama tasavalta, joka syntyi vuonna 1917 ja joka
järjestyi nykymuotoonsa vuonna 1919.” Näin Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1995
muistelmateoksensa lähes viimeisillä riveillä.
Tätä asiaa
voi kyllä arvioida toisellakin tavalla.
Pääministerinä
Koivisto joutui kovan paikan eteen vuonna 1981, jolloin hänen johtamaansa
hallitusta kammettiin syrjään. Hän totesi tuolloin: ”Hallituksella on aikaa
niin paljon kuin eduskunta sitä hallitukselle suo.” Ei siis ollut mitään
eduskuntaa ohittavaa valtaa.
Presidenttinä
Mauno Koivisto oikeastaan jatkoi samaa teemaa: presidentin valtaoikeuksia
kavennettiin ja eduskunnan valtaa, parlamentin kautta, vahvistettiin. Eikä edes
hallituksia muodostettaessa taustalla enää ollut nomenklatuuran haamua.
Koiviston
linja kiteytyy hänen omassa lausumassaan: ”Minusta on turvallisinta, että
pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä: on parempi, että kovin suurta valtaa
ei ole yksissä käsissä, on parempi, että valtakunnan suuriin ratkaisuihin
tarvitaan myös useamman kuin yhden henkilön kanta.”
Koiviston
tasavalta oli siis ainakin toisenlainen tasavalta. Eikä sellainenkaan ajatus,
että silloin alkoi Suomen toinen tasavalta, ole ollenkaan kaukana.
Mauno
Koivisto asettui ulkopolitiikan johtoon kylmän sodan taas kiristyessä. Vakaa
harkinta ja hillitty viisaus olivat siinä tilanteessa hänen välineensä. Ei
ollut mitään syytä keksiä ulkopolitiikan linjaa uudelleen, kun perinteinen
linja jätti riittävästi tilaa joustavaan soveltamiseen.
Vaikeitten
vuosien saldoa nähtiin, kun Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajat valitsivat
Helsingin kohtaamispaikakseen. Kun tapahtumat vyöryivät ja väylä aukesi
1990-luvun alussa, Koivisto ei epäröinyt sille astua. Koiviston kauden
lopputulema oli, että Suomi oli tiiviisti Euroopassa ja lännessä säilyttäen
samalla tasapainoiset sekä tasavertaiset suhteet itään. Siitä on ollut hyvä
jatkaa.
Yli 50 000
suomalaista jätti Mauno Koiviston surukirjoihin viimeisen tervehdyksensä. Eräs
niistä kuului: ”Ylhäällä, alhaalla, sivulla, edessä ja takana eilen, tänään,
huomenna on hyvä turvaverkko. Kiitos Jumalalle ja Teille sen eheänä
pitämisestä.”
Nämä
koskettavat ja kunnioittavat tervehdykset kertovat arvostuksesta, myös
kaipauksesta, ja monet myös omakohtaisesta tapaamisesta.
Mauno
Koivistosta on paljon tarinoita, joissa usein on opetus. Kerrotaan, että
Tähtelään satoi runsas lumi. avulias turvamies tarttui lumikolaan, kunnes
isäntä tuli paikalle, otti ohjat ja kolan: ”Tämä on minun lumeni!” Niin, tuli
sitten taivaalta tai maasta, isompaa tai pienempää: minä hoidan tonttini, olipa
mitä tahansa – sitähän siinä sanottiin.
Lähempänä
häntä kuin aiemmin, Kultarannassa muutama vuosi sitten, Koiviston kanssa
seurasimme katsomossa lentopallo-ottelua, jossa hänen seniorijoukkueensa
kohtasi Raision veteraaneja. ”Olis sittenkin pitäny ottaa ne pelikamppeet
mukaan”, sanoi Mauno aina jos oma porukka tuntui olevan alakynnessä. Hänellä
oli palavaa halua olla kentällä kuin kentällä antamassa osansa ja
vaikuttamassa.
Mutta tämän
kaiken yli tulee ”ME”.
”Me”, on
jatkuvasti toistuva pronomini Mauno Koiviston muistelmakirjassa. Me, se on
Tellervo ja hän, kokevat yhdessä arkipäivää, tekevät yhdessä työtä ja väliin
fundeeraavat toisilleen. Joskus ovat eri mieltä ja se päättyy heti, kun
lopettaa olemasta eri mieltä Tellervon kanssa.
On suurmiehiä
ja on suurnaisia. Yhdessä uskomattoman suuria.
Ei heitä
mikään erota.
Koko Suomi
muistaa tänään presidentti Koivistoa ja hänen elämäntyötään syvää kunnioitusta
ja kiitollisuutta tuntien sekä hänen läheistensä suruun osaa ottaen.”