Edward William Elgar (2. osa) 

Edward Elgar.

Maksava yleisö muistaa säveltäjä Edward Elgarin musiikista varmasti parhaiten viisi ensimmäistä Pomp and Circumstance-marssia, jotka säveltäjä teki vuosina 1901-1930. Tämä musiikki on hyvin tuttua miljoonille televisiokatsojille ympäri maailmaa joka vuosi, kun he katsovat Lontoon Proms-konserttia, jossa sitä perinteisesti soitetaan. Ensimmäisen kerran marssi soitettiin vuonna 1901 Lontoon Promenaden konsertissa ja sen johti englantilainen kapellimestari Sir Henry Joseph Wood (s. 3.3.1869 ja k. 19.8.1944). Marssin lauluversio, Land of Hope and Glory, on äärimmäisen suosittu ja laulua pidetään nykyään jopa epävirallisena Britannian kansallislauluna. Yhdysvalloissa Pomp and circumstance-marssia (The Graduation March) on vuodesta 1905 lähtien soitettu kaikissa lukioiden ja yliopistojen valmistujaisissa.

Sir Henry Joseph Wood.

Covent Gardenissa pidettiin maaliskuussa 1904 kolmipäiväinen Edward Elgarin sävellysten festivaali; tälläistä huomiota ei aikaisemmin ole osoitettu kenellekään englantilaiselle säveltäjälle. Kuningas ja kuningatar osallistuivat ensimmäiseen konserttiin, jossa kapellimestari Hans Richter johti Elgarin The Dream of Gerontius-teoksen. Seuraavana iltana hallitsijat saapuivat kuulemaan vielä konserttia, jossa esitysvuorossa oli Lontoon ensiesityksena tarjottu Apostolit op. 49, Edward Elgarin säveltämä oratorio soliteille, kuorolle ja orkesterille, joka oli saanut ensiesityksensä 14.10.1903 Birminghamin musiikkijuhlilla. Edward Elgar johti itse festivaalin viimeisessä konsertissa katkelmia Caractuksesta sekä Merikuvista-laulusarjan op. 37 viisi laulua, laulajana Clara Butt. Konsertin muita teoksia olivat Froissart, Enigma-muunnelmat, Cockaigne, kaksi ensimmäistä Pomp and Circumstance-marssia sekä konserttialkusoitto Etelässä (Alassio) op. 50, jonka Elgar sävelsi perheen loman aikana Italiassa talvella 1903-1904.

Plâs Gwyn oli Edward Elgarin koti vuosina 1904-1911.

Lontoon Buckinghamin palatsissa 5.7.1904 säveltäjä Edward Elgar lyötiin ritariksi. Elokuussa Elgarin perhe muutti Plâs Gwyniin (walesinkielellä valkoinen talo) Herefordin keskustan itäpuolella Hampton Park Roadin ja Vineyard Roadin risteyksessä sijaitsevaan suureen taloon asumaan; talosta oli näkymät Wye-joelle ja perhe asui talossa vuoteen 1911 saakka. Edward Elgar oli suosionsa huipulla vuosina 1902-1914. Tänä aikana Elgar teki neljä vierailua Yhdysvaltoihin. Yhden konserttikiertueen aikana Yhdysvalloissa hän nautti huomattavia palkkioita oman musiikkinsa esittämisestä. Edward Elgar toimi vuosina 1905-1908 Peytonin musiikin professorina Birminghamin yliopistossa. Professuurin Elgar otti vastaan hyvin vastahakoisasti, sillä hänen mielestään säveltäjän ei tule johtaa musiikkikoulua. Elgar ei viihtynyt uudessa tehtävässään ja hänen luentonsa aiheuttivatki kritiikkiä ja toraa.

Birminghamin yliopisto.

Lopulta Edward Elgar pahoitteli aiheutuneita kiistoja sekä luopui professuuristaan ystävänsä, säveltäjä Granville Ransome Bantockin (s. 7.8.1868 Lontoo ja k. 16.10.1946) hyväksi. Bantock toimi Peytonin musiikin professorina Birminghamin yliopistossa vuosina 1908-1934). Edward Elgar omisti toisen Pomp and Circumstance-marssinsa Bantockille. Pian säveltäjä Bantockin kuoleman jälkeen vuonna 1946 Lontoossa perustettiin Bantock Society, jonka ensimmäinen presidentti oli säveltäjä Johan Julius Christian Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k, 20.9.1957 Järvenpää). Sibelius omisti myös kolmannen sinfoniansa Bantockille.

Granville Ransome Bantock.

Vaikka Edward Elgar saikin nyt paljon julkisuutta ja menestystä, se elämä myös ahdisti häntä hyvin paljon, sillä hän koki menettäneensä yksityisyytensä ja hän kärsi usein siksi pahoinvointia. Vuonna 1903 Elgar paljasti ystävälleen August Jaegerille: ”Elämäni on jatkuvaa luopumista pienistä asioista, joita rakastan.” Näytelmäkirjaiija ja libretisti Sir William Schwenck Gilbert (s. 18.11.1836 ja k. 29.5.1911) ja kirjailija sekä runoilija Thomas Hardy (s. 2.6.1840 Stinsford, Dorset ja k. 11.1.1928 Dorchester, Dorset) halusivat tehdä yhteistyötä Edward Elgarin kanssa, mutta Elgar kieltäytyi yhteistyöstä tuolloin. Irlantilaisen näytelmäkirjailija ja kriitikko George Bernard Shaw’n (s. 26.7.1856 Portobello, Dublin ja k. 2.11.1950 Ayot St. Lawrence, Hertfordshire; Englanti) kanssa Edward Elgar sen sijaan olisi halunnut tehdä yhteistyötä, jos Shaw vain olisi ollut valmis siihen.

Ensimmäisellä Yhdysvaltojen matkallaan Edward Elgar vuonna 1905 johti omaa musiikkiaan sekä suoritti tohtorin tutkinnon vuonna 1701 perustetussa Yalen Yliopistossa New Havenissa, Connecticutissa. Elgar omisti vuonna 1905 oman sävellyksensä Johdanto ja Allegro jousille op. 47 yhdysvaltalaiselle pienistille ja opettajalle, Samuel Simons Sanfordille (s. 15.3.1849 Bridgeport, Connecticut ja k. 6.1.1910). Tämä teos sai hyvän vastaanoton, mutta vastaanotto teoksella ei kuitenkaan ollut Gerontiuksen unelman luokkaa.

Edward Elgar alkoi 50-vuotispäivänsä lähestyessä säveltää ensimmäistä sinfoniaansa, joka oli ollut hänen mielessään jo lähes kymmenen vuoden ajan. Elgarin sinfonia nro 1 Ab-duuri op. 55 valmistui vuonna 1908 ja sen ensiesitys oli Englannin Manchesterissa 3.12.1908 Hallé Orkesterin kanssa, jota johti jälleen kapellimestari Hans Richter. Neljä päivää myöhemmin sinfonia esitettiin Lontoossa Queen’s Hallissa Lontoon sinfoniaorkesterin avulla, jota jälleen johti Hans Richter. Sinfonia sai erittäin myönteisen vastaanoton ja ensimmäisen vuoden aikana sinfoniaa esitettiinainakin sata kertaa Englannissa, Manner-Euroopassa ja Amerikassa. Viikon sisällä sinfonian ensikonsertista se esitettiin New Yorkissa Walter Johannes Damroschin (s. 30.1.1862 ja k. 22.12.1950) johdolla, Wienissä itävaltalaisen kapellimestari Ferdinand Löwen (s. 19.2.1865 ja k. 6.1.1925) johdolla, Pietarissa Alexander Iljitš Silotin (s. 9.10.1863 ja k. 8.12.1945) johtaessa ja Leipzigissä unkarilaisen kapellimestari Arthur Nikischin (s. 12.10.1855 ja k. 23.1.1922) johdolla. Sinfonia esityksiä oli samoin Roomassa, Bostonissa, Chicagossa, Torontossa ja viidessätoista englantilaisessa kaupungissa.

Lontoon vanhin sinfoniaorkesteri, vuonna 1904 perustettu Lontoon sinfoniaorkesteri teki Edward Elgarin ensimmäisestä sinfoniasta EMI-yhtiölle ensimmäisen äänityksen vuonna 1931 ja sinfonian kesto oli tuolloin 46 minuuttia ja 30 sekuntia. Edward Elgar tunnettiin oman musiikkinsa esityksissä reippaista tempoista. Kapellimestari Sir Henry Woodin johtaman Elgarin sinfonian kesto oli 51:15 ja Sir Hamilton Hartyn (s. 4.12.1879 ja k. 19.2.1941) johtaman esityksen kesto oli 59:45 vuonna 1940. Sir Georg Soltin (s. 21.10.1912 ja k. 5.9.1997) tulkinta vuonna 1972 kesti 48:48, Sir John Barbirollin (s. 2.12.1899 ja k. 29.7.1970) tulkinta vuonna 1963 kesti 53:53, italialaisen kapellimestari ja säveltäjä Giuseppe Sinopolin (s. 2.11.1946 ja k. 20.4.2001) johtamana teos kesti 55:18 vuonna 1992 ja Sir Colin Rex Davisin (s. 25.9.1927 ja k. 14.4.2013) ohjauksessa 54:47.

Viulisti Friedrich "Fritz" Kreisler.

Yksi maailman kuuluisimmista viulisteista, itävaltalaissyntyinen amerikkalaisviulisti Friedrich ”Fritz” Kreisler (s. 2.2.1875 Wien ja k. 29.1.1962 New York City) tilasi Edward Elgarilta viulukonserton. Kesällä 1910 Edward Elgar kirjoitti viulukonserttonsa ja teknisissä kysymyksissä Elgar käytti apunaan viulisti William Henry Reediä (s. 29.7.1875 ja k. 2.7.1942), Lontoon sinfoniaorkesterin johtajaa. Edward Elgarin ja William Henry Reedin välille syntyi luja ystävyys, joka kestikin koko Elgar loppuelämän ajan. Reed julkaisi vuonna 1936 Elgarin elämäkerran, Elgar As I Knew Him, johon hän kirjoitti useita yksityiskohtia Edward Elgarin sävellysmenetelmistä. Ennen viulukonserton ensiesitystä William Henry Reed soitti konserton viululla Edward Elgarin säestäessä orkesteriosuuksia pianolla eräässä yksityistilaisuudessa.

Viulukonserton h-molli op, 61 esityksen mahdollisti Royal Philharmonic Society ja Fritz Kreisler ja Lontoon sinfoniaorkesteri esittivät teoksen säveltäjä Elgarin johdolla 10.11.1910 Lontoossa. Teos oli heti valtava menestys. Myös Fritz Kreislerin kilpailija, viulisti ja kapellimestari Eugéne-Auguste Ysaÿe (s. 16.7.1858 ja k. 12.5.1931) kulutti aikaansa paljon säveltäjä Elgarin kanssa käydessään teosta lavitse. Ysaÿelle oli suuri pettymys, kun sopimusoikeudet estivät häntä soittamasta Elgarin viulukonserttoa Lontoossa. Viulukonsertto oli Elgarin viimeisiä todella suuria ja hyvin menestyneitä teoksia. Säveltäjä Edward Elgar itse arvioi viulukonserttoaan näin: ”Se on hyvä! Kamalan tunteellinen! Liian tunteellinen, mutta rakastan sitä.” 

Viulisti Yehudi Menuhin.

Viulukonsertossa on kolme osaa: Allegro, Andante ja Allegro molto. Viulukonserton esitykseen kuluu temposta riippuen tyypillisesti 45-55 minuuttia. Vaikka Edward Elgarin musiikin esitys poistui muodista 1900-luvun puolivälissä, kasvoi hänen viulukonserttonsa maine soittajien keskuudessa sen teknisten haasteiden ja vaikeuden vuoksi. His Master’s Voicen suunnitelmat nauhoittaa teos Fritz Kreislerin ja Edward Elgarin kanssa epäonnistuivat, mutta vuonna 1932 äänilevylle saatiin Elgarin ja teini-ikäisen viulisti Yehudi Menuhinin (s. 22.4.1916 New York ja k. 12.3.1999 Berliini) soittamana viulukonsertto. Menuhin osti itselleen vuonna 1950 Soil Stradivarius-viulun, joka on vuodelta 1714 ja sen valmisti Antonio Stradivari (1644-1737) Cremonasta.

Säveltäjä Edward William Elgar 

Sir Edward William Elgar.

Säveltäjä Sir Edward William Elgar (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) syntyi pienessä Lower Broadheathin kylässä lähellä Worcesteria. Hänen isänsä William Henry Elgar (1821-1906) kasvoi Doverissa ja oli siellä oppipoikana lontoolaisen musiikkikustantajan palveluksessa. William Elgar muutti vuonna 1841 Worcesteriin, jossa hän työskenteli pianonvirittäjänä ja hän perusti sinne myös nuotteja ja soittimia myyvän liikkeen. Vuonna 1848 William Elgar meni avioliittoon Ann Greeningin (1822-1902) kanssa. Edward Elgar oli neljäs perheen seitsemästä lapsesta. William Elgar oli ammattiviulisti sekä urkuri, joka toimi urkurina St. Georgen roomalaiskatolisessa kirkossa Worcesterissa vuosina 1846-1885. William Elgarin aloitteesta mm. Maria Luigi Carlo Zenobio Salvatore Cherubinin (s. 8.9.1760 Firenze ja k. 15.3.1842 Pariisi) ja Johann Nepomuk Hummelin (s. 14.11.1778 Pressburg, Unkari, nyk. Bratislava, Slovakia ja k. 17.10.1837 Weimar) messut tulivat ensimmäisen kerran Kolmen kuoron festivaalien ohjelmistoon; William Elgar soitti viulua festivaalin orkesterissa.

Edward Elgarin vanhemmat, William ja Maria Elgar.

Kaikki Elgarin perheen lapset saivat musiikissa perusopetuksen. Edward Elgar sai piano- ja viulutunteja kahdeksan vuoden iässä. William Elgar otti mielellään poikansa Edwardin mukaansa, kun hän lähti virittämään pianoja; näillä virityskeikoilla Edward pääsi usein myös näyttämään ihmisille soittotaitojaan. Äidiltään Edward oppi kiinnostuksen taiteita kohtaan ja äiti myös kannusti poikansa musiikillista kehitystä. Samoin hän oppi äidiltään vaativan kirjallisuusmaun sekä intohimoisen rakkauden maaseutua kohtaan. Edward Elgar aloittikin säveltämisen jo varsin nuorena; jo 10-vuotiaana hän kirjoitti musiikkia näytelmään, jonka hän sittemmin neljäkymmentä vuotta myöhemmin sovitti uudelleen muunnellen orkesterisarjaksi.

Edward Elgarin syntymäkoti.

Edward Elgar kävi koulua 15-vuotiaaksi saakka. Hänen ainoa muodollinen musiikkikoulutuksensa oli paikallisten opettajien antamat piano- ja viulutunnit ja näiden lisäksi hän osallistui Lontoossa vuosina 1877-1878 Adolf Pollitzerin edistyneemmille oppilaille tarkoitettuun viuluopiskeluun. Elgar itse kertoi myöhemmin, että hän oppi musiikkia katedraalissa ja musiikkikirjaston kirjoista. Hän luki mielellään kaikki kirjat, joissa annettiin ohjeita urkujensoittoon sekä opiskeli musiikinteoriaa oppikirjoista. Hän on kertonut myös lukeneensa Hubert Parryn artikkeleita Grove Dictionary of Music and Musiciansista.

Nuori Edward Elgar.

Edward Elgar halusi päästä Saksan Leipzigin konservatorioon opiskelemaan musiikkia ja sen vuoksi hän aloitti ahkeran saksankielen opiskelun. Leipzigin opiskelu ei toteutunut ilmeisesti vanhempien varattomuuden vuoksi ja Edward Elgar joutui pettyneenä vuonna 1872 asianajotoimistoon virkailijaksi. Hän ei kuitenkaan viihtynyt asianajotoimistossa muutamaa kuukautta pitempää aikaa, vaan kirjojen ahne lukeminen tuntui paljon kiinnostavammalta. Hän esiintyi myös julkisesti viulistina ja urkurina. Tuohon aikaan hän antoi myös oppilaille viulu- ja pianotunteja ja työskenteli välillä isänsä musiikkiliikkeessä. 22-vuotiaana Elgar aloitti paikallisen orkesterin kapellimestarina; hän valmensi orkesterin soittajia sekä sovitti heille musiikkia soitettavaksi. Tässä toimessa hän sai paljon käytännön kokemusta eri soittimista ja niiden ominaisuuksista. Tässä tehtävässä Elgar viihtyi viisi vuotta.

Edward Elgar menestyi Worcesterin musiikkipiireissä siitä huolimatta, että hän oli luonteeltaan melko yksinäinen sekä itsepäinen. Hän oli mukana soittamassa viulua Worcester- ja Birmingham-festivaaleilla. Hän soitti myös säännöllisesti fagottia puhallinkvintetissä, jota johti hänen veljensä, oboisti Frank Elgar. Edward Elgar teki myös tälle puhallinkvintetille sovituksia Mozartin, Beethovenin, Haydnin sekä muiden säveltäjien teoksista. Edward Elgar teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa Pariisiin vuonna 1880 ja Leipzigiin vuonna 1882. Matkoillaan hän kävi kuuntelemassa urkukonsertteja sekä laadukkaiden orkestereiden konsertteja. Edward Elgar inspiroitui koko elämänsä ajan läheisistä naisystävistään; sellaisia olivat ainakin Helen Weaver, mary Lygon, Dora Penny, Julia Worthington, Alice Stuart Wortley sekä Vera Hockman, joka elävöitti hänen vanhuuden päiviään.

Vuonna 1882 Elgar aloitti seitsemän vuotta kestävän uran Birminghamissa William Stockleyn orkesterin viulistina. Näinä vuosina hän itse kertoi oppineensa paljon musiikista lisää. 13.12.1883 tämä orkesteri esitti Birminghamin kaupungintalolla Edward Elgarin ensimmäisen julkisen esityksen ammattiorkesterin kanssa. Teos oli hänen sävellys orkesterille, Sérénade mauresque. Näinä vuosina Elgar matkusti usein Lontooseen saadakseen omia teoksiaan siellä julki, mutta hän sai yleensä pettyä ja viettää melko rahatonta elämää.

Edward ja Alice Elgar.

Edward Elgar otti 29-vuotiaana oppilaakseen edesmenneen kenraalimajuri Sir Henry Robertsin tyttären, Caroline Alice Robertsin. Kahdeksan vuotta vanhemmasta Alicesta tuli Edward Elgarin aviopuoliso kolme vuotta myöhemmin. Alicen perhe oli järkyttynyt, kun Alice aikoi mennä avioliittoon tuntemattoman muusikon kanssa, joka työskenteli musiikkikaupassa ja oli lisäksi roomalaiskatolinen. Alice jätettiin perinnöttömäksi. Alice ja Edward vihittiin 8.5.1889. Siitä lähtien Alice oli aviopuolisona myös Edward Elgarin yksityissihteeri, rauhoitti miehensä mielialanvaihteluita ja toimi tarkkaavaisena musiikkikriitikkona miehelleen. Kihlajaislahjaksi Edward Elgar sävelsi vaimolleen pienen viululla ja pianolla soitettavan kappaleen, Salut d’Amour. Alicen yllyttämänä Elgarit muuttivat Lontooseen ollakseen englantilaisen musiikkielämän keskuksessa, jossa Edward alkoi keskittyä säveltämiseen. He asuivat West Kensingtonissa, jossa perheen ainoa lapsi, tytär Carice Irene, syntyi 14.8.1890.

Lontoossa Elgar yritti imeä uutta ja tuntematonta musiikkia itseensä niin paljon kuin mahdollista; hän kävi seuraamassa ahkerasti mm. Crystal Palacen konsertteja Lontoossa. Kuunneltavan musiikin joukossa oli monien kuuluisien säveltäjien musiikkia, kuten mm. orkesteroinnin mestarit Louis-Hector Berlioz (s. 11.12.1803 ja k. 8.3.1869 ja Wilhelm Richard Wagner (s. 22.5.1813 Leipzig ja k. 13.2.1883 Venetsia). Elgar oli tuossa vaiheessa hyvin vaikea saada vielä omia teoksiaan Lontoossa esityksiin. Ainoastaan jotakin pienempia teoksia satunnaisesti suostuttiin konserteissa esittämään. Lontoossa ollessaan ainoa merkittävän tilaustyön hän sai kotikaupungistaan, kun Worcester Festival tilasi hänet säveltämään lyhyen orkesteriteoksen vuoden 1890 Kolmen kuoron festivalia varten. Elgar johti tilausteoksensa Worcesterissa syyskuussa 1890. Lopulta sävellystöitä oli Elgarille niin vähän tarjolla Lontoossa, että perhe päätti muuttaa vuonna 1891 takaisin kotiseudulleen; täällä Elgar ansaitsi mm. johtamalla paikallisia orkestereita ja tekemällä opetustyötä. Elgarin perhe asettui asumaan Great Malverniin.

Edward Elgar koiriensa kanssa.

Vähitellen 1890-luvulla Edward Elgarin maine säveltäjänä alkoi kasvaa. The Black Knight (1892) ja King Olaf (1896) eivät vielä saavuttaneet valtaisaa suosiota ja The Light of Life (1896) sekä Caractacus (1898) olivat myös vaatimattomia menestyksiä; teokset kuitenkin kustannettiin Novello & Co:n toimesta. Todellisen pankin Edward Elgar räjäytti 42-vuotiaana säveltämällään Enigma-muunnelmilla. Enigma-muunnelmat kantaesitettiin Lontoossa saksalaisen kapellimestari Johann Baptist Isidor Hans Richterin (s. 4.4.1843 ja k. 5.12.1916) johtaessa teoksen. Tällä teoksellaan Edward Elgar nousi kerralla sukupolvensa merkittävimmäksi englantilaiseksi säveltäjäksi. Teoksessa on neljätoista muunnelmaa teemasta, jotka kaikki Elgar omisti omille ystävilleen. Teos sai erittäin hyvän vastaanoton varsinkin Italiassa ja Saksassa.

Kapellimestari Hans Richter.

Säveltäjä Sir Arthur Seymour Sullivan (s. 13.5.1842 Lontoo) kuoli Lontoossa 22.11.1900 ja kansa odotti jo innolla Edward Elgarilta seuraavaa suurta teosta. Elgar sävelsi Birminghamin triennaalin musiikkifestivaaleille vuonna 1900 teoksen Gerontiuksen unelma op. 38, kaksiosaisen teoksen solisteille, kuorolle ja orkesterille. Toisinaan teosta kutsutaan oratorioksi, mutta säveltä ei itse hyväksynyt tätä nimitystä. Teoksen teksti on kardinaali John Henry Newmanin runosta. Runo kertoo hurskaan miehen sielun matkasta kuolinvuoteelta tuomioonsa Jumalan edessä ja asettumiseen kiirastuleen. Teos esitettiin 3.10.1900 Birminghamin kaupungintalossa. Hans Richter johti jälleen teoksen, mutta tällä kertaa kuoro oli huonosti valmennettu ja teos selvästi kärsi siitä.

Kardinaali John Henry Newman (s. 21.2.1801 ja k. 11.8.1890).

Puutteista huolimatta kriitikot kuitenkin tunnistivat teoksen erinomaisuuden. Teos esitettiin Saksan Düsseldorfissa vuonna 1901 ja uudelleen vuonna 1902, molemmilla kerroilla kapellimestarina oli pianisti ja säveltäjä Julius Buths (s. 7.5.1851 ja k. 12.3.1920). Julius Buths johti myös vuonna 1901 Enigma-muunnelmien eurooppalaisen ensiesityksen. Teoksen esityksen jälkeen saksalainen lehdistö oli innoissaan. Seuraavat esitykset olivat Wienissä, Pariisissa ja New Yorkissa. Edward Elgaria liikutti roomalaiskatolisena suuresti Newmanin runo syntisen kuolemasta ja lunastuksesta, mutta jotkut anglikaanisen kirkon vaikutusvaltaiset jäsenet olivat vallan eri mieltä tarinasta.

Herbert Norman Howells

Herbert Norman Howells.

 

Englantilainen säveltäjä, urkuri ja musiikinopettaja Herbert Norman Howells (s. 17.10.1892 ja k. 23.2.1983) syntyi Lydneyssä Gloucestershiressä Oliver Howellsin ja tämän vaimon Elizabethin kuusilapsiseen perheeseen. Oliver Howells soitti urkuja paikallisessa baptistikirkossa. Herbert osoitti jo varhain olevansa musiikillisesti lahjakas ja hän sai toimia isänsä sijaisena urkujensoittajana. 11-vuotiaana Herbert liittyi paikalliseen anglikaanikirkkoon kuoropojaksi sekä epäviralliseksi apulaisurkuriksi. Varakreivi Charles Bathurstin taloudellisen avun turvin Herbert Howells aloitti soittotunnit vuonna 1905 Gloucesterin katedraalin urkuri Herbert Brewerin johdolla.

Nuori Herbert Howells.

Vuonna 1912 Herbert Howells muutti Lontooseen opiskelemaan Royal College of Musiciin, jossa häntä opettivat mm. säveltäjä, musiikinopettaja ja kapellimestari Sir Charles Villiers Stanford (s. 30.9.1852 ja k. 29.3.1924), säveltäjä, musiikinopettaja ja musiikin historioitsija Sir Charles Hubert Hastings Parry (s. 27.2.1848 ja k. 7.10.1918) ja irlantilainen säveltäjä ja musiikinopettaja Charles Wood (s. 15.6.1866 ja k. 12.7.1926). Vuonna 1915 Howellsilla diagnosoitiin Gravesin tauti ja hän sai vain kuusi kuukautta elinaikaa. Hänen terveydentilansa esti häntä osallistumasta ensimmäiseen maailmansotaan. Howells sai St. Thomasin sairaalassa kahdesti viikossa kahden vuoden ajan radium-injektion kaulaan. Hoitojen välillä hän matkusti Lontoosta Lydneyyn, jossa hänen äitinsä hoiti poikaa.

Herbert Howellsin kotitalo High Streetillä, Lydneyssä.

Hoidoista huolimatta Howells sävelsi jo vuonna 1916 ensimmäiset kypsät teoksensa, kuten mm. Pianokonsertto a-molli. Seuraavana vuonna Herbert Howellsista tuli Salisburyn katedraalin apulaisurkuri. Hän toimi varassaan vain muutaman kuukauden, sillä jatkuvat matkat hoitoihin Lontooseen tekivät viran hoidon vaikeaksi. Howellsin ystävät järjestivät hänelle apurahan Carnegie Trustilta, jonka turvin Howells pääsi avustamaan urkuri, kuoronjohtaja ja musiikkitieteilijä Sir Richard R. Terryä (s. 3.1.1865 ja k. 18.4.1938) Tudor-ohjelmiston muokkauksessa. Hyvien tulojen lisäksi Howells saattoi tutkia myös englantilaista renessanssityyliä, jota hän rakasti kovasti. Tuona aikana syntyivät hänen ensimmäiset kuoroteoksensa.

Richard Runciman Terry.

Herbert Howells meni naimisiin vuonna 1920 Dorothy Eveline Goozeen (1891-1975) kanssa. Dorothy oli laulaja, jonka Howells oli tavannut tätä säestäessään vuonna 1911. Avioliitosta syntyi kaksi lasta: Ursula (1922-2005), josta tuli näyttelijä ja Michael (1926-1935). Avioliitto kesti, vaikka Herbert Howells oli toistuvasti uskoton vaimolleen. Howellsin yhdeksänvuotias poika Michael sairastui syyskuussa 1935 polioon ja kuoli Lontoossa kolme päivää myöhemmin.

Royal College of Music Lontoossa. 

Herbert Howells opetti Royal College of Musicissa ja hänen oppilaitaan olivat mm. säveltäjä ja tuottaja Robert Wilfred Levick Simpson (s. 2.3.1921 ja k. 21.11.1997), säveltäjä ja professori Gordon Percival Septimus Jacob (s. 5.7.1895 ja k. 8.6.1984), elokuvasäveltäjä James Michael Bernard (s. 20.9.1925 ja k. 12.7.2001), säveltäjä, kapellimestari ja urkuri Paul Spicer (s. 6.6.1952), pianisti, laulaja ja näyttelijä Madaleine Winefride Isabelle Dring (s. 7.9.1923 ja k. 26.3.1977) ja Imogen Clare Holst (s. 12.4.1907 ja k. 9.3.1984). Vuonna 1925 Howellsin opetustoimet RCM:ssä yhdistyivät musiikinjohtajan virkaan St. Paulin tyttökoulussa. Samana vuonna kirjoitettu Toinen Pianokonsertto sai kriitikoilta vihamielisen vastaanoton. Herbert Howells oli yleensä hyvin herkkä kritiikille ja hän veti konserttonsa pois esityksistä.

Herbert Howellsiin vaikutti hyvin syvästi ja elämän loppuun asti oman pojan kuolema. Howellsin tytär ehdotti, että hän kanavoisi surunsa musiikkiin ja näin hän tuli seuraavien kolmen vuoden aikana säveltäneeksi suuren osan suurimmista kuoroteoksistaan. Muita muistoteoksia tuolta ajalta ovat Konsertto jousille (1938) – teoksen hidas osa on omistettu sekä Michaelille että säveltäjä Edward Elgarille – ja keskeneräinen sellokonsertto, jota Herbert Howells sävelsi poikansa kuollessa ja jota hän ei saanut valmiiksi. Monissa muissakin kappaleissa on jälkiä Howellsin suuresta surusta poikaansa kohtaan.

Herbert Howells siirtyi yhä enemmän 1930-luvulla säveltämään kuoro- ja urkumusiikkia; hän sävelsi mm. toisen sarjan Psalmi preludeja, jota seurasi Six Pieces -sarja (1939) ja Mestari Talliksin testamentti. Neljän hymnin sarjan hän sävelsi alkuvuodesta 1941 ja saman vuoden elokuussa Howells kutsuttiin urkuriksi St. John’s Collegeen Cambridgessa; Herbert Howells korvasi Cambridgessa skottiurkuri ja säveltäjä Robert Kemsley Orria (s. 2.6.1909 ja k. 9.4.2006), joka oli sotarintamalla. King’s Collegen dekaani Eric Milner-White (s. 23.4.1884 ja k. 15.6.1963) laittoi Howellsin säveltämään anglikaanisia kuorolauluja, joista tuli Collegium Regale -teos kirkon tilaisuuksiin ja muitakin kirkonmenoihin sävellettyä musiikkia.

Dekaani Eric Milner-White.

Gloucesterin katedraalin urkurina vuosina 1928-1967 toiminut Herbert Whitton Sumsion (s. 14.1.1899 ja k. 11.8.1995) johti Kolmen kuoron festivaalia ja tiedusteli Herbert Howellsilta musiikkia vuoden 1950 festivaalille Gloucesteriin. Herbert Sumsion oli Howellsin, Sir Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934), Gerald Raphael Finzin (s. 14.7.1901 ja k. 27.9.1956) ja Ralph Vaughan Williamsin (s. 12.10.1872 ja k. 26.8.1958) ystävä. Herbert Howells toi festivaalille vuonna 1950 esitettäväksi teoksensa sopraanolle ja tenorille sekä sekakuorolle ja orkesterille, Hymnys Paradisi, jota hän oli säveltänyt jo vuosina 1935-1938 poikansa, Michaelin, muistoksi.

Herbert Sumsion.

Vuonna 1954 Herbert Howells toi Kolmen kuoron festivaaleille esitettäväksi teoksensa, Missa Sabrinensis, latinalaisen messun solisteille, kuorolle ja orkesterille. Tämä teos on vaikeampaa musiikkia ja siksi se ei ole saanut ilmeisesti isompaa suosiota yleisön joukossa. Vuonna 1956 hän sävelsi vielä Englantilaisen messun kuorolle, jousille ja uruille. Howells alotti laajan kuoroteoksen, Stabat Mater, säveltämisen vuonna 1959 ja sai valmiiksi esityskuntoon vuonna 1965. Keväällä 1964 kirjoitti motetin, Teke Him, Earth, For Cherishing, joka oli postuumi kunnianosoitus presidentti John F. Kennedylle. Tämä teos esitettiin ensimmäisen kerran 22.11.1964 Kanadassa.

Herbert Howells jatkoi sävellystyötään aina 1970-luvun lopulle saakka. Eräs viimeisemmistä hänen elinaikanaan julkaistuista sävellyksistä oli Requiem. Teos esitettiin vuonna 1980 ja julkaistiin nuotteina vuotta myöhemmin, lähes viisikymmentä vuotta sen säveltämisen jälkeen. Herbert Howells kuoli vanhainkodissa Putneyssa 23.2.1983. Herbert Howells nimitettiin Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajaksi vuonna 1953 ja hän sai kunniatohtorin arvon vuonna 1972. Cambridgen yliopisto myönsi hänelle kunniatohtorin arvon vuonna 1961. Hänen nimeään kantava säätiö vaalii Howellsin sävelteosten edistämistä.

Edward Benjamin Britten

Säveltäjä Edward Benjamin Britten.

 

Pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Edward Benjamin Britten (s. 22.11.1913 Lowestoft, Suffolk ja k. 4.12.1976) on keskeisiä 1900-luvun englantilaisia säveltäjiä, joka sävelsi mm. oopperoita, laulumusiikkia sekä orkesteri- ja kamarimusiikkia. Brittenin tunnetuimpia teoksia lienevät ooppera Peter Grimes (1945) ja War Requiem (1962). Benjamin Britten syntyi Lowestoftin kalasatamassa hammaslääkäri Robert Victor Brittenin (1877-1934) ja Edith Rhodan perheeseen neljäntenä ja nuorimpana lapsena. Robert Britten oli alkujaan haaveillut maanviljelijän ammatista, mutta pääoman puutteen vuoksi ammatti vaihtui hammaslääkäriksi. Perheen isä oli rakastava, mutta ankara ja etäinen ihminen. Äiti oli lahjakas amatöörimuusikko ja Lowestoft Musical Societyn sihteeri. Brittenin perhettä on kuvailtu keskiluokkaiseksi. Robert Britten oli agnostikko, joka kieltäytyi kirkkokäynneistä sunnuntaisin. Edith Britten yritti pitää perheen sosiaalista asemaa yllä kutsumalla yhteisön väkeä musiikillisiin juhliin.

Benjamin Brittenin lapsuuden kotitalo, joka oli perheen kotitalo yli kaksikymmentä vuotta.

Kolmen kuukauden ikäisenä Benjamin Britten sairastui keuhkokuumeeseen ja oli vähällä kuolla. Sairaus vaurioitti pojan sydäntä ja läärit varoittivat vanhempia, että poika ei koskaan eläisi normaalia elämää. Benjamin toipui kuitenkin sairaudesta yllättävän hyvin ja hän pelasi mielellään tennistä ja krikettiä. Äidin suureksi iloksi poika oli hyvin musikaalinen – toisin kuin siskonsa, vaikka veli Robert kiinnostui ragtimesta – ja äiti antoi pojalle pianon ja opetti musiikin alkeita pojalleen. Benjamin teki ensimmäiset sävellyksensä jo viisivuotiaana. Seitsemänvuotiaana Benjamin Britten aloitti pianotunnit ja kolme vuotta myöhemmin hän alkoi soittaa alttoviulua.

Nuori Benjamin Britten.

Benjamin Britten kärsi katsoessaan koulussa rehtori Thomas Sewellin kurinpitoa, joka oli ankaraa; tämän vuoksi hänestä tuli elinikäinen pasifisti. Benjamin jatkoi pianonsoittoa Ethel Astlen kanssa. Alttoviulutunteja hänelle antoi Audrey Alston. Jo nuorena Benjamin Britten sävelsi runsaasti. Brittenin alttoviulunopettaja Audrey Alston rohkaisi oppilastaan kuuntelemaan sinfoniakonsertteja Norwichiin. Lokakuussa Benjamin Britten kuuli siellä säveltäjä, alttoviulisti ja kapellimestari Frank Bridgen (s. 26.2.1879 Brighton ja k. 10.1.1941) johtaman sävellyksensä, orkesterisarjan Meri. Teos oli ensimmäinen nykymusiikkiteos, jonka Benjamin Britten kuuli ja se teki heti syvän vaikutuksen häneen.

Frank Bridge.

Seuraavan kerran Audrey Alston toi oppilaansa vuonna 1927 jälleen Bridgeä tapaamaan ja Frank Bridge tutki Brittenin sävellyksiä. Bridge oli sen verran vakuuttunut pojan taidoista, että hän kutsui pojan luokseen Lontooseen ottamaan oppitunteja häneltä. Benjamin Brittenin isä ja koulun rehtori eivät pitäneet ajatuksesta, että pojasta koulutettaisiin säveltäjää, mutta kompromissina saatiin sovittua pojan jatkavan koulunkäyntiä, mutta kävisi myös sävellyksen ja pianonsoiton opissa Lontoossa. Pianonsoittoa Brittenille opetti ansioitunut pianisti ja pedagogi Harald Samuel (s. 23.5.1879 Lontoo ja k. 15.1.1937 Hampstead, Lontoo). Vuonna 1930 Britten sai sävellysstipendin Royal College of Musiciin (RCM) Lontoossa. Brittenin tukijoina toimivat säveltäjät John Nicholson Irland (s. 13.8.1879 ja k. 12.6.1962) ja Ralph Vaughan Williams (s. 12.10.1872 ja k. 26.8.1958).

Royal College of Music.

Vuosina 1930-1933 Benjamin Britten opiskeli RCM:ssä sävellystä John Irlannin ja pianonsoittoa Arthur Benjaminin ohjauksessa. Britten voitti Sullivan-palkinnon sävellyksestä, Cobbett-palkinnon kamarimusiikista kaksi kertaa sekä Ernest Farrar-palkinnon sävellyksestä. Britten tutustui Lontoossa laajasti myös Straviskyn, Šostakovitšin ja varsinkin Mahlerin musiikkiin. Ensimmäisiä sävellyksiä, joilla Britten niitti huomiota olivat Sinfonietta op. 1 (1932), oboekonsertto Phantasy op. 2, omistettu Léon Goossenille, joka kantaesitti teoksen BBC-lähetyksessä 6.8.1933, sekä joukko kuoromuunnelmia A Boy was Born; teos on kirjoitettu vuonna 1933 BBC Singersille, joka esitti teoksen ensimmäisen kerran seuraavana vuonna. Samaan aikaan Britten kirjoitti teoksen, Friday Afternoons, 12 kappaleen kokoelman Clive House Schooliin, jossa hänen veljensä oli rehtorina.

Peter Pears ja Benjamin Britten.

Benjamin Brittenin elämässä sattui kaksi suurta muutosta vuonna 1937: hänen äitinsä kuoli ja Britten tapasi tenorilaulaja Sir Peter Neville Luard Pearsin (s. 22.6.1910 ja k. 3.4.1986). Peter Pearsistä tuli nopeasti Benjamin Brittenin musiikillinen inspiraatio ja läheinen ystävä. Tuon ajanjakson tunnetuin sävellys Britteniltä oli varmaankin Variations on the Theme of Frank Bridge (jousiorkesterille). Teos menestyi Pohjois-Amerikassa ja sitä esitettiin New Yorkissa, Torontossa, Bostonissa, Chicagossa ja San Franciscossa sellaisten kapellimestareiden, kuten Sir John Barbirolli (oik. Giovanni Battista Barbirolli, s. 2.121.1899 ja k. 29.7.1970) ja Sege Koussevitzkyn (s. 14.7.1874 ja k. 4.6.1951) johdolla.

Pears ja Britten purjehtivat huhtikuussa 1939 Pohjois-Amerikkaan; ensimmäiset kohteet olivat Kanadassa ja New Yorkissa. Kun toinen maailmansota alkoi, Pears ja Britten pyrkivät Britannian Washingtonin suurlähetystön palata kotimaahansa, mutta heitä neuvottiin jäämään Yhdysvaltoihin taiteellisina lähettiläinä. Britten joutui taivuttelemaan lähtövalmiimpaa Pearsia jäämään Yhdysvaltoihin. Britten sai vaikutteita ystävänsä, säveltäjä Aaron Coplandilta (s. 14.11.1900 ja k. 2.12.1990), teoksiinsa Billy the Kid ja An Outdoor Overture. Vuonna 1940 Benjamin Britten sävelsi Seitsemän Michelangelon sonettia, ensimmäisen useista Pears-laulusykleistä. Tämän aikakauden muuta musiikkia Britteniltä olivat viulukonsertto ja Sinfonia da Requiem. Britten sävelsi vuonna 1941 ensimmäisen musiikkidraamansa, operetti Paul Bunyanin, Audenin librettoon.

Britten luki runoilija, kirurgi ja pappi George Crabben (s. 24.12.1754 ja k. 3.2.1832) teoksen, The Borough, vuonna 1942. Teos herätti Brittenissä valtavan koti-ikävän Suffolkiin Englantiin ja hän tiesi, että sinne oli palattava takaisin. Hän tiesi myös, että hänen täytyi kirjoittaa ooppera, joka perustuu Crabben runoon kalastaja Peter Grimesistä. Oopperasta Britten sai kapellimestari Koussevitzkyltä 1 000 dollaria ennakkoa. Pears ja Britten palasivat Englantiin huhtikuussa 1942. Britten sävelsi pitkän Atlantin ylityksen aikana valmiiksi kuoroteokset A Ceremony of Carols ja Hymn to St. Cecilia.

Britten osti äidiltään perimillä varoilla maalaistalon, Old Millin, Snapesta Suffolkista. Ooppera Peter Grimes valmistui esityskuntoon vuonna 1945 ja siitä tuli lopulta hyvin suosittu teos. Kuukauden päästä Peter Grimesin ensi-illasta Britten sekä viulisti ja kapellimestari Yehudi Menuhin (s. 22.4.1916 ja k. 12.3.1999) tekivät yhdessä matkan Saksaan, jossa he pitivät konsertin Bergen-Belsenissä keskitysleiristä selviytyneille. Britten oli hyvin järkyttynyt näkemästään Bergen-Belsenin keskitysleirillä, eikä hän halunnut puhua asiasta ennen kuin elämänsä loppupuolella. Englantilaisten panssaridivisioona vapautti Bergen-Belsenin keskitysleirin 15.4.1945, jolloin leirissä oli noin 60 000 nälkiintynyttä ja sairasta vankia; lisäksi leirin ympäristössä makasi 13 000 hautaamatonta vankia. Bergen-Belsenin keskitysleirillä kuoli vähintään 70 000 vankia vuosien 1941-1945 aikana. Tällä keskitysleirillä mm. Margot Betti Frank (s. 16.2.1925) ja Anne Marie Frank (s. 12.6.1929) kuolivat helmi-maaliskuussa 1945.

Vuonna 1945 Britten sävelsi suositun teoksensa, The Young Person’s Guide to the Orchestra, jonka hän alkujaan teki opetuselokuvaan Instruments of the Orchestra. Elokuvan ohjasi James Muir Mathieson (s. 24.1.1911 Stirling, Skotlanti ja k. 2.8.1975 Oxford) ja elokuvassa soitti Lontoon sinfoniaorkesteri, jota johti Sir Harold Malcolm Watts Sargent (s. 29.4.1895 Ashford, Kent ja k. 3.10.1967). Benjamin Brittenin seuraava ooppera oli Lucretian raiskaus, joka esitettiin ensikerran Glyndebourne-festivaaleilla vuonna 1946. Britten perusti työkavereidensa kanssa oopperaryhmän, johon liittyivät libretisti, teatteriohjaaja Eric (s. 14.11.1914 ja k. 7.9.1994) ja taidemaalari, lavastaja ja graafikko John Egerton Christmas Piper (s. 13.12.1903 ja k. 28.6.1992). Ryhmän oli tarkoitus tuottaa ja tilata uusia englantilaisia oopperoita sekä esittää niitä eripuolilla Englantia. Benjamin Britten sävelsi ryhmälle kolminäytöksisen koomisen kamarioopperan Albert Herring, op. 39, vuonna 1947.

Peter Pearsin ideasta perustettiin oopperafestivaali pieneen Suffolkin merenrantakaupunkiin, Aldeburghiin, jonne Britten ja Pears olivat muuttaneet Snapesta samana vuonna. Festivaali käynnistyi kesäkuussa 1948 Aldeburghissa. Festivaalista tuli välittömästi menestys. Britten sävelsi uuden kantaatin, Saint Nicolas, tenorille, kuorolle ja orkesterille. Britten uusia teoksia esitettiin festivaalilla joka vuosi hänen kuolemaansa saakka. Britteniä ei tunnettua opettajana, niinkuin taas monet englantilaiset säveltäjät muistetaan myös opetustöistään. Vuonna 1949 Britten otti oppilaaksi vain yhden oppilaan, kuoronjohtaja ja säveltäjä Arthur William Oldhamin (s. 6.9.1926 ja k. 4.5.2003), jonka kanssa hän työskenteli kolmen vuoden ajan.

Koko 1950-luvun ajan Britten sävelsi mm. oopperoita. Billy Budd (1951) sai ensi-illan Covent Gardenissa ja sen libretton tekivät kirjailijat Edward Morgan Foster (s. 1.1.1879 ja k. 7.6.1970) ja tuottaja, teatteriohjaaja Eric Crozier. Ooppera oli alkujaan nelinäytöksinen ja se perustuu yhdysvaltalaisen kirjailijan Herman Melvillen (s. 1.8.1819 ja k. 28.9.1891) lyhytromaaniin, Billy Budd. Oopperan ensiesitys oli Royal Opera Housessa Lontoossa 1.12.1951. Myöhemmin Britten muokkasi oopperasta kaksinäytöksisen oopperan, jossa oli prologi ja epilogi. Uuden varsion ensi-ilta oli Lontoon Covent Gardenissa 9.1.1964. Kaikkiaan hän sävelsi 14 oopperaa.

Kuningatar Elisabeth II (s. 21.4.1926 Mayfair, Lontoo ja k. 8.9.2022 Balmoralin linna, Aberdeenshire, Skotlanti) kruunajaisiin 2.6.1953 Benjamin Britten sävelsi kolminäytöksisen oopperan, Gloriana, jonka libretton teki kirjailija ja kirjallisuustoimittaja William Charles Franklyn Plomer (s. 10.12.1903 ja k. 20.9.1973). Poliisit vierailivat Brittenin luona vuonna 1953, sillä sisäministeri Sir David Maxwell Fyfe (s. 29.5.1900 ja k. 27.1.1967) komensi poliiseja käytännössä toteuttamaan viktoriaanisia lakia, jotka tekivät homoseksualismista laitonta. Britten joutui hetken aikaa harkitsemaan vaihtoehtoa, että Pears olisi solminut avioliiton jonkun naisen kanssa, mutta tällaiseen järjestelyyn ei kuitenkaan koskaan jouduttu. Brittenin varmasti tunnetuin teos, War Requiem, valmistui ensiesitykseen vuonna 1962. Tällä teoksella Britten saavutti paljon mainetta. Šostakovitš lausui sellisti Rostropovitšille, että teos oli vuosisadan suurin teos.

Syyskuussa 1970 Benjamin Britten pyysi Myfanwy Piperia muokkaamaan saksalaisen kirjailijan Paul Thomas Mannin (s. 6.6.1875 ja k. 12.8.1955) romaanista libretton, Kuolema Venetsiassa. Jo aloittaessaan oopperan säveltämistä lääkärit tekivät Brittenille selväksi, että hänellä olisi edessä sydänleikkaus. Britten työskenteli kiireisesti oopperan kimpussa, jotta saisi sen valmiiksi ennen sydänoperaatiota. Oopperan valmistumisen jälkeen Britten meni sydänleikkaukseen toukokuussa 1973. Sydänläpän operointi onnistui, mutta Britten sai lievän aivohalvauksen, joka vaikutti hänen oikean käden toimintaan. Tämän jälkeen hän ei enää esiintynyt julkisesti. Sairaalassa Britten ystävystyi vanhemman sairaanhoitajan Rita Thomsonin kanssa, joka muutti Aldeburghiin vuonna 1974 hoitamaan Britteniä tämän kuolemaan saakka.

Benjamin Brittenin viimeisiä sävelteoksia olivat kansanmusiikkisarja A Time There Was (1974) ja Kolmas jousikvartetto (1975), joka pohjautuu Kuolema Venetsiassa-materiaaliin sekä kantaatti Phaedra (1975), jonka säveltäjä omisti mezzosopraano Janet Abbott Bakerille (s. 21.8.1933). Brittenistä tuli kesäkuussa 1976 paroni Aldeburghin kreivikuntaan Suffolkissa. Vuoden 1976 Aldeburgh-festivaalin jälkeen Britten ja Pears matkasivat Norjaan, jossa Britten alkoi kirjoitttaa Praise We Great Men-teosta runoilija ja kriitikko Edith Louisa Sitwellin (s. 7.9.1887 ja k. 9.12.1964) runon pohjalta. Norjasta palattuaan elokuussa Britten kirjoitti vielä teoksen Welcome Oden lapsikuorolle ja orkesterille.

Marraskuussa Brittenin oli pakko tunnustaa, ettei hän voinut enää säveltää. Rita Thomson järjesti Brittenin pyynnöstä säveltäjän 63. syntymäpäivänä, 22.11.1976, samppanjajuhlat, joihin oli säveltäjän ystäviä ja hänen sisarensa Barbara ja Beth kutsuttu jättämään hyvästejä kuolevalle säveltäjälle. Sellisti Rostropovich teki vielä muutamaa päivää myöhemmin jäähyväisvierailunsa Benjamin Brittenin luokse. Benjamin Britten kuoli 4.12.1976 sydämen vajaatoimintaan. Brittenin hautajaiset järjestettiin Aldeburghin seurakunnan kirkossa kolme päivää myöhemmin ja hänet haudattiin kirkon hautausmaalle. Westminster Abbeyssa järjestettiin myös muistotilaisuus 10.3.1977, jossa kuningatar Elisabeth II äiti, Elizabeth (s. 4.8.1900 ja k. 30.3.2002) oli läsnä.

Brittiläisiä urkusäveltäjiä 

Tampereen tuomiokirkon urkuri Esa Toivola.

Torstaina 18.4.2024 kello 19 Tampereen tuomiokirkossa oli tarjolla Katedraali.org-sarjassa brittiläistä urkumusiikkia Tampereen tuomiokirkon urkurin Esa Toivolan soittamana. Esa Toivola opiskeli kirkkomusiikkia ja urkujensoittoa Sibelius-Akatemian Kuopion osastossa, Amsterdamin konservatoriossa ja Piteån musiikkikorkeakoulussa. Vuonna 2006 Toivola suoritti konserttiurkurin tutkinnon. Nijmegenin kansainvälisessä urkukilpailussa Alankomaissa Esa Toivola voitti vuonna 2004 ensimmäisen palkinnon. Vuonna 2005 Toivola soitti Helsingin tuomiokirkossa ensikonserttinsa ja sen jälkeen hän on konsertoinut ympäri Suomea ja monissa Euroopan maissa. Toivolan perinteeksi on myös muodostunut yhteistyö Tampere Film Festivalin kanssa Tampereen tuomiokirkossa.

Tampereen tuomiokirkko.

Tampereen Jussinkylässä sijaitseva Johanneksen kirkko rakennettiin vuosina 1902-1907 ja kirkon nimi muuttui vuonna 1923 tuomiokirkoksi. Kirkon suunnitteli arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki). Kirkko taideteoksineen edustaa kansallisromanttista tyylisuuntaa ja kirkko on rakennettu Uudenkaupungin harmaasta graniitista. Kirkon kuuluisat freskot maalasi taidemaalari Hugo Gerhard Simberg (s. 24.6.1873 Hamina ja k. 12.7.1917 Ähtäri). Kirkon ensimmäiset urut valmistuivat vuonna 1907; urut valmisti Lahden urkutehdas. Nykyiset pääurut ovat vuodelta 1929 ja niiden valmistukseen käytettiin alkuperäisten urkujen pillistöä. Urkujen muutostyön suunnitteli Tampereen Vanhan kirkon urkuri Aarne Wegelius (s. 29.4.1891 Tampere ja k. 14.7.1957) ja rakennustyön teki Kangasalan Urkutehdas. Nämä kirkon pääurut korjattiin jälleen vuonna 2021.

Urkukonsertin ohjelma torstaina 18.4.2024.

Uuden-Seelannin Hastingissa syntynyt brittiläinen, urkuri, säveltäjä ja musiikinopettaja Craig Seller Lang (s. 13.5.1891 ja k. 24.11.1971) tunnettiin ystävien kesken nimellä Robin. Lang kävi koulua Lounais-Englannin Bristolissa vuonna 1862 perustetussa Cliftonin Collegessa. Craig Seller Langin opettajina toimivat aikoinaan musikaalinen ihmelapsi, urkuri ja säveltäjä Sir Walter Parratt (s. 10.2.1841 Huddersfield ja k. 27.3.1924 Windsorin linna, Berkshire) ja myöhäisromantiikan ajan säveltäjä, musiikinopettaja, urkuri ja kapellimestari Sir Charles Villiers Stanford (s. 30.9.1852 Dublin ja k. 29.3.1924 Lontoo) Lontoon South Kensingtonissa vuonna 1882 perustetussa Royal College of Musicissa. Craig Seller Lang suoritti opistossa Associate of the Royal College of Music (ARCM) ammattilaisen pätevyyden sekä tohtorin tutkinnon Durhamin vuonna 1832 perustetussa yliopistossa, Englannin kolmanneksi vanhimmassa yliopistossa.

Vuonna 1921 Craig Seller Lang palasi Cliftoniin apulaismusiikkimestariksi. Langin sävelteoksia ovat näiltä vuosilta mm. maallinen kantaatti Lochinvar (Op. 7, vuodelta 1927) ja Two Hundred Tunes for Sight-Singing (vuodelta 1928). Teokset pohjautuivat paljolti Langin opetuskokemukseen ja hän teki joukon erilaisia sovituksia sekä uusia teoksia, joihin koko koulun väki sai liittyä laulamaan kuoroon urkujen säestyksellä psalmeissa ja lauluissa. Craig Seller Lang nimitettiin Christ’s Hospital -koulun musiikin johtajaksi Horshain West Sussexiin vuonna 1929. Samaan kouluun evakoitiin toisen maailmansodan aikana Westminster Abbeyn kuorolaiset.

Vuonna 1945 Craig Seller Lang erosi musiikinjohtajan tehtävästä West Sussexissa voidakseen syventyä paremmin musiikin tutkimukseen sekä säveltämiseen. Hän teki merkittäviä opetusteoksia musiikinopiskelijoita varten. Monet urkurisukupolvet ovat päässeet nauttimaan hänen urkuoppaistaan, kuten Harmony at the Keyboard, Exercises in Score Reading sekä Exercises for Organists, joiden ensisijainen tarkoitus oli valmistaa opiskelijakandidaatit Royal College of Organists -tutkintokokeiden suorittamista varten.

Craig Seller Langin tunnetuin teos lienee Tuba Tune uruille D-duurissa, Opus 15, jota monet urkurit soittavat konserteissaan. Tämä pirteä lyhyt urkuteos esittelee urkujen tuba-äänikerralla soitettua melodiaa, joka alkaa Händelin tyylisesti; teoksen keskiosassa on kuitenkin lyhyitä keskeisiä muutoksia, jotka eivät voi kuulua millekään muulle vuosisadalla, kuin 1900-luvulle. Craig Seller Langin muita tunnettuja urkuteoksia ovat mm. pitkä d-molli Sonaatti (Op. 47, vuodelta 1947), Johdanto ja Passacaglia a-molli (Op. 51, vuodelta 1952) sekä Fuga-trilogia EGB:stä (Op. 58, vuodelta 1952) ja useita virsipreludeja sekä alkusoittoja ja fuugasarjoja.

Englannin Mozartina tunnettiin urkuri ja säveltäjä Samuel Wesley (s. 24.2.1766 Bristol ja k. 11.10.1837). Samuel Wesley oli englantilaisen anglikaanikirkon pappi ja metodistiliikkeen johtaja Charles Wesleyn (s. 18.12.1707 Epworth, Lincolnshire, Englanti ja k. 29.3.1788 Lontoo) poika. Charles Wesley oli hyvin tuottelias virsien kirjoittaja ja hän ennätti kirjoittaa yli 6500 laulua elämänsä aikana. Samuel Wesley sai varhain musiikillisen koulutuksensa jo kotonaan Bristolissa. Äiti, Sarah Wesley, lauloi ja soitti cembaloa. Perhepiirissä tuolloin suosikkiteoksia olivat virsilaulut ja barokkisäveltäjä George Frideric Händelin (kastettu 23.2.1685 Halle ja k. 14.4.1759 Westminster, Middlesex, Englanti) teokset. Samuel Wesleytä pidettiin yhdessä hänen veljensä, Charles Wesley Jr. kanssa ihmelapsina musikaalisesti. Samuel hallitsi hyvin nuorena jo viulun-, cembalon- ja urkujensoiton. Urkujensoiton opetusta Samuel Wesley nautti David Williamsilta, Bristolin All Saints’ Churchin urkurilta.

Samuel Wesley.

Samuel Wesley solmi avioliiton Charlotte Louise Martinin kanssa vuonna 1793 ja avioparille syntyi kolme lasta. Tämä avioliitto purkautui, kun Charlotte sai selville Samuelin suhteesta teini-ikäisen kotiapulaisen Sarah Suterin kanssa. Sarah ja Samuel eivät menneet koskaan avioliittoon, mutta heillä oli neljä yhteistä lasta. Yksi näistä neljästä lapsesta oli katedraalin urkuri ja huomattava säveltäjä Samuel Sebastian Wesley (s. 14.8.1810 Lontoo ja k. 19.4.1876). Poika sai toisen nimensä johtuen isänsä suuresta ihailusta säveltäjä Johann Sebastian Bachin musiikkia kohtaan.

Samuel Wesley kääntyi vuonna 1784 yksityisesti roomalaiskatolisuuteen setänsä John Wesleyn valtavaksi tyrmistykseksi. Juhlistaakseen kääntymystään Samuel Wesley sävelsi messun, Missa de Spiritu Sancton, jonka hän omisti paavi Pius VI:lle. Samuel Wesley vihittiin vapaamuurariksi vuonna 1788 Lontoon antiikin loosissa. Vuonna 1812 Sussexin herttua nimitti Samuel Wesleyn Englannin Premier Grand Loosin suururkuriksi ja Wesley jatkoi virassa vapaamuurarien yhdistämisprosessin jälkeen vuonna 1813, toimien Englannin yhdistyneen suurloosin ensinmäisenä suururkurina. Viisi vuotta toimittuaan suururkurin tehtävissä Samuel Wesley erosi tehtävästä vuonna 1818. Samuel Wesley kuoli vuonna 1837 ja hänet haudattiin St. Marylebone Parish Churchiin, anglikaaniseen kirkkoon Lontoossa, joka rakennettiin vuosina 1813-1817.

Samuel Wesley työskenteli kapellimestarina, musiikinopettajana sekä luennoitsijana. Wesley näyttää olleen erän brittiläisen urkumusiikkiperinteen pioneereista; ennen hänen aikaansa viihdettä ei pidetty sopivana tuoda kirkkorakennukseen. Samuel Wesley oli erittäin taitavan improvisoijan maineessa, mutta siitä huolimatta hän ei koskaan saanut vakituista virkaa urkurina kirkkoihin. Hänen avioliittoseikkailunsa tekivät tuolloin vielä hänestä epäluotettavan ihmisen. Wesleytä vaivasi rahan puute ja ajoittain masennus vuodesta 1815 lähtien.

Syyskuussa 1837 vain kuukausi ennen Samuel Wesleyn kuolemaa säveltäjä ja kapellimestari Felix Mendelssohnille esiteltiin Samuel Wesleyn urkujensoittotaitoa. Mendelssohn piti konsertin tuolloin Christ Church Newgate-kirkossa Lontoossa ja säveltäjä tuli seuraamaan vierestä Wesleyn urkujensoittoa, jota hän myös avoimesti kehui Wesleylle. Samuel Wesley vähätteli taitojaan, mutta sai Mendelssohnille, että olisittepa kuullut soittoani neljäkymmentä vuotta sitten.

Vuosien 1796 ja 1808 välillä Samuel Wesley tutustui hyvin suuresti ihailemansa säveltäjä Johann Sebastian Bachin sävellystuotantoon. Vuonna 1810 Wesley julkaisi yhdessä ystävänsä, säveltäjä Charles Frederick Hornin kanssa Johann Sebastian Bachin The Well-Tempered Clavierin (BWV 946-893) ensimmäisen englanninkielisen painoksen. Tätä tapahtumaa on Englannissa pidetty ”englanninkielisenä Bachin heräämisenä”. Samuel Wesley sävelsi yli 120 urkukappaletta, 41 motettia ja kantaattia, vähintään kaksi messua, kuusi sinfoniaa ja neljä orkesterialkusoittoa, vähintään 65 pianokappaletta (fortepiano) sekä hymnejä.

Samuel Sebastian Wesley.

Samuel Sebastian Wesley (s. 14.8.1810 ja k. 19.4.1876) lauloi poikana Chapel Royalin kuorossa ja hän aloitti muusikonuransa, kun hänet nimitettiin urkuriksi Herefordin katedraaliin vuonna 1832. Hän meni naimisiin dekaani John Merewetherin sisaren kanssa. Samuel Sebastian Wesley oli isänsä lailla samoin vapaamuurari. Vuonna 1839 hän suoritti sekä musiikin kandidaatin että musiikin tohtorin tutkinnot Oxfordissa. Vuonna 1950 hänestä tuli urkujensoiton professori Royal Academy of Musicissa. Elinaikanaan hän oli kuuluisa ja johtava urkuri ja kuoronjohtaja. Hän kuoli 65-vuotiaana kotonaan Gloucesterissa 19.4.1876. Wesley haudattiin oman tyttärensä viereen St. Bartholomew’s Cemetery -hautausmaalle Exeterissä vanhan kaupunginmuurin viereen.

Anneli Saaristo 

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin Metson Markkinat lauantaina 20.4.2024 klo 10-16. Runsaalle yleisölle oli järjestetty pääkirjastolle kolme esiintymispaikkaa, joissa esiintyivät mm. monet muusikot ja kirjailijat. Pääkirjasto Metson musiikkiosastolla haastatteli kirjastonhoitaja Juhani Koivisto tänä vuonna 75 vuotta täyttänyttä laulajatar Anneli Saaristoa lauantaina klo 12-13. Anneli Saaristolla on on parhaillaan tänä vuonna menossa juhlakiertue, jonka nimi on La Dolce Diva. Hän viettää samalla 55-vuotistaiteilijajuhlaansa kiertueen merkeissä.

Anneli Saaristo.

Laulaja ja näyttelijä Terttu Anneli Orvokki Saaristo (s. 15.2.1949 Jokioinen) vietti lapsuutensa Jokioisissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Perheen vanhemmat olivat musikaalisia, sillä molemmat vanhemmat lauloivat kuorossa. Anneli Saaristo itse opiskeli laulua laulunopettaja Marja Bergin ohjauksessa. Käytännöllisesti melkein koko 1970-luvun ajan Anneli Saaristo oli Kalevi Rothbergin tanssiyhtyeen solisti. Nuorta solistia kohdeltiin yhtyeessä monella tavoin huonosti, mutta samalla Anneli Saaristo koki, että tuo aika yhtyeen solistina oli hänelle hyvin opettava kokemus. Hän joutui mm. opettelemaan yhtyeen kanssa vaikeita lauluja ja laulamaan stemmoja. Tanssiorkesterin kanssa hän sai jopa levyttää iskelmistä coverversioita. Kun Anneli Saaristo uskaltautui vaatia itselleen samaa palkkaa tanssiorkesterissa kuin muusikotkin saivat, orkesterin johtaja Kalevi Rothberg antoi Anneli Saaristolle potkut yhtyeestä.

Kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastattelee Anneli Saaristoa.

Ylioppilaaksi Anneli Saaristo pääsi Turun Iltaoppikoulusta vuonna 1978. Ensimmäisen oman konserttinsa laulajana Anneli Saaristo piti vuonna 1980 Turun Ruotsalaisessa Teatterissa saatuaan Turun kaupungilta 1 000 markan stipendin. Konsertissa oli pelottava paikka Annelille hoitaa juonnot, sillä hän ei ollut tanssibändin solistina tottunut paljoa puhumaan yleisön kanssa. Keväällä 1978 Anneli Saaristo osallistui Suomen euroviisukarsintoihin Eero Tiikasalon säveltämällä laululla, Sinun kanssasi, sinua ilman, jonka Anneli Saaristo myös lauloi levylle. Seuraava levytys oli kappale, Aamulla rakkaani näin, jonka myös laulajatar Lea Laven (ent. Marjanen, ent. Forssell, ent. Tulonen, o.s. Luukinen, s. 19.6.1948 Haukipudas) on laulanut levylle.

Lääkäri Jukka Alihanka.

Vuonna 1980 julkaistiin ensimmäinen Anneli Saariston laulamia lauluja sisältävä albumi, Aina aika rakkauden, jonka tuottajana toimivat Jukka Johannes Mauri Alihanka (s. 16.11.1949 Hartola ja k. 21.11.2013 Naantali) ja Eero Tiikasalo. Tällä albumilla muusikkoina olivat mm. Matti Puurtinen, Ilpo Murtojärvi, Ronnie Österberg ja Henrik Otto Donner. Savonlinnassa syntyneestä muusikosta, säveltäjästä, sovittajasta ja kapellimestarista, Veli Matti Puurtisesta (s. 31.5.1949 Savonlinna ja k. 24.10.2017 Tampereen Lielahti) tuli Anneli Saaristolle hyvin tärkeä yhteistyökumppani vuosien varrella. Puurtinen aloitti soittamisen hanurilla 1950-luvulla kotikylässään Ahvensalmen Tuppuvirralla. Matti Puurtinen lähti ylioppilastutkinnon jälkeen Jyväskylään opiskelemaan pianonsoittoa, orkesterinjohtoa, teoriaa ja musiikkitiedettä.

Matti Puurtisen säveltämällä ja Turkka Malin sanoittamalla La Dolce Vita kappaleella osallistui Anneli Saaristo Euroviisujen laulukilpailuun vuonna 1989. Kappale tuli seitsemänneksi kilpailussa.

Matti Puurtinen toimi 1970-luvun lopulla Turun Kaupunginteatterin kapellimestarina (1975-1979) ja hän on siten säveltänyt musiikin noin 40 näytelmään, kuten mm. vuonna 1991 musikaaliin Myrskyluodon Maija, kun Lasse Mårtenson ei ottanut tuolloin sävellystehtävää vastaan. Puurtisen iskelmäsävellystuotanto käsittää noin 500 laulua, joita ovat levyille laulaneet Anneli Saariston lisäksi mm. Anita Hirvonen (oik. Anita Riitta Helena Lindgren, s. 7.2.1946 Äänekoski), Lea Laven, Kauko ”Kake” Randelin (s. 26.1.1955 Mäntyharju), Reijo Raikas Kallio (s. 27.12.1933 Helsinki ja k. 18.6.2018 Espoo) ja Marion Evi Rung (s. 7.12.1945 Helsinki). Monet muistavat Matti Puurtisen parhaiten television kapellimestarina Yle TV2-kanavan ohjelmissa, kuten esimerkiksi Tammerkosken sillalla, Thilia Thalia sekä Tuttu Juttu Show.

Matti Puurtinen.

Matti Puurtinen sai korvaansa soimaan pahan tinnityksen 2000-luvun alussa. Puurtinen asui viimeiset elinvuotensa Tampereen Lielahdessa Ollinojankadulla. Hän teki mielellään koiransa kanssa kävelylenkkejä sekä kävi usein Lielahtikeskuksen kirjastossa. Valokuvaus muodostui hänelle loppuaikoina musiikin tilalle korvaavaksi harrastukseksi. Matti Puurtiselle myönnettiin vuonna 2016 taiteilijaeläke. Lopulta tinnitys kävi Puurtiselle niin raskaaksi taakaksi, että hän ei jaksanut enää elää sairauden kanssa. Puurtisella oli kaksi aikuista tytärtä. Toinen tytär, Satu Puurtinen, oli vuosina 2000-2007 naimisissa iskelmälaulaja Markku Aron (oik. Markku Tuomas Puputti, s. 3.2.1950 Mouhijärvi) kanssa.

Anneli Saariston laulajanuran alkuaikoina tuottajana ja sovittajana toimi ahkerasti Urpo Tapani ”Upi” Sorvali (s. 31.7.1952 Helsinki ja k. 24.3.1989 Helsinki). Sorvali oli muusikko, rumpali, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja musiikinopettaja, joka opetti mm. konservatoriossa ja Oulunkylän Pop & Jazz musiikkiopistossa. Sorvali soitti studiomuusikkona lukuisilla levytyksillä sekä useissa kokoonpanoissa, kuten mm. Anssi Matti Tikanmäen (s. 18.3.1955 Haapajärvi) orkesterissa ja Hannu Juhani ”Tuomari” Nurmion (s. 21.11.1950 Helsinki) albumilla Punainen planeetta. Saaristo menetti vuonna 1989 kolmen viikon välein kaksi tärkeää ihmistä elämässään, kun Upi Sorvali kuoli aivosyöpään ja Anneli Saariston oma pikkuveli kuoli. Anneli Saaristo on laulanut omia sooloalbumeita kaikkiaan yksitoista kappaletta ja näiden lisäksi hän on ollut mukana laulamassa monilla muillakin levyillä.

Laulajana Anneli Saaristo on saanut kansainvälistä tunnustusta vuonna 1983, jolloin hänet valittiin Knokken festivaaleilla parhaaksi naissolistiksi. Vuonna 1985 Anneli Saaristo sai Rostockin kansainvälisessä laulukilpailussa Menschen und Meer parhaan artistin palkinnon ja vuonna 1987 toisen palkinnon Dresdenissä järjestetyssä kilpailussa. Saariston levyille laulamiin tunnetuimpiin lauluihin kuuluvat Viimeinen känni, Toivo Veikko Lavin (s. 23.4.1912 Kotka ja k. 22.5.1996 Hamina) säveltämä ja sanoittama Evakon laulu – perustuu Lavin säestäjänä toimineeseen palomies Pertti Husun omakohtaiseen tarinaan -, Päättyneet juhlat, Kypsän naisen blues ja Appelsiinipuita aavikkoon. Miten enkeleitä vietellään -projektissa Anneli Saaristo tulkitsi Bertolt Brechtin (oik. Eugen Berthold Friedrich Brecht, s. 10.2.1898 Augsburg, Saksa ja k. 14.8.1956 Berliini, DDR) eroottisia runoja Monna Sylvia Kamun (s. 30.5.1949) ja Liisa Kaarina Tavin (s. 12.5.1956 Tohmajärvi ja k. heinäkuu 2023) kanssa. Anneli Saaristo on ollut mukana Rakkauden kiertokulku -konserteissa yhdessä Eija-Riitta Kantolan (s. 6.3.1966 Pori) ja Marjorien (oik. Marjo-Riitta Nieminen, s. 15.12.1965 Valkeakoski) kanssa.

Anneli Saaristo on toiminut samoin näyttelijänä mm. Turun Kaupunginteatterissa. Saaristo näytteli vuonna 2005 Timo Johannes Koivusalon (s. 31.10.1963 Pori) elokuvassa Kaksipäisen kotkan varjossa. Elokuvan musiikista tehtiin samana vuonna myös samanniminen soundtrack, jonka levyn sovituksista ja orkesterin johdosta vastasi trumpetisti, sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari Markku Henrik Johansson (s. 22.3.1949 Lahti). Levyllä laulavat mukana Anneli Saariston kanssa myös Nina Tapio (s. 24.2.1972), Mikko Johannes Leppilampi (s. 22.9.1978 Pälkäne) ja Vesa-Matti ”Vesku” Loiri (s. 4.1.1945 Helsinki ja k. 10.8.2022 Helsinki).

Säveltäjä, sovittaja, pianisti, runoilija ja taidemaalari Matti Rag Juhani Paanannen (s. 9.11.1939 Turku ja k. 24.4.2022 Turku) sävelsi seitsemän sinfoniaa sekä pienimuotoisempia teoksia, mutta hän sävelsi lauluja myös oopperalaulaja (sopraano) Taru Aura Helena Valjakalle (o.s. Kumpunen, s. 16.9.1938 Helsinki) ja Anneli Saaristolle. Anneli Saaristo on laulanut peräti viidellä albumilla, joissa on säveltäjä Matti Rag Paanasen musiikkia: Lauluja (1982, Matti Rag Paanasen sävellyksiä), Aleksis Kivi (1984, Matti Rag Paanasen sävellyksiä Aleksis Kiven runoihin), Prinsessan testamentti (1988, Matti Rag Paanasen sävellyksiä tyttärensä muistoksi), Kosketus (1997, Matti Rag Paanasen sävellyksiä) ja Frederico Garcia Lorca (1998, Matti Rag Paanasen sävellyksiä Lorcan runoihin).

Paanasen isä oli pankkivirkailija ja äiti oli taidetanssija. Paananen opiskeli musiikkia pianisti Asser Paasimaan ohjauksessa ja kapellimestari, säveltäjä, sovittaja ja musiikinopettaja Arvo Airaksisen (s. 4.5.1910 Espoo ja k. 14.7.1993 Turku) johdolla. Muusikonuransa hän aloitti ravintolapianistina 1960-luvun alussa; Paananen soitti tuolloin yhtyeensä kanssa jazzia ja ragtimea, josta syystä hän sai sittemmin virallistetun lisänimensä. Paananen työskenteli myös merimiehenä ja kullankaivajana ja hänet vihittiin vaimonsa kanssa Afrikassa. Paanasen lempipaikka oli Pariisi, jota hän kuvasi useasti maalauksissaan. Paananen maalasi vuodesta 1978 lähtien useita satoja teoksia ja hänen kotonaan Turun Hirvensalossa sijaitsi oma taidegalleria, Ragala.

Jazzpianistina Paananen esiintyi lukuisissa konserteissa sekä äänilevyillä. Hänen pääteoksensa on tuhat ja yksi osaa sisältävä sarjasävellys, Tuhannen ja yhden yön laulut, jota Paananen sävelsi 16 vuotta (1977-1993). Paanasen sävelteos, Venyvä käsite (Elastic Concept), sisältää 200 osaa, lähinnä lauluja. Paanasen sarjassa, Varjojen loisteessa, on 180 laulua. Raamatun pohjalta Paananen sävelsi 12 ensimmäistä lukua ja useita lauluja sarjaan, Korkea Veisu. Oratorio Jobin kirja sai kantaesityksensä vuonna 2010 Turun Mikaelinkirkossa. Monologiooppera Dzyanin kirja eli Kaiken synty (Blavatsky) valmistui vuonna 1993. Guinnessin Suuri Ennätystenkirja (1976 ja 1994) kertoo, että Paanasen säveltämä 42-tuntinen jazzteos Vuoden päivät (The Year) on maailman pisin yhtenäinen sävelkokonaisuus.

Matti Rag Paananen sai usein ideat sinfonioihinsa eksoottisista aiheista, esimerkiksi Robinson Crusoe -sinfonian hän sävelsi vietettyään aikaa samalla saarella, jolle Robinson Crusoe kirjan mukaan haaksirikkoutui. Samoin paikan päällä Amazonjoella Paananen sävelsi WWF:lle albumin Amazon, jota myytiin Amazonian sademetsien suojelun hyväksi. Paananen sävelsi Afrikassa WWF:lle villieläinten suojeluun rahaa keränneen CD-levyn The Sounds of Wild sekä sinfonian The White Maasai’s Jazz Symphony (kantaesitys vuonna 2009). Rag’s Blues Symphony valmistui vuonna 2000, mutta teos jäi Paanasen elinaikana esittämättä. Sinfonian Treasure Island (kahdeksas sinfonia) pianopartituurin Paananen sävelsi Karibianmerellä Grenadassa vuosina 1994-1995. Paanasen säveltämää musiikkia on kuultu elokuvassa Rakastunut rampa (1975) sekä televisiosarjassa Vihreän kullan maa. Lisäksi hän sävelsi musiikkia dokumenttielokuviin, kuten Aleksis Kiven (1984), Elias Lönnrotin (1985) ja Pentti Haanpään (1988) elämänkertaelokuviin.

Matti Rag Paananen.

Esko Favén ohjasi Paanasesta tehdyn dokumenttielokuvan Ompelin säkin iholleni vuonna 1983. Dokumenttielokuva Sinfonia Robinson Crusoelle valmistui vuonna 1986. Matti Rag Paananen kuvasi ja sävelsi ystävästään ”Amazonin erakosta” Pekka Soinista dokumentin Amazonin yksinäisyys vuonna 1987 Perun Pacaya-joella. Paananen teki pitkään huumeidenvastaista valistustyötä vaimonsa Ammin kanssa heidän tyttärensä kuoltua huumausaineiden yliannostukseen 21-vuotiaana vuonna 1987. Konsertteja pidettiin ympäri Suomen, lähinnä kouluissa yli 200. Paananen sai Turun kaupungin taidepalkinnon vuonna 1985 ja hänelle istutettiin oma tammi (tunnistuslaattoineen) vuonna 2018 Turun Samppalinnan puistoon. Valtion taiteilijaeläkkeen Paananen sai vuonna 1999. Matti Rag Paananen kuoli vaikeaan sairauteen 82-vuotiaana. Hänet on haudattu Turun hautausmaalle.