Lallukan
Taiteilijakodin Säätiön rakennustoimikunta/rakennuslautakunta kokoontui
kokoukseen 13.5.1932, jossa todettiin säätiön saaneen taiteilijakodin
rakentamisesta viisi urakkatarjousta ja yksi tarjous oli tiettävästi vielä
tulossa mukaan. Säätiön hallitus - jolle rakennustoimikunta alisti
päätöksenteon - katsoi itse, että rakennuksen urakoitsijan valinnassa on
tarkkailtava erityisesti urakointiyrityksen taloudellista asemaa ja sitä,
voitaisiinko rakennusurakan ehdoista sopimalla mahdollisesti pienentää urakoitsijan
vaatimaa hintaa. Siksipä säätiön hallitus päätti pyytää kahdelta
rakennusurakoitsijalta aivan uudet tarjoukset mukaan. Vasta kun nämä pyydetyt
tarjoukset oli saatu, päätti säätiön hallitus kokouksessaan 23.5.1932 hyväksyä
rakennusmestari Oskari Vilamon tarjoaman 6 233 0000 markan suuruisen tarjouksen
sekä tehdä rakennuksen valmistamisesta urakkasopimus Oskari Vilamon kanssa.
Samassa kokouksessa säätiön hallitus valitsi rakennustyön valvojaksi
rakennusmestari Jonas Makkosen.
Lallukan
Taiteilijakodin rakennustyöt Helsingissä alkoivat 1.6.1932 ja taiteilijakoti
valmistui paikalleen tasan vuotta myöhemmin. Rakennusurakoitsija veloitti
ylimääräisistä töistä rakentamisen aikana hieman yli 3 000 markkaa, ja ne
veloitukset säätiön hallitus myös hyväksyi. Arkkitehti-lehti julkaisi
numerossaan 7/1934 arkkitehti Gösta Juslénin laatiman kirjoituksen
taiteilijakodin rakennushankkeesta ja sen tuloksista. Tässä pieni maistiainen
Juslénin kuvailemana:
"Tilavuus
25 000 kuutiometriä. Katutasojen ero 11 metriä. Pääsisäänkäynti
Hesperiankadulta, jossa vahtimestari ottaa vastaan kävijät ja tavaralähetykset
sekä välittää puhelut. Noin 90 neliömetrin kokoussali keittiötiloineen. Salista
johtaa ovi pihalle, jolle on istutettu nurmikkoa, poppelipuita ja villiviiniä.
Kansliahuone. Kaksikymmentä ateljeeta, joihin yleensä liittyy asuintilaa, ja
monia ateljeetiloja, joissa on varastolava. Lisäksi 24 asuinhuoneistoa: 1-4
huonetta, kaikissa ke3ittiö ja kylpyhuone. Vahtimestarin ja emännöitsijän
asunnot. Puutyöverstas. Paja. Valimo.
Julkisivut
yksinkertaiset, kalkilla rapatut. Hieman yli kolme metriä korkea sokkeli
Pohjoisella Hesperiankadulla kiilloitetusta mustasta graniitista sopeutuu
tulevan naapuritalon myymäläikkunoiden riviin. Sekä Hesperiankadun että
Apollonkadun puoleisilla katoilla on julkisivumääräysten mukaisesti sama
kaltevuus kuin muilla näiden katujen taloilla."
Gösta
Juslén mainitsee artikkelinsa alussa professori Onni Tarjanteen antaneen
valtavan asiantuntemuksensa ja rikkaat käytännön kokemuksensa käytettäväksi
rakennuksen piirustustyössä sekä työn valvonnassa, samoin kuin oli laita myös
professori Emil Wikströmin ja taiteilija Eero Snellmanin kanssa, jotka voimiaan
säästelemättä soivat monia hyviä ohjeita. Taiteilija Eero Snellman oli myös suuri
apu rakennuksen värimaailmaa valittaessa.
Lallukan
Taiteilijakodin Säätiön 5.6.1925 vahvistamissa omissa säännöissä määrättiin
taiteilijakodin asukkaiden valinnasta sekä asumisen ehdoista mm. seuraavasti:
"3
§ Koti on tarkoitettu kuvaamataiteen, ja, mikäli tilaa on, ansioituneille
sävel- ja näytelmätaiteen harjoittajille, joilla vanhuuden päivinä on joko
sairauden tähden tai taloudellisista syistä hankala toimeentulo. Mikäli
Taiteilijakodissa yli täten tyydyttävän tarpeen on tilaa, voidaan huoneita tai
huoneistoja myös vuokrata ansioituneille taiteilijoille säätiön hallituksen
kussakin tapauksessa määrittämillä ehdoilla.
4
§ Taiteilijakodin asukkaaksi hyväksytty sa siinä vapaan asunnon, lämmön ja
valon.
5
§ Poikkeustapauksessa saakoon asukas myös, jos Taiteilijakodin rahavarat sen
sallivat ja hallitus siihen suostuu, ruokarahoja."
Lallukan
Taiteilijakodin asuin- ja työtilojen tullessa julkiseen hakuun vuonna 1932, oli
kuitenkin säätiön lähtökohtana se vääjäämätön tosiasia, että säätiön
varallisuus ja tuotot eivät tehneet mahdolliseksi myöntää vapaata asumista, ei
valoa tai ruokarahan jakamista. Kaikki Taiteilijakodin tilat täytyi antaa
vuokralle vastiketta vastaan. Tästä huolimatta Lallukan Taiteilijakodin
asuntoihin ja työtiloihin riitti runsaasti hakijoita ja hakijoiden joukossa oi
myös muitakin kuin hankalasti toimeentulevia hakijoita.
Säätiön
hallituksen jäsenistä valikoitui kuvataiteilijoiden edustajiksi Emil Wikström
ja Eero Snellman sekä näyttämötaiteen edustajaksi Bruno Jorma.
Säveltaiteilijoita edusti A. O. Väisänen. Ensimmäistä tilojen jakoa
silmälläpitäen kaikki em. taiteiden edustajat laativat hakijoiden joukosta
alustavat ehdokkaat, jotka olisi otettava huomioon tiloja jaettaessa. Vuoden
1933 alussa ehdokaslistoja käsiteltiin ja valittiin 1.6.1933 tilojen
vuokralaiset sekä vahvistettiin heille vuokrat tiloista. Vain kahdelle
taiteilijalle ja yhdelle taiteilijaparille suotiin huoneistot vuokrasta
vapautettuna. Kun kaikilta valituilta oli saatu tarjouksiin vastaukset,
suoritettiin helmikuun lopussa tarvittavat tarkistuspäätökset; näiden jälkeen
Lallukan Taiteilijakodissa oli enää vapaana yksi huoneisto, joka vuokrattiin
syksyllä 1933.
Lallukan
Taiteilijakodin kahdesta isosta ateljeesta tehtiin erillispäätökset. Toinen
vuokrattiin kesäkuun 1934 loppuun saakka taidemaalari Antti Favénille, joka
tarvitsi työtilaa suuren ryhmäkuvan maalaamista varten. Toisen ateljeen
vuokralaiseksi valittiin Sigrid Juselius Stifrelse. Jorma
Gallen-Kallela sai tehtäväksi maalata uudelleen Akseli Gallen-Kallelan F. A.
Juséliuksen mausoleumiin maalaamat teokset, jotka olivat muutama vuosi
aikaisemmin tulipalossa tuhoutuneet. Tämän työn takia Lallukan Taiteilijakodin
ateljeeta tarvittiin noin neljän vuoden ajan.
Taiteilijakodin tilojen merkitys ja työskentelytilojen tarve nousi edustavasti esille Suomen Taiteilijaseuran säätiön hallitukselle lähettämässä kirjeessä maaliskuussa 1939. Suomen Taiteilijaseura tiedusteli omassa kirjeessään Lallukan Taiteilijakodin Säätiön mahdollisuutta ja varallisuutta lähitulevaisuudessa satsata uusiin ateljeihin maalareille ja kuvanveistäjille. Kirjeessä todettiin näistä tiloista olevan huutava puute varsinkin pääkaupunkiseudulla. Säätiön hallitus ilmoitti Taiteilijaseuralle vastauksessaan "ettei Säätiöllä ole tilaisuutta eikä varoja ateljeerejen hankkimiseen, koska säätiön omien varojen käyttö on tarkoitettu siten kuin säätiön säännöt tarkemmin määräävät eikä säätiön omistamaan taloon voida sijoittaa ateljeereja enempää kuin mitä niitä siinä nykyään on." Näistä periaatteista Lallukan Taiteilijakodin Säätiö on pitänyt johdonmukaisesti kiinni ja vastaisuudessakin säätiön hallitus sitoutuu toimimaan näin.
Alunperin
taiteilijakodin huoneistoista ja työtiloista tehdyt vuokrasopimukset olivat
käytännössä jatkuneet vuodesta toiseen. Vuonna 1938 oli kulunut jo viisi vuotta
taiteilijakodin ensimmäisten asukkaiden muuttamisesta talon vuokratiloihin.
Säätiön hallitus alkoi syyskuussa 1937 harkita, missä määrin olisi mahdollista
irtisanomalla vuokrasopimuksia antaa tilaisuutta toisille ansioituneille
taiteilijoille hakeutua asukkaiksi taiteilijakotiin. Säätiön hallitus ymmärsi
kuitenkin, että irtisanomisten ei tulisi kohdistua sellaisin asukkaisiin,
joiden katsottiin olevan oikeutettuja edelleenkin Lallukan Taiteilijakodissa
asumaan joko ikänsä vuoksi tai sillä perusteella, että eivät olleet vielä
asuneet taiteilijakodissa viittä vuotta. Säätiön hallitus jakoi ensin
taiteilijakodin asukkaat kahteen joukkoon; toiseen kuuluivat ne, joita ei
irtisanottaisi ja toiseen, jotka olisi irtisanottava taiteilijakodista.
Irtisanottavilla olisi kuitenkin mahdollisuus hakea asumisoikeutta
taiteilijakotiin uudestaan. Asumaan jääviä oli jaon jälkeen 24 ja
irtisanottavia 16. Samassa yhteydessä säätiön hallitus päätti korottaa
hallitsemiensa tilojen vuokria.
Joulukuussa
1937 säätiön hallituksen kokouksessa todettiin, että kaikki asukkaat, joita ei
ollut irtisanottu, olivat myös hyväksyneet heille esitetyt vuokrankorotukset.
Neljä asuinhuoneistoa ja neljä kuvanveistoateljeeta koski vapautuminen
irtisanomisen vuoksi. Irtisanotut tilat olivat vapautumassa tulevan kesäkuun
alusta lukien. Säätiön hallitus päätti vuokrata asuinhuoneistot ja kaksi
ateljeeta uudelleen entisille asukkailleen; kahden kuvanveistäjän asumisoikeus päättyi
ja tilojen haltijat vaihdettiin näin uusiin asiakkaisiin. Tammikuussa 1939
säätiön hallitus päätti myös maalausateljeiden vuokrauksesta taiteilijoille;
kuusi maalausateljeeta säilyi entisillä haltijoillaan, ja vain yksi ateljee sai
aivan uuden haltijan.
Taiteilijakodin tilojen merkitys ja työskentelytilojen tarve nousi edustavasti esille Suomen Taiteilijaseuran säätiön hallitukselle lähettämässä kirjeessä maaliskuussa 1939. Suomen Taiteilijaseura tiedusteli omassa kirjeessään Lallukan Taiteilijakodin Säätiön mahdollisuutta ja varallisuutta lähitulevaisuudessa satsata uusiin ateljeihin maalareille ja kuvanveistäjille. Kirjeessä todettiin näistä tiloista olevan huutava puute varsinkin pääkaupunkiseudulla. Säätiön hallitus ilmoitti Taiteilijaseuralle vastauksessaan "ettei Säätiöllä ole tilaisuutta eikä varoja ateljeerejen hankkimiseen, koska säätiön omien varojen käyttö on tarkoitettu siten kuin säätiön säännöt tarkemmin määräävät eikä säätiön omistamaan taloon voida sijoittaa ateljeereja enempää kuin mitä niitä siinä nykyään on." Näistä periaatteista Lallukan Taiteilijakodin Säätiö on pitänyt johdonmukaisesti kiinni ja vastaisuudessakin säätiön hallitus sitoutuu toimimaan näin.