Virolaisen säveltäjän, Arvo Pärtin (s. 11.9.1935) Swansong sai kantaesityksensä Salzburgin Mozart-viikoilla vuonna 2014, mutta torstaina 22.9.2016 klo 19 teos sai Suomen ensiesityksensä Tampere Filharmonian konsertissa Tampereen tuomiokirkossa. Konsertti kesti noin tunnin ja vartin ilman väliaikaa. Swansongin jälkeen vuorossa oli Gustav Mahlerin Totenfeier, sinfoninen runo orkesterille. Kirkkokonsertin päätti Camille Saint-Saënsin Sinfonia nro 3 c-molli op. 78 ”Urkusinfonia”, jossa urkuosuudet soitti suvereenista urkutaiteilija Kalevi Kiviniemi. Konsertin johtajaksi oli saatu Viron Tallinnassa 20.3.1980 syntynyt viulutaiteilija ja kapellimestari Mikk Murdvee. Jo perjantaina 23.9.2016 vierailivat samat soittajat ja esiintyjät konsertoimassa samaisen konsertin Lapuan Urkufestivaaleilla Lapuan tuomiokirkossa. Lapualla urkujen sointi väkisin muuttuu Tampereen tuomiokirkon urkuihin verrattuna, sillä kyseessä on puukirkko; tosin Lapuan tuomiokirkossa ovat Suomen isoimmat urut, 85-äänikertaiset.

Gustav Mahlerin lapsuus oli vaikeaa aikaa.

Itävaltalainen säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler (s. 7.7.1860 ja k. 18.5.1911) sävelsi sinfonisen runon orkesterille jo vuonna 1888. Nimensä mukaisesti teos kuvaa hautajaismenoja; sankari, jonka Mahler esitteli ensimmäisessä sinfoniassaan, joutaa tässä haudatuksi. Tämä teos – kylläkin vahvasti uudelleen käsiteltynä – päätyi lopulta Mahlerin toisen sinfonian ensimmäiseksi osaksi 1890-luvulla. Kuolema oli Gustavin lapsuudesta lähtien elimellinen osa hänen ja perheen elämää sekä myöhemmin hänen musiikkiaan. Synkkä ja onneton lapsuus saivat pahasti neuroottisen ja hyvin epävarman säveltäjän tuntemaan juurettomuutta ja hän lausuikin itsestään olevansa ”böömiläinen itävaltalaisten keskuudessa, itävaltalainen saksalaisten keskuudessa ja juutalainen koko maailman silmissä”. Vuodet 1888-1891 Mahler johti Budapestin kuninkaallisessa oopperassa, josta hän siirtyi pysyvän kapellimestarin paikalle Hampurin kansallisoopperaan. Kesällä 1893 Gustav Mahler rakennutti talon Steinbach-am-Atterseen järvimaisemiin, jossa hän sävelsi kesäaikaan oopperan ollessa lomalla. Täällä syntyi ensimmäisenä juuri hänen toinen sinfoniansa samana kesänä äkillisessä inspiraatiossa. Gustav Mahlerhan tunnetaan varsinkin  järkälemäisistä sinfonioistaan, ja vuonna 1895 valmistui jo kolmas sinfonia. Tässä vaiheessa hänellä oli jo säveltäjänäkin mainetta, mutta Hampurin konservatiiviset tahot suorastaan painostivat häntä jättämään virkansa Hampurissa. Kun Mahler jätti Hampurin pölyt taakseen, hän samalla luopui myös juutalaisuudesta ja liittyi katolisen kirkon jäseneksi. Mahler siirtyi Hampurista vahvasti antisemitistiseen Itävaltaan ja aloitti työskentelyn syyskuussa 1897 Wienin hovioopperan kapellimestarina.

Nuori säveltäjä Gustav Mahler.

Kaksi ja puolivuotiaana pianonsoiton opiskelunsa aloittanut aikansa lapsitähti ja säveltäjä Charles-Camille Sait-Saëns (s. 9.10.1835 Pariisi ja k. 16.12.1921 Alger) sävelsi ensimmäisen sinfoniansa jo 16-vuotiaana. Pariisin konservatoriossa musiikkia opiskellut Saint-Saëns toimi kirkkomusiikin opettajana ja urkurina Pariisissa vuodet 1855-1877. Kolmannen ja samalla viimeisen sinfoniansa Saint-Saëns sai valmiiksi huhtikuussa 1886 ja teos kantaesitettiin saman vuoden toukokuussa vielä Lontoossa, säveltäjän itse toimiessa johtajana. Saint-Saënsin tuotanto kattaa kaikkiaan yli kolmesataa teosta ja joukossa on mm. oopperoita, sinfonisia runoja, konserttoja, kuoroteoksia ja kamarimusiikkia. 

Säveltäjä Saint-Saëns elämänsä ehtoopuolella.

Urkutaiteilija Kalevi Kiviniemi valmistui kanttori-urkuriksi Kuopion konservatoriosta vuonna 1981 ja suoritti Sibelius-Akatemiassa urkudiplomin vuonna 1983. Lisäksi Kiviniemi on tehnyt vuosien saatossa useita opintomatkoja eri maihin ja hänet tunnetaan erityisesti ranskalaisen musiikin taitajana. Vuosina 1985-2000 Kalevi Kiviniemi toimi Lahden Ristinkirkon urkurina ja Lahden kansainvälisen urkuviikon johtajana Kiviniemi toimi Aimo Känkäsen jälkeen yksitoista vuotta. Vapaaksi urkutaiteilijaksi Kiviniemi heittäytyi vuonna 2000, mutta konserttikiireiltään hän on ennättänyt myös tuomaroimaan monia kansainvälisiä urkukilpailuja – mm. Nürberg 1996, Capri 1998, Speyer 2001, Korschenbroich 2005 ja St Albansin kansainväliset urkukilpailut 2013 - ja pitänyt mestarikursseja niin Suomessa kuin ulkomailla.

Tampereen tuomiokirkon urkujen soittopöytä.

Kalevi Kiviniemi on soittanut noin 160 levytystä ja saanut lisäksi lukuisia levypalkintoja, mm. kaksi kulta- ja yhden platinalevyn sekä vuonna 2002 Janne-palkinnon parhaasta suomalaisesta soololevystä. Organum-seura muisti Kiviniemeä vuonna 2004 kiertopalkinnollaan ansioituneesta työstä suomalaisen urkutaiteen hyväksi. Vuonna 2009 Kiviniemelle myönnettiin Säveltaiteen valtionpalkinto ansioistaan. Chevalier OCM-arvonimellä Kalevi Kiviniemi lyötiin ritariksi vuonna 2012 ja vuonna 2014 Kiviniemi vastaanotti Pro Cultura Tavastica et Fennica-mitalin. Kansainvälinen konserttiura Kiviniemellä käynnistyi 1990-luvun alussa Japanissa ja Lontoossa, mistä konsertit veivät hänet pian Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin, Venäjälle, Australiaan ja Aasiaan konsertoimaan. Soolo- ja kamarimusiikkikonserttien lisäksi on Kiviniemi ehtinyt soittaa myös useiden orkestereiden, kuten mm. Moskovan kamariorkesterin, Moskovan sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin ja Sinfonia Lahden solistina.

Arkkitehti Lars Sonck.

Johanneksen kirkkona aiemmin tunnettu Tampereen tuomiokirkko valmistui vuosina 1902-1907 ja kirkon suunnitteli arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki). Akustiikaltaan loistavan kirkon seinä-, katto- ja lasimaalaukset ovat Hugo Simbergin tekemiä. Alttarifreskon maalasi Magnus Enckell. 70-äänikertaiset urut valmisti vuonna 1929 Kangasalan Urkutehdas. Pneumaattisten urkujen 44-äänikertaa pilleineen ovat peräisin vuodelta 1906 kirkon alkuperäisistä, Juho Albanus Jurvan (s. 9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 USA) rakentamista uruista. Säveltäjä ja urkutaiteilija Oskar Merikanto - vuoteen 1882 Mattsson - (s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) kävi maaliskuussa 1906 testaamassa urut ja antoi niistä oman lausuntonsa: ”Monet seikat ovat kerrassaan hämmästyttäneet, en uskonut niin paljon uutta ja urkurakennustaiteen alalla arvokasta tapaavanikaan. Urkujen ääni lähentelee jotensakin paljon saksalaisten urkujen miellyttävää ääntä, siistin ja hienon tekotapansa puolesta vievät nämä urut vielä ulkomaalaisistakin voiton.”

Nuori Oskar Merikanto.

Sorsapuistoon Tampereella kerääntyi n. 7 000 henkeä lauantaina 13.8.2016 Tampere-talon kupeeseen rakennetun esiintymislavan juureen kuuntelemaan musiikkia. Iltapäivän musiikkiannin aloitti The Dumb Stuff Band. Sää ei ollut aivan yhtä suosiollinen, kuin Sorsapuiston konsertissa viime vuonna 15.8.2015, jolloin oli aivan ihanteelliset piknik- ja konserttiolosuhteet nurmikentällä. Nyt tunnelmaa hieman latisti kuurosateet, jotka eivät onneksi olleet kovin runsaita estääkseen musisointia. Tänä vuonna puistoon oli pystytetty myös ravintola-alue sen palveluita kaipaaville.

Puhaltamista - ei kuitenkaan vettä - jo toisessa polvessa.

Komppi pysyi tiukasti ryhdissä Sorsapuistossa.

The Dumb Staff Band potkaisi iltapäivän musiikkituokion käyntiin klo 17. Kokoonpanossa soittaa useampi Tampere Filharmonian soittaja ja lauantaina lavalle oli yhtyeen omien solistien lisäksi saatu 21.1.1962 Tampereella syntynyt suutari ja levyttävä artisti, Sami-Jussi Saari. Sami Saaren oma levytysura alkoi vuonna 1997. Parhaiten hänet muistetaan levytyksistään, kuten Ainutkertainen, Mä teen oikein, Onnen kyyneleet ja Iisimmin. Suurelta yleisöltä ei varmasti ole jäänyt unhoon Sami Saaren osallisuus Veeti & The Velvets-lauluyhtyeessä takavuosina. Vuonna 2010 Sami Saari hyppäsi Juha Hostikan johtaman Dallapé-orkesterin solistiksi. Sami Saari viihtyy parhaiten kuitenkin soul- ja bluesmusiikin parissa; hän kutsuu itseään ”suomalaisen soulmusiikin pienviljelijäksi ja suurkuluttajaksi”.

Sorsapuiston yleisö oli hyvin varustautunut konserttiin.

Ainutkertainen Sami Saari.

The Dumb Staff Bandin Sorsapuistonkonsertin kokoonpanossa soittivat: Leni Välimäki ja Vince Boncamper (laulu), Harri Jokihaara (sax.), Aki Välimäki ja Joonas Silinskas (trump.), Vygantas Silinskas (pasuuna), Timo Kahilainen (koskettimet), Heikki Markkula (kitara), Heikki Lehtinen (basso) ja Harri Lehtinen (rummut).

Sorsapuistossa harrastettiin myös stemmalaulua.

Tampere Filharmoniaa johti Sorsapuistossa orkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali (s. 5.11.1985). Elämänsä kunnossa oleva orkesterimme syöksyi omaan osuuteensa Jacques Offenbachin (s. 20.6.1819 ja k. 5.10.1880) operetin alkusoitolla Orfeus Manalassa. Tämän jälkeen orkesterimme intendentti Helena Hiilivirta toivotti lavalle tervetulleeksi puistokonsertin solistin, Tampereella nuoruutensa viettäneen ja Ylöjärvellä 8.8.1981 syntyneen Maria Mikaela Markuntytär Ylipään. Näyttelijä/laulaja Ylipää aloitti oman osuutensa Pessi Levannon sovituksella Hymni rakkaudelle (Marguerite Monnot) ja Markku Johanssonin sovituksella kappaleesta Padam, Padam (Norbert Glanzberg), molemmat alkuperäiskielellä laulaen.

Tampere-talon johtaja Pauliina Ahokas kertoo talon remonteista.

Jälleen oli mainion orkesterimme vuoro loistaa ja tässä vaiheessa puistokonsertin yleisölle esiteltiin orkesterin konserttimestari, Pekko Pulakka, joka sai toimia John Williamsin teeman elokuvasta Schindlerin lista viulusolistina. Orkesterimme jatkoi vielä sikermällä musikaalista The Sound of Music; musikaalin sävelsi aikanaan Richard Rodgers ja orkesterin sovituksesta vastasi Robert Russell Bennett.

Tampere Filharmonia ja Maria Ylipää.

3.12.2015 tuli kuluneeksi sata vuotta säveltäjä Toivo Pietari Johannes Kärjen syntymästä ja lauantaina 13.8.2016 esiteltiin hänen tuotantoaan peräti kolmen kappaleen verran puistokonsertissa. Toivo Kärjellä oli myös vankka liitos Tampereeseen, sillä hän vietti opiskelu ajan täällä ja aloitti kaupungissamme myös ammattimuusikon uransa vuonna 1935 ylioppilaaksi päästyään Klassillisesta lyseosta. Tässä yhteydessä soi ensin kaksi Kärjen ikivihreää sävelmää, Siks oon mä suruinen ja Jos helmiä kyyneleet ois, jotka Marzi Nyman oli sovittanut tämän päivän henkeen. Tässä yhteydessä ei voi olla ihmettelemättä, miksi puistokonsertin käsiohjelmasta oli laulettujen teosten kohdalta jätetty sanoittajatiedot puuttumaan. Siks oon mä suruinen levytettiin 4.3.1944 (Olavi Virta lauloi levylle) ja se on säveltäjänsä ehkä tunnetuin tango, jonka tuolloinen Kärjen luottosanoittaja, kirjanpitäjä Kerttu Mustonen (s. 21.3.1892 Nurmes ja k. 21.5.1959 Helsinki) sanoitti. Jos helmiä kyyneleet ois levytettiin 1.4.1968 ja levysovituksen teki aikanaan Paul ”Nacke” Johansson (26.6.1932 Turku ja k. 14.10.2007 Finström), Markku Johanssonin velipuoli ja armoitettu sovittaja. Naissanoittajistamme jo nuorena menehtynyt Helena Eeva (s. 13.10.1923 Metsäpirtti ja k. 24.3.1960 Helsinki) on sommitellut lauluun sanat ja ensilevytyksen lauloi Paula Koivuniemi. Marzi Nymanin sovittama oli myös Ennen kuolemaa (Georges Boulanger) ja kukin näistä kolmesta laulusta sai tulkitsijakseen Maria Ylipään.

Solistin vetäessä henkeä soitti vauhdikas orkesterimme väliin taas vähän elokuvamusiikkia; He’s a Pirate kappale elokuvasta Pirates of the Caribbean (Klaus Badelt), johon sovituksen muotoili Christopher Tin. Jenkan jatkoksi soi vielä Zequinha de Abreun Tico tico Walter ”Jocho” Velásquezin sovittamana.

Heinolan lahja suomalaiselle musiikkitaiteelle ja Vantaan viihdeorkesterin pitkäaikainen johtaja, Markku Johansson (s. 22.3.1949 Lahti), sai esitellä vielä kahden laulun verran sovitustaitojaan Sorsapuiston yleisölle. Ensin kajahti Astor Piazzollan Yo soy Maria, tango oopperasta Maria de Buenos Aires, jota välittömästi seurasi Hans Langin Oh, It’s So Quiet. Säveltäjä Kaj Chydenius (s. 16.10.1939 Kuusankoski) teki Aune Helinä (Anu) Kaipaisen (s. 14.3.1933 Muolaa ja k. 29.9.2009 Helsinki) runoon Nuoruustangon vuonna 1971. Kirjailija Anu Kaipainen oli orkesterimme edesmenneen nimikkosäveltäjä Jouni Kaipaisen äiti. Arthur Fuhrmann (s. 11.3.1930 Hannover ja k. 5.2.2013 Helsinki), joka tuli ensimmäisen kerran Hannoverista Suomeen soittamaan Linnanmäelle vuonna 1952, teki tangosta orkesterisovituksen. Jälleen näissä lauluissa Maria Ylipää pääsi näyttämään kielitaitojaan.

Käsiohjelman mukainen loppunumero oli säästetty orkesterille; Leroy Andersonin Trumpetistien vapaapäivä tuupattiin menemään kolmella trumpetilla. Yleisön suosionosoituksista ei meinannut tulla loppua ja orkesterimme heltyi vielä yhteen ylimääräiseen numeroon soittamalla. Toivo Kärjen tangoista Täysikuu jäi Sorsapuiston lauantai-iltaan soimaan viimeksi Arthur Fuhrmannin sovituksena.

Uskontohistorialliset tutkimuksensa Albert Schweitzer laati kirjalliseen muotoon monien työtehtäviensä ja musisointinsa lomassa, hän oli todella tehokas ajankäytössään. Vuonna 1901 Albert Schweitzer otti vastaan teologisen ylioppilaskodin väliaikaisen hoitajan toimen ja vuonna 1903 hänet nimitettiin tämän ylioppilaskodin johtajaksi. Tästä toimesta hän sai virka-asunnon ja 2 000 Saksan markkaa palkkaa vuodessa. Schweitzerin muistelmista saamme tuta hänen lasten parissa tekemästä opetustyöstä, mutta samaan aikaan hän teki myös teologista tutkimustyötä tehokkaasti ja antaumuksella. Pian hänelle tarjottiin myös henkilökohtaista dosentuuria teologisesta tiedekunnasta, jossa hän piti ensimmäiset luentonsa keväällä 1902; aiheensa oli Jeesuksen elämää koskeva tutkimuksen historia.

Albert Schweitzerin kiihkeimmät arvostelijat väittävät Schweitzerin näkemyksen olleen liian yksipuolinen ja ahdas. Osittain varmaan näinkin on, mutta samalla he joutuvat myöntämään Schweitzerin eläneen pieteetillä tämän yksipuolisen opetuksensa mukaisesti kristillistä, nöyrää ja laupiaan samarialaisen elämää esimerkillisesti jättäen monet kirkasotsaiset kirjanoppineet häpeään. Lainaanpa tähän suoraan Schweitzerin omia kirjoituksia:

”Kristinusko tarvitsi oppia tullakseen tietoiseksi itsestään. Vuosisatoja siihen oli kuulunut perinteellisenä totuutena rakkauden ja laupeuden käsky ilman, että sen mukaan olisi noustu orjuutta, noitavainoja, kidutuksia ja monia muita antiikin tai keskiajan epäinhimillisyyksiä vastaan. Vasta valistusajan aatteiden vaikutuksesta ryhdyttiin taisteluun inhimillisyyden puolesta. Tämän tulisi aina varoittaa opin yliarvioimisesta.”

”Sen vuoksi, että on pystynyt saamaan henkisessä ja eetillisessä suhteessa niin vähän aikaan, hairahtuu aikamme kristinusko siihen, että se kirkkona vahvistaa vuosi vuodelta ulkonaista asemaansa maailmassa. Tavallaan uudelleen maallistuen se pyrkii yhä voimakkaammalla ja yhtenäisemmällä järjestäytymisellä historialliseksi ja tosiasialliseksi mahtitekijäksi. Samassa määrässä kuin se tavoittelee maallista, se menettää henkistä valtaansa.”

”On tarpeen, että kristinuskon täyttää kokonaan Jeesuksen henki, ja että se tässä hengessä henkistyy sisäistymisen ja rakkauden eläväksi uskonnoksi, jollaiseksi se on tarkoitettu. Vain silloin se voi tulla ihmiskunnan henkisen elämän hapatukseksi.”

Albert Schweitzer perehtyi Bachin musiikkiin perusteellisesti.

Matkallaan Pariisissa Albert Schweitzer sai ystävältään Widorilta kuulla, että Johann Sebastian Bachista oli kyllä kirjoitettu ranskaksi useita elämänkertoja mutta ei yhtäkään kirjallista esitystä Bachin musiikin tuntemukseen tai esitykseen. Tämän vuoksi Albert Schweitzer kirjoitti vuonna 1905 455-sivuisen tutkielman Pariisin konservatorion oppilaille; kirjan nimi on ”J. S. Bach, le musicien –poéte”. Kirja on mainio esitys Bachin musiikin tulkintaan käsitellen mm. teknillisiä kysymyksiä, tempoja, sormien asentoja, kosketusta, urkujen käyttöä sekä orkestereiden kokoonpanoa ja niiden vahvuutta. Kun Bachin musiikkia soitetaan liian nopealla tempolla tai käytetään kaikki nykyaikaisten urkujen teknillisiä mahdollisuuksia hyväksi, on olemassa ilmeinen vaara, että syntyy mielenkiintoista musiikkia, jota Bach ei olisi tunnistanut omakseen. Bachin intensiivinen musiikki houkutteli soittajat yleensä liian nopeisiin tempoihin, jolloin musiikin arkkitehtoniset muodot tahattomasti rikkoutuivat. Kirjan ilmestyessä tällainen ”väärinsoitto” oli hyvin yleistä Ranskassa.

Albert Schweitzer itse kirjoitti: ”Kaiken, mitä sanallisessa tekstissä on, sen tunteenomaisen ja kuvallisen aineksen, hän tahtoo toistaa mahdollisimman elävästi ja selvästi musiikin keinoin. Ennen kaikkea hän pyrkii sävelkuluissaan tekstin kuvallisen aineksen ilmaisuun. Hän on enemmän sävelmaalari kuin sävelrunoilija… Jos teksti puhuu haihtuvasta tai laskeutuvasta sumusta, tuulen riehunnasta, meren aaltojen loiskunnasta, puusta putoavista lehdistä, kuolinkellojen kaiusta, määrätietoisesti astelevasta vakaasta uskovaisesta tai heikosta, joka horjuu tietään eteenpäin, ylpeästä joka alennetaan tai nöyrästä joka ylennetään, saatanan uhmasta tai enkeleistä, jotka leijuvat taivaan pilvien päällä, niin kaiken voi nähdä ja kuulla hänen musiikissaan.”

Albert Schweitzer analysoi säveltäjä Johann Sebastian Bachin sävellyksiä perusteellisesti ja osoitti mestarin musiikin arkkitehtonisuuden usein esimerkkeinään Bachin Brandenburgilaiset konsertot. Bachin kantaatit, passiot ja kaikki teksteihin pohjautuvat teokset vetoavat kuulijan tunteen lisäksi aisteihin ja mielikuvitukseen, kun taas mestarin preludit, fuugat ja konsertot ovat puhdasta, absoluuttista musiikkia parhaimmillaan. Kirjassa on kaunis luku, joka käsittelee Bachin omaa elämää ja hänen persoonallisuuttaan. Monia hänen luonnehdintojaan saisi hyvin sopimaan myös itse Albert Schweitzeriin sopiviksi kuvauksiksi; esille nousee kuvauksista mm. vaatimaton, rakastettava, oikeudenmukainen, arvokas ylhäisten seurassa, patriarkaalinen, vieraanvarainen, antelias, mutta toisaalta myös saita laskemaan.

Schweitzer tarinoi: ”Bach on taistellut porvarillisen toimeentulonsa, mutta ei taiteensa ja teostensa tunnustamisen puolesta… Hän ei ryhtynyt mihinkään tehdäkseen kantaattejaan ja passioitaan tunnetuiksi. Ei ole hänen ansiotaan, että ne sentään ovat joutuneet käsiimme… Hän oli ensimmäinen, joka ei tuntenut teostensa ajatonta arvoa… Hänen mittaamaton voimansa toimi olematta tietoinen itsestään, niin kuin luonnon voimat vaikuttavat.”

Johann Sebastian Bach suhtautui luomiseen kuin jumalanpalvelukseen ja hänellä oli lapsen usko. Musiikkipartituuriensa ylälaitaan Bach kirjoitti: S.D.G. (Soli Deo Gloria – Kunnia yksin Jumalalle) ja J.J. (Jesu Juva – Jeesus auta!) Pojalleen Friedemannille kirjoitettuihin ensimmäisiin pianokappaleisiin, jotka oli tarkoitettu pojalle harjoituskappaleiksi, hän kirjoitti: In Nomine Jesu. Bachissa oli nähtävillä kaksi hyvin erilaista persoonaa; porvarillinen, vaatimaton ja ammattiaan kuin käsityöläinen harjoittava mies, ja toisaalta jättimäisen, vulkaanin taiteellisen voiman omaama yhteishenki, joka ei tuntunut – eikä ainakaan näyttänyt – ymmärtävänsä taiteensa voimaa. Kuitenkin persoonia aina yhdisti yksi asia; usko.

Albert Schweitzer kuvaa Bachin viimeistä koraalifantasiaa ja sen syntyä näin: ”Synkässä, jo kuoleman varjostamassa huoneessa loi mestari tämän teoksen, joka hänenkin töidensä joukossa on ainutlaatuinen. Siinä ilmenevä kontrapunktin käsittely on niin täydellistä, etteivät mitkään kuvaukset voi antaa siitä käsitystä. Jokaista sävelkatkelmaa käsitellään fuugana, jossa teemojen palautus joka kerta tapahtuu vastateemana. Samalla etenee yleissointi niin luonnollisena, ettei toiselta riviltä lähtien huomaa enää taidokkuutta, vaan joutuu kokonaan sen hengen valtaan, joka puhuu tästä C-duuriharmoniasta. Maailman melu ei enää tunkeutunut peitettyjen ikkunoiden läpi. Kuolevaa mestaria ympäröi jo sfäärien harmonia. Sen vuoksi ei hänen musiikissaan kuulu enää laulua; rauhalliset kahdeksasosat liikkuvat jo inhimillisten intohimojen tuolla puolen. Kaiken yllä loistaa sana: kirkastuminen!”

Albert Schweitzer ja urut.

Kun tämä Albert Schweitzerin teos Bachin musiikista ilmestyi Ranskassa vuonna 1905, heräsi myös Saksassa valtava kiinnostus samasta teoksesta. Albert Schweitzer alkoi kääntää teostaan saksaksi, mutta huomasi kieltä vaihtaessaan ajattelevansa asioita erilailla. Hän päätti kirjoittaa kokonaan uuden teoksen saksankielellä ja kun teos oli valmis, se sisälsi 850 sivua. Helene Christall kuvaili Albert Schweitzerin urkujensoittoa seuraavasti: ”Kiiltäväksi kuluneelle urkurin penkille istuu Albert Schweitzer. Välillä hän taivuttaa mustan hiuspaljoutensa lähelle koskettimia, välillä katsoo suoraan eteensä, yli ympärillä olevan maailman maahan, jonka hän näki ja me vähäiset kuulijat saatoimme vain aavistaa. Syvät uurteet ilmestyivät hänen tuuheiden kulmakarvojensa väliin ja miltei demoninen voima uhosi hänen olemuksestaan. Hän oli kuin kallio, johon ikuisuus on kaivertanut merkkinsä, kuin ukkospilvi täynnä jylinää ja salamoita, kun – niin, kuin ihminen, joka on antanut itsensä ikuisuudelle, joka puolestaan on valinnut hänet maljakseen ja työkalukseen.”  

Professori Kurth Berliinistä taas kertoi Schweitzerin soitosta: ”Schweitzerin olemusta vastaa mielikuva valtavasta energiasta, joka on sekä henkistä että herooista käyttövoimaa. Mutta sille, joka näkee hänen istuvan urkupenkillä, muodostuu unohtumattomaksi elämykseksi, kun tämä mahtava, kiihkeä mies riisuu koulumestarin silmälasinsa ja surumielisesti koskettimien yli kumartuen muuttuu hetkessä vaatimattomaksi, tanakaksi, menneitten aikojen urkurin perikuvaksi – suuren mestarin Bachin rakastavana, yksinkertaisena palvelijana.”

Albert Schweitzerin soittoa ehdittiin tallentaa myös äänilevyille ja niiltä saa vain kalpean aavistuksen mestarin taidoista.

Lukemattomilla konserttimatkoillaan Albert Schweitzerille muodostui tavaksi tutkia eri urkuja ja vertailla niiden sointia toisiinsa. Hän oli jo lapsesta oppinut perusteellisuuden, jolla hän syventyi työhönsä. Schweitzer tutki jo ennen konserttia soittamalla urkujen kuntoa sekä esityspaikan jälkikaikua. Aivan erityisesti häntä kiinnosti tutkia ja vertailla vanhoja urkuja uusiin, isoihin ja moderneihin urkuihin; Stuttgartissa hän huomasi näiden nykyaikaisten soitinten yleissoinnin täyteläisyyden, mutta niiden yksittäiset äänikerrat kadottivat erikoisluonnettaan ja voimaa niin, että kuulija ei enää erottanut niitä toisistaan. Schweitzer teki tästä sen johtopäätökset, että nykyaikaiset urut eivät yllä sointinsa vuoksi vanhojen tasolle. Nyt Albert Schweitzer hamusi itselleen vielä uuden tehtävän; hän alkoi taisteluun oikeiden urkujen puolesta innokkuudella, joka vei häneltä enemmän aikaa ja voimia mitä hän oli aluksi uskonut. Albert Schweitzer on itse tunnustanut: ”Työ ja levottomuus, jotka urkujen rakentamisen kanssa puuhaileminen minulle aiheutti, saivat minut joskus toivomaan, etten olisi siihen koskaan ryhtynyt. Se, etten siitä luopunut, johtui käsityksestäni, että taistelu oikeiden urkujen puolesta kuuluu osana taisteluun totuuden puolesta.”

Schweitzer arvosti vanhojen urkujen rakentajia käsityöläisinä.

Vuonna 1906 ilmestyi Albert Schweitzerin kirja: Saksalainen ja ranskalainen urkujenrakennustaito ja urkutaide. Siinä hän julistaa omien sanojensa mukaan oikeiden urkujen evankeliumia. No, miksi hän piti vanhoja urkuja parempina kuin uusia? Lähinnä sen vuoksi, että vanhat urut olivat läpeensä käsityötä, joita käsityöläiset pystyttivät vanhan perinteen pohjalta. Valmistajat tiesivät optimaaliset pillien suhteet, käyttivät työssään vain parasta tinaa ja puuta. Vanhemmissa soittimissa on huomattavasti enemmän huiluäänikertoja, jotka Schweitzerin mukaan ovat oikeiden urkujen perusta. Sähkön avulla urut saatiin helposti isommiksi, mutta paine pilleissä ei enää vapaudu tasaisesti. Jättiläisurkujen rakentamisesta Albert Schweitzer ei perustanut, vaan aivoitteli: ”Todella hyvien, korkeiden ja vapaasti soivien 70- tai 80-äänikertaisten urkujen ääni täyttää suurimmankin kirkkolaivan.”

Silbermann valmisti aikanaan uskomattoman hienoja urkuja.

Ensimmäiset urut, jotka Albert Schweitzer sai työllään pelastettua, olivat Silbermannin valmistavat urut Strassburgissa. Aina kun hän kuuli jossakin aiottavan purkaa vanhat urut, hän saapui paikalle yrittäen pelastaa urkuja jälkipolville. Ajan oloon hänen arvostuksensa kasvoi melkoisesti urkujen asiantuntijana ja hän sai paljon postia seurakuntien rovasteilta ja piispoilta, pormestareilta, urkureilta sekä urkujen rakentajilta. Aina hän ei kuitenkaan onnistunut tiukan vastustuksen vuoksi pelastaa vanhoja urkuja. Schweitzer kertoi mielellään myöhemmin hyvien ystäviensä sanoneen: ”Afrikassa hän pelastaa vanhoja neekereitä, Euroopassa vanhoja urkuja!”

Tampere Filharmonia aloitti syksyn 2016 kausisarjan loppuunmyydyllä konsertilla torstaina 1.9.2016 klo 19 Tampere-talon suuressa salissa klassisen aikakauden musiikilla näyttävästi. Konserttia edelsi klo 18 Teokset tutuksi-tilaisuus, jossa orkesterin intendentti Helena Hiilivirta haastatteli Tampere Filharmonian ylikapellimestaria Santtu-Matias Rouvalia. Toinen tilaisuuden vieras ja haastateltava oli orkesterin trumpettien äänenjohtaja ja illan konsertin solisti, Liettuasta Tampereelle vuonna 2009 rantautunut Joonas Silinskas. Tampere Filharmonialla on ollut jo vajaan kuukauden aikana noin 40 000 henkeä yleisönä.

Ludwig van Beethoven (maalaus vuodelta 1801 Johann Neidl).

Tampere Filharmonian konsertti keinahti alkuun Ludwig van Beethovenin (s. 16.12.1770 Bonn ja k. 26.3.1827 Wien) orkesteriteoksella Egmont-alkusoitto f-molli op. 84, jonka säveltäjä kirjoitti valmiin näytelmän alkusoitoksi ja joka sai kantaesityksensä vuonna 1810. Ennen väliaikaa oli esitysvuorossa vielä säveltäjä ja pianovirtuoosi Johann Nepomuk Hummelin Trumpettikonsertto Eb-duuri, joka esitettiin ensikerran Esterházyn linnassa 1.1.1804. Nopeasti menneen väliajan jälkeen riennettiin vielä Ludwig van Beethovenin Sinfonian nro 1 C-duuri op. 21 pariin.

Johann Nepomuk Hummel.

Johann Nepomuk Hummel syntyi Bratislavassa 14.11.1778 Johannes Hummelin ja Margarethe Sommer Hummelin poikana. Jo nuorena Johann opetteli alkuun viulunsoittoa, mutta lopulta piano vei voiton viulusta. Perhe muutti vuonna 1786 Wieniin, jossa Johann opiskeli ja asui Wolfgang Amadeus Mozartin luona kahden vuoden ajan. 10-vuotiaana Johann aloitti julkiset esiintymiset ympäri Eurooppaa ja hän asettui isänsä kanssa Lontooseen asumaan muutamiksi vuosiksi. Lontoossa Johann Hummel tapasi mm. Muzio Clementin ja Joseph Haydnin. Haydn jopa sävelsi hänelle Sonaatin Ab-duurissa. Vuonna 1793 Hummelit palasivat takaisin Wieniin ja Johann meni säveltäjä Johann Georg Albrechtsbergerin oppiin siellä. Häntä opettivat kaupungissa myös Joseph Haydn ja Antonio Salieri. Juuri samoihin aikoihin Joseph Haydnin opissa – samoin kuin myös Albrechtsbergin ja Salierin opissa - kävi myös kaupunkiin saapunut nuori Ludwig van Beethoven.

Johann Hummelin syntymäkoti.

Trumpettikonsertto ajoittuu samoihin aikoihin, jolloin Johann Hummel otti vastaan konserttimestarin pestin prinssi Nikolaus Esterházyn hovissa (Eisenstadt). Konsertto on omistettu trumpettivirtuoosi Anton Weidingerille, jolle myös säveltäjä Joseph Haydn kirjoitti hieman aikaisemmin oman konserttonsa. Sekä Joseph Haydn että Johann Hummel työskentelivät samassa hovissa. Hummel viihtyi hovin leivissä vuoteen 1811 asti, jolloin hän palasi Wieniin keskittyen säveltämiseen. Kaksi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Elizabeth Röckelin kanssa. Johann Hummel sävelsi varsinkin pianolle; kymmenen pianosonaattia, kahdeksan pianokonserttoa, kahdeksan pianotrioa, kaksi pianoseptettoa, pianokvarteton ja pianokvinteton. Trumpettikonserton lisäksi syntyivät mm. sellosonaatti, puhallinoktetto, mandoliinisonaatti ja mandoliinikonsertto sekä 22 oopperaa. Johann Hummel kuoli Weimarissa 17.10.1837 ja on myös haudattu Weimarin Historialliselle hautausmaalle.

Historiallisella hautausmaalla Weimarissa on Johann Hummelin hauta.

Nikolaus Esterházy tilasi myös Ludwig van Beethonilta messun vaimonsa syntymäpäivän vuoksi kesällä 1807. Teos valmistui aikanaan ja sen harjoitukset olivat Eisenstadtissa hyvissä ajoin ennen ruhtinattaren syntymäpäivää. Näissä harjoituksissa olivat ruhtinaan lisäksi läsnä myös mm. Anton Schindler, joka kertoi tapahtumista seuraavasti: ”Konsertin jälkeen oli tapana tavata ruhtinaan asunnolla ja keskustella juuri kuullusta musiikista. Beethovenin astuessa huoneeseen ruhtinas sanoi hänelle: ’Mutta hyvä Beethoven, mitä te nyt olette mennyt tekemään?’ Tämän oudon kysymyksen vaikutusta lisäsi vielä se, että Beethoven huomasi ruhtinaan vieressä seisovan kapellimestari Hummelin hymyilevän. Beethoven uskoi, että tapaus oli jollain tavalla suunniteltu häntä vastaan, eikä hän millään voinut pysyä paikassa, jossa häntä ei ymmärretty, ja hän lähti Eisenstadtista vielä samana päivänä.”

Prinssi Nikolaus Estarházyn muotokuva.

Seuraavan kerran pääset ihmettelemään taitavaa Tampereen Filharmonian soittoa Helsingin Juhlaviikoilla sunnuntaina 4.9.2016 Huvila-teltassa klo 13.