Uskomuksia on historiamme aikana riittänyt vaikka millä mitalla. Tänään vien teidät hyvin pienelle matkalle yhteen uskomukseen, ja tarina lähtee liikkeelle 1700-luvun Saksasta, jossa 23.5.1734 syntyi Baden-Württembergissä Franz Friedrich Anton Mesmer Anton ja Maria Ursula Mesmerille. Franz Mesmer opiskeli alkuun vuonna 1551 jesuiittojen perustamassa Dillingenin yliopistossa sekä vuonna 1472 perustetussa Ingolstadtin yliopistossa. Vuonna 1759 hän siirtyi Itävallan Wienin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Tohtorinväitöskirjansa hän julkaisi vuonna 1766 nimellä De planetarum influxu in corpus humanum (On the Influence of the Planets on the Human Body). Tammikuussa 1768 Franz Mesmer avioitui varakkaan lesken, Anna Maria von Poschin kanssa. Tohtori Mesmer oli päätynyt käsitykseen, että hermostollisia sairauksia hän voisi parantaa magnetismin avulla. Mesmer perusti Wieniin oman klinikan ja loi tämän teorian pohjalta oman hypnoottisen hoitomenetelmän, jolla alkoi hoitaa asiakkaitaan.

Mesmerin väitöskirja vuodelta 1766.

Franz Mesmerin mukaan kehon terveys riippui eräästä elintärkeästä ja hienosta nesteestä, joka piti olla kehossa tasapainoisessa tilassa. Samainen neste vastasi myös lämpötilasta, valosta ja painovoimasta, sillä sitä kellui kaikkialla universumissa. Mesmer keskittyi kehon magneettisiin napoihin, koska uskoi siten voivansa luoda animaalista magnetismia, joka taas ohjasi nesteen liikettä. Tämän kyseisen teorian mukaan magneettisten napojen tulisi olla täydellisessä tasapainossa, muutoin neste ei virtaisi tasaisen harmonisesti. Mikäli neste oli epätasapainossa, seurauksena saattoi olla hermostollisia ongelmia. Tämän vuoksi potilas täytyi ”mesmeroida” eli navat palautettaisiin tasapainoon ja nesteen virtaus oikaistaisiin kuntoon.

Sangen nopeasti Franz Mesnerin hoitotyön maine kantautui sekä hyvässä että huonossa mielessä ja hänen suorittamasta työstä oltiin kovin kiinnostuneita. Pian lääketieteellisen puolen edustajat alkoivat jopa pelätä Mesmeriä. Pelkääjien joukkoon liittyi pian myös maan hallitus. Lopulta vuonna 1777 tohtori Mesmer yritti hoitaa 18-vuotiasta, sokeaa muusikkoneitiä ja säveltäjätärtä – Maria Theresia Paradis (s. 15.5.1759 ja k. 1.2.1824) oli hänen nimensä ja säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart kirjoitti hänelle Pianokonserttonsa nro 18 – epäonnistuen hoidossa pahasti ja joutui kohun saattelemana jättämään Wienin pölyt taakseen. Kaupungista karkotettuna hän matkusti suoraan Pariisiin ja jatkoi siellä vastaavaa toimintaa.

Säveltäjä Maria Theresia Paradis.

Mesmerin hoitomenetelmää varjosti salaperäisyyden varjo ja hoidot annettiin myös siksi syrjäisissä paikoissa. Mesmer sai kuitenkin tuolloin paljon tukijoita ja kannattajia ja hän laajensi hoitonsa useampaan toimipisteeseen Pariisissa. Voidaan nähdä Mesmerin hoitojen suosio jonkinlaisena ajan muoti-ilmiönä, oli jopa trendikästä hakeutua hänen hoitoonsa Pariisissa. Franz Mesmer käytti hoidoissaan aikalaisille varmaan monimutkaiselta näyttäviä apuvälineitä; rautapalkkeja, jotka oli kyllästetty universumia hallitsevassa nesteessä, mesmerisoivia putkia ja mesmerisoivaa vettä sisältäviä pulloja.

Franz Mesmerin käyttämiä välineitä.

No, Pariisikaan ei saanut nauttia Franz Mesmerin läsnäolosto kovin pitkään, kun hänen toimensa aiheuttivat tutkimuksia kaupungissa. Antoine-Laurent Lavoisier ja Benjamin Franklin osallistuivat kuninkaalliseen komissioon, joka oli asetettu tutkimaan Mesmerin tekemisiä kaupungissa. Niinpä vuonna 1785 Mesmer otti ja lähti kanaalin toiselle puolelle, Lontooseen. Hän jatkoi vielä matkaansa myöhemmin Itävaltaan, Italiaan ja Sveitsiin, mutta asettui sitten synnyinmaahansa Saksaan asumaan. Hoitojaan hän jatkoi täälläkin sinnikkäästi uskoen niiden voimiin. Mesmer koulutti työlleen jatkajia, heitä olivat esim. Armand-Marie-Jacques de Chastenet ja Marquis de Puségur. Franz Mesmer kuoli Meersburgissa 5.3.1815 kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä.

Franz Mesmerin hauta Meersburgissa.

Vaikka kuningas Kustaa III kävi kaupunkimme perustamassa 1.10.1779, pysyi Tampere vielä melko pitkään pienenä paikkana. Vielä vuonna 1805 kaupungissamme lienee asunut noin nelisensataa asukasta, kun samaan aikaan Hämeenlinnassa oli asukkaita 1 689 ja Poria asuttivat 2 510 asukasta. Tampere oli siis kaupunkina maamme pienimpiä tuolloin. Kustaa III perusti kaupunkimme vapaakaupungiksi; ideana oli, että kaupunkiin pääsivät kaikki harjoittamaan omaa ammattiaan siitä riippumatta, oliko hänellä ammatistaan mestarinkirjaa tai oliko hänet hyväksytty ammattikuntansa jäseneksi. Porvarit – kaupungin täysivaltaiset jäsenet – muodostivat kuitenkin tuolloin kaupunkiemme tärkeimmän väestöryhmän ja kaupunkimme perustajilta jäi huomioimatta pari asiaa perustamiskiireissä. Useiden sukupolvien ajan olivat kaupunkioikeudet perustuneet vanhoihin käytänteisiin ja kaupungin sisäinen hallinto vaati myös tätä hoituakseen.

Alunperin tarkoituksena lienee ollut, että elinkeinovapaus olisi kaikilla kaupunkilaisillamme, mutta käytäntö oli jotain muuta. Porvari-nimike oli kaupungissamme käytössä aivan alusta lähtien ja osa kaupunkimme ammatinharjoittajista oli saapunut jostain toisaalta jo porvarioikeudet mukanaan, vaikka silloisen lain mukaan heidän olisi pitänyt luovuttaa porvarioikeudet kotikaupunkiinsa sieltä pois muuttaessaan. Porvaruuteen kuului tiettyjä velvoitteita; lain mukaan porvarit muodostivat yhteisön, jonka oli huolehdittava kaupungin järjestyksestä, kuluista ja kustannuksista. Ainakaan alkuvuosina tämäkään ei ollut kaupungissamme mikään ongelma, sillä vapaakaupunkimme oli peruskirjansa mukaisesti vapautettu kruunulle kannetuista rahaveroista ja kaupunkimme hallintoa ei käytännössä ollut kuormasta syömässä. Tarvittavat varat kerättiin markkinaveroilla ja tontinomistajatkin hoitivat omat katuosuutensa itsenäisesti.

Vuodelta 1734 peräisin oleva laki määräsi, että porvarioikeus oli anottava kaupungin maistraatilta. Oikeuden hakijan oli esitettävä kahden henkilön vahvistama takuu siitä, että hakija asuu vähintään kuusi vuotta kaupungissa ja toimissaan voimainsa mukaan vaalii kaupungin etua. No, Tampereella ei ollut omaa maistraattia, joten anomus piti meillä jättää maaherralle ja hakemuksen liitteeksi piti saada vanhempien porvaristoa edustavien kaupunginvanhempain suositus mukaan. Historiamme ensimmäinen porvarihakemus sai käsittelynsä kaupunginvanhimpain kokouksessa 16.12.1795, tällöin suositeltiin porvarioikeutta hattumaakari Matti Högbergille. Matti Högberg omisti kaupungissa oman tontin, tontti nro 62; hän sai porvarioikeuden ja joutui vannomaan porvarivalan.

Kaikki porvarioikeuden saajat joutuivat vannomaan porvarivalan, kansalaisvalan, joka vannottiin lailliselle esivallalle. Porvari vannoi uskollisuutta valtakunnan hallitsijalle sekä kaupunkinsa pormestarille ja raadille. Hän lupasi edesauttaa lakien toteutumista, luvattomilla tavaroilla ei saanut harrastaa kaupankäyntiä ja lisäksi hän oli velvollinen auttamaan omia kansalaisiaan kotimaassa ja ulkomailla. Aputyövoimaa tarvitessaan hänen piti työllistää syntyperäinen oman maan kansalainen ensisijaisesti ja jos hän joutuisi muuttamaan pois kotimaastaan, hän sitoutui luopumaan kuudesosasta omaisuudestaan jaettavaksi tasan kruunun ja kaupungin kesken. Porvarivalaa eivät voineet kaikki tehdä; kauppiaan porvarivala edellytti lain mukaan 12 vuoden oppipalveluaikaa, vaikka Tampereella käytännössä piisasi kyllä 6-8 vuotta palveluaikaa. Tämän lisäksi porvari joutui vielä vastaamaan kaupallisiin kysymyksiin. Käsityöläisiltä vaadittiin viiden vuoden kisälliaikaa sekä ammattitutkinto porvariksi pääsyyn. Ruokakauppiaalta eli höökarilta ei vaadittu mitään oppiaikoja ja muilta kaupungin asukkailta ei perustuskirjan mukaan vaadittu porvarivalaa.

Vuonna 1802 Tampereen sisäinen itsehallinto järjestyi; kaupunki sai pormestaria vastaavan järjestysmiehen ja myös porvarikysymystä jouduttiin tarkastelemaan tarkemmin. Ensimmäisessä järjestysmiehen vetämässä kokouksessa päätettiin, että porvariksi haluavan oli esitettävä taidoistaan oppitodistus kaupungin järjestysoikeudelle. Järjestysoikeus tiedustelisi sen jälkeen kahdelta kaupungin porvarilta uuden hakijan taidoista. Seuraavaksi hakijan tuli asettaa lain määräämät takuut ja maaherran hyväksynnän saatua vannottava porvarivala sekä maksettava kaupungille säädetyt porvarimaksut. Myöhemmin vielä samana vuonna maaherrankokous päätti hyväksyä porvaruushakemuksen vain silloin, jos pystytään todistamaan, että hakijasta on hyötyä kaupungin liike-elämälle ja hän suoriutuu säädetyistä maksu- ja rakennusvelvoitteista.

Vaikka Tampereella oli siis alkujaan yritetty välttää perustamiskirjan mukaan vapaakaupunkina vanhoja perinteitä, muodostui sangen pian kuitenkin kaupunkimme tavaksi vaalia vanhoja perinteitä porvarioikeuksien suhteen. Varsinkin käytäntö tiukentui, kun kaupungin talous vaati jatkossa enenevässä määrin varoja ja kaupungin täytyi huolehtia siitä, että kaikki porvarillista ammattia harjoittavat vastineeksi maksoivat elinkeino-oikeutta vastaavat vastikkeensa kaupungillemme.

Kaupunginvanvempainlaitos – periytyi jo 1600-luvulta – toimi lähinnä neuvoa-antavana elimenä, mutta 1870-luvun alusta lähtien kaupungin asioista oli vastuussa maistraatti pormestarin johdolla. Maistraatti hoiti sekä hallinnollista tehtävää etupäässä vahtien kaupungin taloutta että oikeustoimia kaupungin raastuvanoikeutena. Maistraatin päätehtävä oli kaupungin porvareiden ja kauppiaiden elinkeinoasiat ja niiden hoitaminen, sillä tuolloin vielä äänioikeus oli sidoksissa verotuloihin. Vuonna 1873 tuli voimaan uusi kunnallishallinto, joka tasoitti oikeuksia ja velvollisuuksia; veronmaksuvelvollisuus laajeni koskemaan kaikkia työtätekeviä. 1.1.1875 astui voimaan uusi asetus, jonka mukaan päätöksistä ja hallinnosta vastasi kaupunginvaltuusto. Tampereen ensimmäisessä valtuustossa oli 21 jäsentä ja valtuuston puheenjohtajaksi valittiin Otto Blåfield. Kaupunginvaltuuston alaisuudessa toimivat apueliminä raha-asian valiokunta ja alituinen valmisteluvaliokunta, jotka antoivat lausuntoja käsittelyä varten.

Äänioikeutettujen äänimäärä lisääntyi maksettujen verojen mukaan, mutta äänioikutta ei saanut jos työskenteli toisen isäntävallan alaisuudessa, kuten tehtaissa. Myöskään naimisissa olevat tai toisen isäntävallan alaisuudessa olevat naiset eivät saaneet äänestää; äänioikeus oli vain itsellisillä naisilla. Näin ollen siis suurin osa kaupunkilaisista oli ilman äänioikeutta.

Tämä jo vakiintunut järjestelmä porvarioikeuksista kesti voimassa aina vuoteen 1879, jolloin elinkeinovapauslaki säädettiin. Viimeksi vuonna 1874 Tampereella määrättiin uudet porvaritaksat maksuille, jonka mukaisesti kauppias maksoi porvarioikeudestaan 200 markkaa, työmies, laivuri tai ajuri 20 markkaa ja käsityöläinen 100 markkaa. Kauppiaan maksama porvarimaksu vastasi 167 miestyöpäivää verohintojen mukaan laskien. Tampereen viimeinen porvarihakemus hyväksyttiin Tampereen maistraatissa 10.11.1879, kun suutari August Salminen sai kaupungissamme porvarioikeudet ja velvoitettiin maksamaan porvaruusmaksuna 100 markkaa kaupungille.

Seitsemänkymmentä raskasta matka-arkullista Schweitzereiden tarvikkeita lähti helmikuun lopussa 1913 matkaan rahtitavarana Bordeaux'hon. Yhdessä kuljetuslaatikossa oli Pariisin Bach-seuran lahjaksi Albert Schweitzerille antama tropiikin olosuhteita kestävä, jalkiolla varustettu piano, jolla Albert Schweitzer saattoi ylläpitää soittokuntoaan Afrikassa. Aviopari Schweitzer lähti matkaan Günsbachista maaliskuussa; Pariisissa he pysähtyivät pääsiäissunnuntaina kuuntelemaan Widorin urkukonserttia ja seuraavana päivänä he matkustivat junalla Bordeauz'hon, josta heidän laiva lähti matkaan.

”Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tuntui puhuvan meistä. Me olemme rikas mies, koska kehittyneen lääketieteen avulla pystymme tuntemaan useita sairauksia ja meillä on keinoja tuskien lievittämiseksi. Tämän rikkauden suunnatonta etua me pidämme itsestään selvänä. Mutta kaukana siirtomaissa istuu köyhä Lasarus, värillinen kansa, jolla on sairauksia ja tuskia kuten meilläkin, niin, vieläpä enemmän kuin meidän kannettaviksemme on pantu, eikä heillä ole minkäänlaisia välineitä niiden vastustamiseksi. Kuten rikas mies ajattelemattomuudesta teki syntiä köyhää vastaan tämän oven edessä, koska hän ei asettunut köyhän asemaan eikä antanut sydämensä puhua, niin mekin teemme.” Näin Schweitzer itse näki tilanteen.

Laivamatkallakin Albert Schweitzer käytti aikaansa tehokkaasti valmistautuen tulevaan. Hän tapasi laivalla mm. upseereita ja siirtomaavirkamiehiä, jotka olivat kokeneita Afrikan asiantuntijoita. Afrikan puolella ensimmäinen satama oli Dakar, jossa Schweitzer sai tuntumaa Afrikkaan ja sen elämään. Dakarissa laivaa tankattiin ja matka jatkui Librevillen satamaan. Täällä Schweitzer sai kutsun amerikkalaiselta lähetyssaarnaajalta tulla tutustumaan heidän lähetysasemaansa. Albert Schweitzer teki käynnillään tarkkoja havaintoja paikallisista elinolosuhteista ja ihmisistä.

Seuraavassa satamassa, Cap Lopezissa matkalaiset vaihtoivat pienempään, vanhanaikaiseen laivaan ja matkasivat kaksi päivää ja yötä pitkin Ogowea Lambareneen. Vain 50 km päiväntasaajalta etelään sijaitsee Ranskan Gabun, joka on osa Kongon aluetta. Ogowe-joki on n. 1 200 km pitkä ja leveyttä sillä on leveimmillä kohdilla useita kilometrejä. Sadeaikaa kestää lokakuusta toukokuuhun ja lämpötila voi varjossakin hyvin olla 35 astetta. Vettä ja viidakkoa kirjassaan Schweitzer kuvailee osuvasti vaikutelmiaan:

”Meistä tuntui kuin näkisimme unta. Vedenpaisumuksen aikaiset maisemat, joista jossakin olimme nähneet mielikuvituksellisia piirroksia, heräävät eloon. Ei voi erottaa, missä virta loppuu ja maa alkaa. Liaanien peittämien juurakkojen valtava tiheikkö ulottuu jokeen asti. Pensaspalmuja, palmupuita, niiden välissä vihertäväoksaisia ja mahtavalehtisiä lehtipuita, yksinäisiä korkeita puita, laajoja alueita viuhkalehtistä papyruskaislikkoa, täyteen vihreyteensä kuolleita puita, jotka kohoavat mädäntyneinä kohti taivasta. Joka aukossa näkyy välkkyvä vedenpitä, joka taholla erottuu uusia joenhaaroja. Haikara lentää raskain siivin ja laskeutuu kuolleeseen puuhun, pienet siniset linnut kiitävät yli vedenpinnan, korkeudessa risteilee merihaukkapari. Niin, siitä ei voi erehtyä! Palmupuusta riippuu liikahdellen – kaksi apinanhäntää… Tämä on todellista Afrikkaa! Näin jatkuu tunti tunnin jälkeen. Joka taholla on samnlaista. Aina vain samaa metsää, samaa keltaista vettä. Yksitoikkoisuudessaan tämän luonnon mahti on suunnaton.”

Laivan matkatessa jokea pitkin Albert Schweitzer sai kuulla laivan vanhaltankapteenilta orjakauppiaiden häikäilemättömästä toiminnasta Afrikassa; kaikki tämä häväistys oli tapahtunut kristittyjen siunauksella. Hän sai kuulla myös valkoisten tuoman paloviinan autioittamista kylistä. Tämä kaikki sai Schweitzerin miettimään:

”Suuri velka rasittaa meitä ja kulttuuriamme. Emme voi vapaasti valita, tahdommeko vai emme tahdo tehdä näille kaukaisille ihmisille hyvää, meidän on pakko tahtoa. Heitä kohtaan osoittamamme hyvyys ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan sovitusta. Jokaista kärsimysten tuottajaa tulee vastata avun tuoja. Ja vaikka tekisimme kaiken, mikä on meidän voimiemme varassa, emme olisi sovittaneet sadasosaa velastamme.”

Schweitzer oppii myös, ettei valkoiset ole aina olleet värillisten vihollisia; monet heimot tappoivat toisia melkein sukupuuttoon ja kannibaalit söivät toisia ihmisiä surutta. Siirtomaalaisten oli siis jopa pakko tulla näiden väliin. Laiva jatkoi rauhallista matkaansa joella ja välillä sen oli pakko pysähtyä jonkin kylän kohdalla ottamaan puita, jotta koneita voitiin lämmittää. Sata halkoa maksoi joko neljä tai viisi frangia, mutta mielummin opettiin maksuksi viinaa. Puu on täällä rikkaus; perunoita, viljaa ja riisiä ei kasvateta, koska ne eivät kasvaisi kuitenkaan. Sen sijaan erilaiset banaanilajikkeet ja öljypalmut menestyivät täälläkin, tuoteet vaan piti hyvin keittää tai paistaa. Appelsiinit ja mandariinit sekä maissi ovat myös hyvin käytettyjä täällä. Maniokkijuuresta alkuasukkaat keittävät jokapäiväistä puuroa, jota käytännöllisesti syödään joka aterialla.

Albert Schweitzer pääsi heti Afrikassa harjoittamaan ammattiaan.

Vihdoin matkalaiset saapuivat Lambareneen, jossa on kauppoja, virastorakennus sekä asuinrakennuksia kuisteineen. Täällä oli myös lähetysasema, jonka työntekijät lähetyskoulun lapsien kanssa ottavat Schweitzerit ystävällisesti vastaan jo rannalla. Heidät majoitetaan pieneen taloon, joka on varustettu välttämättömin huonekaluin ja koristeltu kukkasin. Talo on pystytetty betonipaalujen varaan tuhohyönteisten vuoksi. Vastaanottohuoneen ja apteekin rakennusmateriaalit olivat jo tulleet, mutta työmiehiä ei jostakin syystä vielä näkynyt paikalla. Matka-arkut olivat myös vielä tulematta ja koska oltiin Afrikassa, ei voinut sanoa tarkkaa aikataulua saapumisesta. Albert Schweitzerilla oli kuitenkin oma lääkärinlaukkunsa ja heidän talonsa olohuone sai aluksi toimia vastaanottotilana.

Pian kiiri viidakossa tieto lääkärin saapumisesta paikkakunnalle ja potilaita alkaa välittömästi virrata Schweitzerin luokse runsaasti. Potilaat saapuvat etupäässä vesiteitse, sillä teitä on huonosti viidakossa. Albert Schweitzerin oli aloitettava viidakkolääkärin toimet välittömästi hyvin puutteellisissa olosuhteissa, vaikka hänen välineensä olivat pääosin vielä saapumatta. Läheinen vanha, käyttämätön kanalarakennus kunnostettiin leikkaussaliksi; leikkaukset suoritettiin siellä tosi lämpimissä olosuhteissa. Sairaala-apulaiseksi pestattiin alkuasukas, Joseph, joka osasi useampaa paikallista murretta sekä englantia ja ranskaa. Valitettavasti apulainen ei vain osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän oli muuten hyvin oppivainen työn suhteen. Aiemmin hän oli toiminut kokkina ja lihaa leikatessaan saanut vähän tuntumaa anatomiaan. Melko pian Schweitzer otti hänet leikkauksiin mukaan ja apulainen oppi myös tekemään diagnooseja potilaista.

Mitä sairauksia täällä viidakon keskellä sitten hoidettiin? Malaria oli viidakossa yleinen vaiva, samoin väärin yhteenkasvaneet luunmurtumat. Oikeastaan samoja tauteja, kuin Euroopassakin, paitsi umpilisäkkeen tulehdusta ja syöpiä. Lepra oli myös paha vaiva alueella. Sairaalan työpäivät oli 12 tuntisia; alkoivat aamulla klo kuusi ja päättyivät illalla kuudelta. Lopulta lähetysaseman sairaalaparakkikin saadaan valmiiksi; Schweitzer halusi parakkiin suuret ikkunat ilman laseja, vain tiheät verkot suojaamaan moskiitoilta. Kattoon jännitettiin vaaleita kankaita. Vesijohtoa sairaalassa ei ollut ja valo saatiin kynttilöillä. Sairaalaparakissa oli neljä huonetta; vastaanottohuone, leikkaussali, apteekki ja yksi huone sterilisointikonetta varten. Pitempiaikaista hoito vaativat sairaat majoitettiin aluksi venevajaan, mutta myöhemmin heille rakennettiin oma maja veistämättömistä hirsistä. Sisällä oli kaksikerroksisia lavitsoja, joissa oli levitettynä kuivia heiniä. Apuhoitaja sai myös oman majan. Sittemmin alueelle nousi myös varastosuoja ja tavarahalli, työvälinevaja sekä pieni asuntorakennus.

Albert Schweitzerin ainut rentoutuminen viidakossa tapahtui musiikin parissa, ja tästä hän kertoo itse näin: ”Olin alistunut siihen, että toiminta Afrikassa merkitsi taiteilijantieni loppua ja uskoin, että luopuminen olisi helpompaa, jos antaisin sormieni ja jalkojeni ruostua. Mutta eräänä iltana, soittaessani kaihomielisenä erästä Bachin urkufuugaa, sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että voisin käyttää vapaita hetkiä Afrikassa suorastaan hyväkseni hioen ja syventäen soittoani. Tein saman tien suunnitelman Bachin, Mendelssohnin, Widorin, César Franckin ja Max Regerin teosten esille ottamisesta siitä huolimatta, vaikka minun olisi käytettävä viikkoja tai kuukausia yhteen ainoaan kappaleeseen. Miten nautinkaan voidessani harjoitella kaikessa rauhassa, lähestyvästä konsertista riippumatta, vaikka en voinutkaan harjoitella ajoittain kuin puoli tuntia päivässä.”

Albert Schweitzerin päivärytmi muodostui tietynlaiseksi; klo 6.30 oli aamiainen, jonka jälkeen hän teki puutöitä ulkoilmassa. Nyt seurasi sairaalassa tutkimuksia, leikkauksia, apteekissa työskentelyä sekä laboratoriotutkimuksia. Päivällisen jälkeen hän lepäsi tunnin ajan, sitten hän suoritti sairaskäyntejä ja teki hoitotoimenpiteitä tarpeiden mukaan sekä työskenteli vielä puutarhassa. Tähänkään Schweitzerin työpäivä ei loppunut; varsin usein hänen työhuoneestaan loisti valo puoleenyöhön, sillä hän kävi kirjeenvaihtoa, luki tieteellisiä julkaisuja ja teki lisäksi omia tukimuksiaan. Keskiyön aikaan Albert Schweitzer teki vielä kierroksen sairaalassa tarkistaen paikat.

Abckiria vuodelta 1543 oli Mikael Agricolan ensimmäinen julkaisu.

Pernaja – Pernå – on piskuinen kunta, joka sijaitsi likellä Loviisa kaupunkia (Lovisa, vuoteen 1752 Degerby, perustettu vuonna 1745) Itä-Uudemaan maakunnassa. Sen naapurikuntia olivat Ruotsinpyhtää, Porvoo, Myrskylä Liljendal, Loviisa ja Lapinjärvi, joista vuonna 2010 liitettiin Loviisan kaupunkiin Pernajan lisäksi Liljendal ja Ruotsinpyhtää. Pernaja on perustettu kirkonpitäjäksi jo keskiajalla ja kunta tunnettiin kaksikielisenä paikkana; noin 60 % kuntalaisista puhui ruotsia ja 40 % suomea. Vakituinen asutus paikkakunnalle syntyi jo 1200-1300-luvuilla, mutta lähinnä suomenkielisiä ihmisiä Hämeestä paikkakunta houkutteli ainakin osaksi vuotta tarjoamalla suotuisat kalastus- ja metsästysmahdollisuudet.

Pernajan Torsbyssä syntyi noin vuonna 1510 Mikael Olavinpoika suhteellisen varakkaaseen, ruotsin kieliseen maanviljelijäperheeseen. Mikaelin lisäksi perheessä oli myös kolme tytärtä. Myöhemmin opiskellessaan Viipurissa Mikael otti isänsä (Olof) ammatin mukaan sukunimekseen Agricolan (maanviljelijä) ja hänestä tuli suomen kirjakielen ”isä”; hän keksi kieleemme n. 8 000 sanaa, joista noin 60 % on edelleen käytössä. Mikaelin ensimmäinen opettaja, Pernajan seurakunnan kirkkoherra sai tämän vanhemmat laittamaan lahjakkaan poikansa Viipurin latinankouluun 1510-luvun lopulla; tuohon aikaan oppiin pääseminen oli vielä peräti harvinaista ja vaati vanhemmilta myös mittavia taloudellisia uhrauksia.

Muistolaatta Wittenbergin yliopiston seinällä Saksassa.

Vuonna 1528 miehulainen Mikael Agricola kulkeutui Turun katolisen piispan, Martti Skytten (s. noin 1480 ja k. 30.12.1550) sihteeriksi. Skytte oli saanut nimityksensä virkaan kuningas Kustaa Vaasalta, mutta virkaansa hän hoiti vailla paavin hyväksyntää. Skytte nimittäin edisti reformaatiota mm. lähettämällä nuoria pappiskandidaatteja Lutherin oppiin tutustumaan Wittenbergiin. Uusi testamentti kääntyi ruotsiksi vuonna 1526, uskonpuhdistus käynnistyi Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1527, koko Raamattu saatiin ruotsiksi vuonna 1541 ja Turun tuomiokirkossa messuttiin ruotsiksi ensikerran vuoden 1540 korvilla.

Vuonna 1529 Mikael Agricola oli jo kansleri ja pappisvihkimyksen hän sai 1530-luvulla. Agricolakin sai lähteä vuonna 1536 Saksaan Wittenbergin yliopistoon oppimaan teologiaa Lutherin ja Melanchthonin luennoilla, mutta opinnäytteensä hän teki filosofisessa tiedekunnassa valmistuen keväällä 1539 maisteriksi kurssinsa kolmanneksi parhaana. Hän palasi Turkuun ja opettajiensa suosituskirjeiden ansiosta kuningas Kustaa Vaasa nimitti hänet Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Yhdeksän vuoden pesti rehtorina päättyi, kun Agricola riitaantui Kustaa Vaasan kanssa vuonna 1548. Vuonna 1550 Agricola ensimmäisinä suomalaisina pappeina – reformaation myötä - otti ja meni avioon Birgitta Olavintyttären kanssa. Seuraavana vuonna avioparille syntyi poika, Kristian.

Agricolan Uuden testamentin nimiölehti vuodelta 1548.

”Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica!” Näin kirjalsi Mikael Agricola Rucouskirjansa esipuheessa vuodelta 1544. Uuden testamentin käännöstyön suomeksi Mikael Agricola aloitti jo Saksassa opiskellessaan. Käännöstyö tapahtui osittain kreikan-, latinan-, saksan- ja ruotsinkielisistä Uuden testamentin laitoksista. Aivan ensimmäinen kirjallinen julkaisu Mikael Agricollta oli kuitenkin oppikirja lukemiseen ja kristillisistä opeista, Abckiria vuodelta 1543. Ilmeisesti kirja painettiin Amund Laurentssonin kirjapainossa Tukholmassa ja kirja oli tarkoitettu lähinnä katekismukseksi.

Agricola käännöksen Luukkaan evankeliumin alkusivu ensimmäisestä painoksesta.

Seuraavana vuonna (1544) julkaistiin Agricolalta Rucouskiria Bibliasta, joka koostui rukouksista jumalanpalveluksia ja hartauksia varten. Rukoukset Mikael Agricola oli kirjoittanut pohjautuen Raamattuun, vanhoihin katolisiin rukouksiin sekä uskonpuhdistajien ja Erasmus Rotterdamilaisen tekstiin nojautuen. Mikael Agricola haaveili koko Raamatun käännöstyöstä ja osia Vanhasta testamentista hän käänsikin, mutta varsinaisesti käännöstyö kompastui rahotuksen vajeeseen. Uusi testamentti Agricolan jäljiltä julkaistiin vuonna 1548 nimellä Se Wsi Testamenti. Mikael Agricola hoiti Turussa piispan tehtävää, kun piispa Martti Skytten kuoleman jälkeen vuonna 1550 paikka aukeni. Kuningas Kustaa Vaasa jakoi Suomen kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntiin, ja nimesi Mikael Agricolan Turun piispaksi vuodesta 1554.

Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta.

Kymmenen vuoden aikana Mikael Agricola julkaisi kaikkiaan yhdeksän teosta, kaikkiaan n. 2 400 sivullista tekstiä. Kaiken käännöstyönsä Agricola kustansi pääosin itse. Elämänsä loppupuolella Mikael Agricola toimi myös diplomaattina, kun Ruotsin ja Venäjän välillä esiintyi jatkuvasti rajariitoja. Kuningas Kustaa Vaasa lähetti vuoden 1557 alussa rauhanneuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan rajariitojen vuoksi, ja tähän valtuuskuntaan kuului myös Mikael Agricola. Takaisin tullessaan hevoskyydissä Mikael Agricola sai pahan sairauskohtauksen Uudenkirkon pitäjässä, Kuolemajärven kunnan alueella. Täällä hän myös kuoli sairauteensa 9.4.1557. Hänet haudattiin Viipurin vanhan tuomiokirkon lattiaan ja myöhemmin useamman kerran hänen hautaansa on yritetty etsiä, turhaan. Hurjimpien arvioiden mukaan kirkkoon olisi haudattu n. 10 000 vainajaa vuosien saatossa.

Agricolan patsas löytyy Turun tuomiokirkon sivustalta. Patsaan valmisti Oskari Jauhiainen vuonna 1952.

Ehkä kaikkein tunnetuinta Agricolan tekstiä edustaa Abckirjan etulehdeltä löytyvä runo, johon päätän tämän kirjoitukseni:

”Oppe nyt wanha ia noori

jolla onbi Sydhen toori.

Jumalan keskyt ia mielen

iotca taidhat Somen kielen.

Laki se Sielun Hirmutta

mutt Cristus sen taas lodhutta.

Lue sijs hyue lapsi teste

Alcu oppi ilman este.

Nijte muista Elemes aina

nin Jesus sinun Armons laina.”