Viulisti Lotta Laaksonen.

Sunnuntaina 26.2.2017 soi klo 15 Tampere-talon pienessä salissa Faunien iltapäivä, kamarimusiikkikonsertti. Konsertin alkuosa koostui pienemmistä sävelhelmistä: Johan Halvorsenin Passacaglia g-molli Händelin teemasta, Alexander Glazunovin Elegia op. 44 sekä Camille Saint-Saëns Cavatine op. 144. Loppuosan kamarikonsertista täytti Bedřich Smetanan Jousikvartetto nro 1 e-molli ”Elämästäni”.

Johan Halvorsen (s. 15.3.1864 ja k. 4.12.1935) oli norjalainen säveltäjä, kapellimestari ja viulisti, jota pidettiin jo varhain lahjakkaana viulistina. Musiikillisen opetuksen alkuun hän sai Oslossa (ent. Kristiania) ja Tukholmassa ja hänestä tuli ensin konserttimestari Bergenissä, ennen kuin liittyi Leipzigin Gewandhaus Orkesteriin. Skotlannissa hän toimi myös konserttimestarina, oli musiikin professorina Helsingissä, kunnes jatkoi jälleen musiikin opiskeluaan Pietarissa ja Leipzigissa sekä Berliinissä ja Liégessä. Vuonna 1893 Halvorsen palasi Norjaan johtamaan Bergenin Filharmonista Orkesteria, jonka konserttimestarina hän oli toiminut vuodesta 1885 lähtien. Vuodesta 1899 lähtien hän johti juuri perustettua Oslon Kansallisteatterin orkesteria, jota tointa hän hoiti 30 vuotta, eläköitymiseensä asti vuonna 1929. Kansallisteatterivuosinaan hän johti yli 30 oopperaa ja teki musiikin yli 30 näytelmään. Eläkkeellä ollessaan Halvorsen sävelsi kolme sinfoniaa ja kaksi tunnettua Norjalaista Rapsodiaa.

Johan Halvorsen.

Vuodelta 1897 on Johan Halvorsenin ehkä yksi tunnetuimmista sävellyksistä Passacaglia g-molli Georg Frideric Händelin teemasta (6. Cembalokonsertto HWV 432) viululle ja alttoviululle. Teoksen soittivat Tampere Filharmonian vuorotteleva 1. konserttimestari Anton Chausovskii ja Pietarin Rimski-Korsakov-konservatoriosta esittävän taiteen ja pedagogiikan linjalta vuonna 2006 valmistunut alttoviulisti ja kamarimuusikko Marina Iuzik.

Alexander Konstantinovich Glazunov (s. 10.8.1865 ja k. 21.3.1936) oli venäläinen säveltäjä, musiikinopettaja ja kapellimestari, joka toimi Pietarin konservatorion johtajana vuodet 1905-1928. Hänen tunnetuin oppilaansa oli Dmitri Shostakovich. Glazunov teki kiertueen Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuonna 1928 ja asettui asumaan Pariisiin vuonna 1929 terveydellisistä syistä. Samana vuonna hän avioitui Olga Nikolayevna Gavrilovan (1875-1968) kanssa ja adoptoi Olgan tyttären, Elenan.

Alexander Glazunov.

Elegia op. 44 on sävellys vuodelta 1893 alttoviululle ja pianolle, jonka Glazunov teki vasta edesmenneille Anton Rubinsteinille ja Pjotr Iljitš Tšaikovskille. Alttoviulistina teoksessa soitti vuonna 1998 Viron musiikkiakatemiasta valmistunut Taavi Nachtigall, jonka opettajana toimi Peeter Paemurru. Hän on ollut mukana monilla mestarikursseilla opettajinaan mm. Igor Bezrodny ja Aleksander Bobrovski. Vuodesta 2001 lähtien hän on soittanut alttoviulua Tampere Filharmoniassa ja lisäksi Viron Kansallisessa Sinfoniaorkesterissa. Hän soittaa mielellään myös kamarimusiikkia.

Elegiassa piano-osuudet soitti vuonna 2003 Pirkanmaan ammattikorkeakoulusta Martti Raution oppilaana valmistunut musiikkipedagogi Ville Hautakangas, joka suoritti pianonsoiton A-kurssitutkinnon parhaalla arvosanalla vuonna 2005 opettajanaan Lauri Väinmaa. Vuonna 2000 Hautakangas sai 2. palkinnon Leevi Madetoja-pianokilpailussa. Kevään 2001 hän opiskeli Berliinissä Hanns Eisler-musiikkikorkeakoulussa professori Georg Savan johdolla ja Hautakangas on toiminut Tampere Filharmonian pianistina ja kosketinsoittajana vuodesta 2002 alkaen. Tämän lisäksi Hautakangas opettaa pianonsoittoa Tampereen Musiikkiakatemiassa sekä soittaa nykymusiikkiyhtye  TampereRaw’n jäsenenä.

Charles Camille Saint-Saëns.

Aivan kuten alttoviululle, myös pasuunalle on kirjoitettu soolosoittimena varsin vähän soitettavaa. Charles Camille Saint-Saëns (s. 9.10.1835 ja k. 16.12.1921), ranskalainen säveltäjä, kapellimestari, urkuri ja pianisti sävelsi lyyrisen ooppera-aariansa Cavatine op. 144 pasuunalle ja pianolle. Pasuunaosuuden puhalteli vuodesta 2003 Tampere Filharmonian pasuunan äänenjohtajana toiminut Antti Hirvonen, joka opiskeli vuosina 1997-2005 Sibelius-Akatemiassa pasuunansoittoa Teppo Alestalon ja Simo Kanervan ohjauksessa. Hirvonen on myöhemmin täydentänyt opintojaan mm. Malmön musiikkikorkeakoulussa ja Rotterdamin konservatoriossa.

Piano-osuudet teoksessa soitti musiikin maisteri Hanna-Leena Savolainen, joka on opiskellut Lahden konservatoriossa ja Sibelius-Akatemiassa. Hanna-Leena Savolainen on voittanut sekä Leevi Madetoja että Sally Westerdahl-pianokilpailut. Savolainen työskentelee nykyään Valkeakosken musiikkiopistossa pianonsoitonopettajana ja säestäjänä. Hän on myös Kiteen kamarikonsertit-festivaalin perustajajäseniä ja kuuluu festivaalin suunnitteluryhmään. Savolainen on hyvin aktiivinen esiintyjä ja soittaa mielellään varsinkin kamarimusiikkia.

Väliajan tuulettumisen jälkeen Faunien iltapäivä jatkui Bedřich Smetanan (s. 2.3.1824 ja k. 12.5.1884) ohjelmallisella ja omaelämäkertaisella Jousikvartetolla nro 1 e-molli, joka valmistui säveltäjältä vuonna 1876. Säveltäjä oli tuolloin jo kuuro. Teoksen osat seuraavat säveltäjänsä elämänvaiheita; I Allegro vivo appasionata – kertoo säveltäjän omistautumisesta taiteelleen sekä kaipauksesta. II Allegro moderato á la Polka – kuvaa nuorta, innokasta tanssijaa ja tanssimusiikin säveltäjää. III Largo sostenuto – lyyrinen osa kuvailee ensirakkautta, avioitumista vaimon kanssa. IV Vivace – tinnitystä ja kuulon menetystä (korkea e). Säveltäjän muutettua maaseudun rauhaan hän kaipasi kuitenkin takaisin kaupunkiin ja ystäviensä luokse. Kvarteton neljä osaa on kuin neljän hyvän ystävän keskustelua. Jousikvarteton lumosivat yleisölle Tampere Filharmonian soittajat: Katri Nikkanen (viulu), Lotta Laaksonen (viulu), Kimmo Kivivuori (alttoviulu) ja Sampo Liukko (sello).

Bedřich Smetana.

Valkeakosken musiikkiopiston viulunsoiton lehtori, Katri Nikkanen valmistui vuonna 2001 Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi. Nikkanen on täydentänyt musiikkiopintojaan monilla mestarikursseilla opettajinaan mm. Viktor Libermann, Yair Kless, Ana Schumanchenko sekä Pierre Amoyalin. Nikkanen soitti Tampere Filharmonian solistina vuonna 2008 ja pitänyt myös omia konsertteja ja on kysytty kamarimuusikko. Tällä hetkellä hän on varkavapaalla 3. konserttimestarin toimesta Tampere Filharmoniasta.

Lotta Laaksonen aloitti Jyväskylässä viulunsoiton ammattiopinnot vuonna 1998 ja valmistui Tampereella Pirkanmaan ammattikorkeakoulusta muusikoksi vuonna 2006 opettajanaan Ari Angervo. Solistina Laaksonen on soittanut mm. Seinäjoen kaupunginorkesterissa ja Jyväskylä Sinfoniassa sekä ollut mukana useilla mestarikursseilla. Tampere Filharmonian I viulunsoittajana hän on ollut syksystä 2009 lähtien.

Kimmo Kivivuori suoritti diplomin vuonna 1987. Hän opiskeli soittoa Kölnin musiikkikorkeakoulussa Rainer Moogin johdolla ja Sibelius-Akatemiassa Jouko Mansneruksen ja Matti Hirvikankaan ohjauksessa. Tampere Filharmoniassa hän aloitti alttoviulistina vuonna 1982 ja orkesterin alttoviulujen varaäänenjohtajana Kimmo Kivivuori on toiminut vuodesta 1984. Kimmo Kivivuorta on voinut kuulla myös mm. Eduard-kvartetissa soittamassa.

Vuonna 1982 suoritti diplomin Sibelius-Akatemiassa Arto Noraksen ja Raimo Sariolan ohjauksessa sellisti Sampo Liukko. Hän on soittanut useiden orkestereidemme solistina sekä kamarimuusikkona mm. Venäjällä ja Unkarissa. Liukko on soittanut myös Eduard-kvartetissa ja nykyisin hän soittaa Tampere Chamber-kamariorkesterissa. Sampo Liukko toimi vuosina 1981-2010 Tampere Filharmonian sellojen äänenjohtajana ja toimii nykyisinkin sellonsoittajana.

Albert Schweitzerille internointiaika oli raskas koettelemus; se merkitsi myös mahdollisuutta testata hänen elämänkatsomustaan mahdollisimman haastavissa olosuhteissa. Laivamatkan ajan Schweitzereiden täytyi oleskella koko ajan hytissään, eikä puhua saanut kuin stuerttinsa kanssa. Schweitzer ei saanut myöskään lukea eikä kirjoittaa laivamatkan aikana, mutta soittaminen oli sallittua. Soitinta ei hänellä tietysti laivalla ollut, mutta hän harjoitteli pöydänkannella sormioita ja lattialla jalkiota sekä opetteli ulkoa Bachin fuugia ja Widorin urkusinfoniaa. Kerran päivässä he pääsivät hetkeksi nousemaan kannelle raikasta ilmaa saamaan. Muiden vankien muassa heidät sijoitettiin ensin kokoomaleiriin Bordeaux'ssa; täällä he saivat kärsiä ruoan puutteesta ja kylmyydestä, ja pian Albert Schweitzer sairastuikin ensi kertaa elämässään suolistosairauteen, joka vaivasi häntä vielä hyvän tovin. Kokoomaleirillä Schweitzerit viettivät kolme viikkoa aikaa ja sen jälkeen heidät siirrettiin yön aikana Pyreneillä sijainneeseen Garaisonin internointileiriin. Leiri sijaitsi kauan asumattomana olleen ja rappeutuneen luostarin suojissa, ja oli edellistäkin leiriä kylmempi paikka. Vankeina olleet kirvesmiehet saivat paikan kunnostettua edes jotenkin asuttavaksi vankien käyttöön.

Garaisonin vankileiri oli täynnä eri ammattilaisia monista yhteiskuntaluokista; oli naisia, miehiä, lapsia, eri kansojen edustajia, eri rotujen edustajia. Lähistöllä asunut vanha lääkäri vastasi leirin lääkinnästä, mutta työ osoittautui täysin riittämättömäksi näissä olosuhteissa. Albert Schweitzerin terveys vain huonontui näissä leirin vaatimattomissa olosuhteissa. Omia huoneita vangeilla ei leirillä ollut käytössä, vaan vangit oleskelivat yhteistiloissa. Äärimmäisen keskittymiskykynsä ansiosta Albert Schweitzer pystyi näissä haastavissa olosuhteissa harjoittelemaan myös soittoa puutteellisin välinein. Pian Schweitzer sai luvan auttaa leirin lääkäriä sairaiden hoidossa sekä hänelle järjestyi myös lupa kirjoittaa leirillä.

Garaisonin vankileirin vankiluetteloita. Tammikuussa 1918 leirillä oleskeli 949 vankia ja näistä 580 oli saksalaisia.

Keväällä 1918 saapui määräys, että elsassilaiset täytyisi siirtää St. Remy de Provence'in leiriin ja tämä määräys siis koski myös Schweitzereita. Tällä uudella leirillä olosuhteet olivat siedettävämmät kaikin puolin. St. Remyn leirillä Schweitzer sai toimia pappina, sillä leirin pastori, joka oli Schweitzerin entinen oppilas, otti hänet apulaisekseen. Pian Schweitzer toimi myös tämän leirin lääkärin virassa. Leirin johtajan – herra Bagnaud, joka aiemmin toimi poliisikomisariona Marseillessa – kanssa Schweitzer myös ystävystyi ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti vielä pitkään. Heinäkuussa 1918 Schweitzerit pääsivät elsassilaisten vaihtovankien vaihdossa Zürichin kautta takaisin kotimaahansa.

Zürichissä Schweitzerit pääsivät tapaamaan vanhoja tuttujaan. Konstanzissa avioparin yhteinen matka päättyi hetkeksi, kun rouva Schweitzerin hakivat hänen vanhempansa ja toimittivat Strassburgiin. Albert Schweitzer jäi passin ja muiden papereiden selvittämisen vuoksi vielä paikkakunnalle ja seuraavana yönä hän pääsi perässä Strassburgiin. Kun Schweitzer yöllä saapui kaupungin rautatieasemalle, näyttäytyi kaupunki hänen silmissään kuin kuolleena kaupunkina; ei katuvaloja, ei ihmisiä kaduilla. Hän sai majoittua kuitenkin ystävien luona. Günsbach oli nyt Schweitzerin matkan varsinainen päämäärä ja sinne rajaseudulle päästäkseen hänen oli hankittava suunnattomasti papereita. Lupa vihdoin myönnettiin, mutta kävi ilmi, että lupa oli ylsi vain Colmariin asti ja viimeiset 15 km täytyisi Schweitzerin matkustaa jalan.

Günsbach, Albert Schweitzerin kotikylä.

Günsbachissa Schweitzer näki hajotettuja ja ammuttuja taloja, kranaattien silpomia puita ja kaduilla sotilaita, tykkejä ja kuorma-autoja. Sotilaat olivat majoittuineina majataloihin ja pappilassakin hän kohtasi alkuun vain täysin vieraita sotilaita. Täällä hän tapasi kuuden vuoden tauon jälkeen isänsä ja jätti kukkia äitinsä haudalle. Albert Schweitzer tunsi voimiensa vähenevän päivä päivältä ja kuume alkoi vähitellen nousta ja tuskat valtasivat alaa. Albertin vaimo saapui myös Günsbachiin auttamaan miestään, mutta siitä huolimatta Albert oli sairas ja masentunut tilansa vuoksi. Sota oli vienyt häneltä sairaalan ylläpitämiseen tarkoitetut varat ja hän oli ottanut vastaan varoja lähetyssaarnaajilta. Näitä varoja hän piti velkanaan, koska oli itse luvannut vastata sairaalansa ylläpidosta.

Heinäkuun lopulla vuonna 1918 Schweitzer päätti suostua leikkaukseen, joka suoritettiin Strassburgissa. Leikkaus suoritettiin syyskuun ensimmäisenä päivänä ja vielä toipilaana ollessaan Strassburgin kaupunki tarjosi hänelle apulaislääkärin virkaa sairaalan dermatologiselle osastolle. Myös hänen vanhassa seurakunnassaan, Pyhän Nikolain seurakunnassa, oli kappalaisen virka vapaana; Schweitzer otti molemmat virat vastaan ja asettui asumaan vanhaan pappilaan. Vaikka sairaus piti olla voitettu, ei Schweitzerin masennus eivätkä voimatkaan palanneet aivan entiselleen. Työnsä ohessa hän kirjoitti tutkimustaan eteenpäin sekä soitti urkuja. Vielä Schweitzerille tehtiin kesällä uusi leikkaus, mutta sekään ei johtanut täydelliseen parantumiseen. Barcelonassa hän kävi kuitenkin soittamassa urkukonsertin ja sai huomata kuitenkin pärjäävänsä muusikkona.

Omien lääkärin ja kappalaisen toimien sekä urkujensoiton lisäksi Albert Schweitzer palveli viemällä säännöllisesti repullisen ruokaa Kehlin kohdalla rajan taakse nälkää näkeville saksalaisille ystävilleen. Kuitenkin varsinainen innostus hänen toimistaan vielä tuolloin puuttui. 23.12.1919 saapui Albert Schweitzerille kirje Canterburyn arkkipiispalta. Kirjeessä arkkipiispa välitti Uppsalan arkkipiispan Nathan (Lars Olof Jonathan) Söderblomin (s. 15.1.1866 ja k. 12.7.1931) pyynnön saapua luennoimaan Uppsalan yliopistoon. Albert Schweitzer vastasi pyyntöön myönteisesti ja ryhtyi heti valmistelemaan luentojaan. Vaikka kulttuurifilosofiset kirjoitukset olivat vielä säilössä, hän muistin varassa kirjoitti ne uudestaan paperille; saipa jopa sanotuksi asiansa täsmällisemmin nyt uudelleen kirjoittaessaan. Keväällä 1920 Schweitzerit saapuivat Ruotsiin ja vielä saapuessaan Albert Schweitzer tunsi itsensä heikoksi. Jotakin Ruotsissa ollessa kuitenkin tapahtui, koska hän itse kertoi tuntemuksistaan seuraavaa: ”Olin tullut Ruotsiin uupuneena, masentuneena ja vielä sairastelevana miehenä. Uppsalan ihanassa ilmassa ja isäntäväkemme arkkipiispantalon hyvässä ilmapiirissä toivuin ja minusta tuli jälleen työniloinen ihminen.”

Uppsalan arkkipiispa Nathan Söderblom sai 1930 Nobelin rauhanpalkinnon.

Lämmin vastaanotto Ruotsissa oli edesauttamassa Schweitzerin toipumista, mutta suurin vaikutus lienee ollut tutustuminen arkkipiispa Nathan Söderblomin kanssa. Tuosta oppineesta ja luovasta taiteilijasta, musiikkimiehestä ja kirkon organisaattorista tuli Albert Schweitzerin ystävä. Schweitzer kirjoitti arkkipiispa Söderblomin muistelmat kolmetoista vuotta myöhemmin. Ruotsissa Schweitzer ajautui mielenkiintoisiin keskusteluihin ajatuksistaan ja sai innostuneen vastaanoton kaikkialla kulkiessaan. Lopulta arkkipiispa rohkaisi Schweitzeria perustamaan viidakkosairaalansa uudelleen ja lupasi myös rahallista tukea, jos Schweitzer esitelmöisi ja konsertoisi Ruotsissa asiansa hyväksi. Albert Schweitzer lämpeni ajatukselle ja sai esitelmämatkalleen nuoren teologian ylioppilaan tulkikseen.

Esitelmöijänä Schweitzer oli jo hionut tekniikkaansa kuntoon viidakkoaikoinaan. Tekniikastaan hän kirjoitti: ”Pääasia tässä tekniikassa on, että puhuu lyhyitä, yksinkertaisia ja selväpiirteisiä lauseita, että harjoittelee esityksen mitä huolellisimmin etukäteen tulkin kanssa eikä poikkea esityksessään tulkille tutusta alkutekstistä. Näin menetellen ei tulkin tarvitse lainkaan ponnistella käsittääkseen käännettävän lauseen tarkoituksen, vaan hän ottaa sen vastaan kuin pallon ja heittää heti kuulijoille.” Esitelmöidessään Schweitzer kertoi myös Lambarenesta ja sai kuulijakuntansa kukkaronnyörit aukeamaan. Schweitzer keräsi myös merkittävästi varoja hankkeelleen konsertoimalla Ruotsissa. Lähtiessään Ruotsista varoja oli jo niin paljon, että hän pystyi maksamaan suurimman osan veloistaan pois. Merkittävin muutos oli kuitenkin Schweitzerin innostuksen ja elämänpalon palaaminen asialleen. Nyt hän teki päätöksen viidakkosairaalan avaamisesta uudelleen.

Palattuaan Strassburgiin Schweitzer julkaisi vetoomuksen, jonka toivoi puhuttelevan varsinkin kaikkia heitä, jotka tunsivat itsensä tai läheisensä saaneen apua nykyaikaisesta lääketieteestä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Vetoomuksen hän otsikoi: Tuskien merkitsemien veljeys. Lainaus vetoomuksesta: ”Tämä tuskien merkitsemien veljeys velvoittaa humanitääriseen lääkärintyöhön Afrikassa. Tämän työn tulee perustua apua saaneiden kiitollisuuteen. Lääkärien tulee heidän sijaisinaan lähteä matkaan täyttämään siirtomaissa elävien kärsivien parissa tehtävää, joka inhimillisen kulttuurin nimissä on täytettävä. Ennemmin tai myöhemmin tulee aate, josta teille tässä puhun, valloittamaan maailman, koska se järkähtämättömässä logiikassaan vetoaa sekä päähän että sydämeen. Mutta onko nyt oikea aika lähettää heitä maailmalle? Eurooppa on raunioina ja elää kurjuudessa. Niin paljon torjuttavaa hätää on jo lähimmässä ympäristössämme. Miten jaksamme enää ajatella kaukaisia ihmisiä? Totuudella ei ole määrättyjä hetkiä. Sen aika on aina, ja juuri silloin kun se näyttää epäajankohtaisimmalta. Huolenpito läheisestä ja kaukaisesta hädästä voidaan yhdistää, jos ne yhdessä pystyvät saamaan tarpeeksi paljon ihmisiä hereille ajattelemattomuudestaan ja herättämään eloon uuden humaanisuuden hengen.”

Ilmasto Schweitzerin viidakkosairaalassa asetti vaaleammalle ihmiselle melko haasteelliset työolosuhteet ja Albert Schweitzerkin joutui ajoittain taistelemaan uupumusta vastaan. Myös hermot joutuivat koetukselle, vaikka aikaisemmin sellaisia ongelmia ei ollut esiintynyt. Albert Schweitzerin päiväkirjamerkintä todistaa: ” Leikkauspotilaat on sidottava! Minun on tislattava vettä, valmistettava lääkkeitä, puhdistettava haavoja! Vedettävä hampaita! Tämä kiire ja potilaiden kärsimättömyys saavat minut joskus niin hermostuneeksi, etten enää tunne itseäni.”

Schweitzer sai kuitenkin merkittävästi voimia ja virkistystä ainoasta todellisesta harrastuksestaan, musiikista. Albert Schweitzer itse kertoo: ”Olin alistunut siihen, että toiminta Afrikassa merkitsi taiteilijantieni loppua ja uskoin, että luopuminen olisi helpompaa, jos antaisin sormieni ja jalkojeni ruostua. Mutta eräänä iltana, soittaessani kaihomielisenä erästä Bachin urkufuugaa, sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että voisin käyttää vapaita hetkiä Afrikassa suorastaan hyväkseni hioen ja syventäen soittoani. Tein saman tien suunnitelman Bachin, Mendelssohnin, Widorin, César Franckin ja Max Regerin teosten esille ottamisesta siitä huolimatta, vaikka minun olisi käytettävä viikkoja tai kuukausia yhteen ainoaan kappaleeseen. Miten nautinkaan voidessani harjoitella kaikessa rauhassa, lähestyvästä konsertista riippumatta, vaikka en voinutkaan harjoitella ajoittain kuin puoli tuntia päivässä.”

Työskennellessään Afrikassa Albert Schweitzer tuli päivä päivältä vakuuttuneemmaksi, että tummat ihmiset eivät ole älyllisesti yhtään vaalempia veljiään huonompia. Henkisellä puolella vain tuntui olevan eroa; Schweitzer tunsi selvästi potilaidensä pelkäävän jotakin. Heillä tuntui olevan taikauskoa ja tabuja, joita oli vaikea poistaa. Albert Schweitzer päätyi seuraavin johtopäätöksiin mietittyään asioita: Pelkkä lääkärinä toimitseminen ja lääkitseminen ei auta pelokkaita potilaita, vaan hänen pitää myös toimia lähetyssaarnaajana Afrikassa. Nyt hän kääntyi keskusteluun paikallisten lähetyssaarnaajien kanssa, joilla oli häneen vahva luottamus. Lähetyssaarnaajat vapauttivat Albert Schweitzerin Pariisin lähetyskomitealle antamasta lupauksesta olla toimimatta lähetyssaarnaajana. Näin hän sai vapaammat kädet omaan toimintaansa.

Toiseksi Schweitzer pohdiskeli Euroopan tilannetta. Eurooppalainen näyttäytyi nyt miehenä, joka oli saanut suuren perinnön, mutta ei tiennyt mitä sillä tekisi. Kun eurooppalainen katsoisi Afrikkaan ja sen ongelmia, hän oppisi varmasti tietämään, millaisen lahjan on saanut tieteessä, kulttuurissa ja uskonnossa. Albert Schweitzer työskenteli ahkerasti viidakossa lääkiten potilaitaan ja vähitellen hän voitti heidän varauksettoman luottamuksen puolelleen. Eräs synnyttänyt äiti esim. antoi lapselleen nimeksi Albert Tohtori. Albert Schweitzer itse tunnusti: ”Useasti seistessäni valkoisena lääkärinä värillisen sairaan edessä on tapahtunut tämä: kaksi vierasta ihmistä kahdesta toisilleen vieraasta maailmasta on katsonut toisiaan, ja tässä katseessa on rakkauden virta kulkenut toisesta toiseen. Silloin on meille molemmille, valkoiselle ja mustalle, valjennut tuonpuoleinen valta, joka tahtoo sovittaa kahtia jakautuneen maailman.”

Keväällä 1913 Albert Schweitzer lähti matkalle Eurooppaan ja otti mukaansa 2 000 Saksan markkaa kultana, kun pelkäsi sodan alkavan Euroopassa ja mitätöivän setelirahan merkityksen. Euroopassa vallitsi onneton tila; saksalaiset ja ranskalaiset olivat ajautuneet sotaan toisiaan vastaan ja olivat vetäneet sotkuun mukaan vielä Venäjän, Englannin ja Itävallan. Albert Schweitzer oli sydämessään toivonut, että sota olisi vältetty. 5.8.1913 Schweitzerin kodin eteen viidakossa ilmestyi musta sotilas, joka ei päästänyt Albert Schweitzeria kotoaan minnekään, eikä kukaan päässyt hänen luokseen Schweitzerin asuntoon. Potilaat olivat tietysti ihmeissään ja kun asiasta tiedusteltiin sotilaalta, hän vain vastasi että on sotatila. Albert Schweitzer hyödynsi tämänkin ajan hyväkseen ja keskittyi kulttuurifilosofisiin kirjoituksiinsa täysipäiväisesti. Schweitzer vietti useita kuukausia ranskalaisten siirtomaaviranomaisten vankina viidakkokodissaan vapautuen vasta marraskuussa 1914 taas sairaalatyöhönsä potilaiden parissa.

Albert Schweitzer teki paljon työtä etsien vastauksia kulttuurifilosofisiin kysymyksiin, mutta sai huomata, että filosofiassa ei oltu tarkasteltu maailmankatsomuksen ja kulttuurin yhteenkuuluvuutta. Schweitzer kiteytti: ”Olin uupunut ja toivoton. Näin tosin jo tiedon siitä, mistä oikeastaan oli kysymys, välkkyvän edessäni. Mutta en voinut tavoittaa enkä ilmaista sitä.” Sairastunut lähetystyöntekijä pitkän jokimatkan takana keskeytti Albert Schweitzerin filosofoinnin ja hän lähti hoitamaan potilasta hajoamistilassa olevalla laivalla. Matkan aikana hän näki näyn, joka kirkasti hänelle tulevan eetillisen maailmankatsomuksensa: elämän kunnioittamisen.

Aikanaan Schweitzer oli lähtenyt Afrikan viidakkoon sairaiden pariin ajatellen, että luennot ja kirjoitukset saavat jäädä häneltä tyystin. Nyt hän löysi tarpeen kirjoittaa ja hänellä oli myös asiaa. Päivät kuluivat viidakossa edelleen sairaiden kanssa, mutta yön pimeinä tunteina Albert Schweitzer istui työhuoneessaan kirjoittamassa. Schweitzer tunnisti, ettei kulttuuri ole mitään abstraktiota, vaan se toteutuu monissa yksityisissä persoonissa; jos kulttuuria uhkaa rappio, on yksityisessä ihmisessä mennyt jotakin vikaan. Ihmisiltä katoaa nykyään henkinen itseluottamus; tulee pettymyksiä ja alistumista, kun filosofisista maailmankatsomuksista ei löydy järkeä elämän mielekkäänä pitämiseen. Ihmiset vielä näännytetään valtavan tietotulvan alle, joita hän ei pysty jäsentelemään mitenkään.

Epäilevä ja alistettu ihminen jää eri uskontojen sekä valtiollisten ja sosiaalisten yhteisöjen painostuksen alaiseksi. Nämä eri yhteisöt eivät aina edes yritä todistella ihmisille asiansa oikeutusta. Järjen käyttöön ei rohkaista, vaan tarjotaan valmiita totuuksia, jotka pitäisi vain omaksua käyttöön. Eri organisaatiot voimistuvat sitä mukaan, kun saavat kannattajakuntaa puolelleen. Alkaan vähitellen propagandan käyttö ja ihmiset lopulta nujerretaan painostuksen alla. Lopulta hän epäilee jo oman aivojensa käyttämistä. Tämän Schweitzer näki onnettomuuden pääsyyksi. Kulttuuri voi kukoistaa vain, jos yksityinen ihminen kokee itsensä persoonana ja ajattelee itsenäisesti sekä vastaa teoistaan. Hän rohkaisi ihmisiä omien päätelmien tekemiseen ja silloin elämä saisi tarvitsemansa mielekkyyden. Näin Schweitzer kirjoitti asiasta: ”Mutta jos kerran ihminen on pettynyt filosofisten järjestelmien moninaisuuden suhteen ja sen vuoksi alistunut, niin en voi auttaa häntä, koska olen itsekin alistunut. Olen jopa sitä mieltä, ettei voida laatia lopullista filosofista järjestelmää, koska ei ole eikä koskaan voi olla inhimillistä järkeä, joka pystyisi saamaan selon maailmankaikkeudesta. Mutta ihminen voi päästä selvyyteen omasta itsestään, asemastaan ihmiskunnassa ja maailmankaikkeudessa. Vaikka hänen on luovuttava maailman kokonaiskäsityksestä, niin hän voi kuitenkin muodostaa itselleen elämänkatsomuksen, joka vastaa peruskysymyksiin mihin ja mistä.”

Schweitzer pohdiskeli muistiinpanoissaan paljon ”perus”-sanaa ja kuvaa sillä ajattelua varsinkin ihmisen omien kokemusten viitekehyksessä. Ihmistahdoksi hän nimeää syvimmän perustotuuden, josta voimme tulla juuri kokemusperäisesti tietoisiksi. Ilmiö on täysin omaa luokkaansa ja on sokean luonnon huomassa ainutlaatuinen, siveellistä tahtoa, joka suuntautuu arvokkaisiin päämääriin. Schweitzerille tämä muodosti elämän kunnioituksen. Näinkin hän kirjoitti: ”Joka päivä koin suurena armona sen, että samaan aikaan kun toisten täytyi kuolla, minä sain pelastaa elämää ja sen ohessa vielä tehdä työtä rauhan aikakauden koittamisen hyväksi.”

Onneksi yksi viimeisistä Lambareneen päästetyistä laivoista toi niin suuren määrän sairaalatarvikkeita, että viidakkosairaalan toiminta oli turvattu pitkäksi aikaan sodankin aikana. Muuten sota oli Schweitzerille suuri häpeän tunteen tuoja; häpeää oli täysin mahdotonta peitellä viidakon alkuasukkailta, kun nämä tulivat kyselemään häneltä vaikeita asioita. Miksi valkoiset saarnaavat rakkaudesta ja armosta, mutta tappavat samaan aikaan toisiaan surutta?

Albert Schweitzer sai vuonna 1916 tietää menettäneensä äitinsä tämän jäädessä sotahevosen jalkoihin. Syyskuussa 1917 Schweitzer sai vaimoineen tiedon, että heidän olisi lähdettävä laivalla Eurooppaan, jossa heidät suljettaisiin internointileiriin sodan vuoksi. Viidakkosairaala täytyisi jättää viidakon ja termiittien huostaan, eikä kirjoitustyökään voinut edistyä aikoihin. Koska laiva oli muutaman päivän myöhässä, Schweitzerille jäi hieman aikaa pakata instrumenttejaan ja tarvikkeitaan säilytettäväksi lähetysaseman parakissa. Omat käsikirjoituksensa hän keräsi nippuihin ja pyysi amerikkalaista lähetyssaarnaajaa säilyttämään ne tallessa sekä pyysi tätä postittamaan ne sodan jälkeen itselleen. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti kahden yön aikana käsikirjoituksistaan ranskaksi yhteenvedon vastaisen varalle.

Keväällä 2003 perustettu Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri TASO konsertoi Tampereen yliopiston juhlasalissa torstaina 2.2.2017 klo 19 johtajanaan alusta asti orkesteria johtanut kapellimestari ja Tampere Filharmonian II-viulujen äänenjohtaja Kimmo Tullila. Vuoteen 2008 asti orkesteri toimi Tampereen yliopiston sinfoniaorkesterin nimellä ja kotikaupunkinsa lisäksi orkesteriin on päässyt tutustumaan myös mm. Helsingissä, Uppsalassa, Turussa, Jyväskylässä, Tallinnassa ja Seinäjoella. Yhteistyötä TASOn kanssa ovat harrastaneet ainakin bassolaulaja Jaakko Ryhänen, pianisti Antti Siirala, sellistit Samuli Peltonen ja Joona Pulkkinen, näyttelijä Eila Roine ja viihdetaiteilija Simo Frangén. Yliopiston juhlasalin konsertissa TASO soitti mallikkaan ohjelman: Aaron Coplandin Quiet city, Sergei Rahmaninovin Pianokonserton nro 2 c-molli, op. 18 (osat Moderato, Adagio sostenuto – Piú animato – Tempo I, Allegro scherzando) sekä Ludvig van Beethovenin Sinfonian nro 5 c-molli, op. 67 ”Kohtalonsinfonia” (osat Allegro con brio, Andante con moto, Scherzo Allegro ja Allegro).

Ylöjärveltä maailmalle lähtenyt Pauli Jämsä oli saatu orkesterin pianosolistiksi. Pauli Jämsä on nähty erityisesti kamarimuusikkona ja lied-pianistina useasti Euroopassa, Yhdysvalloissa, Japanissa ja Taiwanissa. Vierailuita hän on tehnyt useissa musiikkikeskuksissa kuten Musikverein, Gulbenkien Center, Izumi Hall ja National Performing Arts Center. Vielä tämän kevään aikana Pauli Jämsän konsertteja voi kuunnella Sveitsissä, Italiassa, Israelissa ja Argentiinassa.

Pianisti Pauli Jämsä on saanut opetusta soittoonsa Sibelius-Akatemiassa Antti Siiralan ja Teppo Koiviston opissa ja vuosina 2010-2015 hän opiskeli Wienin musiikkiyliopistossa Avedes Kouyoumdjianin luokalla. Jämsän tärkeitä musiikillisia vaikuttajia ovat olleet esim. Hatto Beyerle (Alban Berg-kvartetti), Johannes Meissl (Artis-kvartetti), Ralf Gothóni, Miguel da Silva (Ysaÿe-kvartetti), Heime Müller (Artemis-kvartetti) ja Claus-Christian Schuster (Altenberg-trio). Jämsä on päässyt työskentelemään em. kanssa eurooppalaisen kamarimusiikkiakatemian ECMA:n kautta. Pauli Jämsä on myös itse palkittu monissa soolo- ja kamarimusiikkikilpailuissa eri puolilla Eurooppaa.

Pauli Jämsä tiedetään hyvin aktiiviseksi nykymusiikin esittäjäksi ja hän on saanut kantaesittää monia kamarimusiikkiteoksia; viimeksi hänet on nähty solistina Beat Furrerin sekä Olivier Messiaenin teosten kanssa ja vielä loppukevään aikana hän vierailee Buenos Airesin Teatro Colónissa esittämässä mm. Pierre Boulezin teoksia. Syksystä 2016 alkaen Pauli Jämsä on toiminut Grazin oopperan korrepetiittorina ja hoitanut myös kapellimestarin tehtäviä.

TASOn torstai-illan konsertti avattiin venäläis-liettualaisten juutalaissiirtolaisten jälkeläisen, Aaron Coplandin (s. 14.11.1900 Brooklyn ja k. 2.12.1990 North Tarrytown) sävellyksellä Quiet city, jonka hän teki Irwin Shawn samannimiseen näytelmään vuonna 1936. Vaikka näytelmä esitettiin lokakuussa 1907 perustetussa Broadwayn Belasco-teatterissa vain kaksi kertaa, tuli näytelmän tekijöistä myöhemmin maailmankuuluja – ohjauksesta vastasi mm. Elia Kazan. Copland teki teoksestaan vuonna 1941 sovituksen trumpetille, englannintorvelle ja jousisoittimille itsenäistä esittämistä varten. Aaron Copland itse opiskeli musiikkia Pariisissa 1920-luvulla opettajinaan ainakin Paul Vidal ja Nadia Boulanger. Coplandin tuotanto on usein jaettu kahteen osaan: toinen tyyli edustaa laajojen kuulijoiden rakastamia harmonisia, melodisia ja jazz-elementtejä käyttäviä teoksia ja toinen tyyli edustaa pienemmälle yleisölle tarkoitettua vakavamielisempää, abstraktimpaa musiikkia.

Maailmalla soitettavan pianokonserttokirjallisuuden ehdottomaan aateliin kuuluva venäläissäveltäjä Sergei Rahmaninovin (s. 1.4.1873 Semjonovo ja k. 28.3.1943 Beverly Hills) toinen pianokonsertto toimi konsertin solistisena teoksena. Säveltäjä teki kaikki pianokonserttonsa lähinnä itselleen soitettaviksi, koska oli myös ahkera ja konsertoiva pianisti. Rahmaninov itse ihaili myöhäisroantikkona 1800-luvun venäläisiä säveltäjiä, kuten Tšaikovskia ja Rimski-Korsakovia. Nuorena säveltäjä masentui epäonnistuneista esityksistä ja piti kolme vuotta taukoa säveltämisestä. Toinen pianokonsertto syntyi vuonna 1901 ja 28-vuotias säveltäjä omisti teoksensa kiitokseksi häntä hoitaneelle lääkärille, Nikolai Dahlialle.

Rahmaninov lähti Venäjän vallankumouksen jaloista ja muutti Yhdysvaltoihin, jossa teki mittavan pianistinuran. Hänen omaa soittoaan on tallennettu kaikkien hänen säveltämien pianokonserttojen osalta 1920-luvulla Philadelphian orkesterin avustuksella. Rahmaninov vältti tietoisesti modernimpaa sävelkieltä ja kehitti venäläistä ja 1800-luvun romantiikan periaatteita omaksi omaperäiseksi tyyliksi, jossa melankolia, painokkaat rytmit, slaavilainen kiihkeys ja suvantokohdat vaihteluineen ovat hyvin tunnistettavia elementtejä. Soittajalta sävelmateriaali vaatii monasti kämmenen keskimääräistä kattavampaa kokoa. Juuri tässä teoksessa soittajan tulkintoihin pääsee vaikuttamaan loputon aiheiden rikkaus, kielikuvien runollisuus sekä taituruutta vaativa tekniikka.

Saksalaisen Ludvig van Beethovenin (s. 16.12.1770 Bonn ja k. 26.3.1827 Wien) viides sinfonia esitettiin ensikerran Wienissä vuonna 1809. Säveltäjä ei vielä tuolloin ollut kaupungissa kovin tunnettu; lähinnä hänet muistettiin kamarimusiikin säveltäjänä, musiikin, jota kylläkin pidettiin yleisesti vaikeana ja teennäisenä. Varsinainen läpimurto kaupungin muotisäveltäjäksi tapahtui vasta 1814 Wellingtonin voitto-ohjelmasinfonialla sekä seitsemännellä ja kahdeksannella sinfonialla.

TASOn seuraava konsertti järjestetään Tampereen tuomiokirkossa keskiviikkona 10.5.2017 klo 19. Konsertin kapellimestarina toimii Kimmo Tullila ja solisteina vierailevat Annaleena Jämsä (huilu) ja Liisa Viitanen (harppu). Tuomiokirkon konsertissa on ohjelmassa Mozartin Konsertto huilulle, harpulle ja orkesterille KV 299 ja Rautavaaran Sinfonia nro 7 ”Angel of light”.

Suomen idea 2017 -seminaari järjestettiin Tampereella torstaina 9.2.2017 Tampere-talon Maestrossa (3. krs.). Seminaarin vastuullisina järjestäjinä toimivat vuonna 2000 perustettu Tampere Klubi ja Tampereen yliopisto ja seminaarin teemana tällä kertaa oli Suomen asema kansainvälisessä yhteisössä ja mottona Huipputieteen, korkean koulutuksen ja sivistyksen Suomi.

Suomen – pienen kansakunnan – itsenäinen olemassaolo on ratkaisevasti riippuvainen maan henkisestä pääomasta ja onkin sanottu usein, että sujuvan demokratian välttämätön ehto olisi valistunut kansa. Samoin voisi tietysti myös väittää, että valistus on itsenäisen kansakunnan menestyksen tae. Suomalainen identiteetti ei syntynyt aivan itsekseen, vaan se luotiin 1800-luvun lopulla ja tätä identiteettiä ei muovannut suurruhtinaskunnan taloudellinen nousukausi. Kansallista identiteettiämme rakensivat kirjallisuus, kuvataide, tiede, musiikki ja teatteri, kaikki suomalaisen hengen ilmentymät yhdessä ja erikseen.

Euroopan historian professori ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe.

2000-luvulla maamme on koulutuksen huippumaita maailmassa, suomalainen tiede loistaa monilla aloilla aallon harjanteella, elämme suhteellisen turvallisessa yhteiskunnassa ja suomalainen oikeusvaltio saa olla monelle muulle kehittyvälle maalle mallieimerkkinä. Seminaari nosti pohdittavaksi esim. seuraavia kysymyksiä: Jaksammeko pysyä henkisesti vahvana ja valistuneena kansakuntana? Olemmeko tietoisia vahvuuksistamme, olemmeko selvillä siitä, mikä on Suomi, keitä me olemme vai ajelehdimmeko kohti tulevaisuutta perusteettomien odotusten varassa? Suomalainen identiteetti ei avaudu tulevaisuutta ennustamalla. Suomalainen identiteetti löytyy peruutuspeiliin katsomalla, josta näemme Suomen idean.

Professori Jukka Kekkonen.

Sieltä peruutuspeilistä käsin kirjoitetaan myös nykyisen selviytyjä-Suomen historia niin kuin kaikki eri sukupolvet ovat aina tehneet, kirjoittaneet oman historiansa silloisen tarpeen mukaan. Suomen idea -seminaarin tarkoitus oli valottaa avarasti, rehellisesti ja avoimesti niitä tekijöitä, joiden varassa Suomesta tuli tämä nykyinen Suomi ja joiden tuella Suomi myös toivottavasti Suomena säilyy.

Suomen historian professori Pertti Haapala.

Suomen idea 2017 -seminaarin avasi klo 9.15 Tampere Klubin puheenjohtaja Juha Kostiainen ja ensimmäisen esitelmän piti maakuntajohtaja, arkkitehti Esa Halme. Halmeen jälkeen Suomen historian professori, FT, Yhteiskunnan historian huippuyksikön johtaja, Pertti Haapala Tampereen yliopistosta – Haapalan ansiokkaan Tampere-aiheisen väitöskirjan aiheena oli aikanaan Tehtaan valossa, vuonna 1986 – esitelmöi tunnetulla taidollaan aiheesta Kun Suomen kansa tahtoo, sillä on historia. Viimeinen luennoitsija ennen lounastaukoa oli Helsingin yliopiston kansleri emeritus, lääketieteen ja kirurgian tohtori, Kari Olavi Raivio (s. 27.5.1940 Tyrvää), joka pääsi esitelmöimään aiheesta Suomen tiede kansallisena pääomana.

Kansleri Kari Raivio.

Seminaariohjelma jatkui jälleen klo 12.30 ja nyt puhetta sai johtaa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Tapani Kekkonen (12.10.1953) Helsingin yliopistosta. Kekkonen kutsui estradille Euroopan historian professorin ja Helsingin kaupunginvaltuutetun, Laura Kristina Kolben (s. 9.9.1957 Bogatá) Helsingin yliopistosta. Kolben esitelmän aiheena oli Luovuus ja lahjakkuus - Suomen tulevaisuuden voimavarat. Ennen kahvitaukoa kuuntelijat keskittyivät vielä professori emeritus, Ulkopoliittisen instituutin (UPI) entisen johtajan, Raimo Veikko Antero Väyrysen (s. 17.4.1947 Kiuruvesi) (Helsingin yliopisto) esitelmään: Uusi turvallisuusjärjestelmä.

Professori Raimo Väyrynen.

Iltapäivän varsinaisen seminaariohjelman viimeisen esitelmän sai pitää professori emeritus, oikeustieteilija ja kirjailija, Aulis Arvi Aarnio (s. 14.5.1937 Kymi) (Helsingin ja Tampereen yliopistot) aiheesta Suomalainen oikeusvaltio. Seminaarin lopun puhetta johti vararehtori Harri Melin Tampereen yliopistosta.

Oikeustieteilijä ja kirjailija Aulis Aarnio.

Varsinaisen seminaariohjelman ulkopuolella järjestettiin vielä samana iltana Tampere-talon Pienessä salissa (2. krs) yleisölle avoin Tampere-luento klo 18.15 alkaen. Arvovaltaiseksi puhujaksi oli kutsuttu tilaisuuteen ministeri, kunniatohtori, valtiovarainministeriön valtiosihteeri vuoteen 2013 asti, Raimo Sailas (s. 13.9.1945 Nivala) ja hän luennoi aiheesta: Miten Suomi selviää?

Ministeri Raimo Sailas.

Kun ruokavaliomme koostuu pääosin rasvasta, kohtuullisessa määrin proteiinista sekä vähäisessä määrin hiilihydraatista, voimme kutsua ruokavaliotamme ketogeeniseksi ruokavalioksi. Elimistössämme alkaa silloin maksassa ja munuaisissa muodostua rasvasta ja etanoolista muodostuneita yhdisteitä, ketoaineita, erityisesti silloin, kun hiilihydraattien saanti on vaatimatonta. Tässä tilassa elimistömme joutuu valmistamaan kaiken tarvitsemansa glukoosin itse glukoneogeneesissa.

Nykyisin enin osa kanssaihmisistämme saa energiansa glukoosista, jonka aiheuttavat hiilihydraatit; syödessäsi hiilihydraatteja alkaa haima erittää insuliinia ja veren glukoosipitoisuus kasvaa eli verensokeri nousee. Elimistössä nämä hiilihydraatit varastoituvat glykogeeniksi lihaksiin ja maksaan, josta se tarvittaessa käytetään energiaksi. Suurimmalla osalla ihmisiä alkaa sokeriaineenvaihdunta häiriintyä eikä elimistö kykene enää käsittelemään hiilihydraatteja oikein. Siinä vaiheessa ravinnon hiilihydraatit kerääntyvät maksaan muodostuen lipogeneesin avulla rasvaksi. Elimistö siis muodostaa hiilihydraateista rasvaa, joka alkaa näkyä lihavuutena sekä riskinä sairastua diabetekseen, kuten myös sydän- ja verisuonitauteihin.

Kuitenkaan ketogeeninen tai vähähiilihydraattinen ruokavalio ei ole missään tapauksessa ollenkaan uusi ja ihmeellinen ilmiö; kehomme on sopeutunut siihen kehityshistoriamme aikana ja se voidaan nähdä kaikkein alkuperäisimpänä ihmisen ruokavaliona. Ketoosin avulla ihminen on historiansa aikana selvinnyt hyvin vaikeiden aikojen yli. Vasta aivan viimeisinä vuosikymmeninä meille on alettu höpöttää hiilihydraattien ja erilaisten keinotekoisten rasvojen ylivoimaisuudesta. Seuraukset ovat järkyttäviä sen vuoksi; elintasosairauksista ainakin diabetes, autoimmuunisairaudet, erilaiset sydäntaudit ja mm. Alzheimerin tauti ovat lähteneet räjähdysmäiseen kasvuun, kiitos virallisten ravitsemussuositustemme. Tämä ilmiö on nähtävissä kaikkialla maailmassa.

Amerikkalainen lääkäri Rollin Turner Woodyatt (s. 3.6.1878 Chicago, Illinois ja k. 17.12.1953) tutki jo 1920-luvulla diabetespotilaita sekä varsinkin nälän ja hiilihydraattien rajoittamisen yhteyttä potilaidensa aineenvaihduntaan. Aina kun keho polttaa rasvaa syntyy ketoaineita; elimistössä muodostuu kolmea eri ketoainetta: asetoasetaattia, betahydroksibutyraattia ja asetonia. Nykyään suositellaan ihanteelliseksi betahydroksibutyraatin määräksi veressä 0,5-3,0 mmol/l, jos aikoo pudottaa painoaan. Rollin Turner Woodyatt antoi näille nimeksi ketoaineet. Woodyattin tutkimustyötä jatkoi lääkäri Russel Wilder lähinnä perehtyen siihen, miten nämä ketoaineet vaikuttavat aineenvaihduntaamme. Russel Wider sai tuloksia aikaan epilektikoiden oireiden poistumisena ja Wider oli ensimmäinen henkilö, joka käytti termiä ketogeeninen ruokavalio kuvaamaan diettiä, jossa rajoitetaan hiilihydraattien määrää ja samalla lisätään rasvan määrää ravinnossa.

Ainakin jo 1700-luvun lopulta tiedetään lääkäri John Rollon hoitaneen diabetespotilaita lihapitoisella ruokavaliolla. Viime vuosisadan alussa tyypin 1 ja tyypin 2 diabetesta yleisesti hoidettiin vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, samoin liikalihavuutta hoidettiin tällä ruokavaliolla. Sittemmin on tapahtunut jotakin käänteentekevää! Mutta maltahan vielä hetkinen! Katsokaamme miten suunnatonta vahinkoa Ancel Keys sai aikaiseksi iskemällä kyntensä kolesteroliin.

Ancel Benjamin Keys syntyi 26.1.1904 Colorado Springsin kaupungissa Benjamin Pious Keysin ja Carolyn Emma Chaneyn poikana. Perhe muutti kuitenkin vuonna 1906 San Franciscon kaupunkiin josta matka jatkui pian maanjäristyksen jälkeen samana vuonna läheiseen Berkeleyn kaupunkiin Kaliforniassa. Ancel osoittautui jo varhaisessa vaiheessa testien mukaan hyvin älykkääksi ja ahkeraksi pojaksi. Koulunkäynti sai kuitenkin alkuun hetkeksi jäädä, sillä Ancel teki monenlaisia hanttihommia ennen kuin aloitti tosissaan opiskelun Kalifornian yliopistossa vuonna 1922. Vuoteen 1930 mennessä Ancel Keys oli väitellyt itsensä tohtoriksi ensin biologiassa ja sitten vielä vuonna 1936 fysiologiasta Cambridgen yliopistosta. Välillä hän työskenteli pari vuotta Kööpenhaminassa August Kroghin ohjauksessa eläinfysiologian laboratoriossa Tanskan maalla. Mayo Säätiössä työskennellessään vuonna 1936 Ancel Keys palkkasi lääketieteelliseksi avustajakseen Margaret Haneyn (biokemisti), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1939. Pari sai kolme lasta; Carrie, Henry ja Martha.

Ancel Benjamin Keys.

Ancel Keys oli toiminnan mies ja ahkera puurtaja; yksityinen perhe-elämäkin oli alistettu uran vaatimuksille. Keys osallistui johtamalla tutkimusryhmän empiiriseen kokeeseen Andien rinteillä aiheesta, miten ihmisen keho sopeutuu erilaisissa korkeusolosuhteissa. Korkeudet olivat useita tuhansia metrejä ja kylmissä useamman kymmenen pakkasasteen säissä vietettiin talvella suhteellisen pitkiäkin aikoja. Toisen maailmansodan alettua Keys sai tehtäväkseen suunnitella armeijan joukoille hätäannokset, missä sotilaiden päivittäiset ruoka-annokset olivat 3000 kaloria – lisäksi myös suklaata, savukkeita ja purukumia. Sodan loppupuolella Keys toteutti käsittämättömän tutkimuksen aseistakieltäytyjillä; 36 vapaaehtoista altistui hänen tutkimuksiinsa, jossa tutkittavat joutuivat tarkkailuun puoleksi vuodeksi nälkäkuurilla ja laihtuivat keskimäärin 25 prosenttia.

Seuraavaksi Ancel Keys keskittyi kolesteroliin, kun hänen luokseen lähetettiin maitotilalta veljekset, joiden vartaloissa oli patteja. Osoittautui, että nämä patit sisälsivät kolesterolia; veren kolesteroliarvot olivat 25, joten tässä tapauksessa kysymyksessä oli varmaankin perinnöllinen sairaus. Keys syötti tutkittaville kuitenkin täysi rasvatonta ruokaa viikon ajan ja sai heidän veren kolesteroliarvot tippumaan tilapäisesti. Tästäkös Ancel Keys innostui. Hän tutki, miksi sotavuosina Pohjois-Euroopassa menehtyi sydänsairauksiin ihmisiä vähemmän, kun ruoasta oli suuri pula. Hän tuli siihen tulokseen, että jonkin ruoka-aineen jota sodanaikaan ei saanut, sen täytyi aiheuttaa nämä sydänsairaudet. Verisuonien seinämiin kerääntyy paakkuja tai plakkia, joka ajan myötä saattaa tukkia verisuonen ja aiheuttaa sydäninfarktin. Tämä plakki taas sisältäisi kolesterolia. Näin yhteys oli rakennettu. Nyt tarvittiin vain tieteellinen näyttö tästä.

Alkoi ahkera kiertäminen eri puolilla maailmaa; Ancel ja Margaret Keys tekivät suurelle joukolle ihmisiä kolesterolimittauksia järjestelmällisesti. Näin Keys keräsi aineistoa tutkimukseensa ja päätteli näiden perusteella, että rikkaissa maissa ihmiset syövät rasvaisempaa ruokaa ja saavat kolesterolinsa siksi korkeaksi sekä lopulta sairastuvat herkemmin sydänsairauksiin. Ensimmäisen tutkimustuloksensa hän julkaisi vuonna 1953, jossa hän osoitti kuuden maan aineiston perusteella rasvan saannin ja sydänsairauksien yhteyden. Myöhemmin kollegat tarkistivat tätä tukimusmateriaalia, jota oli kertynyt kaikkiaan 22 maasta, mutta Ancel Keys oli tähän omaan tutkimukseensa kelpuuttanut tuloksia vain kuudesta maasta. Sanomattakin lienee selvää, että juuri näissä kuudessa maassa yhteys rasvan ja sydänsairauksien välillä oli maksimaalinen ja muista maista tätä näyttöä ei saatu. Tämä tieteellinen vääristely katsottiin ”läpi sormien” eikä siihen kiinnitetty juuri huomiota.

Tärkeimmän elämäntyönsä Ancel Keys katsoo tehneensä ns. seitsemän maan tukimuksessa, joka alkoi vuonna 1958. Siinä seurattiin kymmeniä vuosia 12 000 keski-ikäisen miehen ruokavaliota, kolesterolia ja sairauksia Kreikassa, Italiassa, Hollannissa, Suomessa, Jugoslaviassa, Japanissa ja Yhdysvallissa. Tutkimus ei osoittanut kuitenkaan mitään selkeää yhteyttä rasvankäytön ja sydänsairauksien välille. Esim. Kreikassa käytettiin paljon rasvaa, mutta sydänsairauksia oli kaikkein vähiten juuri siellä. Nyt Keys muutti kiireesti teoriaansa; rasva ei enää aiheuttanutkaan sydänsairauksia, vaan tietynlainen rasva – tyydyttynyt rasva. Tästä alkoi tyydytteineiden rasvojen joutuminen pannaan ja ne julistettiin vaarallisiksi.

Nykyään onneksi jo tiedetään, että syömällä kolesterolia ei voi nostaa veren kolesteroliarvoja; se on jopa kemiallisesti täysin madotonta, koska syöty kolesteroli aina poistuu elimistöstämme saman tien. Jopa Ancel Keys tiesi tämän seikan. Meitä on siis huijattu vuosikymmenia ravitsemussuosituksilla, jotka eivät pidä paikkaansa. Kun vähän perehdyt asiaan, huomaat pian, että ns. viralliset ravirsemussuositukset vähärasvaisista tuotteista ja täysjyväviljojen erinomaisuudesta eivät perustu mitenkään tieteelliseen näyttöön, vaan niillä suojellaan elintarvike- ja lääketeollisuuden liiketoimintaa.

Kolesterolin on uskoteltu vuosikausien ajan aiheuttavan sepelvaltimotautia ja kolesterolin suositusarvoja on jatkuvasti vain laskettu alaspäin. Hyödyn tästä korjaa lääketeollisuus; pelkästään Suomessa statiineja eli kolesterolilääkitystä syötetään 700 000 ihmiselle ja arvioidaan yleisesti, että vain yksi prosentti tämän lääkkeen syöjistä saisi siitä apua itselleen. Haittavaikutuksia saa paljon useampi, mutta niistä nyt ei tietysti ääneen puhuta mitään. Ketogeeninen ruokavalio ei nosta sydän- ja verisuoniriskiä eikä myöskään aiheuta sydänkohtauksia, päin vastoin. Ketoaineet todistetusti parantavat sydämen toimivuutta sydänkohtauksen aikana, jos sydän ei saa tarpeeksi verta.

Mikäli metabolia alkaa pahasti häiriintyä, on syytä radikaalisti vähentää hiilihydraattien saantia. Vakavista sairauksista ja liikalihavuudesta kärsiville suositellaan hiilihydraatteja ketogeenisella ruokavaliolla 20-30 g/päivä, joka on noin 5-10 prosenttia päivän energian tarpeesta. Kokonaan ilman hiilihydraatteja ei kannata jäädä; maksamme pystyy kuitenkin tuottamaan täysin tarvitsemamme glukoosimäärän luonnollisesti glukoneogeneesin avulla. Siirryttäessä kotegeeniseen ruokavalioon on ensiksi poistettava ruokavaliostamme kokonaan sokeri ja tärkkelys, joka kuitenkin lopuksi muuttuu sokeriksi. Elimistömme kaipaama vähäinen hiilihydraattien määrä saadaan vaikkapa vihreistä vihanneksista. Suositeltavia kokeiltavia ovat esim. parsa-, lehti-, kerä- ja kukkakaali, pinaatti, selleri, kurkku, kesäkurpitsa, vihreät pavut ja vihreä paprika; yleensä mitä tummempi vihreä, sen terveellisempi vihannes myöskin on kyseessä.

Jo 1970-luvulta on tiedetty C-vitamiinin ja glukoosin kemiallisten rakenteiden olevan niin samankaltaisia, että mitä korkeampi verensokeri on, sitä vähemmän C-vitamiini pääseen solujen sisälle. Esim. hedelmissä on antioksidantteja, kuten A-, C-, ja E-vitamiineja. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei ketoosissa kehossa synny vapaita radikaaleja, joten ihmisen ei myöskään tarvi syödä pillereinä antioksidantteja. Kananmunia on täysin syyttä moitittu tämän kolesterooli hömpötyksen aikana; tosiasiassa missään yksittäisessä elintarvikkeessa ei ole niin paljon aminohappoja, kuin kananmunassa (20 erillaista) ja kuten jo edellä on näytetty, kolesteroolitasoa ei voi syömällä lisätä. Kananmunan keltuainen on erityisen ravinteikas ja jos esim. paistat kananmunasi jättäen keltuaisen raa'aksi, säilyvät keltuaisen arvokkaat ravinteet tuhoutumatta.

Syödessäsi hiilihydraatteja ne alkavat varastoitua kehosi lihaksiin glykogeenina ja jokaista varastoitunutta glykogeenigrammaa kohden sitoutuu pari grammaa vettä. Jos vaihdat hiilihydraattipolttoisesta ruokavalion rasvapolttoiseen, kehon glykogeenivarastot tyhjenevät ja samoin myös vesi häviää mukana. Veden mukana menetät myös tärkeitä mineraaleja, joten on suositeltavaa käyttää puhdistamatonta merisuolaa ruokasuolana. Munuaiset estävät hiilihydraattipolttoisella suolan poistumisen kehosta ja siksi suolaa voi syödä hiilihydraattipolttoinen liikaa. Suolan tarve taas on merkittävästi suurempi ketogeenista ruokavaliota noudattavalla rasvapolttoisella ihmisellä, kun hänen munuaisensa poistavat suolaa. Ketogeenisella ruokavaliolla on helppoa ja nopeaa pudottaa painoa; ylipainoisilla ja insuliiniresistenssistä kärsivän aineenvaihdunta on jo niin vioittunut, että veren insuliini estää kehoa käyttämästa kehon omia rasvavarastoja hyväksi. Tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jää käyttää polttoaineena hiilihydraatteja ja glukoosia, kierre on valmis! Ratkaisu olisi tietysti rasvan lisääminen; kun hiilihydraatteja ja samalla proteiinia vähennetään, on kehon alettava hyödyntää sen omia rasvavarastoja. Ketogeeninen ruokavalio vaikuttaa myös geenitasolla, joten se vähentää myös tulehduksia.

Lääkkeillä yritetään lähes aina vaikuttaa vain yhteen asiaan kerrallaan. Tämän vuoksi ruokavalion luulisi olevan aina ensisijainen hoitomuoto ja lääkkeitä otettaisiin sitten tarpeen mukaan täydentäviksi tukitoimenpiteiksi. Kaikki kuitenkin tiedostavat, kuinka suuri raha liikkuu sairaanhoidossa ja lääketeollisuudessa, ja tuntuu alan kustannusten vain karkaavan käsistä. Onko kynnys lääkkeiden määräämiseen vain vuosien saatossa laskenut? Ovatko kaikki tehdyt leikkaukset todella tarpeellisia ja uudet hoitomuodot tehokkaita? Jos viralliset ravitsemussuositukset pitäisivät paikkansa, miten on mahdollista että sydän- ja verisuonitaudit ja esim. tyypin 2 diabetes räjähdysmäisesti lisääntyvät?

Katsotaanpa vielä, mitä Diabetesliitto suosittaa ja pelottelee; liiton mielestä tietysti rasva on vaarallista, vaikka todellisuudessa rasvan syönti ei nosta verensokeria. Liitto suosittelee myös hedelmien ja kokojyvän suosimista sekä varsinkin tyydyttyneiden rasvojen kaihtamista. Näin kierre aina vaan jatkuu, sillä ohjeita noudattamalla kyllä verensokeri pysyy korkealla ja lääketeollisuus komppaa jälleen ”apuaan” tarjoamalla. Diabetesliiton näkemyksen mukaan päivittäinen hiilihydraattien määrä ei saisi laskea alle 130 g:n eli vähähiilihydraattista ruokavaliota liitto ei suosittele!

Viime vuosina on keskusteltu paljon proteiinista, muistanet tämän. Varsinkin liikunnallisesti aktiiviset ihmiset ovat puhuneet ja käyttäneet proteiineja tukevasti. Ketogeeninen ruokavalio voisi lähtökohtaisesti sisältää 10-20 prosenttia päivittäisestä energiamäärästä, se riittää. Liika proteiini heikentää ketoainepitoisuuksia kehossa ja kun saat liikaa proteiinia, on vaarana jälleen lihoaminen. Proteiinia on kuitenkin välttämätöntä saada ruoasta, mutta liikaa sitä ei siis kannata nauttia. Koska kasviskunnasta peräisin oleva proteiini myös usein sisältää hiilihydraatteja, on syytä suosia eläinkunnasta peräisin olevia proteiineja ja tehostaa niiden vaikutusta vielä tyydyttyneillä rasvahapoilla.

Voimakkaat tunteet tulevat helposti pintaan rasvoista keskusteltaessa, sen me kaikki tiedämme. Rasvan osuus ketogeenisessa ruokavaliossa on vähintään 65 prosenttia, mutta voi hyvin olla jopa 70-85 prosenttia. Rasvan laadulla on ketogeenisessa ruokavaliossa hämmästyttävän suuri vaikutus; rasva tulisi ehdottomasti olla joko tyydyttynyttä tai kertatyydyttynyttä rasvaa. Maitotuotteista rasvaiset voi ja kerma kuuluvat ketogeeniseen ruokavalioon. Mitkään tutkimustulokset maailmalta eivät puolla sitä, että tyydyttyneet rasvat aiheuttaisivat sydänvaivoja, pikemminkin päin vastoin. Monityydyttymättömiä rasvojakin tarvitaan, mutta nykyään niitä saadaan aivan liikaa, ja ne härskiintyvät helposti, aiheuttavat tulehduksia ja soluihin päästessään hapettuvat herkästi aiheuttaen vapaiden radikaalien ketjureaktioita. Hyviä esimerkkejä näistä rasvoista, joita emme laisinkaan tarvitse, ovat kotimainen rypsiöljymme ja auringonkukkaöljy. Nämä öljyt eivät kestä kuumentamista, koska kuumennettaessa ne härskiintyvät ja muodostavat vaarallisia yhdisteitä, aldehydejä. Leijuessaan ilmassa nämä viheliäiset yhdisteet voivat aiheuttaa vaikkapa keuhkosyöpää.

Historian hämärästä asti tiede väittää alunperin Omega-3 ja Omega-6 rasvahappojen suhteen olleen 1:1, mutta tänään saamme – suhde nykyään 1:16,7 - aivan liikaa Omega-6 rasvahappoja; tämä aiheuttaa kehoomme jatkuvia tulehdustiloja. Elintarviketeollisuus ylistää mm. rypsiöljyä sen sisältämän Omega-3 rasvahappojen vuoksi. Kuitenkin tämä Omega-3 on alfalinoleenihappoa, kasveissa esiintyvää Omega-3:n esiastetta, jota ihminen ei valitettavasti voi hyödyntää. Alfalinoleenihappo täytyisi muuttaa ihmiselle sopivaksi dokosaheksaeenihapoksi (DHA) sekä eikosapentaeenihapoksi (EPA). Ei pidä mennä syömään mitään kuumentamalla valmistettuja rasvoja; kuumentaminen saa aikaan jopa myrkyllisiä transrasvoja, joita on löydetty ainakin amerikkalaisista soija- ja rypsiöljyistä. Suomalainen rypsiöljyn valmistaja kehuu tuotteensa valmistettavan miedon lämmityksen avulla! On siis paljon luontevampaa ja turvallisempaa saada Omega-3 rasvahapot eläinperäisestä ravinnosta, esim. rasvaisista merikaloista kuten lohesta. Kylmäpuritettu rypsiöljy ei ole niin vaarallista kuin kuumentamalla tuotettu rypsiöljy, mutta siitä saat myös helposti liikaa Omega-6 rasvahappoa. Eikä kylmäpuristettu rypsiöljy sovi kuumentamiseen.

Onneksi kuitenkin rypsiöljylle löytyy terveellisempiäkin vaihtoehtoja, kuten kookos- ja oliiviöljy. Varsinkin kookosöljy sopii hyvin kuumentamiseen ja ruuanvalmistukseen. Kookosöljy siis sisältää tyydyttyneitä rasvahappoja – ne eivät siis voi muodostaa vapaita radikaaleja, jotka taas edesauttavat syöpien ja sydänsairauksien puhkeamista. Kookosöljy sisältää keskipitkiä rasvahappoja, joita elimistön on helppo käyttää hyväkseen energiana. Tällainen öljy on myös MCT-öljy, jonka käyttö viime vuosina on valtavasti lisääntynyt. Kookosöljyn eduksi on kerrottava vielä se, että se sisältää lauriinihappoa, joka tunnetaan antimikrobisena aineena.

Ketogeenisen ruokavalion tulisi rakentua hyvien rasvojen varaan eli kertatyydyttymättömien ja tyydyttyneiden rasvojen puoleen kannattaa hakeutua. Hiilihydraatit siis aiheuttavat sydänsairauksia ja diabeteksen. Maailmalla tämä asia on tiedetty ja myös tunnustettu jonkin aikaa. Koskahan tämä tapahtuu Suomessa? Koska Suomen Sydänliitto ja Diabetesliitto lakkaavat kiusaamasta ihmisiä kummallisilla suosituksillaan sekä lopettavat lääketeollisuuden palvonnan? Koska ihmisen toiminnan ja järjenkäytön suhteen ei ole havaittu korrelaatiota, on odotettavissa vain hitaita muutoksia yleensä asiain tilassa. Ihminen jää hämmennyksiin kuuntelemalla eri ”leirejä” ja heidän epistolaansa – ja mikä pahinta, jättää yleensä asiat ennalleen tekemättä mitään korjauksia asian suhteen. Tämähän on juuri sitä, mitä disinformaatiolla tavoitellaankin. Nyt rasvaiseksi lopuksi toivotan kaikille hyvää ja mielekästä elämää terveellisen ja nautinnollisen ravinnon äärellä!