Suur-Merijoen kartano

Suur-Merijoen kartanon pääsisäänkäynti kartanon isännän kuvaamana.

Suur-Merijoen kartano sijaitsi Etelä-Karjalassa Viipurin maalaiskunnan länsilaidalla ja kartanon loi Pietarissa majaileva sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Othmar Neuscheller (1860-1919), joka osti vuonna 1900 maa-alueen lomanviettopaikaksi perhekunnalleen. Maanviljelijä Wilhelm Breitensteinilta Maximilian hankki Suur-Merijoen ja Barkkarsin ja kotvan myöhemmin paroni Emil von Kothenilta Pienmerijoen maat. Parhaimmillaan hän hallitsi 1548 hehtaaria kartanonsa maita ja tilan manttaaliluku oli 2.23.

Kauppahuone Leopold Neuscheller Pietarissa.

Perheen kotitalo Pietarissa.

Perheen koti Pietarissa sijaitsi Pikku Nevan Kamennyi Ostrovissa eli Kivisaarella osoitteessa Malaja Nevska 8. Alue tunnettiin huvilakaupunginosana ja oli Pietarin arvostetuimpia alueita. Paitsi hyvissä varoissa, tämä mainio Maximilian-veikko oli myös antoisa mesenaatti, taiteiden ja tieteiden hiljainen ja vaatimaton tukija sekä lempeäluonteinen ja sangen musikaalinen mies - ominaisuus, joka ilmeisesti periytyi omalta äidiltä. Suuri osa hänen omistaman yrityksen liiketuloksesta ohjautui sitä varten perustettujen säätiöiden kautta hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen. Hän oli heikkona myös luonnontieteisiin ja vihkiytynyt valokuvaukseen, jonka johdosta Suur-Merijoen kartano sai osakseen myös omat tähtitorninsa ja pimiön sekä valokuvauslaboratorionsa. Maximilian tiluksillaan kulkeissaan jo 1910-luvulla kuvasi värivalokuvia Autochrome-dian stereokuvina.

Maximilian ja Cornelia.

Maximilianin isä, pietarilaistunut teollisuusmies ja tehtailija Leopold Neuscheller (s. 17.5.1823 Riika, Latvia ja k. 15.12.1889 Nizza) avioitui tunnetun koloratuurilaulajattaren, Hannoverista kotoisin olleen Maria Othmarin kanssa 1850-luvun lopulla ja heidän pojastaan tuli Maximilian Josef (s. 13.10.1859 Chur ja k. elokuu 1921 Moskova). Neuschellerit ovat aivan alkujaan lähtöisin Itävallan Triestestä, josta suku vaivihkaa siirtyi itäiseen Sveitsiin Graubündenin kantonin alueelle 1800-luvun alkupuolella. Leopold Neuschellerin yritys oli alkujaan agentuuri- ja tukkuliike, joka vei ja toi nahkoja ja vuotia ja hän perusti sen vallankumousvuonna 1848 Riikaan lähdettyään Churista. 1850-luvulla yritys siirtyi jo Pietariin isompien markkinoiden perässä. Vuonna 1860 Leopold laajensi yritystään perustamalla Russian American India Rubber Co:n liikkeen saadessa tuotteillensa yksinmyyntioikeuden koko laajassa Venäjän maassa. Tämä kumifirma valmisti pääasiassa kalosseja ja liiketoiminta paisui lopulta niin suureksi, että se oli omana aikanaan maailman suurin kumialan yritys; firmalla oli liiketilaa ja varastoja Tashkentista Varsovaan ja Vladivostokiin asti, mutta yritys toimi myös varsinkin Saksassa ja Ranskassa. Stuttgartin lähellä Cannstadtissa Maximilian kävi koulunsa ja täällä hän ystävystyi myös hollantilaisen Hendrik van Gilse van der Palsin kanssa. Ikätoverit koulunsa lopetettuaan hankkiutuivat Pietariin perheyhtiön kauppatalon palvelukseen vuonna 1875 ja kun Leopoldista aika jätti vuonna 1884, kumpainenkin peri yhdessä tämän Leopoldin jälkeensä jättämän jättimäisen omaisuuden.

Maximilian avioitui vuonna 1883 Hendrikin serkun, Cornelian (1865-1924) kanssa parin saadessa kymmenen lasta, joista seitsemän eli aikuisikään asti ja Hendrik taas avioitui samana vuonna saksalais-tanskalais-englantilaisen Lucy Johanssenin kanssa. Vuonna 1909 kauppahuone Leopold Neuscheller fuusioitiin kumitehtaan kanssa, jonka nimessä oli tehtaanmerkki "Treugolnik" ja tässä samaisessa vaiheessa Maximilian luovutti kokonaan yritystoiminnan ja siirtyi ansaituille eläkepäiville muiden harrasteiden pariin. Yrityskumppani Hendrik van Gilse van der Palsin siirtyi myös vallankumouksen jälkeen Suomeen - Lohjan Paloniemen kartanon omistajaksi ja rakennuttajaksi hän oli ryhtynyt jo lokakuussa 1897 ostamalla kartanon, jonka päärakennuksen suunnittelutyö alkoi helmikuussa 1898 ja hän piti kartanon omistuksessaan vuoteen 1914 asti - jatkaen myös liiketoimintaansa tehtaan "Suomen Treugolnik Oy" omistajana ja johtajana. Paloniemen kartanon päärakennus paloi 6.1.1950, jonka jälkeen Lohjan kunta rakensi kartanon maille vanhainkodin. 

Pyhäniemen kartano.

Hollolan Pyhäniemen kartanon omistaja varatuomari Carl Oskar Collin (s. 12.2.1857 Huovila, Kärkölä ja k. 27.3.1938 Helsinki) hävisi Monte Carlon kasinolla uhkapelissä Pyhäniemen kartanon. Uusi omistaja  konsuli Henrik van Gilse van der Palsin omisti Pyhäniemen kartanoa vuodet 1912-1919. Pyhäniemen kartanon päärakennuksen rakennutti kuningas Kustaa III yksikerroksisena vuonna 1780. Konsulilta kartano siirtyi agronomi Väinö Paavo Pätiälän (s. 22.4.1884 Asikkala ja k. 24.11.1957)  omistukseen. Pyhäniemen kartanoa kutsuttiin myös Hollolan Hollywoodiksi, koska siellä kuvattiin sekä Suomi Filmi Oy:n ja Suomen Filmiteollisuus Oy:n toimesta useita kotimaisia elokuvia, kuten Siltalan pehtoori (1934), Roinilan talossa (1935), Kaikenlaisia vieraita (1936) ja Seitsemän veljestä (1939).

Arkkitehti Gottlieb Eliel Saarinen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hill, Michigan, Yhdysvallat).

Arkkitehdit Herman Gesellius (1874-1916), Armas Lindgren (1874-1929) sekä Eliel Saarinen (1873-1950) ottivat vastaan tilauksen suuresta kivihuvilasta Karjalaan vuonna 1900. Samat arkkitehdit olivat jo hoitaneet konsuli Henrik van Gilse van der Palsin Lohjalla sijaitsevan Paloniemen kartanon suunnittelun ja Paloniemi valmistui samana vuonna kun Suur-Merijoen työt alkoivat eli vuonna 1900. Huvilan sisustustöihin ottivat osaa myös taidemaalarit Väinö Alfred Blomstedt (s. 1.4.1871 Savonlinna ja k. 2.2.1947 Helsinki) ja Karl Gabriel Engberg (24.3.1872 Tampere ja k. 27.2.1953 Helsinki) sekä kuvanveistäjä Felix Arthur Nylund (s. 15.5.1878 Korppoo ja k. 23.12.1940) ja taidetakoja Eric Otto Woldemar Ehrström (s. 5.2.1881 Helsinki ja k. 11.10.1934 Helsinki). Samanaikaisesti Suur-Merijoen kartanon päärakennuksen kanssa valmistui Kirkkonummen Luomassa Hvitträsk, samojen arkkitehtien kodikseen ja ateljeekseen suunnittelema kartano, ja molemmat rakennukset muistuttavat monin osin toisiaan. Arkkitehtikolmikko oli näihin aikoihin saavuttanut tai saavuttamassa omilla töillään suurta mainetta ja menestystä, ja kaikkein vähiten tämä menestys ei johtunut Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongista. Toisaalta nuoret arkkitehdit tarvitsivat juuri van Gilse van der Palsin ja Neuschellerin kaltaisia vahvoja mesenaatteja ja äveriästä tukijoukkoa oman taiteensa esilletuomiseen. Rakennuttajat taas varmasti halusivat, että työn jälki oli laadukasta eikä se missään vaiheessa ollut myöskään rahasta kiinni. Vahvasti on näyttöä myös siitä, että nämä rakennuttajat täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi halusivat avittaa nuoria arkkitehteja orastavan maailmanmaineensa kynnyksellä.

Ensimmäiset tiedot Suur-Merijoesta ajoittuvat jo 1500-luvun alkuun ja kartano on vuodesta 1651 muuttunut säteritilaksi; kartanoa ovat isännöineet vuoroon maalliset, kirkolliset kuin armeijan suurmiehet. Vanhan Suomen peruja oli myös lahjoitusmaajärjestelmä; Viipurin valtauksen jälkeen Pietari I liitti koko Viipurin läänin henkilökohtaiseen omistukseensa ja alkoi jakaa luotetuille avustajilleen maata lahjoituksina. Keisarin tarkoitus oli houkutella Pietariin aatelisia virkamiehiksi. Tästä palkkioksi he saivat lahjoitusmaata, johon heillä oli myös oikeus kantaa veroa maiden tietyistä pitäjistä, kylistä ja tiloilta. Nämä lahjotut - joita myös donataareiksi kutsuttiin - omistivat alueensa ihmiset ja näiden koko irtaimen omaisuuden. Donataarit eivät saaneet itse asua maillaan ympärivuotisesti, sillä heillä piti sitä tarkoitusta varten olla asunto Pietarissa.

Vuonna 1726 Pietari I lahjoitti Suur-Merijoen korkeimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan aatelistoon kuuluvalle kenraalimajuri Ivan Maksimov Shuvaloville, joka toimi Viipurin ylikomendanttina vuosina 1719-1732. Hänen jälkeensä tila siirtyi kauppaneuvos Olchin ja hänen perillistensä haltuun, kunnes vuonna 1840 tilan isännäksi tuli esikuntalääkäri A. Kostiloff. 1860-luvulla amiraali Rudukoff ja tämän leski huolehtivat tilasta aina vuoteen 1880 asti, jolloin tila lopulta siirtyi maanviljelijä Wilhelm Breitensteinille ja häneltähän Maximilian sitten syksyllä 1900 osti Suur-Merijoen omistukseensa. Hän oli erittäin luultavasti hyvin tietoinen myös siitä, että Viipurin maalaiskuntaan samoihin aikoihin eli vuosina 1903-04 oli valmistumassa arkkitehti Carl Gustaf Nyströmin (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki) suunnittelema Kirjolan kartanon ihka uusi päärakennus Nobel-suvulle Johanneksen pitäjässä Edla Constantia Nobelin (s. 3.3.1848 Tukholma ja k. 17.10.1921 Djursholm), Bakun Naftayhtiön perustajan, insinööri Ludvig Nobelin (s. 27.7.1831 Tukholma ja k. 12.4.1888 Cannes) lesken teettämänä.

Kirjolan kartano.

Suur-Merijoki sijaitsee noin 30 km nykyisestä rajasta Viipuriin päin ja Suur-Merijoelta on vielä noin 12 km Viipurin kaupunkiin. Neuschellerin omistuksessa kartanossa viljeltiin maata; peltoja oli 615 hehtaaria ja ne olivat etupäässä kauralla ja rukiilla. Karjatalous oli myös merkittävässä osassa; 300 päätä ayshirerotuista lehmää, joiden kantaisä, Englannista tuotettu Gary oli kartanon isännän ylpeilyn ja monen valokuvan aihe. Hevosia kartanolla oli 55 kappaletta ja sataan päähän noussut siipikarja. Kartanon isäntä matkusteli paljon ulkomailla ja oli erittäin herkkä uusien tekniikoiden perään. Näin ollen ei myöskään ollut perin ihmeellistä, että kartanon maanviljely oli hyvin edistyksellistä ja modernia. Kylvö-, niitto- ja puimatyöt hoidettiin runsaalla konevoimalla. Tilalta löytyi oma saha ja mylly sekä vuodesta 1910 pellavaöljy- ja vernissatehdas. Sitkeästi väittävät Suur-Merijoen kartanon mailla ajetun Suomen ensimmäisellä traktorilla. Kartanon puutarha vaati myös valtavasti työtä. Kartanon maiden uudelleenmuokkaus alkoi välittömästi maiden siirryttyä Maximilianin omistukseen ja sitä varten hänellä oli useita satoja miehiä maillaan töissä. Uusia rakennuksia päärakennuksen lisäksi tilalla olivat talli ja navetta. Mittavasti alkoi myös palkollisten asuntojen korjaushanke ja jo sortuneiden torppien tilalle rakennettiin paljon uutta rakennuskantaa.

Suur-Merijoen kartanon henkilökuntaa.

Suur-Merijoen vanha puinen päärakennus purettiin uuden tieltä ja maisemoinnin jälkeen uusi päärakennus pystytettiin hieman korkeammalle ja näyttävämmälle paikalle. Jopa linnaa muistuttava uusi rakennus sai vaikutteita keskiajalta ja pohjautui mm. gotiikkaan varsinkin ensimmäisessä suunnitteluvaiheessa. Lopulliseen taloon piirteet tulivat sitten vähän lievempinä, sen valmistuttua vuonna 1904. Linnamaisuutta korosti myös pohjoisen julkisivun kaareva torni. Pinta-alaltaan talo oli n. 900 neliömetriä ja kellarikerroksessa oli portinvartijan huoneeksi nimetty palveluskunnan huone, käsityöhuone, pesutupa, mankeli- ja silityshuone, viinikellari, ruokatavarakellari sekä kaksi konehuonetta.

Talon keskuksena toimi alakerran halli, joka piti sisällään mm. ruokasalin. Sieltä avautui näkymä pohjoisen tornimaiseen puoliympyrän muotoiseen herrainhuoneeseen ja kirjastoon ja länteen päin musiikkihuoneeseen ja budoaariin. Tornin toisessa kerroksessa sijaitsi ns. tornihuone ja kolmas kerros tarjosi näköalapaikan katsojille.  Musiikkihuoneesta pääsi biljardihuoneeseen kukkakäytävää pitkin. Itäseinustalta johtivat portaat yläkertaan ja niiden alatasanteelta päädyttiin tilaan, jossa olivat poikain kaksi huonetta, halli ja kylpyhuone sekä wc. Tämän tilan vierestä oli kulku keittiöosastolle ja isännän valokuvauslaboratorioon. Suuren keittiön takana, taloussiiven päädyssä sijaitsivat halli ja sivuportaiden eteinen sekä kolme palveluskunnan huonetta. Yläkerrassa olivat perheen makuuhuoneet ja vierashuoneet sekä yksi palveluskunnan huone. Täällä olivat myös vanhempien pukeutumishuone, suuri kylpyhuone ja erillinen wc. Talossa oli kolme sisäänkäyntiä; etelän julkisivun pääsisäänkäynnin lisäksi palveluskunnan sisäänkäynti talon itäisellä seinustalla sekä pohjoisen puolen sisäänkäynti terassilta tornin kupeesta. Pääsisäänkäynnin vuolukiviportaiden molemmin puolin sijaitsivat Olga Gummerus-Ehrströmin veistämät salamanterifiguurit, joiden symbolisena tehtävänä oli suojella taloa tulipalolta.

Suur-Merijoen kartanon sisäinteriööriä.

Musiikkihuoneen flyygeli oli sijoitettu pari askelmaa korkeammalle korokkeelle ja pohjoisseinää hallitsi Väinö Blomstedtin fresko, joka hallin freskon kanssa oli talon isokokoisin seinämaalaus. Perheen vanhin poika, Leopold antautui jo nuorena musiikin viemäksi opiskelemalla viulua ja pianon soittoa.

Franciszek ja Maria de Godzinsky. Isänsä sylissä George de Godzinsky.

Lapsista Maria opiskeli myös pianon soittoa ja hänestä tulikin ainakin joksikin aikaa konserttipianisti ja 1920- ja 30-luvuilla hän toimi Wienin konservatoriossa pianonsoitonopettajana. Maria avioitui Pietarissa Franciszek de Godzinskyn kanssa vuonna 1913 ja heille syntyi 5.7.1914 Pietarissa poika, jonka hyvin tunnemme täällä Suomessa säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina ja pianistina, George de Godzinsky. Goden isä toimi nuoruusvuosinaan Lielahden patruunan, Wilhelm Fredrik von Nottbeckin (s. 6.3.1850 Tampere ja k. 10.3.1928 Helsinki) perheessä Tampereen Lielahden kartanossa perheen poikien kotiopettajana. Uransa Pietarissa hän teki pellavakauppiaana ja palvellen rautateitä vastaten makuuvaunujen ja ravintolavaunujen kalustosta. Perheeseen syntyi vielä Georgelle nuorempi sisar, Elisabeth hieman myöhemmin. Perhe pakeni vallankumousta Suomeen Laatokan jäätä pitkin yöllä , mutta Maria-äiti halusi lähteä oman uransa myötä maailmalle ja näin perhe hajaantui. Kun Neuschellerit ja van Gilse van der Palsit yhdistivät lahjakkuutensa, se merkitsi usein kamarikonsertteja Suur-Merijoen kartanossa, jossa keskeisin Haydnin, Mozartin, Beethovenin, Mendelssonin ja Brahmsin jousikvartettikirjallisuus soitettiin lävitse. Maximilian Othmar Neuscheller rakennutti Nizzaan äitinsä kunniaksi oopperatalon ja kaupungissa on myös Neuschellerin nimeä kantava katukin. Tällöin elettiin vielä aikaa, jolloin yleissivistykseen kuului musiikki ja laulu- ja soittotaito.

Surullista, todella surullista on elää sen tiedon varassa, että Suur-Merijoen kartanoa ei enää ole näyttää esim. museona jälkipolville. Maximilian joutui vallankumouksen uhriksi, vangittiin, joutui kestämään julmia oikeudenkäyntejä ja lopulta menehtyi elokuussa 1919 päästyään vankilasta Moskovassa sairauskohtaukseen raitiovaunuun ja hänen puolisonsa menehtyi vuonna 1924. Perhe pakeni vallankumousta isän kuoleman jälkeen muuttamalla asumaan Suur-Merijoelle. Suku kuitenkin myi kartanon ilmeisesti vuonna 1926 ja viimeistään vuonna 1927 kartano päätyi valtion omistukseen.

Kartanon isäntä harrasti tähtitiedettä ja valokuvausta.

Suur-Merijoen palvelushenkilökuntaa.

Nyt peltoalueet saivat palvella ilmavoimia ja kartanon läheisyyteen valmistui lentokenttä. Satakunnan lennoston edeltäjä, Erillinen maalentolaivue toimi tällä kentällä vuoteen 1939 asti ja kartanon päärakennuksesta tehtiin laivueen upseerikerho. Talvisodan tiimellyksessä kartanon päärakennus pommitettiin ja syttyi palamaan. Tässä vaiheessa rakennuksen katto käytännössä hävisi, mutta talon irtaimisto saatiin evakuoitua 13.3.1940 mennessä. Irtaimisto päätyi ensin Uttiin Lentorykmentti I:n kyydissä ja vuonna 1945 irtaimisto siirrettiin Poriin, Satakunnan Lennoston Ilmailu-upseerikerholle. Jatkosodan aikana Suur-Merijoen päärakennus ehti palvella vielä sairaalana, koska sen kiviseinät olivat vielä tukevasti pystyssä. Peli menetettiin viimeistään 20.6.1944, jolloin kartano luovutettiin Neuvostoliitolle. 2000-luvulle tultaessa päärakennuksesta oli jäljellä enää kivijalkaa ja mahdollisesti joitakin osasia kellarista. Vuonna 1905 Maximilianin itsensä istuttama tammikuja oli tuolloin vielä olemassa samoin talousrakennuksista ainoastaan erittäin pahoin vaurioitunut navettarakennus.

Veteraanipäivänä, torstaina 27.4.2017 Tampereella ilmestyvä Aamulehti julkaisi seuraavan Juha Lehtisen kolumnin:

"Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden piti nostaa Suomen kansainvälinen maine aivan uudelle tasolle. Suomi Finland 100 -brändityöryhmä hehkuttaa sivuillaan Suomen vahvuuksia: tasa-arvoa ja demokratiaa. Nyt on hyvä takoa, kun rauta on kuuma.

Suomi onkin saanut viime aikoina paljon myönteistä huomiota muun muassa turvallisena ja kiinnostavana matkakohteena. Kansainväliset julkaisut ovat suositelleet Suomea sivuillaan. Myös kiinalaisten kerrottiin kiinnostuneen Suomesta.

Uudenkaupungin autotehdas kertoi maaliskuussa saaneensa merkittävän tilauksen Deimlerilta. Tehdas alkaa valmistaa Mercedes-Benzin uutta mallia. Tilaus tuo työpaikkoja ja kasvattaa Suomen mainetta. Vaasan seutu puolestaan havittelee Teslan akkutehdasta, joka olisi melkoinen lottovoitto Suomelle.

Mitä tekee Suomen pääministeri Juha Sipilä? Yhdellä typerällä kiukuttelullaan hän tuhoaa enemmän Suomen kansainvälistä brändiä kuin sadat tai tuhannet ihmiset ovat ehtineet rakentaa vuosien aikana. Vielä pääministerinä, jonka tehtävä olisi seitsemänä päivänä viikossa tehdä hartiavoimin työtä Suomen maineen eteen ja edesauttaa saamaan tänne myös kansainvälisiä investointeja.

Toimittajat ilman rajoja -järjestö pudotti Suomen lehdistövapauden kärkipaikalta kolmanneksi. Syynä on pääministeri Juha Sipilän Yleen kohdistama painostus. Järjestön pääsihteerin Christophe Deloiren mukaan Suomen putoaminen on vuoden merkittävin tapaus. Järjestön Suomen osaston puheenjohtaja Ilkka Nousiainen sanoo, että Sipilän tapa puuttua yksittäisten toimittajien työhön näyttäytyi sananvapauden rajoittamisena paitsi Suomessa myös ulkomailla. Suomi on pitänyt vuodesta 2010 ykköspaikkaa vuosittaisessa lehdistönvapausindeksissä.

Voi olla, että joidenkin mielestä tätä asiaa ei saa paisutella. Itse olen toista mieltä. Tämä on ikävämpi asia kuin me täällä Suomessa ehkä ymmärrämme. Suomea ei oikeastaan tunneta maailmalla. Käsitys meistä syntyy harvojen uutisten pohjalta. Suomi ei tunnetusti ole osannut markkinoida itseään, yrityksiään tai osaamistaan. Emmehän me suomalaisetkaan tunne maailman pieniä maita kuin pikku-uutisista.

Jos maailmanluokan uutiseksi nousee tilanne, jossa pääministeri painostaa toimittajaa, maamme vertautuu väkisinkin sellaisten maiden viiteryhmään, jossa emme kyllä haluaisi missään nimessä olla. Joissakin entisissä itäisen Euroopan maissa tai eräissä Aasian ja Afrikan maissa on tavallista, että toimittajia painostetaan ja sananvapautta kahlitaan.

Suomi on toisen maailmansodan jälkeisen ajan halunnut samaistua länteen. Sipilän toiminta ei ole länsimaisten arvojen mukaista. Tällainen huonon uutisen synnyttämä maine jää elämään vuosikausiksi, joidenkin ihmisten mieliin loppuelämäksi. Sellaisella on aina vaikutusta. Hyvä kello kauas kuuluu, paha paljon kauemmaksi. Valitettavasti."

Tampereella Kuninkaankatu 22 lisätään kerrosneliöitä olemassa olevaan rakennuskantaan.

Väitöskirjassaan Building 'Post-Growth': Quantifying and Characterizing Resources in the Building Stock syksyltä 2016 Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksen tutkijana työskennellyt Satu Huuhka nostaa esiin mielenkiintoisia asioita. Suomessa kaikki kulttuuri on niin nuorta, että meidän on ilmeisesti vaikea suhtautua vanhoihin rakennuksiin ja ikäihmisiin.

Väitöskirjassa on analysoitu tarkasti 2000-luvulla purettuja sekä vajaakäytössä olleita rakennuksia. Uudisrakennustemme määrä on n. yksi prosentti koko asuntokannastamme Suomessa on enää uudisrakentamista, mutta lähes kaikki rakentamisen sääntely sekä kehittämistoiminta koskee edelleen vain uudisrakentamista. Koska siis 99 prosenttia maamme vuotuisesta rakennuskannasta on jo olemassa olevaa rakennuskantaa, ei ole enää tehokasta saada aikaan muutoksia rakennuskannassamme keskittymällä vain uuden rakennuskannan kehittämiseen. Vääjäämättä on siis edessä odotettavissa muutoksia ja Euroopassa tämä vääristymä on huomattu laajasti jo viisitoista vuotta sitten.

Pelkästään Helsingissä on melkein 30 000 asuntoa ilman vakituista asukasta; tämä määrä vastaa tuplana koko Riihimäen asuntokantaa. Tietenkään kaikki Helsingin asunnot eivät ole aidosti tyhjiä, sillä osa asunnoista on perheiden kakkoskoteja ja mm. perikuntien hallussa olevia asuntoja. Kuitenkin ne ovat vakituisiksia asunnoiksi tarkoitettuja asuntoja ja näin siis vajaassa käytössä. Kansainvälisesti ottaen Suomen asuntojen vajaakäyttöasteet ovat melko korkeita; normaalisti toimivilla asuntomarkkinoilla on vajaakäytön yläraja yleisesti 3 – 5 prosenttia. Vajaakäyttöasteet ovat Helsingissä 7,3 %, Espoossa 6,6 % ja Vantaalla 5,2 prosenttia.

Uusien rakennusten kaavoittaminen ei kohtaa kaikkien rakennustyyppien osalta edes kasvukeskuksissa todellista tarvetta. Pääkaupunkiseudulla on esim. vapaita toimistotiloja ollut jo pitkään tyhjillään. Konsulttiyhtiö Catellan esittämän arvion mukaan vajaakäyttöasteet ovat jo 10 – 20 prosentin luokkaa pääkaupunkiseudulla. Kaavoituksella ja rakentamisella näytetään nyt tällä hetkellä ohjattavan ns. puolivanhan – 1960-1980-lukujen – rakennuskannan purkua. Näillä rakennuksilla olisi korjattuna ja ehostettuna kuitenkin useita vuosikymmeniä todennäköistä elämää edessään. Todellisuudessa myös maankäytön tehostamisvaatimus on edesauttanut ns. puolivanhan rakennuskannan purkua, koska näin saadan samalle tontille enemmän kerrosalaa.

Suomen koko rakennuskannasta syrjäseutujen suhteellinen osuus on kovin pieni, eikä niiden merkitys kokonaisuuden tila- tai rakennusmateriaalivarannoissa ole merkittävä. Niillä paikkakunnilla, jotka menettävät väestöään muuttovoittoisille paikkakunnille, voi asuntojen vajaakäyttöaste nousta useisiin kymmeniin prosentteihin. Vajaakäyttöaste on vähintään 20 prosenttia yli puolessa Suomen kunnista. Pienetkin muutokset näillä paikkakunnilla pienilläkin rakennusmäärillä voivat edustaa suuria suhteellisia muutoksia kyseisen yhdyskunnan rakennuskannasta.

Edeltävän huomion vuoksi onkin ehkä hämmentävää, että myös muuttotappiokuntien rakennuskanta lisääntyy. Suomessa ei ole yhtää kuntaa, jonka rakennuskanta kutistuisi. Kunnissa elää vahva usko siihen, että kaavoitus tukee väestönkasvua. Juha Rajaniemi on omassa väitöskirjassaan - ”Kasvun kaavoitus: Tapaus Raahe” - kuvannut kuinka todelliseen tarpeeseen perustamaton uusien tilojen rakentaminen vain tyhjää olemassa olevia rakennuksia lähiseudulla. Rakennukset jäävät sitten purkamatta, koska tonttien arvo on varsin vaatimaton. Näin rakennukset jäävät olemaan tyhjiltään usein. Seurauksena tästä kehityksestä on luonnollisesti se, että näiden yhdyskuntien rakenne hajaantuu ja katukuvaan ilmestyy ei toivottuja piirteitä ilkivaltaa kohdanneista, ränsistyneistä ja hylätyistä taloista.

Vaikka perettavien rakennusten määrä lukumääräisesti onkin on vielä melko pientä, on Suomi kuitenkin tällä hetkellä yksi Euroopan innokkaimmista rakennusten purkajista. Siis rakennuksia Suomessa puretaan eniten juuri siellä, missä niistä juuri suurin kysyntä olisi eli kasvukeskuksissa. Keskimääräinen ikä purettavalla rakennuskannalla on ollut 50 vuotta ja tähän rakennuskantaan on sidottuna merkittävä määrä energiaa ja luonnonvaroja. Luonnonvaroja ajatellen keski-ikäisen rakennuskannan purkaminen ei ole taloudellisestikaan luonnonvarojen kestävää käyttämistä, vaan parempi olisi korjata jo olemassa olevaa asuntokantaa vastaamaan uusia tarpeita. Varsinkin kasvukeskuksissa olemassa oleva rakennuskanta tulisi säästää, laajentaa ja korottaa. Jos käyttötarkoituksien muuntelu olisi joustavampaa asunnoiksi, hyötyisi kasvukeskus monien toimitilojen purkamiselta.

Syrjäseutujen muuttotappiokunnissa pitäisi rohkeasti suunnata resursseja uudistuotannon sijasta olemassa olevan rakennuskannan ja taajamien kohentamiseen. Turhaa purkamista tulee välttää, mutta jo täysin rapistuneiden rakennusten purkaminen on täysin perusteltua. Päätöksentekijöille taustaksi tarvittaisiin kokonaisvaltaista ymmärrystä jo olemassa olevan rakennuskannan tilaresursseista ja muutospotentiaalista, erilaisten kehitysvaihtoehtojen ympäristövaikutuksista ja tilatarpeiden realistisista kehitysnäkymistä. Ylisuurella uudiskaavoituksella menetetään täysin tarpeettomasti elintilaa nykyiseltä rakennuskannalta. Tässä lähestytään myös kiinteistönomistajien oikeudenmukaista kohtelua lain edessä. Tämän lisäksi asiaa tulee tarkastella myös yhdyskuntakehityksen tasapainoisuuden ja resurssitehokkuuden näkökulmasta.

Kananmuna koostuu munanvalkuaisesta – sisältö etupäässä proteiinia, tiettyjä kivennäisaineita ja vettä – sekä arvokkaasta keltuaisesta, joka onkin varsinainen ”terveyspommi”. Kananmunan keltuaisessa on mm. runsaasti kivennäisaineita, D-vitamiinia sekä muitakin rasvaliukoisia vitamiineja, proteiinia ja B-vitamiinia. Kananmunan valkuaisessa energiaa on n. 15 kcal ja keltuaisessa energiamäärä voi olla 60 kcal.

Yhdessä kananmunassa on keskimäärin 5,6 g rasvaa, joka siis sijaitseen munan keltuaisessa. Kaksi kolmasosaa tästä rasvasta on tyydyttämätöntä rasvaa, ja jos kanojen ruokintarehuissa on käytetty omega-3-öljyä, voi rasvaa olla vielä enemmänkin. Noin 6 g proteiinia on myös kananmunassa ja kananmuna sisältää kaksikymmentä erilaista, mutta välttämätöntä aminohappoa.

Kananmunan keltuaisesta saat helposti mm. luteiinia, joka on rasvaliukoinen karatenoidi, antioksidantti; vaikka sitä on pieni pitoisuus, se kuitenkin imeytyy elimistöön erittäin tehokkaasti. Luteiinin on todettu vähentävän riskiä saada harmaakaihi, suojaavan silmiä uv-säteilyn haittavaikutuksilta, ehkäisee silmänpohjan ikärappeutumaa ja lieventää sen oireita sekä pienentää riskiä sairastua valtimotauteihin. Tutkimuksessa on todettu, että luteiini ja zeaksantiini yhdessä nautittuna vähentää valoherkkyyttä.

Kananmunan keltuaisesta löytyy kyllä koliiniakin. Koliini kasvi- ja eläinsoluissa esiintyvä vitamiinin kaltainen ravintoaine, joka on rakenteeltaan kvarternaarinen ammoniumioni. Elimistössämme koliini liittyy mm. rasvan ja kolesterolin aineenvaihduntaan sekä se on myös mukana solukalvojen rakenteissa sekä solujen välisessä viestinnässä. Koliinin on todettu alentavan verenpainetta. Koliinin fosforihappojohdannaisia esiintyy hermoissa ja aivokudoksissamme.

Aivan viimeaikoihin asti kananmuna on täysin syyttä ollut virallisissa ravitsemussuosituksissa kolesterolin vuoksi pannassa ja ”huonossa huudossa”. Nyt se on kuitenkin vihdoin vapautettu kaltoinkohtelustaan ja oivallettu kananmunan valtavat vaikutukset terveydellemme. Syökää, hyvät ihmiset, terveytenne vuoksi ja hyvällä nautinnolla kananmunia huojentuneina!