Ravintola Universal-Garden kuvassa oikealla.

Kotkansaarella osoitteessa Satamakatu 7 sijaitseva Kairo-ravintola tunnetaan yleisesti kauttaaltaan elävästä musiikistaan, jazzilloistaan sekä paikan mielenkiintoisesta historiasta, johon lukemattomat merenkävijät ovat jättäneet oman leimansa vuosikymmenten saatossa. Kotkan kaupunginteatterin ja ravintola Kairo aloittivat ravintolateatteriyhteistyön vuonna 1986 ja ensimmäinen näytelmä oli Maratontanssit. Vuodesta 1991 lähtien ravintola Kairon liiketoiminnan otti vastuulleen Crestamar Oy; Kotkan kaupungin kanssa yritys on vuodesta 2002 lähtien investoinut ravintolan laajennukseen sekä puistomaisen kesäterassin rakentamiseen. Kairossa uusittiin kesällä 2011 ravintolasalin baari ja jo vuosia tässä legendaarisessa kotkalaisravintolassa on pidetty revyyesityksiä. 

Ravintola Kairo sali näytti joskus tältä.

Vuonna 1879 alkoi jo tämän Kotkan satamassa sijaitsevan merimiesravintolan historia. Kauppa- ja Satamakatujen kulmaukseen – entisen kahvilan paikalle - perusti tuolloin Nikolai Fredricksen paikkakunnan hienoimman ravintolan. Tämä ravintola tunnettiin nimellä Universal-Garden. Vertailun vuoksi; ensimmäinen kotkalainen sanomalehti ilmestyi 6.5.1882 ja se oli ruotsinkielinen Kotka Notis- och Annonsblad. Kotkassa ilmestyi kyllä sitten muitakin lehtiä, kuten esim. Kotka Nyheter, Kotkan Uutiset, Kotkan Sanomat, Etelä-Suomi, Eteenpäin, Kymilaakso ja Kymi. 

Venäjälle luovutettuun Vanhaan Suomeen kuuluneesta Kotkasta seudun varhaisin musiikillinen merkintä on vuodelta 1801; tuolloin Kotkan saaren Ruotsinsalmen linnoituksessa toimi 59 soittajaa käsittävä venäläisen varuskunnan soittokunta. Vaikka kulttuuri tässä ”savolaisten Amerikassa” otti vasta ensi askeleitaan tuolloin, oli naapurikunnassa Haminassa jo musiikin harrastus vakiintunutta ja konserttitoiminta vireää. Universal-Garden tunnettiin tasokkaana ravintolana, jossa erilaiset soittokunnat hoitivat musiikkipuolen. Toisinaan kerrottiin tulisen unkarilaisen viulistin liikuttaneen paikallisia rouvia soitollaan. Talviaikaan jäädytettiin Universal-Gardenin pihamaalle luistinrata, jossa järjestettiin rusettiluisteluita. Luistelun lomassa väki saattoi nautiskella glögiä ja kuumaa lihalientä. Vuonna 1883 ravintoloitsija Nikolai Fredricksen kuoli ja ravintolatoimintaa jatkoi satamakapteeni Enok Blomberg, joka toisinaan vuokrasi ravintolaa toisille toimijoille.

Kotkan satama vuonna 1890.

Parhaiten menestyneitä vuokralaisia ravintolatoiminnassa oli rouva E. Wilborg, joka hoiti ravintolaa menestyksellä kauniin tyttärensä ansiokkaalla avustuksella. Vuosisadan vaihteessa ravintolakiinteistön valtasi Pelastusarmeija, jonka päämaja oli talossa vuoteen 1906 asti. Jälleen vuonna 1907 Universal-Garden avattiin yleisölle, tällä kertaa raittiusravintolana. Kieltolain aikana tästä ravintolasta sai Suursaaresta Kotkaan tuotua kovaa teetä eli spriitä. 

Kotkan Klubi.

Kieltolain päättyessä 5.4.1932 neiti Anna Koskinen avasi halvemman hintaluokan ravintolan, Kairon, osoitteessa Kirkkokatu 10. Jo seuraavana vuonna ravintolan anniskeluoikeuksia supistettiin. Anna Koskinen alkoi heti taistella merimiestensä puolesta näin perustellen: ”Väkevienkin juomien tarjoilua tarvitaan merimiesten palvelujen sekä viihdyttämisen takia. Viinit eivät heille kelpaa, koska ovat tottuneet käyttämään väkijuomia viskigrogien muodossa ulkomailla sekä laivoilla. Keitettyä ruokaa eivät syö kuten muut. Syövät laivoilla, koska ovat pienipalkkaisia.” Alko joutui taipumaan ja Anna sai laajemmat oikeudet Kairoon. 

Ravintola Kairo Kotkan satamassa.

Sota-aikana mustan pörssin kauppa kukoisti ja ravintolaelämä kärsi yleisesti sodan aikana. Omia juomia käytettiin ravintoloissa ja ihmiset mellastivat ja olivat humalahakuisia. Kesti jonkin aikaa sodan jälkeen, ennen kuin olot normalisoituivat. Tanssikielto oli voimassa vuoteen 1948 asti ja Kairossa tanssit aloitettiin vasta 1950-luvun lopulla. Merimiehet edelleenkin olivat ravintola Kairon taloudellinen tukijalka; rahoja tuhlattiin maissa alkoholin lisäksi mm. laivatyttöihin, joita Kairossa nähtiin 1930-luvulta lähtien aina 1970-luvulle saakka. Nykyisellä paikallaan Satamakatu 7:ssä ravintola Kairo on toiminut vuodesta 1938 lähtien.

Ainut säilynyt valokuva Rosalia Mäkisestä o.s. Gurovitch.

Seuraava tarina liittää löyhästi vuonna 1879 perustetun Kotkan kaupungin ja kuningas Kustaa III:n (s. 24.1.1746 Tukholma ja k. 29.3.1792 Tukholma) vuonna 1779 perustaman Tampereen kaupungin toisiinsa. Lähden aluksi kuitenkin liikkeelle Viipurista, jossa 13.11.1902 syntyi varakkaaseen juutalaiseen perheeseen ainoa tytär, Rosalia (Rosa Ruiza Leah) Mäkinen os. Gurovitch. Perheen isä oli venäjänjuutalainen Benjamin Gurovitch (s. 1.12.1862 Viipuri ja k. 20.3.1928), joka tuli sotilaana Suomeen ja äiti, Bertha Gurovitch (s. 25.6.1878 ja k. 8.12.1920), oli kotoisin Turusta. Varakas kauppiasperhe vietti seurapiirielämää Viipurin keskustan kodissaan ja palvelijat huolehtivat perheen elämän sujumisesta.

Bertha Gurovitch ja Benjamin Gurovitch.

Kuvassa vasemmalla on Rosan tytär, Eleanora Marttinen (Mäkinen), josta tuli malli ja elokuvatähti.

Rosa Gurovitch rakastui 17-vuotiaana intohimoisesti viipurilaisen poliisiin, Lauri Mäkiseen ja pari sai vielä yhdessä aviottoman lapsen, Noran. Täysi-ikäiseksi tultuaan Rosa avioitui poliisi Lauri Melker Mäkisen (s. 15.3.1899 Metsämaa, Korpi, Loimaa) kanssa, mutta menetti oman tyttärensä tämän ollessa 3-vuotias Eero Hirvimaan vanhemmille kasvatettavaksi. Koska poliisi Lauri Mäkinen ei ollut juutalaisia, oli avioliitto hänen ja Rosan välillä niin iso häpeä Rosan vanhemmille, että Rosan äiti Bertha meni ja hirtti itsensä viikkoa ennen Rosan tyttären syntymistä. Gurovitchin perhe hylkäsi myös Rosan tämän mennessä naimisiin Lauri Mäkisen kanssa. Kun Eleanora-tytär (s. 11.12.1920 Viipuri ja k. 28.2.1984 Helsinki) otettiin Rosalta huostaan, hän erosi myös miehestään yli 20-vuotiaana ja ajautui alkoholin kanssa ongelmiin. Eero Hirvimaa oli myöhemmin Rosan miesystävä. Eleanora-tytär meni avioliittoon poliisimestari Karl Erik Gabrielssonin (s. 13.10.1903 ja k. 18.7.1965) kanssa, mutta erottuaan poliisimestarista avioitui vielä Veikko Kalmari Marttisen (s. 1.12.1917 Helsinki ja k. 23.3.2003 Helsinki) kanssa. 

Näyttelijä Eleanor Marttinen. 

Marjaana Martin on Eleanor Marttisen tytär eli Rosa oli hänen isoäitinsä.

Alkuun Rosa teki ompelutöitä kankaista, joita sai veljensä, Mikael Gurovitchin (s. 5.2.1911 Viipuri ja k. 18.12.1996) kaupasta sekä opetti kieliä. Mikael-veli oli ainoa perheenjäsen, joka piti Rosaan edes jonkinlaista yhteyttä, muut perheenjäsenet hylkäsivät Rosan täysin. Rosan kotikielenä oli venäjä ja suomen ja ruotsin lisäksi hän puhui myös englantia ja saksaa.

Tukkukauppiaantalo Kotkassa valmistui vuonna 1912.

Tässä talon sisäpihan huoneistossa toimi Rosan parturiliike.

Vuonna 1940 Rosa Mäkinen tuli Kotkaan ja perusti Kantasataman kupeeseen osoitteessa Satamakatu 9 sijaitsevaan  Tukkukauppiaantaloon parturiliikkeen. Tukkukauppiaantalon suunnitteli arkkitehti Vilho Penttilä (s. 6.10.1868 Suursaari ja k. 12.2.1918 Kauniainen) ja jugendtalo valmistui vuonna 1912. Perimätiedon mukaan parturiliikkeensä takahuoneessa Rosa harjoitti myös kurtisaanin ammattia. Seireenin tavoin kutsuen merimiehiä Rosa päivysti aikalaisten mukaan Tukkukauppiaantalon porttikäytävässä. Rosa Mäkinen oli Kotkassa hyvin värikäs persoona ja hänet tunnettiin kaupungissa hyvin. Viimeiset elinvuotensa Rosa eli kotkalaisessa vanhainkodissa. Rosa Mäkinen kuoli Kotkassa 3.1.1966 ja hänet on haudattu Helsinkiin juutalaiselle hautausmaalle.

Täällä Rosa vietti viimeiset elinvuotensa.

                                        

Rosalia Mäkisen hautapaikka on Helsingin juutalaisella hautausmaalla.

Pirkko ja Juha Vainio.

Vuonna 1980 Juha Vainio (10.5.1938 Kotka ja k. 29.10.1990 ) levytti oman sävellyksensä Siitä on jo aikaa sovittaja ja kapellimestari Jaakko Salon sovittamana äänilevylle Albatrossi ja sorsa. Tähän tiukasti Kotkan satamaan liittyvään lauluun sanat tekivät yhdessä Juha Harri Vainio (s. 10.5.1938 Kotka ja k. 29.10.1990 Gryon, Sveitsi) ja Toivo Veikko Lavi (s. 23.4.1912 Kotka ja k. 22.5.1996 Hamina). Juha Vainio oli itse kesällä 1960 Kotkan satamassa kesätöissä. Tämän laulun  toisessa säkeistössä kerrotaan Rosa Mäkisestä näin:

"Siitä on jo aikaa, kun mentiin parturiin

me päivän päälle joskus luokseen Roosan.

Takahuoneeseen jos sattui pääsemäänkin niin,

vain hetkeks' haihtui tuoksu selluloosan."

Pianisti ja kapellimestari Helvi Mäkinen.

Tampereella syntyi 24.10.1902 hieman ennen Rosan syntymistä Helvi Aallotar Mäkinen, joka kunnostautui elinaikanaan työelämässä pianistina ja teatterikapellimestarina. Helvi Mäkinen suoritti vuonna 1922 Helsingin yliopistossa medikofiilintutkinnon ja jatkoi vuonna 1924 musiikkiopinnoilla Helsingin konservatoriossa Eino Lindholmin johdolla. Pianonsoitto pääaineenaan hän valmistui vuonna 1927. Helvin opinnot jatkuivat vielä Ilmari Hannikaisen ja Ernst Lingon ohjauksessa. Ensikonserttinsa pianolla Helvi antoi Helsingissä vuonna 1936. Kotimaassa hän on soittanut orkesterikonserttien solistina sekä toiminut konserttisäestäjänä. Pianonsoitonopettajana Helvi Mäkinen toimi Tampereen musiikkiopistossa vuodesta 1927 lähtien. Hän kirjoitti myös musiikkiarvosteluja sekä Aamulehteen että Kansan Lehteen. Vuodet 1927-29 Helvi Mäkinen oli Tampereen Teatterin kapellimestarina ja sitten jälleen vuosina 1936-58 Tampereen Työväen Teatterin kapellimestarina. Mäkinen on johtanut myös Tampereen kaupunginorkesterin konsertteja sekä Tampereen Oopperan esityksiä. Helvi Mäkinen ennätti tehdä koko joukon sävellyksiä ja musiikkia lukuisiin näytelmiin sekä kolme kokoillan revyytä.

Jatkosodan aikana vuonna 1942 Edvin Laineen (vuoteen 1906 asti Bovellán, s. 13.7.1905 Iisalmi ja k. 18.11.1989 Helsinki) toimiessa johtajana TTT:ssa näyttelijä Yrjö Hämäläinen kirjoitti revyyn "Eläköön Tampere",  joka sai valtaisan suosion Tampereella myös paikalliseksi versioksi muutettuna myös Turussa. Tämän revyyn musiikin sävelsi kapellimestari Helvi Mäkinen. Samat tekijät - siis Yrjö Hämäläinen ja Helvi Mäkinen - tekivät tämän revyyn jatkoksi seuraavaksi revyyn "Rengasmatka". Revyystä innostuivat myös kotkalaiset ja suunnittelivat omaa revyytä, jonka nimeksi käsikirjoitusvaiheessa tuli "Kotkan laulu". Helvi Mäkiseltä pyydettiin tähän kotkalaisten revyyseen musiikkia. Ensin Helvi Mäkinen sanoi: "Ei tule mitään, minähän repeän töihini jo muutenkin!" Hankkeen puuhaajat saivat Helvin pään kuitenkin kääntymään ja Mäkinen sävelsi täysimittaisen revyyn musiikin, yli 20 laulua. Tämän revyyn laulujen joukossa on laulu, Kotkan ruusu, joka liittyy Rosa Mäkiseen.

Itseään kapellimestari Helvi Mäkinen ei pitänyt säveltäjänä. Näin hän kuvailee: "Olen kirjoittanut nuotteja paperille kun on pyydetty, ja kun se on kuulunut yhtenä osana siihen työhön, mistä palkkakin maksettiin. Mutta en minä mikään säveltäjä ole. Opiskeluaikana tietty sain perusopetuksen niissä taidoissa, joista säveliä syntyy, mutta säveltäjän ja minun välillä on vielä eroa. Kun menin Työväenteatteriin, niin jo ensimmäisenä vuonna oli yhdeksän ensi-iltaa, pelkkiä operetteja ja laulunäytelmiä. Siinä sai hosua jo pelkän harjoittamisen ja soittamisen kansa ihan tarpeeksi."

Kirjailija Selma Anttila.

Kymenlaaksolainen Kotkan kauppakamarin palveluksessa toiminut varatuomari, mutta Tampereella 20.4.1903 syntynyt innostunut teatteri-ihminen, Leo Otto Anttila sanoitti Kotkan lauluun yhden kappaleen, Kotkan ruusu-tangon. Leo Anttilan puoliso Maija Anttila toimi Kotkan lyseon saksan ja englannin opettajana ja Anttilan pariskunnalle syntyi kolme lasta. Laulusta on sittemmin muodostunut Kotkan kaupungille ja varsinkin sen satamalle varsinainen mainoslaulu. Kotkan laulu-revyytä esitettiin ahkerasti sodan aikana Kotkassa, mutta sittemmin se on tyystin unohtunut. Ainoastaan tango Kotkan ruusu on jäänyt tästä revyystä elämään omaa elämäänsä. Leo Anttila kunnostautui myös tutkimalla Kymenlaakson historiaa ja oli mukana kirjoittamassa Kotkan historiaa. Samoin hän koetti kirjailijan siipiään ainakin salapoliisiromaanilla Vieraana kuolema (Otava 1960). Leo Anttila teki työtä myös kääntäjänä. Leo Anttilan äiti oli kirjailija Selma Maria Anttila (s. 16.12.1867 Orimattila ja k. 15.5.1942 Helsinki) ja isä suomentaja Erland Werner Anttila (ent. Andelin, s. 14.6.1869 Hausjärvi ja k. 13.3.1954 Helsinki). Taidemaalari ja tekstiilitaiteilija Eva Anttila (s. 30.3.1894 Tampere ja k. 1.8.1993 Espoo) oli Leo Anttilan sisar. Varatuomari Anttila istui usein kotinsa naapurissa sijainneessa Kotkan Klubissa - perustettu jo vuonna 1875 - viskillä teatteriväen seurassa.

Tekstiilitaiteilija Eva Anttila.

Säveltämäänsä laulua, Kotkan ruusu, Helvi Mäkinen muisteli haastattelussa vuonna 1972 näin: "Kumma kun se nyt tuolla lailla putkahti. Johan minä olin sen unohtanutkin. Ei sitä silloin yhtä rallia kauan muisteltu, kun päivästä päivään ja vuodesta vuoteen teki työkseen musiikkia teatterin tarpeisiin. Toisaalta menestyksen ymmärränkin. Jaakko Salon sovitus on hyvä, paljon parempi siitä on tehty kuin se minun alkuperäiseni. Ja Räsäsen Pauli laulaa sen hyvin." Laulun tiedettiin olevan presidentti Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) lempilauluja, ja sitä laulettiin hartaudella monasti Tamminiemen saunailloissa.

Laulaja Pauli Räsänen.

Presidentti Urho Kaleva Kekkonen.

Sovittaja, kapellimestari ja säveltäjä/sanoittaja Jaakko Salo.

Viipurissa syntynyt sovittaja, tuottaja ja kapellimestari Jaakko Elias Salo (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki) sovitti vuonna 1969 äänilevylle tangon Kotkan ruusu, jonka lauloi Pispalan poika ja siilitukka, Pauli Räsänen (s. 23.2.1928 Tampere ja k. 22.3.2000 Tampere). Räsänen aloitti musiikkiuransa laulajana, kitaristina ja viulistina sodan jälkeen 12-miehisessä Vivossa, Pirkanmaan suosituimmassa tanssiorkesterissa, joka 40-luvun lopulla supistui sekstetiksi. Varsinaisena päätyönään 70-luvulle saakka Pauli Räsänen toimi tekstiiliteknikkona trikootehtaalla. Ensimmäiset levytyksensä Pauli Räsänen teki Yrjö Armas Saarnion (s. 22.11.1906 Turku ja k. 11.5.1985 Helsinki) orkesterin kanssa vuonna 1950. Ensimmäinen levytys oli säveltäjä ja toimittaja Sten Carl Dukanderin (s. 2.3.1923 ja k. 4.10.1986) eli Ensio Kostan sävellys Reino "Palle" Palmrothin (käytti nimimerkkiä Reino Hirviseppä, s. 2.4.1906 Ruovesi ja k. 2.5.1992 Helsinki) sanoin, Mimmi, eli uintiretki aamutuimaan.

Tampereen Teatterissa esitettiin kesällä 1955 Helvi Mäkisen säveltämää revyytä, Pariisia Tampereella. Orkesterissa soittivat Helvin lisäksi Simo Sarri (harmonikka), Matti Alenius (kitara) ja Juhani Riekkola (basso). Kapellimestari Jorma Panula oli tarjonnut itseään revyynäytöksen orkesteriin bassonsoittajaksi, mutta Helvi Mäkinen ilmoitti: "Kyllä minä tämän Juhani Riekkolan otan, kun minä tunnen hänet."

Kotkan ruususta tuli sittemmin Pauli Räsäsen tunnuslaulu ja Räsästä luultiin monta kertaa laulun vuoksi kotkalaiseksi. Vasta laulun aiheuttaman suosion myötä Pauli Räsänen uskaltautui heittäytyä täysin musiikin vietäväksi ja päätoimiseksi laulajaksi 1970-luvun alussa. Joten: Tänä yönä onni suosii rohkeaa, siis; tule myötä, poika, Kotkan satamaan!

Lämmin tunnelma Haiharassa sunnuntaina 15.7.2018. Juli Wood ja Antti Sarpila.

Kuvassa vasemmalta Petri Ahjokoski ja Anu Ahjokoski.

Tampereella Haiharan kartanossa sunnuntaina 15.7.2018 viihdyttivät runsasta yleisöä pihapiirin kauniissa säässä rennolla jazzmusiikilla Juli Wood, Anu Ahjokoski, Petri Ahjokoski sekä Antti Sarpila. Musiikillinen jazztuokio kesti noin tunnin verran, jonka jälkeen esiintyvät taiteilijat myivät vielä soittamiaan äänilevyjä yleisölle.

Antti Sarpila syntyi 11.6.1964 ja kodin kautta hän sai tutustua jo jazzmusiikkiin kattavasti; Antin isä, Kari Sarpila oli omasta kouluajastaan lähtien ollut jazzmuusikko, joten kotona ja tuttavien luona Antti kuuli paljon musisointia sekä jazzmusiikkia äänilevyiltä. Kari Sarpila oli myös Porin Jazz ry:n perustajajäseniä. Aivan nuorena Antti ei kylläkään pitänyt jazzmusiikista, mutta hän vähitellen kasvoi siihen kuitenkin kiinni. Sittemmin Antti Sarpila on rajannut musiikilliseksi tontikseen klassisen jazzmusiikin ja hän keskittyi myös musiikkiopinnoissaan juuri siihen. Lopulta Antista tuli hyvin nuorena lahjakas ja taitava jazzmuusikko, joka nousi myös nopeasti kansainväliseen tietoisuuteen maailmalla.

Antti Sarpila tällä kertaa pianossa.

Antti keskittyy sooloon.

Alkujaan Antti Sarpila sai musiikkiin omaa tuntumaa soittelemalla itsekseen pianoa. Tämän vuoksi isä järjesti Antin soittotunneille saamaan ohjausta pianonsoitossa. Perinteinen pianomateriaali opetuksessa tuntui Antista tylsältä ja opetusmateriaalin läpikäynti kesti pitkään, mutta kiinnostus jazzmusiikkiin vei pian Antin mukanaan. Kari Sarpila tarjosi kotona Antille kokeiltavaksi erilaisia instrumentteja, mutta vasta koulusta käyttöön saatu klarinetti sai Antissa aikaan vastakaikua. Nyt Antti innostui jo harjoittelemaan jazzia ”Music Minus One”-levyjen kanssa ja ensimmäinen opeteltu jazzstandardi oli Ain’t Misbehavin’. 

Helsingin yliopiston vanhin osakunta ja osakunnan talo Kasarmikadulla Helsingissä.

Antti Sarpila pääsi jo 14-vuotiaana Jan Lindénin jazzorkesterin kanssa uransa ensimmäiselle jazzkeikalle Nylands Nationin saliin. Tällä keikalla Antti Sarpila soitti vain yhdessä kappaleessa, joka oli Royal Garden Blues. Jouluna 1978 Antti sai lahjaksi ensimmäisen oman klarinetin. Jälleen keväällä 1979 Antti Sarpila soitti Helsingissä ravintola Adlonissa Jan Lindénin Dixieland Revivalists-orkesterin jäsenenä. Töölön yhteiskoulussa Antti Sarpila perusti koulukavereidensa kanssa swingbändin, jolla he esiintyivät mm. koulun juhlissa. Orkesteri teki myös kiertueen Ruotsin maalla. Antti Sarpilan nähtiin pian yhä useammin soittavan keikkoja Helsingissä jazzklubi Groovyssä ja muissakin ravintoloissa. Hän soitti sekä Finlandia Jazz Bandin että Jazz Society Big Bandin kanssa saaden omasta soitostaan pelkästään ylistävää arviota lehdistössä. 

Bob Wilber.

New Yorkissa 15.3.1928 syntynyt jazzklarinetisti, -saksofonisti ja bändin johtaja Bob Wilber innostui jo kolmivuotiaana jazzmusiikista, kun hänen isänsä toi kotiin Duke Ellingtonin äänilevyn, Mood Indigo. Vuonna 1935 perheen muutettua Scarsdaleen Bob Wilber aloitti klarinettiopinnot Willard Briggsin johdolla. Bob Wilber kuunteli paljon mm. Duke Ellingtonin, Louis Armstrongin, Jelly Roll Mortonin, Eddie Condonin ja Frank Teschemacherin soittoa. Amerikkalainen jazzklarinetisti ja saksofonisti Milton Mesirow (s. 9.11.1899 ja k. 5.8.1972) Chicagosta tutustutti Bob Wilberin sopraanosaksofonisti, klarinetisti ja säveltäjä Sidney Bechetiin (s. 14.5.1897 New Orleans ja k. 14.5.1959 Garches). Bechetin vanhempi veli oli hammaslääkäri ja pasunisti, joka johti omaa bändiä. Jo kuusivuotiaana Sidney soitti veljensä bändissä syntymäpäiväjuhlissa. Nuorta Sidney Bechetiä opettivat musiikin saloihin Lorenzo Tio, ”Big Eye” Louis Nelson Delisle ja George Baquet. Bob Wilber pääsi 17-vuotiaana Sidney Bechetin – joka tuolloin oli jo 53-vuotias – ohjaukseen jazzmusiikin opinnoissaan. Sidney Bechet oli hyvin halukas siirtämään jazzmusiikin perinteitä soittamisessa seuraavalle sukupolvelle.  

Kuvassa vasemmalta Bob Wilber ja Sidney Bechet.

Bob Wilberin vieraillessa vuonna 1980 Porin Jazz Festivaaleilla esiintymässä hänelle esiteltiin 16-vuotias pianisti ja klarinetisti Antti Sarpila. Antti sai heti soittaa klarinetillaan näytteen Bob Wilberille ja tämän soittonäytteen perusteella Antti Sarpila kutsuttiin jo seuraavana iltana jameihin Wilberin yhtyeen pianistiksi soittamaan Porissa. Bob Wilber oli myös halukas antamaan Bechetiltä saamiaan oppeja jazzin soittamisessa eteenpäin Antti Sarpilalle ja hän kutsui nuoren Antin kesällä 1981 Wilberin Cape Codin-kotiin Massachusettsiin asumaan ja opettelemaan jazzin hienouksia. Bob Wilberin vaimon, laulajatar Joanna ”Pug” Hortonin todistajanlausunnon mukaan Antti olisi harjoitellut vaikka 18 tuntia päivässä soittoa, jos he olisivat antaneet. Bob Wilber oli juuri vuonna 1981 nimetty Jazz Journal-lehdessä vuoden jazzmuusikoksi. Antti Sarpila pääsi nyt todella läheltä seuraamaan ja kuuntelemaan sekä jopa soittamaan Bob Wilberin iltakeikoilla. Elokuussa 1981 Bob Wilber yhtyeineen esiintyi mm. Newportin jazzjuhlilla.

   Antti Sarpila on levyttänyt paljon Suomen ulkopuolella.

Marian Petrescu on loistava jazzpianisti, joka soittaa mielellään myös Antti Sarpilan kokoonpanoissa mukana.

Palattuaan Yhdysvalloista takaisin Suomeen Antti Sarpila perusti Pentti Lasasen kanssa Antti Sarpila – Pentti Lasanen Swing Bandin. Antti oli tehnyt vakaan päätöksen ryhtyä ammattimuusikoksi ja pian hän soitti myös mm. tunnetun dixielandorkesteri DDT:n kanssa. Hän alkoi saada myös studiokeikkoja ammattisoittajana, myös jazzmusiikin ulkopuolelta. Keväällä 1982 ilmestyi Antti Sarpilan ensimmäinen albumi, Runnin’ Wild, joka ylistettiin Rytmi-lehdessä vuoden parhaaksi kotimaiseksi jazzlevyksi. Levyllä soitti Antin lisäksi multi-instrumentalisti Pentti Lasanen, Christer Sandell (piano), Pekka Mesimäki (kitara), Pentti Matikainen (basso) ja Christian Schwindt (rummut). Kesällä 1982 Porin Jazzeilla esiintyi 16. heinäkuuta Bob Wilberin yhtyeen lisäksi Antti Sarpilan suuri esikuva, swinglegenda Benny Goodman (s. 30.5.1909 Chicago ja k. 13.6.1986 New York). Porin Jazz Festivaalin jälkeen Antti Sarpila lähti jälleen Wilberin kanssa Amerikkaan. Tällä kertaa Antti pääsi Bob Wilberin yhtyeen jäsenenä soittamaan mm. Eddie Condon’s-klubissa New Yorkissa. Bob Wilber vei Antti Sarpilan yhtyeensä mukana maailman suurimmille jazzfestivaaleille esiintymään kovassa seurassa; he esiintyivät mm. Dick Gibson Jazz Partyssa viidenkymmenen amerikkalaisen huippumuusikon kanssa ja yleisön joukossa oli paikalla kosolti jazzkriitikoita. 

Kuvassa vasemmalta multi-instrumentalisti Pentti Lasanen ja Antti Sarpila perinnejazzkonsertissa Tampereen yliopiston juhlasalissa syksyllä 2017.

Antin suuri esikuva jazzmuusikkona oli siis Benjamin David (Benny) Goodman, yhdysvaltalainen klarinetisti ja orkesterin johtaja, joka syntyi köyhään puolanjuutalaiseen perheeseen. Goodman päätti koulunkäyntinsä 14-vuotiaana alkaakseen muusikoksi. Goodmanin esikuvia muusikoina olivat Johnny Dodds, Leon Roppolo ja Jimmy Noone. The Ben Pollack Orchestran jäsenenä Benny Goodman teki ensimmäiset levytyksensä jo vuonna 1926. Omalla nimellään ensimmäiset levytykset Goodman julkaisi vuonna 1928. 1930-luvun vaihteessa Benny Goodman muutti New Yorkiin ja toimi siellä mm. luotettavana sessiomuusikkona pitkään. Ensimmäisen kerran Suomessa Benny Goodman esiintyi orkesterinsa kanssa Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 1974.

Antti Sarpila alkoi säveltää ja sovittaa ahkerasti Suomeen palattuaan syksyllä 1982; nyt oli vuorossa lähinnä big band ohjelmien teko. Antti sovitti ja sävelsi mm. UMO:n radiokonsertin koko ohjelman. Jo tuolloin varsinkin nuoremman polven jazzmuusikot suuntautuivat soittamaan modernimpaa jazzmusiikkia, joten Antti Sarpila poikkesi perinteisemmällä tyylillään selvästi tästä joukosta. Ruotsissa esim. jazzsoittajien hajonta tyyleittäin oli selkeästi suurempaa ja siellä löytyi vielä hyvin tilaa vanhemmalle jazzille. Tämän vuoksi Antti Sarpila ajautui pian myös paljon soittamaan ja levyttämään Ruotsin maalla. Samaan aikaan alkoi Antti Sarpilan yhtyeellä olla kysyntää kansainvälisillä lavoilla. Lähivuodet kuljettivat Antti Sarpilaa jo ainakin Ruotsin lisäksi, Brysselissä, Detroitissa, Kalifornian Sacramentossa, Australiassa, New Orleansissa ja useasti New Yorkissa. 

Perinnejazzia Tampereella syksyllä 2017. Markku Johanssonin tilalla kokoonpanossa trumpettia ja flyygelitorvea soitti Jukka Eskola, pasuunassa Petri Juutilainen ja rummuissa Jari Kepa Kettunen.

Asevelvollisuutensa Antti Sarpila sai suorittaa Kaartin Pataljoonan soittokunnassa vuonna 1984, palvelusaikana hän oli lähinnä pr-hommissa. Antti aloitti palveluksensa päivää myöhemmin, koska oli keikalla trumpetisti Joe Newmanin kanssa. Seuraavana päivänä Antin astuessa palvelukseen hänelle jouduttiin heti myöntämään viikon loma Brysseliin keikan vuoksi. Tämän keikan järjestäjänä toimi Suomen ulkoministeriö. Normaalisti asevelvollisuuden päättävä ”loppusota” vierähti Antti Sarpilalla ruotsalaisen vibrafonisti Lars Erstrandin kanssa miksatessa heidän yhteistä äänilevyään. Suomen armeija on siitä lähtien aina tarvittaessa muistanut Antti Sarpilaa kutsuen hänet kertausharjoituksiin joihinkin suuriin projekteihin liittyen soittamaan muutamaksi päiväksi. 

Sovittaja, kapellimestari ja trumpetisti Markku Johansson on esiintynyt ja levyttänyt paljon Antti Sarpilan kanssa. Tässä kuvassa Markku johtaa viihdekonserttia Tampere-talossa syksyllä 2017.

Vuonna 1986 Antti Sarpila soitti oman sävellyksensä Kevään Sävel-nimisessä iskelmäkilpailussa. Saman vuoden syksyllä hän soitti Erik Lindströmin sävellyksen Syksyn Sävel-kilpailussa ja pääsi tälläkin kappaleella – kuten myös Kevään Sävel-kilpailussa - kolmen eniten ääniä saaneen joukkoon. Harvinaiseksi tämän suorituksen tekee se, että molemmat Antin esitykset olivat puhtaasti instrumenttaalimusiikkia. Näillä suorituksilla Antti Sarpila nousi äkkiä koko kansan julkisuuden ihmiseksi ja kuten tiedämme, julkisuus tuo mukanaan myös monia rasitteita. Hyvänä asiana kuitenkin voi pitää sitä, että nyt Antti Sarpila sai kutsuja erilaisten sinfonia- ja viihdeorkestereiden solistiksi. Näiltä orkestereilta yleensä puuttui tyystin tämäntapaisten ohjelmistojen nuotit ja sovitukset, niin Antti Sarpila ryhtyi ahkeroimaan suuren määrän esim. George Gershwinin sävellyksistä sovituksia suurille orkestereille. 

Seppo Hovi on Antti Sarpilan pitkäaikainen soittokaveri.

1980-luvun puolivälistä Antti Sarpilan esiintymiset ovat painottuneet konserttiesiintymisiin. Vuonna 1988 Antti Sarpila oli mukana konsertissa, jossa Bob Wilberin johdolla New Yorkin Carniegie Hallissa juhlittiin Benny Goodmanin 50 vuotta kestäneen taiteilijauran kestoa. Tässä konsertissa New Yorkissa esitettiin täsmälleen sama ohjelma, kuin Benny Goodmanin orkesterin 50 vuotta aiemmin samassa paikassa esittämässä konsertissa. Antti Sarpila esiintyi myös Royal Festival Hallissa Lontoossa The Royal Ellington Concert-esityksessä, jossa prinsessa Anne piipahti tervehtimässä soittajia paikalla. 1990-luvulla Antti Sarpila esiintyi mm. Sevillan maailmannäyttelyssä konsertillaan, Hollannin Breda Jazz Festivaaleilla, Redwood Coast Dixieland Festivaaleilla, Wembley Grand Hallissa, Jazzfest Bernissä sekä Oslo Jazz Festivaaleilla. 

Antti Sarpila on monina vuosina levyttänyt enemmän ulkomailla kuin kotimaassaan. Sarpila on viettänyt pitkiäkin aikoja Saksassa levytuottajien Hans ja Sabine Nagel-Heyerin järjestämillä konserttikiertueilla sekä levytyssessioissa amerikkalaisten muusikkojen kanssa. Sarpila on nimitetty myös Lapissa järjestettävän Ruskaswing-tapahtuman taiteelliseksi johtajaksi. Vuonna 1989 Antti Sarpila perusti isänsä Kari Sarpilan kanssa Antti Sarpila Oy:n hoitamaan mm. konserttitoimintaa sekä levyjen ja nuottien kustannustoimintaa. Antti Sarpilalle on uransa aikana myönnetty monia huomionosoituksia; hän on vastaanottanut mm. klassisen jazzin harrastajien Louis Armstrong-palkinnon sekä vuoden suomalaiselle muusikolle myönnettävän Yrjö-palkinnon.

Torstaina 19.7.2018 Porin kaupunki kylpi lämpimässä ilmanalassa ja Porin Jazzeilla Kirjurinluodossa oli mahdollista pariinkin otteeseen nauttia Delvon Lamarrin  urkutrion soitosta. Yhdysvaltain Seattlesta ensimmäisellä Euroopan kiertueella esiintyvässä triossa soittavat Delvon Lamarr (Hammond B-3), Jimmy James (kitarat) sekä David McGraw (rummut). Ensimmäinen esitys oli klo 13.30 Kirjurinluodon Päälavalla ja toisen kerran trion soitto soi klo 19.45 Puistolavalla Kirjurinluodolla.

Rummuissa David McGraw.

Kuvassa vasemmalta Delvon Lamar ja Jimmy James.

Delvon Lamarr on pitkälti itseoppinut muusikko Seattlesta ja kaikki trion soittajat tutustuivat jo Seattlen soulpiireissä toisiinsa. Tämän nuorekkaan trion musiikillinen sielu lepää 1960- ja 1970-lukujen sielukkaassa soulissa. Trion soitossa on mukana myös rock-vaikutteita mm. Jimmy Henrixin tyylistä. Hammond-urut patentoitiin 24.4.1934 ja kuuluisin sekä kaupallisin Hammond B-3 esiteltiin musiikkimaailmalle vuonna 1954. Käydäänpä kaikki yhdessä hieman tutustumassa Hammond-urkujen historiaan ja sen keksijään.

Kaverimme Delvon Lamarr ja Tapani Luojus keikan jälkeen Porissa.

Hammondin tarinaa lähdemme seuraamaan Laurens Hammondin - legendaaristen urkujen kehittäjän - äidistä. Idea Louise Strong syntyi Gambierissa, Ohiossa vuonna 1859 todelliseen maalaisperheeseen, jossa isän, äidin ja Idean  lisäksi asuivat myös Idean sisarukset. Isä joutui mukaan sisällissotaan ja tuli siellä vangituksi joutuen vankileirillä nälkäkuoleman partaalle. Surkeassa kunnossa luineen ja nahkoineen kotiin palattuaan tältä reissulta hän vietti lopun elämänsä lojuen riippumatossa, josta eräänä päivänä pudotessaan taittoi niskansa ja kuoli. Äidille jäi vastuu lapsista ja maatilan hoidosta.

Idea Louise Hammond.

Vanhimmasta veljestä tuli kuuluisa kirurgi ja äiti päätti lähettää 12-vuotiaan Idean ja häntä seuraavaksi vanhemman veljen Chicagoon saamaan parempaa opetusta. Aluksi Idea suoritti lukion ja siirtyi sitten erittäin arvostettuun Rockfordin Naisseminaariin. Tämän oivan opinahjon jälkeen hän siirtyi opettelemaan taiteita ja kouluna oli nyt Art Institute of Chicago. Täällä hänet havaittiin pian hyvin taitavaksi ja opintojen edetessä hän osoitti myös varmuuttaan ja kunnianhimoaan taiteilijana. Tässä vaiheessa hän tutustui tulevan mieheensä, William Andrew Hammondiin, ja opiskelut saivat sillä kertaa jäädä siihen. Pari vihittiin vuonna 1883 ja heille syntyi neljä lasta; vanhin tytär, Eunice, menestyi mainiosti kirjoittajana kirjoittaen mm. Saturday Evening Postiin ja myöhemmin häneltä ilmestyi omaelämäkerta. Seuraavaksi vanhin tytär, Louise, valmistui Episkopaalisesta Diakonissalaitoksesta ja kulkeutui lähetystehtäviin Kiinaan kääntämään ensimmäistä kiinankielistä virsikirjaa. Kolmanneksi vanhin tytär, Peggy, osoittautui erittäin taitavaksi sellistiksi, joka konsertoi monien orkestereiden solistina Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Nuorin lapsista oli poika, Laurens, joka syntyi 11.1.1895 Evanstonissa ja josta kehkeytyi monien patenttien keksijä ja Hammond-urkujen kehittäjä.

William Andrew Hammond.

William Andrew Hammond oli työuransa aloittanut Western Unionissa juoksupoikana ja edennyt First National Bank of Illinoisin pankinjohtajaksi. Hän tuli loistavasti toimeen ihmisten kanssa, oli erittäin sosiaalinen sekä muisti hyvin ihmisten nimiä ja kasvoja. Hänen kerrottiin olleen niin taitava, että hän pystyi kirjoittamaan molemmilla käsillä samanaikaisesti kirjeitä sanelemalla samalla kolmatta kirjettä sihteerilleen. Vuonna 1893 perheelle valmistui iso ja kaunis talo Evenstoniin lähelle Lake Michigania. Perheen Idea-äiti toimi kotiopettajattarena ja perhe eli sangen ylellistä elämää; heillä oli hovimestari ja muutakin palveluskuntaa talossaan ja kotiin kutsuttiin paljon erilaisia ihmisiä syömään. Kaikki muuttui kuitenkin yllättäen, kun perheen isä, William Andrew, päätti päivänsä oman käden kautta vuonna 1898. Neuvokas Idea-leski sai miehensä pankin kanssa neuvoteltua alaikäisten lasten elatusmaksut, jotka pankki sitoutui hoitamaan. Idea päätti lähteä Eurooppaan jatkamaan kesken jääneitä opintojaan. Ranskassa ollessaan Laurens alkoi jo kypsytellä monia myöhemmin patentoimiaan keksintöjä. Kun poika oli tullut 14-vuoden ikään, he palasivat takaisin Evastoniin. Nyt Laurens osasi jo yhtä hyvin saksaa ja ranskaa, kuin äidinkieltänsä englantia. Idea Hammond eli vuoteen 1938 asti.


Laurens Hammond jatkoi opintojaan Evanston High Schoolissa ja myöhemmin hän ryhtyi opiskelemaan mekaniikkaa Cornellin yliopistossa, josta myös valmistui insinööriksi vuonna 1916. 16-vuotiaana hän patentoi jo ensimmäisen käyttökelpoisen keksintönsä - ilmapuntarin. Ensimmäiseen maailmansotaan hän osallistui palvelemalla Yhdysvaltain joukossa Ranskassa ja sodan jälkeen hän asettui Detroitiin Gray Motor Companyn pääinsinööriksi valmistamaan laivojen moottoreita. Vuonna 1920 hänen onnistui lähteä Detroitista New Yorkiin omiin toimitiloihin, kun hän sai kokoon varat tätä varten suunnittelemallaan hyvin hiljaisella vieterikellolla. 1922 hän patentoi Teleview-elokuvajärjestelmän saavuttaen sillä yleisömenestystä Selwyn Theatressa, mutta laitteisto osoittautui niin kalliiksi, ettei sillä myöhemmin ollut juuri kaupallisia mahdollisuuksia. Laurens Hammond avioitui vuonna 1925. Hänen puolisonsa oli Mildred Anton-Smith Hammond. Heidän avioliitostaan syntyi kaksi lasta.

Hammondin perhettä.

Sittemmin Laurens ajautui perustamaan vuonna 1928 Hammond Clock Companyn, kun hän oli kehitellyt Henry Warrenin Telechroniin pohjautuvan synkronisen kellomoottorin. 30-luvun laman myötä tämä kelloliike joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja välttääkseen taloudellisen konkurssin Laurens ryhtyi jälleen kehittelemään uusia keksintöjä kiireesti; näitä olivat mm. sähköinen bridge-pöytä ja maailmankuulut Hammond-urut. Laurens Hammond hankki vuonna 1933 käytetyn pianon, josta poisti kaiken sisälmyksen jättäen jäljelle koskettimiston. Hän alkoi kuumeisesti kokeilla erilaisia äänentuottamismekanismeja ja totesi tutkimuksiensa tuloksena parhaaksi tavaksi äänipyörägeneraattorin. Hänen assistenttinaan toimi St. Christopherin episkopaalisen kirkon urkuri ja apulaistaloudenhoitaja W. L. Lahey, jolla hän kuuntelutti soittimensa ääntä.


Vuodelta 1896 oli peräisin Thaddeus Cahillin Telharmonium-laitteisto, jolla kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammassylinteri sai aikaan kelaan sähköjännitteen, joka purettiin ääneksi puhelinkuulokkeen avulla. Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla. Äänigeneraattorin synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voitiin vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Hammastus oli muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite oli puhdasta siniaaltoa ja jännitteen taajuus riippui äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä oli. Varsinainen sointiväri luotiin yhdistämällä eri taajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa liukutankojen (drawbar) avulla, joiden määrä vaihteli eri urkumalleissa. Jokaisessa liukutangossa oli 9 eri asentoa, 0 eli mykkäasento ja kahdeksan soivaa voimakkuutta.

Täällä valmistettiin kuuluisia Hammond-urkuja.

Näille kehittämilleen Hammond-uruille Laurens sai patentin 24.4.1934 ja teollinen valmistus oli valmis alkamaan. Tähän alkuperäisratkaisuun perustuvia mainioita soittimia on yhäti käytössä sangen paljon. Hammond esitteli vuonna 1935 ensimmäisen urkumallinsa - Model A:n -, soittimen, joka oli suhteellisen kevyt ja helposti liikuteltavissa. Tämä malli muodostui taloudelliseksi selkärangaksi Hammond-urkujen tuotannolle, vaikka Model A oli aikanaan hyvin kallis soitin. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan seuraavina vuosina ja vuonna 1954 esittelyyn tuli malli B-3, joka osoittautui Hammondin urkumalleista sittemmin kaikkein kaupallisimmaksi. Hammond B-3:n menestys nähtävästi perustui sekä sen ainutlaatuiseen ääneen että uusiin chorus- ja tremolo-ominaisuuksiin ja äänen alussa kuuluvan perkussioefektin. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company valmisti myytäväksi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä noin 275 000 kappaletta eli enemmän kuin mitään muuta sähköistä kosketinsoitinta on tähän päivään mennessä myyty.

Hammond B-3 ja aivan omanlaisensa soundin muodostajana Leslie-kaappi.

Tavallisesti äänipyörägeneraattorit sisältävät kaikkiaan 91 äänipyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät liittyvät hammaspyörien välityksellä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä toisiinsa nähden. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, eivät generaattori-Hammondit käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista. Synkronimoottori on ainutlaatuinen: se ei pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Tämän vuoksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota antaa vain käynnistysvauhdin synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on ainoastaan muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on kovin altis monenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi kehitettiin jokaiselle äänipyörä-kela-yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Hammond ja Hammond B-3.

Omintakeisen lisänsä jokaisen äänipyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aikaan saama  ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin vaimentaa suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) toisiinsa. Toinen alkujaan ei-toivottu ominaisuus Hammond-uruissa oli koskettimien kontaktien äänisignaaliin kosketinta painettaessa aiheuttama napsahdus (key-click), jota myös yritettiin  poistaa  tai vaimentaa, jotta ääni olisi ollut puhtaampi ja muistuttanut aidommin oikeaa pilliurkua. Tämä ei kuitenkaan täysin ottanut onnistuakseen ja lopputuloksena key-clickistä sekä B3/C3/A-100 malleihin tulleesta perkussiosta onkin tullut erittäin haluttu ja ominainen osa Hammond-soundin suosiota etenkin jazz- ja rockmusiikissa. Hammond-urkujen perusrakenne säilyi niiden koko 40-vuotisen tuotannon ajan siten, että alkuperäistä patentin luonnetta kunnioitettiin. Usein Hammondien koneistojen ja soittopöytien mitat pysyivät muuttumattomina niin, että ne ovat suurimmaksi osaksi päikseen vaihdettavissa eri mallien välillä. Hammond kehitteli myös muitakin malleja eri hintaluokkiin ja näistä kuuluisimmat ovat varmasti ns. spinettiurut. Spinetit jakaantuvat M-, L-, sekä T-sarjaan, joita kaikkia on valmistettu useita malleja.


Soittimen nimittämisestä uruiksi oli seurauksena kohu ja jopa oikeuskiista. Eräät pilliurkujen rakentajat katsoivat ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiista ratkaistiin järjestämällä kuuntelutilaisuus, jossa asiantuntijat sermien takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Koska täysin varmaa selvyyttä ei onnistuttu asiantuntijoiden avullakaan saamaan, kiista raukesi ja ratkaistiin Laurens Hammondin eduksi. Alkujaan soitinta markkinoitiin edulliseksi vaihtoehdoksi kirkkoihin pilliurkuja korvaamaan, mutta soitin on löytänyt todella laajan kannattajajoukon varsinkin rock-, jazz-, blues-, viihde- ja gospelmuusikoiden parissa. 1980-luvulla Hammond-urut taistelivat kovasti markkinoista yleistyviä syntetisaattoreita vastaan, mutta ne säilyttivät oman vankan kannattajakuntansa ja ovat taas 1990-2000-luvuilla kasvattaneet ja vakiinnuttaneet oman osuutensa soitinten joukossa. Nykyään vain digitaalinen maailma on muokannut soittimen ominaisuuksia uuteen uskoon.


Toisen maailmansodan myötä Hammond pääsi kehittelemään uusia patentteja. Hänen apua tarvittiin ohjusten ohjausjärjestelmien kehittämisessä ja hän sai patentteja infrapuna- ja valosensoreille, joita käytettiin pommien ohjaukseen. Hänelle myönnettiin patentteja myös liukupommien ohjauslaitteistoihin, kameran linssien sulkumekanismeihin, ja uuden tyyppiseen gyroskooppiin. Liukupommien ohjaustavat olivat nykyisten ydinsukellusveneiden kantamien ohjusten ohjausjärjestelmien esiasteita.


Laurens Hammond luopui yrityksensä johtajuudesta 1955 keskittyäkseen tutkimukseen ja uusien asioiden ja patenttien kehittelyyn. Eläkepäivät koittivat virallisesti 1.2.1960 ja eläkkeelle jäädessään  hänellä oli hallussaan jo 90 patenttia ja ennen kuolemaansa Hammond kasvatti vielä patenttiensa määrää sataankymmeneen. Hammondin kuollessa 3.7.1973 maailmassa oli yli 30 eri sähköurkujen valmistajaa. Valmistajien lukumäärä jatkoi yhä kasvuaan 1970-luvulla kotisoitinten suosion noustessa merkittäväksi.

Donald James Leslie.

Hammondin kehittämistä uruista olisi vaikea esittää mitään ilman, että samalla kertaa tulisi kerrottua ja kunnioitettua Donald James Leslien elämäntyötä. Leslie kehitteli urkujen jatkoksi pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen eli ns. Leslie-laitteensa, jota tarjosi heti Hammondille. Ensin Hammond karsasti laitetta ja kehitteli oman versionsa laitteesta, jota myös Hammond ToneCabinetiksi kutsuttiin. Vasta 80-luvulle tultaessa Hammond osti Leslien patentin ja ryhtyi tätä ainutkertaista laitetta hyödyntämään omissa malleissaan. Donald Leslien kehittämää tuotetta oli digitaalisesti hyvin haastavaa mallintaa, koska se tuottaa täysin omintakeisen äänimaailman urkujen sointiin. Sointi luotiin muokkaamalla toimintaperiaatetta ja rakennetta tässä pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen yhdistelmässä eri äänitaajuuksien modulaatio-, interferenssi- ja dopplerilmiöiden avulla. Leslie käytti omissa vahvistimissaan elektroniputkilla toteutettuja etu- ja pääteasteita ja lievällä yliohjauksella putket tuottivat miellyttävää säröä.  

Jon Lord muistetaan uskollisena Hammond-miehenä.

Rick Wakeman käyttää soitinarsenaalissaan Hammondeja.

Keith Emerson antoi myös kyytiä Hammond-uruille.

Hammond-tuotemerkki on sittemmin siirtynyt Hammond Suzukin omistukseen ja he valmistavat tyystin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond-merkillä. Heidän valmistamissa soittimissa on otettu huomioon sekä äänen mahdollisimman tarkka digitaalimallinnus että ulkonäön säilyvyys ja käytännöllisyys. Äänen säätämiseen käytettävät liukutangot (drawbars) ovat yhäti olemassa ja toimivat esikuviensa mukaisesti. Digitaalisesti mallinnettua äänigeneraattorisointia voitaneen pitää jo hyvin uskottavana alkuperäiselle Hammondille läheisesti liitettyihin ominaisuuksin. Sellaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen.