Pakinoitsija ja kirjailija Seppo Esko Juhani Ahti.

Tampereella 19.8.1944 syntynyt Seppo Esko Juhani Ahti varttui Nokialla; Seppo oli jo varhain ahkera lukija, mutta kirjoittamisen, ”stumppien” eli pienten pakinoiden kirjoittamisen, hän aloitti vasta luokiovuosinaan. Kirjailija, käsikirjoittaja ja pakinoitsija Seppo Ahti tunnetaan hyvin nimimerkistään Bisquit, jolla nimimerkillä hän kirjoitti noin 4 500 pakinaa Ilta-Sanomissa vuosina 1968-2019. Ensimmäisen kerran hän käytti tätä nimimerkkiä tammikuussa 1967 pakinassaan Ylioppilaslehdessä. Tuolloin Seppo Ahti opiskeli Helsingin yliopistossa valtiotieteitä. Bisquit nimimerkin Seppo Ahti oivalsi konjakkimerkistä Kyproksella ollessaan rauhanturvajoukossa. 

 

Seppo Ahti katsoo, että hänellä ei koskaan ollut mielestään taipumuksia kirjoittaa runoutta tai proosaa ja niinpä sattuma sai sanella ammatinvalinnan; vuonna 1966 Ylioppilaslehden päätoimittajaksi valittiin arvalla - äänten mentyä tasan - Yrjö Larmola, joka päihitti näin Paavo Lipposen. Ensimmäisenä työnään päätoimittaja Larmola järjesti pakinakilpailun, johon myös Seppo Ahti osallistui ja voitti kisan. Tuohon aikaan Seppo Ahti innostui varsinkin Ylioppilaslehden pakinoitsija, Johnny Walkerin eli Pekka Haukisen kirjoituksista. Ilta-Sanomien pakinoitsijana Seppo Ahti aloitti aprillipäivänä vuonna 1968, mutta edellisenä kesänä hän oli jo työskennellyt Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa. HS:n päätoimittaja Teo Mertanen oli tarjonnut 23-vuotiaalle nuorukaiselle vakituista paikkaa varakkaassa yhtiössä.

 Kutka eli eräänlainen vuosikirja.

Aivan aluksi pakinoiden aiheet eivät syntyneet vallan helposti, vaan niitä aiheita piti miettiä melko pitkään, mutta lopulta työ opetti tekijäänsä. Päivärytmiksi vakiintui seuraava: Aamulla ei ollut vielä harmaata aavistustakaan, mistä hän tulisi kirjoittaa. Seppo vei lapset päivähoitoon ja vaimo, toimittaja Ilse Rautio, lähti myös töihin. Nyt Seppo sai kirjoittaa rauhassa tarinansa, jonka hän itse vei Ilta-Sanomiin ja kirjoitti varmuuden vuoksi sen vielä toimituksessa uudestaan. Tämän jälkeen hän kaupassa käytyään haki lapset päivähoidosta ja palasi kotiin valmistaen siellä perheelleen ruoan valmiiksi. Seppo Ahti katsoo, että häntä on toimituksessa kohdeltu mallikkaasti ja ainoastaa hän ihmettelee vain huonon yleisöpalautteen käsittämättömän pientä määrää.

 Viihdeohjelmaa Parempi myöhään juonsivat Ritva Valkama ja Pentti Siimes.

Seppo Ahti ei pitänyt missään vaiheessa itseään nuorena ja vihaisena miehenä; pikemminkin tilanne oli se, että mitään varsinaista agendaa – joka olisi suunnattomasti helpottanut hänen työtään – ei koskaan ollut. Hän oli kotoisin aivan tavallisesta työläisperheestä ja edes hänen omat mielipiteensä eivät saaneet häntä kiinnostumaan juuri mistään. Kirjoittaessa piti aina ensin keksiä, mitä mieltä hän itse oli jostakin asiasta, ennen kuin pääsi alkuun tekstissä. Nyt eläkkeellä ollessaan Seppo Ahti ajattelee perinteisen pakinan hiipuvan ajan rattaissa katoavaksi kansanperinteeksi. Tarve hauskoille oivalluksille ei ole sinällään mihinkään kadonnut, mutta kaikki pitää tänään olla sähköisessä muodossa.

Vuodesta 1979 eli aivan ensimmäisestä Linnanmäen Peacockin näyttämöllä esitettyjä UIT:n (Uusi Iloinen Teatteri) revyitä Seppo Ahti on ollut käsikirjoittamassa mm. hyvien ystäviensä, Jukka Virtasen ja Jaakko Salon kanssa. Ystävästään, Jukka Virtasesta Seppo Ahti on tokaissut osuvasti, että ”Jukka Virtanen on antanut syövälle ja juovalle kasvot”.

 Sanataiteilija Jukka Jalmari Virtanen.

Seppo Ahti on ollut mukana käsikirjoittamassa televisiolle mm. viihdeohjelmia, kuten Katapultti (1971), Parempi myöhään (1979), Ollaan kuin kotonanne (1982) sekä Hymyhuulet (1987-1988). Ilkka Kylävaaran parina hän juonsi viihdeohjelmaa Enkelten keittiö (1989) sekä toimi ajankohtaisten asioiden kommentoivan lautamiehenä Lasse Lehtisen viihdeohjelmassa Anteeksi kuinka? (1993). Valtion kirjallisuuspalkinnon Ahti sai ansioistaan vuonna 1978. Vuonna 1987 hänen osakseen tuli Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tunnustuspalkinto ja vuonna 1989 Suomen Kuvalehden journalistipalkinto. Koskenkorva-palkinnon hän otti vastaan vuonna 1996 ja WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon vuonna 1998.

Toisinaan rajanveto on sinänsä jo taiteilua; mitä vähäpätöisempi ihminen, sitä korkeampi on kynnys kirjoittaa. Joskus pakinoitsija Seppo Ahdilta on kysytty, mille asialle hän ei voisi nauraa, ja hän vastasi, että vainajalle hänen paariensa ääressä. Nyt hän kuitenkin ottaisi sanomisiaan takaisin, ja olisi jo valmis nauramaan sillekin.

Toukokuun lopulla 2019 hotelli näytti tältä. Aikanaan tällä samalla tontilla on toiminut myös teurastamo ja eläintarha.

Toukokuun loppupuolella 2019 valmistui Tampereella Tampere-talon kylkeen suunniteltu kansainvälisen Marriott-ketjun tuore hotelli harjakorkeuteen. Tampere-talo liitetään yhdyskäytävällä tähän maailman suurimman kansaivälisen ketjun hotelliin. Ketjun Tampereen hotelli on ensimmäinen yhtiön hotelli Suomessa ja se edustaa Courtyard-brändin hotelleja Suomessa. Hotellin rakentaminen on edennyt hyvin aikataulussa ja suunnitelmissa on avata hotelli loppuvuodesta; hotellin virallisia avajaisia on tarkoitus viettää vuoden 2020 alussa. Vuosi 2020 Tampere-talossa monessa mielessä todellinen juhlavuosi; Tampere-talo juhlii 30-vuotista taivaltaan (rakennus valmistui vuonna 1990), Tampereen ylpeys ja Tampere-talossa kotiansa pitävä Tampere Filharmonia täyttää 90 vuotta ja Muumipeikkokin tulee 70 vuoden ikään (Tampere-talossa toimii myös Muumimuseo).

Hotellihanke Tampere-talon yhteyteen on ollut kymmenien vuosien työn tulos sekä todella pitkän suunnittelun aikaansaannos. Ensimmäiset toiveet hotellihankkeesta Tampere-talon yhteyteen lausuttiin jo vuonna 1987 Tampere-talo Osakeyhtiön perustamisen yhteydessä, kun Tampere-talon ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi nimitettiin Ruotsalaisen teatterin ja Finlandia-talon johtaja Carl Öhman (s. 18.3.1930 Helsinki). Tässä yhteydessä jo haluttiin Tampereen kaupungin osakeyhtiöksi perustetun Pohjoismaiden suurimman kongressi- ja konserttitalon yhteyteen myös näyttelytilaa sekä Tampere-talon välittömään yhteyteen edustavaa hotellia mm. talon kansainvälisten käyttäjien käyttöön.

 Tampere-talo on yhdistetty käytävällä uuteen hotelliin.

Tähän Tampereen uusimpaan hotelliin tulee 229 huonetta, kuntosali ja ravintoloita. Hotellirakennuksessa on yksitoista kerrosta. Ravintolatoiminta tapahtuu yhteistyössä Tampere-talon kanssa, mutta kerrospalvelut hotelli ostaa ketjun ulkopuoliselta palveluntarjoajalta. Courtyard by Marriott-hotelli aloitti rekrytoinnin johtajasta, jonka on tarkoitus aloittaa toimessaa heinä-elokuun vaihteessa jo tänä vuonna. Vasta sen jälkeen rekrytoidaan hotellin muu henkilökunta. Marriott International vastaa hotellin investoinneista, mutta tätä hotellia operoi Odyssey Hotel Group. Tampereen kaupunki myi hotellin tontin kuntien eläkeyhtiö Kevalle. Uuteen hotelliin on mahdollista tehdä huonevarauksia jo syyskuusta lähtien. Uudelta hotellilta odotetaankin paljon, sillä pelkästään Tampere-talon tapahtumia on noin 700 vuodessa.

 Tampere-talon taidetta.

Melko myöhään, vasta vuonna 2013 Tampereen kaupunki alkoi ensimmäisiin todellisiin toimiin hotellin rakentamiseksi Tampere-talon yhteyteen, kun kaupunki sai aikaiseksi tontin kaavan muutoksen. Nyt alkoi konkreettisesti edistyä Tampereen kaupungin ydinkeskustan täydennysrakennushanke. Vuoden 2014 tontinluovutus kilpailussa valikoitui hotellihankkeen rakennuttajaksi SRV ja shotellin suunnittelun sai arkkitehtitoimisto AVA. Hotellioperaattoriksi tuli kansainvälinen Marriott International-ketju. Kiinteistösijoittajaksi ilmoittautui vuonna 2017 eläkeyhtiö Keva; tässä vaiheessa kaikki edellytykset hitellin rakennushankkeelle olivat nyt kasassa, vaikka koko hankkeessa on koettu vuosien saatossa sekä myötä että vastamäkeä.

 Tampere-talo on Pohjoismaiden suurin kongressi- ja konserttitalo.

Hotellin tarkoitus on palvella hyvin laajaa käyttäjäkuntaa Tampereella turisteista aina liikematkustajiin ja konserttivierailiin. Hotelli auttaa myös antamaan Tampere-talolle, Tampereen kaupungille ja koko seutukunnalle lisää vetovoimaa. Viimevuosina Tampere-talon tulovaikutus kaupungissa on ollut noin 47 miljoonan luokkaa. Hotellin harjannostajaisissa käyttivät puheenvuoron Tampere-talon johtaja Pauliina Ahokas ja Tampereen apulaispormestari Aleksi Jäntti, jonka mukaan Tampere antaa nyt dynaamisen kuvan kaupunkina ja investoi voimaperäisesti moniin suuriin hankkeisiin.

 Arkkitehti Simon Wiesenthal.

Simon Wiesenthal syntyi 31.12.1908 Buczaczissa, noin 9 000 asukkaan pikku kaupungissa Itävalta-Unkarissa, joka on nykyään Ukrainan alueella. Wiesenthalin isäpuoli oli varakas juutalainen tukkukauppias. Simon Wiesenthal valmistui arkkitehdiksi Prahassa ja perusti sitten oman arkkitehtitoimiston Vuonna 1936 Simon Wiesenthal avioitui luokkatoverinsa, Cyla Müllerin kanssa, mutta perheonnea ei kestänyt monta vuotta. Toisen maailmansodan syttyessä Wiesenthalit asuivat Puolassa Lwówin kaupungissa, kun saksalaiset aloittivat Blitzkrieg-hyökkäyksensä lännestä ja pari viikkoa myöhemmin puna-armeija hyökkäsi idästä päin Puolaan.

 Cyla ja Simon Wiesenthal.

Puna-armeijan mukana Puolaan tuli myös NKVD, turvallisuuspoliisi, joka pidätti juutalaisia ”porvareita”, tehtailijoita ja kauppiaita sekä intelliktuaaleja, kuten esim. opettajia, lakimiehiä ja lääkäreitä. Simon Wiesenthalin isäpuolikin joutui pidätettynä vankeuteen Neuvostoliittoon, jonne hän myös sangen pian kuoli. Simon Wiesenthalin äiti muutti asumaan Simon Wiesenthalin ja tämän vaimon kotiin. Stanislaussa kauppiaana toiminut Simon Wiesenthalin velipuoli tuli myös pidätetyksi ja ammutuksi. Saman kohtalon kokivat kaikki puna-armeijan poliittiset vangit, kun puna-armeija joutui vetäytymään Saksan armeijan edetessä rintamilla.

 Simon Wiesenthal vuonna 1945.

Monet varakkaat juutalaiset saivat aluksi Lwówin kaupungissa ns. 11. pykälän passin, joka teki heistä kaikkia oikeuksia vailla olevan toisen luokan kansalaisen; he eivät voineet asua suurkaupungeissa eivätkä sataa kilometriä lähimpänä rajaseutua. Heiltä vietiin heidän työpaikat ja he menettivät myös kaikki pankkitalletuksensa. Tässä vaiheessa Simon Wiesenthal keksi lahjoa rahalla erään NKVD:n komissaarin ja sai hankituksi kunnollisen passin itselleen, äidilleen ja vaimolleen. Vain muutaman kuukauden päästä tästä kaikki 11. pykälän passin haltijat kuljetettiin Siperiaan ja monet myös kuolivat Siperiassa. Tässä vaiheessa vielä Simon Wiesenthal sai asua perheineen Lwówin kaupungissa, mutta hän ei saanut enää toimia arkkitehtina, vaan huonolla palkalla työskenteli mekaanikkona sängyn jousia valmistavassa tehtaassa.

Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun Neuvostoliitto ja Saksa olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen, Hitler joukkoineen hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Vain kahdeksaa päivää myöhemmin viimeisetkin puna-armeijan sotilaat poistuivat Lwówin kaupungista ja pian kaupunki oli saksalaisten hallinnassa täysin. Saksalaisiin univormuihin pukeutuneet ukrainalaiset apujoukot – jotka oli koulutettu Saksassa paettuaan ensin Neuvostoliitosta – juhlivat kaupungissa järjestämällä julman, kolme päivää ja yötä kestäneen vainon, jonka seurauksena surmattiin kuusituhatta juutalaista kaupungissa.

Sunnuntaina 6.7.1941 Simon Wiesenthal oli piiloutuneena talonsa kellarissa pelaamassa šakkia Gross-nimisen juutalaisystävänsä kanssa, kun ukranalaisten apujoukkojen poliisi tuli ja pidätti heidät vieden heidät Brigidkin vankilaan. Vankilaan oli kerätty noin neljäkymmentä juutalaista insinööriä, lakimiestä, opettajaa ja lääkäriä, jotka laitettiin asettumaan rivissä kasvot seinää päin ja nostamaan kädet niskan taakse. Jokaisen rivissä seisovan takana oli tyhjä puulaatikko. Vasemmalta lähtien alkoi ukrainalainen sotilas vuorollaan ampua jokaista niskaan muuta ukrainalaista heittivät kuolleen ruumiin puulaatikkoon. Telottaja alkoi jo uhkaavasti lähestyä Simon Wiesenthalia rivissä, kun äkkiä alkoivat kirkon kellot soida ja jostain kajahti: ”Jo riittää! Iltamessu!”

Telotuksesta selvisi kaksikymmentä juutalaista, jotka säilöttiin kahteen suureen selliin. Kun Simon Wiesenthal sellissä heräsi kirkkaaseen valoon, hän tunnisti herättäjäkseen entisen esimiehensä, Bodnarin, joka oli siviilivaatteissa ja käsivarressa ukrainalaisen apulaispoliisin nauha. ”Minun täytyy saada teidät pois täältä tänä yönä”, Bodnar kuiskasi Wiesenthalin korvaan. Simon Wiesenthal pyysi häntä vielä pelastamaan ystäväänsä Grossia, jolla oli vanha äiti huollettavanaan. Bodnor kehitti tarinan kahdesta puna-armeijan vakoojasta juutalaisten joukossa. Heitä hakattaisiin ja tunnustuksen tehtyään he allekirjoittaisivat sen vielä kirjallisesti. Sitten Bodnor veisi heidät ukrainalaisen komissaarin luo Akatemiakadulle. Sinä yönö Wiesenthalia ja Grossia pahoinpideltiin kovin ja Simon menetti tässä yhteydessä mm. kaksi etuhammastaan, mutta he pääsivät ielä samana yönä kotiinsa.

 Varsovan ghetto.

Muutamia viikkija myöhemmin saksalaiset keksivät määrätä, että kaikkien juutalaisten oli luovuttava asunnoistaan ja muutettava kaupungin vanhaan osaan, joka oli muutettu ghetoksi. Wiesenthalien asuntoonkin SS-miehet toivat puolalaisia prostituoituja ja perhe sai lähteä sieltä nopeasti ja jättää omaisuutensa sinne. Muutaman kuukauden päästä tuli ghetostakin lähtö, kun Simon Wiesenthal ja hänen vaimonsa kuljetettiin keskitysleirille lähelle Janowskaa; Wiesenthain äiti jäi kuitenkin vielä ghettoon.

Loppuvuodesa 1941 Simon Wiesenthal ja hänen vaimonsa joutuivat keskitysleiriltä erityiselle pakkotyöleirille, joka toimi Itäisten rautateiden korjauskonepajan alaisena. Sakasalle olin elintärkeää säilyttää huoltoyhteys Puolan läpi. Rouva Wiesenthal joutui veturikonepalaan messingin ja nikkelin kiillottajaksi. Simon Wiesenthal taas joutui maalaamaan hakaristi- ja kotkavaakunoita vallattuihin vihollisen vetureihin. Myöhemmin Wiesenthal yleni kilpien maalaajaksi. Elokuussa 1942 Simon Wiesenthal katseli avuttomana, kun saksalaiset SS-miehet ahtoivat juutalaisnaisia tavaravaunuihin, sata naista jokaiseen vaunuun. Nyt pahamaineisia tuhoamisleirejä ”juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun” jälkeen – ratkaisu tehtiin vuoden 1942 alussa Wannseessa – oli nyt jo Puolassakin. Naiset jätettiin vaunuun seisomaan kolmeksi päiväksi paahtavaan auringonpaisteeseen, vaikka he rukoilivat vettä juodakseen. Yksi näistä naisista oli Simon Wiesenthalin 63-vuotias äiti. Hän ei tämän jälkeen nähnyt enää koskaan äitiää, mutta kuuli myöhemmin äidin kuolleen Belsecissä. Simon Wiesenthalin puolison äiti ammuttiin ukranalaisen poliisin toimesta kotinsa portaille.

Simon Wiesenthalilla oli ystäviä korjauspajalla toimivassa puolalaisen vastarintaliikkeen solussa, jotka aikoivat räjäyttää Lwówin risteysaseman; onnistuessaan suunnitelma aiheuttaisi valtavasti vahinkoa Saksan sotakoneistolle. Wiesenthal uskoi voivansa avustaa tässä hankkeessa ystäviään. Teknikkona hänellä oli erityisvapaus liikkua ratapihalla. Toimistonaan pitämässä puisessa kojussa hän alkoi salaa piirtää karttoja risteysasemasta, joihin oli merkattu kaikki aseman arat kohdat. Hän kertoi vastarintakavereilleen vaimostaan ja eräänä yönä Zielinski-niminen mies salakuljetti Wiesenthalin vaimon pois korjauskonepajalta omaan asuntoonsa. Vielä eräs arkkitehti, Szczepanski nimeltään, piiloitti Wiesenthalin vaimon omana sisarenaan kotiinsa Lubliniin, jossa hän sai hoitaa perheen lapsia. Rouva Wiesenthal kuitenkin ilmiannettiin muutaman kuukauden kuluttua saksalaisille. Onneksi häntä varoitettiin ja hän ennätti ennen Gestapon saapumista paeta takaisin Lwówin kaupunkiin.

Yhtenä yönä eräs vastarintaliikkeen ystävä ilmoitti Simon Wiesenthalille, että hänen vaimonsa odottaa häntä piikkilanka-aitauksen takana. Siellä Simon sai kuulla vaimoltaa, että vaimo yöpyisi pari päivää erään vanhan naisen luona, joka siivosi aseman käymälöitä. Sitten hänen oli lähdettävä sieltäkin pois. Simon pyysi vaimoaa saapumaan seuraavana yönä samaan paikkaan uudestaan, sillä siihen mennessä hän olisi keksinyt jonkin ratkaisun tilanteeseen.

Seuraavana aamuna Simon Wiesenthal ehdotti vastarintaliikkeen ystäville vaihtokauppaa; hän luovuttaisi kaikki salaa piirtämänsä kartat ratapihasta, jos ystävät

järjestäisivät hänen vaimolleen väärennetyt paperit, asunnon ja työpaikan. Kaupat syntyivät. Yöllä piikkilanka-aidan luona Simon neuvoi vaimoaan lähtemään ensimmäisellä aamujunalla Varsovaan, jossa eräs mies odotti häntä. Hän oli nyt Irene Kowalska ja hänellä oli myös asunto ja työpaikka. Varsovassa rouva Wiesenthal asui samassa asunnossa puolalaisen kirjailija Stanislaw Jerzy Lecin vaimon kanssa, eikä kumpikaan tiennyt tuolloin toisen olevansa juutalainen.

Simon Wiesenthalin mielestä Itäisten rautateiden korjauskonepaja oli järkevyyden saari hulluuden meressä. Heinrich Günthertin alaisina viisikymmentä saksalaista upseeria käyttäytyi melko hyvin sekä puolalaisia että juutalaisia kohtaan konepajalla. Simon Wiesenthali lähin esimies oli Oberinspektor Adolf Kohlrautz; molemmat päälliköt, niin Günthert kuin Kohlrautz, olivat melko sopuisia miehiä ja salaisesti natsien vastustajia. Simon Wiesenthal sai jopa kätkeä Adolf Kohlrautzin pöytälaatikkoon kaksi salaa hankkimaansa pistoolia!

Adolf Hitlerin 54-vuotissyntymäpäivänä 20.4.1943 Wiesenthal työskenteli jo varhain aamulla konepajalla maalaamassa hakaristejä ja Hitler-kylttejä suurta konepajalla vietettävää SS-juhlaa varten, kun sleesialainen SS-Unterscharführer Dyga asteli konepajallle tarkoituksenaan näyttää, että oli saksalaisempi kuin saksalaiset itse. Hän otti mukaansa konepajalta kolme maalaria, joista yksi oli Simon Wiesenthal. Dyga marssitutti maalarit kolmen kilometrin päässä olleelle keskitysleirille, jonka SS-miehet olivat jo juhlapäivän kunniaksi melkoisessa humalassa. SS-miehillä oli myös jo pelko, että heidät tulevaisuudessa kenties lähetettäisiin itärintamalle. Dyga keräsi leirillä lisää juutalaisia vankeja työpajoista ja vei heidät odottamaan paikkaan, jota kutsuttiin nimellä der Schlauch eli letku.

Letku oli pari metriä leveä käytävä kahden piikkilanka-aidan välissä, jolla oli erotettu leirin sisäosat muista rakennuksista. Letkun päässä sijaitsi hiekkakuoppa, jonka ääressä teloitukset tapahtuivat; yksikään vanki joka tämän käytävän oli kävellyt ei ollut palannut sieltä elävänä. Hiekkakuoppa oli pari metriä syvä ja noin neljäsataa metriä pitkä. Ryhmään oli kerätty parikymmentä juutalaista miestä ja naista, oli professoreita, lääkäreitä, opettajia ja lakimiehiä. Puoli tusinaa SS-miestä alkoi telottaa Hitlerin syntymäpäivän kunniaksi juutalaisia hiekkamonttuun. Teloitusryhmää johti Unterscharführer Kauzer, jolla oli konepistooli. Kun jokin osa kuopasta täyttyi, lapioitiin ruumiitten päälle hiekkaa ja siirryttiin seuraavaan kohtaan kuopalla. Kuopan vieressä oli suuri kuorma-auto moottori käynnissä. Vankien piti riisuuntua ja viedä vaatteensa kuorma-autoon siisteissä pinoissa. Nämä vaatteet toimitettiin Saksan köyhille armeliaiden NS Volkswohljartin (kansallissosialistien hyväntekeväisyysjärjestö) naisten toimesta.

Teloitettavia oli kuopan äärellä nyt kolmekymmentäkahdeksan miestä ja kuusi naista ja jonossa he alkoivat kävellä kuopan reunalle yksitellen ammuttavaksi. Telotus oli jatkunot jo hetken aikaa, kun yhtäkkiä pilli soi ja Wiesenthal kuulee toistamiseen nimeään huudettavan kovaan ääneen. SS-upseeri, Rottenführer Koller oli saanut tehtäväksi noutaa Simon Wiesenthal takaisin korjauskonepajalle. Wiesenthal sai noutaa kuorma-autosta vaatteensa ja hänet palautettiin korjauskonepajalle. Kävi ilmi, että Kohlrautz oli soittanut keskitysleirin komentajalle ja ilmoittanut välttämättä tarvitsevansa Wiesenthalin takaisin konepalalle maalaamaan suurta kylttiä illan juhlia varten.

Simon Wiesenthal on myöhemmässä toiminnassaan usein käyttänyt esimerkkinä Kohlrautzia ja Günthertiä tukeakseen väitettään saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä vastaan. Günthert oli kyllä natsipuolueen jäsen, mutta samalla ajatteleva ihminen, joka oli usein hankauksessa SS.n kanssa kieltäydyttyään kohtelemasta pakkotyöläisiä ala-arvoisina olioina. Hän oli jopa erottanut alaisiaa huonon kohtelun vuoksi. Myöhemmin sodan jälkeen Günthert toimi Länsi-Saksan valtionrautateiden palveluksessa Karlsruhessa. Simon Wiesenthal jopa kutsui vuonna 1965 Günthertin oman tyttärensä häihin vieraaksi.

Adolf Kohlrautz oli hänkin natsi, mutta hän halveksi SS:ää kuten esimiehensäkin konepajalla. Kohlrautzin ja Wiesenthalin välille muodostui hiljainen yhteisymmärrys, sillä Kohlrautz arvosti suuresti Wiesenthalin arvokkuutta ja tämän teknistä taitoa. Kohlrautz käytti myös omissa nimissään hyväkseen Wiesenthalin tekemiä teknisiä piirustuksia. Kohlrautz kertoi Simon Wiesenthalille monesti BBC:n kielletyistä uutislähetyksistä kuulemiaan asioita ja salakuljetti ruoka-annoksia Wiesenthalin äidille ghettoon. Kohlrautzin yksityistoimistossa nämä saattoivat keskustella kahden jopa politiikasta. Jonkin keskustelun yhteydessä Kohlrautz tokaisia: ”Tiedän kyllä, että keskitysleireillä tehdään rikoksia. Jonakin päivänä saksalaiset joutuvat tilille niistä.” Sodan jälkeen Simon Wiesenthal sai selville, että vuoden 1944 alussa Kohlrautz oli joutunut rintamalle ja hän sai surmansa Berliinin taisteluissa.

”Liian monet kunnolliset saksalaiset kuolivat, koska heidät määrättiin taistelemaan Hitlerin joukoissa eivätkä he yrittäneet kiertää sitä, minkä katsoivat velvollisuudekseen”, Wiesenthal sanoi. ”Ja liian monet SS-miehet ja puolueen jäsenet jäivät henkiin, koska he olivat pelkureita. SS-miehet kävivät turvallisesti sotaa keskitysleireillä puolustuskyvyttömiä miehiä, naisia ja lapsia vastaan.”

Vuoden 1943 syyskuun loppupuolella määrättiin, että kaikki juutalaisvangit, jotka olivat aiemmin asuneet korjauskonepajalla, oli lähetettävä joka yöksi vartioituina keskitysleiriin. Simon Wiesenthal katsoi aikansa tulleen, eikä jäänyt odottamaan sitä, vaan päätti paeta. Kohlrautz antoi Wiesenthalin usein noutaa kaupungista piirustusvälineitä ja näillä matkoilla häntä seurasi ukrainalainen poliisi vartijana. Oli siis päästävä eroon tästä poliisista ja loppu olisikin jo helpompaa. Avustajikseen Simon Wiesenthal sai erään puolalaisen vastarintamiehen, Roman Uscienskin, joka lupasi majoittaa hänet muutamaksi päiväksi asuntoonsa. Samoin eräs korjauskonepajalla työskennellyt puolalainen tyttö lupasi piilottaa Wiesenthalin vanhempiensa pieneen taloon läheisessä Kulparkowin kylässä.

Wiesenthal pyysi Kohlrautzilta lupaa 2.10.1943 aamulla käydä jälleen ostoksilla kaupungilla; he olivat jo aiemmin keskustelleet asiasta, joten Kohlrautz aavisti Wiesenthalin aikeet ja kirjoitti Wiesenthalille ja tämän ystävälle, Arthur Scheimanille, entiselle sirkuksen johtajalle, kulkuluvat. Sillä aikaa, kun Kohlrautz haki ukrainalaisen poliisin vankien vartijaksi matkalle, otti Wiesenthal hänen pöytälaatikostaan sinne piilottamansa kaksi käsiasetta. Ukrainalaispoliisi oli vasta hiljan saapunut kaupunkiin eikä tuntenut kaupunkia vielä kovinkaan hyvin. Paperikauppaan päästyään kaverukset lähtivät kaupan takaovesta välittömästi karkuun ja piiloutuivat ensin Uscienskin asuntoon.

Uscienskin asunnosta sitten Scheiman siirtyi vaimonsa, ukrainalaisen ompelijattaren luokse piilotettavaksi päiväkausiksi vaatekomeroon. Simon Wiesenthal taas puolestaan lähti Kulparkowin kylään, jossa piileskeli kuukauden puolalaisen tytön kotitalon ullakolla. Puolalaistyttö poikkesi aina toisinaa Wiesenthalia kotikylässään katsomassa. Yhtenä iltana tytön äiti ilmoitti kuitenkin Simon Wiesenthalille, että muutama vanki oli päässyt karkuun keskitysleiristä ja nyt SS-miehet etsivät heitä kuumeisesti lähiseuduilta. Wiesenthalin oli taas lähdettävä pakoon ja tällä kertaa Scheimanin luokse vaatekomeroon piiloon. Viikon kuluttua tästä kaverukset pakenivat erään vanhan rakennuksen pohjakerroksessa asuvien ystävien luokse. He irroittivat lattialaudoitusta ja kaivoivat maahan kuopan, jossa mahtuivat makaamaan. Wiesenthalilla oli piilossa mukanaa päiväkirja ja SS-vartijoista ja heidän rikoksistaan luettelo. Vaikka tässä talossa suoritettiin melko usein etsintöjä, saivat karkurit tiedon kuitenkin sen verran etukäteen, että ehtivät kuoppaansa ja heidän puolalainen ystävänsä sai laudoituksen heidän peitokseen ja raskaan pöydän siirrettyä niiden päälle.

SS-miehet ja puolalaiset siviilipoliisit iskivät 13.6.1944 taloon ja löysivät Simon Wiesenthalin kuopasta lattialautojen alta piilossa sekä hänen päiväkirjansa ja SS-miesten luettelon. Wiesenthal kuljetettiin heti Smolki-aukion poliisiasemalle, jossa onneksi yksi puolalainen poliisi löysi hänen aseensa ja varasti sen ilmeisesti myydäkseen sen mustassa pörssissä. Hänet olisi todennäköisesti ammuttu välittömäsi, jos saksalaiset olisivat tehneet aselöydön. Smolki-aukiolta Wiesenthal kuljetettiin keskitysleiriin, jossa juutalaisista ammattimiehistä oli jäljellä enää kourallinen, lähinnä suutareita, räätäleitä ja putkimiehiä. Gestapon hallussa oli nyt raskauttavaa materiaalia Wiesenthalin tappamista varten.

Gestapon vankilasta saapui kaksi miestä 15.6.1944 noutamaan Simon Wiesenthalia kuulusteluihin. Toinen noutaja oli Oberscharführer Oskar Waltke, joka oli paikkakunnalla pelätty mies. Hän oli erikoistunut puristamaan väärillä puolalaisilla papereilla eläviltä juutalaisilta tunnustuksen, että he olivat juutalaisia. Kidutetut juutalaist lähetettiin tunnustuksen jälkeen yleensä ammuttaviksi. Waltke kidutti myös toisinaan ei-juutalaisia, kunnes he myönsivät olevansa juutalaisia vain päästäkseen kärsimästä. Wiesenthal aavisti, että Waltke ei ensi töikseen tappaisi häntä, vaan hänen kiinnostuksensa oli kohdistunut Wiesenthalin keräämään listaan, jossa Walkenkin nimi mainittiin. Simon Wiesenthal vietiin pimeällä pihalla odottavaan kuorma-autoon; Wiesenthal oli piilottanut hihaansa partakoneen terän ja kahdella nopealla viillolla hän leikkasi ranteensa auki ja pyörtyi kuorma-auton lavalle.

Tohtori Josef Mengele oli pahamaineinen ja julmien ihmiskokeiden tekijä, joka sodan jälkeen pakeni Etelä-Amerikkaan.

Wiesenthal hoidettiin ensimmäisenä juutalaisena potilaana vankilan sairaalassa kuntoon. Waltke antoi erityisohjeen edistää Wiesenthalin toipumista erikoisruokavaliolla, johon lukeutui vahvoja keittoja, vihanneksia ja maksaa. Näin Waltke pääsisi taas mahdollisimman pian kuulustelemaan Wiesenthalia tämän listasta. Seuraavana yönä sellissään Wiesenthal yritti vielä ottaa henkeään hirttäytymällä vyöhönsä. Häntä kuitenkin vielä huimasi ja hän kaatui herättäen vankitoverinsa. Nyt vartijat sitoivat Wiesenthalin jo sänkyynsä. Waltke määräsi kuulustelun seuraavaksi aamuksi 16.7.1944 klo 9.

Wiesenthal ei sinä yönä saanut nukuttua ja ulkoa kuului tykistön pauketta ja lentokoneiden ääniä; ilmeisesti Neuvostoliiton joukot olivat lähestymässä. Aamulla kaikki vangit vietiin pihalle, jonne oli pystytetty pitkä pöytä ja sillä paljon paperia kasoissa. Pöydän takana istuivat Waltke ja Engels-niminen SS-mies. Engels luki papereista vankien nimiä ja nämä istutettiin pöydän toiselle puolelle. Jonkun aikaa papereita tutkittuaan Engels antoi tuomionsa osoittamalla peukalonsa suunnalla vangin kohtalon; oikealla puolella ryhmä vain kasvoi kasvamistaa, ja heidän kohtalonaan oli kuolemantuomio. Kun Wiesenthalin vuoro tuli, sanoi Waltke Engelsille: ”Se on hän.” Tästä kiinnostuneena Engels tokaisi: ”Ahaa!”, ja lähetti Wiesenthalin peukalonsa liikkeellä oikealle puolelleen.

Wiesenthal huomasi pihan toisella puolella juutalaisryhmän, jonka mukana hän olisi halunnut tulla haudatuksi. Äkkiä kuului kovaa ääntä ja räjähdys vavisutti pihaa. Oli tuli- ja savipatsaita ja pöydälle olleet paperipinot lensivät ympäri pihaa sekä seurasi suuri sekasorto. Wiesenthal juoksi nopeasti pihan halki juutalaisten ryhmään ja pian kaksi SS-miestä kokosi ryhmän kuorma-autoon, joka kuljetti heidät Janowskan keskitysleiriin. Muutaman tunnin kuluttua juutalaiset leirissä koottiin komentaja SS-Hauptsturmführer Friedrich Warzokin eteen. Vankien edessä kävellessään komentaja pysähtyi Wiesenthalin eteen ja puhutteli häntä ”vanhaksi tutuksi” tiedustellen tältä, kuinka oli onnistunut paeta. Wiesenthal kertoi komentajalle hieman muunneltua totuutta, jottei olisi sotkenut Kohlrautzia asiaansa. Komentaja Warzok muuttui tämän jälkeen ystävälliseksi Simon Wiesenthalia kohtaan ja käski ampua kaikki muut juutalaiset pihalla. Komentaja pyysi Wiesenthalia seuraamaan perässään virkahuoneeseensa, jossa hän esitteli Simon Wiesenthalin muille SS-miehille ”kotiin palanneena tuhlaajapoikana”.

”Taisitte luulla, että olisin käskenyt ampua teidät niin kuin muutkin!, hän sanoi Wiesenthalille. ”Ihmiset kuolevat täällä silloin, kun minä haluan heidän kuolevan. Menkää takaisin entiseen parakkiinne. Ei mitään töitä ja kaksinkertaiset ruoka-annokset teille.” Kuin unessa Wiesenthal käveli parakkiinsa; Warzok, jonka kontolla oli vähintään seitsemän tuhannen ihmisen kuolema, oli antanut hänen elää ja määrännyt hänelle vielä kaksinkertaiset ruoka-annoksetkin! Kaupungin 149 000 tuhannesta juutalaisesta oli jäljellä nyt leirin kolmekymmentäneljä miestä ja naista. Warzok oli ensin päättänyt ammuttaa heidätkin, mutta sitten SS-Brigadeführer Katzmann päätti antaa heidän elää. Niin kauan kun SS-miehillä oli vartioitavaa, heitä ei lähetetty rintamalle.

Juutalaisvangit marssitettiin läpi kaupungin, jota tulitettiin raskaasti. Rautatieasemalla vangit pakattiin tavaravaunuihin, jotka jo ennestään pursuivat puolalaisista. Joku pelkäsi, että vangit nyt kaasutettaisiin tavaravaunuihin, mutta vaunuihin laitettiin myös SS-mies Blumin musta koira ja häkeissä olevia kanarialintuja. Siitä Wiesenthal tiesi, että heitä ei kaasutettaisi, koska eläimet olivat tärkeitä SS-miehillekin. Seuraavan aamuna kuljetus saapui Przmyslin kaupunkiin ja Warzok ilmoitti vangeille, että heidät oli myyty ”ei-saksalaisina pakkotyöläisinä” Todt-järjestölle (valtion valvomalle järjestölle), joka rakensi mm. linnoituslaitteita. Vankien täytyi nyt unohtaa olleensa koskaan keskitysleireillä ja että he olivat juutalaisia. Muutoin heidät ammuttaisiin välittömästi. Tästä eteenpäin juutalaiset saivat täysin samat päivittäiset ruoka- alkoholi- ja savukeannokset kuin SS-miehetkin.

Melkein kahdensadan SS-miehen henkivakuutuksena toimi nyt kolmenkymmenenneljän juutalaisvangin joukko. Lopulta meistä tuli keskenään kuin yhtä perhettä. Komentaja Warzok kertoi heidän yrittävän paeta Slovakian metsiin, missä voisi piileskellä siihen asti, kunnes sota loppuisi. Dobromilin kaupungissa ei ollut enää rautatietä, joten ryhmän täytyi jatkaa matkaa jalan. Valtatiellä tuli vastaan siviiliväestöä, joka pakeni sodan jaloista ja rintamalle marssitettiin apaattisia saksalaissotilaita. Puolassa asustavien saksalaisten sotilaiden kolonna aikoi ohittaa heidät, mutta Warzok joukkoineen pysäytti heidät ja takavarikoi heiltä kolmekymmentä hevosta rattaineen. Matka jatkui nyt hevoskärryin; jokaisessa kärryssä oli yksi juutalainen työmies ja puoli tusinaa SS-vartijaa. Ryhmä saapui lopulta viimeiselle, San-joen ylittävälle, sillalle, jossa tungos oli melkoinen. Heidän edessään sillan ylitystä oli yrittämässä saksalainen sotilasosasto. Jos he jäisivät odottamaan sotilasosaston ylitystä, SS-miehet saattaisivat joutua vihollisen vangiksi.

Komentaja Warzok kiilasi miestensä kanssa sotilasosaston ohi ja aseilla uhaten pääsi SS-miehet vankiensa kanssa kulkemaan sillan yli länsipuolelle. Yli päästyään he vielä dynamiitilla räjäyttivät sillan ja saksalainen sotilasosasto jäi vihollisen vangiksi. Paljon myöhemmin Simon Wiesenthal käytti tätä tositapausta kertoakseen entisille Wehrmachtin upseereille ”toverihengestä”. Nämä upseerit olivat ensin järjestelmällisesti kieltäytyneet auttamasta Wiesenthalin tämän SS-tutkimuksissa, koska se oli – niinkuin he kertoivat – vastoin toverihenkeä. Kuultuaan kuitenkin Wiesenthalin kertomuksen, he yleensä myös auttoivat tätä eteenpäin tutkimuksissaan.

Chelmiecin kylässä Warzokin miehet piirittivät erään kirkon, jossa oli messu käynnissä. Kaikki miehet, naiset ja lapset pidätettiin ja otettiin mukaan vangeiksi; Warzok halusi tasapainottaa vankien ja vartijoiden määrää. Neu-Sandecin kaupungissa Warsokin ryhmä rakensi hetken aikaa esteitä panssarivaunuille. Kun vihollisen joukot alkoivat lähestyä kaupunkia, ryhmä ravisti jälleen kaupungin pölyt jaloistaan. Nyt matka suunnattiin Plaszovin keskitysleiriin Krakowan lähelle. Leirillä kaksi ryhmän SS-miestä, Dyga ja Wurz, veivät suurimman osan ryhmän juutalaisista läheiseen metsään ja teloittivat heidät ampumalla. Näin saksalaiset osoittivat jälleen veljellistä huolenpitoa.

Plaszovin keskitysleiristä vietiin 15.10.1944 useita tuhansia vankeja Grossrosenin leiriin lähelle Breslauta. Grossrosenin leirissä oli noin kuusi tuhatta juutalaista vankia; Wiesenthal sai kuulla täällä huhuja Varsovan taisteluista ja hän yritti kuumeisesti saada jotakin tietoa vaimostaan. Tuolloin hän ei vielä tiennyt, että vaimo oli saanut elokuussa viestin: ”Gestapon mies Waltke pidätti Wiesethalin, joka leikkasi ranteensa auki ja on nyt kuollut.” Leiriin tuotiin joukko puolalaisia Varsovasta kohta Varsovan kapinan jälkeen. Wiesenthal keskusteli erään miehen kanssa, joka oli asunut Topiel-kadulla numerossa 7, kun hänen vaimonsa asuin samalla kadulla talossa numero 5. Simon Wiesenthal ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa edes tälle vangille hänen tiedustelleensa omasta vaimostaan. Vanki kertoi tunteneensa mainitun naisen, mutta epäili kadun kohdanneen totaalisen tuhon saksalaisten toimesta.

 Mauthausenin keskitysleirin pääportti.

Vuoden 1945 alussa puna-armeija lähestyi uhkaavasti Grossrosenia ja vankeja alettiin marssittaa Chemnitziin ja edelleen peltojen poikki ja metsien läpi Weimariin, läheiseen Buchenwaldin keskitysleiriin. Koska lunta oli kovasti ja kylmä vaivasi vankeja, SS-miehet ampuivat armotta kaikki matkalle nääntyneet ja maahan kaatuneet. Buchenwaldissa Wiesenthal ei ennättänyt kauhaa vanheta, sillä 3.2.1945 hänet siirrettiin kolmen tuhannen vangin kanssa kuorma-autoilla kolme päivää kestävällä matkalla Itävallan pahamaineisimpaan keskitysleiriin, Mauthauseniin. Matkan aikana monet vangit kuolivat janoon ja nälkään. Vankeja oli jokaisessa kuorma-autossa noin sataneljäkymmentä, ja kuolleet vangit seisoivat elävien joukossa. Vangit olisivat halunneet poistaa matkan aikana kuolleet tien varteen, mutta sitä heille ei sallittu. Lopulta jäykät ruumiit toimivat lavalla vankien istuimina.

Mauthausenin keskitysleirin krematorion polttouuneja.

Mauthausenin leirin kaasukammio.

 

Kolmesta tuhannesta matkalle lähteneestä vangista perille Mauthauseniin selvisi tuhatkaksisataa vankia; kuuden ja puolen kilometrin marssilla rautatieasemalta Mauthausenin keskitysleirille kuoli vielä satakahdeksankymmentä vankia. Mauthausenin keskitysleiri sijaitsee Itävallan toiseksi isoimmasta kaupungista, Linzistä, kolmekymmentä kilometriä itään päin. Vangit marssitettiin yöaikaan leiriin, jotta todistajia olisi mahdollisimman vähän tapahtumalle. 

Mauthausenin keskitysleirin vankiparakki sisältä.

 Vankileiriin on pysytetty vainajille muistomerkki.

 

Yö oli kirkas ja järkyttävän kylmä, lumi hidasti vielä heikkokuntoisten vankien marssia. Simon Wiesenthal marssi tämän matkan heikkokuntoisena ruhtinas Radziwillin kanssa ja tekivät matkaa toisiaan tukien. Lopulta molemmat väsyivät niin totaalisesti, että kaatuivat lumihankeen. Wiesenthal kuuli jostakin kysymyksen: ”Oletteko hengissä?”, ja sen jälkeen jostakin läheltä kuului laukaus. SS-vartijan omat sormet olivat ilmeisesti niin kohmeessa, että laukaus osui lumihankeen näiden miesten väliin. He jäivät hankeen makaamaan ja nukkumaan, ja maatessaan Wiesenthal kertoi kokeneensa jopa lämmön tunnetta hangessa. Leirin päällikkö oli kuitenkin lähettänyt kuorma-autot joukon perässä keräämään kaikki maahan kuolleet, jotta paikkakuntalaiset eivät aamulla näkisi, mitä oli tapahtunut. Niinpä Wiesenthalkin tuli nostetuksi kuorma-autoon ruumiskasojen kyytiin. Ruumiit kuljetettiin keskitysleirin krematorioon ja siellä työskentelevät vangit huomasivat, että Wiesenthal ystävänsä kanssa olikin hengissä. Onneksi juuri tuolloin paikalla ei ollut ainuttakaan SS-miestä. Vangit pääsivät suihkuun ja heidät kuljetettiin salaa käytävää pitkin suihkusta erääseen parakkiin vielä huonokuntoisina.

Mauthausenin leirin pahamaineinen komendantti Franz Ziereis.

Wiesenthalin ei uskottu elävän enää kauan, ja hänet sijoitettiin Mauthausenin keskitysleirissä VI kortteliin, kuolemankortteliin. Tässä paikassa säilytettiin niitä vankeja, jotka eivät pystyneet enää työntekoon ja joiden odotettiin kuolevan hyvin pian. Simon Wiesenthal painoi enää vain neljäkymmentäviisi kiloa ja päivittäinen, huonolaatuinen keittoannos sisälsi vain kaksisataa kaloria; toisin sanoen vangit elivät aliravitsemuksessa. Parakin vangit olivat jo niin huonossa kunnossa, että he vain makasivat tylsinä kerrossängyissään kykenemättä enää istua tai puhumattakaan kävelystä. 

Leirin vangeilla teetettiin raskaita töitä mm. kivilouhoksilla.

 

Simon Wiesenthal katsoi selviintyneensä hengissä ainoastaan lujalla tahdonvoimalla. Häntä auttoi myös muuan puolalainen luottovanki, kahvikauppias Eduard Staniszewski, joka toi hänelle aina toisinaa leivänpaloja. Eduard istui Wiesenthalin laverilla ja he mielellään suunnittelivat, mitä tekisivät sodan loputtua. He ymmärsivät, ettei sota voinut enää jatkua kovin pitkään, koska ilmasta kuului jatkuvasti amerikkalaisten koneitten ääniä. Eduard Staniszewski halusi sodan loputtua palata Puolaan, jossa avaisi kauniin kahvilan. Hän ehdotti, että arkkitehti Simon Wiesenthal suunnittelisi kahvilan hänelle.

Himler vieraili vuonna 1941 Mauthausenissa.

”Hän toi minulle paperia ja kyniä, ja aloin piirtää”, Wiesenthal kertoi. ”Se auttoi minua unohtamaan, missä olin, ja vei ajatukseni pois kuolemasta ja ympärilläni olevista kuolevista ihmisistä. Tein tarkkoja piirustuksia kahvilaa varten. Suunnittelin jopa tarjoilijoiden puvut. Makasin selälläni laverilla ja tein niin paljon piirustuksia, että niistä tuli kokonainen kirja. Staniszewski oli hyvin tyytyväinen ja toi minulle enemmän leipää. Puhuimme tuntikausia mattojen väreistä ja pöytien muodoista. Hän vei piirustukset mukanaan. Tapasin hänet monta vuotta sitten, ja hän kertoi, että hänellä oli yhä piirustukseni. Ikävä kyllä hän epäonnistui aikeissaan, eikä kahvilaa rakennettu koskaan.”

Simon Wiesenthal toimistossaan Wienissä tutkimassa natsien jälkiä.

Amerikkalaiset sotilaat saapuivat ja vapauttivat Mauthausenin keskitysleirin 5.5.1945. Monet leirin vangeista olivat niin huonossa kunnossa, että lähes kolmetuhatta vankia kuoli vielä leirin vapautuksen jälkeenkin heikon kuntonsa vuoksi. Simon Wiesenthal selvisi natsien vankileireistä moneen otteeseen kuin ihmeen lailla. Hän perusti Wienin kaupunkiin toimistonsa ja omisti elämänsä monien natsirikollisten jäljittämiseen ympäri maailmaa. On arveltu, että hänen toimintansa ansiosta vähintään 1 200 natsia on jäänyt kiinni ja toimittettu rikoksistaan tuomioistuinten eteen. Simon Wiesenthal eli värikkään ja rikkaan elämän, joka päättyi lopulta Wienissä 20.9.2005, 96 vuoden iässä.

 Mauthausenin keskitysleirin vankeja amerikkalaisten vapautettua leirin 5.5.1945.

Kirjailija ja toimittaja Ilmari Kivinen eli Tiitus.

Nimimerkillä Tiitus kirjoitti vuodesta 1914 lähtien kirjoja, kertomuskokoelmia ja pakinoita Ilmari Kivinen (s. 9.9.1883 Pornainen ja k. 14.2.1940 Helsinki). Parhaiten nimerkki Tiitus tunnettiin Helsingin Sanomien ahkerana pakinoitsija yli kolmen ja puolen vuosikymmenen ajalta. Tiitus tunnettiin kansan syvissä riveissä, mutta kirjailija Ilmari Kivinen jäi ylivoimaisesti suurimmalle osalle ihmisistä tuiki tuntemattomaksi. Tätä tilannetta valottaa hyvin seuraava anekdootti: 

50-vuotispäivänsä lähestyessä toimittaja Ilmari Kivinen kerran istui suurehkon seurueen mukana eräässä ravintolassa. Joku läsnä olevan seurueen jäsenistä laittoi seurueeseen kiertämään listan, joka keräsi kansalaislahjavaroja tuolloin jo hyvin tunnetulle nimimerkille, Tiitukselle, tämän merkkipäivän kunniaksi. Kun lista tuli kirjailija Ilmari Kivisen kohdalle hänkin kaiveli kymmenmarkkaisen taskustaan ja kirjoitti keräyslistaan nimensä: Ilmari Kivinen. Kukaan läsnäolijoista ei nähnyt tässä toiminnassa mitään erikoista tapahtumaa. Rahansa hyvää tarkoittavaan keräykseen luovutettuaan kirjailija Kivinen tuumi järkähtämättömällä vakavuudella, että tietääpä kerrankin varmasti saavansa rahansa takaisin, ja kirjailija jatkoi seesteisesti ateriointiansa.

Ilmari Kivisen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Kaarlo Konstantin Kivinen – alkujaan Stenholm – sekä uusmaalainen Amanda Vilhelmiina Peltonen. Ilmari Kivinen vietti lapsuutensa Pohjois-Karjalan ja Savon rajaseuduilla, Liperin Taipaleella, samassa surullisen kuuluisassa kylässä, jota Maiju Lassila kuvaa teoksessaan Tulitikkuja lainaamassa. Ei liene puhdasta sattumaa, että Ilmari Kivinen ihaili Maiju Lassilan kirjoituksia ja piti tätä esikuvanaan.

Ilmari Kivisen veli oli vuorineuvos – vuodesta 1942 lähtien - Lauri Kivinen (s. 8.5.1895 Liperi ja k. 20.8.1955 Kemi), joka toimi Veitsiluoto Oy:n johtajana ja Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) puheenjohtajana. Koulunsa Ilmari Kivinen suoritti Joensuussa ja Kivinen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1903. Muutaman ulkomaille suuntautuneen matkan jälkeen Kivinen siirtyi koulun jälkeen heti sanomalehtimiesuralleen; vuoden 1904 Kivinen työskenteli Mikkelin Sanomien aputoimittajana, josta siirtyi vuosiksi 1904-1905 Karjalettaren aputoimittajaksi ja vuonna 1906 saman lehden päätoimittajaksi. Vuonna 1907 Ilmari Kivinen toimi Turun Lehden toimitussihteerinä ja vuodet 1908-1914 Turun Sanomien aputoimittajana. Vuodesta 1914 lähtien vuoteen 1940 asti Ilmari Kivinen toimi Helsingin Sanomissa kirjoittajana.

Vuonna 1914 Ilmari Kivinen meni avioliittoon Ellen Koskisen kanssa. Vuonna 1962 Veikko Jalavan suunnittelema muistokivi pystytettiin Ilmari Kiviselle Liperin Viinijärvelle, joka on Ilmari Kivisen asuinpaikkana toiminut. Tiituksen pakinoita Helsingin Sanomissa kuvittivat toimittaja ja kuvittaja Henrik Johan Rafael Rindell (s. 3.12.1886 Askainen ja k. 19.3.1920 Helsinki) sekä – tämän kuoltua – taiteilija, kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä Akseli Halonen (s. 19.11.1890 Suonenjoki ja k. 24.3.1952 Helsinki). Vuodesta 1918 lähtien kirjailijanimimerkki Tiituksen pakinoita julkaistiin myös kokoelmina. Kirjailijanimimerkki Tiituksen edeltävistä pakinoitsijakollegoista lähimenneisyydestä muistamme parhaiten Eino Leinon ja Nuutti Vuoritsalon.

Kirjailijanimimerkki Tiitus kuvattuna vuonna 1931.

Pakinoittensa ohessa Tiitus kirjoitti myös runsaasti humoristisia ja leikillisiä kirjoja, mm. seuraavat: Poliisikoira 1915, Tee työ ja opi pelaamaan 1915, Siitä nousi hirmuinen prosessi 1916, Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä 1917, Sen pitkää, tämän lyhyttä 1918, Ole, sielun’, iloinen 1919, Suu syhyy, parta kutajaa 1919, Mittee mies on pahollaan 1920, Rykimällähän yskä lähtee 1920, Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin 1920, Herra Kenosen harha-askel 1922, Kommunistien kokous Pöllölässä 1922, Herra Kenonen matkailee 1923, Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia 1926, Kenraali Ponomarevin päiväkirja 1928. Vuonna 1928 Tiitus kokosi tuotantonsa parhaan osan Valituiksi teoksiksi, jotka ilmestyivät viitenä niteenä ja käsittivät noin 2 000 sivua.

Tähä tarinan onnelliseksi lopuksi otan vielä tekstinäytteen Tiituksen pakinasta:

"HRA KEINONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä luonnonihanassa Luonnonmaassa

Palattuaan retkiltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuudessa luonnonkauneudestaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä, raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen ja sopivan kehityksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jäjkeläisensä, nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotia Heikki Kenonen, 8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Wilhelm Kenonen, 4-vuotias Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli mahtavasti, veti laveat nimettönät ylleen, sysäsi jalkansa kulta- ja hopealangoilla ylellisesti kirjaltuihin tohveleihinsa, otti kylpylakanansa sekä lähti, uusien punaisten housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten varovaisesti pisti oikean jalkansa isovarpaan veteen, värähti ja sanoi ”Burr!” tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätenä etusormellakin, mittasi veden lämpimäärän uimahuoneeseen seinällä olevalla lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite, uskollisena kaikkien lämpömittareiden ikivanhoille traditsioneille, valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi tänä kesänä lämminnyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Sen jälkeen palasi hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Eittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi, levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtava melu. Siellä esittivät Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta elämästä. Kalle Kenonen oli rakentanut havuista mjan kuusen juurelle, ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen, joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu jalastaan narulla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Johana Vilhelm, jousilla ja nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkysälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden ksvojensa peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan, ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen ympärillä ja tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että tämä pelättävä mies todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenone huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

”Herännyt leijona on kiivas,

On julma hammas tiikerin,

Mut ihminen, min raivous riivas,

On hirmuisista hirmuisin.”

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asetettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansia äkkikuolemia käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunien kyljistä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painonsensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi hänen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioittavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäsen sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenisen varmalta, surmaatuovalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläoä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastanut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen oli saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästä ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. ”Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”, muistikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hta Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansaomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pellolla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperirossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampuminen tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaanmatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenon nolautui silloin taaksepäin korituolissaan, karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa, ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökkäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina…, mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoissa minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennukseksi laitettuna, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa."

Santtu-Matias Rouvali johtaa Tampere Filharmoniaa Sorsapuiston konsertissa 13.8.2016.

Vuodesta 2008 Lontoon Philharmoniaa johtanut kapellimestari Esa-Pekka Salonen (s. 30.6.1958 Helsinki) jättää tämän Lontoossa vuonna 1945 perustetun orkesterin johtotehtävät vuonna 2021 kesällä Tampere Filharmonian ja Göteborgin orkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalille (s. 5.11.1985). Santtu-Matias Rouvalin pesti Lontoossa on viisivuotinen ja alkaa siis syksyllä 2021. Uusi sopimus Lontoossa tarkoittaa vähintään 10 viikkoa Rouvalille työskentelyä vuodessa orkesterin kanssa, ja tämän päälle tulevat vielä kiertueet, festivaalikonsertit ja levytykset. Santtu-Matias Rouvali toimii jo orkesterin toisena päävierailevana kapellimestarina johtaen kolme konserttia vuodessa. Suuri enemmistö orkesterin muusikoista äänesti Santtu-Matias Rouvalia ylikapellimestarikseen.

Kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin ensimmäinen kiinnitys omaan orkesteriin oli vuonna 2013, jolloin hänet nimitettiin Tampere Filharmonian ylikapellimestariksi kapellimestari Hannu Linnun siirryttyä Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Nykyään Santtu-Matias Rouvali pitää kotikaupunkinaan Tamperetta ja aikoo vielä jatkaa Tampere Filharmonian ylikapellimestarina toistaiseksi. Kaudeksi 2021-2022 hänet on kiinnitetty Tampere Filharmoniaan jo neljään kausisarjan konserttiin johtajaksi sekä Sorsapuiston puistokonsertin johtajaksi kauden ”aloituskonsertissa”. Tampere Filharmonian intendentti Helena Hiilivirta ja Santtu-Matias Rouvali paljastivat Tampere Filharmonian muusikoille jo viime viikolla Santtu-Matias Rouvalin nimityksen Lontoon Philharmonian ylikapellimestariksi.

Santtu-Matias Rouvali Oliver-poikansa kanssa johtamassa Tampere Filharmoniaa.

Samaan aikaan kun Santtu-Matias Rouvalin nimitys Lontoo Philharmonian ylikapellimestariksi julkistettiin Lontoossa, myös Göteborgista ilmoitettiin Santtu-Matias Rouvalin jatkaneen neljällä vuodella Göteborgin sinfonikkojen sopimusta orkesterin ylikapellimestarina; vaikkakin pienemmällä konserttimäärällä kaudessa. Lontoon Philharmoniaa pidetään yhtenä maailman huippuorkestereista ja kapellimestari Santtu-Matias Rouvali 33-vuotiaana tuli nimitetyksi orkesterin ylikapellimestariksi kaikkien aikojen nuorimpana kapellimestarina. Esa-Pekka Salosen lisäksi tätä legendaarista orkesteria ovat johtaneet mm. kapellimestarit Herbert von Karajan, Otto Klemperer, Riccardo Muti, Giuseppe Sinopoli ja Christoph von Dohnányi. Rouvalista tulee orkesterin 75-vuotisen historian kuudes ylikapellimestari. Omassa tiedotteessaan kapellimestari Santtu-Matias Rouvali kiitteli Lontoon Philharmonian muusikoita monipuolisuudesta, sillä soittajat tuntuvat yltävän musiikissa mihin tahansa.