J. Paul Getty.

Jean Paul Getty (s. 15.12.1892 ja k. 6.6.1976) oli amerikkalainen teollisuus- ja öljymies, joka syntyi skotlantilais-amerikkalaiseen perheeseen Minneapolisissa, Minnesotassa. J. Paul Getty tuli tunnetuksi tiukkana liikemiehenä ja kovana hintojen tinkaajana; hänet muistetaan myös äärimmäisen nuukana ihmisenä. Hänen vanhempansa olivat vakuutusalalla toiminut lakimies George Franklin Getty ja Sarah Catherine McPherson-Risher (s. 29.1.1853 Ohio, Yhdysvallat ja k. 26.12.1941 Los Angeles, Yhdysvallat). Perheen isä oli kristillisen uskonnollinen tutkija ja sekä äiti että isä olivat absolutisteja (teetotalers), jotka kasvattivat perheensä metodisteiksi. Perheen ensimmäinen tytär, Gertrude Lois Getty, kuoli vuonna 1890 kaupunkiin iskeneen lavantautiepidemian aikana.

George Franklin Getty syntyi 17.10.1855 Allegany Countyssa, Marylandissa, John Gettylle (1835-1861) ja Martha Annille (Wily). Muutamia sukupolvia aiemmin tämä Gettyjen talonpoikaissuku oli muuttanut uudelle mantereelle Amerikkaan Skotlannista. Hyvin pian Georgen syntymän jälkeen Gettyn perhe muutti paikkakunnalta Ohion osavaltioon, jossa perheen isä, John, kuoli vuonna 1861. George Getty joutui jo varhain tekemään töitä, mutta sai lopulta sedältään Joseph Gettyltä varat opiskeluun Ohion Northern Universityssä. Georg suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1879 Ohiossa. George Getty avioitui ja jatkoi Michiganin yliopistossa lakiopintoja. Vuonna 1884 George Getty muutti perheineen Minneapolisiin, Minnesotaan, jossa hän sai elantonsa vakuutuksista ja yrityslakimiehenä.

Juristi, vakuutus-, öljy- ja liikemies Georg Getty.

George Getty siirtyi perheineen vielä vuonna 1903 Minnesotan Oklahomaan, Barlesvillen kaupunkiin, jossa George aloitti öljymiehen uran. George osti 1100 hehtaariin maa-alueisiin mineraalioikeudet. Muutamassa vuodessa George Getty rakennutti mailleen kaivoja, joista saatiin tuotettua 100 000 tynnyriä raakaöljyä kuukaudessa. Kahdessa vuodessa George Getty hankki melkoisen varallisuuden öljy-yhtiössä ja nyt oli vuorossa perheen muutto Kaliforniaan, Los Angelesiin. J. Paul Getty kävi teininä vuoden verran Harvardin sotilaskoulua ja suoritti lukion John H. Francisin ammattikorkeakoulussa Sun Valleyn alueella Los Angelesissa. J. Paul Getty oli niin kiinnostunut lukemisesta ja kirjallisuudesta, että häntä alettiin kouluaikana kutsua lempinimellä ”Dictionary Getty”. Hän tuli hyvin toimeen ranskan-, saksan- ja italiankielillä ja vielä myöhemminkin hän opiskeli espanjan, kreikan, arabian ja venäjänkielet. Koska J. Paul Getty rakasti klassikoita, hän hankki myös lukutaidon antiikin kreikaan ja latinaan.

Vuonna 1913 George Getty lainasi 21-vuotiaalle pojalleen, J. Paulille, 10 000 dollaria, jotta tämä voisi investoida öljylähteisiin rahat. J. Paul Getty ansaitsi sijoituksillaan jo vuoteen 1915 mennessä ensimmäisen miljoonansa ja vuonna 1916 George ja J. Paul Getty perustivat yhdessä Getty Oil Companyn, josta myöhemmin tuli Getty Oil. J. Paul Getty palasi vuonna 1919 jälleen Oklahomaan, jossa hän sijoitti miljoonia jo tuolloin huomattavan kiinteistöomaisuutensa laajentamiseen.

Saudi-Arabian kuningas, Ibn Saud, jolla oli 45 poikaa.

Vuonna 1930 kuollut George Getty ei koskaan hyväksynyt poikansa, J. Paul Gettyn, elämäntapaa. Tämän vuoksi hän jätti kuollessaan miljoonaomaisuutensa vaimonsa, Saaran, hallintaan, mutta J. Paulista tuli öljy-yhtiön toimitusjohtaja. J. Paul Getty peri isältään vain 500 000 dollaria huolettoman elämäntyylinsä vuoksi; George Getty Inc:n osakekannasta J. Paul sai kolmasosan ja Sarah-äiti sai määräysvallan kahdella kolmasosalla.

Sarah Getty.

Sarah Getty sai poikansa J. Paul Gettyn vuonna 1936 osallistumaan 3,3 miljoonan dollarin sijoitusrahastoon, jonka nimeksi tuli Sarah C. Getty Trust. Tästä lähtien J. Paul Gettyn varallisuus karttui erilaisten säätiöiden kautta, jolloin varallisuus oli verotukselta turvassa. Määrätietoisesti J. Paul Getty kasvatti omaisuuttaan 1930-luvun lamasta lähtien; hän osti mm. Pacific Western Oil Corporationin ja pystytti Mission Corporationin, johon yhdistettiin Tidewater Oil ja Skelly Oil yrityskauppojen kautta. Nämä öljy-yhtiöt yhdistettiin vuonna 1967 Getty Oil-yhtiöksi. Vuonna 1949 J. Paul Getty teki Ibn Saudin (Saudia-Arabian kuningas) kanssa 60 vuoden mittaisen sopimuksen maa-alueesta lähellä Saudi-Arabian ja Kuwaitin rajaa. Getty maksoi käteisellä sopimuksesta 9,5 miljoonaa dollaria ja lisäksi vielä miljoona dollaria joka vuodesta. Vuodesta 1953 lähtien tämä sijoitus tuotti Gettylle ainakin 16 miljoonaa tynnyriä öljyä vuodessa. Nämä liiketoimet tekivät J. Paul Gettystä aikanaan yhden maailman rikkaimmista ihmisistä. Vaurautensa ja kielitaitonsa avulla J. Paul Getty laajensi liiketoimiaan helposti Lähi-Idässä. Getty omisti parhaimmillaan noin 200 yritystä.

Sutton Place.

Sutton Placen pääsisäänkäynti.

1950-luvulla J. Paul Getty alkoi ihannoida Iso-Britanniaa ja sen kulttuuria, ja hankki omistukseensa 72 huoneen Tudor-kartanon, Sutton Placen, jonka oli rakennuttanut asumuksekseen Henry VIII:n (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) tuomari, Sir Richard Weston (1465-1541) noin vuonna 1525. Kuningas Henry VIII myönsi kartanon Sir Westonille 17.5.1521. Kartanon historiikin on julkaissut vuonna 1893 juristi ja historioitsija Frederic Harrison. J. Paul Getty osti kartanon vuonna 1959 George Sutherland-Leveson-Gowerilta, Sutherlandin 5. herttualta ja maksoi kartanosta vain puolet siitä hinnasta, jonka herttua oli itse maksanut. J. Paul Getty asui ja työskenteli kartanossaan elämänsä 17 viimeistä vuottaan ja kartanoon hän perusti myös Getty Oil-yhtiönsä työ- ja edustustiloja. Hän käytti kartanoaan edustustiloina viihdyttäessään brittiläisiä ja arabialaisia tuttaviaan ja liikemiehiä sekä hallitsijoita. Nykyinen kartanon omistaja on venäläinen liikemies Alisher Usmanov (s. 9.9.1953 Uzbekistan)

Liikemies Alisher Usmanov.

J. Paul Getty aloitti jo 1930-luvun lopulla kerätä antiikkiesineitä ja huonekaluja. Getty oli hyvin kiinnostunut historiasta ja esim. maalauksista ja patsaista. Hän kirjoitti myös elämänsä aikana useita kirjoja keräilystä. J. Paul Getty ei koskaan tiukkana liikemiehenä suostunut maksamaan pyydettyä hintaa keräilyesineistään, vaan oli kova tinkaamaan ostoksia tehdessään. Kuollessaan vuonna 1976 J. Paul Getty omisti noin 600 antiikki/taide-esinettä, joiden arvoksi tuolloin arvioitiin vähintään 4 miljoonaa dollaria. Nämä taide-esineet keskitettiin hänen kuolemansa jälkeen Getty-museoon, joka sijaitsee Los Angelesissa.

William Maxwell Aitken (s. 25.5.1879 ja k. 9.6.1964), paroni Beaverbrook – lahjakas liikemies ja miljonääri jo 30-vuotiaana – osti Daily Express-lehden Sir Arthur Pearsonilta vuonna 1916. Paroni oli J. Paul Getty ystävä ja on kuvaillut Getty ”Priapiciksi”, sukupuolisesti aktiiviseksi ihmiseksi. Myös Gettyn lakimies Robin Lund on kertonut Getty olleen seksualisesti kiinnostunut niin naisista kuin miehistäkin. Tämän vuoksi J. Paul Gettyllä oli vaikeuksia tulla toimeen kristittyjen vanhempiensa kanssa. J. Paul Getty oli elämänsä aikana viisi kertaa avioliitossa ja hän erosi myös vaimoistaan viisi kertaa. Neljän puolisonsa kanssa hänellä on viisi poikaa.

Surullisen kuuluisaksi J. Paul Getty tuli 10.7.1973 Roomassa kidnapatun pojanpoikansa John Paul Getty III:n vuoksi vaadituista 17 miljoonan dollarin lunnasrahoista, joita vaadittiin J. Paul Getty maksettavaksi. J. Paul Gettyn poika John Paul Getty Jr. yritti saada isänsä maksamaan vaaditut lunnaat, mutta tämä kieltäytyi vedoten siihen, että häneltä voitaisiin kiristää lisää rahaa kidnappaamalla joku toinen hänen 13:sta lapsenlapsestaan. Marraskuussa 1973 kidnappaajat lähettivät kaapatun pojan hiuksia ja toisen korvanlehden sanomalehden toimitukseen ilmoittaen, että jos lunnaita ei makseta, poika palautetaan takaisin vain osina. Lopulta sieppaajat suostuivat pitkien neuvottelujen jälkeen laskemaan lunnasvaatimuksensa kolmeen miljoonaan dollariin ja J. Paul Getty suostui lunnaista maksamaan 2,2 miljoonaa dollaria, koska sen verran hän sai rahoista käyttää verovähennyksiin. Loput 800 000 dollaria hän antoi pojalleen lainaksi neljän prosentin korolla. Pojanpoika vapautui 15.12.1973 sieppaajiltaan, mutta hän kärsi lopun elämäänsä tästä traumasta ja hänestä tuli narkomaani. Pojanpoika kuoli helmikuussa 2011 vain 54-vuotiaana. Sieppauksen takana oli Calabrian mafiajärjestö ”Ndranghata” ja sen jäsenistä ainakin Girolamo Piromalli ja Severio Mammoliti saivat tuomion teosta. Lunnasrahoista suurinta osaa ei koskaan saatu takaisin.

J. Paul Getty kerskui vielä 74-vuotiaana työskentelevänsä 16-18 tuntisia päiviä valvoen liiketoimiaan eri puolilla maailmaa. Yom Kippur-sodan aikana vuonna 1973 Getty Oilin osakkaeiden arvo nousi nelinkertaiseksi. Vielä ikämiehenäkin hän piti elinvoimiaan yllä H3-lääkkeen avulla ja hänellä oli useita rakastajattaria Sutton Placessa asumassa vuosien varrella. Yksi heistä oli Penelope Kitson, josta tuli Gettyn kotien henkilökohtainen sisustaja. Kitsonille rakennutettiin myös oma mökki kartanon alueelle asunnoksi. Testamentissaan J. Paul Getty määräsi Kitsonille 5 000 Getty Oilin osaketta ja säännöllisen kuukausitulon.

J. Paul Getty kuoli sydämen vajaatoimintaan 6.6.1976 Sutton Place-kartanossaan Guildfordian Surreyssä, reilun 40 kilometriä Lontoosta lounaaseen. Hänen hautansa on Palisadesin Getty Villassa, Kaliforniassa. Huvilan suunnitteli Gettylle arkkitehdit Robert E. Langdon JR. ja Ernest C. Wilson. Huvila sijaitsee osoitteessa 17985 Pacific Coast Highway, Pacific Palisades, Kalifornia ja museotoiminta on perustettu jo vuonna 1954. Huvilan esikuvana on ollut Herculaneumin Papyrin roomalainen huvila ja huvila valmistui vuonna 1974. Getty Villaan on keskitetty Kreikan, Rooman ja etruskien kaupunkivaltion antiikkiesineitä ja nykyään sen kokoelmiin kuuluu noin 44 000 eri historiallista esinettä. Museo on erittäin suosittu matkailijoiden kohde Kaliforniassa, jonka sisäänpääsy on ilmaista.

Kustaa Hiekka teki suurimman omaisuutensa kiinteistöillä. Tampereelle muutettuaan ja avioiduttuaan Henrika Karolina Areniuksen kanssa, Kustaa työskenteli vaimonsa omistamassa kultasepänliikkeessä mestarina. Tuoreen avioparin koti sijaitsi tämän kultasepänliikkeen rakennuksen yläkerran vuokrahuoneistossa. Taloa kutsuttiin ns. kasarmin taloksi ja se sijaitsi Aleksis Kiven kadun ja Puutarhakadun kulmassa. Kultaliikkeen takatilassa sijaitsi verstas ja sen jatkona asuntona oli kolme huonetta ja keittiö.

Nahkurinleski Kristina Lindströmiltä Kustaa Hiekka osti vuonna 1883 tontin nro 83 ja tällä tontilla sijainneet rakennukset osoitteessa Kauppakatu 8. Tontti sijaitsi Tampereella Kuninkaankadun ja Kauppakadun kulmauksessa ja oli ehdottomasti kaupungin parhaita liikepaikkoja. Kustaa Hiekka siirsi kultasepänliikkeensä välittömästi tähän uuteen paikkaansa. Vuonna 1893 tällä Hiekan omistamalla tontilla oli jo 11 vuokralaista; siellä sijaitsivat mm. työläisten kauppa ja Holltin kellokauppa. Hiekka puolisoineen asui myös tontilla olevassa puutalossa.

Vuonna 1885 Kustaa Hiekka kartutti kiinteistövarallisuuttaan, kun hän osti huutokaupasta osoitteesta Kauppakatu 22 (nykyisin Pirkankatu 6) vastapäätä adventtina 1881 vihittyä Aleksanterin kirkkoa, sijainneen tontin. Paikalliset asukkaat eivät pitäneet Hiekan kauppaa kovinkaan onnistuneena, sillä tontti sijaitsi ”kaukana keskustasta” - kaupunki päättyi Hämeenpuistoon – ja tämän lisäksi tontilla sijaitsi suuri ja syvä sorakuoppa, joka syksyisin ja keväisin lainehti vettä. Kustaa Hiekka rakennutti kuitenkin tontille koulurakennuksen ja vuokrasi tämän puurakennuksen Tampereen Suomalaiselle Tyttökoululle. Tämä koulu tunnettiin pitkään Lindellin (eli Kustaa Hiekan) kouluna. Tontilla oli myös koulun vahtimestarin asunto. Koulu vuokrattiin vielä myöhemmin kansakoululle ja senkin jälkeen vielä oppikoululle. Tämä puurakennus purettiin lopulta vuonna 1927 ja sen tilalle rakennettiin tamperelaissyntyisen arkkitehti Jalo Oiva Antti Viljasen (1880-1944) suunnittelema kivitalo klassiseen henkeen.

Melko pian Kustaa Hiekka alkoi omistamalleen tontille Kuninkaankadun ja Kauppakadun kulmaan suunnitella uutta, koko kulmauksen kattavaa neli–, osittain viisikerroksista rakennusta. Rakentamisvaiheen hän aikoi toteuttaa osissa ja rakennustyöt alkoivatkin Kuninkaankadun puolelta tonttia. Kaupunginarkkitehti Lambert Petterson piirsi vuonna 1890 ensimmäisen vaiheen piirrustukset. Tämä rakennus toteutuikin Kuninkaankatu 24:n osalta, mutta rakennusvaiheessa paljastui, että jatkorakentaminen ei ollut mahdollista liian suurten perustamisvaikeuksien johdosta; talon maapohja selvitettiin liian pehmeäksi. Kivitalon valmistuttua, Hiekka vaimoineen muutti taloon asumaan. Talo oli puulämmitteinen eikä siinä ollut hissiä. Hiekan Henrika-vaimo moitti talon kylmyyttä ja Kustaa sai taas aiheen suunnitella uutta asuinrakennusta.

Vuonna 1895 – aivan 40-vuotispäivänsä kynnyksellä – kultaseppä Kustaa Hiekka sai omalle tontille rakennuttamansa puutalon valmiiksi omistamansa koulurakennuksen viereen, vastapäätä Aleksanterin kirkkoa. Rakennus edusti ns. nikkarityyliä ja Hiekan perheen käytössä oli näin seitsemän huonetta ja keittiö sekä palvelijanhuone. Puutalossa oli korkea perusta ja sen portaat olivat jyrkkiä astella. Kadun puolen julkisivulla oli useita kookkaita ikkunoita, joten talo oli myös suhteellisen valoisa, mutta myös vetoisa asua. Väljien kellaritilojen alla sijaitsi vielä Hiekan viinikellari ja myöhemmässä vaiheessa vielä maitokauppa. Tässä talossa kultaseppä Hiekka järjesti isoja juhlia ja pian talon ruokasali havaittiin liian pieneksi; taloa päätettiin laajentaa. Pihan puoleinen sivu sai parvekkeen, josta portaita pitkin pääsi laskeutumaan puutarhaan. Puutarhaan istutettiin marjapensaita ja omenapuita. Pihassa oli myös hevostalli. Talo huoneita sisustettiin huolellisesti ja talon nurkissa sijaitsivat joko kulmikkaat tai pyöreät posliiniset kaakeliuunit. Ruokasalin barokkikaluston veisti tamperelainen puuleikkaaja Nikolai Andrejeff (1860-1916). Seinät ja sisäkatot verhoiltiin kasvi- ja eläinaiheisilla kuvioilla ja geometrisillä kuvilla. Maalatut, pilvitaivaalla leijailevat, romanttiset enkelihahmot kuvittivat eteistä. Ruokasalia koristi kasettikatto ja se oli paneloitu.

Kustaa Hiekka haaveili Helsinkiin muutosta vuoden 1910 vaiheilla; tätä tarkoitusta varten hän hankki vuonna 1911 Kulosaaresta kolme vierekkäistä tonttia. Hiekka tilasi arkkitehti Elias Paalaselta barokkityylisen huvilarakennuksen piirustukset, mutta ei koskaan toteuttanut rakennushanketta. Hän myi Kulosaaren tontit insinööri Stenbergille myöhemmin. Vielä vuonna 1916 Kustaa Hiekka hankki huutokaupasta tontin Pyynikinharjun itäpäästä ja hän kuvitteli rakennuttavansa tälle tontille talon. Taloa suunniteltiin usean piirustuksen voimin, mutta kultaseppä Hiekka tuli lopulta siihen tulokseen, että tontti sijaitsi liian kaukana Tampereen keskustasta. Hiekka myi tämän ostamansa tontin apteekkari Hagbergille vuonna 1922, joka rakennutti tälle tontille arkkitehti Jarl Eklundin (s. 20.2.1876 Kirkkonummi ja k. 30.8.1962 Helsinki) suunnitteleman huvilan.

Kauppaneuvos Rafael Haarlan kaupunkikodiksi valmistui vuonna 1924 arkkitehti ja professori Johan Edward (Jussi) Paatelan (vuoteen 1906 Pavén, s. 27.2.1886 Helsinki ja k. 30.5.1962 Helsinki) suunnittelema graniittipalatsi Hatanpään valtatien varteen Tampereelle. Kauppaneuvos Haarla ja Kustaa Hiekka olivat hyviä ystäviä ja Hiekka mieltyi Haarlan graniittipalatsiin niin paljon, että innostui pyytämään ystäväänsä, arkkitehti ja ammattikoulutarkastaja Jalo Oiva Antti Viljasta (1880-1944) suunnittelemaan asuin- ja museorakennuksen omistamalleen tontille, jolla oli asunut puutalossa vuodesta 1895 lähtien. Viljanen oli Tampereella syntynyt ja hän opiskeli aikoinaan Hämeen museon stipendiaattina Hämeessä ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina Pohjois-Karjalassa. Oiva Viljanen matkusti opintojen perässä vuonna 1907 Pariisiin ja Italiaan. Arkkitehdiksi valmistuttuaan Viljanen työskenteli Suomen Kultaseppä Oy:ssä Turussa. Vuonna 1908 Viljanen oli pystyttämässä yhdessä taiteilija Gabriel Engbergin kanssa Hämeen museoon näyttelyä, joka esitteli Kustaa Hiekan ja tuomari Evert Tähkäpään maailmanympärysmatkalta keräämiä esineitä. Oiva Viljanen suunnitteli Hiekan asuin- ja museorakennuksen ajan muodin mukaiseen klassismin henkeen korostaen vielä asketismia ja symmetriaa. Tontilla ollut puinen asuinrakennus purettiin vuonna 1927 ja uusi kivitalo valmistui vuonna 1928 Hiekan tontille. Arkkitehti Viljaselle myönnettiin teollisuusneuvoksen arvonimi vuonna 1938 ja Viljanen oli myös vapaamuurari samassa Suomi Loosi 1:ssä, johon kuului mm. säveltäjä Jean Sibelius. Viljanen on suunnitellut myös Porin kauppahallin rakennuksen, joka valmistui vuonna 1927 osoitteessa Yrjönkatu 12.

Kelloseppä Kustaa Kallio.

Vuonna 1899 yhdistivät kultasepänliikkeensä Gustaf Lindell, Karl Hägglund ja Wilhelm Pettersson perustaen Suomen Kultaseppä Oy:n. Loppuvuodesta 1898 he laativat jo yhtiösopimuksen ja yhtiön ensimmäinen kokous järjestettiin 27.3.1899. Kustaa oli jo toukokuussa 1898 lähtenyt Laitilassa syntyneen kelloseppä Kustaa Kallion (1875-1913) kanssa kellojen hankintamatkalle Sveitsiin ja Saksaan; matkan tarkoitus oli paitsi kellojen hankinta perustettavalle liikkeelle, myös hintoihin tutustuminen. Kelloseppä Kustaa Kallio sai vielä liikkeen perustamisvuonna johdettavakseen yrityksen Helsingissä avatun liikkeen. Kustaat Kallio ja Hiekka tekivät vielä yhdessä vuonna 1906 matkan Milanon maailmannäyttelyyn.

Kustaa Hiekka lähti Sveitsiin vuonna 1899 houkuttamaan Onni F. Hammaria tulemaan Suomen Kultaseppä Oy:n palvelukseen. Hammar työskenteli tuolloin Sveitsissä Zenith-tehtaan palveluksessa. Kellojen valmistuksen aloitti siellä Georges Favre-Jacot vuonna 1865 ja tehtaalla kellot kalibroitiin itse. Zenith-kellot tunnetaan maailmalla laadusta ja suorituskyvystä. Zenith on saanut kellojen valmistajana yli 1 500 palkintoa tarkkuuskilpailuissa. Onni Hammar palasi Suomeen vuonna 1900 ja hänestä tehtiin Suomen Kultaseppä Oy:n Helsingin liikkeen johtaja, jossa hän lopulta toimi aina 1930-luvulle asti.

Jo vuonna 1892 Hiekka matkaili Frankfurtin kupeessa sijaitsevassa Hanaussa ja vieraili ensimmäisen kerran Wiesbadenin kylpylässä, jonne hän vielä matkusti yhdeksän kertaa. Hanaussa hän kohtasi tamperelaisen kultaseppä Kaarlo O. Lindellin, joka Tampereen Käsityö- ja tehdasyhdistyksen matka-avustuksen turvin opiskeli paikkakunnalla. Kaarlo Lindell raportoi sittemmin opintojensa etenemisestä Hiekalle kirjeitse. Kaarlo Lindell oli ensimmäinen suomalainen opiskelija Hanaun vuonna 1880 perustetussa akatemiassa. Opintojen jälkeen Kaarlo Lindell oli Kustaa Hiekan kultasepänliikkeessä töissä. Kun Suomen Kultaseppä Oy perustettiin, Kaarlo Lindell nimitettiin johtamaan Tampereen sivuliikettä ja vuonna 1902 hänen hoitoonsa annettiin yrityksen Turun pääliikkeen toiminta sekä yhtiön toimitusjohtajana toimiminen.

Suomen kuntien heikot talousnäkymät jatkavat edelleen viipyilyään. Kuntatalouden tila on ollut jo jonkin aikaa miinuksen puolella; viime vuonna sentään alamäki loiveni eikä pelättyä pohjakosketusta saavutettu, mutta kuitenkin edelleen huonoa kehitystä ei saatu taittumaan. Noin 75 % Suomen kunnista teki viime vuonna negatiivisen tuloksen. Miinukselle jäi viime vuonna siis 25 kuntaa enemmän kuin edellisenä vuotena.

Maamme pienten kuntien talousvaikeiksistaa on kohuttu paljon viime vuosina, mutta uutena piirteenä yhtälöön on ilmestynyt myös suurten kaupunkien talouksien jääminen monesti miinukselle. Tässä suhteessa Suomi jakautuu kuitentenkin selvästi; Helsinki on suurista kaupungeista tässäkin suhteessa aivan omilla talousluvuillaan. Monet suuret kaupunkimme, kuten Tampere, Turku, Oulu, Lahti, Pori ja Jyväskylä, painivat kymmenien miljoonien eurojen talousvaikeuksissa omien maakuntiensa keskuskaupungeissa.

Tiettyjen kuntien talousluvuista löytyy kertaluonteisia eriä, joita ilman kuntien kokonaiskuva talouslukujen suhteen olisi vielä kehnompi. Esimerkiksi Riihimäki, Sotkamo ja Kajaani pomppasivat Helsingin rinnalle suurimpina voittoa tuottavina kaupunkeina ja tämä tapahtui yritysmyyntien avulla. Kainuun kunnat muuttivat osuutensa rahaksi myymällä energiayhtiö Loiste Oy:n. Tämä operaatio tuotti kuntien kassaan 200 miljoonaa euroa. Riihimäen kaupunki taas löi lihoiksi omistamansa kaukolämpöyhtiön. Kuopion kaupunki kirjasi kirjanpitoonsa laskennallista voittoa, koska sen vesilaitos yhdistettiin Siilinjärven kanssa ja yhtiöitettiin.

Tällaiset yksittäiset myyntierät eivät kuitenkaan poista sitä todellista ongelmaa, joka on yhä kasvava kuilu kuntatalouden tulopuolen ja rahoituksen välille ratkennut. Maamme kuntien toimintamenot lisääntyivät vuonna 2019 3,9 prosenttia. Samaan aikaan verotulot kasvoivat kunnissa 2,6 prosenttia, mutta valtionosuudet lisääntyivät vain 2,1 prosenttia. Vuosikatteen kautta tarkasteltuna laski viime vuoden aikana vuosikate peräti 56 kunnassa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että juuri näillä kunnilla on melkoisia vaikeuksia saada rahaa investointeihin, lainojen lyhennyksiin tai sijoituksiin. Viime vuonna kunnat ottivat lainaa lisää 2,4 miljardia euroa, siis todella paljon. Kuntaliitto itse laskee, että tällä vauhdilla kuntien ja kuntainliittojen lainat kasvavat 9,6 miljardiin euroon kolmessa vuodessa. Tämä kasvuvauhti taas uhkaa kaataa raiteiltaan hallituksen laatiman suunnitelman vakauttaa julkinen talous tasapainoon vuoteen 2023 mennessä.

Kuntaliitto varoittaa vakavasti hallitusta tulevasta kehityksestä ja katsoo, että kuntapuolella ei todella ole mitään jaettavaa. Maan hallituksen täytyisi löytää pysyviä keinoja menojen kasvun hillitsemiseksi sekä veropohjan perälaudan vuotamiseen. Kunnat odottavat mm. kauhulla Sanna Marinin hallituksen lupaamaa hoitajamitoituksen kasvun seurauksia. Kuntien mielestä valtio kyllä helposti velvoitteita lisää kunnille, mutta kuinka nämä velvoitteet rahoitetaan jää hyvin usein epäselväksi.

Kunnan peruspalvelujen valtionosuudesta annetun lain 63 a §:n (alussa Kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta annetun lain 9 §) mukaan kunnan ja valtion tulee yhdessä selvittää kunnan mahdollisuudet turvata asiakkailleen lainsäädännön edellyttämät palvelut sekä ryhtyä toimenpiteisiin palvelujen edellytysten turvaamiseksi, Velvoite syntyy, jos rahoituksen riittävyyttä tai vakavaraisuutta kuvaavat kunnan talouden tunnusluvut ovat olennaisesti ja toistuvasti koko maan vastaavia tunnuslukuja heikommat ja ovat kahtena vuonna peräkkäin alittaneet valtioneuvoston asetuksella (1405/2010) säädetyt raja-arvot. Arviointimenettely koski Manner-Suomen kuntia.

Tunnuslukujen mukaiset raja-arvot määrittyvät seuraavasti: Kunnan taseen kertynyt alijäämä oltava vähintään 1 000 €/asukas viimeisimmässä ja vähintään 500 €/asukas edeltäneessä tilinpäätöksessä. Kriteeri täyttyy, jos kahdessa viimeisimmässä tilinpäätöksessä myös kaikki 6 seuraavaa tunnusluvun raja-arvoa ylittyy tarkastelujaksona.

1. Vuosikate oli negatiivinen ilman harkinnanvaraista valtionosuuden korotusta.

2. Tuloveroprosentti on vähintään 0,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin painotettu keskiarvo.

3. Lainakanta per asukas ylittää maan keskiarvon enentään 50 %.

4. Taseessa on kertynyttä alijäämää.

5. Omavaraisuusaste on alle 50 % ja

6. Suhteellinen velkaantuneisuus vähintään 50 %.

Kustaa Hiekka.

Kustaa Hiekka – käytti pitkään nimeä Gustaf Lindell – syntyi Hiekan talossa Laitilan Seppälän kylässä 12.10.1855 maanviljelijä Wilhelm Hiekalle (Porkkala) ja hänen vaimolleen, Fredrika Hiekalle. Perheessä oli kahdeksan lasta, mutta Kustaan äiti kuoli Kustaan ollessa vasta 11-vuotias vuonna 1866. Wilhelm-isä meni naimisiin Anna Albertiina Matintyttären kanssa ja heillä oli vielä neljä yhteistä lasta. Kustaa Hiekka kävi sunnuntai- ja iltakoulua ja opiskeli ammatikseen kultasepän työn. Koska Laitila sijaitsi vain parikymmenen kilometrin päässä Uudestakaupungista, oli Kustaan ensimmäisenä haaveena lähteä satamakaupungin kautta merille. Tämä haave ei kuitenkaan toteutunut, vaan hän pääsi kultasepän oppiin Uudessakaupungissa. Hänet kirjattiin Uudenkaupungin seurakunnan muuttaneiden kirjaan 14.10.1870 kultaseppämestari Erik Leander Holmin oppipojaksi. 31.5.1875 hän sai kisällikirjan, jonka turvin hän pääsi työskentelemään mm. Viipuriin ja Pietariin. Uudestakaupungista Kustaa Hiekka muutti ensin Turkuun, johon hänet merkittiin 1.7.1875.

Omaan päiväkirjaansa Kustaa kirjoitti kisällivuosistaan seuraavan maininnan: ”1875 läksin höyrylaivalla Uudestakaupungista Turkuun, Helsinkiin ja Pietariin. Sieltä Viipuriin, jossa oli työssä kaksi kuukautta. Sen jälkeen jatkoin ammattiani Pietarissa. 1876 Helsingin näyttelyssä juoksin 3 p että sain nähdä Keisarit Aleks. II ja III.” 6.12.1875 Kustaa aloitti työsuhteen Raumalta Tampereelle muuttaneen kultasepän, Berndt Erland Wallinin kultasepänliikkeessä. Liike sijaitsi talossa nro 86, osoitteessa Kauppakatu 9. Työsuhde kesti 31 viikkoa ja neljä päivää ja päättyi 13.7.1876. Samassa talossa (Kauppakatu 9) asui tuohon aikaan myös tukkukaupallaan varoihin päässyt poikamies, Gustaf Fredrik Ahlgren, joka toimi vuoden 1882 Tampereen rahatoimikamarin puheenjohtajana. Vuonna 1883 tukkukauppias Ahlgren menehtyi 38-vuotiaana, mutta ennätti testamentata 750 000 markkaa Tampereen kaupungille; rahoista 150 000 markkaa oli korvamerkitty Koukkuniemen vaivaistalon rakentamiseen, ja vaivaistalo vihittiin käyttöön vuonna 1886. Vuonna 1888 pystytettiin Koukkuniemeen Emil Wikströmin tekemä Ahlgrenin rintakuva.

Vuonna 1877 Kustaa pestautui kisälliksi mestari Johan Erik Hellsténin kultasepänliikkeeseen Tampereella taloon nro 47, nykyisen Kauppahallin paikkeilla Hämeenkadulla. Tampereen muuttokirjoihin hänet kirjataan taas 3.1.1878. Kustaa pyysi eron tehtävistään 30.5.1878 ja lähti 14.6.1878 Pariisin Maailmannäyttelyyn, jossa viipyy neljä viikkoa. Pariisista hän palasi Tukholman kautta Turkuun, jossa suoritti Pettersonille mestarinäytteensä ja sai mestarikirjan. Tiistaina 10.9.1878 Turun Käsityöläisyhdistys kokouksessaan käsitteli kulta- ja hopeaseppä Gustaf Lindellin anomusta tulla julistetuksi mestariksi ammatissaan ja samalla hänet määrättiin W. Pettersonin verstaaseen tekemään mestarinäytettä, rannerengasta, jonka hän sommitteli ja valmisti kolmessa viikossa. Mestarikirjan allekirjoittajat olivat käsityöläisyhdistyksen puolesta 1.10.1878 E. A. Enqvist, M. J. Cronwall ja W. Petterson.

Ensimmäisen oman kultasepänverstaansa hän perusti Poriin vuonna 1878. Poriin hän muutti kirjansa 19.12.1878 ja hän itse mainitsee päiväkirjassaan: ”1878 aloin kultaseppämestariksi ja kelloseppämestariksi Porissa.” Porin liiketoimet eivät kuitenkaan Kustaalla sujuneet suopeasti, ja hän muutti jo 28.4.1879 Tampereelle takaisin. Saatuaan kultaseppämestarin arvon Kustaa Hiekka muutti mestariksi kultaseppän lesken, Henrika Karolina Areniuksen kultasepänliikkeeseen Tampereelle vain 23-vuotiaana vuonna 1879. 9.5.1879 Gustaf Lindell merkittiin Tampereen seurakuntaan muuttaneeksi. Samana päivänä hän on pyytänyt myös avioliittotodistuksen mennäkseen naimisiin Henrika Aroniuksen kanssa.

Ystävänsä toimiessa puhemiehenä sai Kustaa Hiekka puhuttua itsensä naimisiin kultasepänliike Areniuksen leskirouvan kanssa. Rouva oli merkittävästi vanhempi kuin Kustaa (yli kaksikymmentä vuotta); kultasepänliike toimi tuossa vaiheessa – kuten vihkiparin asuntokin - Finlaysonin tehtaan alueella, Ruutin talossa nro 35, Itäisenkadun varrella. 20.6.1879 Kustaa jätti Tampereen maistraatille hakemuksen mestarin ammatin harjoittamisesta Tampereella. Maistraatti myönsi Kustaalle luvan ammattinsa harjoittamiseen 14.7.1879. Aikuisiällään Kustaa Hiekka käytti nimenään Gustaf Lindelliä. Seuraavassa vaiheessa kultasepänliike muutti Tampereella Kauppakadulle ja kaiken kaikkiaan omaa liikettään Gustaf Lindell eli Kustaa Hiekka pyöritti kaksikymmentä vuotta.

Hyvin varhain, jo 25-vuotiaana Kustaa aloitti taiteen keräämisen; ensimmäinen maalaus oli Hjalmar Munterhjelmin Maisema Tvärminnestä. Hän oli hyvin kiinnostunut taiteista ja museotoiminnasta; hän oli aikanaan mukana perustamassa Hämeen museota Tampereelle. Kultasepän ammatti takasi myös hänen kiinnostuksensa vahvana käsityöammattina vielä tuolloin. Työ vaati taidon lisäksi myös pettämätöntä tyylitajua. Taide motivoi häntä myös moniin ulkomaanmatkoihin. Aluksi nämä matkat ulkomaille liittyivät kylläkin hänen työhönsä ja myöhemmin ne olivat huvi- ja kylpylämatkoja eri puolille. Matkoja hän teki runsaasti; parhaimpina vuosina jopa useamman matkan. Matkat kartuttivat hänen esineitään, mutta kuvataiteen hän hankki pääosin Suomesta.

Tampereen rautatieasema valmistui vuonna 1876.

Kesäkuussa 1876 vihittiin Tampereen rautatieasema käyttöön. Pyhäjärven liikennettä taas vilkastutti Lempäälän kanavan käyttöönotto vuonna 1868. Tampereen Rahatoimikamari keräsi vuonna 1898 satamamaksuja tavaran kuljetuksista 22 824 markkaa ja matkustajien kuljetuksista 20 höyrylaivalla 1 395 markkaa, yhteensä 24 219 markkaa. Sataman kautta kaupunkiin tuotiin mm. halkoja 52 934 syltä, parruja ja hirsiä 174 505 kpl, tervaa ja puuöljyä 69 050 kg, tiiliä 1 027 825 kpl, kalkkia 6 730 hl, viljaa 9 410 hl, isoja eläimiä 454 kpl, pieniä eläimiä 295 kpl. Näsijärven rannan varastopaikoista kostui kaupunki 2 558,65 markkaa. Vuoden 1880 lopussa Tampereella oli ihmisiä jo 13 645, joista miehiä oli 6 130 ja naisia 7 515. Hyvälaatuisia kaivoja oli kaupungissa useita ja myös jonkinlainen kolmihaarainen viemäri oli länsipuolelle kaupunkia kaivettu.

Vuonna 1878 oli Tampereella 48 tehdasta ja tuotantolaitosta, joissa työskenteli 51 mestaria, 68 kisälliä ja aputyömiestä. 2 702 suomalaista työskenteli näissä ja ulkomaalaisia 16 henkilöä sekä 357 alle 15-vuotiasta. Tuotannon arvon mukaan mitattuna suurimmat tehtaat olivat: Pumpulitehdas, paperitehdas, Trikootehdas, Pellavatehdas, Frenckell´in puuhiomo, Masuuni ja konepaja, Mustanlahden olvipryki, Villakehruutehdas, Onkiniemen olvipryki, Tulitikkutehdas, Väkiviinatehdas, Viinapränni Hagelberg, Viinapränni Granberg, Pellavatehtaan puuhiomo, Väkiviinatehdas Björkell, Leipätehdas Willandt ja Kattohuopatehdas.

Vertailun vuoksi Tampereen kasvuvauhti oli melko kovaa, koska vuonna 1805 kaupungissa oli vain yksi tehdas, viiden työmiehen paperipruukki, kaksi värjäriä, kolme karvaria, neljä hattumaakaria, kolme kruukumaakaria, kaksi liinakankuria, kaksi muuraria, kaksi satulamaakaria, viisi suutaria, kolme kraataria, neljä nikkaria, kaksi varvaria, kolme säämiskämaakaria, kaksi timpermannia, 50 mestaria, 14 kisälliä ja 16 aputyömiestä. Kaupungissa oli tuolloin 35 hevosta, 45 lehmää, 50 lammasta ja asukkaita 602, joista 275 miestä ja 328 naista.

8.12.1873 annettu Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallinnosta määräsi kaupunginvanhimmat historialliseksi jäänteeksi: ”Tammikuun alusta 1875 jokainen kaupunki aluspiirinensä on itsekseen erinäinen kunta, jonka jäsenet saavat hoitaa yhteisiä järjestys- ja talousasioitansa. Kaupunkikunnan jäseneksi asetus määritteli, jokaisen, jolla oli kaupungissa porvarinoikeus, joka harjoitti kauppaa, vapriikkiliikettä, hantvärkkiä taikka muuta verotettua elinkeinoa tai, joka siellä on talon, tontin tai maan omistaja tai, jolla laillisesti on asuntonsa ja kotinsa kaupungissa.” Asetuksen neljännessä pykälässä määrättiin päätösvaltaa kaupungeissa käyttämään vaaleilla valitut kaupunginvaltuusmiehet niissä kaupungeissa, joissa oli enemmän kuin kaksituhatta asukasta.

Samaisen asetuksen kymmenennessä pykälässä rajataan kenellä on valta saada ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin kaupunginhallinnossa. Näitä ovat kaikki hyvämaineiset, jotka eivät olleet toisten isäntävallan alaisia - tämä ilmaisu muutettiin asetuksella vuonna 1897 muotoon: ei ole toisen laillisesti pestattu palkollinen – eikä julistettu kansalaisluottamuksen menettäneiksi. Pykälä 12 sääti äänivallasta veroäyrilukua kohti siten, että ”yksi veroäyri tekee yhden äänen, kaksi veroäyriä kaksi ääntä, kolme veroäyriä kolme ääntä ja niin edespäin aina viiteenkolmatta ääneen asti.” Vuonna 1883 tämä kohta asetuksesta muutettiin muotoon: ”kaksi veroäyriä tekee yhden äänen, kolme veroäyriä kaksi ääntä, mutta neljä veroäyriä neljä ääntä, viisi veroäyriä viisi ääntä ja niin edespäin aina viiteenkolmatta ääneen asti.”

Keisarillisen asetuksen pykälä 27 kuului: ”Kaupunginvaltuusmiehet valitaan kunnan ääntövaltaisten miesten joukosta, sen ääniperustan mukaan, joka tässä asetuksessa on säädetty.” Pykälä 31 jatkaa: ”Kaupungin valtuusmiehet valitaan kolmeksi vuodeksi. Arvan mukaan erotkoon kuitenkin yhden vuoden kuluttua siitä, kun ensiksi valitut toimeensa rupesivat, kolmas osa heistä, ja vielä yhden vuoden kuluttua puolet jäljellä olevista, ja pidettäköön uusi valtuusmiesten vaali eroavain sijaan seuraavaksi kolmeksi vuodeksi.” Vuonna 1893 jaettiin Tampere kahteen vaalipiiriin ja vuotta myöhemmin, 1894 päätettiin kaupungin valtuusmiesten määräksi 42.

Kirk Douglas

Spartacus-elokuvan kapinoiva orja, Kirk Douglas.

Caughnawaga tunnettiin Mohawk-joen varressa sijaitsevana alueena, joka intiaanien kielessä tarkoitti ”koskia”. Ranskalaiset siirtolaiset tulivat tänne jo 1600-luvun loppupuolella miehittämään ja hiljalleen tuhoten alkuperäisen kylän. Paikalla oli sittemmin Albanyn piirikunnasta vuonna 1772 luotu Tryon County – British American siirtomaita, New Yorkin provinssissa. Nimi paikalle tuli William Troyinin, New Yorkin maakunnan kuvernöörin mukaan. Ranskalaiset jesuiitat opettivat osan mohawk-intiaaneista lukemaan ja kirjoittamaan ranskaksi ja käänsivät nämä kristinuskoon; roomalaiskatolilaisittain. 1700-luvun alkupuolella tälle intiaanien alueelle alkoi muuttaa hollantilaisia kolonianisteja. Caughnawagan kaupunki jaettiin vuonna 1793 ja silloin näille seuduille syntyi Amsterdamin kylä, joka on tunnettu kaupunkina vuodesta 1885 lähtien; nykyään Amsterdamin kaupungissa on alle 20 000 asukasta. Ensimmäiset Euroopasta tulleet hollantilaiset kutsuivat paikkaa aluksi Veeders Millsiksi tai Veedersburghiksi varhaisen tehtaan omistajan, Albert Veederin, mukaan. Paikkakunta tunnettiin aina 1900-luvulle asti teollisuudestaan, joka valmisti varsinkin mattoja ja tekstiilejä.

Amsterdamin pikkukaupunkia New Yorkissa 1900-luvun alussa.

Näyttelijä, ohjaaja, tuottaja ja kirjailija Kirk Douglas (alkuaan Issur Danielovitch Demsky s. 9.12.1916 Amsterdam, New York ja k. 5.2.2020) syntyi tässä pikkukaupungissa Herrschel Danielovitchin (1884-1950) ja Bryna Sanglel (1884-1958) lapsena, perheen ainoana poikana; Issurilla oli kuusi sisarta. Perheen kotikieli oli jiddiš, sillä vanhemmat olivat Tšavusystä, Mihiljoun alueelta Venäjän keisarikunnasta amerikkaan muuttaneita venäjänjuutalaisia siirtolaisia. Perheen sukunimi, Demsky, johtui siitä, että isä Herschelin veli muuttaessaan jo aiemmin amerikkaan oli ottanut nimen siellä käyttöön. Perheen vanhimmat suunnittelivat ensin Issur-pojalleen opinahjoksi rabbikoulua, mutta poikapa halasi jo varhain näyttelijäksi. Poika käytti itsestään Izzy-nimeä.

Amsterdamin (NY) rautatieasema.

Vähävaraisen perheen poikana Issur joutui maksamaan näyttelijänopintonsa New Yorkin American Academy of Dramatic Artissa ja yliopisto-opintonsa St. Lawrence Universityssä varsin sekalaisilla töillä. Yksi hänen ystävistään näyttelijäopiskelijoiden joukosta oli Betty Perske, joka myöhemmin tunnettiin paremmin Lauren Bacallina-nimisenä. Eräs näyttelijäkollega – Karl Malden - Issurin näytellessä yliopistoaikanaan kesäteatterissa ehdotti tälle nimenvaihtoa Kirk Douglasiksi. Karl Malden (s. 22.3.1912 Chicago ja k. 1.7.2009 Brentwood, Kalifornia) oli myös vaihtanut nimensä – Mladen Geotge Sekulović – aiemmin. Monet muutkin näyttelijät ovat vaihtaneet nimiään; heitä ovat esim. Robert Taylor, John Wayne, Gary Grant ja Fred Astaire.

Näyttelijä Karl Malden.

Kirk Douglas suoritti asepalvelustaan Yhdysvaltain laivastossa toisen maailmansodan kuluessa Tyynellämerellä vuosina 1943-1944. Ennen toisen maailmansodan puhkeamista ja senkin jälkeen hän työskenteli näytellen pienissä rooleissa Broadwaylla New Yorkissa. Ennen kuin Kirk Douglas sai Lauren Bacallilta suosituksen ensimmäiseen elokuvarooliinsa – Paholaisnainen, vuonna 1946 – hän sodan jälkeen työskenteli vielä radioteatterissa.

Kirk Douglas muutti sittemmin Hollywoodiin ja sai kolmessa vuodessa filmitähden aseman; ensimmäinen menestysrooli, josta tuli myös Oscar-ehdokkuus, oli egoistisen nyrkkeilijän rooli vuonna 1949 elokuvassa Nyrkkeilysankari. Douglas oli hyvin tietoinen, että hänelle sopivat vain hyvin vahvat roolit. Herkät roolihahmot eivät olleet häntä varten. Hän valitsi huolella hyväksymänsä roolit, eikä häntä kiinnostaneet lainkaan vaatimattomat osat. 1950-luvulla Kirk Douglas nähtiin esim. elokuvissa Tie Santa Lomaan (1951), Tuhansien silmien edessä (1951), Lain vartija (1951), Särkyneitten haaveiden kaupunki (1952), Vincent Van Goghin rooli elokuvassa Hän rakasti elämää (1956), Kunnian polut (1957), Kuolemanloukku O. K. Correl (1957), Viikingit (1958) ja Disney-elokuvassa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954).

Kirk Douglas perusti vuonna 1955 oman tuotantoyhtiönsä, Bryna Productionsin. Tämä Douglasin tuotantoyhtiö tuotti hänen kaksi menestyneintä elokuvaansa: ensimmäisenä Stanley Kubrickin Kunnian polut (1957), jossa Kirk Douglas esiintyi ranskalaisena eversti Daxina ja toisena elokuvana historiallinen Spartacus (1960), jossa Douglas esitti nimikkoroolin kapinallisena orjana. Kirk Douglas auttoi purkamaan Hollywoodin boikotin kommunisminmyönteisiksi väitettyjä henkilöitä vastaan palkkaamalla Dalton Trumbon käsikirjoittamaan Spartacusta ja järjestämällä siten, että tämän ansiot elokuvan tekemisessä myös tunnustettiin.

Kirk Douglas, Diana Dill ja Michael Douglas.

Kirk Douglas esiintyi monissa toiminta- ja lännenelokuvissa 1960-luvulla. Sellaisia olivat mm. Ratsasta viimeinen taival (1962), Toukokuun 7 päivää (1964), Ensivoitto (1965), Telemarkin sankarit (1965) ja Tie länteen sekä Kultaa El Pasoon (1967). Douglas paneutui jokaiseen rooliinsa erityisellä intensiteetillä ja ammattilaisen ottein arvostaen näyttelijän työn aina korkealle taiteen tekemisen muodoista. Kirk Douglas tuli johtaneeksi näyttelijöiden dynastiaa, sillä yksi poika on näyttelijä Michael Douglas ja Michaelin pojat Peter ja Joel Douglas toimivat tuottajina. Muut Kirk Douglasin pojat ovat Joel (1947), Peter (1955) ja Eric Douglas (1958-2004). Vuonna 1996 Kirk Douglas otti vastaan kunnia-Oscarin elämäntyöstään, jolla arvostettiin yli viidenkymmenen vuoden uurastustaan elokuvayhteisön moraalisena ja luovana voimana.

Kirk Douglas ja kapellimestari Zupin Mehta (s. 29.4.1936).

Vuosina 1943-1951 Kirk Douglas oli naimisissa Diana Dillin (s. 22.1.1923 Devonshire, Bermuda ja k. 3.7.2015 Los Angeles) kanssa. Vuonna 1964 Kirk Douglas perusti toisen vaimonsa, Anne Buydensin kanssa – naimisissa Annen kanssa vuodesta 1954 aina kuolemaansa asti vuonna 2020 - The Douglas Foundation-hyväntekeväisyyssäätiön. Säätiö on tukenut mm. lastensairaalaa sekä perustanut Kirk Douglas Fellowshiin Yhdysvaltain elokuvainstituuttiin. 1970-luvulla hän ohjasi vielä itse pari elokuvaa: Scalawag (1973) ja Posse (1975). Vielä myöhemminkin Kirk Douglas teki pari merkittävää roolityötä elokuvissa Lumisen joen mies (1982) ja Tough Guys (1986). Kirk Douglas loukkaantui vakavasti vuonna 1991 helikopterin ja pienlentokoneen törmäyksessä lähellä Santa Paulan lentokenttää, Kaliforniassa. Vuonna 1996 Douglasta koetteli lähes hengen vienyt aivoverenkiertohäiriö, joka vaikeutti hänen puhumistaan. Siitä huolimatta hän pystyi vielä rooliin televisiodraamassa Enkelin kosketus vuonna 2000; tästä suorituksesta hän sai vielä Emmy-ehdokkuuden. Vuonna 2003 Kirk Douglas näytteli poikansa, Michael Douglasin kanssa yhdessä elokuvassa It Runs in the Family. Näyttämöllä Kirk Douglas muisteli vielä uraansa ja elämäänsä yhden miehen show’ssa Before I Forget vuonna 2009. Kaikkiaan Kirk Douglas ennätti näytellä noin 90 elokuvassa uransa aikana. 

Kirk Douglas eli 103-vuotiaaksi.

Palm Springsissä on Kirk Douglasin kunniaksi nimetty katu, Kirk Douglas Way. Douglas sai Presidental Medal of Freedom-kunnianosoituksen vuonna 1981, ranskalaisen Kunnialegioonan mitalin vuonna 1985, Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämänpalkinnon vuonna 1991 sekä National Medel of the Arts-kunnianosoituksen vuonna 2001. Kirk Douglas julkaisi omaelämäkerran vuonna 1988, The Ragman’s Son. Fiktiivisiä romaaneja hän on kirjoittanut kaksi: Tanssi paholaisen kanssa (Dance with the Devil 1990) ja Lahja (The Gift 1992). Hänen ei-fiktiivisiä omaelämäkerrallisia teoksiaan ovat myös Climbing the Mountain: My Search for Meaning (1997), My Stroke of Luck (2003), Let’s Face It: 90 Years of Living, Loving and Learning (2007) ja I am Spartacus! The Making of a Film, Breaking the Blacklist (2012).

Pastori Hugo Winter.

Hugon päivän kunniaksi julkaisen kaukaisen sukulaiseni, pastori ja maailmanmatkaaja Hugo Winterin tarinan tässä blogissani. Hugo oli kuuluja Palestiinan kävijöitä jo aikana, jolloin tuollainen matkustaminen varsinkin niissä maisemissa oli vielä hyvin harvinaista ja harvojen huvia. Nautinnollisia tuokioita maailmanmatkaajan seurassa!

Joroisissa 16.10.1828 syntynyt - Joroisten kirkkoherra Gustaf Winterin ja Anna Gustava von Essenin poika - Adolf Magnus Winter sai pappisvihkimyksen 18.12.1850 Porvoon hiippakunnassa ja toimi pastorina sittemmin Porvoossa, Hartolassa ja Viipurissa. Vuonna 1851 Adolf Winter saapui papiksi Hartolaan avustamaan silloista kirkkoherraa Nils Robert Bonsdorffia ja täällä hän myös avioitui kirkkoherra Bonsdorffin tyttären Julia Malvinan kanssa vuonna 1857. Kymmenen vuotta myöhemmin Adolf Winteristä tuli Hartolan kappalainen ja vuonna 1877 hän oli jo Hartolan kirkkoherra. Tänne hänen elämäntyönsä myös päättyi, kun hän kuoli Hartolassa 18.10.1880. Winterin perhe asusti Hartolassa Savelan pikkupappilaa ja sieltä perhe muutti isän tultua kirkkoherraksi 1877 isoon pappilaan. Perheen yhdeksästä lapsesta seitsemän näki aikuisiän.

Kirkkoherra Winterin kuoltua perhe vuonna 1883 muutti perheen isän hankkimaan Nipulan taloon, jossa Julia Malvina elätti itsensä ja lapsensa maanviljelyllä. Ehkä tunnetuin Winterin perheen lapsista on 17.10.1871 Hartolassa syntynyt ja 6.1.1951 Helsingissä kuollut Maria Winter, jonka paremmin tunnemme erittäin tuotteliaana kirjailijana, Maila Talviona. Mailan sisar, Hedvig Elisabeth Winter, teki pitkän päivätyön Lahdessa lastentarhanopettajana ja toinen sisar, Lydia Augusta, avioiduttuaan miehensä Nikolai Dobrohotovin (muusikko ja kapellimestari) kanssa pitivät Lahdessa Musiikki- ja taidekauppaa sekä konserttitoimistoa. Nyt vietämme hetken kuitenkin 3.7.1866 Hartolassa syntyneen perheen pojan, Hugo Winterin, jalanjälkiä seuraillen.

Maila Talvio oli Hugo Winterin sisar.

Winterin perheen lapset perivät musikaalisuutensa perheen äidiltä, Julia Malvinalta. Hugo Winter tunnettiin myöhäisikään saakka hämmästyttävän notkeasormisena pianistina, joka mielellään soitti flyygelillään mm. Mozartin sonaatteja. Hänen tiedetään taitaneen myös useiden muidenkin instrumenttien soittoa. Maila-sisarelle vanhemmat sisarukset opettivat myös nuotinlukutaidon. Kuuluisat muusikot konsertoivat esim. hänen Kolkanniemen pappilassa järjestetyissä kotikonserteissa, mutta hän järjesti myös julkisia konsertteja, joista saarnastuolistaan kuulutti kirkkokansalle. Hugo Winter suoriutui ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta 26.5.1885, jonka jälkeen hän lähti lukemaan teologiaa Aleksanterin yliopistoon, Helsinkiin. Papiksi hänet vihittiin 8.1.1890 ja pastoraalitutkinnon hän sai suoritetuksi 29.9.1892. Valmistuttuaan hän toimi ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Hollolassa sekä Hirvensalmella. Vuoden 1894 toukokuun alusta lähtien Hugo Winter toimi Hollolassa toisena kappalaisena ja toimensa ohessa hän hoiti Lahdessa kaikki tarvittavat kirkolliset toimitukset.

Syksyllä 1894 pahasti velkaantunut Nipulan talo jouduttiin myymään ja Hugo Winter otti äitinsä, Julia Malvinan luokseen asumaan Lahteen. Aluksi he asuivat vuokralla, mutta vuonna 1899 Hugo Winter osti Lahden VPK:lta tontin Vuorikadun ja Lahdenkadun kulmasta, jolle rakennutti talon. Talo tunnettiin pappilana ja samaisessa talossa toimi myös vuodesta 1910 lähtien pastorinkanslia. Maria sisar suoritti Helsingissä tyttökoulun ja palasi sieltä kotiin opettamaan sisaruksiaan 16-vuotiaana. Tähän vaiheeseen ajoittuu hänen kirjoitusharrastuksensa aloittaminen ja vuonna 1890 hän tapasi tulevan miehensä. Hugo Winter toimi myös vihkipappina sisarensa, Marian, häissä 6.7.1893 Nipulan talossa, kun Maria ja kielitieteilijä J.J. Mikkola solmivat avioliiton.

Kirkollisten tehtävien ohella Hugo Winter oli tunnollinen rippikouluisäntä nuorisolle ja tässä koulussa hänen toimestaan säilyi järjestys tiukassa hengessä. Raamatunhistorian tueksi luettiin mm. Paavalin roomalaiskirje osin ulkoa ja Katekismus oli luonnollisesti osattava kokonaan ulkoa. Vaikka virsiä oli osattava myös, niin hengelliset laulut olivat rippikoululaisten ohjelmassa Winterin laulattamana. Pastori Winter suhtautui myötämielisesti vapaakirkon herätysliikkeeseen ja antoi tukensa tämän järjestämille tilaisuuksille. Hugo Winterin aikoihin Lahteen saatiin ensimmäinen diakonissa, jonka palkkauksesta huolehti paikallinen Diakonissayhdistys. Vuodesta 1903 alkoi myös lähetystyön tukeminen Lahdessa ja muuttuihan Lahden kauppala kaupungiksi vuonna 1905. Hugo Winteriä veti puoleensa myös sosiaalinen työ ja Lahdessa hän mielellään vieraili työpaikoilla kutsuen seurakuntalaisia mukaan hengellisiin tilaisuuksiin. Pastori Winter kutsuttiin jopa loppiaisena 1902 vihkimään Lahden Työväenyhdistyksen Radiomäelle valmistuneen uuden talon. Hugo Winterin aloitteesta sai alkunsa Lahden kristillinen työväenyhdistys vuonna 1906.

Pastori Hugo Winter ja rippikoululaisia.

Vuoden 1908 alusta aina vuoteen 1914 asti Hugo Winter hoiti Lahden kaupungin vaivaishoitohallituksen puheenjohtajan ja sihteerin tehtäviä. Vaivaishuoltohallituksen kokouksetkin hänen kaudellaan pidettiin vuoteen 1913 asti pastori Winterin kotona väliaikaisella kaupungintalolla vallinneen tilanpuutteen vuoksi. Hugo Winterin jälkeensä jättämistä pöytäkirjoista ja toimintakertomuksista käy julki hänen vaalineen vaivaishuoltohallituksen työskentelyssä siveellisyyttä, raittiutta ja kristillisyyttä ja paljon parannettavaa hän näki kaupungin yleisessä menossa: "Siveellinen elämä paikkakunnalla ei ole ollut kiitettävä. Sitä todistavat monet törkeät rikokset kuluneen vuoden aikana. – Ikävänä havaintona paikkakunnallamme ilmenee myös kerjääminen, joka johtuu ainakin osaksi yleisen sivistyksen puutteesta. Kerjäämistä on koetettu ehkäistä lähettämällä ruunun (valtion) kyydillä omille paikkakunnille henkilöitä, jotka eivät ole täällä kirjoissa eivätkä ole voineet itseänsä elättää. Ne isät, jotka ovat juomaria – ja niitä löytyy paljo – eivät yleensä huolehdi perheistänsä." Vaivaisavun syynä työikäisillä nähtiin työnpuute, "mutta monasti myös laiskuus, tuhlaavaisuus, juoppous y.m. köyhyyden liittolaiset."

Lastensuojelu alkoi saada näihin aikoihin myös kasvavaa huomiota: "Myöskin tapahtuu silloin tällöin, että perheen isä poistuu ja lapset jäävät kurjuuteen. Ei ole se tähden ihmeteltävää, että lapsiraukat ovat kiusatut kerjäämiseen. Tämän epäkohdan poistamiseksi olisi yhteiskunnan toimittava siihen suuntaan, että raittiutta koetettaisiin edistää vaikeuttamalla väkijuomien saantia ja harrastamalla kristillisyyttä, joka on paras välikappale herättämään velvollisuuden tunnetta ihmisissä itseänsä ja muita kohtaan." Lapsiperheen saivat tarvittaessa säännöllistä raha-apua lasten hoitoa ja kasvatusta varten ja jos lapsen oli kuitenkin mahdotonta olla perheen yhteydessä, vaivaishoitohallitus otti lapsen huostaansa ja sijoitti lapsen mahdollisimman pian elätteelle. Jotkut lapset saivat paikan Lahden Hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämästä lastenkodista. Lahden kaupunki perusti oman vaivaistalon ja valtuuston päätöksellä helmikuussa 1913 oma vaivaistalo ja mielisairaala päätettiin perustaa Launeelle kaupungin omistamalle tiilitehtaan tontille vuoden 1914 alkuun mennessä. Lahden seurakunta itsenäistyi 1.5.1916, mutta tuolloin Hugo Winter ei enää ollut sitä näkemässä; hän aloitti 1.5.1915 Hartolassa kirkkoherrana ja kauppasi Lahteen jääneen talonsa kruununvouti Iivari Tiusaselle.

Äiti Julia Malvina seurasi jälleen Hugo Winteriä Hartolaan ja nyt hän pääsikin 79-vuotiaana takaisin tuttuun, entiseen kotiinsa, jossa hänen oma isänsä jo aikanaan toimi kirkkoherrana. Julia Malvina kulkeutui vielä poikansa Hugo Winterin mukana Saarijärvelle, kun Hugo Winter alkoi 1.5.1923 lähtien toimia kirkkoherrana Saarijärvellä. Kodiksi Saarijärvellä muodostui Kolkanniemen pappila, joka olikin Julia Malvinan viimeinen asuinsija ennen kuolemaansa vuonna 1926. Kirkkoherra Winter sai Saarijärvellä toimiessaan rovastin arvonimen vuonna 1929. Hugo Winter rohkeni avioitua vasta 63-vuotiaana joulukuussa 1929 vuonna 1877 Hangossa syntyneen Gerda Elisabeth von Haartmanin kanssa ja avioliittoa on kuvattu rauhalliseksi rinnakkaineloksi puolisoiden kesken, sillä kirkkoherra Winterin kerrotaan kutsuneen vaimoaan "talon toisen pään asukkaaksi". Gerda Winter vaihtoi paikkakuntaa Saarijärveltä Helsinkiin, kun hänen aviomiehensä kuoli ja hän eli siellä aina vuoteen 1963 asti.

Vuonna 1927 Hartolan Koskipään kartanon omistaja ja Hugo Winterin sisar, Annie von Gerdten-Boisman kuoli jättämättä rintaperillisiä ja näin sisarukset perivät velkaisen ja mailtaan kuihtuneen kartanon. Maila Talvio innostui ajamaan kartanon luovutusta Itä-Hämeen Museoyhdistykselle, mistä taas kirkkoherra Hugo Winter ei kovin perustanut. Maila Talvio sai kuitenkin tahtonsa lävitse ja veljensä koollekutsumassa huutokaupassa huusi Koskipään kartanon ne esineet itselleen, joita Museoyhdistys piti tärkeinä ja lahjoitti ne sitten Museoyhdistyksen käyttöön. Museoyhdistys otti vastatakseen myös kartanon velat ja sai näin Koskipään kartanon omaan käyttöönsä. Velat maksettiin aikanaan Maila Talvion keräämin lahjoitusvaroin pois.

Aivan oman tarinansa muodostaisi kirkkoherra Hugo Winterin tekemät maailmanmatkat sekä määrällisesti, että laadullisesti. Hän ennätti eläessään ilmeisesti muutamaan kertaan kiertää  maapallon ympäri reissuillaan ja pappismatrikkelin todistuksen mukaan hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa on tehty jo vuonna 1890. Saarijärven Sampo-lehden kustantama ja Maija Länsisalon toimittama kirja "Maailmanmatkoiltani - Rovasti Hugo Winterin matkakertomuksia vuosilta 1896-1925" on aivan oivallinen lähde niille, jotka haluavat seurata Hugo Winterin itse kirjoittamia matkaraportteja maailmanmatkoiltaan. Yhtenä motiivina näihin matkoihin on esitetty hänen halunneen matkoillaan tutustua eri alueilla tehtävään lähetystyöhön. Seurakuntalaiset pääsivät matkojen jälkeen myös nauttimaan näistä matkakertomuksista, kun Hugo Winter järjesti eloisia tilaisuuksia kertoillen matkojensa vaiheista. Osasta näistä tilaisuuksista kerättiin pääsymaksuja ja näin kertyneet varat annettiin köyhien avustamiseen.

Kirkkoherra Hugo Winterin täyttäessä 3.7.1946 kahdeksankymmentä vuotta julkaisi Saarijärven Sampo-lehti artikkelin päivänsankarin elämästä. Aikalaisille lehti kuvasi ihmisenä ja pastorina Hugo Winteriä seuraavin sanoin: "Rovasti Winterin koko olemuksessa kuvastuu selvänä vanhojen kulttuurisukujen jälki. Hänellä on perinteitä ja hän on persoonallisuus, jollaista ei enää meidän arkinen aikamme synnytä. Rovasti Winterissä on arvokas katkelma kansamme mennyttä historiaa elävänä keskellämme. Kun hänen kaltaisensa miehet ovat kerran poissa, olemme lopullisesti keskellä nykyaikaisen elämän harmaata arkea.

Rovasti Winter on liikkuessaan seurakuntalaistensa keskuudessa ja erikoisesti heidän kodeissaan hienotunteinen ja varovainen. Hän koettaa varoa tarkoin tunkeutumasta sinne, mihin ei ehkä ole täydestä sydämestä tervetullut. Tämä hänen kultivoitu varovaisuutensa ei ole ehkä aina tullut oikein ymmärretyksi. Mutta ne seurakuntalaiset, jotka ovat päässeet lähempään tuttavuuteen hänen kanssaan, ovat pian saaneet todeta hänen herttaisen sydämellisyytensä ja kiitollisuutensa vähimmästäkin.

Rovasti Winter suorittaa sananjulistajan työtään täydestä sydämestään ja usein varmaan sisäisen huonouden tunnossa. Tästä me seurakuntalaiset olemme saaneet aavistuksen nähdessämme rovastimme heltyvän kyyneliin kesken julistustaan ja kuunnellessamme hänen varoittavaa, kehoittavaa ja rohkaisevaa julistustansa.

Sananjulistustyönsä ohella on rovasti Winterillä lähinnä kaksi suurta harrastusta: musiikki ja ulkomaanmatkat. Hänen syvällisestä musiikinharrastuksestaan kertovat jo pappilakodin monet ja uhkeat soittimet. 80-vuotias itse soittaa edelleen ihmeteltävällä notkeudella flyygeliään. Monet ja aikaisemmin melkeinpä vuosittaiset ulkomaanmatkat ovat merkinneet rovasti Winterille lepoa ja virkistystä työn lomassa. Matkojen jälkeen ovat seurakuntalaiset saaneet osansa niistä eloisien matkakertomusten muodossa.”

Pastori Hugo Winter siunattiin Saarijärven kirkossa.

Aikalaisten todistuksen mukaan jo Lahdessa Hugo Winter kulki katuja ajatuksissaan ja hieman kumarassa asennossa eikä tunnistanut tai tervehtinyt vastaantulijoita. Tunnolliseksi ja huolelliseksi hänet hankkeissaan tunnettiin sekä erityisen täsmälliseksi varsinkin kellon suhteen. Tätä tarkkuutta ja täsmällisyyttä hän yritti siirtää myös omiin seurakuntalaisiinsa, vaihtelevalla menestyksellä. Kodin perintönä oli varmasti sekin, että Hugo Winter pysyi elämänsä ajan vankasti ruotsinkielisenä ja -mielisenä, kotikielenä kun oli tietysti ruotsinkieli.

Kirkkoherra Hugo Winter hoiti Saarijärvellä sitkeästi virkaansa, vaikka kirkkohallintokunta oli 13.1.1947 suositellut hänelle eläkkeelle siirtymistä korkean iän vuoksi. Hän itse pyysi ja sai luvan jatkaa kirkollisia toimituksiaan siten, että viimeiseksi varsinaiseksi virkatehtäväksi jäi konfirmaatio 6.5.1948; ripille pääsi tuolloin 188 ja kirkkopäiväkirjan mukaan kirkossa oli paikalla kansa 1400 henkeä. Tiettävästi viimeinen julkinen tilaisuus, mihin Hugo Winter osallistui oli kunnanlääkäri Arvo Järvisen siunaus uudenvuodenpäivänä 1.1.1949. Nyt hänen voimansa alkoivat nopeasti ehtyä sairauden vuoksi. Hän lähetti seurakunnalleen vielä kynttiläsunnuntaina 6.2.1949 kirjallisen tervehdyksen, joka luettiin tuolloin kirkossa. Sairauden runtelema Hugo Winter kuoli kotiinsa Kolkanniemen pappilassa 23.4.1949 ja hänet siunattiin Saarijärven kirkossa perjantaina 29.4.1949. Hugo Winter sai hautapaikkansa synnyinkuntansa Hartolan kirkkomaasta.

Lopuksi liitän tähän vielä tekstinäytteitä Hugo Winterin matkaselostuksista reittiensä varrelta Suezin kanavalta, Palestiinasta, Getsemanesta ja Öljymäeltä sekä Beetlehemistä:


”Suezin kanavaa pitkin Punaisellemerelle

Kauas merelle näkyy majakan valo Suezin kanavan suusta. Tulemme iltamyöhällä Port Seidiin. Tästä alkaa kuuluisa kanava. Olisi liian pitkällistä puhua tämän suurenmoisen vesitien eri vaiheista. Olkoon kuitenkin muutamalla sanalla mainittu, mitä vaikeuksia jättiläiskanavan rakentamisessa on ollut.

Työ, joka uskottiin ranskalaiselle konsulille Aleksandriassa, Ferdinand de Lessepsille, alkoi vuonna 1859 ja päättyi vuonna 1869. Noin 20 000 fellahia [egyptiläinen maanviljelijä] oli alituisesti maata pois luomassa. Lisäksi käytettiin paljon koneita työn helpottamiseksi. 1 600 kamelia kuljetti alituisesti juomavettä työväelle. Taudit ja epäsuotuisa ilmanala vaikuttivat paljon kuolevaisuuteen.

Juomaveden saantia varten rakennettiin sittemmin kanava Milistä Istmukseen. Työtä kesti kaksi vuotta, ja tämän juomavesikanavan rakennustöissä oli koko ajan 15 000 miestä. Suurilla juhlallisuuksilla vihittiin kanava. Tilaisuuteen otti osaa huomatuita henkilöitä kaikkialta maailmasta, mm. keisarinne Eugenie, Napoleon III:n puoliso. Eräs nerokas merenkulkija on sanonut: "Kolumbus on etsinyt meritietä Indiaan, Vasco da Gama on sen löytänyt, mutta Ferdinand de Lesseps on sen luonut ja avannut."

Kanavan merkitys on suuri. Se lyhentää etäisyydet lännen ja idän välillä. Kanavan koko pituus on 160 kilometriä, syvyys yhdeksän metriä ja leveys 50-100 metriä. Kanavan molemmissa päissä on sen rakentajan muistopatsas.

Kun laivaan yöllä on otettu kivihiiltä ja muonaa, lähdetään aamulla eteenpäin. Suureksi iloksemme tervehtii meitä pääskynen. Se viettää talvea Egyptissä siirtyäkseen kesäksi Suomeen, jossa sen toivon näkeväni siihen aikaan kun palaan kotiin.

Kanava kulkee aluksi Välimeren matalikkojen halki. Näillä vetisillä seuduilla näkee miljoonia lintuja, eniten kahlaajia. Kantaran kohdalla on nykyisin rautatiesilta, jonka yli junat kiitävät Egyptistä Palestiinaan. Ismaila, noin puolivälissä kanavaa, on huomattavampi asema, josta rautatie vie Kairoon ja Sueziin. Sitten saavutaan Timsajärvelle ja jonkun hetken kuluttua suurelle ja sitten pienelle Katkerajärvelle. Toisinaan, kun järvet ovat suuria, laiva voi kulkea täydellä vauhdilla. Vaikka kanavamatka voi tuntua yksitoikkoiselta, matkan varrella on kuitenkin näkemistä ja vaihtelua.

Joskus pieni karavaani sattuu olemaan leiriytyneenä erämaassa kanavan läheisyydessä. Teltta on pystytettynä. Sen sisällä ja ovella asustavat sekä ihmiset että eläimet. Kameli, "erämaan laiva", seisoo rauhallisena ja tyytyväisenä isäntänsä lähellä. Laivan lähetessä joku nuorempi teltan asukkaista kiiruhtaa juoksemaan pitkin kanavan reunaa ojennetuin käsin matkustajia kohti. Hänelle viskataan laivasta appelsiineja, suurempia kuparirahoja ym.

Kanavan eteläosassa erämaassa niin kutsutut Mooseksen lähteet muistuttavat meitä Israelin lasten vaelluksesta korvessa. Me lähenemme Punaistamerta. Kaukaa häämöttävät korkeat vuorien rinteet. Me saavumme Suezin ja niin on kanavamatka päättynyt. Ellen muista väärin, oli laivan suoritettava kanavamaksuja noin 80 000 Suomen markkaa ja kultakin matkustajalta kymmenen markkaa. Matka oli kestänyt noin 30 tuntia. Sittemmin olen pari kertaa myöhemmin kulkenut kanavan kautta, mutta yhä joutuisammin. Viimeisellä kerralla viivyttiin ainoastaan noin 15 tuntia. 

 Palestiinaan Venäjän kautta vuonna 1896

Matkani Palestiinaan tein enoni professori Ernst Bonsdorffin seurassa. Matkaseurueeseen liittyi kaksi suomalaista, jotka Egyptissä erkanivat meistä.

Venäjän kautta kulkien oli hauska katsella tämän maan tapoja. Junassa oli toinen luokka hyvä. Kuitenkin on tehtävä huomautus, etteivät venäläiset noudattaneet puhtautta ja järjestystä samassa määrin kuin sivistyneet muissa maissa. Junissa, laivoissa, hotelleissa, odotushuoneissa ym. sai kokea tätä.

Sain käsityksen kuin olisi venäläisillä ainakin jossakin määrin ollut mielipide, että kun jostakin oli rahan suorittanut, niin maksamisestansa oli myös nautittava. Tähän sisältyi myös vapaus menetellä samoin kuin omassa kodissaan. Sohvat junissa, huonekalut hotelleissa, vieläpä tapetitkin olivat täynnä jälkiä likaisista jaloista, ruoasta jne.

Matkalla oli huvittavaa katsella konduktöörejä. Heitä oli tavallisesti kaksi, ja asemalla tuli vielä kolmaskin näitä toisia tarkastamaan. Huolimatta tästä lienee junassa kuitenkin ollut niitä, jotka kulkivat ilman matkalippua...

Getsemane ja Öljymäki

Lähellä olevista muistorikkaista paikoista mainittakoon Getsemane. Sinne tullaan Damaskoksen portista vievää tietä myöten. Kidronin puron yli vie silta, ja kohta Öljymäen puolella on tunnettu puutarha. Puro on tavallisesti kuivunut. Ainoastaan talvella ja sadeajalla siinä on vettä. Tien varrella on monesti spitaalisia, jotka pyytävät almua ohikulkevilta.

Getsemane on muurien ympäröimä. Puutarhassa kasvaa muutamia sypressejä ja öljypuita. Joku fransiskaanimunkki hoitaa puistoa ja sinne istutettuja kukkia. Jotenkin niillä kohdin, missä nykyinen Getsemane on, voimme otaksua olleen paikan, missä Jeesus rukoili ja kärsi sanomattomia tuskia meidän edestämme.

Kaupungin eteläosassa Hinnom-laaksossa mäen rinteellä on Siloan lähde eli lammikko, jonka vesi on likaista, mutta jonne monet kokoontuvat itseään pesemään. Vettä kun yleensä on vähän, niin kelpaa tällainenkin, huonompikin vesi, jollaista meillä ei koskaan käytettäisi pesemiseen. Siloan lammikolla kerrotaan Raamatussa Jeesuksen parantaneen sokeana syntyneen miehen silmät.

Öljymäki on korkein kohta Jerusalemin ympäristössä. Sen rinteellä kasvaa öljypuita. Kolme tietä johtaa tänne. Oikeanpuoleinen tie vie Getsemanen ohitse, keskimmäinen ja vasemmanpuoleinen suoraan itse korkeimmalle kohdalle. Öljymäelle on aikojen kuluessa ja erittäinkin viime vuosina rakennettu monia armeliaisuuslaitoksia. Olen muistavinani, että äsken avattu yliopistokin sijaitsee täällä.

Kun illalla, auringon laskun aikaan seisoo Öljymäellä ja katselee Jerusalemia, niin kaupunki näyttää hyvin juhlalliselta. Tuntuu ihmeelliseltä ajatellessa Jeesuksen ratsastamista kaupunkiin. Hän katseli kaupunkia Öljymäeltä ja valitti sen surkeutta, kun sen asukkaat eivät tunteneet etsikkoaikaansa. Muistojen kaupunki on todella Jerusalem.

Muistorikas Beetlehem

Käännämme katseemme nyt sitä paikkaa kohti, missä iankaikkinen valkeus sytytettiin. Ei ole Beetlehem suuri, mutta sitä muistorikkaampi. Kaikesta ulkonaisesta vähäpätöisyydestä huolimatta se on kuitenkin suuri.

Matka Jerusalemista Beetlehemiin ei ole pitkä, ehkä noin 8-10 kilometriä. Seutu on osaksi vuorista, mutta on myös viljavaa aluetta. Tien varrella kasvaa öljy- ja viikunapuita. Siellä täällä on pieniä peltoja, joiden ympärillä on kiviaitoja, samoin kuin meillä Savossa. Näitä peltoja katsellessa muistuvat mieleen kertomukset Ruutista, joka poimi tähkiä Boaksen pellolta. Maantien vasemmalla puolella on luostari, joka on pyhitetty Elian muistolle. Mielellään ajattelee matkailija profeettaa, joka oli voimallinen sanoissa ja töissä.

Vähän matkaa edessäpäin oikealla puolella tietä on muistopatsas eli oikeammin pieni rakennus. Se on Raakelin hauta. Tämä on mieluinen muistopaikka sekä juutalaisille että kristityille: Raakel kuoli ja hänet haudattiin Efratan tien viereen. Ja Jaakob pani patsaan hänen hautansa päälle; tämä on Raakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti. Kun Herodes Jeesuksen syntymän johdosta antoi tappaa pienet lapset Beetlehemin ympäristössä, heräsi Raakel, ikään kuin olisi noussut haudastansa tätä surkeutta valittamaan. Raakelin haudalta on enää lyhyt matka Beetlehemiin. Pian olemme Jeesuksen syntymäkaupungissa.

Beetlehem on rakennettu kukkulalle, tai oikeastaan kahdellekin ylävälle paikalle. Kaupunkia ympäröivät laaksot - seutuhan on vuorista.

Monet muistot liittyvät tänne. Täällä kulki Daavid paimenpoikana. Läheiseen laaksoon olivat paimenet leiriytyneinä, kun he saivat enkelin sanoman Jeesuksen syntymästä.

Kaupungin väestö on suurimmaksi osaksi kristityitä. He ovat ahkeria ja ovat osanneet puolustaa itseään rosvoavia beduiinijoukkoja vastaan. Seutu on hyvin viljeltyä. Vuorten rinteillä on terassimaisia pieniä peltoja ja vihertäviä puutarhoja. Mehiläistenhoitoa harjoitetaan ja vahakynttilöitä myydään pyhiinvaeltajille. Välimeren rannalta tuodaan simpukoita. Niistä valmistetaan monenlaisia muistoesineitä, joita pyhiinvaeltajat ja matkustavaiset ostavat. Sellaisia pieniä Beetlehem- ja Jerusalem-muistoja ostin minäkin. - Kaupunki on saanut nauttia siunausta ehkä enemmän kuin muut seudut pyhällä maalla.

Jeesuksen syntymäkirkko ja Hieronymuksen hautakappeli

Paras nähtävyys Beetlehemissä on Marian kirkko. Se rakennettiin erään vuoriluolan päälle. Luolaa ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa pidettiin sinä tallina, jossa Jeesus syntyi. Vielä nytkin käytetään Palestiinassa luolia sekä ihmisten että eläinten asuntoina. Hyvin todenmukaiselta tuntuu, että paikka on sama, missä Jumalan suuri ihme tapahtui.

Varmuudella tiedetään, että kristittyjen suullisen tradition perusteella Konstantinus Suuri antoi rakentaa kirkon tälle paikalle. Kun ei kirkko ollut kyllin arvokas, rakennutti Justinianus Suuri uuden, jonka piti voittaa kauneudessaan kaikki kirkot Jerusalemissa. Luultavasti kirkko oli vielä se sama, kun ristiretkeläiset saapuivat vuonna 1099 Beetlehemiin. Jeesuksen syntymäkirkossa kruunattiin Balduin joulupäivänä 1101 Jerusalemin kuninkaaksi.

Monien vaiheiden alaisena on kirkko ollut. Sitä on aikojen kuluessa korjattu ja uusittu. Omituista on, että muhamettilaiset, jotka monesti ovat olleet maan herroja, ovat jättäneet kirkon koskematta. Tuntuu aivan kuin Jumala olisi tahtonut säästää tätä pyhää muistomerkkiä jälkimaailmalle nähtäväksi.

Kirkon suurin nähtävyys on syntymäkappeli, jonne mennään portaita myöten alas. Se on tietysti lattiaa jonkin verran alempana. Kappelin seinät ovat marmorilla päällystetyt. Monet hopeaiset lamput valaisevat huonetta. Alttarin yläpuolella on hopeinen tähti, jossa on latinankielinen kirjoitus: ”Hie de virgine Maria Jesus Christus natus est.” (Tässä syntyi Jeesus Kristus neitsyt Mariasta.) Lähellä on toinen pieni kappeli, jossa näytetään kohtaa, missä Jeesus-lapsi olisi maannut seimessä- Lähellä on myöskin alttari, joka osoittaa paikkaa, missä tietäjät olisivat kumartaen rukoilleet ja lahjojansa antaneet äsken syntyneelle Juudean kuninkaalle.

Huomioon ottamatta monia muita kappeleita mainittakoon tällä paikalla eräs kallioon hakattu hauta. Se on Pyhän Hieronymuksen hautakappeli. Tällä miehellä on suuret ansiot kirkkohistoriassa. Oppineena miehenä hän oli tutkinut Raamattua alkukielellä. Hän huomasi suuria eroavuuksia alkuperäisen heprealaisen ja kreikkalaisen Septuaginta-käännöksen välillä. Tästä syystä hän päätti toimittaa uuden käännöksen, joka aluksi sai kovaa vastarintaa, kun se poikkesi liian paljon edellisestä, ja arveltiin, että siten vähenisi tämän entisen arvo.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Hieronymuksen latinalainen käännös, Versio vulgata, sai yleistä tunnustusta. Käännös noudattaa keskitietä. Se ei myönnä liian suurta vapautta eikä myöskään toiselta puolen ehdotonta puustaavillisuutta. Tridentin kirkolliskokous (Trenton kirkolliskokous) uskonpuhdistuksen aikana antoi saman arvovallan tälle käännökselle kuin alkuperäiselle Raamatulle.

Beetlehemissä Hieronymus asui 34 vuotta lähellä paikkaa, missä Jeesus syntyi. Täällä hän tutki Raamattua ja täältä hän lähetti monta julkaisua pyhästä kirjasta maailmalle. Hänen päivänsä päättyivät Beetlehemissä vuonna 420.”

Sananjulistustyönsä ohella on rovasti Winterillä lähinnä kaksi suurta harrastusta: musiikki ja ulkomaanmatkat. Hänen syvällisestä musiikinharrastuksestaan kertovat jo pappilakodin monet ja uhkeat soittimet. 80-vuotias itse soittaa edelleen ihmeteltävällä notkeudella flyygeliään. Monet ja aikaisemmin melkeinpä vuosittaiset ulkomaanmatkat ovat merkinneet rovasti Winterille lepoa ja virkistystä työn lomassa. Matkojen jälkeen ovat seurakuntalaiset saaneet osansa niistä eloisien matkakertomusten muodossa.”

Hugo Winterin matka Hartolan kirkkomaalle alkamassa Saarijärvellä.

Sampo-lehdessä julkaistiin 28.4.1949 Hugo Winterin muistokirjoitus, josta lainaus seuraavasti:

”Elämän runollisuus häviää ja sitä kannattelevat persoonallisuudet siirtyvät pois. Samalla kun ylväs, linnamainen Kolkanniemi on lakannut palvelemasta seurakuntaa kirkkoherran virkatalona, on sen viimeisessä haltijassa poistunut yksi määrätynlaisen pappistyypin viimeisiä edustajia keskuudestamme. Aika ja sen mukana ihmisten näkemykset ja vaatimukset muuttuvat. Kirkonkin ja sen palvelijoitten on seurattava tietyssä mielessä aikaansa, elleivät halua jäädä kokonaan ajan elämänliikkeestä sivuun. Ja kuitenkin jättää jokaisen rovasti Winterin kaltaisen persoonallisuuden poistuminen syvemmin ajattelevaan ihmiseen kipeän jäljen; kokonainen kansamme elämän aikakausi on lopullisesti siirtymässä historiaan palaamatta enää milloinkaan takaisin.

Rovasti Winter oli koko olemukseltaan aristokraatti, ja kuitenkin hyvin erikoinen sellainen. Jumalan sana, jonka palvelukseen hän oli elämänsä alistanut, oli jättänyt hänen persoonallisuuteensa syvän jälkensä.”