Britanniassa koronavirukseen on kuollut jo tähän mennessä enemmän ihmisiä kuin Italiassa, jo yli 32 000 ihmistä. Tartunnan saaneita lasketaan olevan Britanniassa ainakin 200 000 henkilöä. Britannia on siis ohittanut kuolleiden määrässä Italian ja Espanjan. Italiaan verraten Britanniassa olisi ollut hyvin aikaa varautua koronavirukseen, mutta jostakin syystä Britannian hallitus valitsi toisenlaisen ratkaisun. Näiden ratkaisujen vuoksi uhrien määrä jatkaa edelleen kasvuaan saarivaltiossa. Hallituksen epäonnistumisina Britanniassa pidetään mm. sitä, että vanhusten suojelu vanhainkodeissa ei onnistunut, terveydenhuollon henkilökunnalla ei ollut käytössä riittävää määrää suojavarusteita, virustestien kanssa on ollut epäselvyyksiä ja koronakaranteenin aikaansaaminen kesti pitkään.

Useiden asiantuntijoiden mukaan ns. ylimääräiset kuolemat olisi paljon parempi mittari kuin viralliset koronakuolemien tilastolliset määrät. Näillä ylimääräisillä kuolemilla tässä tarkoitetaan niitä kuolemia, jotka ylittävät sen kuolemien määrän, joka tarkasteltavaa vastaavana ajanjaksona on aiempina vuosina keskimäärin tilastoitu. Asiantuntijoiden mukaan tämä kuolemien rekisteröintiin perustuva data on kaikesta huolimatta lopulta se, jota voidaan vertailla myös muun maailman kanssa. Näissä em. tilastoissa on havaittu 42 000 ns. ylimääräistä kuolemaa edellisten viiden tilastointiviikon aikana.

Britannian hallitus ei ole virallisesti vieläkään myöntänyt tekemiään erheitä, joskin puheiden sävy on sitä mukaan hieman muuttunut, kun kuolleitten määrä kasvaa. Hallituksen oma korona-asiantuntijan, Patrick Vallancen, mukaan alkuarvioissa esitettiin maksimissaan 20 000 kuolonuhria viruksen vuoksi. Kokemus maailmalta näyttäisi olleen kuitenkin se, että mitä aikaisemmin toimenpiteisiin koronan suhteen on ryhdytty, sitä paremmin tautia on voitu torjua.

12.3.2020 Britannian hallitus teki kohtalokkaan päätöksen torpata koronaviruksen leviäminen ja antoivat viruksen levitä läpi koko väestössä tarkoituksena saavuttaa joukkoimmuniteetti. Joukkoimmuniteetin syntyminen olisi hallituksen asiantuntijoiden mukaan edellyttänyt noin 60 prosentin väestön sairastuttamista; vääjäämättä myös kuolinluvut olisivat silloin olleet paljon pahempia. Tuolloin ei vielä nähty tarpeelliseksi julistaa karanteenia. Korona-asiantuntija,Vallance, epäili ääneen jopa, olisiko joukkoliikenteen kieltämisellä, koulujen sulkemisella tai kansainvälisten lentojen kiellolla mitään merkitystä taudin edistymisen kannalta. Hän epäili myös, että suurilla joukkotapahtumien kiellolla ei pystytä vastustamaan tautia.

Ainoat ohjeet kansalaisille saarivaltiossa tuolloin koskivat käsipesua ja suositusta pysyä kotona, jos taudin oireita ilmenisi. Koulut olivat edelleen auki, samoin ravintolat ja baarit olivat vapaasti käytössä; vanhainkodeissa sai vierailla täysin vapaasti. Kiinasta lennettiin täysin vapaasti vielä Britanniaan, vaikka monet muuta valtiot olivat jo tässä vaiheessa rajoittaneet lentojen määrää. Suuria mestareiden liigan urheilutapahtumia sai vielä järjestää ja nämä tapahtumat olivat hyvin tehokkaita taudin levittäjiä. Pääministeri Johnson kehui kättelevänsä kaikkia kannattajiaan koronaviruksesta huolimatta.

Britannin hallituksen äkillisen suunnanmuutoksen ratkaisi Imperial College julkaisema tutkimus, jonka mukaan jopa 250 000 ihmistä menehtyisi koronaviruksen vuoksi, jos rajoituksiin ei ryhdytä. Tässä vaiheessa hallitus luopui joukkoimmuniteettiteoriastaan. Pääministeri Boris Johnson viivytteli vielä 23.3.2020 asti, ennen kuin ilmoitti karanteesista. Boris Johnson suhtautui aivan aluksi COVID-19-tautiin kuin aivan tavalliseen kausiflunssaan. Hän kuitenkin sairastui itse tähän tautiin ja sai sairaalahoitoa teho-osastolla.

Vielä epidemian alussa Britanniassa koetettiin jäljittää kaikki mahdolliset COVID-19-tautitartunnat. Sitten kuitenkin testaa ja jäljitä-tavasta luovuttiin; syy tähän on vielä epäselvä, haluttiinko joukkoimmunitettia vai eikä testauskapasitetti riittänyt?! Vasta huhtikuun lopulla alkoi testattavien määrä olla 100 000 testiä päivässä. Tavoite on saada testien määrä 250 000 testiin päivässä. Vaikka työntekijöitä on testauksiin ja jäljityksiin palkattu 18 000, on edelleen työntekijöistä suuri pula. Britanniassa tehdään vähiten koronatestejä koko läntisessä Euroopassa, vain 10,13 testiä tuhatta ihmistä kohden, kun mm. Italiassa testien määrä 32,73 testiä tuhatta ihmistä kohden.

45 miljoonan asukkaan Espanjassa koronatartuntoja on todettu yli 250 000 kappaletta ja kuolleitten määrä nousee yli 25 600 ihmiseen. Kuolintapauksia on kirjattu 548 kappaletta miljoonaa asukasta kohden. Terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa kuolleisuus on Espanjassa ollut vain 0,1 prosenttia, kun se muun väestön keskuudessa on ollut 7,8 prosenttia. Yhdeksän miljoonan asukkaan Itavallassa on todettu 15 600 tartuntaa sekä 606 kuolintapausta. Väkilukuun suhtautettuna Itavallassa on ollut 67 koronakuolemaa miljoonaa asukasta kohden. Ruotsissa on koronaan kuollut 283 ihmistä miljoonaa asukasta kohden ja Suomessa tämä luku on 44.

Tampereen tuomiokirkon pääurkujen soittopöytä.

Henri Hersta oli aluksi Marina Buschin piano-oppilaana vuodesta 1989 lähtien Heinolan musiikkiopistossa. Urkujensoittoa Hersta opiskeli alkuun yksityisesti Maija Laineen ja Birgitta Forsmanin ohjauksessa. Urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen suosituksesta Henri Hersta haki Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen vuonna 1998, jossa opiskeli aina vuoteen 2002 asti. Vuodet 2002-2007 Henri Hersta sai opetusta esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa urkujen- ja pianonsoittoa opettajinaan Ville Urponen (urut) ja Tarja Penttinen (piano). Urkijensoiton A-tutkinnon (diplomi) Henri Hersta suoritti vuonna 2007 ja pianonsoiton B-tutkinnon vuonna 2006. Vuodet 2007-2010 Hersta opiskeli kirkkomusiikin koulutusohjelmassa opettajinaan mm. Pekka Kähkönen ja Lasse Riutamaa (laulua) sekä Timo Nuoranne (kuoronjohto) ja valmistui sitten musiikin maisteriksi keväällä 2010. Hersta on kolunnut monet mestarikurssit, joissa hänen opettajinaan ovat toimineet esim. Michel Bouvard, Jan Willem Jansen, Francois Espinasse, Theo Jellema, Ludger Lohmann ja Wolfgang Zerer.

Henri Hersta on konsertoinut Suomessa kamarimuusikkona ja solistina kattavasti. Taiteellisten ansioidensa perusteella Hersta valittiin vuonna 2001 Lahden kansainvälisen urkuviikon ja vuonna 2008 Pori Organ-festivaalin nuoreksi taiteilijaksi. Henri Hersta on myös toiminut kanttorina Etelä-Suomen eri seurakunnissa, ennen Tampereelle tuloa viimeksi Vihdin seurakunnassa. Kesäkuusta 2013 maaliskuuhun 2015 Henri Hersta toimi Tampereen tuomikirkon urkurina Matti Hannulan äkillisen poismenon jälkeen. Nuori Hersta tuli valituksi tehtäväänsä yksinomaan soittonäytteen ja haastattelun perusteella 11 hakijan joukosta. Musiikkineuvos Matti Hannula oli rohkaissut Herstaa hakemaan urkurin pestiä Tampereen tuomiokirkosta. Koko Tampereen kautensa Henri Hersta oli jatkuvassa hankauksessa kirkon musiikkilinjasta tuomiorovasti Olli Hallikaisen kanssa. Lopulta Henri Hersta irtisanoutui virastaan ja siirtyi kanttoriksi Töölön seurakuntaan Helsinkiin 1.7.2015 lähtien. 14.7.2013 Henri Hersta soitti Tuomikirkossa Matti Hannulan muistokonsertin ja samalla ensimmäisen konserttinsa Tampereen tuomiokirkossa. Konsertti alkoi Johann Sebastian Bachin koraalipartitalla Sei gegrüsset, Jesu gütig. Päätösteoksena muistokonsertissa soi Max Regerin Toccata ja fuuga. Lamentation on surumusiikkia Aleksandre Guilmantilta, jonka Hersta omisti erityisesti Matti Hannulan muistoksi.

Ennen poistumistaan Tampereelta urkuri Henri Hersta ennätti teetättää puolueettoman kartoituksen tuomikirkon pääurkujen tilasta ja kunnosta, jonka sitten itse myös esitteli seurakunnalle. Tuomiokirkon nykyisen urkurin – tuomiokirkon järjestyksessä kuudes urkuri -, Esa Toivolan, tehtäväksi jäi vain sysätä urkuremonttihanke liikkeelle; kirkon pääurkujen remontointi on budjetoitu ja aikataulutettu keväälle 2021. Urkuremonttia varten perustettiin vuonna 2017 urkutoimikunta miettimään urkujen sointia ja modernisointia. Tampereen seurakuntayhtymä on varannut korjaukseen 250 000 euroa. Poikkeuksellisen hyvässä kunnossa on pääurkujen soittopöytä, mutta tullessaan urkujen sisälle, huomaa pian, ettei aivan kaikki ole siellä kunnossa. Sisältä löytyy kaatuneita ja vaurioituneita urkupillejä; tämä tekee urkujen sointiin epätasaisuutta ja -vireisyyttä. Kirkkosaliin kuuluu huminana urkujen palkeiden vuotamisen vuoksi monin paikoin. Pääuruissa on lähes 6 000 urkupilliä ja yli 5 000 liikkuvaa osaa – ilman soittopöytää. Urkujen pillistöä on tässä korjauksessa tarkoitus uusia mahdollisimman niukasti. Kokonaisia äänikertoja ei uusita, vain vaurioita korjataan ja ehostetaan.

Urkuremontti tarjouskilpailutettiin ja korjausurakan sai Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy Espoosta. Veikko Virtanen Oy:n toimitusjohtajana sekä taiteellisena johtajana toimii tamperelainen Heikki Autio.

Vuosina 1900-1909 rakennettiin Suomessa kaikkiaan 163 uutta urkua. Bror Axel Thulén (s. 19.9.1847 Kangasala ja k. 13.8.1911 Kangasala) Kangasalan urkutehdas rakensi niistä 76, Jurva tai Lahden Urkutehdas 49. Walckerin nimissä on kymmenen soitinta ja Zachariassenin yksitoista. Juho Albanus Jurva (9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 Amerikka) oli vuokrannut rakentamonsa Walckerille 1907 ja jäänyt siihen tuotannon johtajaksi. Yhteistyötä kesti vain kaksi vuotta, ja Walcker rakensi tuona aikana myös omalla nimellään. Karl Gustav Wikströmin omaleimainen ura urkujenrakentajana päättyi, kun hän menehtyi Nilsiän urkujen äänitystyön ääreen 1909.

Tampereen tuomiokirkon (alkujaan Johanneksenkirkon) rakennusajan työläimpiä hankintoja oli kirkon urkujen saaminen valmiiksi. Urkuhanke lähti käyntiin 3.11.1902 pastori Karl Oskar Fontellin aloitteesta rakennuskomitean kokouksessa. Tällöin komitea asetti hankkeen ehdoksi, että kirkon urkujen pitää olla kotimaista tekoa. Tukkukauppias, valtiopäivämies ja vuorineuvos Gösta Oscar Sumelius (s. 29.5.1866 Tampere jak. 7.3.1940 Tampere) esitti komiteassa, että tarjouksia pyydettäisiin myös ulkomailta ja asia käsiteltäisiin uudestaan tarjousten saavuttua. Professori Friedrich Richard Faltinin (5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki) suosituksesta komitea pyysi tarjoukset B. A. Thulén Kangasalan urkutehtaalta, Lahden urkutehtaalta ja Walcker & Co:n urkutehtaalta Saksasta. Helsingin Nikolain kirkon urkuri ja professori Richard Faltin puolsi saapuneista tarjouksista lämpimästi saksalaista Walckerin tarjousta. Seurakunta oli vahvasti kuitenkin kotimaisten urkujen kannalla ja rakennuskomitea lopulta tilasi urut Lahdet urkutehtaalta. Solmitussa sopimuksessa Lahden urkutehdas sitoutui valmistamaan uudet urut ”urkurakennustaiteen korkeimpien vaatimusten mukaisesti”. Urkujen julkisivun kaikkiin puuosiin hyväksyttiin käytettäväksi tammea. Kirkon urkujen piti olla valmiina käyttöön ennen heinäkuun loppua vuonna 1905.

Helsingin Johanneksen kirkon urkuri Oskar Merikanto.

Mutta tuomiokirkon urut eivät valmistuneetkaan sovitun aikataulun mukaisesti ja siitä seurasi tilaajan ja valmistajan välille erimielisyyksiä ja hankaluuksia. Osittain myöhästyminen johtui myös kirkon sisustustöiden pitkittymisestä. Monien eri vaiheiden jälkeen urut vihdoin maaliskuussa 1906 valmistuivat tuomiokirkkoon. Nämä urut oli siihen asti suurimmat Suomessa valmistetut kirkkourut; äänikertoja oli 50 ja uruissa oli kolme sormiota ja jalkio. Urkutaiteilija Frans Oskar Merikanto (vuoteen 1882 asti Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) antoi uruista oman lausuntonsa, jossa hän ylisti urkujen valmistustapaa ja niiden rakentajan, Albanus Jurvan, useita näppäriä uudistuksia ja urkujen kaunista sointia. Näin Merikanto kirjasi: ”Lukemattomat ja kauniit ovat ne värivivahdukset, jotka näistä suurista uruista voidaan esiinloihtia. Varsinkin kaikki pianissimo-, piano- ja mezzoforte-väritykset ovat herttaisen kaunissointisia. Forte ja Fortissimo on kirkas, loistelias ja majesteetillisen juhlallinen.”

Uudenkosteassa kirkossa on ollut urkujen viritystä ja äänikertojen täydellistä intoneerausta suorastaan mahdotonta suorittaa, vaikersi Oskar Merikanto vielä lausunnossaan Tuomiokirkon uusista uruista. Hän lisäsi vielä, että olisi ehdottomasti ollut edullista vasta vuoden päästä asennuttaa urut kirkkoon. Rakennustoimikunnan nimenomaisesta anomuksesta Oskar Merikanto kävi vielä uudet urut läpi lopputarkastuksessa tarkasti vähän ennen kirkon vihkimistä.Tarkastuksestaan hän kirjasi seuraavasti: ”Että intonatsioonityö, joka vaatii ääretöntä tarkkuutta ja häiritsemätöntä hiljaisuutta, on näissä uruissa voinut täydellisesti onnistua, vaikka kirkossa on paljon muutakin työtä tehty, se on minusta aivan ihmeteltävää ja todistaa vaan työnsuorittajan, hra A. Jurvan erinomaista musikaalisen korvan ja aistin tarkkuutta ja harvinaista kykyä tällä alalla. - Sellaisia kotimaassa valmistettuja urkuja, kuin nyt puheena olevat, en ole ennen koskaan soittanut.” Arvionsa lopuksi Oskar Merikanto vielä onnitteli Lahden urkutehdasta merkkityöstä ja Tampereen seurakuntaa harvinaisista uruista.

Tampereen Vanhan kirkon urkuri ja dir. mus. Aarne Johannes Wegelius (s. 29.4.1891 Tampere ja k. 14.7.1957) innostui kuvailemaan tuomiokirkon urkuja seuraavin kääntein: ”Näissä uruissa kaikki äänikerrat olivat itsenäisiä. Urkujen pillit oli urkujen rakentaja Jurva hankkinut pääasiassa ulkomailta. Osa niistä oli Aug. Lankhuffin tehtaan valmistetta (mm. erittäin kaunis englannintorvi Cor anglais 8’), osa taas luultavasti Walckerin urkutehtaasta, jonka asiamiehenä Jurva myöhemmin jonkin aikaa toimi Suomessa. Useat huuliäänikerrat oli valmistettu kauttaaltaan hyvästä urkutinasta, suurempiakin pillejä myöten. Niinpä julkisivuun sijoitettu 16-jalkainen prinsipaali oli kokonaisuudessaan tehty ensiluokkaisesta tinasta, mikä on suuri harvinaisuus meidän maassamme.” Rehtori Kaarle Albert Wegelius ja Aini Öhmann olivat Aarne Wegeliuksen vanhempia. Wegelius valmistui ylioppilaaksi vuonna 1911 ja suoritti Helsingin musiikkiopiston vuonna 1915; Helsingissä häntä opetti urkujensoitossa Oskar Merikanto. Helsingin lukkari- ja urkukoulun Wegelius kävi vielä vuonna 1916. Vuodesta 1916 lähtien Aarne Wegelius toimi Tampereen Vanhan kirkon urkurina pitkän uran, kaikkiaan yli 40 vuotta. 1920-luvulla Wegelius teki useita urkututkimusmatkoja moniin Keski-Euroopan maihin perehtyen eri urkujen rakenteisiin ja rakentamiseen kattavasti. Samoin Wegelius toimi monien urkujen suunnittelijana ja rakentamisen asiantuntijana. Hän sai myös valmiiksi laajan teoksen käsikirjoituksen urkujenrakentamisesta. Wegelius antoi urkukonsertteja ja toimi vuodesta 1924 lähtien Tampereen lyseon laulunopettajana.

Urkuri Franz Linnavuoren hauta Kalevankankaan hautausmaalla.

Tampereen Johanneksenkirkon (tuomikirkon) ensimmäinen urkurin virkaan nimetty muusikko oli Franz Linnavuori (s. 13.10.1880 Ylöjärvi ja k. 12.6.1926 Tampere) vuonna 1908. Franz Linnavuori kävi Turun lukkari- ja urkurikoulun sekä opiskeli Helsingin musiikkiopistossa. Oltuaan Ylöjärvellä ja Leppävirralla kanttori-urkurina hän sai nimityksen Tampereen Johanneksen kirkon urkuriksi. Franz Linnavuoren kuuluisin sävellys lienee laulu Minä laulan sun iltasi tähtiin V. A. Koskenniemen runoon. Tampereella toimiessaan hän johti myös Mieskuoro Laulajia. Hänen seuraajansa vuosina 1926-1955 oli turkulainen urkuri, Mauno Suomi (s. 30.4.1894 Turku ja k. 17.12.1955 Tampere), joka opiskeli alkuun kotikaupunkinsa, Turun, lukkari-urkukoulussa. Urkuopintojaan Mauno Suomi täydensi Helsingissä Oskar Merikannon ja Elis Mårtensonin oppilaana. Pianonsoittoa Suomi opiskeli Ilmari Hannikaisen johdolla. Diplomitutkinnon hän suoritti vuonna 1925. Hän oli myös ensimmäinen Marcel Duprén suomalainen urkuoppilas Pariisissa. Mauno Suomi oli myös Tampereen musiikkiopiston ensimmäinen rehtori. Mauno Suomen työtä tuomiokirkon urkurina jatkoi Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Kaarle Heikki Seppälän (1881-1959) ja musiikinopettaja Anna Karolina Levónin (1888-1981) poika, diplomiurkuri Heikki Juhani Seppälä (s. 22.8.1922 Tampere ja k. 4.2.1990 Upsala). Hän valmistui Helsingin kirkkomusiikkiopistosta vuonna 1942 kanttori-urkuriksi ja Sibelius-Akatemiasta vuonna 1952. Urkudiplomin hän suoritti vuonna 1953. Tampereella Seppälä toimi jo kanttori-urkurina vuosina 1942-1957 ja tuomiokirkkoseurakunnan urkurina vuodet 1957-1975. Vuosina 1944-1975 hän toimi myös Tampereen musiikkiopiston opettajana sekä Aamulehden musiikkiarvostelijana vuosina 1952-1974. Director musices-arvonimi Heikki Seppälälle myönnettiin vuonna 1952. Heikki Seppälän ja näyttelijä Kielo Tuulikki Seppälän (os. Keihäs, s. 12.3.1926 ja k. 25.12.1990) vuonna 1944 syntyneestä pojasta, Johannes Seppälästä varttui ortodoksiseurakunnan jäsen; ensin diakoniksi vuonna 1967 ja sitten papiksi vuonna 1972. Johannes Seppälä opiskeli teologiaa Ateenan yliopistossa ja suoritti Pth (Ptyhiouhos Teologias)-tutkinnon vuonna 1971.

Diplomiurkuri ja -laulaja Matti Hannula soittimensa ääressä.

Tampereen tuomiokirkon neljäntenä urkurina vuosina 1974-2013 toimi diplomiurkuri ja -laulaja, musiikkineuvos Matti Hannula (14.6.1943 Elimäki ja k. 4.6.2013 Outokumpu). Tuomiokirkon kanttorina toimi pitkään myös laulupedagogi, Tampereen ensimmäisen oratoriokuoron (nyk. Händel-kuoro) perustaja ja musiikkineuvos Matti Alvar Vihtonen (s. 27.8.1921 Vahviala ja k.14.9.1993 Tampere). Matti Hannula valmistui ensin kanttoriksi ja urkuriksi Sibelius-Akatemian Kuopion yksiköstä ja jatkoi sitten opintojaan Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla professori Gustaf Edvard Enzio Forsblomin (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) ja yleisellä osastolla professori, bassobaritoni Matti Jalo Veikko Tuloiselan (s. 5.5.1931 Jyväskylä) ohjauksessa. Matti Hannula valmistui urkuriksi vuonna 1966 ja toimi ensimmäisen vuoden kanttorina Kuopiossa. Tampereen Pyynikin seurakunnan urkurina Aleksanterin kirkossa Hannula toimi vuosina 1967-1974. Matti Hannula oli perustamassa Pirkanmaan musiikkiopistoa vuonna 1970 ja hän toimi myös tämän opiston rehtorina. Matti Hannula oli ahkera konsertoija sekä Suomessa että ulkomailla. Hannula käynnisti Tampereella legendaarisen Kesäillan Urkumusiikkia-sarjan, johon hän sai houkuteltua vierailijoiksi monet maailmankuulut urkurit.

Musiikkineuvos Matti Hannula suunnitteli Tampereen tuomiokirkon pohjoislehterille vuonna 1983 valmistuneen uuden ns. kuoriurkujen disposition. Nämä barokkiurut käsittävät 23 äänikertaa jakautuen kahdelle sormiolle ja jalkiolle. Koneisto ja sen hallintalaitteet ovat täysin mekaaniset. Pillejä näissä kirkon pikku-uruissa on 1516. Matti Hannula myös tarkasti nämä urut. Erikoisuutena uruissa on historiallinen viritysjärjestelmä, ns. Kimberger III, hieman muunnettuna. Kangasalan urkutehdas ennätti ennen konkurssiin menoaan rakentaa näistä uruista noin 65 prosenttia ja Hämeen urkutehdas pystytti ja viimeisteli urut kirkkoon. Barokkiurkujen äänitystyön tekivät Pekka Vuori ja Antti Alajoki. Urkujen julkisivun suunnitteli Kangasalan urkutehtaan viimeinen tekninenjohtaja, kirkkomuusikko, professori, urkujen rakentaja ja tutkija Pentti Juhani Pelto (s. 26.8.1938 Kauhajoki ja k. 22.4.2018 Kangasala). Nyt pian alkavan Tampereen tuomiokirkon pääurkujen korjauksen aikana pohjoislehterin barokkiurut ovat seurakunnan musiikkikäytössä.

Urkuri Matti Hannulan hauta Kalevankankaalla.

Tuomiokirkon kanttori Matti Vihtosen hauta Tampereen Kalevankankaalla.

Kangasalan Urkutehdas oli aikoinaan Suomen suurin urkujen rakentaja; Anders Thulé perusti rakentamon muutettuaan Ruotsista Suomeen vuonna 1843. Thulé valmisti täällä ensimmäisen urkunsa Tammisaaren kirkkoon ja saatuaan toisen tilauksen Kangasalta Thulé perusti verstaansa myös sinne. Viime vuosinaan tehdas työllisti noin seitsemänkymmentä ihmistä ja Thulén suku johti tehdasta neljässä polvessa. Tehdas on valmistanut urkuja mm. Tampereen Aleksanterin kirkkoon, Ouluun, Finlandia-taloon ja Lapuan kirkkoon, jossa ovat Suomen isoimmat kirkkourut, 86-äänikertaiset. Urkujen lisäksi tehdas valmisti aikoinaan noin 10 000 harmonia. Tehtaan vakituisena urkujentarkastajan toimi pitkään Oskar Merikanto.

Tampereen tuomiokirkon urkujen muutostyön vuosina 1928-1929 suunnittelivat yhdessä urkurit Mauno Suomi ja Aarne Wegelius. Varsinaisen työn urkujen kanssa suoritti tuolloin Kangasalan urkutehdas. Nyt kirkon urut laajennettiin 68-äänikertaisiksi. Laajennustyötä urkuihin kuvaili Aarne Wegelius näin: ”Urkuihin tehtiin uudet ilmalaatikot ja suuri soittopöytä, ja urkujen sisään asetettiin kaksi uutta puhalluskonetta. Useimmat vanhat äänikerrat säilytettiin, mutta niiden äänitystä muutettiin osaksi, ja lisäksi urkuihin tuli uusia äänikertoja, niistä osa eri maista. Uusien paisutuskaappien sulkuovet sijoitettiin nyt yksinomaan etusivuille ja ne ulottuvat ylhäältä alas saakka, joten paisutuskoneet ovat tehokkaita, mihin vaikuttaa etupäässä myös se, että kaappeihin sijoitettiin paljon äänikertoja.”

Urkutaiteilija ja professori Enzio Forsblom.

Tampereen tuomiokirkon urkuri Heikki Seppälä on jälkipolville jättänyt tiedoksi, että tässä muutostyössä vuosina 1928-1929 siirrettiin myös urkujen soittopöytää alemmaksi ja kauemmaksi soittimesta. Tätä muutostyötä Heikki Seppälä ei pitänyt pelkästään onnistuneena ratkaisuna, koska tämä aiheutti vaikeuksia kirkkokuoron sijoitukselle. Urkujen äänikertavalintaa Heikki Seppälä kuvaili ajan romanttisiin pyrkimyksiin sopivaksi ja melko orkestraaliseksi. Nämä nykyiset Tampereen tuomiokirkon pääurut ovat maamme neljänneksi isoimmat urut ja professori, urkutaiteilija Gustaf Edvard Enzio Forsblom (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) on kehunut näitä urkuja maamme parhaiksi romanttisiksi uruiksi.

Karl Flodin.

Räätälimestari Fredrik Flodin toimi 1700-luvulla Tukholmassa. Räätälimestarille syntyi vuonna 1789 poika, Johan Ulric Flodin (1789-1834), joka pääsi ylioppilaaksi Suomen Turussa vuonna 1810. Johan Flodin kuoli melko varakkaana lääninrahastonhoitajana Vaasassa vuonna 1834. Johan Flodin koti Vaasassa oli kaupungin musiikkitoiminnan keskus ja Johan oli musikaalinen; hän soitti ainakin viulua. Johan Flodin oli avioliitossa Sofia Gustava Thitzin (1792-1838) kanssa ja Sofian vanhemmat olivat Saksasta Loviisaan muuttaneet muotokuvamaalari Anders Gustav Thitz (1767-1828) ja Sofia Kristina Stichaeus (1767-1820).

Johanilla ja Sofialla oli neljä lasta: Agnes Ottila (1824-1902), Ferdinand (1826-1916), Frithiof (1828-1921) ja Hilda Clementina (1830-1912). Lapsista Agnes Ottila oli saanut pianonsoitonopetusta Fredrik Paciukselta ja Agnes oli avioliitossa maanmittausinsinööri, asessori Georg August Kajanuksen kanssa. Agnesin ja Georg Augustin avioliitosta syntyi kymmenen lasta, joista kuusi kuoli nuorina. Yksi tämän perheen lapsista oli säveltäjä ja kapellimestari Robert Kajanus (1856-1933) ja perheen tytär, Selma Kajanus (1860-1935), oli pianotaiteilija, orkesterimuusikko ja soitonopettaja. Anna Charlotta Thitz toimi Selma Kajanuksen pianonsoiton opettajana ja Anna Charlotta oli taas Selman isoäidin, Sofia Gustava Thitzin sisar.

Hilda Maria Flodin.

Laulajatar Ida Basilier-Magelssenin sisar, Fanny Virginia Basilier, oli avioliitossa Frithiof Flodinin kanssa. Fanny ja Frithiof Flodinin lapsista tytär Fanny (1868-1954, avioit. Flodin-Gustavson) oli hänkin konsertoiva pianisti ja toinen tytär, Ida (1871-) laulajatar. Ida opiskeli laulua ensin Helsingin konservatoriossa ja sitten Pariisin konservatoriossa. Hän konsertoi kotimaassa ja ulkomailla sekä sai kiitosta oopperalavoilla. Ida Flodin lauloi vuonna 1896 pääosan Sibeliuksen ainoassa ja unohdetussa oopperassa, Neito tornissa. Kolmas tytär, Hilda Maria (1877-1958) oli taidemaalari ja kuvanveistäjä, ja avioliitossa ensin taidemaalari Juho Rissasen ja myöhemmin professori Taavetti Laitisen kanssa. Neljäs tytär, Signe, oli pianonsoiton opettaja.

Ferdinand Flodin syntyi Vaasassa 15.5.1826 ja kävi triviaalikoulun samassa kaupungissa. Ylioppilastutkinnon hän suoritti Helsingissä vuonna 1842 ja aloitti tämän jälkeen opintonsa Helsingin yliopistossa Eteläpohjalaisen osakunnan jäsenenä. Vuonna 1946 Ferdinand Flodin suoritti pro exercitio-väitöksen epäorgaanisen kvantitatiivisen kemian alaan kuuluvalla tutkimuksella. Vuonna 1850 Ferdinand Flodin valmistui filosofian kandidaatiksi ja sen jälkeen hän välittömästi jatkoi opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa, josta valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1855 ja vuonna 1857 lisensiaatiksi. Lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Ferdinand Flodin väitteli suolen puhkeamista käsittelevällä väitöskirjalla vuonna 1860. Vuonna 1907 Ferdinand Flodin promovoitiin riemutohtoriksi.

Kuvissa vasemmalta Ferdinand Flodin, keskikuvassa puoliso Matilda Flodin ja oikealla Karl Flodin.

Lääketieteellisten opintojensa lomassa Ferdinand Flodin harjoitti apulaiskoleralääkärin tointa Helsingissä vuonna 1853, toimi soutuvenelaivueen läntisen prikaatin lääkärinä vuonna 1854 sekä toimi vuonna 1856 Vaasan vankilan ja sairaalan vt. lääkärinä. Valmistuttuaan vuonna 1857 lääketieteen lisensiaatiksi, hän toimi Vaasan kaupunginlääkärinä ja samanaikaisesti 2. Vaasan ruotujakoisen tarkk’ampujapataljoonan lääkärinä. Heinolan piirilääkäriksi Flodin tuli valituksi vuonna 1860, ja tästä virasta hän jäi eläkkeelle vasta vuonna 1888. Tämän jälkeenkin hän muutti Helsinkiin ja harjoitti siellä vielä yksityispraktiikkaa. 1890-luvun alussa Ferdinand Flodin osallistui Suomessa ajankohtaiseen keskusteluun prostituution asemasta raportoimalla Finska Läkaresällskapets Handlingar-aikakausikirjassa Italian uutta prostituutio-ohjesääntöä.

Ferdinand Flodin avioitui Turun kaupunginlääkäri, lääketieteen tohtori Kristian Ferdinand Melartin (s. 2.10.1792 ja k. 12.1.1854) ja Hedvig Juliana Sofia Aminoffin (s. 1.9.1806 ja k.7.10.1861) tyttären, Matilda Sofia Melartinin, kanssa. Matilda oli opiskellut sekä laulua että pianonsoittoa Tukholmassa. Ferdinand ja Matilda Flodinin ainoasta lapsesta, Karl Teodor Flodinista (1858-1925) tuli säveltäjä, musiikkiarvostelija ja sanomalehtimies. Karl Teodor Flodinin aviopuoliso oli laulajatar Adolphine (Adée) Thérése Leander (1873-1935), joka oli muusikko Adolf Fredrik Leanderin ja Matilda Emilia Fagerlundin tytär.

Karl Teodor Flodin aloitti koulunkäyntinsä Hämeenlinnan lyseossa ja siirtyi sittemmin Ruotsalaiseen lyseoon Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Karl Flodin valmistui ylioppilaaksi vuonna 1877 ja sen jälkeen hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Filosofian kandidaatin tutkinnon Flodin suoritti vuonna 1883 ja sai vuonna 1886 maisterinarvon. Opintojensa ohella Karl Flodin opiskeli myös musiikkia Richard Faltinin ohjauksessa; musiikissa hän keskittyi pianonsoiton, musiikin teorian ja sävellysoppiin. Vuosina 1890-1892 Karl Flodin opiskeli stipendin turvin Leipzigissä; kaupungissa hänen opettajanaan toimi mm. tunnettu teoreetikko, kapellimestari ja säveltäjä Salomon Jadassohn (s. 13.8.1831 Wrocław ja k. 1.2.1902 Leipzig, Saksa) sekä Karl Piuttin.

Säveltäjä Salomon Jadassohn.

Jo aikaisessa vaiheessa Karl Flodin oli kotimaassaan toiminut eri pääkaupunkilehtien, esim. Hufvudstadsbladetin, tilapäisenä musiikkiarvostelijana. Nya Pressenin vakituisena musiikkiarvostelijana Flodin toimi vuosina 1883-1898. Nya Pressen lakkautettiin poliittisista syistä ja Karl Flodin siirtyi vastaavaksi toimittajaksi Helsingfors Posteniin, mutta myöhemmin Flodin palasi jälleen ilmestyvään vanhaan lehteensä. Vuonna 1897 Flodin sai arvostelijana valtavasti mainetta murska-arvostelullaan Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta. Työ jatkui Nya Pressenissä aina siihen asti kunnes hän muutti Buenos Airesiin. Saman aikaisesti hän avusti Aftonpostenin toimittajakuntaa. Karl Flodin perusti vuonna 1901 korkealaatuisen musiikkia ja taidetta kartoittavan aikakausikirjan, Euterpen. Hän toimitti julkaisua aina vuoteen 1905 asti. Vuonna 1908 Karl Flodin muutti maanpakoon Buenos Airesiin, Argentiinaan, jossa hän toimi erittäin arvostettuna musiikkiarvostelijana saksankielisessä La Plata-lehdessä vuosina 1908-1921.

Musiikkiarvostelut, monipuolinen lehtimiestyö ja säveltämisen ohella saattoi Karl Flodin heittäytyä moniin eri tehtäviin. Flodinin kirjoitustaidot, valtava lahjakkuus ja laajat tietomääränsä olivat hyvänä apuna esim. teatteriarvostelussa, runojen kääntämisessä, omien runojen laatimisessa tai taiteen ja kirjallisuuden monia aloja käsittelevien esseiden laatimisessa. Karl Flodin laati Petrus Nordmannin kanssa tutkielman Albert Edelfeltistä. Tärkeimmät kirjoitukset käsittelivät tietenkin musiikkia, olihan musiikki hänen sydäntään kaikkein lähimpänä. Musiikkiartikkeleiden määrä ei lopulta ollut vallan suuri, mutta sisällöltään ne olivat sitäkin merkityksellisempiä; hänen kirjoituksiaan on julkaistu kolmen laajan teoksen verran. Ensimmäinen nide niistä oli Finska musiker och andra uppsatser i musik, joka ilmestyi vuonna 1900. Toinen nide sisälsi Martin Wegeliuksen elämänkerran ja sen nimi oli Svenska Litteratursällskapet, julkaistu vuonna 1922. Viimeinen, kolmas nide, sisälsi pääasiassa vuosina 1885-1925 ilmestyneitä artikkeleita. Tämä osa julkaistiin vasta tekijänsä kuoleman jälkeen nimellä Musikliv och reseminnen.

Karl Flodin oli ensimmäinen kansainvälisen tason musiikkiarvostelijamme. Hänen arvioissaan tutustumme samalla arvioijan monipuoliseen lahjakkuuteen sekä kykyyn nähdä ja tuoda rohkeasti myös julki omat näkemyksensä, kaihtamatta samalla pelkoa muiden varpaille astunnasta. Voidaan perustellusti sanoa, että Karl Flodin palveli musiikkia eikä sen palvelijoita. Flodin e koskaan pitänyt arvostelijantyötään ammattityönä vaan suhtautui kritiikkiin pikemminkin kutsumuksena. Näin hän erottui muiden arvostelijoiden joukosta juuri sydämensä hehkun sekä ajatelmiensa korkean tason kautta. Annanpa Karl Flodinin itsensä todistaa tässä yhteydessä omaa näkemystään. Sitaatti on Euterpe-aikakausilehden ensimmäisestä numerosta vuodelta 1901, ohjelmallisesta artikkelista ”La raison d’être”:

”Taiteen vanavedessä seuraa arvostelu – ei aivan samoin kuin ilveilijät ja pilkkakirveet aikanaan seurasivat antiikin voittajia, vaan niin kuin jokainen mainetyö kasvattaa saattajakseen selittävän, yleistävän ja järjestelmään sovittavan tulkitsijan. Sillä kauneus, hyvyys ja nerous eivät syvimmältä olemukseltaan ole kaikkien omaksuttavissa, koska kaikki eivät ole taiteilijaluonteita tai hengenheimolaisia. Mutta tulkitsija voi avata sokeiden silmät tai selvittää niille, jotka vain tunteillaan omaksuvat taiteen, miksi he tuntevat niin tai näin, tai luonnollisten lakien puitteisiin sovittaa sen, mikä monista voi tuntua merkilliseltä, selittämättömältä ilmiöltä. Ihmeellisintä on, että taiteilijat itse usein tarvitsevat teostensa tulkitsijaa, joka tiedottoman hurmion taivaasta siirtää heidät lainalaiseen todellisuuteen, lujan maankamaran tuntumaan.

… Arvostelevissa kirjoitelmissaan aikakausikirja eritoten on pyrkivä puolueettomuuteen – hyveeseen, joka tällä alalla on harvinainen ja jota valitettavasti on äärimmäisen vaikea toteuttaa, ellei mitä vakavimmin päätä horjumatta pysytellä oman tunnontarkan vakaumuksen viitoittamalla tiellä.

Julkaisijaa, joka Euterpessä yksin vastaa ainakin musiikkiarvosteluista, voi ehkä juuri tästä syystä moittia yksipuolisuudesta. Tästä huolimatta tietoisuus, että kokonaan oman vakaumuksen mukaan saa hoitaa sen tehtävän, jonka on ottanut suorittaakseen, tuntuu suurelta ja mieltä ylentävältä.”

Ensimmäisen ilmestymisvuoden viimeisessä numerossa Karl Flodin kirjoittaa omassa lehdessään: ”Se, että niin monet kansalaiset myötämielisesti ovat suhtautuneet Euterpeen, on suuresti ilahduttanut lehden julkaisijaa ja rohkaissut häntä jatkamaan yritystä. Mutta hän on sittenkin ollut yksin, toisinaan mielipiteissään mutta aina työnsä suorituksessa… Ammattimuusikoilta hän on saanut osakseen vain varsin platonista mielenkiintoa. Hän ei tarkoita, että heidän pitäisi tehokkaasti osallistua työhön artikkeleita kirjoittamalla – tällaista toivetta hän alun perin elätteli mutta joutui sen pian heittämään mielestään… Mutta arveluttavampaa on ammattitahon osoittama välinpitämättömyys. Kun Euterpe nyt kerran etupäässä jää musiikin arvostelun äänenkannattajaksi, lehti saa myös vastustajia, jotka eivät – lievemmissä tapauksissa – voi yhtyä esitettyihin arviointeihin, vaan päinvastoin – ja tavallisemmin – loukkaantuvat niistä. Nämä arvostelijan kannalta kovin epämieluisat tunteet purkautuvat sitten erilaisina mielenosoituksina. Se on kovin ikävää, mutta asia ei liene autettavissa – mikäli ei arvostelutoimen suorittaja halua luopua kaikesta itsenäisyydestään ja vain pyrkiä olemaan kaikille mieliksi kiittämällä kaikkien aikaansaannoksia.

Näin joutavanpäiväinen arvostelu ei kuitenkaan soveltune Euterpelle. Julkisesti esitetty musiikin arviointi on aina viime kädessä subjektiivinen. Sen paikkansapitävyydestä voi olla eri mieltä, saattaahan arvostelijakin erehtyä. Mutta arvostelijan pyrkimystä totuuteen ei ole lupa kiistää, mikäli hän ei karkeasti ole rikkonut puhtaiden vaikuttimien ihannetta vastaan.

Euterpen kriitikon täytyy siis vastedeskin noudattaa subjektiivista näkemystään tarkastellessaan kotimaan musiikillisia ilmiöitä, senkin uhalla, että hän ehkä joutuu vaeltamaan yksinänsä.”

Karl Flodin ei arvostelijana suinkaan ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta tämä seikka ei koskaan häirinnyt myöskään hänen suorittamaansa tehtävää. Hän uskalsi lausua julki sen, mikä hänen täytyi pukea sanoiksi, eikä suinkaan sitä, mitä häneltä soveliaisuussyistä toivottiin saatavan lausunnoksi. Useimmiten musiikkiarvioijat kuvaavat kritiikeissään paremminkin itseään kuin arvosteltavaansa. Kritiikin lukijat taas odottavat usein kriitikolta vahvistusta omalle mielipiteelleen ja siksi monet arvostelijat sortuvat täyttämään velvollisuudesta – vastoin omantuntonsa ohjausta – pikemminkin lukijoiden toiveita. Siksi nämä kriitikot voivat arvioissaan kiinnittää vähemmän huomiota arvosteltavaan kuin lukijoihinsa ja siihen piiriin, johon lukijat ja arvostelija itse kuuluvat.

”Absoluuttinen mitättömyys ei missään muussa taiteen lajissa pääse siinä määrin rehentelemään kuin musiikissa.” Näin lausuessaan Karl Flodin oli 47-vuotias ja hänen arvostelijantehtävänsä Suomessa lähestyivät loppuaan. Kolme vuotta myöhemmin hän jatkoi työtään siirryttyään Buenos Airesiin. Karl Flodinin asemoituminen musiikkiin kuvastaa hyvin hänen suurta tietomääräänsä ja aitoa musiikinrakkauttansa. Flodinin musiikillisen laaja ja syvällinen aitous paljastuu meille avartavasti selaillessamme hänen esseekokoelmiaan ja noukkiessamme niiden aarteista joitakin tiedonhippuja, joita hän niin vuolaasti sirotteli ympärilleen. Liioittelematta voidaan sanoa hänen esittäneen teoksissaan todellisia musiikin kultakimpaleita kaikille niille, jotka rakastavat musiikkia ja janoavat lukiessaan tietoa siitä, mitä musiikista voi sanoa parhaimmassa tapauksessa. Hänen kirjoituksissaan ei ole vain musiikin kauneutta kuvailtuna, vaan myös tunnustuksia siitä, mikä kaikessa taiteessa syvimmässä mielessä on todellista ja katoamatonta.

Kurkistamme vielä yhdessä kauniiksi lopetukseksi, kuinka Karl Flodin kuvaili suurta musiikin mestaria, Johann Sebastian Bachia, joka Flodinin mukaan on ”voimakas, ikuisesti uusia, vihreitä vesoja kasvava tammi”. ”Johann Sebastian, sinä suuri vanhus, mahtava protestanttinen henkesi, järkkymätön ankaruutesi, joka ei suvaitse tinkimistä… miten kaukana oletkaan kaikesta uudenaikaisesta, hajanaisesta, hermostuneen pikkumaisesta kilvoittelusta! Onhan jokainen sävelmäsi jakso… yhtä ainoata ylistyslaulua, tekstinään Deo soli gloria! Ja kajahtaahan joka kerta hiljainen, mutta tuhatkielinen vastaus korkeudesta: Amen, amen!”

Professori Taneli Kuusisto.

Monipuolinen muusikko, pianisti, säveltäjä, professori, urkuri ja kuoronjohtaja Taneli Kuusisto syntyi 19.6.1905 ja kuoli 30.3.1988. Kuusisto valmistui ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta vuonna 1923 ja jatkoi opiskeluaan Helsingin yliopistossa valmistuen filosofian kandidaatiksi vuonna 1928 ja kanttori-urkuriksi Helsingin kirkkomusiikkiopistosta vuonna 1931. Vuosina 1923-1935 Kuusistoa opettivat Helsingin konservatoriossa pianistit Ilmari Hannikainen, Ingeborg Hymander, K. Virtanen, säveltäjä Erkki Melartin ja urkuri Elis Mårtenson. Vuosina 1935-1936 Taneli Kuusisto suoritti piano-, sävellys- ja urkudiplomit. Kuusisto teki myös opintomatkoja Pariisiin, Stuttgartiin ja Leipzigiin sekä vielä myöhemmin 1950-luvulla Darmstadiin ja Pariisiin.

Taneli Kuusiston ensikonserttit säveltäjänä ja pianistina olivat vuonna 1933 ja urkurina vuonna 1935. Kuusisto toimi Töölön seurakunnan urkurina vuosina 1942-1963 ja Yleisradion apulaismusiikkipäällikkönä vuosina 1936-1939. Yleisradion aikoihin hän teki jo musiikkia melko runsaasti kuulijoiden tarpeisiin; vuonna 1939 syntyi myös Kuusiston varmaankin tunnetuin sävellys, Suomalainen rukous, Uuno Kailaan runoon. Suomalaisen Oopperan kuoronjohtajan tehtävät työllistivät Kuusistoa vuosina 1942-1946.

Jo 1920-luvulla Taneli Kuusisto sävelsi Pastoralen sekä lukuisia urkukoraaleja ja noin 150 alkusoittoa Armas Maasalon kanssa toimittamaansa koraalikirjaan. Ehkä kaikkein tunnetuin hänen urkusävellyksistään on Fantasia hymnistä Ramus virens olivarum, vuodelta 1951. Taneli Kuusiston varhaiset pianokappaleet ja yksinlaulut innoittuivat Aleksandr Skrjabinin tyylistä (Kuusi lyijykynäpiirrosta op. 1). Kuusiston pianolle säveltämä C-duuri-sonatiini vuodelta 1933 sisälsi uusibarokkisia vaikutelmia. Turun tuomiokirkon uusien urkujen vihkiäisiin vuonna 1980 Taneli Kuusisto teki kolmeen Piae cantiones-sävelmään perustuvan fantasian Triptychon. Suurimuotoisiin teoksiin lukeutuva sinfoninen balladi Laatokka vuodelta 1944 kuvaili sotavuosien kansallista ilmapiiriä. Vuodelta 1953 on Toccata orkesterille, joka ilmentää Béla Bartókin vaikutteita. Myös kamarimusiikki kuuluu Taneli Kusiston sävelmistöön; Viulusonaatti vuodelta 1936 ja Trio huilulle, viululle ja alttoviukulle vuodelta 1953. Taneli Kuusisto on säveltänyt myös elokuvamusiikkia mm. F. E. Sillanpään romaaniin perustuvaan elokuvaan, Ihmisiä suviyössä. Hänellä on samoin suuri määrä kuoroteoksia, urkumusiikkia ja kantaatteja.

Suurimuotoisista Taneli Kuusiston vokaaliteoksista keskeisiä ovat hänen kantaatit Jouluyö (1942) ja Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen 50-vuotisjuhlaan sävelletty Martta ja Maria vuodelta 1946. Vuonna 1952 Kuusisto sävelsi erityisesti virsisävelmiin perustuvan kantaatin Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi Ylistaron kirkon 100-vuotisjuhlaan. Säveltäjä Taneli Kuusiston viimeiseksi kantaatiksi jäi Porin Teljän kirkon vihkiäisiin sävelletty Jumalan lähetiläät vuonna 1973. Moteteista taas lauletuimmat ovat varmasti Taivaaseen käy matkamme (1947) sekä Ylioppilaskunnan Laulajille vuonna 1976 sävelletty Nyt ylös, sieluni, jotka molemmat pohjautuivat Eurajoelta muistiin merkittyihin kansakoraaleihin. Koraalimelodialle perustuu samoin myös motetti Oi, Herrani, Jeesukseni vuodelta 1964.

Ehkä kuitenkin merkittävimmän tehtävänsä Taneli Kuusisto työsti Sibelius-Akatemiassa. Ensin hän opetti liturgista urkujensoittoa ja urkumusiikin historiaa vuosina 1948-1955. Kirkkomusiikkiosaston johtajana hän toimi vuodet 1955-1957 sekä vuodet 1956-1959 opiston vararehtorina. Vuonna 1959 hänet nimitettiin professoriksi ja Sibelius-Akatemiaa hän johti rehtorina vuodet 1959-1971. Kuusisto edisti monin tavoin oppilaitoksen opetuspäämääriä ja ajoi monia uudistuksia opetukseen. Taneli Kuusisto kuului Euroopan musiikkikorkeakoulujen liiton hallitukseen vuosina 1967-1972 ja kuului liiton puheenjohtajistoon vuodesta 1969; liiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1972.

Vuodesta 1927 Taneli Kuusisto on toiminut musiikkiarvostelijana mm. vuosina 1952-1954 sanomalehti Uudessa Suomessa. Vuosina 1945-1951 Kuusisto johti Helsingissä Viipurin Laulu-Veikkoja. Kuoron kunniajäseneksi hänet on myös kutsuttu. Taneli Kuusistolle on uskottu varsin monia musiikkialan luottamustehtäviä: hän on toiminut Suomen Säveltaiteilojoiden Liiton puheenjohtajana vuosina 1953-1959, Suomen Säveltaiteen Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 1957 ja valtion säveltaidelautakunnan puheenjohtajana vuodet 1960-1965 sekä Sibelius-Seuran hallituksen varapuheenjohtajana vuodet 1958-1973.

Taneli Kuusistolle myönnettiin Pro Finlandia-mitalli vuonna 1950. Kuusisto julkaisi kirjoituskokoelman, Musiikkimme eilispäivää, vuonna 1965. Vuonna 1967 hänet vihittiin Helsingissä teologian kunniatohtoriksi. Taneli Kuusiston aviopuoliso oli laulajatar, hammaslääkäri Taimi Helmi Kyllikki os. Waltonen (1901-2000). Kuusistojen lapsia ovat Turun yliopiston kirjallisuustieteen professori Helmi Irma (Irmeli) Kaarina Niemi (s. 3.2.1931 Helsinki ja k. 27.5.2008 Sauvo), musiikinopettaja Tuulikki Närhinsalo ja säveltäjä sekä kapellimestari Ilkka Taneli Kuusisto (s. 26.4.1933 Helsinki).