Elämänkoulimista, maailmaanähneistä muusikkoveljistä ja sisarista koostettu jatsiryhmä, Pirske Jazzband, aloitti Tampereen Wanhan kirjastotalonpuiston Laikunlavalla kuolemattoman rytmimusiikin soiton keskiviikkona 29.6.2022 klo 19. Bändin oman kuvauksen mukaan he soittavat häpeämättömän eroottisia lattareita, swingiä hillittömällä draivilla ja välillä uskaltavat poiketa modernin jatsin sameissa vesissä.

Torvikopla esiintymässä Laikunlavalla 29.6.2022.

Samana keskiviikkoiltana ja täysin samalla lavalla klo 20 aloitti musisointinsa jo 30 vuotta täyttänyt musiikin ammattilaisista ja harrastajista koostuva yliopistotaustainen Torvikopla-big band Tampereelta. Tämä taitava big band on viime vuosina tullut tutuksi varsin raikkaista sovituksista, jotka ovat saattaneet suomalaista musiikkia ennakkoluulottomasti ja rohkeasti täysin uuteen asentoon. Pääosin heidän ohjelmistonsa koostuu tunnetuista kappaleista 1990-luvulta lähtien aina tähän päivään saakka. Uutta ja joskus kylmääkin kyytiä saavat mm. Anssi Kelan, Aikakoneen ja Bomfuck MC’s:n hittikappaleet. Jazzryhmä itse lupaa, että luvassa on kerrassaan kaikenlaista jatsia! Torvikoplan solisteina häärivät Jari Latva-Teikari ja Matleena Junttanen.

Perjantaina 27.5.2022 klo 19 Torvikopla big band soitti Olympia-salissa (Satakunnankatu 10) 30-vuotiskonserttinsa otsikolla: Kaikenlaista jatsia. Noin 20-henkisessä jazzorkesterissa soittaa etupäässä tamperelaisia yliopistojen opiskelijoita, joista osa harrastaa musiikkia aktiivisesti, mutta joukkoon on eksynyt myös musiikin rautaisia ammattilaisia ja muusikoiksi opiskelevia. Torvikopla big band esiintyy keikoilla aktiivisesti mm. yritysten ja erilaisten yhteisöjen tilaisuuksissa, kuten pikkujouluissa, opiskelijärjestöjen vuosijuhlissa ja Tammerfesteillä. Torvikopla big bans järjestää myös omia konsertteja kotimaassa ja ulkomailla yhteistyössä muiden esiintyvien taiteilijoiden kanssa. Torvikoplassa yhdistyvät nuorten ja taitavien soittajien energisyys ja 1930-luvun suurten jazzbändien glamour. Keskeinen Torvikoplan ohjelmisto jakaantuu konserteissa kuultuihin moderneihin suomalaiseen ja ulkomaiseen big band-musiikkiin sekä erilaisten iltajuhlien tunnelmaa takuuvarmasti nostattavaan tanssittavaan swing- ja soul-musiikkiin. Tämän lisäksi Torvikopla big band esiintyy keikoilla myös manserock-levyn tiimoilta tähtiartistien seurassa sekä ilman heitä.

Torvikopla big bandin soittajien omistautuminen bändiin ja oma aktiivisuus on muokannut Torvikoplasta hienosti soivan big bandin monenlaiseen tarpeeseen ja kunnianhimoisiin tuotantoihin. Keväällä 2014 Torvikopla esim. julkaisi äänilevyn, Outoon valoon. Samoin vuonna 2016 Torvikoplan yksi suurimmista tuotannoista, Iskee sävelmiä-konsertti, esitettiin Tampereen Pakkahuoneella. Torvikopla big band on osallisena myös Paree Kabaree-viihdepaketissa ja muissa pienemmissä kokoonpanoissa.

Pirske Jazzband Laikunlavalla 29.6.2022.

Torvikoplan Laikunlavan keskiviikkoinen puistokeikka pamahti käyntii kappaleella Murhaaja soittaa pasuunaa. Noin 45 minuuttia kestänyt soittosetti jatkui seuraavaksi kappaleilla: Sukkula Venukseen, Peggy, Tykkään susta niin että halkeen, Levoton tyttö (Anssi Kela), ”Pyllyn ketkutusta”, Duran Duran, Neiti Groovy ja Cicciolina. Raikuvien aplodien saattelemana Torvikopla – poistumatta esiintymislavalta ja näin aikaa säästäen - yltyi vielä yhteen ylimääräiseen esitykseen ja paikalla ollut yleisö sai kuultavakseen vielä Manserappia.

Punaisen Myllyn taru (9. osa)

Juho Kusti Paasikivi.

Kansallisteatterin Likaisten käsien viimeinen esityspäivä oli lauantai 4.12.1948, mutta Punaisen Myllyn Jääkärin morsianta esitettiin vielä maanantaina 6.12.1948. Teatteri otti ohjelmaan takaisin Kalle Aaltosen morsiamen. Jo 11.11.1948 lähtien Ossi Elstelä oli mainostanut Helsingin sanomalehdissä, että kannattaa kiirehtiä, jos haluaa nähdä esityksen jonka lopettamista jo harkitaan vakavasti. Juho Kusti Paasikivi mainitsee päiväkirjassaan: ”Näytelmäkappaleet. Enckell ilmoitti, että Likaiset kädet on kielletty. Jääkärin morsianta ei näytellä enää.” Jääkärin morsian-näytelmä oli viiden vuoden ajan syrjässä ja se sai esitysluvan vasta keväällä 1954, kun Ylioppilasteatteri otti sen esittääkseen. Neuvostoliiton nootti aiheutti myös sen, että Jääkärin morsian-elokuva – vuodelta 1938 – joutui ”uudelleen tarkastettavaksi” ja lopulta kiellettiin tammikuussa 1949. Elokuva – monista aneluista huolimatta – pysyi kiellettynä 1980-luvulle saakka.

Latoja ja sanoittaja Reino Helismaa vuonna 1964.

Punaisen Myllyn näyttämölle tuli esitykseen 16.12.1948 revyy, Se pyörii sittenkin, jossa oli Ossi Elstelän koostamana osia Reino Palmrothin (Pallen), Arijoutsin sekä Boris & Gustavin revyistä. Mukaan oli saatu myös Tatu Pekkarisen lauluja sekä Reino Helismaan (vuoteen 1934 Helenius, s. 12.7.1913 Helsinki ja k. 21.1.1965 Helsinki) merimiesromantiikkaa Fenniassa samaan aikaan esitetystä Verta ja rommia-revyystä. Inkeri Suvio ja Esa Koistinen huomioitiin kehuilla baletissa ja vierailijoina esityksessä olivat ranskalainen tanssipari Les Barnett, kiinalainen akrobaattiperhe The Yuk Ching sekä tumma herra Peanuts Holland improvisoituine jazznumeroineen. Se pyörii sittenkin-revyy soveltui kiertue-esityksiin erittäin hyvin ja sillä esityksellä teatteri kiersi maakunnissa seuraavan kesän aikana.

Punaisella Myllyllä ei ollut varaa maksaa osinkoja ja Punaisen Myllyn sekä Cabaret Fenniaa koskeva tilivuosi olikin tappiollinen. Fennia tuotti kolmanneksen ja Punainen Mylly kaksi kolmasosaa yhtiön tuloista, mutta silti tappiota muodostui 160 000 markkaa. Ylivoimaisesti suurimman osan menoista haukkasivat henkilökunnan palkkakustannukset (60 prosenttia), tarpeisto (16 prosenttia), mainokset (10 prosenttia) ja vuokrat (7 prosenttia). Palkoista henkilökunta ei valittanut, vaikka työntekijät saivat välillä venyä uskomattomiin suorituksiin. Tavarapulan hellittämisen myötä teatterin tarpeistomenet kasvoivat, mutta Ossi Eltelän johtamiseen oli vakaa luotto laajasti.

Säveltäjä Tauno Marttinen.

Säveltäjä ja muusikko Tauno Marttinen oli jo satavuosina viihdytystoiminnassa mukana Suomessa. Hän toimi Päämajan viihdytyskiertueella hanuristina ja pianistina sekä säestäjänä. Omien laskujensa mukaan näillä viihdytyskiertueilla tuli kuljettua matka, joka vastaisi kaksi kertaa maapallon kiertämistä. Hänen säestettävinään olivat mm. sopraanolaulaja Anna Mutanen (oik. Mutanen-Liedes, aik. Mutanen-Seppänen, s. 8.8.1914 Joensuu ja k. 22.7.2003 Helsinki), tenori Jorma Tapio Huttunen (s. 16.9.1907 Helsinki ja k.4.11.1979 Helsinki) ja oopperabaritoni Lauri Ilmari Lahtinen (s. 1.2.1913 Viipuri ja k. 25.5.1990 Turku); esiintyjinä oli sekä viihdetaiteilijoita että oopperalaulajia. Kirkkokonsertin antaminen Helsingin Johanneksen kirkossa keväällä 1945 oli Marttisen elämän dramaattisimpia kokemuksia. Tauno Marttinen otti kirkkokonserttiinsa mukaan Puolanne-ryhmälle kirjoitetun Valoa kohti-tanssinäytelmän musiikin, joka oli jo menestynyt toisaalla. Siitä huolimatta Tauno Marttinen tunnettiin parhaiten viihdemusiikin säveltäjänä. Johanneksen kirkkoon saapui täysi penkillinen musiikkiarvostelijoita, jotka nauroivat ja pitivät konsertin aikana kovaa ääntä. Sanomalehdissä seuraavana päivänä Marttisen musiikki mestattiin täysin; hänen musiikkinsa haukuttiin täysi kelvottomaksi. 

Balderin salissa Tauno Marttinen yritti lisäksi soittaa kamarimusiikkiaan, mutta hänen musiikkinsa tyrmättiin sielläkin. Masentavien konserttikokemusten jälkeen Tauno Marttinen tapasi yllättäen Ossi Elstelän, joka kysyi Marttiselta: ”Sinun kaltaista miestä olen etsinytkin – mitätöntä miestä ei voi noin teilata! Teetkö meille balettimusiikin Uhri-nimiseen balettiin, jonka Anna-Liisa Hämeensalo ohjaa?” Iloisena työtarjouksesta Tauno Marttinen lupasi yrittää säveltää balettimusiikkia. Musiikki menestyikin alkuun balettinäytännössä, mutta kun selvisi, kuka oli säveltänyt musiikin, laskeutui syvä hiljaisuus. Tauno Marttinen piti kuitenkin Ossi Elstelää oman elämänsä ”pelastusrenkaana”.

Tämän jälkeen Tauno Marttinen sävelsi musiikkia Helsingin tanssijoille ja Alvar Kososen orkesterille. Laitapuolella-laulunäytelmän ohjasi Kaarlo Hiltunen; näytelmässä esiintyivät sekä revyytanssijat Punaisesta Myllystä että oopperan tanssijat lavalla yhtäaikaa. Vuonna 1945 Marttinen toimi jonkin aikaa Punaisen Myllyn pianistina ja soitti Alvar Kososen orkesterissa. Vuoden 1946 jälkeen Tauno Marttinen lähti neljän miehen kiertueelle. Marttinen tuli ryhmään George de Godzinskyn tilalle kiertämään Suomea. Muut ryhmän jäsenet olivat laulaja, säveltäjä Georg Malmstén (s. 27.6.1902 Helsinki ja k. 25.5.1981 Helsinki) – myöhemmin Jarl Eugen Malmstén (s. 16.2.1907 Helsinki ja k. 1.9.1993 Helsinki) – Eino Kullervo Katajavuori (vuoteen 1906 Ehnberg, s. 1.12.1905 Helsinki ja k. 9.4.1984 Helsinki) ja Viljo Vesterinen (s. 26.3.1907 Terijoki, Kivennapa ja k. 18.5.1961 Helsinki).

Kuitenkin Tauno Marttisen musiikillinen ambitio oli korkeammalla, eikä hänestä alkujaan ollut tarkoitus tulla revyy- tai ravintolamuusikkoa. Hän itse tähtäsi konserttilavojen pianistiksi. Itse Marttinen arvosti Teijo Tulion (alkujaan Theodor Antonius Deroschinsky-Tagai, s. 23.8.1912 Pietri ja k. 8.6.2000 Helsinki) ohjaamiin elokuviin säveltämäänsä musiikkia korkealle. Hämeenlinnan Aulangolla Marttinen saavutti elämässään vakaamman elämänrytmin, ja Punainen Mylly ja Fennia saivat jäädä taakse. Aluksi Marttinen toimi siellä Zoo-sirkuksen kapellimestarina ja ryhtyi sitten kaupunginorkesterin johtajaksi.

Aina vain Amor (Lady Behave) oli Punaisen Myllyn operetti vuoden 1949 alussa. Arvostelijatkin nyt jo ylistivät teatterin esitystä täysiveriseksi operettiteatteriksi. Operetin sävelsi Edward Hora ja käsikirjoitti näyttelijä, tanssija, laulaja, libretisti, ohjaaja ja novellikirjoittaja Stanley Richard Lupino (s. 15.6.1893 ja k. 10.6.1942). Operetti sai päivänvalon Lontoossa vuonna 1941. Stanley Lupino oli kuuluisan teatteriperheen jäsen; hänen isänsä oli näyttelijä George Lupino. Stanley Lupino aloitti uransa akrobaattina jo 6-vuotiaana. Vuonna 1910 hän esiintyi Dick Whittingtonissa ja vuonna 1914 hän esiintyi ensi kerran elokuvassa (Sleeping Beauty). Lupino esitti pantomiimeja Theatre Royal Drury Lanessa ja erityisesti hän kunnostautui esiintyjänä musikaaleissa. Myöhemmin Stanley Lupino siirtyi käsikirjoittamiseen ja elokuviin. Näyttämöllä hän esiintyi vielä sellaisissa teoksissa kuin The Fleet’s Lit Up (1939) ja Lady Bahave (1941). Lupino kirjoitti lyhytromaanin, Hullut päivät, jonka Herbert Jenkins Ltd julkaisi vuonna 1932 ja omaelämäkerran From the Stocks to the Stars: An Unconventional Autobiography, joka julkaistiin vuonna 1934. Lady Behave oli menestys Lontoossa vuonna 1941, mutta sairastuttuaan yhä pahemmin Stanley Lupino joutui luopumaan musikaaliroolistaan ja hänen tilalleen kiinnitettiin Bobby Howes (s. 4.8.1895 ja k. 27.4.1972).

Kapellimestari, säveltäjä ja sovittaja George de Godzinsky.

Revyyteatteri Punaisen Myllyn Aina vain Amor-esitys sisälsi musiikin suhteen erikoisuuden, kun alkuperäismusiikin ei katsottu sopivan suomalaisen yleisön makuun. Säveltäjä, pianisti, sovittaja ja kapellimestari George de Godzinsky (s. 5.7.1914 Pietari, Venäjä ja k. 23.5.1994 Helsinki) otti tehtäväkseen tehdä musikaalin musiikki uusiksi. Hän sävelsi musikaaliin tarttuvia melodioita, kuten Intiaanitanssin, Mexicana- ja jitterburg-numerot. Toimittaja ja elokuvakriitikko Paula Alice Talaskivi (o.s. Lauris, s. 11.5.1914 Turku ja k. 9.4.1990 Helsinki) suomensi libreton ja myös muokkasi libreton kotimaahamme sopivaksi. Talaskivi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1934 ja opiskeli sen jälkeen yliopistossa. Hän toimi Ilta-Sanomien reportterina vuodesta 1938 lähtien sekä myös teatteriarvostelijana vuodesta 1942 lähtien. Talakivi oli vuodesta 1945 alkaen Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija. Aina vain Amor-operetin laulut sanoitti Olavi Virta ja operetin ohjasi Pentti Viljanen.

George de Godzinsky oli isänsä puolelta syntyjään monikansallinen (puolalaista, tšekkiläistä ja romanialaista) ja äidin puolelta sveitsiläistä ja hollantilaista verenperintöä. Isä, Franciszek de Godzinsky oli pietarilainen amatööripianisti, virkamies ja yksityisyrittäjä, joka teki pellavakauppaa Suomessa ja toimi mm. Tampereella Lielahden kartanon patruunan, Wilhelm Friedrich von Nottbeckin poikien yksityisopettajana. Perheen äiti, Maria Othmar-Neuscheller oli kansainvälisen tason konserttipianisti, joka erosi miehestään ja asui loppuelämänsä luostarissa Sveitsissä. Venäjän vallankumouksen aikana talvella 1917 perhe – ilman äitiä – matkusti Laatokan jäätä pitkin Suomeen ja asettautuivat asumaan Helsinkiin. Isä elätti perheensä emigranttimuusikoista kokoamalla orkesterilla, joka soitti salonkimusiikkia ja tanssimusiikkia ravintoloissa. George de Godzinsky liittyi tähän orkesteriin 16-vuotiaana parin vuoden ajaksi. 

 

Olemme terveempiä kuin koskaan, mutta samalla käytämme yhä enemmän rahaa lääkkeisiin ja samalla kasvaa veronmaksajien lääkemaksu. Kymmenessä vuodessa kaikki lääkekustannusmenot ovat reilusti kaksinkertaistuneet. Lääkepillereistä yritetään löytää kaikkiin vaivoihin ratkaisua. Markkinamiehet ovat keksineet myös tarjota pillereitä ennaltaehkäisevästi moniin vaivoihin. Keskivertoihmiset luottavat aivan liikaa siihen, että lääkkeet parantavat ja lääkkeiden kaikki vaikutukset tunnetaan. Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa. Ihmiset luottavat aivan liikaa lääketeollisuuden avoimuuteen ja siihen, että he kertovat kaiken tarpeellisen lääkkeistä. Tässäkin suhteessa ihmiset ovat valitettavasti kovin väärässä.

Terveydenhuolto esitetään mielellään hyvin järkevänä toimintana, mutta se on valitettavasti tosi kaukana järkevästä toiminnasta. Vuonna 1899 apteekkari Fredrik Albinus Koponen (1858-1917) perusti Nurmijärvelle Suomen ensimmäisen lääketehtaan. Lääketehdas sijaitsi kutakuinkin kirkkoa vastapäätä ja sen yhteydessä oli myös puutarhapiha, joka sijoittui lähes Kirkkojärven rantaan. Rakennusta ei enää ole olemassa, se rapistui aikain kuluessa. Vuosien 1867-1868 pahat nälkävuodet tuotti suurta tuhoa koko maassamme, kuten myös Nurmijärvellä. Nälän heikentämä väestö altistui helposti myös monille sairauksille, ei kaikkein vähiten lavantaudille. Nurmijärvelle saatiin ensimmäinen sairaala paikallisista sairaista huolehtimaan. Tämän sairaalan esimiehenä toimi opettajalegenda, Malakias Kostiander (1815-1870). Sairaala sijaitsi vanhan pappilan tuvassa.

Nälkävuosina nurmijärveläisiä kuoli 319 henkeä. Pitäjään oli palkattu kätilö, Vilhelmiina Löfgren, jo vuonna 1850 ja hän sai palkakseen seitsemän tynnyriä viljaa vuodessa. Vasta hänen seuraajansa sai palkkansa rahassa, jota tarjottiin 300 markkaa vuodessa. Tämän lisäksi kätilö sai taksana ”kustakin kirvoituksesta” viisi markkaa säätyläisiltä, talollisilta kaksi markkaa ja itsellisiltä yhden markan. Vain köyhien lapset päästettiin maailmaan ilmaiseksi. Köyhät kyllä osallistuivat myös kätilön kyydityksiin. Ajalle tyypillisesti tuolloin synnytykset tapahtuivat kotioloissa. Hiljalleen käsitys siitä, että sijoitukset sairaiden hoidossa paitsi paransivat väestön kuntoa ja laskivat kuolleisuutta, alkoi vallata alaa. Lääkärin palveluita haluttiin tarjota sinne, missä niistä oli suurin kysyntä. Kätilöön sijoittaminen tuotti myös tulosta; viiden vuosikymmenen aikana synnyttäjien kuolleisuus laski 20 prosentista neljääntoista prosenttiin.

Hyvinkään paratola.

Vuonna 1896 alkoi toimia Hyvinkäällä parantola, Hyvinge sanatorium Ab, joka hermoparantolana tarjosi vauraammalle väestölle tilaisuuden lepuuttaa hermojaan. Koska Hyvinkään parantola oli parempien yhteyksien päässä, kuin Krimi, saapui esim. Venäjän Pietarista runsaasti varakasta yläluokkaista väestöä Hyvinkäälle itseään hoidattamaan. Nurmijärven kunnan kannalta erittäin merkittävä oli myös Nummelan parantola, joka sijoittui Nurmijärven Röykän kylään. Keuhkotauti oli 1800-luvun lopun suurimpia kuoleman aiheuttajia. Joukko keuhkotautiin erikoistuneita lääkäreitä perusti tämän parantolan yksityisenä laitoksena. Parantolan ylilääkärinä toimi vuosina 1903-1936 Axel Robert von Bonsdorff (s. 17.9.1869 Kangasala ja k. 14.12.1945 Helsinki). Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1890, lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1896 ja lääketieteen sekä kirurgian tohtoriksi vuonna 1913. Axel von Bonsdorff toimi myös Helsingin yliopiston dosenttina vuosina 1925-1929; professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1928.

Sattumalta Albin Koponen ei kuitenkaan saapunut juuri Nurmijärvelle vuonna 1899. Nurmijärven kuntakokouksessa keskusteltiin väkevästi maaliskuussa 1898 lääkärin ja apteekin sijoittumisesta pitäjään. Klaukkalalaisilta tuli lääkärin nimityksestä jopa valituksia kuvernöörille asti, mutta kuvernööri sivuutti valitukset ja vuonna 1899 Nurmijärvi sai lääkärikseen lääketieteen kandidaatti ja hammaslääkäri Otto Blåfield (1867-1936). Blåfieldin työtä jatkoi vuonna 1903 Alfons Sjöberg (1871-1935). Teknisesti ja matemaattisesti lahjakas Albinius Koponen syntyi 22.2.1858 Joensuussa köyhään, viisilapsiseen räätäliperheeseen. Hän kävi Joensuussa ala-alkeiskoulun ja yläalkeiskoulun. Myyntimiehen taitojaan hän harjoitteli itse valmistamiaan tikkukaramelleja myymällä. Yläalkeiskoulun jälkeen Koponen pääsi apteekkioppilaaksi Helsinkiin Osbergin apteekkiin. Albin suoritti farmaseutin tutkinnon neljän vuoden kuluttua, vuonna 1894. Tämän jälkeen Albin toimi lääkevaraston hoitajana sekä Heinävedellä että Puumalassa. Tuohon aikaan Albin valmisti myös kenkävoiteita ja apteekkien kaipaamia lasturasioita.

Vuonna 1888 Albin aloitti Puumalan lääkevaraston hoitajana ja samoihin aikoihin hän alkoi kehitellä uusia lääkkeitä. Eräs näistä lääkkeistä oli palovammavoide, Alcalin, joka oli myynnissä vielä 1960-luvulla. Hän jalosti tuolloin myös alvejuurta, josta hän valmisti lapamatolääkettä. Tuolloin lapamadot olivat varsinkin järvialueilla suuri vitsaus, sillä väestö käytti paljon kalaa ja arvioitiin jopa viidenneksen väestöstä kärsineen tuolloin tästä suoliston loisesta. Tämän lääkkeen raaka-aineet tuotiin ulkomailta ja lääkkeen valmistus oli tuolloin hidasta. Albin Koponen sai apteekkioikeudet Nurmijärvelle 30.1.1899. Apteekkinsa hän avasi kuitenkin 10.6.1899.

Vuonna 1899 Koposen apteekin reseptimäärä oli 1 450 ja seuraavana vuonna jo 2 600 reseptiä. 3 000:n raja rikkoutui vuonna 1907 ja vuonna 1917 reseptimäärä oli 6 179 reseptiä. Albin Koponen perusti heti Nurmijärvelle tultuaan lääkelaboratorion, jossa hän valmisti apteekissaan tarvitsemia tuotteita. Lopulta Koposen nimissä oli kaikkiaan 17 patenttia; Albin Koponen suunnitteli esim. lääkekapselien täyttökoneen sekä laastarinvalmistuslaitteen. Hän kehitteli myös uuden pahvipakkauksen pillereitä varten ja joustavan hyytelötuubin. Albin Koposta kuvailtiin kiivaaksi ja aikaansaavaksi omissa toimissaan.

Apteekkari Albin Koponen havaitsi itse, että Saksasta tuotettu matolääke oli selkeästi laadullisesti heikompaa tavaraa, kuin hän itsensä valmistama lääke. Hän havaitsi myös saksalaisen lääkkeen halvemmaksi, mutta itse hän panosti laatuun ja sai sitä kautta tuotteellaan myös paremman hinnan. Saksalaisvalmisteen kapselit sisälsivät enemmän lehtivihreää, mikä paljastui jo tuotteen värissä, sillä ilmeisesti uuttamisprosessi ei lääkkeessä ollut riittävän tehokasta. Koposen valmistaman lääkkeen korkeaa hintaa selitti myös se, että lääkettä valmistettiin käsityönä ja lääkkeen valmistus kesti myös suhteellisen pitkään. Lääkkeen hintaa nosti myös sen kova kysyntä. Lääkkeen raaka-ainetta, kivikkoalvejuurta, oli onneksi Suomessa hyvin saatavilla. Tarpeesta syntyi nyt Koposen kehittämä kapselien valmistuskone. Albin Koponen solmi myös matolääkkeen kerääjien kanssa sopimuksia raaka-ainetta saadakseen. Nämä kerääjät Koponen yleensä koulutti tehtäväänsä itse. Hän kehitti vielä kivikkoalvejuuren keräämiseen hyvin sopivan kuokankin.

Lapamatolääkkeestä – Filicin-tuotenimellä – tuli nopeasti Nurmijärven lääketehtaan suosituin tuote. Raaka-ainetta kerättiin lupakirjalla Nurmijärveltä, Kytäjän kartanon mailta, Siuntiosta sekä Kirkkonummelta asti. Lääketehda tarvitsi tuotantoonsa kivikkoalvejuurta 20 000 kiloa. Raaka-aineen kerääjien lisäksi lääketehdas työllisti Nurmijärvellä 15-20 henkeä. Saksalaisvalmistetta tehokkaampi matolääke sai jopa kansainvälistä huomiota maailmalla; saksalaisvalmisteessa oli vaikuttavaa lääkeainetta, filisiinihappoa, vain kolme prosenttia, kun Koposen Nurmijärven lääketehtaan vastaavassa valmisteessa vaikuttavaa lääkeainetta oli kahdeksan prosenttia. Vuonna 1904 Albin Koponen niitti Hampurin lääketieteellisessä näyttelyssä melkoisesti huomiota kehittämällään lääkkeellä. Hampurin farmakologisen näyttelyn lisäksi hänen tuotteitaan palkittiin myös Turun, Viipurin ja Helsingin teollisuusnäyttelyssä. Sekä Pariisin että Kööpenhaminan yliopistoissa tutkittiin hänen lääkekapseleitaan suurella mielenkiinnolla ja hyvin tarkasti.

Nurmijärven lääketehtaan muistomerkki.

Hyvin pian apteekkari Albin Koposen kehittämällä matolääkityksellä alkoi olla markkinoita Ruotsissa, Venäjällä, Amerikassa sekä jopa Kiinassa saakka. Ahkera, työtäpelkäämätön ja tunnollinen apteekkari Albin Koponen nääntyi vain 59-vuotiaana työnsä ääreen kesken omien kiireidensä 21.10.1917. Albin Koponen haudattiin syntymäkaupunkiinsa, Joensuuhun. Erinäisten vaiheiden ja useamman vuosikymmenen jälkeen Albin Koposen lääketehdas päätyi pääosin Orion Oy:lle vuonna 1960. Orion poisti käytöstä apteekkari Albin Koposen nimen liiketoiminnassaan ja Suomen ensimmäisestä lääketehtaasta Nurmijärvellä jäi jäljelle vain rakennukset, jotka pääsivät käytön puutteessa rapistumaan hiljalleen. Albin Koposen komean asuintalon lisäksi alueella sijaitsivat myös hänen lääketehtaansa sekä lähellä järveä sijainnut kuivaushuone. Lopulta vuonna 1995 päärakennus tuhoutui tulipalossa pahoin. Koposen lääketehdasta ei enää ole. Kivikkoalvejuuri on kuitenkin nimetty Nurmijärven nimikkokasviksi.

 

Kapellimestari Juha Untala kädessään arri Heinolassa jyrää-kappaleesta.

Syksyllä 2014 valmistunut Kangasala-talon noin kolmesataa henkeä vetävässä monitoimisalissa järjestettiin tiistaina 14.6.2022 Juice Leskisen muistoksi Tampere Big Bandin konsertti, jonka kapellimestarina oli Juha Untala. Konsertin kappaleiden sovitukset olivat UMO:n konsertissa jo aikaisemmin eri sovittajilta kuultuja versioita. Kangasala-talossa kokoontuvat myös kaupunginvaltuusto ja -hallitus kokouksiinsa ja talossa on kuvanveistäjä Kimmo Tapani Pyykön (s. 20.12.1940 Lahti) pysyvä näyttely hänelle omistetussa taidemuseossa, joka avautui tammikuussa 2015. Pyykkö teki aluksi veistoksia romuista, mutta 1970-luvulla mukaan tulivat suuret surrealistiset alumiiniveistokset. Kangasala-talon suunnitteli arkkitehtitoimisto Mikko Heikkinen ja Markku Komonen ja arkkitehti Markku Puumala veti hanketta. Talon rakennuskustannukset olivat noin 12 miljoonaa euroa ja Kangasalan kunnan toiminta-avustus talolle on noin puoli miljoonaa euroa vuodessa.

Juice Leskisen lauluja ja sanoituksia esittivät tiistain Tampere Big Bandin konsertissa Heikki Juha Hela (s. 19.7.1964 Aitolahti), Mikko Tapio Alatalo (s. 1.5.1951 Kuivaniemi) sekä Pirkanmaan musiikkiopiston nuoret laulajat Juulia Riihimäki ja Anni Soimasuo. Konsertti piti järjestää jo aikaisemmin, mutta koronahysterian vuoksi konsertti peruuntui tuolloin.

Juice Leskisen konsertin solistit yhtäaikaa Kangasala-talon lavalla.

Juhani Juice Leskinen (vuoteen 2006 asti Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen, s. 19.2.1850 Juankoski ja k. 24.11.2006 Tampere) oli laulaja-lauluntekijä, sanoittaja, kääntäjä ja runoilija. Juice Leskisen äänilevytiotanto kattoi eri kokoonpanijen kanssa yhteensä 28 albumia. Viimeisimmäksi hänen tallenteeksi jäi vuonna 2002 nauhoitettu JuiceRemuDave-Live!, joka näki päivänvalon vuonna 2008. Suomen äänitearkistossa on luetteloitu 347 Leskisen esittämää, 365 säveltämää ja 554 Leskisen sanoittamaa kappaletta. Juice Leskisen myydyimmät albumit ovat Yölento (1986), Sinä (1990), Taivaan kappaleita (1991) sekä kokoelma-albumi Kautta aikain (1997).

Juice Leskinen nuorena poikana.

Leskinen syntyi ja opiskeli Juankoskella, Pohjois-Savon pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Leskisen äiti, Eini Kuikka, oli Karjalan evakkoja, joka oli kotoisin Laatokan Karjalan Impilahdelta. Leskisen isä, Pauli Heikki Leskinen, oli sekatyömies, joka työskenteli mm. uitoilla ja maalarina sekä vaikutti harratajateatterissa ja urheiluseurassa. Leskisten perheessä oli viisi lasta, joista kolme lasta kuoli hyvin nuorina. Juicen lisäksi henkiin jäi häntä kahdeksan vuotta nuorempi pikkuveli, Arvo. Isä-Pauli kuoli Juicen ollessa 11-vuotias ja Juice joutui ottamaan vastuuta perheestään. Muutamien vuosien päästä äiti meni uudelleen naimisiin, mutta Juice ei tullut toimeen uuden isäpuolen kanssa. Hän ei myöskään viihtynyt Juankoskella; pienellä paikkakunnalla hän erottui muusta nuorisosta. Heti ylioppilaaksi päästyään Juice muutti Tampereelle asumaan.

Leskinen oli jo hyvin varhain kirjoista kiinnostunut ja hän oppikin lukemaan jo neljävuotiaana. Hän on itse nimennyt isänäitinsä tärkeäksi kielelliseksi vaikuttajaksi. Leskinen ei ollut oppikoulussa erityisen hyvä ainekirjoituksessa, mutta kieliopissa hän oli luokkansa paras. Lempinimen (Juice) hänelle keksi hänen ystävänsä, joka sanan löysi englannin oppikirjasta. Leskinen alkoi 15-vuotiaana käyttää tätä nimeä itsekin. Leskinen aloitti kitaransoiton sekä omien kappaleiden tekemisen jo kouluikäisenä. Hän ammensi vaikutteita mm. Lauri Viidalta, Bob Dylanilta, Reino Helismaalta ja Juha Vainiolta. Hänen idolejaan olivat esim. The Beatles, Sensational Alex Harvey Band sekä Frank Zappa. Suomenkielisiä sanoituksia hän teki mm. Bob Dylanin kappaleisiin.

Pianisti Arto Piispanen soittaa myös Tampere Big Bandissä.

Vuonna 1969 Juice Leskinen kirjoitti ylioppilaaksi Juankosken yhteiskoulusta ja muutti sen jälkeen Tampereelle opiskelemaan Tampereen kieli-instituuttiin englannin kielen kääntäjäksi. Ennen kuin hän sai lopputenttinsä suoritettua, hän riitaantui kieli-instituutin johtajan kanssa ja keskeytti opintonsa koulussa. Keväällä 1971 Leskinen tutustui tiedotusopin opiskelija Mikko Alataloon ja vähitellen soittoharrastus muuttui vakavammaksi. Mukaan tuli pian myös lauluntekijä Harri Mikael Rinne (s. 13.6.1948 Salo). Leskisen yhtyeen nimeksi tuli Los Coitus Interruptus, joka vakiintui sitten muotoon Coitus Int. Yhtye teki levytyssopimuksen Love Recordsin kanssa ja marraskuussa 1973 ilmestyi esikois-LP Juice Leskinen & Coitus Int. Pian Mikko Alatalo ja Harri Rinne jättivät yhtyeen ja ensimmäiseen kokoonpanoon jäivät Leskisen lisäksi Heikki ”Hessu” Jokela (rummut, laulu), Max Möller (kitara), Pentti ”Pena” Penninkilampi (koskettimet ja laulu) ja Jarmo ”Eetu” Tuominen (kitara, laulu).

 

Tammerkosken kylä vuonna 1758, Isaac Lithovin kartta.

Tammerkosken kartanon päärakennus jakoi kartanon miespihan kahteen osaan. Vanhassa päärakennuksessa oli kymmenikkunainen sali, neljä kamaria ja eteinen, josta osa oli erotettu saunaksi. Kartanon uudessa päärakennuksessa oli puolestaan kahdeksanikkunainen sali. Uuden päärakennuksen pohjoispäässä sijaitsi kolme kappaletta isoja neli-ikkunaisia kamareita ja päärakennuksen eteläpäässä sijaitsi vielä kaksi kamaria lisää sekä keittiö. Tämän päärakennuksen alla sijaitsi kellari, joka oli kaksiosainen ja holvattu. Tammerkosken kartanon miespihassa oli myös varitupa eli juomanpanotupa, kaksi ruokapuotia, aitta luhtineen, kaksi pirttiä sekä renkien aitta.

Kartanon karjapihan puolella sijaitsi vielä lahoava navetta sekä hyväkuntoinen navetta, tuohikattoinen navetta, 14 lehmän uusi navetta, lammasnavetta, vuohinavetta, hanhi- ja kalkkunanavetta, sikolätti sekä vaunuvaja. Varsinaisen pihapiirin ulkopuolelle jäivät vielä ”munteerinkiaitta” – täällä säilytettiin rakuunavarusteita – mallaspirtti, sauna, riihet ja paja. Vaikka kartanossa oli paljon rakennuksia – ajalle tyypillisesti – niiden sijaintia ei ole merkitty mihinkään karttaan. Tammerkosken kartanon palvelusväestä ei ole säilynyt varsinaista inventaariota.

Kuitenkin tiedämme, että vuonna 1727 tuomari Detlofssonin kuollessa Tammerkosken kartanossa oli kahdeksan renkiä, neljä piikaa, kaksi sisäpiikaa ja mylläri. Tuomarin aikaiseen kartanoon kuului neljä torppaa; Nalkalan, Niskan ja Sepän torpat suorittivat veroina kartanolle kaksi päivätyötä ja Kapakan torppa kolme päivätyötä viikossa. Tämän veron lisäksi kunkin torpan täytyi ajaa yksi viljakuorma Turkuun joka vuosi. Näistä torpista Nalkalan torppa sijaitsi Tammerkosken kartanon peltojen eteläpuolella aivan Pyhäjärven rantatörmällä. Loput torpat sijoittuivat Tammerkosken itäpuolelle. Kun Tampereen kaupunkia perustettiin nämä Nalkalan torpan alueet jäivät uuden kaupungin alueelle ja loput kolme kartanon torppaa lukeutuivat Hatanpään kartanon alustalaisiksi.

Lisäksi Tammerkosken kartanoon kuului vielä kaksi kauempana sijainnutta torppaa. Näistä Parmaniemi maksoi vuotuisina veroina 10 hopeataalaria, mutta Ruissalo oli sen verran uusi torppa, että se ei vielä tuolloin maksanut veroa lainkaan. Tammerkosken kartanoon kuului samoin rakuunatorppa sekä Pyynikin augmenttitalo, jonka kruununverot käytettiin Tammerkosken kartanon ratsuvelvollisuuden tukemiseen. Ruotsin valtakunnan armeija järjestettiin vuonna 1680 uuteen uskoon ja maassa tuli käyttöön ruotulaitos. Sen idea lyhyesti oli se, että muutama talo muodosti aina yhden ruodun ja tämän ruodun velvollisuutena oli toimittaa kruunun palvelukseen joko jalkaväen sotilas, rakuuna tai ratsumies. Rakuuna oli sotamies, joka taisteli tosin jalan, mutta kulki matkat hevosella. Rakuunoita ja ratsumiehia varustavia taloja kutsuttiin rustholleiksi. Näille rustholleille myönnettiin tietyistä veroista vapautuksia, sillä sotilaiden ja ratsujen varustaminen ei ollut halpaa lystiä. Toisinaan oli myös mahdollista, että rusthollille määrättiin augmentti eli apuverotila. Tuolloin rustholli sai oikeuden kantaa augmenttitilalta verot mahdollistaakseen rakuunan tai ratsumiehen varustamisen.

Tammerkosken kartanon alueen maaperä oli kauempana kovin mäkistä, kallioista sekä ainakin osittain suoperäistä, että kartanon peltoalueita ei kyetty juuri lisäämään vuoden 1696 tilanteesta. Tämän todistaa vuoden 1758 karttapiirros, jossa pellot ovat lähes samat, kuin vuoden 1696 aikana. Jotakin kuitenkin tapahtui noidenkin vuosien aikana. Tammerkosken kartanon raja Pispalaa ja Hyhkyä vastaan on selvästi rajautunut. Aikaisemmista yhteismaista luovuttiin ja Tammerkosken kartanon yksin omistaman alueen raja on siirretty Pispalan kylän rajaan. Tuohon samaan rajaan rajoittui Tampereen kaupungin länsiraja aina 1930-luvulla saakka.

Tampereen kaupungista ja sen historiasta ei oikein voi puhua, jos ei samalla sivua Hatanpään kartanon tarinaa, joka niin läheisesti liittyy kaupungin syntyhistoriaan. Virallisesti Hatanpää liitettiin Tampereen kaupunkiin vuonna 1913, kun Idmanin suku oli pakotettu myymään kartanon maat taloudellisen tilanteen vuoksi. Jo 1500-luvun lopulla Hatanpään niemellä tunnettiin kolme talo; Hatanpää, Pehkoinen – tunnetaan myös nimillä Pehkiä tai Tausko – ja kolmas talo, joka sittemmin autioitui ja liitettiin Hatanpäähän ennen kuin se sai erillistä asiakirjoihin säilynyttä nimeä. Hatanpää nimenä mainitaan historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo vuonna 1569. Kun tullaan 1640-luvulle, Hatanpään talon omisti Liuksialan kartanon kirjuri, Simo Matinpoika. Simon jälkeen Hatanpään omisti hänen vävynsä, Arvid Heikinpoika. Vuonna 1650 Ernst Johan Creutz – hän sai vuonna 1649 läänityksen Tammerkosken tienoilla – osti itselleen Hatanpään rälssiksi. Isossa reduktiossa Hatanpää tosin menetti rälssioikeutensa ja Hatanpäästä tuli jälleen kruunulle veroa kantava tila. Hatanpään uusi omistaja, Creutzin vävy ratsumestari Israel Ruthenhjelm teki Hatanpäästä vuonna 1697 rusthollin eli ratsutilan; näin tila hoiti verovelvollisuutensa ylläpitämällä ratsua ja sotamiestä sotavarusteineen. Tauskosta tuli tässä yhteydessä Hatanpään augmenttitila eli aputila, joka suoritti veronsa Hatanpään ratsun ylläpitämiseksi.

Ratsumestari Israel Ruthenhjelmin kuoltua vuonna 1723 on sen jälkeen Hatanpää vaihtanut useita kertoja omistajaansa. Hatanpään tila oli etupäässä tilanhoitajien hoidossa, kunnes sitten vuonna 1757 Tammerkosken kartanon aluksi vuokrannut Hans Henrik Boije tuli ja osti Hatanpään omakseen. Vapaaherra Hans Henrik Boijen aika – noin kaksikymmentä seuraavaa vuotta – oli Hatanpään kartanon loistavaa kukoistusaikaa. Vapaaherra Hans Henrik Boije osallistui hyvin aktiivisesti poliittiseen elämään ja kartanon omistamisen viime vuosina hänet oli jo nimitetty Tukholmaan valtiokonttorin presidentiksi. Vapaaherra Hans Henrik Boije toimi vuonna 1775 isäntänä Hatanpään kartanolla, kun kuningas Kustaa III vieraili Suomessa ja kuningas Kustaa III myös majoittui Hatanpään kartanossa vierailunsa aikana.

Hans Henrik Boije siirtyi aika nopeasti Hatanpään kartanon ostettuaan myös asumaan Tammerkosken kartanolta Hatanpään kartanolle. Tukholmassa jo virkaa hoitaessaan hän Suomessa käydessään kuitenkin majoittui Hatanpään kartanolla. Vuonna 1778 vapaaherra Hans Henrik Boije myi Hatanpään kartanon liikemies Karl Wilhelm Seelelle. Tuolloin Hatanpään kartanon kauppahinta oli 13 888 riikintaalaria. Jo pari vuotta myöhemmin liikemies Karl Seele myi Hatanpään kartanon kruununvouti Gabriel Ahlmanille, joka tunnettiin suurlahjoittajana ja ns. Ahlmanin koulujen perustajana. Kruununvouti Gabriel Ahlman testamenttasi Hatanpään kartanon vuonna 1797 toimintansa aloittaneelle Suomen Talousseuralle (Finska Hushållningssällskapet r.f.).

Teologian professori Lars Peter Lefrén.

Maisteri ja ruukinomistaja Lars Gustaf Lefrén (s. 12.3.1778 Turku ja k. 19.4.1825 Messukylä) osti Hatanpään kartanon Suomen Talousseuralta vuonna 1805. Lars Lefrénin vanhemmat olivat Turun akatemian teologian professori Lars Lefrén (1722-1803) ja Johanna Sofia Leijonancker. Lars Gustaf Lefrén osti myös kupariseppä ja tehtailija Abraham Häggmanilta (s. 28.11.1733 Kruunupyy ja k. 20.11.1810 Tampere) vuonna 1808 Tampereen paperitehtaan Tammerkosken rannalta, jonka toiminnan Häggman oli aloittanut vuonna 1783. Paperitehdas käytti lumppuja raaka-aineinaan ja parhaimmillaan tehtaalla oli 15 työntekijää Häggmanin aikana. Hatanpään kartanoon kuului Lars Lefrénin aikana saha ja kaksi myllyä Tammerkoskessa, 38 sivutilaa ja 42 torppaa. Lefrénin omistuksessa paperitehtaasta tuli vuonna 1820 Suomen suurin, kun siellä työskenteli 44 työntekijää. Lars Lefrén oli avioliitossa Katarina Juliana o.s. af Ekenstamin (s. 8.1.1782 Sjögestad, Ruotsi ja k. 18.10.1854 Linköping, Ruotsi) kanssa. Leski Katarina Lefrén myö miehensä kuoltua vuonna 1831 Hatanpään kartanon Kurusta hevosen länkiä ostamaan lähteneelle laamanni Nils Johan Idmanille (s. 1.11.1781 Pälkäne ja k. 23.10.1851 Messukylä).

Pankinjohtaja Nils Idman.

Idmanin suvun hallinnassa Hatanpään kartano oli vuoteen 1913 saakka. Pankinjohtaja Nils Idman rakennutti kavaltamillaan rahoilla itselleen yksityisasunnoksi Hatanpään kartanon alueelle uusgoottilaistyylisen Villa Idmanin vuosina 1898-1900. Vuonna 1912 paljastui pankinjohtaja Nils Bernhard Idmanin (s. 23.9.1858 Messukylä ja k. 6.3.1944 Helsinki) tekemä kavallus, jolloin Hatanpään silloinen omistaja, agronomi Fredrik Leonard Idman (1870-1922) joutui konkurssiin takaajana toimimisesta. 1459 hehtaarin Hatanpään kartano myytiin vuonna 1913 Tampereen kaupungille 2,5 miljoonan markan hinnalla. Tuolloin Hatanpään kartanoon alueina kuuluivat Hatanpään lisäksi Viinikka, Nekala, Koivistonkylä, Rautaharkko, Härmälä, Lakalaiva, Peltolammi, Sarankulma ja Multisilta.

 

Jukka Eskola Orquesta Bossa Tampereen G LiveLabissa.

Jukka Eskola Orquesta Bossa soitti Tampereen G LiveLabissa torstaina 19.5.2022 klo 19. Jukka Harri Tapio Eskola (s. 10.6.1978 Espoo) on taitava muusikko, jonka instrumentteina ovat trumpetti ja flyygelitorvi. Eskola kuuluu ehdottomasti tällä hetkellä Suomen arvostetuimpien jazzmuusikoiden joukkoon. Jukka Eskolan omia kokoonpanoja ovat Jukka Eskola Quintet, Jukka Eskola Orquesta Bossa sekä Jukka Eskola Soul Trio. Eskola on myös hyvin usein nähty Sami Saari & Cosmo Sonisissa, Nuspirit Helsingissä, The Five Corners Quintetissa, Teppo Mäkysen Teddy Rok Sevenissä, Jimi Tenor Groupissa, Jo Stancessa, Ricky-Tick Big Bandissa sekä monissa muissa eri kokoonpanoissa soittamassa. Hän on nykyisin kysytty soittaja myös television valitettavan harvalukuisissa musiikkiohjelmissa.

Petri Puolitaival saksofonissa.

Jukka Eskolan perhe muutti hänen ollessa yksivuotias Kuopion kaupunkiin, vaikka Eskola syntyikin Espoossa. Soittamisen Jukka Eskola aloitti yhdeksänvuotiaana. Eskolan isoveli, Jari, soitti jo tuolloin saksofonia, joten Jukka Eskola valitsi omaksi soittimekseen trumpetin. Eskola aloitti soitonopiskelun Kuopion konservatoriossa ja siirtyi sieltä sittemmin vuonna 1998 opiskelemaan Helsingin Pop & Jazz Konservatorioon. Sibelius-Akatemiassa Jukka Eskola aloitti musiikin maisterin opinnot vuonna 2001. Musiikillisina esikuvinaan trumpetisti Jukka Eskola pitää varsinkin Clifford Brownia (s. 30.10.1930 ja k. 26.6.1956), McKinley Howard ”Kenny” Dorhamia (s. 30.8.1924 Fairfield, Texas ja k. 5.12.1972 New York) ja Freddie Hubbardia (s. 7.4.1938 Indianapolis ja k. 29.12.2008 Sherman Oaks, Kalifornia).

Trumpetisti Jukka Eskola.

The Waves oli Jukka Eskolan aivan ensimmäinen singlelevytys vuodelta 2001; levyn Eskola teki voitettuaan Nokia Young Talent-stipendin. Vuonna 2005 ilmestyi sitten Jukka Eskolan ensimmäinen soololevy. Tällä albumilla Jukka Eskolan kanssa soittavat Timo Lassy (s. 8.12.1974 Helsinki) saksofonia, Jukkis Uotila (s. 23.8.1960 Helsinki) pianoa, Antti Lötjönen (s. 18.4.1980) bassoa ja Teppo Mäkynen (s. 9.10.1974 Turku) rumpuja. Tämä ensimmäinen albumi ilmestyi myös Japanissa.

Jukka Eskolan toinen oma albumi, Hub Up, julkaistiin ainoastaan Japanissa vuonna 2006. Eskolan kolmannen soololevyn, Walkover, julkaisi vuonna 2009 helsinkiläinen vuosina 2003-2011 toiminut ja jazzlevyjä julkaissut Ricky-Tick Records. Tämän levyn soittajat ovat täysin samat, kuin Jukka Eskolan ensimmäisellä levyllä. Jukka Eskolan neljäs soololevy oli Jukka Eskola Orquesta Bossa, jonka maailmanlaajuisesti julkaisi vuonna 2013 Schema Records. Suomalainen Timmion Records julkaisi Jukka Eskola Soul Trion levyn vuonna 2017. Vuonna 2010 säveltäjä Jussi Lampela ja trumpetisti Jukka Eskola yhdistivät voimansa ja tekivät levyn, Lampela X Eskola, jolla levyllä soittaa myös Lampelan suomalaisista huippumuusikoista koottu nonetti. Albumilla yhdistyvät 1950-luvun taitteessa syntynyt cool-jazz ja taidokas nykysuomijazz, joita säveltäjä Jussi Lampela hyödyntää traditiota kunnioittaen sävellystensä pohjana.

Säveltäjä ja sovittaja Jussi Lampela.

Jussi Lampela (s. 1972) tekee päätoimisesti musiikkia sovittamalla ja säveltämällä erilaisille kokoonpanoille mm. konsertteihin, äänilevyille, televisioon ja elokuviin. Lampela on itse myös lahjakas kitaristi ja suosittu opettaja. Jussi Lampela valmistui Sibelius-Akatemian jazzmusiikin osastolta vuonna 2002 ja hänen pääaineenaan oli sähkökitara. Lampela on lisäksi opiskellut myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sävellystä hän on opiskellut mm. Kari Heinilän ohjauksessa. Jussi Lampela on ahkerasti nähty esiintyjä eri big bandien ja orkestereiden riveissä ja keikoilla pitkin Suomea. Lampela on esiintynyt mm. UMO Jazz Orchestran, Jean S:n, Markku Johanssonin yhtyeen, Pekka Toivasen yhtyeen, Sinfonia Lahden, Kuopion Kaupunginorkesterin, Espoo Big Band, Tapiola Sinfoniettan, Helsingin poliisisoittokunnan ja The Great Helsinki Swing Big Bandin kanssa.

Kitaristi Peter Engberg.

Trumpetisti Jukka Eskolan yhtyeet Jukka Eskola Quintet, Jukka Eskola Orquesta Bossa sekä Jukka Eskola Soul Trio ovat soittaneet keikkoja sekä Suomessa että ulkomailla. Jukka Eskola on vierailevana muusikkona soittanut sadoilla suomalaisilla levyjulkaisuilla. Eskola on toiminut myös sessiomuusikkona monissa television viihdeohjelmissa. Vuonna 2006 Jukka Eskolalle myönnettiin Sony Jazzpalkinto. Porin Jazzin vuoden taiteilijana Jukka Eskola palkittiin vuonna 2007. Jukka Eskola on samoin säveltänyt ja sovittanut oman soolotuotantonsa ohella musiikkia moniin television viihdeohjelmiin sekä esim. sellaisille artisteille, kuten Juha Leevi Antero Tapio (s. 5.2.1974 Vaasa) ja Elastinen eli Kimmo Ilpo Juhani Laiho (s. 18.4.1981 Helsinki).

Jazzlaulaja Nina Mya.

Jukka Eskola Orquesta Bossassa soittavat Jukka Eskolan lisäksi, Petri Puolitaival (saksofoni ja huilu, s. 1972), Jaakko Lauri Valdemar Lukkarinen (rummut, s. 18.8.1982 Porvoo), Ville Herrala (basso, s. 1979) ja Peter Engberg (kitara, s. 28.12.1970 Helsinki). Kokoonpanossa on lisäksi Proton String Quartet vahvistuksena. Jazzyhtyeen laulusolistina toimii Torniossa syntynyt jazzlaulaja, säveltäjä ja laulunopettaja Nina Mya (oik. Nina Höynälä, s. 1989).

 

Tammerkosken seutu vuoden 1770 vaiheilla.

Anna Zögalta Tammerkosken kartanon osti vuonna 1705 juuri Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan tuomariksi nimitetty Clas Detlofsson Bars. Sekä Anna Zöga että tuomari Detlofsson lahjoittivat omana aikanaan Messukylän kirkkoon omilla nimillään varustetut kirkonkellot. Clas Detlofsson Bars syntyi Turussa räätälin perheeseen. Hän oli kouluja käymätön poika, josta tehtiin ensin kirjuri. Myöhemmin hän toimi Pirkkalan nimismiehenä ja hänestä tuli Ylä-Satakunnan tuomari 35-vuotiaana, jonka tuomiovalta kattoi alueet Loimaalta Keuruulle saakka. Säilyneistä dokumenteista ei käy selville kuinka hyvänä tuomarina häntä arvostettiin, mutta hänen liiketoimintansa näyttää olleen hyvin menestyksellistä.

Pekkalan kartanon päärakennuksen edustalla arvovieraita.

Jo Pirkkalan nimismiehenä toimiessaan hän osti omakseen ensin Lielahden ratsutilan ja sen jälkeen Tammerkosken kartanon. Näiden jälkeenkin hän kartutti omaisuuttaan ostamalla itselleen Nokian ja siihen liitetyn Viikin, Näsijärven rannalta Ruoveden kunnasta Pekkalan kartanon sekä muita pienempiä tiluksia. Pekkalan historia alkoi jo 1500-luvulla Laukon kartanon omistajien, Kurjen-suvun hallinnasta. 1750-luvulla Austrellit ostivat tilan Kurjilta. Pekkalan omistajan sukunimi vaihtui 1800-luvun alussa, kun Austrellin ainoa miespuolinen perijä kuoli ilman jälkeläisiä ja hänen sisarensa, Fredrika Wilhelmina, avioitui esikuntakapteeni, Adolf Aminoffin (s. 1797 ja k. 1877) kanssa.

Tuomarin virassa toimiessaan Clas Detlofsson Bars kartutti varallisuuttaan tietoisesti harjoittamalla viljan ja rahan lainausta isossa tuomiokunnassaan. Tähän hänellä oli erinomainen tilaisuus, sillä isovihan aikana ja sen jälkimainingeissa aikoina koettiin puutetta yleisesti maakunnassa. Tuomarin jälkeen jääneissä tileissä viimeisiltä vuosilta selviää, että hän keräsi viljalainastaa korkoa viisi kappaa tynnyriltä eli 15,6 %; samaa korkoa suosi myös kruunu lainoistaan. Tammerkosken kartanon ostamisen aikoihin kuoli Clas Detlofssonin ensimmäinen vaimo ja tuomari solmi uuden avioliiton aatelisen perijättären, Sabina Juliana Silfversvanin (s. 1677 ja k. 26.12.1734) kanssa. Heille syntyi vain yksi tytär, Sofia Juliana (s. 1712 ja k. 1730). Aikuisena Sofia meni naimisiin Laukon kartanon omistajan ainoan pojan, Knut Karl Axelsson Kurckin (Kurki, s. 22.9.1700 ja k. 1729)) kanssa. Kurjet olivat tuossa vaiheessa todella pahoin köyhtymään ja velkaantumaan, joten tämä avioliitto tuli heidän kannalta hyvään kohtaan. Tuomari Detlofsson auttoi lunastamalla Laukon veloista menetettyjä tiloja takaisin Laukkoon. Vain 29-vuotiaana Knut Karl Kurck kuitenkin kuoli ja vain muutamaa kuukautta myöhemmin keväällä 1730 Sofia Juliana kuoli 27-vuotiaana lapsivuoteeseen.

Tuomari Clas Detlofsson Bars ja hänen aviopuolisonsa Sabina Juliana kuolivat loppuvuodesta 1734 ja henkiin jäivät vain Sofia-tyttären ja Knutin lapset, kuusivuotias poika, Axel Gustaf, ja nelivuotias tytär, Sofia Juliana. Lapset perivät kaiken, koko valtavan omaisuuden. Aluksi lasten holhoojaksi määrättiin lasten isoäiti, Agnes Sofia von Lütsow (1666-1745), joka laittoi Tammerkosken kartanon vuokralle vuoden 1735 alussa. Aikoinaan Knutin pojasta, Axel Gustaf Kurjesta (s. 13.6.1728 Vesilahti ja k. 22.11.1800 Tottijärvi) tuli Laukon kartanon isäntä. Sofia Juliana Kurjesta (s. 1.3.1730 ja k. 18.2.1763 Pirkkala) tuli Tammerkosken omistaja.

Tampere vuonna 1818. Carl von Kügelgenin piirros.

Tuomari Clas Detlofssonin omaisuus arvioitiin perunkirjassa kaikkiaan 55 931 kuparitaalariksi. Tästä summasta jäi puuttumaan vielä eräitä tiluksia ja myös saatavia, jotka myöhemmin nostivat omaisuuden yli 70 000 kuparitaalariin. Tammerkosken säteritilan arvoksi katsottiin 4 500, Laukon kartanon 4 650 sekä Nokian ja Viikin tilojen yhdessä 12 000 kuparitaalaria. Kaiken tämän omaisuutensa tuomari Detlofsson oli haalinut omistukseensa ilman yhtään kruunulta saatua lahjoitusta. Pirkkalan nimismies, Jacob Gadd, vuokrasi Tammerkosken kartanon 2 000 kuparitaalarin kokonaisvuokraa vastaan kolmen vuoden ajaksi. Vuokrasopimusta jatkettiin Gaddille aina kevääseen 1742 asti, jolloin Tammerkosken kartanon uudeksi vuokralaiseksi tuli Porin jalkaväkirykmentin eversti, Henrik Johan von Knorring. Eversti Knorringin poika, luutnantti Carl Reinhold von Knorring (s. 24.7.1717 Ockelbo, Ruotsi ja k. 12.2.1793 Pirkkala) sitten otti vuonna 1745 silloin jo 15 vuoden ikään ennättäneen Sofia Julianan omaksi vaimokseen. Samalla hän sai Tammerkosken kartanon sekä Nokian ja Viikin kartanot omistukseensa.

Luutnantti Carl Knorring vuokrasi Tammerkosken kartanon vuonna 1753 vapaaherra Hans Henrik Boijelle. Vuonna 1758 vapaaherra Hans Henrik Boije osti kokonaan Tammerkosken kartanon omakseen. Carl ja Sofia Knorring muuttivat sitten asumaan Nokialle. Sofia Juliana Knorring kuoli Nokialla 32-vuotiaana talvella 1763. Carl Reinhold Knorring avioitui uudelleen myöhemmin Hedvig Eleonora von Torckin (s. 28.4.1745 Loimaa ja k. 30.6.1818 Turku) kanssa ja majuriksi ylennettynä asui vapaaherra Hans Henrik Boijelta vapautuneessa Kangasalan virkatalossa, Franssilassa.

Majuri Göran Svinhufvudista aina vapaaherran Boijen aikaiseen Tampereen kaupungin perustamiseen Tammerkosken kartanon maille, kartanon olemassa olon historia kesti kaikkiaan 142 vuotta. Kolme Tammerkosken kartanon pitempiaikaista omistajaa olivat: maaherra Ernest Creutz 34 vuotta, tuomari Clas Detlofsson 29 vuotta ja vapaaherra Hans Henrik Boije 25 vuotta. Tammerkosken kartanosta tehty vanhin kartta, maanmittari Oloff Mörthin piirtämä kartta on vuodelta 1696. Tämän kartan mukaan Tammerkosken kartanon pellot olivat keskellä nykyisen Tampereen kaupungin keskustaa. Peltoja oli kaikkiaan noin 29-30 hehtaaria. Peltojen keskellä oli vielä nurmikoita ja teitä; kun ne lasketaan pois viljelysalasta, jäi jäljelle 40,4 tynnyrinalaa eli noin 20 hehtaaria viljelysmaata. Sen verran vaatimattomat olivat Tammerkosken kartanon pellot ja kun peltoa ei voinut raivata paikkaan lisään, oli kartanon omistajan aikoinaan helppo tehdä päätös Tammerkosken kartanon myynnistä Tampereen kaupungin hyväksi.

Kahdella aitauksella pellot oli jaettu kahteen osaan, joita sitten viljeltiin kaksivuoroisesti; jos pohjoisessa pellossa kasvoi viljaa, oli eteläinen pelto kesannolla. Lähellä Näsijärveä, peltojen takana, Näsinkallion kulmilla oli hevosten, vetohärkien ja lampaiden hakamaa, joka oli tarkoitettu näiden laitumeksi. Pyynikin alueella kasvoi metsää ja vähän myöhemmin Hämeenpuiston eteläpäässä oli vetelä suoalue. Tammerkosken kartanon peltojen halki laski kaksi puroa Nalkalan lahteen; toinen pohjoisesta jyrkkää rinnettä ja toinen lännestä. Tammerkosken kartanon rakennukset oli sijoitettu umpiharyhmään Vainisten vanhan nimismiestalon paikalle lähellä kosken yli menevää siltaa. Itse kartanon päärakennus oli ns. miespihan keskellä siten, että talon pääty oli Tammerkoskelle päin. Pihan eteläpuolella sijaitsi karjapiha, jonka takana viettävässä rinteessä oli kaalimaaksi kutsuttu vihannestarha. Pohjoisempana oli vielä 250 seipään humalisto.

Tampereen keskustaa vuonna 1818. Carl von Küggelgenin piirros.

Tammerkosken ylittävä silta oli nykyistä sillankohtaa jonkin verran pohjoisempana. Kartanonpuoleisella rannalla sillasta erkani erikoinen tienhaara, joka johdatti liikenteen kartanon piha-alueen ohi kulkevalle maantielle. Kosken ylittävä silta oli rakennettu kosken matalimmalle kohdalle ja tienhaara oli luulaltavasti valmistunut vasta Tammerkosken kartanon piha-alueen laajentumisen jälkeen, sillä siltaa ei ollut mahdollista siirtää. Hämeen ja Satakunnan välinen liikenne kulki siltaa pitkin, mutta liikenne oli tuolloin vielä melko vähäistä. Tammerkosken kartanon kosken vastakkaisella puolella sijaitsi Kyttälän talo. Kyttälän talon kohdalla Messukylään kulkevasta tiestä erosi Lempäälään menevä maantie. Kartanon jauhomylly sijaitsi Tammerkosken yläputouksen itäpuolella sekä sahamylly kotitarvesahausta varten. Keskiputouksessa oli vielä toinenkin jauhomylly; tämän myllyn käyttöoikeuksista käytiin riitaa naapurin kanssa.

Heinää saatiin niitettyä peltolohkojen välillä olevista nurmista, mutta kosken toisella puolella sijaitsivat varsinaiset niityt. Yhteisiä laitumia oli Kanniston, Rautaharkon, Vihipään, Korvensuon, Toivaron, Kärppälän, Otavalan, Viinikan, Hatanpään, Tauskon, Nekalan ja Järvensivun kanssa. Samoin yhteisiä maita lähikylien kanssa oli pohjoinen lähimetsä, josta polttopuut ja aidakset haettiin. Myllysarka, varsinainen hirsimetsä, - sieltä saatiin esim. kattotuohet – oli Näsijärven selän takana Pengonpohjassa asti.

Vuonna 1735 on kirjattu Tammerkosken kartanon tarkempi kuvaus, kun tilaa oli vuokraamassa nimismies Jacob Gadd. Tällöin laadittu inventaario kertoo Tammerkosken kartanon olleen hyvässä kunnossa. Molemmat jauhomyllyt olivat kartanon käytössä ja niiden myllytulli oli 24 tynnyriä viljaa vuosittain. Eläimiä oli seuraavasti: seitsemän hevosta, kaksi varsaa, 26 lehmää, seitsemän hiehoa, seitsemän vasikkaa, sonni, kahdeksan vetohärkää, 25 lammasta sekä vuohia, sikoja, hanhia, kalkkunoita ja kaksi paimenkoiraa. Taloustavaraa ja peltotyökaluja oli runsaasti ja samoin oli laita kalapyydyksien kanssa. Rakennukset olivat muuten ennallaan eli samoin kun vuonna 1696, mutta tuomari Detlofssonin aikana oli pihapiiriin rakennettu uusi, suurempi päärakennus länsilaitaan. Päärakennuksen pohjoispää ulottui noin kolmen metrin päähän myöhemmin rakennetun kirkon kellotapulin nurkasta. Kartanon asuinrakennukset olivat lautakattoisia, mutta aitat, vajat ja eläinsuojat olivat tuohi- tai malkakattoisia.

 

Tampereen kaupunki oli aivan aluksi vain Tammerkosken länsipuolella.

Markkinoiden ja kaupankäynnin kannalta Tammerkosken seutukunta säilyi yli sadan vuoden jakson miltei tyystin muuttumattomana. Vaikka markkinapaikka välillä vaihtui, oli markkinat kuitenkin saman Satakunnan-Hämeen-tien varressa muutaman kilometrin päässä toisistaan. Tammerkoski jäi sijaintinsa vuoksi myös hieman paitsioon, koska sillä ei ollut omaa merisatamaa. Tammerkosken markkinoita hallitsivat pitkään täysin suvereenisti turkulaiset porvarit. Suomen väkiluku kasvoi tuskallisen hitaasti. Pitkät sodankäynnit olivat vieneet parasta työvoimaa ja niiden seurauksena verotus kiristyi entisestään. Kruunun talouspolitiikka oli kiinnittynyt merkantilismiin ja kaikkea, mikä poikkesi totutusta vanhasta tavasta, suorastaan pelättiin. Vasta aivan vapaudenajan loppupuolella talouspolitiikkaa uudistettiin ja lopulta Tammerkosken seutukin sai uusia muotoja ja vanhasta markkinapaikasta muodostettiin kaupunki. Ennen sitä kuitenkin Tammerkosken vanha kyläasutus vaihtui kartanoasutukseksi.

Samoihin aikoihin, kun Tammerkoskelle kenraalikuvernööri Pietari Brahe määräsi järjestettämän markkinat kahdesti vuodessa, syntyi Tammerkoskelle myös kartano. Historia osoittaa nyt, että kartano oli kaupungin synnyn kannalta huomattavasti tärkeämpää, kuin markkinoiden synty alueelle; Tampereen kaupunki syntyi Tammerkosken kartanosta eikä Tammerkosken markkinoista. Saman aikaisesti Tammerkosken vanha kyläasutus muuttui markkinoiden aikoihin ja nämä tapahtuivat toisistaan täysin erillään. Tuo aika oli myös kartanoiden syntyaikaa. Aikaisempien sotien verorasitteiden ja miestappioiden vuoksi moni talonpoikaistila oli autioitunut asumattomaksi. Suomessa oli vuonna 1618 veroluetteloiden mukaan yhteensä kuusituhatta autiotilaa eli ne olivat joko todella autioita tai veronmaksukyvyttömiä. Jos tilan verot jäivät kolmelta peräkkäiseltä vuodelta maksamatta, merkittiin tila kruunun veroluetteloihin autiotilaksi. Kruunua ei kiinnostanut lainkaan oliko tila autio vai ei, kunhan se vain sai veronsa kannettua tiloilta. Varoissaan olevat naapurit saattoivat lunastaa hallintaoikeuden itselleen maksamalla verokyvyttömän tilan verot. Näin tiloja yhdistelemällä varsinkin 1600-luvun alkupuoliskolla syntyi suurtiloja. Autiotiloja ajautui myös kruunun hallintaan maksamattomien verojen vuoksi.

Varsinkin kolmekymmenvuotinen sota vuosina 1618-1648 joudutti tätä kehitystä. Privilegioihin perustuen aateliset palvelivat sodan aikana huomattavilla paikoilla armeijassa sekä siviilitehtävissä, täytyi heidät myös suorittamistaan tehtävistä palkita. Monet aatelittomatkin kohotettiin aatelissäätyyn. Donaatiot – alueet, jotka palkkioina saatiin kruunulle tehdyistä tehtävistä – kuuluivat aatelisarvoihin, ja näiltä alueilta aateliset saivat itse kantaa veronsa. Kolmekymmenvuotisen sodan loppuvaiheessa tämä järjestelmä eli huippukauttaan. Vuonna 1654 kuningatar Kristiinan hallituskauden päättyessä kaikkiaan kaksi kolmasosaa valtakunnan verotuloista ohjautui donataareille.

Kuningas Kaarle XI.

Tilanne valtakunnassa alkoi kuitenkin olla jo aika kestämätön; aluksi tämä järjestelmä oli kyllä kruunulle perin käytännöllinen käteisvaroista puutetta kokevalle. Kruunulla oli ylin omistusoikeus aivan kaikkeen maahan, mutta vähitellen kruunu joutui vararikon menetettyjen verotulojen vuoksi. Läänitysten palautusta eli reduktiota alettiin valtiopäivillä pian vaatia. Vuonna 1655 määrättiin ns. neljänneksenperuutus, joka koski vain varojen palautusta kruunulle. Jo aikaisemmin syntyneet suurtilat jäivät olemaan. Myöhemmin toteutettu iso reduktio samoin koski vain verojen palautusta, mutta sekään ei voinut purkaa jo syntyneitä laajoja tilakokonaisuuksia. Iso reduktio toteutettiin kuningas Kaarle XI:n määräyksestä 1600-luvun lopulla Ruotsissa. Sen seurauksena kruunulle palautui noin kahden miljoonan taalarin vuotuiset verotulot. Reduktio tarkoitti myös virka-aatelin syntymistä sekä kuninkaan vallan kasvamista.

Suomessa ison reduktion seurauksena ratsutilojen joukkoon tuli uusi ryhmä, säteriratsutilat. Kaikista rasituksista vapaille aatelin säteritiloille asetettiin ratsupalveluvelvollisuus eli tilat joutuivat varustamaan ratsumiehen armeijaa varten. Helsingin pitäjässä tällaisia kartanoita olivat Munkkiniemi, Hämeenkylä, Westerkulla, Tombacka, Håkansböle ja Kulosaari. Samassa yhteydessä monista aatelin haltuun lahjoituksina päätyneistä tiloista tehtiin tavallisia ratsutiloja. Suurtilojen omistukseen vaikutti samoin omistusoikeutta koskevien käsitysten muuttuminen. Aiemmin kruunu oli luovuttanut toistaiseksi tai saajan elinajaksi maaveron kanto-oikeuden aatelisille, mutta perinnölliset donaatiot alkoivat yleistyä 1600-luvun vaihteessa. Vuonna 1604 Norrköpingin valtiopäivät päätti, että hallitsijalla oli oikeus antaa läänityksiä, jotka siirtyisivät perintönä kunkin donataarin miespuolisille jälkeläisille. Sen jälkeen muodostui feodaalinen käsitys, että aatelisilla oli saamaansa donaatioon varsinainen omistusoikeus ja alueen veroamaksavilla talonpojilla oli tiluksiinsa vain perinnöllinen käyttö- ja asumisoikeus. Omistusoikeutta vahvisti se, että lahjoitusmaita veronkanto-oikeuksineen voitiin ostaa ja myydä. Reduktion jälkeen aateli saattoi katsoa täydeksi omaisuudekseen kaiken, mitä ei oltu otettu kruunulle ja talonpojille jäi ainoastaan viljelyoikeus veronmaksua vastaan.

Vuonna 1637 alkoi Tammerkosken kylän kartanokausi, siis suunnilleen samoihin aikoihin Tammerkosken markkinoiden kanssa. Tuolloin käydyn sodan aikana muutamia Tammerkosken seudun taloja joutui maksamattomien verojen vuoksi kruunulle. Vuonna 1637 kaksi kruunulle jäänyttä taloa, Kuotti ja Kurinen, luovutettiin majuri Göran Svinhufvudille palkkataloksi. Kaksi vuotta myöhemmin majuri Svinhufvud kuoli itse, mutta Anna Sabel – majurin leski, joka omisti Piikkiön Tuorlan – asui Tammerkoskella ainakin vielä vuonna 1645.

Varsinaisena Tammerkosken kartanon luojana voidaan pitää valtioneuvos, vapaaherra Ernest Johann Creutz vanhempaa (s. 20.5.1619 ja k. 24.2.1684 Turku). Hän toimi maaherrana sekä Turun hovioikeuden presidenttinä ja hänen veljensä oli amiraali Lorentz Creutz (s. 1615 ja k. 1.6.1676 Öölanti). Ernst Creutz opiskeli ulkomailla mm. Leidenissä ja osallistui valtiopäiville vuodesta 1643 lähtien. 25-vuotiaana Creutz oli Svean hovioikeuden asessori ja vuonna 1652 hänet nimitettiin Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi, jossa toimessa hän viihtyi vuoteen 1666. Creutz ei ollut sotilas vaan siviilivirkamies ja hän oli veljensä kanssa ensimmäiset suomalaiset, jotka nostettiin vapaaherralliseen sukuun. Vuonna 1667 Creutz siirtyi Ruotsin Västmanlandiin. Ernest Creutz nimitettiin valtaneuvokseksi ja Turun hovioikeuden presidentiksi vuonna 1674.

Isänperintönä Ernest Creutz peri Pernajan Malminkartanon ja aviopuolisonsa, Anna Silfversparren, myötä mm. Siuntion kartanon. Vuonna 1649 hän sai lahjoituksena muutaman tilan Messukylän Takahuhdista ja kolme taloa Tammerkosken kylästä. Talot olivat Svinhufvudille kuuluneet Kuotin ja Kurisen talot ja niiden lisäksi Vainisen talo. Seuraavan kahden vuoden aikana Creutz osti maata kruunulta lisää. Seuraavana vuonna hänen omistukseensa siirtyivät rälssiksi joutuneet Laiskoilan (molemmat Nalkat), kaksi Eerikkilän ja yksi Hatanpään talo. Creutz osti myös vuonna 1649 kaksi taloa Kyttälästä ja Viinikka nimisen talon, jotka oli lahjoitettu insinööri Henrik Muhlmanille (aateloituna v. Saulenberg). Samoin hän osti kapteeni Franz Phalerille lahjoitetut kaksi Siukoilan taloa. Näin Tammerkosken kylästä vähitellen muodostui tilakokonaisuus, kartano, jolla oli myös kaksinkertainen ratsuvelvollisuus.

Vapaaherra Creutzin täytyi olla kovin paljon valtion hallintoa hoitamassa ja huolehtimassa kruunun varoista, että hän lahjoitusmaistaan huolimatta lämpimästi kannatti reduktiota; tästä asiasta hän itse asiassa myös riitaantui kenraalikuvernööri Pietari Brahen kanssa. Vaikka aatelisto reduktion myötä menetti oikeuksia kantaa veroja talonpojilta, pystyttiin kuitenkin noin kolmesataa syntynyttä kartanoa säilyttämään; jopa niin, että osasta verovapaista rälssisätereistä muodostettiin ratsuvelvollisia säterirustholleja, joiden verovelvollisuus rajoittui ratsun ja ratsumiehen ylläpitoon. Creutz halusi säilyttää itsellään tietyn omaisuuden ja osasta omaisuuttaan hän oli valmis luopumaan.

Siuntio ja Malminkartano muutettiin säteriratsutiloiksi ja Tammerkosken kartanon hän säilytti omistuksessaan luopumalla sen vuoksi eräistä muista tiloista. Kesken ison reduktion vuonna 1684 vapaaherra Creutz kuitenkin kuoli ja Tammerkosken kartano siirtyi hänen tyttärensä, Anna Gertrudin (k. 1727), ja tämän miehen, ratsumestari Herman Reinhold Zögen (s. 10.7.1653 Tallinna ja k. 20.2.1698 Kaarina), haltuun. Annalla ja Hermanilla oli yksi tytär, Maria Elisabeth Schauman (o.s. Zöge). Annan ja Hermanin asuessa Tammerkosken kartanoa siitä tuli rälssisäteri, jonka vanhana perintönä oli velvollisuus pitää kaksi ratsumiestä varustettuna kuningasta palvelemaan. Aviomiehensä kuoleman jälkeen Anna Zöge piti yksin Tammerkosken tilaa vuosina 1698-1705. Tammerkosken kartano säilyi tällaisena kaksinkertaisesti ratsuvelvollisena rälssisäterinä aina siihen asti, kun Tampere perustettiin Tammerkosken rannalle.