Johan Lambert Petterson (s. 19.5.1864 Hausjärvellä ja k. 17.9.1938) tuli Tampereen kaupunginarkkitehdiksi Frans Ludvig Caloniuksen jälkeen. Hän toimi ensin v. t. kaupunginarkkitehtina vuosina 1891-1900 ja kaupunginarkkitehtina vuodet 1902-1918. Näiden virkakausien välissä toimi Tampereen kaupunginarkkitehtina vuoden päivät (1900-01) Carl Birger Federley, jonka kynästä piirtyivät Tampereelle mm. Tampellan insinöörien asunnot, Palanderin talo (Keskustori 1901), Hammareninkadun makasiinirakennus (1901), Pohjoismaiden Osakepankintalo (Kauppakatu 9, 1902), Vanhainkoti De Gamlas Hem (Papinkatu 24, 1905), Kymmenenmiehen talo (Hämeenkatu 27, 1907), Laukonlinna (Laukontori 6, 1907), Laivayhtiön talo (Hämeenpuisto 6, 1908), Kulkutautisairaala (Koulukatu 9, 1909), Näsijärven purjehdusseuran paviljonki (1912), Tuomisen kivimuuri (Tuomiokirkonkatu 3, 1914), Tampereen Osake-Pankin talo (Kauppakatu 7, 1916), Blomin talo (Hämeenkatu 20, 1916), Lokomon johtajan asunto (Hatanpään valtatie, 1916), J. W: Enqvistin sellutehtaan työväenasunnot sekä pääinsinöörin talo Lielahdessa, Viinikan rivitalot (1919), Lapinniemen tehtaan rakennuksia, Liljeroosintalo (Mariankatu 35, 1923), Pikilinna (Aaltosenkatu 31-33), Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön talo (Hallituskatu 14, 1926), Ratinanlinna sekä Aitolahden kirkko (molemmat vuodelta 1928).

 Kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Calonius

Frans Ludvig Caloniuksen jäljiltä Tampereen kohentaminen kaupunkiympäristönä jäi kesken ja sitä työtä jatkoi kaupunginarkkitehtina Johan Lambert Petterson. Petterson on jättänyt kaupunkiimme vahvan jälkensä, sillä hänen suunnittelemiaan ovat monet keskeiset Tampereen rakennukset, varsinkin tehdaskiinteistöt. Työsarka alkoi Pettersonilla Kyttälän ehostamisella kaupungissamme. Uusrenessassityyliin Petterson suunnitteli Kyttälään apteekkari Scheelen ja kauppias Ruuskasen talot. Kun kaupunki kasvoi ja laajeni, sai Petterson työkseen suunnitella näiden uusien alueiden kaavoja; myös katuja, maanteitä, puistoja, rakennuksien ohella suunniteltiin ja rakennutettiin sekä metsää hakkautettiin ja kaupungin katuja valaistiin.

 Arkkitehdin luonnos palatsista (pohjoinen puoli) vuodelta 1897.

Johan Lambert Petterson oli jo opiskeluaikanaan omaksunut uusrenessassityylin, mutta varsinkin tehdasrakennuksia hän suunnitteli myös maltillisesti jugendtyyliin. Hän opiskeli ensin Suomen Polyteknillisen opiston insinööriosastolla ja siirtyi sieltä kolmeksi vuodeksi arkkitehtiosastolle. Arkkitehdiksi Petterson valmistui Polyteknillisestä opistosta vuonna 1885 ja toimi vuosina 1888-91 arkkitehtina yleisten rakennusten ylihallituksessa vt. esimiehenä Hämeenlinnassa. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli Theodor Deckerin arkkitehtitoimistossa, mutta opiskeluaikanaan hän työskenteli Gustaf Nyströmin toimistolle. Vuosina 1887-88 hän viimeisteli opintojaan valtion stipendin turvin Dresdenin Polyteknillisessä korkeakoulussa. Pettersonin suunnittelemat kuuluisimmat tehdasrakennukset Tampereella ovat Aaltosen kenkätehdas, Kehräsaaren Liljeroosin villankehruu- ja värjäystehdas, Finlaysonin pääkonttori ja Klingendahlin kehräämorakennus Hämeenpuiston eteläpäässä sekä Kattohuopatehtaan tehdasrakennus. Hänen suunnittelemiaan olivat mm. Viikinsaaren ravintola, Ratinan höyryvoima-asema, Marian sairaala, Kaupin keuhkotautisairaala, Heinolan VPK:n talo sekä Tampellan eteläkulman laajennus ja Mustanlahden satamakonttorin rakennus. Valokuvien perusteella arkkitehti Petterson oli myös musiikkimiehiä, sillä hänestä löytyy valokuvia viulunsa kanssa eri kokoonpanoissa. 

 Johan Lambert Petterson soittaa viulua kuvassa oikealla.

 

Kuningas Kustaa III:n määräyksestä Tammerkosken rantaan perustettiin vuonna 1781 viinanpolttimo, joka toimi joitakin vuosia. Tämä samainen viinanpolttimo saneerattiin James ja Margaret Finlaysonin asunnoksi keväällä 1820, kun he muuttivat Tampereelle asumaan ja teollisuutta kosken rantaan valjastamaan. Puurakennus kosken rannalla oli kaksikerroksinen ja käsitti 22 huonetta; huoneissa oli mm. kangaspuita ja pesula sekä Finlaysonit perustivat myös kotinsa yhteyteen lastenkodin. Maaliskuun 1. päivänä vuonna 1836 myi James Finlayson omistamansa tehtaan Pietariin kauppias Carl Samuel Nottbeckille (s. 25.9.1777 Virossa) ja lääkäri Georg Adolf Rauchille (s. 17.7.1789 ja k. vuonna 1869) ja Finlayson muutti vaimonsa kanssa synnyinseudulle Skotlantiin vuonna 1838. Myydessään tehtaansa Finlaysonilla oli työssä 48 ihmistä vuonna 1836. Nyt tehdas sai ammattimaiset omistajat ja sen kasvu alkoi nousta aivan Suomessa ennennäkemättömällä vauhdilla. Vuonna 1859 Tampereella oli asukkaita 5200 ja puuvillatehtaalla työskenteli samaan aikaan melkein 1600 ihmistä.

 Nottbeckien puuhuvila vuodelta 1863.

Vanhaan kruunun viinanpolttimorakennukseen muutti nyt asumaan Carl Nottbeckin poika, Wilhelm Nottbeck (s. 23.1.1816 Pietarissa ja k. 30.3.1890 Wiesbadenissa), jonka nimi muuttui muotoon Wilhelm von Nottbeck, kun hänet veljensä kanssa aateloitiin Suomessa vuonna 1855 ja Suomen Ritarihuone hyväksyi suvun numerolla 221 aatelisten joukkoon vuonna 1857. Wilhelm Nottbeck saapui isänsä pyynnöstä Tampereelle oppimaan tulevaksi tehtaanjohtajaksi oppi-isänään uusi Finlaysonin tehtaiden paikallinen johtaja, Ferdinand Uhde. Wilhelm avioitui vuonna 1847 Marie Elise Constance von Mengdenin kanssa ja tässä yhteydessä jälleen vanha kruununpolttimo remontoitiin pariskunnan tarpeita vastaavaksi. Rakennus sai uuden sisäänkäynnin, ikkunat ja katto uusittiin, sisätilan portaat tehtiin uudestaan, seiniä ja kattoja koristeltiin kalkkirappauksilla, kaksi huonetta sai kipsikoristeisen katon ja ovet avattiin messinkisillä ovenkahvoilla. Näin rakennus muuttui palatsiksi, jossa vietettiinkin näyttäviä juhlia Nottbeckien aikana. Keisarikin vieraillessaan Tampereella kyläili mielellään Nottbeckeilla, mutta paikallisilla porvareilla taas ei ollut mitään asiaa Nottbeckien tilaisuuksiin. Vuonna 1848 palatsin lähiympäristöön alkoi rakentua englantilaistyylistä puistoa ja puutarhaa, jonka kasvihuoneet säilyivät aina 1970-luvulle asti ja nykyäänkin puisto tunnetaan Tammerkosken partaalla Wilhelm von Nottbeckin puistona. Puistosta löytyivät mm. aurinkokello, suihkulähde ja huvimaja.

 

 Patruuna Wilhelm von Nottbeck

Carl Samuel Nottbeck kuoli Pietarissa 13.8.1847 ja hänen toinen poikansa Carl Nottbeck tuli isänsä seuraajaksi tehtaan Pietarin konttorin johtoon. Wilhelm aloitti tehtaan johtajana Ferdinand Uhden – muutti Berliiniin - jälkeen vuonna 1860 ja jo 1870-luvulla Tampereen 7000 asukkaasta 2300 työskenteli tehtaalla. Wilhelm von Nottbeckille syntyi kaikkiaan seitsemän poikaa, joista yksi poika kuoli jo varhain lapsena ja yksi poika, Ernest, näki väkivaltaisen kuoleman 20-vuotiaana mennessään joulun viettoon hevoskyydillä Lielahden kartanoon. Perheen pojat olivat: Carl Samuel, Wilhelm Fredrik, Edvard Alexander, Peter Burchard, Alexander Johan Ferdinand ja Ernst Friedrich Rembert. Pojista vanhin, Tartossa ja Zürichissä opiskellut Carl oli merkittävä tekijä, kun Plevnan kutomoon saatiin sähkövalo ensimmäisenä maassamme ja koko Pohjoismaissa 15.3.1882. Plevnan kutomon rakennus valmistui maaliskuussa 1877 tehtaan alueelle ja nimensä se sai Turkin sodassa Plevnan kylässä (Bulgaria) käytyjen taistelujen mukaan, jossa oli mukana myös puuvillatehtaan poikia Tampereelta. Wilhelm Fredrik opiskeli kemiaa ja maataloutta Tarton yliopistossa ja hän peri isältään Lielahden kartanon alueineen. Edvard rakennutti Imatralle Neitsytniemen kartanon perheelleen kodiksi. Peter taas rakennutti vanhan Milavidan puukartanon tilalle uuden kodin perheelleen Näsinkalliolle Tampereella ja Alexander opiskeli hänkin Tarton yliopistossa sekä rakennutti itselleen kodiksi palatsin entisen kruunun viinanpolttimon tilalle Wilhelm von Nottbeckin puistoon. Wilhelm Fredrikin ja Peter Burchardin puolisot olivat sisaruksia keskenään. Sashaksi kutsuttu Alexander taas asui pitkään ennen oman kotinsa valmistumista veljensä Peterin perheen luona läheisessä Milavidassa oman palvelijansa kanssa.

 

 Alexander von Nottbeck

Arkkitehti Johan Lambert Petterson sai tehtäväksi poikamiehen elämää viettäneeltä Alexander von Nottbeckilta suunnitella tälle kodiksi kaksikerroksinen kivipalatsi uusrenessanssityyliin. Kivitaloon tuli 13 huonetta aputiloineen ja keittiöineen. Talon alkuperäisestä sisustuksesta kertoo sisääntuloaulan takka yläpuolisen peilin kanssa. Sukuvaakunalla koristettu kattokruunu on peräisin Nottbeckien aiemmasta puupalatsista. Patruuna Wilhelm von Nottbeckin puoliso menehtyi vuonna 1888 ja patruunakin hieman myöhemmin, vuonna 1890 matkallaan Saksassa. Molemmat haudattiin suvun pieneen hautausmaahan – johon ensimmäisenä haudattiin Ernest-poika – Lielahden kartanon mailla. Alexanderin teettämä palatsi valmistui vuonna 1899 paikalleen ja se sai ympärilleen englantilaistyylisen puiston. Alexander von Nottbeck ei valitettavasti ennättänyt asua uutta palatsiaan kovin pitkään, sillä hän kuoli umpisuolen puhjettua vuonna 1900 ja hänkin sai viimeisen lepopaikan suvun omasta hautausmaasta Lielahdesta.

 

Palatsin pohjoisen puolen suihkulähde.

 Palatsin edustalla oleva suihkulähde.

Vuonna 1899 Tampereen kaupunkia täytti hieman yli 36 000 asukasta ja samaan aikaan puuvillatehtaalla työskenteli n. 3 300 työntekijää; naisia vajaa 2 000 ja miehiä hieman yli 1 000 sekä lapsia vajaa 300. Alexanderin palatsi eli hiljaiseloa vuoteen 1904, jolloin Finlaysonin tehtaan palkkajohtaja Herman Lüders muutti palatsiin tehtaan virkailijoiden työsuhdeasuintalosta Puuvillatehtaankatu 3:sta. Pedantti ja leskimies Lüders vietti palatsissa aikaa koiransa kanssa vuoteen 1912, sittemmin poistuen Saksaan viettämään eläkepäiviään. Herman Lüdersin jälkeen palatsissa majaili Finlaysonin johtajana insinööri Hugo Mäkli vuoteen 1917 asti. Vuodesta 1917 lähtien tehtaanjohtajina toimineet vuorineuvokset asuttivat perheineen palatsia aina vuoteen 1979 asti; ensin Hjalmar von Wendt (1874-1948) – joka muuten kaikkiaan palveli Finlaysonin tehdasta lähes 50 vuoden verran – johtajana vuosina 1917-1948, sitten Sadi Sandell (1891-1986) vuosina 1948-1962 ja lopuksi vuorineuvos Stig Herman Hästö (s. 13.9.1913 Pori ja k. 14.9.1997 Espoo) vuosina 1962-1979. Palatsia alettiin kutsua näiden palkkajohtajien asumisen vuoksi jostakin 1910-luvulta lähtien Finlaysonin palatsiksi – harhaanjohtavasti jälleen kylläkin.

Finlaysonin Palatsi kesällä 2015.

Palatsin alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä kuin alakerran hallin takka ja peili.

 

James Finlayson

Skotlannissa vuonna 1771 syntynyt James Finlayson tutustui jo nuorena miehenä kotimaassaan kehruu- ja kutomoteollisuuden saloihin ja hänestä varttui kelpo koneenrakentaja Glasgowin kaupungissa. Finlayson polveutui melko vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassa olevista vanhemmista eikä James Finlayson kotimaassaan saanut kovin ihmeellistä koulusivistystä. Työtä tehden Finlayson oppi käytännönläheisesti koneenrakennuksen taidot konetehtaassa Glasgowissa ja erityisesti hän erikoistui juuri kehruukoneiden valmistukseen. Finlayson kartutti kokemuksiaan työskentelemällä sittemmin eri tekstiilitehtaissa ja hän ennätti vielä Englannissa ollessaan toimia erään kehräämön johtajana.

Ensimmäisen kehruukoneen vuonna 1770 patentoi englantilainen James Hargreaves ja seuraavana vuonna englantilainen pastori Edmund Carwright patentoi itse suunnittelemansa kutomokoneen ja sama pastori perusti vuonna 1787 oman kutomon. Koneavusteinen langan ja kankaan valmistus osoittautui käsityötä laadukkaammaksi ja jo vuonna 1818 Englannissa oli 2400 kutomokonetta toiminnassa. Englanti halusi myös suojella omaa osaamistaan markkinoilla ja päätti ankarasti kieltää koneiden ja koneenosien viennin maasta ulos. Välittömänä seurauksena oli tietysti se, että englantilaisia konemestareita alettiin houkutella ulkomaille töihin hyvillä palkoilla. Kveekarina Finlayson houkuteltiin Pietariin, jonne keisari Aleksanteri I perusti Keisarilliset Aleksanterin teollisuuslaitokset vuonna 1798. Merkittäväksi varsinkin Finlaysonin myöhemmän toiminnan kannalta lienee tullut myös se seikka, että hän tutustui Pietarissa keisariin. James Finlayson ennätti työskennellä Pietarin kupeessa Kolpinon konepajalla konemestarina yli kaksikymmentä vuotta ennen Suomeen tuloaan.

 

Skotti ja teologian tohtori John Paterson tuli vuonna 1812 valituksi Englannin raamattuseuran yliasiamieheksi sekä Venäjälle että Suomeen. Paterson matkusti Pietariin, tulevaan uuteen  asuinpaikkaansa, Suomen kautta ja matkallaan tutustui ja ilmeisesti myös ihastui Tampereen seutuun ja varsinkin Tammerkoskeen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Turussa John Paterson sai piispa Tengströmin innostumaan Suomen raamattuseuran perustamiseen. Omissa matkakuvauksissaan tohtori Paterson paljastaa kertoneensa hyvin lämpimästi Tampereesta hyvälle ystävälleen James Finlaysonille Pietarissa ja jopa houkutelleensa Finlaysonia perustamaan tehdasta tämän kosken rantaan.

Vuonna 1858 Paterson kirjoitti julkaisemissaan matkamuistelmissa: "Saavuimme ensin Tampereelle, jonka kaupungin äärellä on suurenmoinen vesiputous, mistä kaupunki on saanut nimensä. Minua hämmästyttivät paikan tarjoamat mahdollisuudet vesivoimaiseen konekäyttöön ja monta vuotta myöhemmin huomautin siitä eräälle maanmiehelleni, joka hallituksen tuen turvin perusti paikalle puuvillatehtaita, jotka nykyään ovat uljaimmat koko Venäjän valtakunnassa. Käyntini siellä koitui siis ajallisessa katsonnassa sattuman kautta Suomen hyödyksi." Asian muhittua tarpeeksi ystävykset päättivät tehdä yhdessä matkan kesällä 1819 Suomeen ja Tammerkosken törmälle. Tässä vaiheessa James Finlayson oli jo jättänyt konemestarin toimensa Venäjällä terveydentilansa vuoksi. Paterson kirjoittaa matkasta edelleen: "Kun ystäväni Mr. James Finlayson, joka Sir Alexander Wilsonin alaisena oli ollut valmistamassa koneistoa Aleksanterin tehtaita varten, oli luopunut tästä toimestaan ja oli terveydeltään heikko, ehdotin, että hän seuraisi minua matkallani Suomeen. Olen aikaisemmin maininnut, että vuonna 1812 vietin muutamia päiviä Tampereella siinä maassa sekä kiinnitin huomioni paikan ihailtaviin edellytyksiin kaikenlaisen konevoiman käyttöön. Kaupunki sijaitsi ihastuttavalla paikalla hedelmällisessä maakunnassa suunnattomin, niin tyhjentymättömin vesivoiman saantimahdollisuuksin. Olin kuvaillut tätä suurta etua ystävälleni, joka innostui näkemään paikan. Jos se miellytti häntä ja hän onnistui saamaan hallitukselta edulliset ehdot, hän aikoi rakentaa vesilaitoksen ja muita tehtaita sen välittömään läheisyyteen. Siksi hän suostui matkatoverikseni tuolle pitkälle matkalle."

 

Matkamiehet lähtivät Pietarista matkaan 22.7.1819 Karjalan kannaksen kautta ensin Savonlinnaan ja Kuopioon, josta matka jatkui Vaasan kautta Tampereelle. Paterson ja Finlayson saapuivat Tampereelle 18.8.1819 ja majoittuivat Hatanpään kartanoon asumaan matkansa ajaksi. Lefrénin perhe vanhoina Patersonin tuttavina toimi heidän isäntinä vierailun aikana. Paterson kuvailee vielä: "Täällä vietimme kolme onnellista päivää. Ystäväni Finlayson iloitsi näkemästään. Hän huomasi heti, etten ollut liioitellut kuvaillessani paikkaa hänelle, ja ystäväni Lefrén antoi hänelle kaikki hänen toivomansa tiedot maan olosuhteista." Myös keisari Aleksanteri I vieraili saman vuoden syyskuun alussa katsastamassa Tamperetta ja keisari piti Tammerkosken valjastamista teollisuuden käyttöön hyvin tärkeänä asiana. Vielä samana syksynä James Finlayson teki päätöksensä vahvistukseksi uuden matkan Tampereelle ja tämän matkan jälkeen hän oli valmis tietyin ehdoin siirtymään Tampereelle ja hän selvästi näki myös Tammerkosken antamat mahdollisuudet teollisuuden tarpeisiin.

Finlaysonin oma varallisuus tehtaan rakentamiseen oli liian pieni ja hän päätti yrityksensä perustamislupaa anoessaan hakea myös valtion tukea hankkeelleen. Anomuksessaan Finlayson erityisesti korosti, kuinka suuressa määrin tämän suunnitelman toteutus edistäisi Suomen käsi- ja tehdasteollisuutta. Keisari oli hyvin kiinnostunut tästä hankkeesta, mutta hänkin halusi ennen päätöstä asiasta saada Suomen senaatin lausunnon.

 

11.11.1819 hakemus evästyksineen lähetettiin valtiosihteerin virastosta kenraalikuvernöörille, kreivi Steinheilille. Katsotaanpa, mitä evästys asiaan liittyen asiasta tietää: "Sitten kun Englannin alamainen James Finlayson, joka useita vuosia on ollut toimessa Kolpinon manufaktuurilaitoksessa, viimeksi kuluneen kesän aikana on matkustellut useilla seuduilla Suomessa tarkoituksenaan ottaa selville tilaisuudet ja keinot, jotka voivat ilmaantua erikoisten tehtaiden ja manufaktuurien perustamiseksi ja edullisesti käyttämiseksi, oli Finlaysonissa, hänen tällä tavoin opittuansa tuntemaan suotuisat olosuhteet tällaisten laitosten perustamiseen jotka hänen ajatuksensa mukaan maassa vallitsevat, osaksi lukuisien virta- ja vesiputousten tarjoamien erinomaisten tilaisuuksien takia, osaksi ottaen huomioon päiväpalkan kohtuullisuuden sekä elintarpeiden ja rakennusaineiden lievät hinnat, syntynyt toivo sitä tietoa ja kokemusta tehdasliikkeiden alalla käyttämällä, jonka hän on voinut itsellensä hankkia, mitä häneen itseensä tulee, koettaa myötävaikuttaa tämän elinkeinonhaaran yleisempään kotiuttamiseen ja synnyttämiseen Suomessa; sen tähden ja siinä tapauksessa, että Finlaysonia tässä yrityksessä hallitus rohkaisisi ja tukisi, hän olisi halukas asettumaan Tampereen kaupunkiin, tähän tarkoitukseen soveliaimpana paikkana, ja sinne rakentamaan sellaiset laitokset ja manufaktuurit, joissa ei ainoastaan valmistettaisi ja joihin hankittaisi sopivammat koneet ja työkalut kuin nykyään yleisesti käytetyt niiden raaka-aineiden valmistamiseksi ja muokkaamiseksi, joita jo suuressa määrässä Suomessa tuotetaan, vaan myöskin maan asukkaille esikuva annettaisiin näiden raaka-aineiden edullisimmalla tavalla jalostamiseksi ja hienompien tehdas- ja manufaktuuritöiden valmistamiseksi. Alamaisen ilmoituksen lisäksi näistä asioista on Finlayson Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan alamaisesti anonut, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsisi tällä tavoin kysymyksessä olevaa laitosta tarkoittaen armollisemmin myöntää Finlaysonille seuraavat edut:

1:0 että Suomen hallitus mahtaisi Finlaysonille ja tämän perillisille täydellä omistusoikeudella luovuttaa ja lahjoittaa ei ainoastaan ne virtaputoukset Tampereella, jotka sijaitsevat sen paikan, missä fabrikööri Lefrénin paperiruukki sijaitsee, ja ylimmän putouksen välillä kuin myöskin viimemainitun sekä oikeuden jatkaa, missä niin tarpeellista olisi, vesilaitosrakennuksia järven puolelle 100:n Venäjän sylen päähän ylimmästä  virtaputouksesta, vaan myöskin kaiken näiden vesiputouksiin rajoittuvan ja vielä hallintaa vailla olevan maan kaupungin alueella; jonka lisäksi James Finlayson saisi tarpeellisen luvan ja privilegion mainitulle alueelle järjestää valimon siihen kuuluvine tarpeellisine työpajoineen koneiden valmistamiseksi pellavanloukuttamiseen, villan ja puuvillan karstaukseen, hampun-, pellavan-, villan- ja puuvillankehräämöihin ym. ja lisäksi perustaa ei ainoastaan kaikki tällaisten raaka-aineiden jalostamiseen ja muokkaamiseen tarvittavat tehtaat, niinkuin värjäämöt, kattuuninpainamot, verkatehtaat ym., vaan myöskin hienommat rauta-, teräs- ja metallimanufaktuurityöpajat ja muut hyödylliset tehdas- ja manufaktuurilaitokset;

2:0 että kaikki ne tavarat ja artikkelit, jotka voidaan katsoa ehdottoman välttämättömiksi edellä mainittujen Finlaysonin tai hänen oikeudenomistajiensa perustamien tehtaiden ja manufaktuurien aikaan saamiseksi ja käyttämiseksi, saataisiin maahan tuoda Venäjältä ja ulkomaan paikkakunnilta mitään tullimaksua maksamatta ja saamatta niitä pidättää ja tarkastaa muualla kuin asianomaisessa tullikamarissa, milloin tavarat ovat Finlaysonin tai tämän edustajan tarpeellisella passituksella varustamat; mutta tullikamarin velvollisuutena olisi viipymättä tarkistaa tällaiset tavarat ja sen jälkeen heti ne luovuttaa Finlaysonille tai tämän edustajalle;

3:0 että ne tehdas- ja manufaktuuritavarat ja tuotteet, jotka tehtäisiin ja valmistettaisiin työpajoissa ja laitoksissa, joita Finlayson, tämän perilliset tai oikeudenomistajat vastaisuudessa Tampereelle perustavat, saataisiin tällä paikalla kuin myös muissa Suomen kaupungeissa varastoida ja myydä avoimissa kauppapuodeissa ja makasiineissa tällaisten tavarain omistajien velvoittamatta tästä oikeudesta suorittamaan mitään erikoista maksua tai liittymään johonkin Ammattikuntaan tai kauppias- ja porvariluokkaan;

4:0 että hallitus tahtoisi sitoutua omasta puolestaan ja mikäli sellainen voi tapahtua muiden oikeuksia ja privilegioita loukkaamatta, valmistamaan Finlaysonille keinoja yllä kosketellun valimon perustamiseen tarvittavan takkirauta- ja puuhiilimäärän saamiseksi;

5:0 että niissä tapauksissa, jolloin sellaisten manufaktuuri- ja tehdastuotteiden, joita Finlayson tulisi valmistamaan, hankinta kruunulle avoimella huutokaupalla tarjottaisiin, Finlaysonille tästä asiaankuuluvasti ilmoitettaisiin, jotta hän ilmoittautuisi sellaiseen hankintaan, mikäli hän sen edulliseksi havaitsisi, yhdenvertaisena muiden halukkaiden urakoitsijain kanssa; jolloin Finlaysonilla siinä tapauksessa, että hän ja joku Suomen ulkopuolella asuva henkilö pysähtyisivät alimpaan tarkoitukseen, olisi etusija hankinnan saamiseen ennen tuollaista urakoitsijaa.

Jota paitsi ja kun Finlayson oli aikonut hankkia itselleen työmiehiä Englannista ja samoin aikoi saada tuon kansallisuuden muita tehtailijoita hänen laitoksiinsa osallistumaan, Finlayson oli anonut Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan vakuutusta seuraavista vapauksista ja oikeuksista, nimittäin:

1:0 että Finlayson samoin kuin kaikki Englannin kansakunnan jäsenet, jotka asettuisivat Tampereelle joko sinne perustaakseen manufaktuureja ja tehtaita tai niissä työmiehinä käytettäväksi, saisivat nauttia täydellistä omantunnonvapautta uskonnon asiassa ja heidän sallittaisiin yhdessä niiden henkilöiden kanssa, jotka omasta halustaan tahtoisivat tähän osallistua, suorittaa jumalanpalveluksensa kirkoissa, jotka he voisivat tänne rakentaa ja hankkia, ja harjoittaa uskontoaan sen opin käytön ja tapojen mukaan, jota kukin tunnustaisi, joutumatta tämän takia millään tavoin häirityksi tai vainotuiksi; siksi

2:0 että  edellä mainitut henkilöt muuten nauttien kaikkia niitä oikeuksia ja etuja, jotka Tampereen kaupungin asukkaille on myönnetty tai vastaisuudessa tullaan myöntämään, vapautettaisiin ylipäänsä kaikkien niin hyvin siviilielämän kuin sotilaallisten henkilökohtaisten velvollisuuksien suorittamisesta sekä nauttisivat vapautta majoituksesta taloihinsa, jonka lisäksi ne näistä, jotka kuuluvat kveekarilahkoon, eivät missään tapauksessa olisi velvollisia suorittamaan mitään sotatekoja tai maksuja sotaväen ylläpitämiseksi, ei myöskään mitään maksuja papistolle, kuin myöskään heitä ei saisi velvoittaa minkäänlaiseen valantekoon, vaan heidän ilman valaa asianomaisten esivallanhaltijain ja tuomioistuinten edessä antamansa vakuutus ja ilmoitus katsottaisiin yhtä vahvaksi ja vakuuttavaksi kuin valallinen vakuutus, sekä liittyisi siihen vastuu, että se, joka valheeseen vikapääksi havaitaan, lain mukaan valapattona pidetään ja rangaistaan.

Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen tapahtuneen alamaisen esittelyn jälkeen kaikesta siitä, mitä tehtailija James Finlayson yllä olevassa määrässä on hakenut ja anonut, on Hänen Majesteettinsa Keisari, joka armossaan on havainnut Finlaysonin ehdotuksen myötävaikuttamisesta erikoisten laitosten avulla Tampereen kaupungissa kotiteollisuus- ja tehdaselinkeinojen syntyyn ja vaurastumiseen Suomessa ylipäänsä ja tässä maanpaikassa erittäin ansaitsevan hallituksen erikoista huomiota, armollisimmin suvainnut selittää tahtoaan ja aikomuksenaan olevan kaikin mahdollisin tavoin innostaa ja tukea Finlaysonia tämän ehdotuksen toteuttamisessa ja suorittamisessa, mikäli sellainen on yhteisen hyvän ja maassa vallitsevien lakien ja asetusten mukaista. Mutta ennen kuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on tahtonut lopullisesti päättää Finlaysonin hakemista eduista ja oikeuksista, on Hänen Keisarillinen Majesteettinsa katsonut tarpeelliseksi kuulla tästä asiasta senaattinsa talousdepartementtia; jonka johdosta minä, ministerivaltiosihteeri Rehbinderin poissaolon johdosta, saan armollisimmasta käskystä anoa, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi keisarillisen senaatin talousdepartementille jättää huoleksi, niin pian kuin mahdollista, alamaisen lausunnon esittämisen Hänen Majesteetilleen Keisarille kaikesta siitä, mitä keisarillisella senaatilla Finlaysonin anomuksen johdosta voi olla muistuttamista tai ilmoittamista sekä ,itä seikkoja sen toimeenpanemisen suhteen olisi otettava huomioon." Tämän kirjelmän vahvisti allekirjoituksellaan valtioneuvos von Willebrand. 

10.5.1820 senaatin päätöksellä James Finlaysonille myönnettiin yritykselle perustamislupa sekä lisäksi korotonta valtionlainaa 20 vuoden ajaksi tehtaan rakentamiseen, täysin ilmaisen maa-alueen Tammerkosken partaalta ja merkittävät tulliedut; Finlayson sai 10 vuoden ajan rajoituksetta tuoda koneita ja niiden osia ulkomailta sekä ilman tullia puuvillaa tehtaan tarpeisiin. Tammerkosken rannalla oli sijainnut vanha kruunun viinanpolttimo ja kun polttimon toiminta loppui vuonna 1801, siirtyi se yksityiseen omistukseen. Tämän alueen valtio lunasti ja luovutti sen sitten James Finlaysonille. Tampereen kaupunki luovutti vastikkeettomasti Finlaysonille maata Mältinlahdesta. Erilaisten järjestelyjen seurauksena James Finlaysonille siirtyivät nyt kosken länsirannalta maata ja koskea osa sen ylimmästä osasta. Koskea perattiin tehtaan tarkoituksiin ja koskesta tuotiin kanava rakennettavalle tehtaalle. Finlayson muutti vaimonsa kanssa pysyvästi Tampereelle asumaan keväällä 1820 ja asettuivat asumaan vanhaan kruunun polttimoon, joka saneerattiin heille kodiksi.

Kuningas Kustaa III päätti perustaa lisätuloja valtiolle saadakseen ja kansalaisten omaa viinanpolttoa hillitäkseen vuonna 1776 kaikkiaan 52 polttimoa valtakuntaansa, joista seitsemän osui Suomen puolelle. Vuoden 1776 valmistui tämä polttimo Tammerkosken rantaan Tammerkosken kartanon peltojen pohjoispuolelle, asemakaavattomalle alueelle; polttimo alkoi tuotantonsa vuonna 1778. Polttimon asuin- ja konttorirakennus nousi valmiiksi vuonna 1781 ja kastettiin käyttöönsä seuraavana vuonna. Tämä talo oli juuri se talo, johon Finlaysonin perhe ja kotiteollisuus asettautui.
  Vuonna 1821 alkoi uusi tehdas toimintansa Tammerkosken rannalla. Tehtaan ensimmäiset rakennukset olivat hirsirakennuksia, joissa sijaitsi valimo ja konepaja, jonka käyttövoimana oli 30 hevosvoiman vesiratas. Valimon kahdessa uunissa sulatettiin toisessa rautaa ja toisessa messinkiä. Alkuperäisenä ajatuksena oli valmistaa karstaus- ja kehruukoneita puuvillan ja villan kehruuseen, mutta varsin pian kävi selväksi, että nämä koneet kävivät huonosti kaupaksi. Sangen nopeasti Finlayson oli yrityksensä kanssa suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja niistä hän selviytyi saadessaan valtiolta vuonna 1826 lisälainaa. Vuonna 1825 tehtaalla työskenteli viisi työntekijää ja vuonna 1830 työntekijöitä oli vasta kymmenen.

Pelkästään kiitosta James Finlayson ei ole toiminnastaan Tampereella saanut. Tätä kveekaria jotkut pitivät hyvin ankarana kasvattajana orpolapsiaan kohtaan lastenkodissaan. Tuohon aikaan vielä työläisetkin saivat kokea hyvin ankaraa, vaativaa ja kurinalaista kohtelua työnantajilta. Usein James Finlaysonia kuvattiin ylpeäksi, epävieraanvaraiseksi ja ahneeksi sekä epäkiitolliseksi viranomaisia kohtaan. Myöhemmin historia on vääristänyt hänen osuuttaan puuvillatehtaan saavutuksissa Tampereella ja hän on näin katsoen saanut ansiotonta arvonnousua sitä kautta.

Vanhaan polttimorakennukseen ja siis silloiseen kotiinsa Finlayson perusti kotikutomon ja kemiallisen pesulan. Talon kahdessakymmenessäkahdessa huoneessa oli runsaasti tilaa lapsettomalle pariskunnalle ja sieltä sai majan myös lastenkoti. Tässä lastenkodissa ei koskaan ollut suurta määrää kerrallaan lapsia, maksimissaan kymmenen lasta kerrallaan, mutta lapsia käytettiin myös työvoimana. Kenraalikuvernööri Steinheil järjesti tälle lastenkodille ystävällisesti tukea valtion varoista, sillä kiertävät, kerjäävät lapset katsottiin ympäri Suomea melkoiseksi maanvaivaksi. Kasvattilapsia, kuten heitä yleisesti kutsuttiin, kohdeltiin ankarassa kurissa ja Herran nuhteessa ja lasten piti talon palvelijoiden kanssa osallistua päivittäin aamu-, päivä- ja iltarukoushetkiin talon ruokasalissa. Nämä toimitukset hoiti talon isäntä eli James Finlayson itse lukien Raamatusta englanniksi pari jaetta, jotka yleensä käännettiin avustajan toimesta ruotsiksi. Työpäivät olivat pitkiä ja sapattivapaata valvottiin ankarasti, eikä mitään maallisia huveja sallittu ajankuluksi. Ruumiillinen kuritus oli tässä kodissa osa jokapäiväistä elämää ja Finlayson hallitsi kotiaan patriarkaalisesti.

 

Vajaassa kahdessa vuodessa aloittamisestaan Finlayson oli ajanut yrityksensä jo melkoiseen ahdinkoon, sillä konetilauksia ei tullutkaan ja käteisvarat ehtyivät rakennushankkeisiin. Senaatille esiteltiin 20.8.1823 Finlaysonin laatima kirje, jossa hän kertoi, että kaikki saamansa 30 000 ruplaa ja lisäksi itse sijoittamansa 16 000 ruplaa olivat huvenneet ja vaarana olisi konkurssi, jos pian rahoitusta ei saataisi lisää. James Finlayson pyysi lisää korotonta lainaa 30 000 ruplaa ja lupasi vastineeksi valmistaa kruunulle esittelemiinsä hintoihin kehruu- ja karstauskoneita tehtaallaan. 24.10.1823 kreivi Steinheil esitti senaatin pöytäkirjat esityksenään ministerivaltiosihteeri, paroni Rehbinderille liittäen mukaan oman puoltavan lausuntonsa asiasta. Rehbinder jätti asian majesteetin käskystä Suomen vuorihallituksen yli-intendentti Nils Nordenskjöldille 19.11.1823

Nordenskjöld – tuo laajasti sivistynyt ja varmatahtoinen sekä arvostelukykyinen arviomaan ulkomaanmatkojensa ja opintojensa perusteella teollisuutta – matkusti sitten tammikuun alussa 1824 Tampereelle tutkimaan Finlaysonin tilannetta. Ennen lausuntonsa jättämistä Nordenskjöld tapasi Lars Gabriel von Haartmanin ja kreivi Carl Mannerheimin ja jättäytyi heidän kanssaan antoisaan keskusteluun, jonka seurauksena koko kysymystä lähestyttiinkin sittemmin aivan uudesta näkökulmasta. Maailmalta saatujen esimerkkien valossa puuvillatuotteiden valmistus laitettiin etusijalle Finlaysonin tehtaiden ohjelmassa. Puuvillateollisuus vaati kalliimpia koneita, joten valtion myöntämää lainaa lisättiin 36 000 ruplaan ja se (laina) jaksoteltaisiin useampaan erään.

 

Helmikuun lopussa 1824 Nordenskjöld sai oman lausuntonsa valmiiksi ja lähetti sen paroni Rehbinderille, joka sen esittelisi keisarille. Kurkistamme seuraavaksi hieman tuota lausuntoa: ”Finlaysonilla on jo seuraavat rakennukset ja koneet valmiina, nimittäin:

1:0 Hänelle armollisimmin annetulla paikalla kosken rannassa 76 jalkaa pitkä ja 26 jalkaa leveä hirsitalo, kahtena kerroksena ja tilavin ullakkokerroksin. Tässä talossa on Englannin kehruurakennusten tapaan maan puolella kylkirakennus, johon kuuluu eteinen ja portaat kaikkiin kerroksiin, pieni konttorihuone ja kuumailmalaitos kaikkien kerrosten lämmittämiseksi samanaikaisesti, samoin kuin kosken puoleisella sivulla erikoinen ulkoneva ratasrakennus, jonka 16 jalan läpimittainen vesipyörä antaa aina 30 hevosen voiman.

Päärakennuksen toisessa kerroksessa ovat jo valmiina ja mainitun vesipyörän liikkeelle panemina: 3 sorvikonetta keskulaisia rauta- ja puuesineitä varten, 2 pyörösahaa, läpimitaltaan toinen 12, toinen 18 tuumaa, sekä sitä paitsi pieni tasauskone karstaus- ja kehruukoneisiin tarvittavia pienempiä hammasrattaita varten. Näiden koneiden lisäksi on Finlaysonilla melkein valmiina ranskalaismallinen kertauskone sekä puuaine ja useimmat rautaosat pariin karstauskoneeseen. Valutavara niihin on saatu osaksi Englannista, osaksi Pietarin valimoista.

2:0 Jonkin matkaa tehdasrakennusta ylempänä, myös kosken rannassa, valimo, pystyhirsistä rakennettu, ja siinä 2 muurattua vetouunia messingin sulattamiseksi sulattimissa sekä pieni kupu-uuni rautaa varten. Tästä valimosta puuttuu kuitenkin vielä liehdin ja kuivausuuni sekä tarpeellinen hiilirakennus. Finlayson aikoo aivan tämän valimon viereen rakentaa pienen rakennuksen hienotaevasaraa sekä muutamia veden käyttämiä hiontakiviä varten. Kaikkea tätä, samoin kuin kupu-uunin liehdintä, tulisi käyttämään pieni vesipyörä, mihin on erinomainen tilaisuus.

3:0 Pajana käytetään lähistöltä ostettua ja Finlaysonin alueelle siirrettyä taloa, jossa myös on huone seppää varten.

4:0 Asunnoksi itselleen ja pienelle köyhien lapsien instituutille, jotka Finlayson on ottanut hoitoonsa, hän on järjestänyt T.K.M.:nne armollisimmin luovuttaman entisen polttimorakennuksen; sekä

5:0 ostanut ja alueelleen siirtänyt talon, joka on aiottu valimon päällysmiehen asunnoksi; samoin kuin

6:0 ostanut asutun tontin työmiesten asunnoiksi.

Yllämainitut jo valmiit koneet ovat rakenteeltaan niin sirot ja täydelliset, ettei sellaisia ennen ole Suomessa nähty, ja osoittavat sellaisten rakentamiseen harjaantunutta kättä. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että Finlaysonin ammattina Englannissa on ollut oikeastaan karstaus- ja kehruukoneiden kokoaminen lähemmin tutustumatta niihin tarvittavien rautakappaleiden valamiseen.

Toiselta puolen ei Finlayson tosin ole täyttänyt kaikkia vaatimuksia, joita hänen lupaustensa ja pyytämiensä privilegioiden johdosta olisi voinut odottaa; mutta syyt, jotka hän on ilmoittanut harhaan osuneitten toiveittensa aiheeksi, eivät kenties ole perusteettomat.”

Hyvin asiapitoisen lausuntonsa Nordenskjöld lähetti siis eteenpäin, mutta aikaa vain vierähti kummasti asian ympärillä. Vähien rahojensa kanssa tuskaili Finlayson ja kyseli toukokuussa 1824 kirjeellään asiansa edistymistä Nordenskjöldiltä. Myöhemmin Finlayson lähestyi suoraan paroni Rehbinderiä kirjeellään kysellen jälleen asian etenemistä. 18.7.1824 annettiin keisarillinen käsky lainan myöntämisestä Finlaysonille. Tosin Finlayson sai tietoonsa päätöksen vasta 27.9.1824 Tampereen kaupunginhallitukselle lähetetystä kirjelmästä. James Finlayson oli jo jonkin aikaa viettänyt aikaansa sairaana vuoteessa syvästi rahatilanteensa masentamana. Häntä loukkasi nyt syvästi menettely, jolla kaupungin edustajat tulivat tietämään hänen saamansa lainan ehdot.

Sitaatti päätöksestä: ”Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on katsonut hyväksi Suomen yleisistä valtionvaroista myöntää manufaktuurinharjoittaja Finlaysonille uuden korottoman lainan, suuruudeltaan 36 000 bankoassignaattiruplaa, jos Finlayson suostuu seuraaviin sitoumuksiin, nimittäin:

1:0 että hänen pääelinkeinokseen tulee puuvillan ja villalangan kehruu sekä flanellien ja villaisten neulomatöiden valmistaminen;

2:0 että hän tätä tarkoitusta varten jo valmiiseen tehdastaloonsa asentaa kaksi villankehruukonetta sekä kaksi puuvillankehruukonetta niihin kuuluvine valmistus- ja kertauskoneineen, jotka kaikki laitokset hänellä pitää olla tulevaksi kesäksi täydessä käynnissä;

3:0 että valimoa ja koneiden valmistusta aluksi jatketaan ainoastaan Finlaysonin omien koneiden täydentämiseksi, mutta näiden tultua kuntoon saatetuiksi harjoitetaan myös pienempien, maassa myyntikelpoisten koneiden ja rautavalmisteiden valmistamiseksi;

4:0 että mikäli sellainen vastaisuudessa Finlaysonille uskottaisiin, hän on myös velvollinen saamiensa lainojen vähennyksenä ja jo ilmoittamiinsa hintoihin valmistamaan sellaisia pienempiä kehruukoneita, joita voi käyttää maan yleisissä työlaitoksissa, ne paikoilleen erikoisetta palkkiotta asentamaan ja käyntiin saattamaan sekä näiden koneiden johtamiseen valittuja henkilöitä tarkoitusta varten harjoittamaan ja opettamaan;

5:0 että Finlayson palkkaa valimoihin hyvin perehtyneen englantilaisen ja tällaista henkilöä pitää luonaan toimessa vähintään kaksi vuotta saattaakseen valimonsa yhtä hyvään kuntoon kuin englantilaiset ja kehittääkseen maalle taitavia työläisiä paikkakunnan köyhistä lapsista, jotka otetaan oppilaiksi tähän valimoon sekä

6:0 että Finlayson sallii jokaisen suomalaisen miehen oppiakseen vapaasti ja esteittä tarkastaa kaikkia hänen hallussaan olevia laitoksia ja tehtaita sekä saada niiden käytöstä tarpeelliset tiedot.

Tämän lainan, jolle Finlaysonin on haettava kiinnitys laitoksiinsa, on H.K.M. armossaan tahtonut myöntää Finlaysonille neljänä eri osana, kunkin kahdeksikymmeneksi vuodeksi, siten, että hän aluksi saa vain neljänneksen koko lainasummasta sekä, sitten kun on ilmoittanut ja todeksi vahvistanut sen käytön tehtaan tarpeisiin samalla tavoin etukäteen saa toisen neljänneksen ja niin edespäin, kunnes koko laina on tullut nostetuksi.”

Finlayson yritti vielä neuvotella kirjeitse sekä Nordenskjöldin että myös paroni Rehbinderin kanssa lainansa ehdoista, mutta lähinnä turhaan; vain aikaa hukattiin tässäkin. Finlayson olisi halunnut koko lainasumman heti käyttöönsä. Lopulta uusi kenraalikuvernööri Zakrewski jätti 14.7.1825 kirjelmän ministerivaltiosihteerille keisarille esiteltäväksi koskien Finlaysonin uutta lainaa. Kirjeen mukana tuli myös Finlaysonin kirjallinen anomus. Näihin vastineena ministerivaltiosihteeri kirjoitti kenraalikuvernööri Zakrewskille 13.1.1826 seuraavasti:

”H.K.M. on armossaan antanut esitellä itselleen manufaktuuriharjoittaja Finlaysonin H.K.M.:een jättämän alamaisen anomuksen saada heti nostaa koko se 36 000 bankoassignaattiruplan koroton laina, joka heinäkuun 18 p:nä 1824 on Finlaysonille tietyin ehdoin armollisimmin myönnetty Finlaysonin Tampereen kaupunkiin perustamien mekaanisten tehtaiden ja laitosten täydentämiseksi ja harjoittamiseksi; minkä yhteydessä minulla on ollut onni H.K.M.:een alamaisesti ilmoittaa Teidän Ylhäisyytenne minulle heinäkuun 2/14 p:nä viime vuonna asiasta jättämän kirjelmän sisällys. Ja on H.K.M. sen johdosta, mitä T. Ylh. Siinä on lausunut, katsonut hyväksi sallia manufaktuurinharjoittaja Finlaysonin samalla kertaa ja minkäänlaisitta ehdoitta nostaa yllämainitun lainasumman käytettäväksi yllämainittuun tarkoitukseen ainoastaan kiinnitystakuuta vastaan Finlaysonin tehtaisiin ja laitoksiin sekä velvoittaen hänet maksamaan lainan takaisin 20 vuoden kuluessa.”

Velkakirjat lainasta allekirjoitettiin 26.2.1826 ja James Finlayson nosti toisen korottoman lainansa 16.3.1826 käyttöönsä. Suomen Pankki haki 27.2.1827 päivätyssä virkakirjeessään Tampereen kaupunginoikeudelta kiinnitystä Finlaysonin manufaktuuripajoihin ja tehdaslaitoksiin kaikkine niihin kuuluvine taloineen, tontteineen, rakennuksineen ja koneineen sekä kaikkeen muuhun hänelle kuuluvaan kiinteään omaisuuteen Tampereen kaupungissa. Asian käsittelyssä 19.3.1826 saneli manufaktuurinharjoittaja James Finlayson pöytäkirjaan seuraavan huomautuksensa:

”… koska laitokseni tarkoituksena ei ole ainoastaan koneiden valmistaminen omaksi tarpeeksi, vaan myös niiden valmistaminen myytäväksi, saan minä kaiken väärinkäsityksen välttämiseksi pidättää itselleni oikeuden, ettei antamaani vakuutta voida tulkita sillä tavoin, että sen kautta olisin luopunut koneitteni vapaasta hallinnasta, ja oletan, ettei niiden myyminen halullisille ostajille tämän takia esty tai vaikeudu.” Tähän sen kummemmin puuttumatta kaupunginoikeus myönsi kiinnityksen ”kaikkiin hänen omistamiinsa taloihin ja tontteihin, nimittäin N:oon 10 ja siihen kuuluvaan yhden tynnyrinalan istutukseen, N:oihin 124, 127, 128, 129, 130, 131 ja 132, samoin kuin niillä oleviin rakennuksiin, tehtaisiin ja laitoksiin.”

Finlayson oli alkujaan sitä mieltä, että Suomessa lankojen ja kankaiden teollinen valmistus perustui villaan ja pellavaan, mutta hän taipui – asiaa tarkemmin harkittuaan – valmistusmateriaaleina ottamaan käyttöön puuvillan ja villan. Hänen konepajansa oli varojen puutteen takia ollut seisokissa pidemmän ajan, mutta vuonna 1827 valmistui yksi kehruukone puuvillaa varten ja toinen kehruukone villaa varten sekä työssä tarvittavia karstaus- ja esivalmistuskoneita, joita hanke vaati. Puuvillalankaa alkoi valmistua Finlaysonin tehtaalta vesivoiman avulla vuonna 1828 ja tätä vuotta voidaan siis aiheesta pitää Suomen puuvillateollisuuden syntyvuotena. Ilmeisesti jo vuonna 1829 tehtaalla on lopetettu villan käyttö materiaalina heikon kysynnän vuoksi. Onnekseen Finlaysonin tuotteet kävivät nyt myös kaupaksi ja vuonna 1833 hänen tehtaallaan oli noin viitisenkymmentä ihmistä työssä; suurin osa heistä naisia ja lapsia. Finlayson oli Suomessa ensimmäinen naisten työllistäjä teollisuusalalla. Työpäivä tehtaalla alkoi klo viisi aamuhartaudella, jolloin joku esimiehistä luki muutamia jakeita Uudesta testamentista ja aamurukouksen. Työt jatkuivat iltaan klo 19:ään tai välillä klo 20 asti, vain kahden pienen ruokatauon keskeyttäessä työnteon.

Vuoden 1833 kehräämön koneluettelossa olivat seuraavat koneet:

1 kone puuvillan avaamiseksi ja möyhentämiseksi (Battingmachine), 2 konetta puuvillan puhdistamiseksi (Cleaningmachines), 4 isoa karstauskonetta, 1 venytyskone (Drawingsframe), 1 etukehruukone (Rovingframe), 1 monistuskone (Twinning- and doublingmachine), 2 venytyskonetta (Stretchingmachine), 5 kehruukonetta, 3 vyyhtimiskonetta (Reels) ja 1 langankimputuspuristin.

Omien muistiinpanojensa mukaan – lokakuulta 1833 – tehtaalla käsiteltiin 590 naulaa puuvillaa viikossa. Raakapuuvilla tuli joko Amerikasta tai Itä-Intiasta ja Finlayson osti sen Tukholmasta asiamiesten välityksellä maksaen siitä n. 70 kopeekkaa naulalta vapaasti Tampereella. Vaikka Finlaysonille tarjottiin mahdollisuutta maksaa raakapuuvilla luotolla, hän maksoi kuitenkin aina käteisellä.

James Finlaysonin oma terveys alkoi jo olla heikoissa kantimissa, mutta hän sai veljenpoikansa  Robert Finlaysonin vuoden ajaksi houkuteltua Tampereelle; Jamesin tarkoitus oli houkutella oman työnsä jatkajaksi veljenpoikansa. Robert asui setänsä asunnossa kosken rannalla, mutta työn jatkajaa hänestä ei tullut koskaan. Sukulaisten luonteenpiirteet olivat jo niin erilaiset, eikä Robert ollut valmis nöyrtymään ankaran kveekarin komentoon. Lopulta Robert palasikin takaisin kotiinsa ja James Finlaysonin suunnitelmat raukesivat tällä kertaa siihen. Finlayson oli kuitenkin jo kypsynyt luopumaan orastavasta liiketoiminnasta ja hän ilmoitti asiasta jopa lehdessä vuonna 1829 sekä alkoi omissa kirjeissään ystävilleen Pietariin tehdä propagandaa asiansa puolesta. Finlaysonin skottilainen kveekari William Wheeler ja saksalainen liikemies Ferdinand Uhde löysivät Finlaysonille varakkaat pääomasijoittajat omistuksenvaihdosta varten Pietarista; he olivat Räävelin (Tallinnan) toisen kauppaseuran kauppias Carl Samuel Nottbeck ja lääkäri Georg Adolf Rauch. Kumpainenkaan sijoittaja ei ollut halukas muuttamaan Suomeen, eivätkä he koskaan käyneet tehdasta paikan päällä edes katsomassa.

William Wheeler ja Ferdinand Uhde kävivät neuvottelemassa ja katsastamassa paikkoja Tampereella muutaman kerran ja 8.6.1835 James Finlayson teki kirjallisen luovutustarjouksensa ostajaehdokkaille. Tarjouksessa hän luovuttaisi mielellään kaikki oikeutensa ja privilegionsa, jotka johtivat hänen laitostensa, maa-alueittensa, vesivoimansa ja kaiken muun omaisuutensa, lukuun ottamatta vain hänen hevosiaan, vaunujaan, huonekalujaan, vaatteitaan ja kirjojaan nimetyin ehdoin:

1) että ostajat ottavat vastatakseen kahdesta valtionlainasta, joiden suuruus yhteensä on 66 000 bankoassignaattiruplaa;

2) että ostajat luovutuksen tapahtuessa maksavat käteisellä hänelle 15 000 bankoassignaattiruplaa niin sanotusta ”good will of his business”;

3) että ostajat lunastavat hänen raaka-aine-, valmiiden tavarain yms. varastonsa kuitenkin siten, että tästä koituva summa jää firmaan 6 %:n vuotuista korkoa vastaan kolmen vuoden ajaksi;

4) ja että hän itse sitoutuu siinä tapauksessa, että uudet omistajat niin toivovat, jäämään vähintään kahden vuoden ajaksi luovutuksen jälkeen tehtaan neuvonantajaksi muuta korvausta saamatta kuin vain ravinnon ja asunnon itselleen ja vaimolleen vastaavaksi ajaksi.

Kirjelmän jälkeen käytiin vielä muutamia kuukausia neuvotteluita ja loppuvuodesta 1835 sai James Finlayson hyväksymiskirjelmän Carl Samuel Nottbeckilta ja Georg Adolf Rauchilta, jossa ehdollisena kauppa hyväksyttiin, jos Suomen senaatti siirtää ostajille kaikki Finlaysonille myönnetyt privilegiot. 15.1.1836 Suomen senaatti antoi oman päätöksensä, jonka mukaan sillä ”on sitäkin vähemmän huomauttamista esitettyä anomusta vastaan, koska Finlayson on jo saavuttanut korkean iän ja näyttää olevan syytä olettaa, ettei hän enää voi mainittua tehdaslaitosta kyllin tarmokkaasti hoitaa ja hallussaan pitää”. Samalla senaatti myöntyi myös hakijoiden anomukseen kuuden vuoden lykkäyksestä ensimmäiseen valtionlainan takaisinmaksamiseen.

Kauppakirjat on päivätty 1.3.1836 ja tällöin myös uudet omistajat ottivat haltuunsa Finlaysonin yhtiön. Tämän sopimuksen kanssa tuli kuitenkin ongelma ja kiinnityksen vuoksi kaupan osapuolet joutuivat valtion vaatimuksesta laatimaan uuden kauppakirjan. Uuden kauppakirjan allekirjoittivat Pietarissa Carl Nottbeck ja Georg Rauch 29.5.1837 ja seuraavana päivänä James Finlayson Tampereella. Seuraava sitaatti on tästä kauppakirjasta:

”Minä James Finlayson teen tällä tavoin tiettäväksi, että, sitten kun Hänen Keisarillinen Majesteettinsa tammikuun 15 p:nä viimeksi kuluneena vuonna armossaan on suostunut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Hovin hovimedicuksen, herra Georg Rauchin, sekä Räävelin kunniaporvarin sekä kauppiaan, herra Carl Nottbeckin tekemään alamaiseen anomukseen, että saisivat ottaa haltuunsa minun Tampereen kaupungissa omistamani tehdas- ja manufaktuurilaitoksen siihen kuuluvine taloineen, koneistoineen ja alueineen ja nauttia hyväkseen minulle Armossa myönnettyjä privilegioita ottamalla vastatakseen korottomasta lainasta, suuruudeltaan kuusikymmentäkuusituhatta bankoassignaattiruplaa, jotka minä yleisistä varoista olen perustamista varten saanut, niin… jätän ja luovutan minä siis täten yllämainitun tehtaan sekä kaupunkitalot N:o 10, 23, 124, 127, 128, 129, 130, 131 ja 132 Tampereen kaupungin ensimmäisessä korttelissa sekä niihin kuuluvat rakennukset näissä olevine koneistoineen ja niihin kuuluvine istutuksineen, sekä poikkeuksetta kaiken, mikä niihin oikeuden mukaan kuuluu, ja määrään tämän kaiken yhtiölle Finlayson et Compagnie tämän näin ollun niinkuin kaikkea muuta rehellisesti saatua omaisuutta, kaikessa vastaisuudessa kiistattomasti omistettavaksi ja hallittavaksi.”

Tässä yhteydessä on hyvä ja mielenkiintoista huomata, että osapuolet ovat todennäköisesti jotenkin sopineet Finlaysonin nimen säilymisestä liiketoiminnan jatkuessa uusilla omistajilla. Kuten sitten historia on osoittanut, tehdas tunnetaan edelleen tänäänkin Finlaysonin nimellä; mielenkiintoista on sekin, että monet rakennukset ja toiminnot liittyvät hänen nimeensä, vaikka niillä ei ole yhtään mitään tekemistä James Finlaysonin kanssa. Näistä esimerkkinä vaikkapa Finlaysonin Palatsi ja Finlaysonin kirkko.

Finlaysonin jäljiltä tehtaaseen jäi 7 kehruukonetta ja 832 värttinää, jotka kävivät mekaanisella voimalla. James Finlayson jäi vaimonsa kanssa vielä hieman reiluksi pariksi vuodeksi Tampereelle neuvoja jakamaan, mutta heinäkuussa 1838 he poistuivat Tampereelta ja palasivat kotimaahansa. Pinttyneen tarinan mukaan Finlaysonien poistuessa Tampereelta joukko työläisperheitä lapsineen kokoontui pihamaalle jättämään hyvästejä entiselle isäntäväelleen. James Finlayson kuoli 18.8.1852 Edinburgissa 81 vuoden iässä. Tampereen Sanomat kirjoitti numerossaan 76 vuonna 1881 James Finlaysonista: ”Moni muistaa yhä tuon originellin, kookkaan ja hiljaisen herran leveälierisessä hatussaan… Melkein koko tehtaanhenkilökunta muodosti silloin yhden ainoan perheen ja siinä sanotaan rouva Finlaysonin olleen hellänä äitinä ja emäntänä. Hän koulutti lapset, samoin kuin elätti heidät, ja lämmin kristillisyys, joka näitä puolisoita elähdytti, vaikutti koko elämän ajaksi moneen niistä, jotka olivat käyneet tämän omituisen koulun.”

Varmasti James Finlayson oli vähintäänkin kohtalainen ammattilainen kehruukoneiden alalla, mutta kaikilta osin hänen liikemiestaitonsa eivät yltäneet riittävän korkealle. Liiketoimintaansa Tampereella aloitelleelta mieheltä puuttui paljon omaa pääomaa ja hänen laskelmansa menivät koneiden valmistuksen ja myynnin osalta täysin väärin. On myös monasti arvosteltu sitäkin, että suhteellisen avokätisen avunkaan avulla saavutettu toiminnan taso oli sangen vaatimatonta ja tehotonta käytettyihin taloudellisiin panostuksiin nähden. Yhtä kiistatonta lienee kuitenkin, että hän sai Tampereella orastavan teollisuustoiminnan alkuun, vaikka sitten vähän pienempänä ja vaatimattomana alkujaan.

James Finlayson © Esa Hakala

 Kirkkoherra Hugo Winter.

Joroisissa 16.10.1828 syntynyt - Joroisten kirkkoherra Gustaf Winterin ja Anna Gustava von Essenin poika - Adolf Magnus Winter sai pappisvihkimyksen 18.12.1850 Porvoon hiippakunnassa ja toimi pastorina sittemmin Porvoossa, Hartolassa ja Viipurissa. Vuonna 1851 Adolf Winter saapui papiksi Hartolaan avustamaan silloista kirkkoherraa Nils Robert Bonsdorffia ja täällä hän myös avioitui kirkkoherra Bonsdorffin tyttären Julia Malvinan kanssa vuonna 1857. Kymmenen vuotta myöhemmin Adolf Winteristä tuli Hartolan kappalainen ja vuonna 1877 hän oli jo Hartolan kirkkoherra. Tänne hänen elämäntyönsä myös päättyi, kun hän kuoli Hartolassa 18.10.1880. Winterin perhe asusti Hartolassa Savelan pikkupappilaa ja sieltä perhe muutti isän tultua kirkkoherraksi 1877 isoon pappilaan. Perheen yhdeksästä lapsesta seitsemän näki aikuisiän.

Kirkkoherra Winterin kuoltua perhe vuonna 1883 muutti perheen isän hankkimaan Nipulan taloon, jossa Julia Malvina elätti itsensä ja lapsensa maanviljelyllä. Ehkä tunnetuin Winterin perheen lapsista on 17.10.1871 Hartolassa syntynyt ja 6.1.1951 Helsingissä kuollut Maria Winter, jonka paremmin tunnemme erittäin tuotteliaana kirjailijana, Maila Talviona. Mailan sisar, Hedvig Elisabeth Winter, teki pitkän päivätyön Lahdessa lastentarhanopettajana ja toinen sisar, Lydia Augusta, avioiduttuaan miehensä Nikolai Dobrohotovin (muusikko ja kapellimestari) kanssa pitivät Lahdessa Musiikki- ja taidekauppaa sekä konserttitoimistoa. Nyt vietämme hetken kuitenkin 3.7.1866 Hartolassa syntyneen perheen pojan, Hugo Winterin, jalanjälkiä seuraillen.

 

Winterin perheen lapset perivät musikaalisuutensa perheen äidiltä, Julia Malvinalta. Hugo Winter tunnettiin myöhäisikään saakka hämmästyttävän notkeasormisena pianistina, joka mielellään soitti flyygelillään mm. Mozartin sonaatteja. Hänen tiedetään taitaneen myös useiden muidenkin instrumenttien soittoa. Maila-sisarelle vanhemmat sisarukset opettivat myös nuotinlukutaidon. Kuuluisat muusikot konsertoivat esim. hänen Kolkanniemen pappilassa järjestetyissä kotikonserteissa, mutta hän järjesti myös julkisia konsertteja, joista saarnastuolistaan kuulutti kirkkokansalle. Hugo Winter suoriutui ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta 26.5.1885, jonka jälkeen hän lähti lukemaan teologiaa Aleksanterin yliopistoon, Helsinkiin. Papiksi hänet vihittiin 8.1.1890 ja pastoraalitutkinnon hän sai suoritetuksi 29.9.1892. Valmistuttuaan hän toimi ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Hollolassa sekä Hirvensalmella. Vuoden 1894 toukokuun alusta lähtien Hugo Winter toimi Hollolassa toisena kappalaisena ja toimensa ohessa hän hoiti Lahdessa kaikki tarvittavat kirkolliset toimitukset.

Syksyllä 1894 pahasti velkaantunut Nipulan talo jouduttiin myymään ja Hugo Winter otti äitinsä, Julia Malvinan luokseen asumaan Lahteen. Aluksi he asuivat vuokralla, mutta vuonna 1899 Hugo Winter osti Lahden VPK:lta tontin Vuorikadun ja Lahdenkadun kulmasta, jolle rakennutti talon. Talo tunnettiin pappilana ja samaisessa talossa toimi myös vuodesta 1910 lähtien pastorinkanslia. Maria sisar suoritti Helsingissä tyttökoulun ja palasi sieltä kotiin opettamaan sisaruksiaan 16-vuotiaana. Tähän vaiheeseen ajoittuu hänen kirjoitusharrastuksensa aloittaminen ja vuonna 1890 hän tapasi tulevan miehensä. Hugo Winter toimi myös vihkipappina sisarensa, Marian, häissä 6.7.1893 Nipulan talossa, kun Maria ja kielitieteilijä J.J. Mikkola solmivat avioliiton.

Kirkollisten tehtävien ohella Hugo Winter oli tunnollinen rippikouluisäntä nuorisolle ja tässä koulussa hänen toimestaan säilyi järjestys tiukassa hengessä. Raamatunhistorian tueksi luettiin mm. Paavalin roomalaiskirje osin ulkoa ja Katekismus oli luonnollisesti osattava kokonaan ulkoa. Vaikka virsiä oli osattava myös, niin hengelliset laulut olivat rippikoululaisten ohjelmassa Winterin laulattamana. Pastori Winter suhtautui myötämielisesti vapaakirkon herätysliikkeeseen ja antoi tukensa tämän järjestämille tilaisuuksille. Hugo Winterin aikoihin Lahteen saatiin ensimmäinen diakonissa, jonka palkkauksesta huolehti paikallinen Diakonissayhdistys. Vuodesta 1903 alkoi myös lähetystyön tukeminen Lahdessa ja muuttuihan Lahden kauppala kaupungiksi vuonna 1905. Hugo Winteriä veti puoleensa myös sosiaalinen työ ja Lahdessa hän mielellään vieraili työpaikoilla kutsuen seurakuntalaisia mukaan hengellisiin tilaisuuksiin. Pastori Winter kutsuttiin jopa loppiaisena 1902 vihkimään Lahden Työväenyhdistyksen Radiomäelle valmistuneen uuden talon. Hugo Winterin aloitteesta sai alkunsa Lahden kristillinen työväenyhdistys vuonna 1906.
 

Hugo Winter rippikoululaistensa kanssa Kolkanniemen pappilan edustalla vuonna 1935.

Vuoden 1908 alusta aina vuoteen 1914 asti Hugo Winter hoiti Lahden kaupungin vaivaishoitohallituksen puheenjohtajan ja sihteerin tehtäviä. Vaivaishuoltohallituksen kokouksetkin hänen kaudellaan pidettiin vuoteen 1913 asti pastori Winterin kotona väliaikaisella kaupungintalolla vallinneen tilanpuutteen vuoksi. Hugo Winterin jälkeensä jättämistä pöytäkirjoista ja toimintakertomuksista käy julki hänen vaalineen vaivaishuoltohallituksen työskentelyssä siveellisyyttä, raittiutta ja kristillisyyttä ja paljon parannettavaa hän näki kaupungin yleisessä menossa: "Siveellinen elämä paikkakunnalla ei ole ollut kiitettävä. Sitä todistavat monet törkeät rikokset kuluneen vuoden aikana. – Ikävänä havaintona paikkakunnallamme ilmenee myös kerjääminen, joka johtuu ainakin osaksi yleisen sivistyksen puutteesta. Kerjäämistä on koetettu ehkäistä lähettämällä ruunun (valtion) kyydillä omille paikkakunnille henkilöitä, jotka eivät ole täällä kirjoissa eivätkä ole voineet itseänsä elättää. Ne isät, jotka ovat juomaria – ja niitä löytyy paljo – eivät yleensä huolehdi perheistänsä." Vaivaisavun syynä työikäisillä nähtiin työnpuute, "mutta monasti myös laiskuus, tuhlaavaisuus, juoppous y.m. köyhyyden liittolaiset."

Lastensuojelu alkoi saada näihin aikoihin myös kasvavaa huomiota: "Myöskin tapahtuu silloin tällöin, että perheen isä poistuu ja lapset jäävät kurjuuteen. Ei ole se tähden ihmeteltävää, että lapsiraukat ovat kiusatut kerjäämiseen. Tämän epäkohdan poistamiseksi olisi yhteiskunnan toimittava siihen suuntaan, että raittiutta koetettaisiin edistää vaikeuttamalla väkijuomien saantia ja harrastamalla kristillisyyttä, joka on paras välikappale herättämään velvollisuuden tunnetta ihmisissä itseänsä ja muita kohtaan." Lapsiperheen saivat tarvittaessa säännöllistä raha-apua lasten hoitoa ja kasvatusta varten ja jos lapsen oli kuitenkin mahdotonta olla perheen yhteydessä, vaivaishoitohallitus otti lapsen huostaansa ja sijoitti lapsen mahdollisimman pian elätteelle. Jotkut lapset saivat paikan Lahden Hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämästä lastenkodista. Lahden kaupunki perusti oman vaivaistalon ja valtuuston päätöksellä helmikuussa 1913 oma vaivaistalo ja mielisairaala päätettiin perustaa Launeelle kaupungin omistamalle tiilitehtaan tontille vuoden 1914 alkuun mennessä. Lahden seurakunta itsenäistyi 1.5.1916, mutta tuolloin Hugo Winter ei enää ollut sitä näkemässä; hän aloitti 1.5.1915 Hartolassa kirkkoherrana ja kauppasi Lahteen jääneen talonsa kruununvouti Iivari Tiusaselle.

Äiti Julia Malvina seurasi jälleen Hugo Winteriä Hartolaan ja nyt hän pääsikin 79-vuotiaana takaisin tuttuun, entiseen kotiinsa, jossa hänen oma isänsä jo aikanaan toimi kirkkoherrana. Julia Malvina kulkeutui vielä poikansa Hugo Winterin mukana Saarijärvelle, kun Hugo Winter alkoi 1.5.1923 lähtien toimia kirkkoherrana Saarijärvellä. Kodiksi Saarijärvellä muodostui Kolkanniemen pappila, joka olikin Julia Malvinan viimeinen asuinsija ennen kuolemaansa vuonna 1926. Kirkkoherra Winter sai Saarijärvellä toimiessaan rovastin arvonimen vuonna 1929. Hugo Winter rohkeni avioitua vasta 63-vuotiaana joulukuussa 1929 vuonna 1877 Hangossa syntyneen Gerda Elisabeth von Haartmanin kanssa ja avioliittoa on kuvattu rauhalliseksi rinnakkaineloksi puolisoiden kesken, sillä kirkkoherra Winterin kerrotaan kutsuneen vaimoaan "talon toisen pään asukkaaksi". Gerda Winter vaihtoi paikkakuntaa Saarijärveltä Helsinkiin, kun hänen aviomiehensä kuoli ja hän eli siellä aina vuoteen 1963 asti.

Vuonna 1927 Hartolan Koskipään kartanon omistaja ja Hugo Winterin sisar, Annie von Gerdten-Boisman kuoli jättämättä rintaperillisiä ja näin sisarukset perivät velkaisen ja mailtaan kuihtuneen kartanon. Maila Talvio innostui ajamaan kartanon luovutusta Itä-Hämeen Museoyhdistykselle, mistä taas kirkkoherra Hugo Winter ei kovin perustanut. Maila Talvio sai kuitenkin tahtonsa lävitse ja veljensä koollekutsumassa huutokaupassa huusi Koskipään kartanon ne esineet itselleen, joita Museoyhdistys piti tärkeinä ja lahjoitti ne sitten Museoyhdistyksen käyttöön. Museoyhdistys otti vastatakseen myös kartanon velat ja sai näin Koskipään kartanon omaan käyttöönsä. Velat maksettiin aikanaan Maila Talvion keräämin lahjoitusvaroin pois.

Aivan oman tarinansa muodostaisi kirkkoherra Hugo Winterin tekemät maailmanmatkat sekä määrällisesti, että laadullisesti. Hän ennätti eläessään ilmeisesti muutamaan kertaan kiertää  maapallon ympäri reissuillaan ja pappismatrikkelin todistuksen mukaan hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa on tehty jo vuonna 1890. Saarijärven Sampo-lehden kustantama ja Maija Länsisalon toimittama kirja "Maailmanmatkoiltani - Rovasti Hugo Winterin matkakertomuksia vuosilta 1896-1925" on aivan oivallinen lähde niille, jotka haluavat seurata Hugo Winterin itse kirjoittamia matkaraportteja maailmanmatkoiltaan. Yhtenä motiivina näihin matkoihin on esitetty hänen halunneen matkoillaan tutustua eri alueilla tehtävään lähetystyöhön. Seurakuntalaiset pääsivät matkojen jälkeen myös nauttimaan näistä matkakertomuksista, kun Hugo Winter järjesti eloisia tilaisuuksia kertoillen matkojensa vaiheista. Osasta näistä tilaisuuksista kerättiin pääsymaksuja ja näin kertyneet varat annettiin köyhien avustamiseen.

Kirkkoherra Hugo Winterin täyttäessä 3.7.1946 kahdeksankymmentä vuotta julkaisi Saarijärven Sampo-lehti artikkelin päivänsankarin elämästä. Aikalaisille lehti kuvasi ihmisenä ja pastorina Hugo Winteriä seuraavin sanoin: "Rovasti Winterin koko olemuksessa kuvastuu selvänä vanhojen kulttuurisukujen jälki. Hänellä on perinteitä ja hän on persoonallisuus, jollaista ei enää meidän arkinen aikamme synnytä. Rovasti Winterissä on arvokas katkelma kansamme mennyttä historiaa elävänä keskellämme. Kun hänen kaltaisensa miehet ovat kerran poissa, olemme lopullisesti keskellä nykyaikaisen elämän harmaata arkea.

Rovasti Winter on liikkuessaan seurakuntalaistensa keskuudessa ja erikoisesti heidän kodeissaan hienotunteinen ja varovainen. Hän koettaa varoa tarkoin tunkeutumasta sinne, mihin ei ehkä ole täydestä sydämestä tervetullut. Tämä hänen kultivoitu varovaisuutensa ei ole ehkä aina tullut oikein ymmärretyksi. Mutta ne seurakuntalaiset, jotka ovat päässeet lähempään tuttavuuteen hänen kanssaan, ovat pian saaneet todeta hänen herttaisen sydämellisyytensä ja kiitollisuutensa vähimmästäkin.

Rovasti Winter suorittaa sananjulistajan työtään täydestä sydämestään ja usein varmaan sisäisen huonouden tunnossa. Tästä me seurakuntalaiset olemme saaneet aavistuksen nähdessämme rovastimme heltyvän kyyneliin kesken julistustaan ja kuunnellessamme hänen varoittavaa, kehoittavaa ja rohkaisevaa julistustansa."

 

Viimeisen kyytinsä Hugo Winter sai oman hevosen vetämänä.

Aikalaisten todistuksen mukaan jo Lahdessa Hugo Winter kulki katuja ajatuksissaan ja hieman kumarassa asennossa eikä tunnistanut tai tervehtinyt vastaantulijoita. Tunnolliseksi ja huolelliseksi hänet hankkeissaan tunnettiin sekä erityisen täsmälliseksi varsinkin kellon suhteen. Tätä tarkkuutta ja täsmällisyyttä hän yritti siirtää myös omiin seurakuntalaisiinsa, vaihtelevalla menestyksellä. Kodin perintönä oli varmasti sekin, että Hugo Winter pysyi elämänsä ajan vankasti ruotsinkielisenä ja -mielisenä, kotikielenä kun oli tietysti ruotsinkieli.

Kirkkoherra Hugo Winter hoiti Saarijärvellä sitkeästi virkaansa, vaikka kirkkohallintokunta oli 13.1.1947 suositellut hänelle eläkkeelle siirtymistä korkean iän vuoksi. Hän itse pyysi ja sai luvan jatkaa kirkollisia toimituksiaan siten, että viimeiseksi varsinaiseksi virkatehtäväksi jäi konfirmaatio 6.5.1948; ripille pääsi tuolloin 188 ja kirkkopäiväkirjan mukaan kirkossa oli paikalla kansa 1400 henkeä. Tiettävästi viimeinen julkinen tilaisuus, mihin Hugo Winter osallistui oli kunnanlääkäri Arvo Järvisen siunaus uudenvuodenpäivänä 1.1.1949. Nyt hänen voimansa alkoivat nopeasti ehtyä sairauden vuoksi. Hän lähetti seurakunnalleen vielä kynttiläsunnuntaina 6.2.1949 kirjallisen tervehdyksen, joka luettiin tuolloin kirkossa. Sairauden runtelema Hugo Winter kuoli kotiinsa Kolkanniemen pappilassa 23.4.1949 ja hänet siunattiin Saarijärven kirkossa perjantaina 29.4.1949. Hugo Winter sai hautapaikkansa synnyinkuntansa Hartolan kirkkomaasta.

 

Hugo Winter lähtee Kolkanniemen pappilasta seurakuntalaistensa saattamana.

Lopuksi liitän tähän vielä tekstinäytteitä Hugo Winterin matkaselostuksista reittiensä varrelta Suezin kanavalta, Palestiinasta, Getsemanesta ja Öljymäeltä sekä Beetlehemistä:


Suezin kanavaa pitkin Punaisellemerelle

Kauas merelle näkyy majakan valo Suezin kanavan suusta. Tulemme iltamyöhällä Port Seidiin. Tästä alkaa kuuluisa kanava. Olisi liian pitkällistä puhua tämän suurenmoisen vesitien eri vaiheista. Olkoon kuitenkin muutamalla sanalla mainittu, mitä vaikeuksia jättiläiskanavan rakentamisessa on ollut.

Työ, joka uskottiin ranskalaiselle konsulille Aleksandriassa, Ferdinand de Lessepsille, alkoi vuonna 1859 ja päättyi vuonna 1869. Noin 20 000 fellahia [egyptiläinen maanviljelijä] oli alituisesti maata pois luomassa. Lisäksi käytettiin paljon koneita työn helpottamiseksi. 1 600 kamelia kuljetti alituisesti juomavettä työväelle. Taudit ja epäsuotuisa ilmanala vaikuttivat paljon kuolevaisuuteen.

Juomaveden saantia varten rakennettiin sittemmin kanava Milistä Istmukseen. Työtä kesti kaksi vuotta, ja tämän juomavesikanavan rakennustöissä oli koko ajan 15 000 miestä. Suurilla juhlallisuuksilla vihittiin kanava. Tilaisuuteen otti osaa huomatuita henkilöitä kaikkialta maailmasta, mm. keisarinne Eugenie, Napoleon III:n puoliso. Eräs nerokas merenkulkija on sanonut: "Kolumbus on etsinyt meritietä Indiaan, Vasco da Gama on sen löytänyt, mutta Ferdinand de Lesseps on sen luonut ja avannut."

Kanavan merkitys on suuri. Se lyhentää etäisyydet lännen ja idän välillä. Kanavan koko pituus on 160 kilometriä, syvyys yhdeksän metriä ja leveys 50-100 metriä. Kanavan molemmissa päissä on sen rakentajan muistopatsas.

Kun laivaan yöllä on otettu kivihiiltä ja muonaa, lähdetään aamulla eteenpäin. Suureksi iloksemme tervehtii meitä pääskynen. Se viettää talvea Egyptissä siirtyäkseen kesäksi Suomeen, jossa sen toivon näkeväni siihen aikaan kun palaan kotiin.

Kanava kulkee aluksi Välimeren matalikkojen halki. Näillä vetisillä seuduilla näkee miljoonia lintuja, eniten kahlaajia. Kantaran kohdalla on nykyisin rautatiesilta, jonka yli junat kiitävät Egyptistä Palestiinaan. Ismaila, noin puolivälissä kanavaa, on huomattavampi asema, josta rautatie vie Kairoon ja Sueziin. Sitten saavutaan Timsajärvelle ja jonkun hetken kuluttua suurelle ja sitten pienelle Katkerajärvelle. Toisinaan, kun järvet ovat suuria, laiva voi kulkea täydellä vauhdilla. Vaikka kanavamatka voi tuntua yksitoikkoiselta, matkan varrella on kuitenkin näkemistä ja vaihtelua.

Joskus pieni karavaani sattuu olemaan leiriytyneenä erämaassa kanavan läheisyydessä. Teltta on pystytettynä. Sen sisällä ja ovella asustavat sekä ihmiset että eläimet. Kameli, "erämaan laiva", seisoo rauhallisena ja tyytyväisenä isäntänsä lähellä. Laivan lähetessä joku nuorempi teltan asukkaista kiiruhtaa juoksemaan pitkin kanavan reunaa ojennetuin käsin matkustajia kohti. Hänelle viskataan laivasta appelsiineja, suurempia kuparirahoja ym.

Kanavan eteläosassa erämaassa niin kutsutut Mooseksen lähteet muistuttavat meitä Israelin lasten vaelluksesta korvessa. Me lähenemme Punaistamerta. Kaukaa häämöttävät korkeat vuorien rinteet. Me saavumme Suezin ja niin on kanavamatka päättynyt. Ellen muista väärin, oli laivan suoritettava kanavamaksuja noin 80 000 Suomen markkaa ja kultakin matkustajalta kymmenen markkaa. Matka oli kestänyt noin 30 tuntia. Sittemmin olen pari kertaa myöhemmin kulkenut kanavan kautta, mutta yhä joutuisammin. Viimeisellä kerralla viivyttiin ainoastaan noin 15 tuntia. 

 Palestiinaan Venäjän kautta vuonna 1896

Matkani Palestiinaan tein enoni professori Ernst Bonsdorffin seurassa. Matkaseurueeseen liittyi kaksi suomalaista, jotka Egyptissä erkanivat meistä.

Venäjän kautta kulkien oli hauska katsella tämän maan tapoja. Junassa oli toinen luokka hyvä. Kuitenkin on tehtävä huomautus, etteivät venäläiset noudattaneet puhtautta ja järjestystä samassa määrin kuin sivistyneet muissa maissa. Junissa, laivoissa, hotelleissa, odotushuoneissa ym. sai kokea tätä.

Sain käsityksen kuin olisi venäläisillä ainakin jossakin määrin ollut mielipide, että kun jostakin oli rahan suorittanut, niin maksamisestansa oli myös nautittava. Tähän sisältyi myös vapaus menetellä samoin kuin omassa kodissaan. Sohvat junissa, huonekalut hotelleissa, vieläpä tapetitkin olivat täynnä jälkiä likaisista jaloista, ruoasta jne.

Matkalla oli huvittavaa katsella konduktöörejä. Heitä oli tavallisesti kaksi, ja asemalla tuli vielä kolmaskin näitä toisia tarkastamaan. Huolimatta tästä lienee junassa kuitenkin ollut niitä, jotka kulkivat ilman matkalippua...

Getsemane ja Öljymäki

Lähellä olevista muistorikkaista paikoista mainittakoon Getsemane. Sinne tullaan Damaskoksen portista vievää tietä myöten. Kidronin puron yli vie silta, ja kohta Öljymäen puolella on tunnettu puutarha. Puro on tavallisesti kuivunut. Ainoastaan talvella ja sadeajalla siinä on vettä. Tien varrella on monesti spitaalisia, jotka pyytävät almua ohikulkevilta.

Getsemane on muurien ympäröimä. Puutarhassa kasvaa muutamia sypressejä ja öljypuita. Joku fransiskaanimunkki hoitaa puistoa ja sinne istutettuja kukkia. Jotenkin niillä kohdin, missä nykyinen Getsemane on, voimme otaksua olleen paikan, missä Jeesus rukoili ja kärsi sanomattomia tuskia meidän edestämme.

Kaupungin eteläosassa Hinnom-laaksossa mäen rinteellä on Siloan lähde eli lammikko, jonka vesi on likaista, mutta jonne monet kokoontuvat itseään pesemään. Vettä kun yleensä on vähän, niin kelpaa tällainenkin, huonompikin vesi, jollaista meillä ei koskaan käytettäisi pesemiseen. Siloan lammikolla kerrotaan Raamatussa Jeesuksen parantaneen sokeana syntyneen miehen silmät.

Öljymäki on korkein kohta Jerusalemin ympäristössä. Sen rinteellä kasvaa öljypuita. Kolme tietä johtaa tänne. Oikeanpuoleinen tie vie Getsemanen ohitse, keskimmäinen ja vasemmanpuoleinen suoraan itse korkeimmalle kohdalle. Öljymäelle on aikojen kuluessa ja erittäinkin viime vuosina rakennettu monia armeliaisuuslaitoksia. Olen muistavinani, että äsken avattu yliopistokin sijaitsee täällä.

Kun illalla, auringon laskun aikaan seisoo Öljymäellä ja katselee Jerusalemia, niin kaupunki näyttää hyvin juhlalliselta. Tuntuu ihmeelliseltä ajatellessa Jeesuksen ratsastamista kaupunkiin. Hän katseli kaupunkia Öljymäeltä ja valitti sen surkeutta, kun sen asukkaat eivät tunteneet etsikkoaikaansa. Muistojen kaupunki on todella Jerusalem.

Muistorikas Beetlehem

Käännämme katseemme nyt sitä paikkaa kohti, missä iankaikkinen valkeus sytytettiin. Ei ole Beetlehem suuri, mutta sitä muistorikkaampi. Kaikesta ulkonaisesta vähäpätöisyydestä huolimatta se on kuitenkin suuri.

Matka Jerusalemista Beetlehemiin ei ole pitkä, ehkä noin 8-10 kilometriä. Seutu on osaksi vuorista, mutta on myös viljavaa aluetta. Tien varrella kasvaa öljy- ja viikunapuita. Siellä täällä on pieniä peltoja, joiden ympärillä on kiviaitoja, samoin kuin meillä Savossa. Näitä peltoja katsellessa muistuvat mieleen kertomukset Ruutista, joka poimi tähkiä Boaksen pellolta. Maantien vasemmalla puolella on luostari, joka on pyhitetty Elian muistolle. Mielellään ajattelee matkailija profeettaa, joka oli voimallinen sanoissa ja töissä.

Vähän matkaa edessäpäin oikealla puolella tietä on muistopatsas eli oikeammin pieni rakennus. Se on Raakelin hauta. Tämä on mieluinen muistopaikka sekä juutalaisille että kristityille: Raakel kuoli ja hänet haudattiin Efratan tien viereen. Ja Jaakob pani patsaan hänen hautansa päälle; tämä on Raakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti. Kun Herodes Jeesuksen syntymän johdosta antoi tappaa pienet lapset Beetlehemin ympäristössä, heräsi Raakel, ikään kuin olisi noussut haudastansa tätä surkeutta valittamaan. Raakelin haudalta on enää lyhyt matka Beetlehemiin. Pian olemme Jeesuksen syntymäkaupungissa.

Beetlehem on rakennettu kukkulalle, tai oikeastaan kahdellekin ylävälle paikalle. Kaupunkia ympäröivät laaksot - seutuhan on vuorista.

Monet muistot liittyvät tänne. Täällä kulki Daavid paimenpoikana. Läheiseen laaksoon olivat paimenet leiriytyneinä, kun he saivat enkelin sanoman Jeesuksen syntymästä.

Kaupungin väestö on suurimmaksi osaksi kristityitä. He ovat ahkeria ja ovat osanneet puolustaa itseään rosvoavia beduiinijoukkoja vastaan. Seutu on hyvin viljeltyä. Vuorten rinteillä on terassimaisia pieniä peltoja ja vihertäviä puutarhoja. Mehiläistenhoitoa harjoitetaan ja vahakynttilöitä myydään pyhiinvaeltajille. Välimeren rannalta tuodaan simpukoita. Niistä valmistetaan monenlaisia muistoesineitä, joita pyhiinvaeltajat ja matkustavaiset ostavat. Sellaisia pieniä Beetlehem- ja Jerusalem-muistoja ostin minäkin. - Kaupunki on saanut nauttia siunausta ehkä enemmän kuin muut seudut pyhällä maalla.