Richard Wagner vuonna 1861.

 

Richard Wagner vuokrasi toukokuussa 1863 talon yläkerran Penzingistä, läheltä Wieniä, jonka kalustutti kustannuksista piittaamatta kovin ylellisesti. Ystävät ja tuttavat huomauttivat hänelle tästä yli varojensa elämisestä, mutta Richard selitti: ”Olen epätavanomainen organismi: hermoni ovat hypersensitiiviset, minulla on oltava kauneutta, loistoa ja valoa! Maailma on minulle velkaa sen, mitä tarvitsen! En voi elää pikkukaupungin kanttorin kurjaa elämää kuten teidän mestarinne Bach!” Jouluksi Wagner järjesti kodissaan ystävilleen juhlat, jossa hemmotteli vieraitaan arvokkailla lahjoilla, joita hän nimesi ”asiaankuuluviksi joutavuuksiksi”. Velat kasaantuivat vääjäämättä hänelle pian ylivoimaisiksi suoriutua ja häntä uhkasi jälleen pidätys sen vuoksi. Ratkaisuksi hän pakeni Wienistä ja sai piilopaikan Eliza Willen luota Mariafeldistä.

Kruununprinssi Ludwig vanhempiensa ja nuoremman Otto-veljensä kanssa vuonna 1860.

 

Tieteiden tukija ja taiteiden ystävä kuningas Maksimilian II (s. 28.11.1811) menehtyi 10.3.1864 ja vanhempi hänen pojistaan, Ludvig II (Ludwig Friedrich Wilhelm von Wittelsbach s. 25.8.1845), nousi isänsä jälkeen täysin kokemattomana hallitsijaksi 18-vuotiaana Baijerissa. Maksimilianin nuorin poika Otto oli mieleltään sairas ja Ludvig II osoitti hallintokaudellaan kasvavia merkkejä myös mielenvikaisuudesta, minkä vuoksi hänet sitten lopulta syrjäytettiin kesäkuussa 1886 hallitsijana. Jo lapsesta asti Ludvig oli hyvin yksinäinen ja vetäytyi omaan haavemaailmaansa. Neljäntoistavuotiaana hän alkoi nähdä hallusinaatioita. Vaikka hän oli ujo, antelias, itsetietoinen, uneksija ja jännittäjä hänestä monien yllätykseksi ainakin alkuun kehkeytyi sangen älykäs ja tunnollinen hallitsija. Erityisenä kiinnostuksen aiheena hänellä oli suurien linnojen, varsinaisten satulinnojen rakennuttaminen. Samoin hän ihaili kovin Wagnerin musiikkia ja hyvin pian valtaistuimelle päästyään hän kutsui velkaisen säveltäjä Wagnerin luokseen hoviin. Säveltäjä sai kunikaalta muotokuvan ja sormuksen sekä 4 000 guldenia välittömiin velkojenmaksuihin. Ensitapaaminen kesti yli puolitoista tuntia ja sen aikana Ludvig tarjosi työskentelymahdollisuuden Wagnerille ilman taloudellisia huolia sekä lupasi rahottaa säveltäjän tulevia oopperahankkeita.

Kuningas asusti näihin aikoihin Bergin kuninkaanlinnaa ja hän järjesti säveltäjä Wagnerille Starnbergin järven toiselta puolelta asunnoksi Villa Pellet-nimisen huvilan. Näissä maisemissa he tapasivat lähes päivittäin ihaillen toistensa aikaansaannoksia. Täällä huvilassa Wagner viritteli heti naisansojaan ensin alkuun Mathilde Maierille, mutta päätti nopeasti tämän leikin, kun hän kutsui luokseen Cosima von Bülowin – kahden tyttärensä ja lastenhoitajan kanssa. Lokakuussa 1864 Ludvig järjesti Wagnerille suurehkon talon Münchenistä osoitteessa Briennerstrasse 21 ja lisäksi kuningas maksoi Wagnerille 4 000 guldenin stipendin vuosittain. Tämän päälle tuli vielä 16 000 guldenia puhtaasti lahjana ja 4 000 guldenia muuttokorvausta. Münchenin talo sisustettiin tietysti taas ylellisesti ja apuna käytettiin wieniläistä muotitaiteilija Bertha Goldwagia. Wagnerin taiteilijalle lähettämä kirje joutui erään toimittajan käsiin ja lehdistö sai tästä melkoisen aseen käsiinsä. Vihjailtiin Wagnerin naisellisuudesta sekä rappiosta ja Wagner joutui jälleen makujaan puolustelemaan julkisesti.

Neuschwainsteinin linna. 

Linderhofin linna.

Tämä hedonistinen aika esittäytyi jälleen pahassa ristiriidassa Wagnerin jo aiemmin omaksuneen tahtofilosofi Arttur Schopenhauerin (1788-1860) opetuksen kanssa kärsimyksestä ja kieltäymyksen hyväksymisestä. Wagner teki edelleen kirjoituksissaan tämän filosofian ajatuksia tunnetuksi, mutta hänelle itselleen ne näyttivät olevan lähinnä teoriaa. Wagner nautti nyt siis suuria tuloja kuninkaan ystävällisellä avustuksella ja 18.10.1864 kuningas sijoitti 30 000 guldenia Nibelungin sormuksen kustannusoikeuksiin. Kaikkiaan Wagnerille maksettiin Baijerin kuninkaallisesta valtionkassasta 131 173 guldenia, joka edusti kolmasosaa kuninkaan harkinnanvaraisista määrärahoista sekä kymmenesosaa hovin kokonaisbudjetista. Wagner sai Ludvigilta puristettua lupauksen rakennuttaa festivaaliteatterin Nibelungin sormuksen esittämiseen Müncheniin. Tätä varten Dresdenistä kutsuttiin teatteria suunnittelemaan Gottfried Semper. Tämä käynnisti ankaran arvostelun Wagneria vastaan Münchenissä ja tätä arvostelua oli johtamassa Wagnerin vanha vastustaja jo 1840-luvun lopulta, Baijerin uunituore pääministeri Ludwig von der Pfordten. Arvosteluista sai oman osansa myös kapellimestari Hans von Bülow, jolle Wagner oli hankkinut paikan kuninkaallisena hovitaiteilijana.

Oli vain ajan kysymys, koska Ludvug II:n ja Wagnerin erikoislaatuinen suhde nostettaisiin pilkan kohteeksi julkisuudessa; kuninkaan taipumukset homoseksuaalisuuteen olivat tiedossa ja Wagner osasi mielistellä häntä, vaikka hänen suhteensa ei todennäköisesti perustunutkaan intohimoon. Richard Wagner käytti kuitenkin hyväkseen kuninkaan lapsellistakin luottamusta kunnianhimoisten ajatustensa toteuttamiseksi. Alkuvuodesta 1865 Wagner sai osakseen ensi kerran kaltoin kohtelua kuninkaalta ja hänen virkamiehiltään sekä paikalliselta lehdistöltä. Kuninkaalle kerrottiin Wagnerista epäedullisia asioita ja helmikuussa kuningas jopa kieltäytyi vastaanottamasta Wagneria, kun tämä saapui audienssille. Lehdistö herkutteli asialla väittäen Wagneria entiseksi vallankumoukselliseksi ja hekumalliseksi nautiskelijaksi, jota kuningas tuki lempeästi. Kovaa arvostelua sai osakseen myös Wagnerin ajatus saksalaisen musiikkikoulun perustamisesta Müncheniin.

Keväällä alkoivat Münchenin hoviteatterissa Tristanin harjoitukset, ja kapellimestari oli valjastettu johtamaan teosta. Nimirooleihin Wagner halusi tuntemansa pariskunnan, Malvina ja Ludwig Schnorr von Carolsfeldin. Ensiesitys piti olla 15.5.1865, mutta velkojat ilmestyivät hakemaan saataviaan Wagnerilta ja tämän oli pyydettävä kuninkaalta välitöntä taloudellista apua. Tämän lisäksi vielä Malvina Schnorr menetti äänensä, joten esitys oli pakko siirtää vastustajien mieliksi hamaan tulevaisuuteen. 10.6.1865 kantaesitys lopulta toteutui ja sen jälkeen esityksiä oli vielä kolme kertaa. Vihamieliset suhtautujat pitivät teosta musiikillisesti käsittämättömänä ja irstaana ja toiset taas oivalsivat jotakin suurta syntyneen teoksen myötä. Kolme viikkoa esitysten jälkeen tuli suru-uutinen Dresdenistä; Ludwig Schnorr oli menehtynyt. Tämä oli Richard Wagnerille kova isku. 17.6.1865 Wagner alkoi kuninkaan nimenomaisesta pyynnöstä sanella elämäkertaansa Cosimalle ja apuna tässä käytettiin muistiinpanoja, jotka oli tehty punaiseen muistikirjaan.

Wagnerin talo Tribschenissä.

Wagnerin suunnittelema musiikkikoulu eikä Ludvigin hänelle lupaama festivaaliteatteri eivät koskaan Münchenissä toteutuneet ja Wagneria kohtaan kohdistunut vihamielisyys vain kasvoi. Nyt Wagner neuvotteli itselleen 8 000 guldenin vuosittaisen stipendin ja tämän lisäksi hän sai 40 000 guldenia pakottavista velvoitteistaan suoriutumiseen. Virkamiehen julkistivat tämän sopimuksen ja maksoivat rahoja noutamaan tulleelle Cosimalle varat kolikkoina. Wagner katsoi vielä asiakseen neuvoa kuningasta valtion asioiden hoidossa ja sai näin kuninkaan ministerit painostamaan kuningasta ajamaan Wagner pois Baijerista. Painostuksen alla kuningas karkotti Wagnerin joulukuun alussa 1865 Baijerista äärimmäisen vastahakoisesti. Tammikuussa 1866 Wagnerin vaimo, Minna, kuoli eikä Wagner mennyt hautajaisiin Dresdeniin. Muutaman päivän päästä Wagnerin Pohlkin-niminen koira kuoli isännän ollessa poissa kotoa ja Wagner antoi kaivauttaa koiran maasta ja järjesti sille hautajaiset.

Wagnerin ollessa Genevessä Cosima ilmestyi hänen seuraansa, Bülowin ollessa omalla kiertueellaan. Genevestä he matkustivat Vierwaldstätterjärvelle, jonka rannalta heille löytyi talo, Tribschen. 12.5.1866 Cosima muutti tähän taloon Wagnerin luoksen kolmen tyttärensä kanssa. Kuningas Ludvig II oli stressaantunut valtion asioiden hoitamiseen ja hautoi mielessään kruunusta luopumista Wagnerin kauhuksi. Kuninkas vieraili salaa Wagnerin luona Tribschenissä Wagnerin syntymäpäivänä 22.5.1866. Tällöin vielä Cosima esiteltiin kuninkaalle Wagnerin sihteerinä. Volksbote-lehti kuitenkin pian julkaisi artikkelin Cosiman ja Richardin suhteesta ja sai aikaan valtavan skandaalin. Kirjoituksen vuoksi Bülow haastoi lehden päätoimittajan kaksintaisteluun, mutta hänen haastettaan ei noteerattu millään tavalla ja Bülow jätti eroanomuksen kuningas Ludvigille. Richard Wagner kirjoitti kuningas Ludvigille 6.6.1866 kirjeen, jossa pahoitteli kapellimestarin saamaa kohtelua, joka heijastui myös Cosimaan. Hän pyysi kuningasta kirjoittamaan kirjeen Bülowille, jossa hän kertoisi olevansa tyytyväinen kapellimestariin ja närkästynyt tämän saamasta kohtelusta Münchenissä. Cosima lähetti seuraavana päivänä kuninkaalle myös oman kirjeensä, jossa pyysi samoja asioita lastensa vuoksi. Näin kuningas saatiin kirjoittamaan kirje Bülowille, jonka tämä julkaisi. Huijauksen seurauksena oikeus antoi sakot Volksboten päätoimittajalle.

Kapellimestari Hans Richter.

Lokakuun lopussa kapellimestari Hans Richter liittyi Wagnerien talouteen tämän sihteeriksi ja kopistiksi Tribschenissa. Vuoden lopussa erotettiin Wagnerin viholliset Pfordten ja Pfistermeister tehtävistään ja 17.2.1867 syntyi Wagnerille ja Cosimalle tytär, Eva. Hans Richter sai nimityksen hoviteatterin korrepetiittoriksi ja Bülow taas nimitettiin Müchenissä musiikkikoulun johtoon ja hovin kapellimestariksi.

Kauppias Juho Lallukka.

Kun Venäjä menetti Käkisalmen 1600-luvun alussa, pitkällisten sotien myötä tämä alue liitettiin välittömästi Ruotsin valtakuntaan ja Stolbovan rauhan jälkeen hallinto-olot vakiintuivat. 1600-luvun alussa löytyy maininta jo Räisälän Humalaisten kylästä, josta tämä tarina lähtee liikkeelle.

1600-luvun alussa Räisälän Humalaisten kylässä tunnettiin kaksi taloa; toinen talo oli Heikki Karhusen ja toinen Heikki Sairasen. Vuosisadan puolivälissä käytiin sota, jonka seurauksena Karjalasta siirtyi runsaasti väkeä Käkisalmen lääniin ja Inkerin alueelle. Siirtyminen yltyi vaelteluksi 1660-luvulla, kun Kainuun, Savon ja Suomen Karjalasta tuli väkeä tyhjentyneille alueille. Tästä sai myös oman osansa syrjäinen Räisälä ja kylään alkoi saapua vuosisadan loppupuolella aivan uusia sukuja. Historian kirjoissa on ensimmäinen maininta Lallukan suvusta vuodelta 1694, jolloin Käkisalmen läänin laamanni- ja tuomariveron luettelo mainitsee Martti Lallukan. 1690-luvulla Humalaisten kylässä oli kuusi taloa; Lallukan ohella Petteri Kymäläisen talo, Pekka Niukkoisen talo, Yrjö Pulliaisen talo, Eskil Kalloisen talo ja Martti Periäisen talo. Talojen täytyi olla suunnilleen saman kokoisia, koska ne maksoivat veroja saman verran.

Asiakirjojen mukaan Martti Lallukka on ollut ilmeisesti varsin tavallinen talonpoika, joka perheensä elannon hankki viljelemällä maata. Suku jäi tälle tilalle vuosisadoiksi viljelemään maitaan, mutta Käkisalmen läänin omistaja taas vaihtui 1700-luvun alussa. Isonvihan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa Käkisalmen eteläosa liitettiin Venäjään ja takaisin Suomeen se pääsi vasta vuonna 1812. 1700-luvun puoliväliin tultaessa Räisälässä asusti noin 2000 asukasta ja Vuoksi piti väestön elinolosuhteet suhteellisen suotuisina. Martti Lallukan jälkeen talosta vastasi hänen poikansa, Tapani Lallukka (s. vuonna 1709 ja k. vuonna 1762). Tapanin kuoltua hänelle jäi kaksivuotias Juhani (Johan) poika (s. vuonna 1760 ja k. vuonna 1807), joka isännöi taloa 1700-luvun jälkipuoliskon. Juhani avioitui Anna Paavilaisen kanssa ja heillä oli useita lapsia: Martti, Eeva, Vappu ja Anna, joista Martti Lallukka (s. vuonna 1789 ja k. vuonna 1857) taas jatkoi talon isännöintiä. Martin puoliso oli Maria Laukkanen, ja heillä oli kuusi lasta: Juhani (Johan), Antti, Anna, Matti, Eeva ja Martti. Lapsista vanhin poika Juhani Martinpoika Lallukka (s. vuonna 1814) jatkoi talon isäntänä ja avioitui Räisälän Härskinsaaressa vuonna 1821 syntyneen Maria Haikosen kanssa vuonna 1841. Poikalapsia siunaantui perheeseen viisin kappalein: Martti (s. vuonna 1844), Matti (s. vuonna 1846), Antti (s. vuonna 1849), Juho (Johan)(s. vuonna 1852) ja viimein Aatami (s. vuonna 1855). Toiseksi nuorin poika Johan syntyi 3.2.1852 ja hän sai nimensä 8.2.1852, jolloin kummeina olivat naapurit Henrik ja Anna Puukka. Aikuisena Johan otti nimekseen Juho-nimen.

Lallukan talo sijaitsi aivan Viipuriin ja Pietariin vievän maantien varressa. Juhon kotitalon olot olivat köyhät ja huono talonhoito sitä entuudestaan köyhdytti. Kylän läpi virtasi Vuoksen sivupuro ja humalaviljelmistä arvellaan kylän saaneenkin nimensä. Maantiellä kulkivat kulkukauppiaat, mutta Lallukan talosta ei juuri myytävää riittänyt; Juhon lapsuudessa talossa oli kirjoilla yli 20 henkeä. Juho kulki paimenessa kylän poikain kanssa ja alkeisopin kirjoitukseen hän harjoitti piirtämällä kirjaimia Vuoksen rantahietikolla. Paitsi jäivät myös kansakouluopinnot, joten oppi piti saada jotenkin muuten; opetuksen järjesti kirkko pyhäkouluineen ja kiertokouluineen. Räisälään ensimmäinen kansakoulu perustettiin vasta 1870-luvulla. Pastori Starckin sunnuntaikoulu muodostui Juholle menestykseksi; luku- ja kirjoitustaito sekä kristinopin alkeistiedot piti olla hankittuna ennen rippikouluun pääsyä. Sunnuntaikoulussa saatuja taitoja täydennettiin rippikoulussa ja lukusilla. Juhosta kehittyi rippikoulumerkintöjen mukaan hyvä lukija, ja kun pappi Otto Reinhold Streng perusti pitäjään vuonna 1861 oman kirjaston, oli Juho innokas suomenkielisen kirjallisuuden lainaaja.

Kotitilan työt eivät Juho Lallukkaa kiinnostaneet ja hän oli haaveillut jo kaupallisesta urasta. Sattui nimittäin niin, että Humalaisten kylän lähistöllä sijaitsi Sutkan hovi, joka oli pitkään kuulunut Assendelftien suvulle. 1800-luvun puolivälissä tämän Sutkan hovin osti venäläissyntyinen Käkisalmen kauppias K. Kannin ja hänen perheensä asusti kesäisin Sutkan hovia. Perheen poikien kautta Juho Lallukka pääsi hyvin läheltä tutustumaan äveriääseen elämään, jota hovissa vietettiin. Rippikoulua käydessä Lallukan talon taloudellinen tilanne paheni ja nimismies haki talon viimeisen lehmän verorästeistä. Yhä heikommin meni, kun kato koetteli maata vuonna 1867 ja Räisälän kylässäkin nähtiin kerjäläisiä, vaikka Räisälä ei ollut nälän suhteen huonoimpia alueita. Vielä seuraavakin vuosi oli paha katovuosi, itse asiassa vielä pahempi. Juhon isä hankki pojalle kirkonkylästä paikan räätälin oppipojaksi. Vaikka Juho ei tästä laisinkaan pitänyt, hän lähti kuitenkin räätäli Pekka Kiurun oppiin kirkonkylään.

Räätälin ammatti ei tuntunut Juhosta ollenkaan omalta ja hän joutui nukkumaankin räätälimestarin työpöydällä. Juhon toimiin kuuluivat monenlaiset talon askareet, joista ensin piti hoitaa rengin työt ja työpäivistä muodostui vääjäämättä pitkiä. Aivan ensimmäisenä räätälintyönään Juho sai valmistaa itselleen puvun. Varsinainen räätälioppi sai jäädä vain runsaan vuoden mittaiseksi, sillä Juholla olivat muut asiat jo kirkkaana mielessä. Nälkä alkoi vierailla jo räätälinkin perheessä ja kesällä Juho oli yhteydessä kauppias Kanniniin pyytäen pääsyä puotilaiseksi hänelle. Loppuvuodesta 1868 oli myös Juhon äiti kuollut. Kauppias suostui Juhon ehdotukseen asiaa tuumittuaan ja nyt Juho pääsi asiasta myös räätälimestarin kanssa yhteisymmärrykseen. Juho suunnisti nyt kohti Käkisalmea.

Käkisalmen linnoitus

Muuttoluettelon mukaan Juho Lallukka saapui Käkisalmeen 2.2.1870, tuolloin Käkisalmi oli noin 2000 asukkaan kaupunki. Hänellä oli yllään uusi puku ja räätäliltä ansaittua palkkaa noin kaksisataa markkaa. Isä ja veljet jäivät elämään Heinahon taloa Räisälään. Juhon mainitaan olleen käytökseltään kohtelias nuorimies. Vuosi 1859 teki mahdolliseksi kauppiaan toimia maaseudulla, kun lainsäädäntö sen salli. Se olikin lähes ainoita vaihtoehtoja maanviljelijäksi ryhtymiselle, sillä käsityöammatit eivät tuolloin vielä elättäneet suurta joukkoa ihmisiä. Juho uskoi vaikeuksien olevan voitettavissa uutteralla ja ahkeralla työstämisellä. Kauppaelämä oli kuitenkin Käkisalmessa melko hiljaista ja lähes kaikki kauppiaat olivat venäläisiä ja näin myös osasivat suomea huonosti, vaikka asiakkaat olivatkin suomalaisia. Tämä tosiasia kirvoitti monet kauppiaat pitämään suomalaisia oppipoikia ja kauppakirjureita luonaan. Juho asui kauppias Kanninin talossa vuoteen 1875 asti ja hän aloitti puotipoikana. Henkikirjoissa hänet mainitaan aluksi kauppa-apulaiseksi ja myöhemmin puukhollariksi (handelsbokhållare) eli kauppakirjuriksi.

Juholla oli onnea päästä oppipojaksi Kanninin perheeseen, sillä alusta asti suhteet olivat lämpimät ja Juho sai katsoa kauppiaan poikien perään. Pojat kävivät Käkisalmessa yksityiskoulua ja välillä pojat opettivat Juhoa kirjoitustaidossa ja varsinkin laskutaidossa. Juho ei joutunut aluksi juoksupojan töihin tai kaupan varastoon, vaan pääsi heti töihin kaupan puolelle. Vanhempi tiskimies toimi Juhon ohjaajana kaupassa. Nuori tulokas oli nokkela ja oppi nopeasti ammatin salaisuuksia. Kanninin kauppapuoti sijaitsi liikekorttelissa kaupungin keskustassa, mutta kaupungissa oli toistakymmentä kilpailevaa kauppaa muutakin. Vuonna 1857 perustettu Kanninin kauppa oli Käkisalmen pienimpiä kauppoja ja suuremmat olivat Lisitzinien, Aleksandroffin tai Poläkoffin hallussa. Kauppiaat järjestivät suomalaisille oppipojilleen iltakursseja, joissa nämä saivat harjaannusta kirjanpitoon, laskentoon, tavaraoppiin ja muihin liikkeenhoidollisiin tehtäviin.

Kaupat olivat aivan tavallisia sekatavarakauppoja, kaikki tavarat olivat yhdessä huoneessa esillä. Seiniä kiersi hyllyrivejä, joissa saattoi olla esim. kangaspakkoja, lasi- ja posliinitavaraa tai karamelleja. Ryyni- ja jauholaarit sijaitsivat kaikkein alimpina. Katosta riippui koukkuja, joissa saattoi olla housuja, hevosvehkeitä tai lamppuja. Ostajat tekivät kauppaa harkiten välillä aina jutellen kauppiaiden ja puotipoikien kanssa. Jauhosäkkejä käytettiin istuimina kun ryhdyttiin paperossille tai piipulle. Vähitellen Juho sai kauppiaan varauksettoman luottamuksen ja omia havaintoja hän oli myös alkanut tehdä kaupankäynnistä itsekseen. Nyt Juho alkoi suunnitella siirtymistä suurempaan kauppaan kauppiaan apuriksi ja keväällä 1875 hän toteutti suunnitelmansa, kun hän siirtyi kauppias Karmasinin palvelukseen 24-vuotiaana puukhollarina.

Kauppias Karmasin oli umpivenäläinen ja hän oli nähnyt Juhon taidot jo Kanninin puodissa pyytäen Juho Lallukan seuraavaksi omaan kauppaansa, joka sijaitsi kaupungin vilkkaimmassa korttelissa ja oli muutenkin edistyksellisempi tavaravalikoimallaan ja asiakaspalvelullaan. Juho Lallukka pääsikin täällä heti tiskimiesten pomoksi, mutta hänen täytyi olla koko ajan varovainen omissa mielipiteissään ja varsinkin niiden esittämisessä julkisesti. Juho teki myös tarkkoja havaintoja kauppiaan toiminasta ja otti niistä vaarin tulevaisuutta silmälläpitäen. Elämäänsä hän vietti ilmeisen kurinalaisesti asuen puotikammarissa. Pian 25 vuotta täytettyään Juho oli jo saanut niin kovan luottamuksen kauppiaalta, että hän sai hoitaa kauppiaan asioita Viipurissa. Pietariin häntä ei päästetty, mutta Viipurin matkoilla lähinnä ostotehtävät lisääntyivät taitojen kehittyessä. Kauppias itse kyllä vietti aikaansa Pietarissa ja joskus nämä liikematkat tahtoivat vähän venyäkin juhlinnan vuoksi.

Jo 1870-luvun alkupuolella kauppiaita oli Viipurissa viitisenkymmentä ja kauppa kävi vilkkaanakin osin tukkukaupan ja Pietarin vaikutuksesta, vaikka suomalaisia kauppiaita ei vielä joukossa olutkaan. Viipurin tunnettuja tukkukauppoja olivat Hackman & Co, Paul Wahl & Co, Keldan ja Heyno, Alftanien kauppahuone, Rosenius & Sesemann, Feodor Sergejeffin tukkukauppa ja Starckjohann - tukkukauppa oli siis joko ruotsalaisten, saksalaisten tai venäläisten käsissä. Kaupunkiin oli jo 1840-luvulta lähtien yritetty perustaa suomalaista koulua, mutta Adam Wilke sen sitten omilla varoillaan perusti ja vuonna 1872 koulun opettajaksi ja rehtoriksi tuli J. H. Erkko.

Kirjailija J. H. Erkko.

Sangen pian oltiin taas siinä vaiheessa, että Juho Lallukka oli saanut kokemuksia kartutettua lisää ja turhautuminen alkoi hiipiä elämään. Hän oli kuitenkin jo päättänyt kauppiaaksi ryhtyvänsä, mutta ennen sitä hän halusi avioitua. Vuonna 1877 hän oli ihastunut kruununvoudin tyttöön Käkisalmella ja rohkaistui itsepäisesti tyttären kättä pyytää voudilta. Tytön isä ei nähnyt avioliitolle minkäänlaisia mahdollisuuksia; pienviljelijän poika, joka osasi vain punnita ja mitata tavaraa sekä ostaa ja myydä ei kelvannut säätyeron rikkojaksi. Juho oli nyt nöyryytetty asiassaan ja siksi hän sanoi itsensä ylös kauppiaan palveluksesta - ilmoittaen ryhtyvänsä maakauppiaaksi - tammikuussa 1878.

Lallukan aittakauppa Räisälän Siirlahden kylässä.

Juho Lallukka palasi nyt takaisin Räisälään säästöjensä kanssa ja sai 29.12.1877 kunnallislautakunnalta oikeuden pitää kauppaa kestikievaritalon omistaja Heikki Jääskeläisen maalla Räisälän Siirlahden kylässä. Samana vuonna myös tilallinen Ivan Kuismin ja lautamies Tuomas Puputti saivat lautakunnalta kauppaoikeudet. Juho Lallukan kauppa oli vatimaton aittakauppa, josta tavara välitettiin ilman suuria varastoja. Toiminnan miehenä Juho myös avioitui 24.2.1878 Jääskeläisen kestikievarin, talollisen tytär Maria Jääskeläisen kanssa, joka tuolloin oli 20-vuotias. Kovin pitkäaikaiseksi ei nuoren maakauppiaspariskunnan oleskelu Räisälässä muodostunut, sillä uudet suunnitelmat jo kangastivat ainakin Juhon mielessä. Marian isä, Matti Jääskeläinen oli kuollut vuonna 1864 ja äiti, Valpuri Suni, avioitui Heikki Tuomaanpoika Jääskeläisen kanssa, joka ei kuitenkaan Matille samasta sukunimestä huolimatta olut mitään sukua. Maria kun oli ainut tytär, hän peri osuuden tilasta ja Juho oli jenkan jatkona avio-oikeuden oikeuttamana. Heikki Jääskeläinen ja Valpuri Suni ostivat Neitsytkallion kylän n:o 1 tilaosan kauppias Juho ja Maria Lallukalta maaliskuussa 1879 2450 markalla ja muuttivat pois Räisälästä huhtikuussa samana vuonna sekä hakivat porvarioikeudet Käkisalmeen. Juho sai Marian houkuteltua pois Räisälästä lupaamalla tälle paluuta takaisin ja oikean tilan hankkimista sieltä, kunhan ensin kaupankäynnillä olisi vaurastuttu.

Juho ja Maria Lallukka.

Kauppalupa tarvittiin maistraatista ja hakemuksensa tueksi Juho Lallukka liitti todistuksen luvunlaskusta ja kauppakirjeenvaihdon taitamisesta - todistuksen vahvistivat Sortavalan kauppiaat Nikolai Lamberg ja Ivan Klimpujeff allekirjoituksillaan. Juho Lallukka suomalaisena kauppiaana - joka tuohon aikaan oli sangen uutta Kannaksella - osti kauppias Andrejeffin kaupan ja varaston kaupungin laidalta ja koko kevään yhdessä vaimonsa kanssa laittoivat puotia kuntoon. Kauppa aukesi asiakkaille juhannuksen alla vuonna 1879. Kilpailijoina Lallukan kaupalle oli naapurissa kauppias Bojarinoff ja vastapäätä kauppias Artemjeff ja muut kaupat sijaitsivat etupäässä kaupungin keskustan liikekeskuksessa muutaman korttelin päässä. Koko Käkisalmella kauppiaita oli tuohon aikaan vajaat parisenkymmentä.

Kaupankäynti lähti Lallukoilla Käkisalmessa laadukkaasti käyntiin; Lallukat olivat järjestäneet uuden sekatavarakauppansa ennakkoluulottomasti uusiksi ja monet suomalaiset asiakkaat olivat jo entuudestaan Juholle tuttuja. Juho palveli tiskin takana aina kun se vain oli mahdollista ja apujoukkoina Lallukoilla olivat Martti Lallukka (Juhon veli) sekä kauppakirjurit Petteri Ijäs ja Johan Enckell. Hankintamatkat kohdistuivat aluksi Viipuriin ja myöhemmin myös Pietariin. Samana vuonna (1879) perustettiin Käkisalmen kauppiasyhdistys ajamaan kauppiaiden "yhteisen hyvän edistämistä" ja sitä olivat perustamassa kauppiaat M. Karmasin, W. Aleksandroff, D. Bojarinoff, J. Hirvonen, A. Lisitzin, I. Ivanov ja Juho Lallukka. Suomessa lakkautettiin ammattikunnat vuoden 1868 lainmuutoksella ja vuonna 1879 annettu asetus elinkeinovapaudesta Suomessa. 1880-luvun puoliväliin tultaessa Lallukan puoti oli Käkisalmessa keskikokoinen ja jo muutaman vuoden päästä kaupungin suurin kauppa. Kauppiaista ainakin Karmasin ja Kannin lopettivat ja uusina ilmestyi lisää suomalaisia kauppiaita, kuten Puolakka, Hämäläiset, Hirvonen ja Kuivalainen. 1880-luvulla myös väestön ostovoima lisääntyi varallisuuden lisääntyessä ja Lallukka laajensi Käkisalmessa liiketoimintaansa.

Vuonna 1881 Juho Lallukka anoi ja sai hyväksynnän maistraatilta myydä "ulkomaan alkoholijuomia" kaupassaan. Pian ilmestyi Laatokka-lehdessä Lallukan mainoksia hienoista punsseista, konjakeista ja viineistä. Vuonna 1886 myönnettiin Juho Lallukalle lupa perustaa kutomotehdas, joka oli hänen ensimmäinen teollisuusyrityksensä. Vuosi 1889 käynnisti Lallukan kivennäisvesien valmistuksen; lupa myönnettiin vasta kun Juho sai hankittua ammattitaitoisen henkilön vastaamaan tehtaan tuotteista. Molemmat tuotannot olivat vielä melko vaatimattomia ja varsinainen liiketoiminnan "kivijalka" oli edelleen kauppa. Vuonna 1880 perustettiin Käkisalmeen Anniskelu- ja vähittäiskauppayhtiö, jonka ideana oli järjestää alkoholijuomien anniskelu mahdollisimman pienellä väärinkäytöllä ja tapainturmeluksetta. Yhtiö perusti kaupunkiin vähittäismyyntiliikkeen ja tarvittavan märän ravintolahuoneita. Anniskeluosakeyhtiön lisäksi ainoastaan kahdella kauppiaalla oli tuolloin lupa myydä alkoholia kaupungissa ja toinen näistä oli Lallukka. Pian oli siirtyvä koko anniskeluoikeus em. yhtiölle ja tämän yhtiön hallitukseen valittiin myös Juho Lallukka. Yhtiön tarkoitus ei ollut hyötyä taloudellisesti ja voitonjakoa valvoi maistraatti. Juho Lallukan tekemän ehdotuksen mukaisesti voittovarat jaettiin useimmiten paikallisen kirjaston hyväksi.

Kaupunkikuntia koskeva uusi kunnallisasetus astui voimaan vuonna 1873 ja sen mukaan yli 2000 asukkaan kaupunkeihin asetettiin kaupunginvaltuustot pakollisiksi. Toimeenpanevaksi elimeksi määrättiin rahatoimikamari. Tämä uuden asetuksen mukainen järjestelmä otettiin Käkisalmessa käyttöön vuonna 1876. Pormestari Stenius oli vähän väliä erimieltä kaupunginvaltuuston kanssa asioiden hoidosta ja esti mielellään valtuuston päätösten toimeenpanon tai kieltäytyi noudattamasta niitä. Juho Lallukka oli tarjoutunut kunnan luottamustehtäviin jo 1880-luvun alussa, mutta vasta vuonna 1886 hänen kannatuksensa oli niin vakaata, että tuli valituksi valtuustoon.

Vuonna 1879 oli Käkisalmeen alettu puuhata vapaaehtoista palokuntaa ja aloitteen teki alkeiskoulun opettaja maisteri Johansson, jonka ajatus oli koota kansalaispiirejä yhdistävää harrastusta. Vapaapalokunnan sääntöjen mukaan sillä oli muitakin tehtäviä, kuin palon torjuminen. Yhtä tärkeää kuin palojen sammuttaminen, oli "henkisen tulen sytyttäminen". VPK:n tilaisuuksissa otettiin ajan kysymyksiin kantaa ja raittiusaatteen hengessä näissä tilaisuuksissa kiellettiin alkoholin käyttö. Vuonna 1881 VPK:n toimintaan kerättiin varoja - maistraatti valvoi keräystä - ja lahjoittajia oli 104, joista ensimmäisen lahjoituksen teki kauppias Juho Lallukka. Saman vuoden alussa perustettiin VPK:n toimihenkilöiden toimesta kirjasto Käkisalmeen. Lallukka oli VPK:n toiminnassa mukana aktiivisesti antaen mm. talostaan tilat tarvittaviin kokouksiin ja alkuun varsin vaatimattomalle kalustolle varaston. Myöhemmin palokunta siirtyi kansakoulun yhteyteen ja koulu antoi katon myös kunnan kirjastolle ja lukusalille. Vuodesta 1883 lähtien Juho Lallukka toimi palokunnan kirjastonhoitajana ja vuonna 1888 kirjasto muuttui kaupungin Suomalaiseksi lainakirjastoksi, jota edelleen hoiti Lallukka 30 markan korvausta vastaan vuodessa. Käkisalmen VPK:n puitteissa toimi myös vireä näytelmäosasto, mutta Juho Lallukka ennätti muiden toimien ohessa vuosina 1886-88 johtaa vapaapalokuntaa puheenjohtajana.

Juho Lallukka toimi muiden toimiensa ohessa vuonna 1882 Sortavalassa perustetun Laatokka-sanomalehden avustajana ja Käkisalmen asiantuntijana. Laatokan perustivat Sortavalan seminaarin lehtorit alueensa suomalaiseksi lehdeksi. Laatokka-lehden ensimmäisenä päätoimittajana toimi Kaarlo Suomalainen. Ainakin vuodesta 1885 lähtien Lallukka kirjoitti nimimerkillä J. L. lehteen kunnallisasioista, VPK:n toiminnasta, Vuoksen kanavasta sekä kaupan kysymyksistä seutukunnassa. Hieman myöhemmin hän käytti nimimerkkiä Juho L., kunnes lopulta alkoi käyttää omaa nimeään, Juho Lallukkaa, kirjoituksissaan. Lallukan kirjoitukset ilmestyivät lehden palstalla, jolla käsiteltiin eri pitäjien tapahtumia ja Lallukka otsikoi kirjoituksensa: "Kirjeitä Käkisalmesta".   

Käkisalmen kaupunginvaltuustossa Juho Lallukka valittiin lainakirjaston johtokuntaan ja kaupungin rahavaraintarkastajaksi sekä terveydenhoitolautakuntaan jäseneksi. Lallukka ehdotti Käkisalmella siirryttäväksi uuteen palkkaussäännöstöön, josta hän oli saanut lukea lehdestä. Samoin Juho Lallukka ehdotti valtiolta pyydettäväksi rahaa Vuoksen kanavoimiseksi, sillä joen pinta oli laskenut ja satama-altaat madaltuneet vaikeuttaen liikennettä. Ehdotus ei kuitenkaan tässä vaiheessa saanut tarvittavaa kannatusta. Koska satamat olivat tärkeitä, ehdotti Juho Lallukka valtuustossa, että kaupungille pakkolunastettaisiin satama. Tämäkin ehdotus tyrmättiin valtuustossa. Tämän jälkeen Lallukka ryhtyi ajamaan pankkilaitoksen saamista Käkisalmeen:

"Kun Pietarissa velaksi osto on helppoa notkuvat kauppiaiden hyllyt koristeltuina venäläisellä, ala-arvoisella rihkamalla. Tärkeitä asioita puuttuu ja kansa uhraa varansa joutavaan. Kotimaisilla tavaroilla kilpaileminen on korkean hinnan vuoksi mahdotonta Venäjän ala-arvoisen rahan ja tavaran rinnalla. Siksi pitäisi valtuusmiesten ryhtyä toimiin, jotta saisivat Suomen pankin osaston tänne. Se ratkaisisi kaikenlaisen liiallisen koron kiskonnan. Päästäisiin 4 % korkoon ja elvytettäisiin teollisuutta ja kauppaliikettä. Liikemies ei olisi toisen velkojana vaan voisi ostaa vapaasti mistä haluaisi. Jo Suomen ja Venäjän rahan vaihto on takeena kannattavuudesta. Käkisalmen kauppa-ala ei suinkaan ole pieni sillä siihen kuuluu Kurkijoki, Räisälä, Hiitola, Kaukoa, Pyhäjärvi, Sakkola ja osa Antreasta ja Kirvusta. Pääoman puutteessa ei mitään mainittavaa kauppaa ole syntynyt. Maanviljelijät ja karjanhoitajat tarvitsevat rahaa. Kun täällä ei ole minkäänlaista pankin konttoria käytettävissä ei konttoria kiellettäne."

Juho Lallukalla oli tässä ehdotuksessaan myös varmasti "oma lehmä ojassa", vaikka samalla halusikin vilpittömästi koko alueen taloustilanteen kohentuvan. Ehdotus pyrki helpottamaan varsinkin alueen kauppiaiden luotonsaantia ja kaupan rahoitusta ja toteutuessaan se olisi vapauttanut paikalliset kauppiaat Pietarin kauppahuoneiden luotonannosta ja mahdollistanut tavaroiden oston myös muilta markkinoilta. Valtuusmiehet totesivat kylmäkiskoisesti, ettei uutta pankkia kaupungissa tarvittu, sillä alueella toimi jo postisäästöpankki.

Vuonna 1887 Juho Lallukka valittiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi, kun tuomari Berner jätti tehtävän. Lallukka yleensä valmisteli valtuuston asiat hyvin huolellisesti; hänestä tuli myös museotoimikunnan jäsen, hän oli kaupungin kirjaston rahastonhoitaja sekä kaupungin iltakoulun johtokunnan jäsen. Juho Lallukasta tuli paikkakunnalla paitsi merkittävin kauppias myös huomattava kansallismielinen edustaja. Lallukka piti yllä suoraa yhteyttä valtakunnanpolitiikkaan, kun hän kirjeiden välityksellä kävi keskustelua historiantutkija, filosofian tohtori, Tilastollisen päätoimiston johtaja ja säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja Karl Emil Ferdinand Ignatiuksen (s. 27.9.1837 Pori ja k. 11.9.1909 Helsinki) kanssa. Valtuuston puheenjohtajana Lallukka ajoi monia hyviä hankkeita seudulle, vaikka läheskään kaikki aloitteet eivät lähteneetkään häneltä itseltään. Mm. museota tuettiin, kaupungin kouluoloja kohennettiin pyytämällä keisarilta lupa ottaa alkeiskouluun myös tyttöjä, sillä koulussa oli vähän oppilaita ja Käkisalmessa ei ollut tyttökoulua ensinkään. Vuonna 1889 Lallukka valittiin jälleen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi Käkisalmessa. Nyt Juho Lallukka ehdotti valtuustossa kaupunkiin hankittavaksi petroleumivalaistusta, johon myös suostuttiin. Kauppias Lallukka sai myös tehtäväkseen hankkia valaistuksessa tarvittava öljy. Vuonna 1890 - viimeisenä vuotenaan Käkisalmessa - tuli Juho Lallukka viimeistä kertaa valituksi valtuuston puheenjohtajaksi.

Suomen maakauppiaiden ammattikunta alkoi muodostua 1860-luvulla ja 1880-luvulla kauppiaiden verkosto levisi sekä alkoi muodostua jo paikallisia kauppiasyhdistyksiä maamme eri puolille. 1870-luvun puolivälissä oli esitetty jo ensimmäisen kerran kauppiaiden yhteisen kokouksen järjestämistä, mutta vuonna 1881 oltiin tilanteessa, että ensimmäinen yleinen kauppiaskokous järjestettiin Helsingissä. Tämän kokouksen tärkeimmät asiat olivat rautatie- ja tullikysymykset ajankohtaisuuden vuoksi. Kahden vuoden perästä järjestettiin Viipurissa vastaava kokoontuminen ja tässä kokouksessa Juho Lallukka edusti Käkisalmen kauppiaita. Viipurin kokouksessa nousivat tärkeimmiksi kokousasioiksi rajakaupan kysymykset - etenkin koskien Pietaria - sekä kauppiaskunnan järjestäytyminen. Turun kokouksessa vuonna 1884 kauppias Juho Lallukka alusti kanavakysymystä kokouskansalle. Näissä ensimmäisissä kokouksissa kauppiaskunta keskittyi käsittelemään lähes ainoastaan ammatillisia kysymyksiä, aatekysymysten jäädessä varjoon. Elokuussa 1886 kauppiaat kokoontuivat Sortavalaan pitämään neuvoa. Näissä eri paikkakunnilla järjestetyissä kauppiaskokouksissa 1880-luvun mittaan kauppiaat Juho Lallukka ja Jaakko Häkli oppivat tuntemaan toisensa ja tämä asia oli johtava jälleen uuteen seikkailuun Viipurissa.

Kauppias ja valtiopäivämies Jaakko Häkli.

Kurkijoella syntyi pienviljelijän ainoana lapsena 6.10.1848 Jaakko Häkli; äiti oli myös Kurkijoelta, Maria Paju. Jaakko aloitti koulunsa Viipurissa Wilken suomenkielisessä koulussa, josta hän siirtyi Jyväskylään yläalkeiskouluun vuonna 1863. Jyväskylässä Jaakon luokalla opiskelivat samaan aikaan myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari. Jostakin tuntemattomasta syystä Jaakko Häklin koulunkäynti keskeytyi Jyväskylässä vuonna 1867 ja hän hankkiutui Suomen kaartin palvelukseen muutamaksi kuukaudeksi. Täältä hän palasi takaisin Kurkijoelle ja alkoi maakauppiaaksi, jossa viihtyi 1870-luvun lopulle asti. Muutaman vuoden Häkli harjoitti vielä puutavarakauppaa ja laivanvarustusta, ennen kuin siirtyi valtiopäiville Kurkijoen edustajana vuonna 1882. Valtiopäivillä hän viihtyi vuoteen 1891 asti, jolloin Häkli vaihtoi maisemaa Viipuriin kauppiaiden Juho Lallukan ja Vilhelm Paisheffin kanssa tukkukauppaa perustamaan.  

Vuoden 1882 valtiopäivillä talonpoikaissääty oli vielä melko yhtenäistä mielipiteiltään, mutta sitten vuonna 1885 Jaakko Häkli liittyi Jonas Castrénin ryhmään osoittaen omaksuneensa nuorsuomalaisuuden johtotähdekseen. Lyhyesti tiivistettynä Häklin hellimät aatokset liittyivät suomalaisuuden lisäksi sivistykseen ja tasa-arvoon. Kaikilla valtiopäivillä, missä Jaakko Häkli oli mukana, hänet valittiin valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Häkli oli mukana ajamassa suomenkielistä oppikoulua Viipuriin. Hän piti myös tärkeänä suomalaisen kauppakoulun saamista Viipuriin. Häklin mielestä vain sivistys takasi pienen kansan olemassaolon ja nämä mietelmät ovat jo Snellmanilta tuttuja. Vuoden 1888 valtiopäivillä Häkli esitti varojen myöntämistä eri puolille maatamme lainakirjastojen perustamiseen. Vuoden 1885 valtiopäivillä nousi esille naisen oikeus erota, jos puoliso alkoholinkäytön takia ei hallitse elämäänsä. Jaakko Häkli puolusti naisten oikeuksia, mutta säädyssä voitti ajatus, ettei avioliiton purkamattomuuden periaate voi järkkyä. Seuraavilla valtiopäivillä taas käsiteltiin naisten oikeutta tietyin ehdoin hallita avioliitossa omaisuuttaan; näissäkin asioissa Häkli oli tasa-arvon kannattaja.

Juho Lallukan ja Jaakko Häklin yhteistyökuviot alkoivat selvästi Sortavalan kauppiaskokouksen jälkimainingeissa ja niitä vauhdittivat mm. Karjalan ratahanke. Kaverukset alkoivat suunnitella yhteistä tukkukauppaa jo vuoden 1888 valtiopäivien jälkeen; Lallukka ja Häkli tapasivat kauppamatkalla Pietarissa, jossa yhteinen hanke alkoi hahmottua. Nuorsuomalaiset perustivat Helsinkiin Päivälehden, jonka päätoimittajaksi siirtyi Jyväskylästä Eero Erkko. Käkisalmeen taas perustettiin Vuoksi-lehti nuorsuomalaisia näkemyksiä tukemaan ja osittain myös pormestari Steniuksen ruotsalaishallintoa vastaan. Vuoksi-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 7.12.1889. Vuoksi kannatti melkeinpä kaikkia 1880-luvun uusia aatevirtauksia. Lehden päätoimittajat olivat kirjakauppias Markus Lankinen (1889-1898) sekä Pekka Komonen (1899-1901) ja kirjoituksiaan lehteen saivat ainakin J. H. Erkko, Santeri Alkio, K. J. Ståhlberg ja Jonas Castrén. Juho Lallukka oli yksi lehden taloudellisista tukijoista, mutta kirjoituksia hän ei joutanut omien kiireidensä vuoksi lehteen laatia.

Viipuri tunnetaan vanhastaan kauppapaikkakuntana; 1890-luvun alussa Viipurissa oleili n. 20 000 asukasta (vuoteen 1900 mennessä väkiluku oli jo 36 000 asukkia) ja Saimaan kanava - valmistui vuonna 1856 - oli ollut kaupankäynnin merkittävä vilkastuttaja samoin kuin vuonna 1870 valmistuneella Pietarin radalla oli kaupankäyntiin piristävä vaikutus. Kauppojen liikevaihto pääkaupunki Helsingissä vuonna 1875 oli 58 miljoonaa markkaa, kun Viipurissa yllettiin samaan aikaan 60 miljoonaan markkaan ja Turussa vain 20 miljoonaan markkaan. Autonomian aikana Viipuri kehittyi länsimaisten lakien turvassa ja monikulttuurisuudesta riippumatta kaupungissa kansalliset eikä uskonnolliset erot eivät näyttäytyneet merkittävinä. Säätyläisistä näyttäisi vuoden 1870 tilaston mukaan enin osa olevan saksalaisia, ruotsalaisia tai venäläisiä, mutta jo vuonna 1875 suomalaisten osuus väestöstä näytti olevan 55 prosenttia. Viipurin ensimmäisessä kaupunginvaltuustossa vuonna 1875 oli kauppiaita 40 prosenttia. Kauppamarkkinat ajautuivat 1870-luvun lopussa lamakauteen, kun sisämaan kaupungit vapautuivat uuden elinkeinoasetuksen myötä rannikkokaupunkien ikeen alta ja haittaa Viipurin kaupankäynnille muodosti myös vaatimattomat olot kaupungin satamassa. Kaupankäynti Viipurista hajaantui yhä useampiin paikkakuntiin ja taantumaa jatkui aina 1890-luvun alkuun asti. Vuonna 1894 valmistunut Karjalan rata Sortavalan kautta Joensuuhun alkoi vilkastuttaa Viipuria kaupankin alueella.

Suomalaisia kauppiaita (taksoitettu vähintään 2000 mk:n tuloista) oli Viipurissa vuonna 1875 ainoastaan yksi kauppias ja vuonna 1889 heitä oli kymmenen samassa kaupungissa, mutta vuoteen 1900 tultaessa kaupungissa oli jo 175 suomalaista kauppiasta, kutakuinkin puolet kaupungin kauppiaista. Ruotsalaisia ja saksalaisia kauppiaita oli 93 ja loput 86 olivat venäläisiä kauppiaita, ja edelleen suurimmat kauppaliikkeet olivat muiden kuin suomalaisten omistuksessa. Viipurin läänissä maakauppiaita oli vuonna 1880 vain 347 kappaletta ja vuonna 1895 heitä oli 668, mutta vuonna 1900 jo 939. Tukkukauppaa käytiin Viipurista myös muuallekin maahamme; heidän asiakkaitaan löytyi mm. Kuopion ja Mikkelin lääneistä sekä Vaasan läänin itäosista. Viipurin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä oli maakauppoja 550 vuonna 1880 ja vuonna 1900 jo yli 1500. Kun maakauppa tuuheni ja levisi entisestään, oli luonnollisesti markkinoilla tilaa myös tukkukaupalle; tämän huomasi myös Juho Lallukka.

Kauppiaat noutivat tavaransa tukkuliikkeistä joko hevoskärryllä tai rautateitse kuljettamalla - kiskojen yleistyessä - sekä kesäaikaan vesiväyliä uittamalla. Viipurissa kaupantekijät omistivat 374 erilaista alusta vuonna 1895 - enin osa lotjia - joilla tavarat kulkivat avomerelläkin. Höyrylaivat yleistyivät myös nopeasti ja vuonna 1900 oli 32 höyrylaivaa kymmenellä omistajalla Viipurissa, joilla vietiin kotimaan tuotteita ulos sekä rahdattiin tuotteita pitkin Saimaan kanavaa tarvitsijoille. Lupsakat karjalaiset olivat vilkkaita kaupankävijöitä.

Lallukka ja Häkli kyselivät vankan kauppiasmoraalin perään ja heidän mielestään kauppiaiden tuli palvella laajasti kansan syviä rivejä. Kustannusyhtiö Otava oli hiljan perustettu ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki ahkerasti käännöksiä ulkomaisista teoksista. Kotimaista luototusta helpottamaan perustettiin Kansallis-Osake-Pankki, jonka edestä tekivät lujasti töitä mm. Lauri Kivekäs ja August Hjelt. Pankki avasi ovensa 8.2.1890. Laajalla rintamalla alkoi nyt suomalainen yrittäminen ja sen esitaistelijoita olivat esim. Lallukka, Häkli, Kivekäs, Hjelt, Ignatius, E. G. Palmén ja Yrjö-Koskinen.

Juho Lallukka myi kauppansa kauppias Kauhaselle 8 000 markalla, mutta asui vielä kotvan Käkisalmessa. Lopulta Lallukat muuttivat pois Käkisalmesta elokuussa 1890. Uutta tukkuliikettä Viipuriin suunniteltiin jo kovasti ja tässä vaiheessa Lallukka teki myös kiertomatkan tutustuen ulkomaailman kaupankäyntiin. Pietarin kautta hän matkusti Saksaan ja sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Suomeen. Kesään mennessä 1891 tukkuliike Viipurissa alkoi olla valmis, vaikka Jaakko Häkli olikin vielä valtiopäivillä. Uusi liike sijaitsi osoitteessa Torkkelinkatu 8 ja samassa puutalossa sijaitsi myös kauppiaiden asunnot. Liikkeen avajaisia vietettiin 13.8.1891. Kukin toiminimen osakas laittoi alkupääomaan 148 000 markkaa ja työnjako oli selkeä: Juho Lallukka hoiti ostot, Vilhelm Paischeff järjesti myyntipuolen ja Jaakko Häklille jäi tiedon jakaminen uudesta suomalaisesta tukkuliikkeestä.

Kreikkalaiskatolinen helsinkiläisen kauppiaan Vasili Grigorinpoika Paisevin poika, Vilhelm - joka sukunimenään käytti Paischeff-muotoa - oli Juho Lallukkaa kymmenen vuotta nuorempi. Hänet tunnettiin Viipurin kauppiaspiireissä, joskaan ei ehkä niin hyvin kuin Häkli ja Lallukka. Hän oli uransa aloittanut kauppakirjanpitäjänä, aivan kuten Lallukkakin. Vuodesta 1889 lähtien hän asui Viipurissa ja avioitui samana vuonna Miina Milma Helanderin kanssa saaden Miinan kanssa kaikkiaan neljä lasta. Ennen tukkuliikkeeseen siirtymistä Paischeff työskenteli viipurilaisen kauppiaan Alftanin liikkeessä. Alftanin ajoilta Paischeffillä oli tuntemusta Pietarin jauhokeskuksiin ja vastaperustetun tukkuliikkeen aiottuun myyntialueeseen. Kannas ja Laatokka ympäristöineen oli liikkeelle hyvin luontevaa toimintaympäristöä, mutta ostajia oli aina sisämaasta asti, kaukaisimmat Rovaniemeltä.

Uusi tukkuliike potkaistiin käyntiin laajalla tiedotuksella paikallisen sanomalehden etusivulla. Juho Lallukka kartutti kiertomatkallaan tukkuliikkeen varaston. Pietarista tuotettiin viljat ja jauhot sekä posliini-, fajanssi- ja lasitavarat. Lyypekistä, Stettinistä ja Hampurista saapui siirtomaatavaraa. Tukkurin täytyi antaa maakauppiaille melkoisesti luottoa; aivan yleistä oli kolmen kuukauden luotot, mutta aina sekään ei piisannut. Tukkukauppiaat myös neuvoivat asiakkainaan olevia maakauppiaita kaupankäynnissä. Uuden kansallisen tukkuliikkeen edustajat alkoivat kiertää maata edistäen myyntiä kun taas vanhat tukkuliikkeet luottivat paljon enemmän siihen, että ostajat kyllä noutavat tavarat heidän liikkeistään. J. H. Erkon tiedetään myös näihin aikoihin puhujamatkoillaan mainostaneen tätä uutta tukkuliikettä.

Suomalaiset liikemiehet perustivat Viipurissa vuonna 1891 seuran omia etuja ajamaan. Tammikuussa 1891 perustettiin Teollisuuden ja Liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, jonka juuret juontavat vuonna 1879 perustettuun Suomalaiseen seuraan. Pamaus-seura sekä varsinkin samoihin aikoihin perustetut pankki- ja vakuutuslaitokset sekä kustannusyhtiöt olivat osoituksena liikemiesten heräämisestä asiassa. J. H. Erkko on voimakkaasti seuraa perustamassa. Seuran ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi kultaseppä W. Porthan, sihteeriksi lakitieteen kandidaatti K. A. Castrén ja jäseniksi kelloseppä J. E. Rynén, räätälimestari, F. Räsänen, toimittaja M. Kurikka sekä varajäseniksi lehtori K. A. Brander (myöhemmin Paloheimo) ja kauppias J. Häkli.

Seuran säännöissä mainittiin, että seura ajoi suomalaisuuden asiaa. Virallisesti tämä tapahtui keskustelua käymällä ja tekemällä ehdotuksia liike-elämän edistämiseksi Itä-Suomessa, mutta käytännössä seuran tärkeimmäksi toiminnaksi muodostui kiihkeä kunnallisvaalikamppailu suomen- ja ruotsinkielisten välillä jo loppuvuodesta 1891. Lain mukaan äänioikeus oli sidoksissa kunnallisveroihin ja vaikka alueliitostenkin jälkeen Viipurin asukkaiden enemmistö oli suomalaisia, eivät he vaaleissa menestyneet ruotsalaisia vastaan. Näin ollen ryhdyttiin ajamaan ensin verokynnyksen alentamista ja sitten pyrittiin laajentamaan äänioikeutta yleiseksi ja yhtäläiseksi. Filosofian tohtori Julius Anselm Lyly ja toimittaja Matti Kurikka olivat Pamaus-seuran innokkaita suomalaisuustaistelijoita ja seuran ohjelmaan otettiin myös suomalaisten koulujen perustaminen. Seura suunnitteli uusia kansalaisopistoja perustettavaksi ja seuran oma huoneisto annettiin Etelä-Karjalan Nuorisoseuran käyttöön. Seurassa harrastettiin myös vilkasta esitelmätoimintaa ja seuran kysytyin esitelmöitsijä oli kauppias Jaakko Häkli, joka eteni seurassa ensin varapuheenjohtajaksi ja myöhemmin puheenjohtajaksi.

Juho Lallukka toimi seurassa aivan sen perustamisesta lähtien ja tämän seuran kautta hänelle aukeni myös tie kunnallispolitiikkaan, nuorisoseuratoimintaan ja kansansivistystyöhön. Lallukka toimi vuodet 1892-96 seuran sihteerinä, varapuheenjohtajana vuoden 1902 ja puheenjohtajana siitä eteenpäin. Seura tunnettiin erinomaisista iltamistaan ja vilkkaasta näytelmätoiminnastaan. Erkon Aino-näytelmä sai ensiesityksen seuran näyttämöllä ja sen kustannukset takasivat herrat Castrén, Häkli ja Lallukka.  

Viipuriin yritettiin perustaa työväenyhdistystä jo 1870-luvun lopussa ja vuonna 1886 yritettiin uudestaan. Erkko oli tässä kokouksessa puhumassa, mutta varsinainen perustaminen lykkääntyi vielä parilla vuodella. Perustettu työväenyhdistys otti järjestääkseen oppikursseja, piti lukusalia,  torvisoittokuntaa ja teatteriyhdistystä yllä ja perusti puhujaseuran. Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen intressit kohtasivat monessa kohdin ja yhdistysten johtohahmotkin alkoivat sekoittua. Työväenyhdistys oli hyvin epäpoliittinen ns. wrightiläinen työväenyhdistys, vaikka sen johtokunnassa oli alusta asti myös oikeita sosialisteja, kuten filosofian tohtori Nils Robert af Ursin. Työväenyhdistykseen liittyi pian Pamaus-seurasta ensin toimittaja Matti Kurikka ja kielikysymys nousi 1890-luvulla yhä enemmän pintaan, myös tukkukauppias Jaakko Häkli valittiin työväenyhdistyksen varapuheenjohtajaksi vuonna 1892. Häkli ehti hoitaa tätä tehtävää kuolemaansa eli vuoteen 1902 asti. Häklin innostivat liittymään yhdistykseen suomalaisen väestön sivistystason ja taloudellisen tilan kohentaminen sekä kansan oikeuksien puolustaminen.

Työväenyhdistyksen puheenjohtajana toimi filosofian tohtori Julius Anselm Lyly, joka oli hyvin innokas suomalaisuuden kannattaja ja hän istui myös Pamaus-seuran johtokunnassa sekä toimi Viipurin Sanomien päätoimittajana. Yhdessä Lyly ja Häkli suuntaviitoittivat työväenyhdistyksen aatteellisen toiminnan; asunto-olojen parantaminen, oman toimitalon rakentaminen, näyttämötilojen hankkiminen yhdistykselle ja oppikurssien järjestäminen. Pamaus ja työväenyhdistys tekivät saumatonta yhteistyötä kunnallisvaaleissa; Lyly linjasi, että pelkkä suomen kielen osaaminen ei ollut tarpeeksi, vaan tarvittiin kansallistunne, vapaus ja itsenäisyys. Hän huomautti, että ruotsalaisilla olivat maan varat ja vauraudet ja heille jaettiin tärkeimmät virat.

Tukkukauppias Juho Lallukka valittiin työväenyhdistyksen puhujaseuran esimieheksi ja lopulta myös työväenyhdistyksen johtokuntaan 1890-luvun lopulla. Vaikka Juho Lallukalla oli jo verotukseen perustuva äänioikeus, hän oli kuitenkin aatoksissaan vakaasti sitä mieltä, että kaikilla kunnon kansalaisilla pitäisi olla vain yksi ääni vaaleissa. Toisaalta hän ei kannattanut vaatimusta - joka sellainenkin oli esitetty vakavasti - jotta jokaisella pitäisi olla tietty kansalaissivistyksen taso yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamiseksi. Lallukan mielestä kansallismielisyys oli sivistystä tärkeämpää ja keinoja kaihtamatta tulisi kunnallisvaaleihin saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus; näin näet taattaisiin samalla suomalaisille voitto vaaleissa. Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen poliittinen rintama asetti tukkukauppias Juho Lallukan suomalaisten valtuustoehdokkaaksi ensimmäisen kerran vuonna 1893, mutta tuolloin eivät suomalaiset vielä menestyneet vaaleissa. Seuraavan vuoden vaaleissa kävi samoin ja Julius Anselm Lyly moitti katkerasti lehdessään suomalaisia, kun nämä eivät olleet käyneet äänestämässä tarpeeksi. Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen piiristä vuonna 1896 selviytyivät valtuustoon Julius Anselm Lyly ja D. V. Åkerman. Juho Lallukka jatkoi edelleen terävöittäen toimintaansa politiikassa ja tuli vuoden 1899 vaaleissa valituksi Viipurin kaupunginvaltuustoon.

Pian uusi tukkuliike huomasi tilojensa käyneen ahtaaksi ja vuoden 1892 alusta jo liike etsi varastotiloja käyttöönsä. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta perusti tukkuliike yhdessä kauppias Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, jota kilpailijat alkoivat heti koetella. Perustajat joutuivat vakuuttamaan leipomon puhtautta ja työntekijöiden terveyden moitteettomuutta ja piirilääkäri Herman Backman kirjoitti leipomon perustajille leipoman puhtaudesta ja terveysoloista vielä todistuksenkin. Kolikkoinmäentieltä tukkuliike hankki samaan aikaan leipomon kanssa omistukseensa vielä höyrymyllyn, jossa jauhoi aluksi viljaa omiin tarpeisiin, mutta vuodesta 1893 lähtien myös kaikille tarvitsijoille. Tukkuliike kävi myös sangen pian ahtaaksi ja vuonna 1896 se muuttikin KOP:n huoneistoon Repolankadulle aivan Viipurin tavara-aseman kupeeseen.

Vuonna 1898 tukkuliike avasi uuden voinvälitysosaston, joka pyrki laajenemaan Viipurista koko maata kattavaksi verkostoksi. Voin vienti Suomesta olikin kasvanut läpi 1890-luvun ja Viipurin lisäksi Hankoon tarvittiin myös tukkuliikkeelle lähetysasema. Maakauppiaat hankkivat voit maaseuduilta keräysliikkeille ja Jyväskylän Kankaan tehtailla teetetty voipaperi sulki sisälleen rasvat, jotka laivat kuljettivat esim. Englantiin, Saksaan ja Venäjälle. Vasta myöhemmin tämän voinvälityksen otti hoitaakseen Vienti-Osuusliike Valio. Voi oli luontevaa välitettävää kauppahuoneelle, vaikka sen merkitys liikevaihdon kannalta ei ollut kovin suurta. Sillä pidettiin yhteyksiä Länsi-Eurooppaan. Vuonna 1898 tukkuliikkeen liikevaihto ylsi n. 10 miljoonaan markkaan.

Vuosi 1898 toi mukanaan myös Suomalaisen Maanviljelyskauppaosakeyhtiön. Juho Lallukka johti puhetta kaupan perustavassa kokouksessa ja Lallukka myös hallitsi osakkeita eniten (255 kpl), joten hänet valittiin myös yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi. Muut johtokunnan jäsenet olivat agronomi E. Pullinen, kauppias J. Hallenberg, pankinjohtaja Georg Sidorow ja maaseudun edustajina maanviljelijä E. Gröönroos sekä kauppiaat I. Snellgren ja E. Kontonen. Normaalin liiketoiminnan mukaan tämä kauppa tietysti tuotti osakkaille voittoa, mutta yhtenä tavoitteena oli myös lisätä kotimaista konekantaa maataloudessa.

Häyryn hovi.

Kauppias Vilhelm Paischeff menehtyi kotonaan Häyryn hovissa vuonna 1899. Huonekalukaupoistaan ja kuuluista hevosistaan tunnettu kauppias tunnettiin virkeäksi mieheksi, jonka tukkukauppiastyötä jäivät jatkamaan Jaakko Häkli ja Juho Lallukka. Häkli ja Lallukka ostivat Paischeffin leskeltä osuuden tukkukaupasta ja jatkoivat liiketoimintaa tukkuliikkeen osakkaina kaksistaan 10.11.1899 eteenpäin.

Pamaus-seurassa oli jo vuodesta 1891 lähtien keskusteltu vakavasti kansanopiston huutavasta tarpeesta Kannakselle. Opiston tarkoitus oli tietysti maaseudun väestön sivistysharrastuksen kasvattaminen ja samalla hanke ajoi myös poliittista pyrkimystä; sivistystyö taistelisi ruotsalaisuutta vastaan. Viipurilainen osakunta oli omalta osaltaan vihkiytynyt hankkeeseen; heidän kaikissa tilaisuuksissa pidettiin asiaa näkyvästi esillä ja opiskelijat keräsivät varoja opiston saamiseksi Karjalaan. Vuonna 1890 oli Säkkijärvellä perustettu Kansanopiston Ystävät-niminen seura varojen keräämistä varten opistolle. Julius Anselm Lyly kirjoitti näyttävästi Viipurin Sanomissa asiasta ja kirjoitus herätti myötämieltä maakunnassa. Kiireellä perustettiin Viipurin Läänin Kansaopistoseura vuonna 1892 viemään hanketta vauhdilla eteenpäin. Lylyn lisäksi asian puolesta kiihkeitä kirjoituksia tekivät mm. kirjailija J. H. Erkko ja toimittaja Matti Kurikka.

Lopulta keväällä 1894 vietettiin Uudenkirkon Kanneljärvellä kansanopiston perustamisjuhlaa ja väkeä saapui Viipurista saakka. Juhlapuheen piti pastori Sarlin, joka lausui mm.: "Onneton on se kansa, joka hylkää maansa ja jättää sen vieraiden haltuun. Tällainen kansa on menettänyt tärkeimmän elämisen ehdon." Sarlinin lisäksi opiston johtokuntaan kuuluivat filosofian tohtori Lyly, hovioikeuden asessori G. W. Homén, K. A. Castrén sekä kauppiaat T. Summa ja J. Lallukka. Juho Lallukka toimi johtokunnan sihteerinä vuodesta 1893 lähtien vuoteen 1899 ja rahastonhoitajana kuolemaansa asti. Ajan myötä opiston toimintaa rahoitettiin Häkli, Lallukka ja Kumpp.-tukkuliikkeen varoista, sillä opiston rahat oli pian käytetty. Lopulta Lallukka oli opiston suurimpia tukijoita, sillä hän oli lainannut omaa rahaansa vuosisadan vaihteen alkuun mennessä noin 20 000 markkaa opistolle - tämän summan hän tosin lahjoitti sittemmin opistolle. Vuonna 1907 Käkisalmen seudulle alettiin hankkia uutta kansaopistoa ja tässäkin projektissa Juho Lallukka oli mukana.

Richard Wagner

22.5.1813 Leipzigissa syntyi poliisilaitoksen aktuaarina toimineen Carl Friedrich ja Johanna Rosine Wagnerin perheeseen yhdeksäs lapsi, Wilhelm Richard Wagner. Isästä ei olla aivan varmoja; kaksi potentiaalista ehdokasta kuitenkin oli tarjolla, joko Carl Friedrich tai taidemaalari, runoilija ja näyttelijä Ludwig Geyer. Carl Friedrich kuitenkin kuoli pikkupojan ollessa vasta puolivuotias ja perheen Johanna-äiti kihlautui varsin pian Carl Friedrichin hyvän ystävän, Ludwig Geyerin kanssa helmikuussa 1814 Dresdenissä. Pari solmi avioliiton 28.8.1814 ja 26.2.1815 parille syntyi lapsi, Cäcilie, Dresdenissä, missä Ludwig Geyer oli kiinnitetty kuninkaalliseen hoviteatteriin. Richard kävi koulunsa nimellä Richard Geyer aina 14-vuotiaaksi asti. Ludwig Geyer poistui tästä elämästä vuonna 1821 ja noin kuusi vuotta myöhemmin Richard otti Wagner nimen käyttöönsä.

Aikalaiset luonnehtivat Richardia lapsena melko heikoksi fyysisesti, äidin epäillessä pojan jäävän lyhytikäiseksi sairastelunsa vuoksi. Hänet kuvailtiin kalpeaksi ja laihaksi sekä varreltaan lyhyeksi, mutta pään kerrottiin olleen iso verrattuna muuhun kehoon. Poikavuosiin ajoittui myös tulehduksellinen ihosairaus (ruusu), joka seurasi Richardia läpi hänen elämänsä; tähän sairauteen kiinteästi liittyi myös ajoittaista taipumusta masennukseen sekä ärtyneisyyttä. Kiinnostus teatteriin on saattanut periytyä kummalta hyvänsä isäehdokkaalta; Carl Friedrich oli innostunut teatteri-ihminen vapaa-aikanaan (vaimo kyllä epäili miehensä kiinnostuksen olleen peräisin nuorista näyttelijättäristä) ja Ludwig Geyer taas oli ammattilainen teatterimaailmassa. Perheen tyttäristä ainakin Rosalie, Klara ja Luise ajautuivat myös teatteriammatteihin. Richard sai ensimmäiset pianotuntinsa pastori Christian Wetzelin luona hoidossa ollessaan seitsenvuotiaana.

2.12.1822 Richard aloitti opiskelunsa Dresdenin Kreuzshulen oppilaana, mutta opiskelu ei ottanut sujuakseen ainakaan niissä aineissa - mm. matematiikka ja kreikan kielioppi -, jotka eivät kiinnostaneet häntä. Enemmän häntä kiehtoi antiikin mytologia. Richardin ollessa kolmentoista ikäinen perhe muutti Prahaan, josta vanhin tytär Rosalie oli saanut teatterista työpaikan. Richard jäi kuitenkin Dresdeniin Kreuzshulessa lähinnä aikaansa viettämään, kunnes olisi kyllin iäkäs yliopisto-opintoja varten. Vuoden 1827 kesällä Richard Wagner irrottautui Dresdenistä ja muutti Leipzigiin, jonne olivat muuttaneet myös hänen äitinsä ja kaksi sisartaan. Hänen aikansa kului mieluusti oppineen Adolf-sedän luona tutustuen lähinnä antiikin tragedioihin ja sieltä kautta hän omaksui myös vapaamielisen maailmankatsomuksen. 21.1.1828 Richard aloitti opiskelun Leipzigin Nicolaishulen oppilaana, mutta jälleen pian havaittiin hänen vähät välittävät opiskelusta. Tuolta ajalta on peräisin hänen itse kirjoittama tragedia, Leubald und Adeleide, jonka aikalaiset tyrmäsivät sopimattomana. Wagner ihaili tuohon aikaan säveltäjistä varsinkin Weberin Taika-ampujaa ja Beethovenin seitsemättä ja yhdeksättä sinfoniaa sekä Fidelio-oopperaa. J. B. Logierin kenraalibasson oppikirjasta hän ammensi musiikkitietoutta, myös saman tekijän System der Musik-Wissenschaft kului hänen käytössään. Christian Gottlieb Müllerin -paikallisen muusikon - soinnutusoppitunneille hän osallistui lähes kolmen vuoden verran.

Pääsiäisenä 1830 saivat opinnot jäädä myös Nikolaischulessa. Varhaisimpiin sävellyksiin Richard Wagnerilla kuului ensin orkesterimusiikkia;  alkusoitto B-duurissa sai suopean vastaanoton Heinrich Dornilta, joka toimi Leipzigin hoviteatterin kapellimestarina. Teos esitettiin teatterin hyväntekeväisyyskonsertissa ja se herätti yleisön keskuudessa varsin sekavia reaktioita; hämmennystä ja hilpeyttä etupäässä. Teoksessa joka neljän tahdin välein säveltäjä oli liittänyt viidennen tahdin, missä ei ollut kuin patarummunisku toisella tahdinosalla. Tuohon aikaan Wagner kävi joillakin yliopiston luennoilla ja otti musiikkioppitunteja Christian Theodor Weinligilta, jonka virkaa Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina hoiti aikanaan Johann Sebastian Bach. Opettajaltaan hän Wagner sai toimeksiannon säveltää pianolle musiikkia ja ensimmäisenä syntyi sonaatti B-duurissa ja vapaampimuotoinen fantasia. Täältä ovat peräisin myös useat Wagnerin alkusoitot ja ainut, yhä edelleen soitettava sinfonia C-duurissa, jossa on selvästi löydettävissä vaikutteita Mozartin ja Beethovenin musiikista.

Leipzigin Tuomaskirkko

Tammikuussa 1833 Wagner muutti Würzburgiin asumaan veljensä Albertin luokse, joka oli kiinnitettynä paikalliseen teatteriin. Veli hankki Richardille paikan teatterin kuoronjohtajana. Täällä Richard Wagner sävelsi myös ensimmäisen kokonaisen oopperansa, Die Feen - Haltiattaret. Vuoden 1834 alussa hän vaikutti jälleen Leipzigissa, jossa kesäkuussa hän sai julkaistuksi ensimmäisen kritiikkinsä Heinrich Lauben toimittamassa Die Zeitung für die elegante Welt-lehdessä; artikkeli oli otsikoitu Die deutsch Oper (Saksalainen ooppera).

Böömissä lomaillessaan ystävänsä Theodor Apelin kanssa Wagner aloitti seuraavan oopperansa, Lemmenkielto (Das Liebesverbot), sävellystyön, jonka hän saattoi päätökseen seuraavan puolentoista vuoden aikana. Böömistä palattuaan Wagnerille tarjottiin Heinrich Bethmannin teatteriseurueen kapellimestarin tointa, mutta käytyään Bad Lauchstädtissa tutustumassa ryhmään, Richard Wagner kuitenkin kieltäytyi tästä kunniasta. Tällä matkallaan Wagner tutustui kuitenkin kolme ja puoli vuotta itseään vanhempaan näyttelijä Minna Planeriin ja lopulta vei hänet vihille 24.11.1836. Wagnerin kiivas luonne tunnettiin ja Minnan Natalie-tytär on todistanut avioliiton olleen melkoista kyytiä, kun Wagner tyrannisoi puolisoaan. Noin 30 vuotta myöhemmin ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Wagner pohti Minnan sopivuutta puolisoksi sekä kritisoi hänen taiteellisen tajun puutettaan ja kyseenalaisti hänen näyttelijän taitonsa.

1.4.1837 Wagner sai nimityksen Königsbergin teatterin musiikkijohtajaksi. Teatteri pyysi  henkilökuntaansa työskentelemään jonkun aikaa ilman palkkaa, koska teatteri oli aivan konkurssikypsä. Tässä vaiheessa myös Minna lähti Richardin luota Dresdeniin omien vanhempiensa luokse, mutta Wagner sai Minnan lopulta pitkän uuvutustaistelun jälkeen palaamaan luokseen. 21.8.1837 Wagner saapui Riikaan teatterin musiikkijohtajaksi ja viipyi kaupungissa aina marraskuuhun 1839 asti; hänen sopimustaan teatterin kanssa ei tällöin uusittu. Wagner perheineen pääsi velkojiaan karkuun Riiasta königsbergiläisen ystävänsä Abraham Möllerin ystävällisellä avustuksella. Preussilaisesta Pillaun satamakaupungista Wagnerit piiloutuivat kauppalaiva Thetisin ruumaan. Matkan ensimmäinen kohde oli Boröyan saaren pieni kalastajakylä Norjan rannikon vuonossa. Täältä Wagner sai aiheen oopperaansa Lentävä hollantilainen. Myrskyinen matka jatkui Norjasta Lontooseen, jossa Wagner yritti tavoittaa Philharmonic Societyn yhtä perustajaa, Sir George Smartia, jolle hän oli lähettänyt Rule, Britannia-alkusoittonsa nuotit. Kun tämä tapaaminen ei onnistunut, Wagner yritti seuraavaksi tavoittaa romaanin Rienzi, the Last of the Tribunes kirjoittajaa Sir Edward Bulwer-Lyttonia, mutta havaitsi  hänenkin olleen poissa kaupungista.

Seuraavaksi Wagnerit asettuivat Parisiin asumaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ja tämä aika oli perheelle melko ilotonta aikaa, mutta teki toisaalta pysyvän jäljen Wagnerin yhteiskunnalliseen ja taiteelliseen näkemykseen. Maaliskuussa 1840 Théâtre de la Renaissance otti Wagnerin Lemmenkielon esitettäväkseen, mutta muutamassa kuukaudessa teatteri meni konkurssiin ja esitykset lopetettiin kokonaan. Vastoinkäymisiä oli myös Lentävän hollantilaisen ja Rienzin kanssa; Rienzi valmistui marraskuussa 1840, mutta Pariisin ooppera ei sitoutunut sitä esittämään. Wagneria työllistivät nyt oopperasovitukset, joita hän teki Donizettin La favorite sekä Halévyn Le guitarrero ja Kyproksen kuningatar oopperoista. Lisäksi Wagner kirjoitti arvosteluja Dresdenissä ilmestyvään Abend-Zeitungiin Pariisin musiikkielämästä. Hän moitti kirjoituksissaan seurapiirien kaipuuta surkuteltavaan ja pinnalliseen keskinkertaisuuteen ja toisaalta ylisti varsinkin Halévyta, Meyerbeeria ja Auberia heidän oopperateoksistaan. Wagner sai myös kolme novelliaan julkaistua Schlesingerin Gazette musicale-lehdessä. Näistä tunnetuin lienee Eine Pilgerfahrt zu Beethoven (Pyhiinvaellusmatka Beethovenin luo), jossa hän hahmottelee wagnerilaista musiikkidraamaa Beethovenin työn jatkeena. Runous ja musiikki yhdistyivät synteesiksi, kun aariat, duetot ja muutkin musiikkinumerot korvataan jatkuvalla draamakudoksella.

Pariisin aika oli Wagnereille taloudellisesti hyvin raskasta aikaa. He joutuivat panttaamaan arvoesineitään ja lopulta myivät jopa panttikuititkin, silti seuraavasta ateriasta ei ollut varmuutta. Asunnosta oli käytössä vain yksi makuuhuone, jotta voitiin säästää lämmityskustannuksia. Wagner kirjoitti musiikkia ahkerasti työpöytänsä ääressä ja joka neljäs päivä hän soi itselleen ulkoilmakävelyn kaupungilla. Näiltä ajoilta olivat peräisin hänen vatsa- ja suolistovaivansa, joista hän sai kärsiä lopun elämänsä.  

Lokakuussa 1840 Minna lähetti Richard Wagnerin luonnosteleman kirjeen varakkaalle ystävälle, Theodor Apelille, anoen tältä rahaa. Kirjeessä hän mainitsi, että Richard on joutumassa velkojensa takia vankilaan ja että kahden viikon päässä siintävä konsertti olisi tämän takia peruttava. Tämä velkavankeusasia on yksi Wagnerin historian kiistanalaisia asioita ja näyttöä asiassa on sekä puolesta, että vastaan. Richard Wagner kirjoitti vielä Pariisin aikana joitakin lauluja ranskankielisiin sanoihin; tällainen oli mm. aaria Norma il predisse bassolaulaja Lablachelle, jota hän tarjosi täytenumeroksi Bellinin Normaan. Vuoden 1841 lopulla säveltäjä Wagner luonnosteli proosaluonnosta viisinäytöksiseen oopperaan Die Sarazenin (Saraseeninainen), joka luonnos sitten valmistuikin vuonna 1843, mutta teoksen runoversio jäi häneltä alkutekijöihin. Toinen keskeneräinen teos oli E. T. A. Hoffmannin taruun perustuvan Die Bergwerke zu Falun (Falunin kaivokset). Böömiläinen säveltäjä Josef Dessauer tilasi Wagnerilta libreton, ja tämäkin jäi proosaluonnoksen vaiheeseen, sillä Pariisin ooppera ei lämmennyt tällekään teokselle.

Pariisissa Wagner ennätti kuitenkin tutustua moniin ihmisiin, esim. Heinrich Heineen ja Hector Berlioziin, joiden teoksia Wagner ihaili vilpittömästi. Hänen lähimmät kohtalontoverinsa olivat Gottfried Anders, Ernst Kietz sekä Samuel Lehrs, joista Anders oli musiikkia harrastava kirjastonhoitaja ja Kietz teki Wagnerista ensimmäisen muotokuvan. Lehrs oli filologi, joka sai Wagnerin kiinnostumaan Tannhäuserin ja Lohengrinin legendoista sekä eräistä filosofisista aatteista; varmasti ainakin Lehrsin avulla tutustui Proudhon'n Que'st que la propriété? (Mitä on omaisuus?) ja Ludwig Feuerbachin Das Wesen des Christentums (Kristinuskon olemuksesta) teoksiin. Wagner katkeroitui myös lopulta Meyerbeerille tämän saamasta menestyksestä ja vuonna 1841 Wagner kirjoitti salanimellä W. Freudenfeuer artikkeleita, joista tämä on nähtävissä. Seuraavana vuonna Wagner sai Schumannin julkaisemaan lehdessään Neue Zeitschrift für Musik tekstinsä Ein Pariser Bericht (Kirje Pariisista).

7.4.1842 aloittivat Wagnerit paluumatkansa suuresti Pariisiin pettyneinä Dresdeniin, jossa jo valmistauduttiin Rienzin kantaesitykseen. Meyerbeer oli suositellut Lentävää hollantilaista Berliinin oopperanjohtajalle ja tämä hyväksyikin sen esityksen, mutta Wagner vieraillessaan Berliinissä pyysikin oopperan partituurin takaisin Dresdenissä saavuttamansa menestyksen jälkeen. Näin Berliinin esitys jäi toteutumatta. Kesäkuussa 1842 Wagnerit lähtivät Richardin äidin kanssa lomailemaan Teplitzin kylpyläkaupunkiin Böömiin ja täällä Wagner alkoi luonnostella Tannhäuseria. Dresdeniin jälleen palattua alkoivat pian Rienzin harjoitukset kapellimestari Karl Gottlieb Reissingerin johdolla. Oopperan ensimmäinen esitys Dresdenissä oli 20.10.1842 Saksin  kuninkaallisessa hoviteatterissa ja se oli Wagnerille melkoinen menestys. Rienzin osan lauloi Joseph Tichatschek ja Adrianon roolin hoiti Wilhelmine Schröder-Devrient. Wilhelmine sai laulaa myös naispääosan tammikuussa 1843 samassa paikassa Lentävän hollantilaisen kantaesityksessä. Se ei yltänyt aivan yhtä suureen menestykseen kuin Rienz ja lopulta säveltäjä Wagner sai naissolistiltansa lainaksi 1000 taaleria velkojensa maksuun. Keväällä 1843 valmistui myös Tannhäuserin runoasu.

Saksin kuninkaan hovi haki uutta kapellimestaria ja paikkaa tarjottiin Wagnerille, mutta alkuun hän ei ollut paikasta kiinnostunut, vaikka sitten suostuikin ja tuli nimitetyksi virkaan 2.2.1844 lähtien 1 500 taalerin vuosipalkalla. Tämä virka jaettiin kahdelle kapellimestarille, joista toinen oli Reissiger. Tämän viran vuoksi Wagner sai tehdä erilaista käyttömusiikkia moniin tilaisuuksiin, tällaisia olivat esim. Saksin mieskuorojen yhteisesiintymistä varten kirjoitettu teos - mieskuorolle ja orkesterille - Das Liebesmahl der Apostol (Apostolien rakkaudenateria) ja mieskuorolle kirjoitettu teos Gruss seiner Treuen an Friedrich August den Geliebten (Uskollisten alamaisten tervehdys rakastetulle Fredrik Augustille). 18.11.1786 Eutinin pikkukaupungissa lähellä Lyypekkiä syntynyt säveltäjä ja kapellimestari Carl Maria Friedrich Ernst von Weber toimi vuodesta 1816 alkaen Dresdenin kuninkaallisen oopperan kapellimestarina ja häntä Wagner arvosti merkittävästi. Tuberkuloosia sairastanut Weber kuoli Lontoossa 5.6.1826, kun hän oli paikalla johtamassa omaa Oberon-oopperaansa. Weber tuli näin haudatuksi Lontooseen, mutta Wagner organisoi näyttävät hautajaiset Dresdeniin 14.12.1844. Weberin arkku kuljetettiin Dresdeniin uudelleen haudattavaksi ja tilaisuuteen Wagner teki surumusiikkia sekä piti tunteikkaan puheen hautauksen yhteydessä.   

Tannhäuser valmistui vuonna 1845 sai ensiesityksensä ja sen kirvoittamana Wagner laati raportin välttämättömistä toimenpiteistä kuninkaallisen orkesterin taiteellisen tason parantamiseksi. 1.3.1846 päivätyssä raportissa ehdotettiin muutoksia orkesterin muusikoiden kiinnityksiin, työmäärän rationalisointia, palkkoihin korotuksia ja muutoksia orkesterin ryhmitykseen, jotta soittajat kuulisivat toisiaan paremmin ja näkisivät kapellimestarinsa. Hovin maineen lisäämiseksi Wagner ehdotti talviaikana järjestettävää konserttisarjaa. Ehdotukset hän perusteli hyvin ja ne olivat varsin käytännöllisiä myös toteuttaa. Ehdotuksineen hän kuitenkin "astui" liian monien ihmisten "varpaille" ja hänen parannusehdotuksensa koettiin turhaan arvosteluksi. Vuoden päästä hänelle tiedotettiin, että hänen esityksensä tulivat hylätyiksi.

Vaikka Wagnerit yrittivät elää säästeliäästi, taloudellinen tilanne perheessä oli edelleen epävakaalla pohjalla ja laulajatar Schröder-Devrient ryhtyi myös perimään saataviaan Wagnerilta lakimiehensä välityksellä; asia tuli hoidetuksi työnantajan Wagnerille myöntämän korollisen lainan turvin, vaikka tämä ratkaisu entisestään kavensi hänen saamiaan tuloja. Vuonna 1847 Wagneria työllisti mm. Gluckin oopperasta Ifigenia Auliissa tekemä sovitus. Samana vuonna Wagner otti työn alle Lohengrinin ja tutki saksalaisina käännöksinä kovin mm. Aiskhylosta ja Aristofanesta. Saavutus oli saada myös Rienzi Berliinin hoviteatterin ohjelmaan esitettäväksi, vaikka kaikki ei tosin mennytkään asian suhteen Richard Wagnerin suunnitelmien mukaan; hän olisi halunnut  Preussin kuninkaan tilaavan Lohengrinin ja toinen takaisku oli kahden kuukauden palkan saamatta jääminen harjoituksista, koska oopperanjohtaja Küstner oli omasta mielestään esittänyt toiveen eikä kutsun Wagnerin saapumisesta teoksen harjoituksiin. Richard Wagnerin äiti menehtyi Leipzigissa 9.1.1848 ja Wagner työsti suruaan töihinsä syventymällä. Lohengrinin kanssa riitti vielä tekemistä - teos valmistui huhtikuussa 1848 - ja hän valmisteli materiaalia kolmeen orkesteri- ja kuorokonsertin järjestämiseksi Dresdenissä. Konserteissa oli ohjelmassa mm. Mozartin, Haydnin ja Beethovenin sinfonioita sekä Bachin motetti Singet dem Herrn ja Palestrinan Stabat mater, johon Wagner itse laati sovituksen.

Pariisin helmikuun 1848 vallankumousta seurasi maaliskuussa Wienissä kansannousu. Vuonna 1815 Wienin kongressissa oli perustettu Saksan konfederaatio, joka muodostui 39 Itävallan keisarin alaista valtiota. Näiden valtioiden ruhtinaat yleensä hallitsivat arkaaisella ja feodaalisella tavalla eivätkä välittäneet kansansa tarpeista puuttumalla köyhyyteen, nälänhätään tai kurjuuteen. Dresdenissäkin kaduilla kansa alkoi liikehtiä ja kuningasta vaadittiin suostumaan vaaliuudistukseen sekä yleistä oikeudenmukaisuutta. Wagner seurasi näitä tapahtumia mielenkiinnolla ja innostuksissaan kirjoitti runon Saksilainen tervehdys wieniläisille, joka julkaistiin hänen omalla nimellään Allgemaine Österreichische Zeitungissa. Toukokuussa Wagner esitteli hallituksen ministerille suunnitelmansa saksalaisen kansallisteatterin perustamisesta Saksin kuningaskuntaan (Entwurf zur Organisation eines deutschen National-theaters für das Königreich Sachsen). Ehdotuksen mukaan teatterilaitoksen henkilökunta ja säveltäjien ja näytelmäkirjailijoiden yhdistys - joka myös oli tarkoitus perustaa - yhdessä valitsevat laitoksen johtajan. Tulisi myös perustaa teatterikoulu, kuoroa varten asianmukainen koulutus, muusikoiden palkkoja kohennettava ja hoviorkesterin kokoa suurennettava. Sen enempää hallitus kuin teatterin johto eivät lämmenneet moisista ehdotuksista. Reissigeria korpesi Wagnerin ehdotus hänen "ylentämisestään" toisarvoisen kirkkomusiikin vastuulliseksi henkilöksi. Wagner ehdotti myös oopperajohtajan (Lüttichau) erottamista ja itseään vastamaan kapellimestarina lähes kaikesta muusta.

Wagner uskaltautui anonyymisti julkaisemaan johtavan tasavaltalaisryhmittymän Vaterlandsvereinin puolesta kirjoituksen Wie verhalten sich republikanische Bestrebungen dem Königtum gegenüber? (Millaisessa suhteessa tasavaltalaiset pyrkimykset ovat kuninkuuteen nähden?). Hän tuomitsi kommunismin ja samalla kertoi rahan ja koronkiskonnan olevan kaiken pahan alku; ihmiskunta saavuttaisi korkeimman onnentilansa vain jokaisen yksilönsä parhaiden kykyjen valjastamisella käyttöön. Hän esitti aristokratian tuhoamista ja hovin piirissä nautittujen etuoikeuksien lakkauttamista sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja poistavan kansanarmeijan perustamista. Kannanoton vuoksi Wagnerin erottamista kyllä vaadittiin, mutta teatterin johto päätti kuitenkin olla tekemättä mitään asian suhteen.

Wagner jatkoi hovin palveluksessa; keväällä valmistuneen Lohengrinin kanssa valmistui draamaluonnos, Nibelungein myytti, joka muokkautui libretoksi Siegfrieds Tod (Siegfriedin kuolema) syksyllä. Tammikuussa 1849 Wagner alkoi työstää oopperaa Jesus von Nazareth (Jeesus Nasaretilainen), josta on tallella vielä musiikkihahmotelma viisinäytöksiseksi oopperaksi. Teoksessa Jeesus on juutalaisten pappisaristokratian pelkäämä vallankumouksellinen esitaistelija. Kurjuus syntyy siitä, että raha menee rakkauden edelle. Nuorten hegeliläisten evankeliumin tekstit kyseenalaistaneiden ajattelijoiden kuten Bruno Bauerin ja David Friedrich Straussin vaikutus ei voinut olla näkymättä tässä teoksessa. Tähän alkuvuoteen myös ajoittuu merkittävä tapahtuma; Wagnerin ystävä ja apulaiskapellimestarinsa August Röckel oli saanut elokuussa 1848 lähteä virastaan kumouksellisen toimintansa vuoksi ja alkanut heti julkaista tasavaltalaista Volksblätter-lehteä viikottain. Ystävykset kävivät kiihkeitä ja innostuneita keskusteluja sosialismista, ja Wagner lupautui nimettömin kirjoituksin avustamaan lehdessä. Wagnerin kirjoitukset olivat julistuksia ruhtinaita ja muita etuoikeutettuja sekä epätasa-arvoa vastaan. Sangen pian viranomaiset kielsivät tämän lehden ilmestymisen. Wagner myös laiminlöi omia virkatehtäviään ja teatterin johto piti hänen toimiaan silmällä epäillen. Lopulta häntä syytettiin tehtäviensä laiminlyönneistä ja orkesterin muusikoiden eripuran aikaansaamisesta. Helmikuussa 1849 Wagnerin ystävä, Franz Liszt johti Tannhäuserin Weimarissa ja maaliskuussa Wagner kirjoitti Volksblätterissä runonsa Die Not (Pakko) pohjautuen vahvasti Feuerbachin näkemykseen välttämättömyydestä. Tätä samaa aihetta säveltäjä Wagner käsitteli myös myöhemmin kirjoituksessaan Das Kunstwerk der Zukunft (Tulevaisuuden taideteos). Wagner välttämättömyydellä tarkoitti pääoman ja sen pahuuden ilmenemismuotojen, ahneuden ja koronkiskonnan, hävittämistä.

Näihin aikoihin August Röckel tutustutti Wagnerin venäläiseen anarkistiin Mihail Bakuniniin. Bakunin tunsi henkilökohtaisesti mm. Engelsin, Marxin ja muitakin sosialisteja, joten heidän keskustelunsa olivat varmasti hyvin antoisia, vaikka musiikista ja osin politiikastakin herrojen mielipiteet eivät aina käyneet yksiin. Frankfurtin kansalliskokous tarjosi Saksan keisarin kruunua 28.3.1849 Preussin kuninkaalle Fredrik Vilhelm IV:lle, joka kuitenkin luopui siitä viiden päivän kuluttua. Tähän otan näytteen Wagnerin katkerasta kirjoituksesta Die Revolution (Vallankumous) 8.4.1849: "Minä olen poistava kaiken vääryyden, joka kahlitsee ihmisiä. Tulen hävittämään sen herruuden, jolla toinen ihminen hallitsee toista, jolla kuolleet hallitsevat eläviä, materia henkeä; tulen järisyttämään mahtavien valtaa sekä lain ja omaisuuden valtaa. Ihmisen herra tulee tästä lähtien olemaan hänen oma tahtonsa, hänen oma voimansa tulee olemaan hänen ainoa lakinsa, sillä ainoastaan vapaa ihminen on pyhä, eikä ole olemassa mitään korkeampaa kuin hän. Loppukoon vääryys, joka antaa yhdelle ihmiselle vallan hallita miljoonia - koska kaikki ovat tasa-arvoisia, tulen tuhoamaan kaiken sen herruuden, joka yhdellä on ylitse muiden."

Saksissa kuningas Fredrik August II kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Frankfurtissa hyväksyttyä perustuslakia ja hajotti maapäivien kummankin kamarin sekä erotti hallituksen. Röckel pakeni Prahaan ja Wagner vastasi nyt Volksblätterin toimittamisesta. Preussin armeijan vyöryessä Saksiin Wagner kirjoitti kirjeen Röckelille 2.5.1849 pyytäen häntä takaisin Dresdeniin. Kirje löytyi aikanaan Röckeliltä häntä pidätettäessä ja sitä kirjettä käytettiin myös Wagneria vastaan todisteena. Wagner jatkoi kumouksellista toimintaansa, aivan samoin kuin Röckel ja kapinalliset johtajat Bakunin ja Otto Heubner. Lopulta Heubner ja Röckel jäivät kiinni ja saivat kuolemantuomion, joka sittemmin muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Wagner säilyi kuin ihmeen kaupalla vastaavasta, ilmoitti luopuvansa vallankumouksellisesta toiminnasta ja lähti Weimariin Lisztin tarjoamaan turvapaikkaan. 19.5.1849 hänestä julkaistiin kuitenkin etsintäkuulutus ja Wagner joutui pakenemaan väärällä passilla Sveitsin kautta vihaamaansa Pariisiin.

Maanpaossa ollessaan Wagner asettui asumaan Sveitsin Zürichiin, johon hänet houkuttelivat intelluktuellit ja kirjoittavat ystävät; nämä samaiset ystävät hankkivat Wagnerille myös taloudellista tukea. Wagner alkoi heinäkuussa julkaista ns. "zürichiläisiä esseitä", keskittyen lähinnä taiteellisiin ja poliittisiin ilmiöihin. Ensimmäisenä julkaistiin Die Kunst und die Revolution (Taide ja vallankumous), Das Kunstwerk der Zukunft (Tulevaisuuden taideteos) sekä Oper und Drama (Ooppera ja draama). Nämä kirjoitukset loivat teoreettista pohjaa hänen musiikkidraamalle - ainoalle hyväksyttävälle tulevaisuuden ilmaisumuodolle. Alkuperäinen antiikin draama sisälsi kolme peruselementtiä: musiikin, tanssin ja runouden. Toisistaan irrallaan ne jäävät merkityksettömiksi ja yhdessä ne hipovat täydellisyyttä. Samalla tavalla arkkitehtuuri, maalaustaide ja kuvanveisto saisi merkityksensä tulevaisuudessa kokonaistaideteoksen rakenneosina. Taiteiden uudelleenyhdistämistä kokonaistaideteoksiksi (Gesamtkunstwerk) olivat esittäneet jo ainakin jollakin tasolla mm. Lessing, Novalis, Schelling, Tiek ja Hoffman. Wagnerin tulevaisuuden musiikkidraamaan kuuluu kiinteästi fantasia, usein jopa utopistinen visio, johon hän ei edes edellyttänyt yksityiskohtaista toteutusta. Kansa on kuvattu taiteellisen luomistyön välttämättömyyden tuotteeksi. Monissa kohdin Wagnerin aatokset menevät yksiin Karl Marxin kirjoituksien kanssa.

Karl Marx

Alkuvuodesta 1850 Wagner teki proosaluonnoksen kolminäytöksiseen oopperaa Wieland der Schmied (Seppä Wieland), jota hän otaksui Pariisissa esitettävän. Teoksessa oli ennakoivia piirteitä Nibelungin sormuksesta, kuten sormuksen panttaaminen ja miekan takominen. Päähenkilö oli paitsi seppä, myös orjuutettu taiteilija, jonka täytyy työskennellä isäntänsä toiveiden mukaisesti. Kuitenkin uskollisen morsiamensa avulla seppä pääsee pakoon kurjaa kohtaloaan. Lopulta Wagner päätyi teoksen suhteen siihen, että germaanista sankaritarinaa ei koskaan voisi sijoittaa ranskalaiseen ympäristöön ja näin hän hylkäsi suunnitelmansa teoksesta.

Samoihin aikoihin ajoittui myös kahden naispuolisen ihailijan antama 3000 frangin avustuksen vuotuinen myöntäminen Wagnerille. Toinen ihailija oli dresdeniläinen leskirouva Julie Ritter, runoilija ja muusikko Karl Ritterin äiti, ja toinen oli Jessie Laussot (o.s. Taylor). Wagner ihastui Jessie Laussot'n ulkonäköön ja sivistykseen sekä hänen kykyynsä ymmärtää Wagnerin taidetta. Jessie puhui sujuvaa saksaa, osoitti taitojaan pianon äärellä, mutta laulu sentään jätti vielä toivomisen varaa. Wagner jo vakavasti suunnittelikin luopumista elämänsä kurjuuksista ja muuttoa Kreikkaan tai Vähään-Aasiaan ja Jessie oli valmis luopumaan omasta liitostaan ja hyppäämään Wagnerin mukaan matkaan. Tilanne eteni jopa siihen asti, että Wagner kirjoitti ivallisen erokirjeen Minnalle kehottaen häntä ottamaan puolet Wagnerin saamasta avustuksesta itselleen. Jessie taas ennätti kertoa aikeistaan omalle äidille, joka ei empinyt kierrättää tietoa Eugénille (Laussot), bordeauxlaiselle viinikauppiaalle ja Jessien miehelle. Wagner matkusti vielä suostuttelemaan viinikauppiasta Bourdeaux'hon, mutta tuli poliisin häätämäksi kaupungista. Jälleen Wagner sai kirjoittaa kirjeen Minnalle, nyt todistellen syyttömyyttään asiaan. Pölyn laskeuduttua asian ylle jatkoi Wagnerin pariskunta jälleen yhteiseloaan Zürichissä toisiaan "kalvaen".  

Oopperasäveltäjä Meyerbeer

Samaan vuoteen osuu valitettavasti myös tämä seuraavakin episodi, jossa Wagnerin kirjallinen ura otti pahan pohjakosketuksen ja joka monien mielestä olisi saanut kokonaan jäädä väliin tai vallan tekemättä. Tämä surullinen tarina alkaa kaksiosaisesta artikkelista Das judentum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa), jonka Wagner ensin julkaisi salanimellä K. Freigedank - tosin Wagner paljastui salanimen takaa nopeasti, eikä hän koskaan artikkelinsa kirjoittamista kumonnutkaan - Neue Zeitschrift für Musik-lehdessä ja vuonna 1851 erillisenä julkaisuna vahvan kannanoton antisemiittinä. Lehden perusti vuonna 1834 Robert Schumann ja päätoimittajana toimi Wagnerin artikkelin julkaisun aikoihin Franz Brendel. Vielä vuonna 1869 Wagner julkaisi tämän kirjoituksensa omissa nimissään kirjassaan. Toisaalta on sanottu, että Wagnerin kirjoituksista on ollut hieman vaikea tulkita hänen juutalaisvastaisuuttaan, kun hän itse toisaalta "veljeili" monien juutalaisten mesenaattien kanssa ja hänen tuttavapiiriinsä kuului monia juutalaisia, kuten Anton Rubinstein, Karl Tausig ja kapellimestari Hermann Levi. No, mitä Wagner sitten tässä kohuartikkelissaan kirjoitti? Nimeä mainitsematta hän hyökkäsi ilmeisesti entisen tukijansa Meyerbeerin kimppuun raivokkaasti. Juutalaiset saivat täyden laidallisen solvausta yhteiskunta- ja kulttuurisektorilta katsellen. Jälleen on selvästi tunnistettavissa Karl Marxin vaikutusta Wagnerin tekstissä. Emansipaatiossa oli kyse kristittyjen vapautumisesta juutalaisista eikä päinvastoin ja hänen näkemyksensä mukaan juutalaiset hallitsivat kristittyjä niin kauan kun raha pyörittää maailmaa. Kulttuuri Euroopassa oli juurettomille juutalaisille jäänyt vieraaksi kieleksi. Juutalaiset eivät osaisi luoda mitään todellista taidetta, ainoastaan jäljitellä sitä. Wagnerin mukaan juutalaiset olivat Saksan kulttuurielämän hajottavia tekijöitä. Kaikkein hämmästyttävin ja Wagneria tutkineita paljon pohdituttanut kohta kirjoituksessa on Wagnerin ratkaisu Saksan juutalaiskysymykseen. Wagnerin mukaan vain yksi voisi vapauttaa saksalaiset heitä vaivaavalta kiroukselta, Ahasveruksen vapautus - tuho.

Richard Wagner ei vielä 1850-luvulla saanut kovasti antisemitismikirjoituksillaan huomiota oman taiteilijapiirinsä ulkopuolella, mutta tilanne muuttui täysin vuonna 1869 jälkeen hänen julkaistessaan kirjoituksen omissa nimissään. Nyt kirjoitus jakoi ihmisiä jyrkästi kannattajiin ja vastustajiin sekä todisti Wagnerin tiukasti edelleen seisovan kirjoituksensa takana. Monasti on väitetty, että Wagner ikääntyessään olisi pyörtänyt tai pehmentänyt suhtautumistaan juutalaisiin, mutta tämän väitteen puolesta on vaikea löytää argumentteja; toisaalta on runsaasti näyttöä siitä, että hän ei muuttanut eikä pehmentänyt omaa näkemystään myöhemminkään. Vahvin väite Wagnerin mielipiteen muutoksen puolesta iän saatossa on hänen kieltäytyminen allekirjoittamasta antisemiittiadressia. Wagnerilla oli erittäin huonoja kokemuksia nimensä antamisesta esim. eläinkokeita vastustaneeseen adressiin eikä Wagner halunnut myöskään olla tekemisessä rahvaan toiminnan kanssa. Vuodelta 1881 on säilynyt kirje suojelijalleen Baijerin kuningas Ludvig II:lle, joka saa nyt toimia näyttönä Wagnerin muuttumattomista mielipiteistä juutalaisten suhteen vielä myöhemmälläkin iällä:

"Pidän juutalaista rotua synnynnäisenä vihollisena puhtaalle ihmisyydelle ja kaikelle, mikä siinä on jaloa. On varmaa, että me saksalaiset sorrumme ennen heitä, ja ehkä minä olen viimeinen saksalainen, joka tietää, kuinka pitää puolensa taidetta rakastavana ihmisenä juutalaisuutta vastaan, joka on jo saamassa hallintaansa kaiken".

Wagner ei milloinkaan peittänyt mielipiteitään vaan tämä vahva mielikuva hänestä säilyi hamaan loppuun asti. Mm. Bayreuther Blätter-lehdessä elämänsä ehtoopuolella 1880-luvulla julkaisemissaan kirjoituksissa hänen juutalaisvihansa näyttäytyy yhäti laantumattomana. Lisäksi hänen kirjoituksiinsa ilmestyi modernin antisemitismin aikana huolestuttavana piirteenä rasistinen näkökulma. Lokakuussa 1880 Wagner julkaisi artikkelin "Religion und Kunst", jossa hän vastusti voimakkaasti rotujen sekoittumista sekä ihaili arjalaista rotua. Wagner kunnioitti ainoastaan puhdasta rotua ja saksalaiset olisivat puhdasta rotua, jos vain vapauttaisivat itsensä juutalaisten ikeestä. Wagner julkaisi vielä vuonna 1881 artikkelin "Erkenne dich selbst", jossa hän esitteli kattavasti ajatuksiaan koko 30-vuotisen juutalaisvastaisuuden ajaltaan; hän kirjoitti edelleen rodun puhtauden puolesta sekä rotutunteen syntymisen tärkeydestä.

Joihinkin Saksan antisemiittisen liikkeen johtajiin Wagnerilla oli huonot välit ja välistä hänenkin väitettiin olleen juutalaista syntyperää, väite on kylläkin toteen näyttämättä. Kiistatta Wagner oli vahvana kulttuuripersoonana kuitenkin tekemässä antisemitismistä salonkikelpoista, vaikka Hitlerin kansallissosialistit eivät varsinaisesti juuri häneltä oppejaan ammentaneet.  

Joseph Arthur de Cobineau

Jotta antisemiitti maailmankatsomus eli uskonoppi juutalaisten vahingollisuudesta yhteiskunnalle olisi menestynyt poliittisesti ja järjestöelämässä, tarvittiin vielä lisäksi juutalaisuuden kytkeminen rotuun. Juutalaiset haluttiin näyttää omana rotuna, joka poikkesi saksalaisista selvästi heikompana. Juutalaisten väitettiin tekevän vain tuhoavaa vaikutusta saksalaiseen yhteiskuntaan. Tämän rotuopin ensimmäinen luoja oli ranskalainen diplomaatti ja kirjailija Joseph Arthur de Cobineau (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882), jolla on myös mielenkiintoinen yhteys Wagneriin. Cobineau julkaisi vuosina 1853-55  teoksensa Essai sur I'inégalité des races humaines. Gobineau loi teoksellaan pohjan näkemykselle siitä, että kaikki ihmiset eivät ole ihmislajina samanarvoisia, vaan fyysisesti ja henkisesti täysin eriarvoisia. Gobineaulle rotu merkitsi ratkaisevaa ja määräävää tekijää historiassa. Gobineaun osoitti maapallolla olevan kolme päärotua, valkoinen, keltainen ja musta, ja valkoinen olisi näistä kehittynein. Valkoisen rodun puhtain jalokivi olisivat arjalaiset. Arjalaisten tärkeä merkitys historialle oli keskeisin kohta Gobineaun rotuopissa, ja sitä ilman he olisivat tuskin saaneet samaa asemaa 1800-luvun historiassa.

Cobineau saapui papiksi Pariisiin vuonna 1835, mutta liikkui mielellään kirjallisissa piireissä. Hän taisi useita kieliä ja tunsi itämaista kulttuuria hyvin. Vuonna 1849 Cobineau toimi ulkoministeri Alexis deTocquevillen sihteerinä, minkä jälkeen siirtyi diplomaatiksi toimien mm. Sveitsissä, Saksassa, Ruotsissa, Brasiliassa ja Persiassa. Wagnerin lisäksi hänen ajatuksiaan ovat myöhemmin hyvin tarkasti tutkineet ainakin Friedrich Nietzsche ja Adolf Hitler. Myöhemmällä iällään Cobineau sai Richard Wagnerilta turvapaikan luotaan.

Houston Stewart Chamberlain

Richard Wagnerin vävy, englantilainen kirjailija Houston Stewart Chamberlain (s. 9.9.1855 ja k. 9.1.1927), - joka sittemmin kääntyi täysin saksalaiseksi - omistautui tutkimaan poliittista filosofiaa, luonnontieteitä ja Richard Wagnerin ajatuksia. Kaksiosaisen pääteoksensa hän julkaisi vuonna 1899 nimellä Die Grundlagen des Neunzehnten Jahrhunderts. Tämä teos nousi sittemmin pangermanismin - jonka ideologisena päämääränä oli Suur-Saksan luominen - sekä antisemitistisen natsipuolueen suoranaiseksi evankeliumiksi. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Chamberlain kirjoitti mielellään propagandaa entistä kotimaataan vastaan. Sairauden heikentämä Chamberlain tapasi suuren idolinsa, Adolf Hitlerin 1920-luvulla ja Hitler sai kirjailijan liittymään jopa natsipuolueeseenkin.

Adolf Hitler

Wagnerin Lohengrin sai kantaesityksensä 28.8.1850 Weimarissa, kun Franz Liszt toimi teoksen kapellimestarina. Säveltäjä itse ei kuullut oopperaansa vielä tässä vaiheessa, vasta yksitoista vuotta myöhemmin tarjoutui tähän mahdollisuus. Sen sijaan säveltäjä Wagner keskittyi nyt täysin kirjoittamaan teoreettista tutkielmaa Oper und Drama (Ooppera ja draama), joka on massiivinen kokonaisesitys - sisältäen n. 100 000 sanaa - taiteilijan näkemyksistä kirjoitettuna välistä hyvinkin korkealentoisella tyylillä. Joulukuussa 1851 alkoi Wagner kirjoittaa kattavaa johdantoa julkaisuunsa, joka käsitti Lentävän hollantilaisen, Tannhäuserin ja Lohengrinin libretot. Wagner haki myös huojennusta vaivoihinsa - ruusu ja hankala ummetus - yhdeksän viikon vesihoitokuurilla Albisbrunnin hydropaattisesta hoitolaitoksesta.

Otto Wesendonck

Mathilde Wesendonck

Alkuvuodesta 1852 Wagner tutustui merkittäviin mesenaatteihinsa; Otto Wesendonck teki melkoisen omaisuuden New Yorkissa silkkiyhtiön yhtiömiehenä ja hänen 23-vuotias (Wagneriin tutustuessaan) Mathilde-vaimonsa oli miestään kolmetoista vuotta nuorempi. Mathildesta tuli ajan oloon Richard Wagnerin muusa ja heidän välillään oli myös suhde. Oton tehtäväksi tuli turvata säveltäjä Wagnerin taloudellinen puoli tukemalla rahalla ja myöntämillään lainoilla Wagneria. Vihdoin vuonna 1857 Otto salli Wagnereiden asettua oman talonsa vieressä sijainneeseen pieneen taloonsa, omaan turvakotiin, josta Wagnerit maksoivat muodollista vuokraa.

Samana vuonna hieman myöhemmin aktivisti Georg Herwegh esitteli Wagnerin Franҫois ja Eliza Willelle, joista myös tuli säveltäjä Wagnerin luotettuja ystäviä ja tukijoita. Masennus ja epätoivo vaivasivat Wagneria, vaikka hän huhti- ja toukokuussa pääsi kapellimestarina johtamaan oman oopperansa Lentävä hollantilainen. Wagnerin kirjeenvaihto paljastaa hänen kärsineen ilottomasta ja murheellisesta elämästä sekä hänen hautoneen jopa itsetuhoisia ajatuksia. Nämä ongelmat jatkuivat aina vuoteen 1857 asti, jolloin Wagnerit pääsivät muutamaan Otto Wesendockin järjestämään turvakotiin. Wagner sai nyt Nibelungin sormuksen tekstit valmiiksi ja hän luki niitä kutsuyleisön läsnä ollessa Zürichin Baur au Lac-hotellissa neljänä peräkkäisenä iltana 16.2.1853 alkaen. Otto Wasendonck järjesti Wagnerille jälleen taloudellista tukea, jonka turvin hän saattoi johtaa kolme konserttia ohjelmistojen koostuen otteista hänen aikaisemmista teoksistaan.

Wagnerit muuttivat Zeltweg 13:ssa olleen talon kolmanteen kerrokseen, sen suurimpaan huoneistoon, jonka sisustivat verrattain ylellisesti. Franz Liszt vieraili heinäkuussa 1853 Wagnereilla ja säveltäjät esittelivät teoksiaan toisilleen ja viihtyivät hyvin toistensa seurassa. Otto Wesendonckin rahojen turvin Wagner matkusti Italiaan. Matkaa seuranneina kuukausina alkoi Wagner myös säveltää Nibelungin sormuksen musiikkia.  Lokakuussa Wagner tapasi Lisztin Baselissa; tässä tapaamisessa olivat mukana myös Hans Bülow, Joseph Joachim ja Peter Cornelius. Joitakin päiviä myöhemmin Liszt ja Wagner tapasivat jälleen Pariisissa. Täällä Liszt esitteli kolme lastaan Wagnerille ja tämä oli Wagnerin ja 15-vuotiaan Cosiman ensitapaaminen.

Puolivälissä vuotta 1854 Minna Wagnerin sydänvika äityi niin pahaksi, että hän hakeutui hoitoon kylpylään Vierwaldstätter-järven rantamaisemiin Seelisbergissä. Sairauden takia hän joutui turvautumaan oopiumiin unettomuutensa takia. Sairaus ja avioparin lapsettomuus koettelivat parisuhdetta monin tavoin. Syyskuussa Wagnerin velat ylsivät jo 10 000 frangiin, mutta Otto Wesendonck uhrautui jälleen maksamaan velat sekä lupautui antamaan säännöllistä avustusta tulevia esityspalkkioita vastaan.  

Aivan loppuvuodesta 1854 London Philharmonic Society lähestyi kirjeitse Wagneria tarjoten hänelle seuraavalle vuodelle kahdeksan konsertin sarjan johtamista Lontoossa. Wagner ilmoitti kiinnostuksestaan tarjoukseen, mutta esitti omana vaateenaan kaksi toivetta; pienemmät numerot johtaisi toinen kapellimestari ja harjoituksia annettaisiin hänen vaatimansa määrä konsertteihin. London Philharmonic Societyn rahastonhoitaja Anderson lähetettiin Zürichiin neuvottelemaan Wagnerin kanssa sarjan ehdoista ja lopulta säveltäjä sai tyytyä 5000 frangin (200 puntaa) palkkioon sekä sarjan hän joutui johtamaan lähes yksin saaden vain yhden harjoituksen per konsertti. Ainoastaan konserttiin, jossa esitettiin Beethovenin 9. Sinfonia hän sai neuvoteltua kaksi harjoitusta.

Neljän kuukauden mittainen vierailu Englannissa ei ollut kovin onnellista aikaa Wagnerille. Kollega Lisztille hän paljastaa kirjeessään 16.5.1855 vertaavansa oloaan ”kadotetun sielun olotilaan helvetissä”. Esim. toisen konsertin ohjelmisto koostui Weberin alkusoitosta, Mendelssohnin viulukonsertosta ja Cherubinin aariasta. Mukaan mahtui myös orkesterikatkelma Lohengrinista sekä Beethovenin 9. Sinfonia. Wagneria kuvotti Lontoon sää, asukkaiden tavat ja tottumukset, eikä hän itse osannut sanaakaan englantia. Vaikka säveltäjän ja paikallisen kuulijakunnan välillä vallitsi kuilu, hänelle haluttiin suoda mahdollisuus esittää myös haluamaansa musiikkia. Hän sai yleisöltä myös ymmärrystä, mutta kritiikistä ei voi sanoa samaa. Wagner ei osannut eikä halunnut mielistellä Lontoon kriitikoita, jotka olivat tottuneet jo tavanomaisiin lahjuksiin. Wagner ei lahjonut mitenkään kriitikoita ja hän sai osittain tästä syystä myös kostona värikkäitä arvioita konserteista.

16.5.1856 Wagner lähetti armonanomuksen Saksin kuninkaalle, jossa hän tunnusti ”raskaan rikkomuksen, johon oli syyllistynyt hylätessään varsinaisen alansa, taiteen, ja siirtyessään politiikan puolelle”, ja vannoi, ettei koskaan enää kajoaisi ”vastuuttomaan toimintaan”. Kuningas hylkäsi hänen armoanomuksensa tästä huolimatta. Samaan aikaan Wagner luonnosteli lyhyen proosahahmotelman buddhalaista teemaa käsittelevästä oopperasta Die Sieger. Aiheen tähän hän on ilmeisesti saanut tutustuttuaan Schopenhauerin filosofiaan, jossa usein käsiteltiin itämaisia uskontoja. Lopulta Wagner hylkäsi tämän Die Siegerin, mutta sen luonnokset sisällytettiin Parsifaliin.

Puolisoiden (Minna ja Richard) väliset suhteet eivät ottaneet parantuakseen ja lisäksi Minnan tytär Natalie onnistui hermostuttamaan äitinsä. Kesäkuussa 1856 Wagnerin vaatimuksesta Natalie lähti Wagnereiden kotoa omien sukulaistensa luokse ja myöhemmin Wagner tuki Minnan tytärtä myös taloudellisesti. Richard Wagnerille nämä ihmissuhdeongelmat sekä työn ja taloudellisen tilanteen aiheuttamat huolet aiheuttivat pahoja terveydellisiä ongelmia. Edellisestä talvesta oli ruusu vaivannut Wagneria toistakymmentä kertaa. Geneveläinen lääkäri Vaillant teki diagnoosin hänen vaivoistaan ja katsoi hänen kärsivän hermostollisesta allergiasta, mutta lähetti Wagnerin kuitenkin tehokkaaseen hoitoon. "Monsier, vous n'étes que nerveux. (Teitä vaivaavat ainoastaan hermot)" Vailliantin mielestä Wagner kaipasi lepoa ja rauhoittumista.

Syyskuussa 1856 Wagner aloitti Siegfriedin sävellystyön Zeltwegissä, naapuristossa, jossa oli huilisti ja viisi pianistia sekä vastapäätä asunut peltiseppä. Peltisepän kanssa Wagner teki sopimuksen takomisen välttämisestä tiettyihin aikoihin. Otto Wesendonck rakennutti huvilaansa Engen esikaupunkiin ja hän tarjosi Wagnerille huvilansa naapurista pienen talon vuokralle; vuokra oli 800 frangia vuodessa ja tässä talossa Wagner - Wagner kutsui taloa Turvapaikaksi - sai nyt rauhassa säveltää. Kun Wesendonckit asuivat huvilassaan ja naapurissa Wagnerit Turvapaikassaan, alkoi Wagneria taas vanha suola janottaa ja kiintymys Mathildeen heräsi uudestaan kukkaansa. Wagner kutsui Hans von Bülowin ja hänen morsiamensa Cosiman vierailulle heille kuherruskuukautensa aikana muutamaksi viikoksi. Wagner oli ihastunut Bülowin hämmästyttävään soittotaitoon ja he kävivät yhdessä läpi Siegfriedin ensimmäisen ja toisen näytöksen luonnoksia. Nyt Wagner alkoi viettää aikaansa yhä enemmän myös Tristan ja Isolden sävellystyön kanssa. Sävellystyön edetessä Mathilden nähtiin vierailevan useasti Wagnerin toisen kerroksen työhuoneessa; Mathilde kirjoitti viisi runoa, jotka Richard sävelsi. Otto Wesendonck ja Minna Wagner olivat syystäkin huolissaan tilanteesta ja ilmapiiri alkoi käydä kireäksi. Wagner poistui näyttämöltä ja lähti Pariisiin säveltäjä Berliozia tapaamaan lukien tälle Troijalaiset-oopperansa librettoa.

Zürichiin palannut Wagner jatkoi tragediaansa ja vahingokseen lähetti eräänä aamuna Mathidelle "aamutunnustuksensa", joka joutui Minnan käsiin tämän riistettyä kirjeen lähetiltä. Raivostunut Minna heilutti tätä kirjettä Mathilden edessä todeten: "Jos olisin tavallinen nainen, menisin tämän kirjeen kanssa miehesi luo." Mathilde pelästyneenä tästä kertoi välittömästi oman tarinansa miehelleen ja nyt Wesendonckit yhdessä toruivat Wagneria hänen uskottomuudesta Minnaa kohtaan. Minna taivuteltiin Brestenbergiin kolmeksi kuukaudeksi hoitoon, sillä lääkäri varoitti hänen heikosta sydämestään. Wagner oli huolestunut Minnan terveydestä ja Turvapaikan vuokrasopimus oli myös vaarassa päättyä. Lepytelläkseen Minnaa Wagner katkaisi suhteensa Wesendonckeihin. Kerran Richard Wagner ehdotti kuitenkin Mathildelle, että he kumpainenkin hylkäisivät puolisonsa ja avioituisivat. 14.3.1873 Cosiman päiväkirjamerkinnän mukaan tätä ehdotusta ei kuitenkaan olisi tehty vakavissaan.

17. elokuuta 1858 Wagner lähti Zürichistä ja Karl Ritterin yllyttämänä matkustivat yhdessä Venetsiaan vuokraten huoneiston Giustiniani-palatsista Canal Granden kupeelta. Madame Erardin lahjoittaman flyygelin äärellä Wagner keskittyi viimeistelemään Tristanin toisen näytöksen. Ritter tuki ja innoitti Wagneria seuralaisena. Wagneria koettelivat Venetsiassa huono terveys ja poliisi. Punatauti ja säärihaava kiusasivat häntä Venetsiassa. Venetsia oli osa Itävallan keisarikuntaa, johon Wagnerilla ei edelleenkään ollut asiaa. Wienin poliisipäällikkö Kempen von Fichtenstamm kuuli huhun Wagnerin oleskelusta Venetsiassa ja hän laittoi paikallisen poliisin tutkimaan asiaa. Lopulta keväällä Wagnerin oli lähdettävä Venetsiasta ja hän saapui 28.3.1859 Sveitsin Luzerniin hotelli Schweizerhofiin, jossa hän onnistui saamaan valmiiksi Tristanin elokuun aikana. Syyskuussa Wagner kyläili Zürichissä Wesendonckien luona ja teki Otto Wesendonckin kanssa seuraavan sopimuksen: Otto saisi julkaisuoikeudet Nibelungin sormuksen neljään partituuriin maksamalla 6000 frangia Wagnerille kustakin partituurista ja lisäksi Otto saisi myyntituotot. Wagner taas korjaisi korvaukset kaikista julkisista esityksistä. Tämä sopimus vahvistettiin kirjallisena Wagnerin vaatimuksesta.

Sveitsistä Wagner lähti Minnan kanssa Pariisiin esittäytymään vaikutusvaltaisille musiikkipiireille. Vuoden 1860 alussa Wagner johti kolme konserttia Théâtre Italienissa ohjelmina koosteita hänen teoksistaan. Näissä konserteissa olivat läsnä ainakin Meyerbeer, Berlioz, Auber, Gounod, runoilija Baudelaire ja kirjailija Champfleury. Konsertit saivat hyvin suopean vastaanoton, mutta silti tappioita näistä konserteista muodostui kaikkiaan 11 000 frangia. Musiikkikustantaja Franz Schott oli kiinnostunut Reininkullasta tarjoamaan 10 000 frangia, joilla Wagner olisi voinut lyhentää Otto Wesendonckille velkojaan. Wagner pyysi kuitenkin tätä taas pitämään 6000 frangia etumaksuna sarjan neljännestä teoksesta, jota ei tietenkään vielä ollut edes olemassa, ja Otto hyväntahtoisesti suostui ehdotukseen.

Wagner oli nyt päässyt useassa kaupungissa asemaan, joka ei jäänyt myöskään Saksin viranomaisilta huomioimatta. Wagnerin puolesta myös laadittiin armonanomuksia ja lopulta kuningas salli hänen palata jälleen Saksaan, tehden tämän hänelle kuitenkin mahdollisimman nöyryyttäväksi. Wagnerin piti aina saapuessaan johonkin Saksan konfederaation valtioista anoa Saksilta lupa tähän ja Saksiin hän ei voinut vieläkään tulla. Pakolaisuus päättyi, kun hän 12.8.1860 astui jälleen Saksan maaperälle.

24.9.1860 alkoivat Pariisin oopperassa Tannhäuserin harjoitukset ja näitä harjoituksia järjestettiin kaikkiaan 164 kertaa, ennen kuin ensi-ilta koitti 13.3.1861 samassa paikassa. Wagner sai nöyrtyä oopperan johdon vaatimuksesta lisäämään toiseen näytökseen balettikohtauksen, johon paikallinen yleisö oli totutettu. Samoin oopperan johto vaati, että oopperan johti Pierre-Louis Dietsch, samainen mies, jota Wagner piti epäpätevänä ja Dietsch oli myös 20 vuotta aiemmin säveltänyt kilpailevan version Lentävän hollantilaisen musiikista. Tännhäuserin pääroolin esittäjä, Albert Niemann, vaati ääntään säästääkseen Wagneria poistamaan toisen näytöksen finaalista raskaimpia kohtia. Lopulta oopperan esitys johti täydelliseen skandaaliin. Kolmessa ensimmäisessä esityksessä yleisö nauroi ja vihelsi. Rohkeimmat käyttivät koirapillejä ja huusivat sekä solvasivat esitystä. Wagner poisti oopperansa kolmannen esityksen jälkeen ohjelmistosta. Wagner etsi syyllistä vastoinkäymiseensä ja löysi sellaisen Meyerbeeristä; väitettiin Meyerbeerin olleen näytöksessä katsomossa ja nauttineen syvästi fiaskosta. Todellisuudessa Meyerbeer oli kuitenkin Berliinissä tuolloin ja kirjoitti päiväkirjaansa kommentin Tannhäuserista, luonnehtien "joka tapauksessa kysymyksessä on erittäin merkittävä ja lahjakkuutta osoittava teos".

Pariisista Wagner matkusti Wieniin, jossa keisarinnan henkilääkäri Josef Standhartner tarjosi hänelle talonsa asunnoksi Wagnerin loman ajaksi. Talossa asui myös lääkärin veljentytär, Seraphine Mauro, johon ihastuessaan Wagner sai ystävänsä Peter Corneliuksen - Seraphinen seurustelukumppanin - mustasukkaiseksi. Wienissä oli tarkoitus kantaesittää Wagnerin Tristan ja Isolde, mutta tenori Alois Ander ei täysin muistanut osaansa ja menetti vielä äänensäkin, joten levisi huhu teoksen esityskelvottomuudesta. Marraskuun alussa Wagner riensi Wesendonckien kutsusta Venetsiaan kyläilemään. Täällä kaikki kolme kävivät katsomassa Tizianin Neitsyt Marian taivaaseenastumista, jolloin Wagner vaikuttui niin tästä mestariteoksesta, että päätti säveltää oopperan Mestarilaulajia. 5.2.1862 Wagner luki hurmiossa juuri valmistuneen runoversion Mestarilaulajista liikuttuneelle kuulijakunnalle Schottin talossa Mainzissa.

Richard Wagner hankki asunnon Biebrichistä - Reinin toiselta puolelta Mainzin vastapuolelta - ja aloitti Mestarilaulajien sävellystyön. Minna vieraili myös Richardin luona, mutta melko pian he jo riitelivät Mathilde Wesendonckin lähettämistä lahjoista. Wagner ei kuitenkaan hennonut ottaa avioeroa sairaasta puolisostaan ja niin hän hankki Minnalle asunnon Dredenistä, asunnon, jossa oli huone varattuna myös Richard Wagnerin vierailujen varalle. Näihin aikoihin Wagner sai täydellisen armahduksen, joka salli hänen käyntinsä Saksissa. Richard jatkoi edelleen sekaantumisiaan varattuihin naisiin. Tässä vaiheessa sellaisia olivat ainakin Lisztin vanhin tytär Blandine, Schottin kodissa tapaamansa 28-vuotias notaarin tytär Mathilde Maier, näyttelijätär  Friederike Meyer - joka oli suhteessa teatterinjohtaja von Guaitan kanssa - ja hyvin pian kuvioihin ui mukaan Lisztin toinen tytär, kapellimestari Hans Bülowin kanssa aviossa ollut Cosima.

Franz Liszt

Pianisti ja säveltäjä Franz Liszt tutustui 22-vuotiaana itseään kuusi vuotta vanhemman kreivitär Marie d'Agoult'n kanssa, joka oli naimisissa byrokraatti kreivi d'Agoult'n kanssa. Kreivitär liikkui mielellään kulttuuripiireissä ja oli sangen monipuolisesti lahjoilla varustettu nainen. Hän kirjoitti mm. useita romaaneja sekä kolmiosaisen historiateoksen vuoden 1848 vallankumouksesta käyttäen salanimeä Daniel Stern. Avainromaanillaan Nélida hän aiheutti suuren skandaalin ja ilmeisesti loukkasi myös Franz Lisztiä näin. Franz Liszt ja kreivitär d'Agoult elivät yhdessä vuodet 1835-1839, vaikka eivät muodostaneet kuitenkaan perhettä. Lapsia syntyi kuitenkin kolme kappaletta: Blandine vuonna 1835, Cosima vuonna 1837 ja Daniel vuonna 1839. Alkuun parin suhde oli romanttinen Lisztin jopa vähentäessä omia konserttejaan, mutta suhde jäätyi nopeasti jopa vihamieliseksi ja Liszt uhkasi viedä lapset äidiltä, vaikka tämä ei mikään varsinainen äitihahmo ollutkaan. Marie d'Agoult ryhtyi raivokkaaseen ja kostonhimoiseen taistoon lasten puolesta ja tämä johti vuosikausi jatkuneeseen ja hyvin repivään huoltajuusriitaan, joka jätti varsinkin Cosimaan hyvin syvät arvet. Eron jälkeen Marie d'Agoult ei tavannut lapsiaan kahdeksaan vuoteen. Cosima arveli, ettei kumpikaan vanhemmista rakastanut häntä ja valitettavasti hän oli tässä jopa oikeassa.

Marie d'Agoult

Vanhin tytär, Blandine, oli kaunis ja hän ennätti avioitua lyhyesti lakimies Émile Ollivierin kanssa ennen kuolemaansa 27-vuotiaana syyskuussa 1862 poikansa synnytyksen jälkeiseen verenmyrkytykseen. Hänen aviomiehestään tuli myöhemmin Ranskan pääministeri. Cosimaa luonnehdittiin viisaaksi, joka myös eli harvinaisen pitkän elämän. Pitkä ja laiha Cosima oli lähes aina vakava, eikä hänellä ollut paljonkaan ystäviä. Ranska oli hänen kotikielensä ja englantia hän oppi käyttämään sujuvasti ja saksaa täydellisesti. Franz Lisztiä eivät lapset paljon kiinnostaneet, mutta hän pyrki kuitenkin ohjailemaan lasten tulevaisuutta ja olinpaikkaa näiden mielipiteitä huomioimatta ja välittämättä. Lisztin omat kirjeet tyttärilleen olivat tunnekylmiä ja tiukan opettajamaisia, sillä hän oikaisi kirjeissään lastensa kirjoitusvirheitä ja korjasi kirjallista ulosantia ja pyrki jatkuvasti ohjaamaan tyttöjä paremman tavoitteluun. Tyttäret olivat koko hankalan eroprosessin ajan Franz Lisztin äidin Anna Lisztin hoidossa.

10.10.1853 Franz Liszt järjesti Pariisissa illanvieton, johon osallistuivat Lisztin ja hänen uuden parinsa ruhtinatar Carolyne von Sayn-Wittgensteinin lisäksi Lisztin äiti Anna, Richard Wagner ja  kotiopettajatar madame Paretsi. Liszt oli jo ennättänyt Weimarissa johtaa Lohengrinin ja Tannhäuserin. Samalla viikolla Liszt järjesti myös juhlat, johon osallistuivat mm. Richard Wagner ja lehtimies Jules Janin sekä säveltäjä Hector Berlioz. Säveltäjä Wagner luki tilaisuudessa Götterdämmerungin viimeisen näytöksen librettoa ääneen. Paikalla olleet Blandine ja Cosima eivät vain kielitaidoillaan ymmärtäneet tarinaa. Wagnerilla oli myös usein tapana lukea ääneen proosatekstejään ja mm. laajan Oper und Drama-esseen läpikäyminen vaati peräti kaksitoista peräkkäistä istuntoa ja vaati myös kuulijakunnalta todellista antaumusta harrastukseen.

Lisztin poissa ollessa Marie d'Agoult oli isän mielestä päässyt liian lähelle tyttäriään; äiti oli vienyt tyttöjä mm. museoihin tutustumaan kuvataiteeseen. Nyt Liszt ja ruhtinatar Carolyne halusivat lähettää tytöt pois Pariisista ja siirtää heidät Berliiniin rouva Franziska von Bülowin luokse hoitoon. Rouva Bülow oli Franz Lisztin tähtioppilas - vuodesta 1851 - Hans von Bülowin äiti ja häntä kuvailtiin varsin rajoittuneeksi ja kylmäksi naiseksi, eivätkä Lisztin tyttäret olleet koskaan edes tavanneet häntä. Isoäiti Anna Liszt yritti kirjeellään kääntää poikansa päätä koettaen selittää ettei tyttäriä pidä erottaa kaikesta ja että siitä seuraisi vain traumaattisia kokemuksia heille. Isä Franz ei ymmärtänyt laisin moisia neuvoja, mutta hän antoi sentään nuorimman tytön, Danielin, jäädä Pariisiin opintojensa vuoksi.

Hans von Bülow

Nerokas muusikko, säveltäjä ja kapellimestari Hans Guido von Bülow (s. 8.1.1830 Dresdenissä ja k. 12.2.1894 Kairossa) kihlautui salaa Cosima Lisztin kanssa, kun Cosima oli lohduttanut ja hoivannut miestään erään konsertin jälkeen. Hans von Bülow johti Wagnerin Tannhäuser-alkusoiton eräässä konsertissa, mutta teos sai osakseen buuauksia ja vihellyksiä. Tämän seurauksena nuori kapellimestari joutui voimakkaaseen paniikkikohtaukseen. Cosima ei koskaan todella rakastanut miestään ja avioitui tämän kanssa lähinnä säälistä. Heidät vihittiin vuonna 1857 ja hyvin pian he huomasivat sen erehdykseksi itsekin. Liitosta syntyi kuitenkin kaksi tytärtä: Daniela vuonna 1860 ja Blandine vuonna 1863. Hans ja Cosima vierailivat Richard Wagnerin luona Biebrichissä heinäkuussa 1862 ja myöhemmin Cosima tapasi Wagnerin jälleen Frankfurtissa. Wagnerin viimeiseksi tapaamiseksi vaimonsa Minnan kanssa jäi Richardin vierailukäynti Dresdenissä saman vuoden marraskuussa.

Vaikka sekä Franz Liszt että Hans von Bülow olivat Wagnerin musiikin tienraivaajia tämä ei millään tavalla estänyt Wagnerin kiinnostuksen heräämistä Cosimaa kohtaan, vaan heidän suhteensa syveni asteittain vuoden 1863 aikana ja lopulta he muuttivat asumaan yhteen seuraavana vuonna. Molemmat olivat siis omilla tahoillaan naimisissa, mutta heidän ensimmäinen yhteinen lapsi, Isolde, syntyi vuonna 1865. Wagnerin vaimo, Minna Planer, menehtyi vuonna 1866 ja Cosimalle ja Richard Wagnerille syntyi toinen lapsi, Eva, vuonna 1867 ja lopulta vielä kolmaskin lapsi, Siegfried vuonna 1869. Hans von Bülowin ja Cosiman avioero astui voimaan vuonna 1870 ja samana vuonna Richard Wagner ja Cosima avioituivat. Avioliitto oli aikansa skandaali, josta lehdet kirjoittivat runsaasti. Franz Liszt myös äityi kirjoittamaan kirjeen tyttärelleen Cosimalle, jossa oli arvostellut tämän synnissä elämistä. Itselleen Franz Liszt kylläkin soi anteeksi vihkimättömänä elämisen ankaran uskonnollisen ruhtinatar Carolynen kanssa. Cosima loukkaantui tästä kirjeestä niin syvästi, ettei ollut vuosikausiin tekemisessä isänsä kanssa. Hans von Bülow ihaili niin syvästi Wagnerin musiikkia edelleen, että hän otti johtaakseen Tristanin ja Isolden kantaesityksen vuonna 1865 ja Nürnbergin mestarilaulajien kantaesityksen Münchenissä vuonna 1868.