Edward William Elgar (2. osa)
Maksava yleisö muistaa säveltäjä Edward Elgarin musiikista varmasti parhaiten viisi ensimmäistä Pomp and Circumstance-marssia, jotka säveltäjä teki vuosina 1901-1930. Tämä musiikki on hyvin tuttua miljoonille televisiokatsojille ympäri maailmaa joka vuosi, kun he katsovat Lontoon Proms-konserttia, jossa sitä perinteisesti soitetaan. Ensimmäisen kerran marssi soitettiin vuonna 1901 Lontoon Promenaden konsertissa ja sen johti englantilainen kapellimestari Sir Henry Joseph Wood (s. 3.3.1869 ja k. 19.8.1944). Marssin lauluversio, Land of Hope and Glory, on äärimmäisen suosittu ja laulua pidetään nykyään jopa epävirallisena Britannian kansallislauluna. Yhdysvalloissa Pomp and circumstance-marssia (The Graduation March) on vuodesta 1905 lähtien soitettu kaikissa lukioiden ja yliopistojen valmistujaisissa.
Covent Gardenissa pidettiin maaliskuussa 1904 kolmipäiväinen Edward Elgarin sävellysten festivaali; tälläistä huomiota ei aikaisemmin ole osoitettu kenellekään englantilaiselle säveltäjälle. Kuningas ja kuningatar osallistuivat ensimmäiseen konserttiin, jossa kapellimestari Hans Richter johti Elgarin The Dream of Gerontius-teoksen. Seuraavana iltana hallitsijat saapuivat kuulemaan vielä konserttia, jossa esitysvuorossa oli Lontoon ensiesityksena tarjottu Apostolit op. 49, Edward Elgarin säveltämä oratorio soliteille, kuorolle ja orkesterille, joka oli saanut ensiesityksensä 14.10.1903 Birminghamin musiikkijuhlilla. Edward Elgar johti itse festivaalin viimeisessä konsertissa katkelmia Caractuksesta sekä Merikuvista-laulusarjan op. 37 viisi laulua, laulajana Clara Butt. Konsertin muita teoksia olivat Froissart, Enigma-muunnelmat, Cockaigne, kaksi ensimmäistä Pomp and Circumstance-marssia sekä konserttialkusoitto Etelässä (Alassio) op. 50, jonka Elgar sävelsi perheen loman aikana Italiassa talvella 1903-1904.
Lontoon Buckinghamin palatsissa 5.7.1904 säveltäjä Edward Elgar lyötiin ritariksi. Elokuussa Elgarin perhe muutti Plâs Gwyniin (walesinkielellä valkoinen talo) Herefordin keskustan itäpuolella Hampton Park Roadin ja Vineyard Roadin risteyksessä sijaitsevaan suureen taloon asumaan; talosta oli näkymät Wye-joelle ja perhe asui talossa vuoteen 1911 saakka. Edward Elgar oli suosionsa huipulla vuosina 1902-1914. Tänä aikana Elgar teki neljä vierailua Yhdysvaltoihin. Yhden konserttikiertueen aikana Yhdysvalloissa hän nautti huomattavia palkkioita oman musiikkinsa esittämisestä. Edward Elgar toimi vuosina 1905-1908 Peytonin musiikin professorina Birminghamin yliopistossa. Professuurin Elgar otti vastaan hyvin vastahakoisasti, sillä hänen mielestään säveltäjän ei tule johtaa musiikkikoulua. Elgar ei viihtynyt uudessa tehtävässään ja hänen luentonsa aiheuttivatki kritiikkiä ja toraa.
Lopulta Edward Elgar pahoitteli aiheutuneita kiistoja sekä luopui professuuristaan ystävänsä, säveltäjä Granville Ransome Bantockin (s. 7.8.1868 Lontoo ja k. 16.10.1946) hyväksi. Bantock toimi Peytonin musiikin professorina Birminghamin yliopistossa vuosina 1908-1934). Edward Elgar omisti toisen Pomp and Circumstance-marssinsa Bantockille. Pian säveltäjä Bantockin kuoleman jälkeen vuonna 1946 Lontoossa perustettiin Bantock Society, jonka ensimmäinen presidentti oli säveltäjä Johan Julius Christian Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k, 20.9.1957 Järvenpää). Sibelius omisti myös kolmannen sinfoniansa Bantockille.
Vaikka Edward Elgar saikin nyt paljon julkisuutta ja menestystä, se elämä myös ahdisti häntä hyvin paljon, sillä hän koki menettäneensä yksityisyytensä ja hän kärsi usein siksi pahoinvointia. Vuonna 1903 Elgar paljasti ystävälleen August Jaegerille: ”Elämäni on jatkuvaa luopumista pienistä asioista, joita rakastan.” Näytelmäkirjaiija ja libretisti Sir William Schwenck Gilbert (s. 18.11.1836 ja k. 29.5.1911) ja kirjailija sekä runoilija Thomas Hardy (s. 2.6.1840 Stinsford, Dorset ja k. 11.1.1928 Dorchester, Dorset) halusivat tehdä yhteistyötä Edward Elgarin kanssa, mutta Elgar kieltäytyi yhteistyöstä tuolloin. Irlantilaisen näytelmäkirjailija ja kriitikko George Bernard Shaw’n (s. 26.7.1856 Portobello, Dublin ja k. 2.11.1950 Ayot St. Lawrence, Hertfordshire; Englanti) kanssa Edward Elgar sen sijaan olisi halunnut tehdä yhteistyötä, jos Shaw vain olisi ollut valmis siihen.
Ensimmäisellä Yhdysvaltojen matkallaan Edward Elgar vuonna 1905 johti omaa musiikkiaan sekä suoritti tohtorin tutkinnon vuonna 1701 perustetussa Yalen Yliopistossa New Havenissa, Connecticutissa. Elgar omisti vuonna 1905 oman sävellyksensä Johdanto ja Allegro jousille op. 47 yhdysvaltalaiselle pienistille ja opettajalle, Samuel Simons Sanfordille (s. 15.3.1849 Bridgeport, Connecticut ja k. 6.1.1910). Tämä teos sai hyvän vastaanoton, mutta vastaanotto teoksella ei kuitenkaan ollut Gerontiuksen unelman luokkaa.
Edward Elgar alkoi 50-vuotispäivänsä lähestyessä säveltää ensimmäistä sinfoniaansa, joka oli ollut hänen mielessään jo lähes kymmenen vuoden ajan. Elgarin sinfonia nro 1 Ab-duuri op. 55 valmistui vuonna 1908 ja sen ensiesitys oli Englannin Manchesterissa 3.12.1908 Hallé Orkesterin kanssa, jota johti jälleen kapellimestari Hans Richter. Neljä päivää myöhemmin sinfonia esitettiin Lontoossa Queen’s Hallissa Lontoon sinfoniaorkesterin avulla, jota jälleen johti Hans Richter. Sinfonia sai erittäin myönteisen vastaanoton ja ensimmäisen vuoden aikana sinfoniaa esitettiinainakin sata kertaa Englannissa, Manner-Euroopassa ja Amerikassa. Viikon sisällä sinfonian ensikonsertista se esitettiin New Yorkissa Walter Johannes Damroschin (s. 30.1.1862 ja k. 22.12.1950) johdolla, Wienissä itävaltalaisen kapellimestari Ferdinand Löwen (s. 19.2.1865 ja k. 6.1.1925) johdolla, Pietarissa Alexander Iljitš Silotin (s. 9.10.1863 ja k. 8.12.1945) johtaessa ja Leipzigissä unkarilaisen kapellimestari Arthur Nikischin (s. 12.10.1855 ja k. 23.1.1922) johdolla. Sinfonia esityksiä oli samoin Roomassa, Bostonissa, Chicagossa, Torontossa ja viidessätoista englantilaisessa kaupungissa.
Lontoon vanhin sinfoniaorkesteri, vuonna 1904 perustettu Lontoon sinfoniaorkesteri teki Edward Elgarin ensimmäisestä sinfoniasta EMI-yhtiölle ensimmäisen äänityksen vuonna 1931 ja sinfonian kesto oli tuolloin 46 minuuttia ja 30 sekuntia. Edward Elgar tunnettiin oman musiikkinsa esityksissä reippaista tempoista. Kapellimestari Sir Henry Woodin johtaman Elgarin sinfonian kesto oli 51:15 ja Sir Hamilton Hartyn (s. 4.12.1879 ja k. 19.2.1941) johtaman esityksen kesto oli 59:45 vuonna 1940. Sir Georg Soltin (s. 21.10.1912 ja k. 5.9.1997) tulkinta vuonna 1972 kesti 48:48, Sir John Barbirollin (s. 2.12.1899 ja k. 29.7.1970) tulkinta vuonna 1963 kesti 53:53, italialaisen kapellimestari ja säveltäjä Giuseppe Sinopolin (s. 2.11.1946 ja k. 20.4.2001) johtamana teos kesti 55:18 vuonna 1992 ja Sir Colin Rex Davisin (s. 25.9.1927 ja k. 14.4.2013) ohjauksessa 54:47.
Yksi maailman kuuluisimmista viulisteista, itävaltalaissyntyinen amerikkalaisviulisti Friedrich ”Fritz” Kreisler (s. 2.2.1875 Wien ja k. 29.1.1962 New York City) tilasi Edward Elgarilta viulukonserton. Kesällä 1910 Edward Elgar kirjoitti viulukonserttonsa ja teknisissä kysymyksissä Elgar käytti apunaan viulisti William Henry Reediä (s. 29.7.1875 ja k. 2.7.1942), Lontoon sinfoniaorkesterin johtajaa. Edward Elgarin ja William Henry Reedin välille syntyi luja ystävyys, joka kestikin koko Elgar loppuelämän ajan. Reed julkaisi vuonna 1936 Elgarin elämäkerran, Elgar As I Knew Him, johon hän kirjoitti useita yksityiskohtia Edward Elgarin sävellysmenetelmistä. Ennen viulukonserton ensiesitystä William Henry Reed soitti konserton viululla Edward Elgarin säestäessä orkesteriosuuksia pianolla eräässä yksityistilaisuudessa.
Viulukonserton h-molli op, 61 esityksen mahdollisti Royal Philharmonic Society ja Fritz Kreisler ja Lontoon sinfoniaorkesteri esittivät teoksen säveltäjä Elgarin johdolla 10.11.1910 Lontoossa. Teos oli heti valtava menestys. Myös Fritz Kreislerin kilpailija, viulisti ja kapellimestari Eugéne-Auguste Ysaÿe (s. 16.7.1858 ja k. 12.5.1931) kulutti aikaansa paljon säveltäjä Elgarin kanssa käydessään teosta lavitse. Ysaÿelle oli suuri pettymys, kun sopimusoikeudet estivät häntä soittamasta Elgarin viulukonserttoa Lontoossa. Viulukonsertto oli Elgarin viimeisiä todella suuria ja hyvin menestyneitä teoksia. Säveltäjä Edward Elgar itse arvioi viulukonserttoaan näin: ”Se on hyvä! Kamalan tunteellinen! Liian tunteellinen, mutta rakastan sitä.”
Viulukonsertossa on kolme osaa: Allegro, Andante ja Allegro molto. Viulukonserton esitykseen kuluu temposta riippuen tyypillisesti 45-55 minuuttia. Vaikka Edward Elgarin musiikin esitys poistui muodista 1900-luvun puolivälissä, kasvoi hänen viulukonserttonsa maine soittajien keskuudessa sen teknisten haasteiden ja vaikeuden vuoksi. His Master’s Voicen suunnitelmat nauhoittaa teos Fritz Kreislerin ja Edward Elgarin kanssa epäonnistuivat, mutta vuonna 1932 äänilevylle saatiin Elgarin ja teini-ikäisen viulisti Yehudi Menuhinin (s. 22.4.1916 New York ja k. 12.3.1999 Berliini) soittamana viulukonsertto. Menuhin osti itselleen vuonna 1950 Soil Stradivarius-viulun, joka on vuodelta 1714 ja sen valmisti Antonio Stradivari (1644-1737) Cremonasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti