Lääkintäneuvos Gustaf Rudolf Idmanin vanhin poika, Karl Gustaf Idman teki varsinaisen elämäntyönsä palvellen Suomen ulkopolitiikkaa. Itse Karl Gustaf Idman muistelee omaa tärkeää rooliaan Suomen itsenäistymisvaiheessa muistelmateoksessaan ”Maamme itsenäistymisen vuosilta”. Melkein kymmenessä eri maassa Karl Gustaf Idman ehti olla Suomen lähettiläänä hoitaen välistä samanaikaisestikin useampaa tehtävää. Karl Gustaf Idmanin diplomaattiura alkoi kuitenkin vuonna 1917.

Venäjä ajautui ensimmäisessä maailmansodassa oikeastaan tappiosta toiseen; alun lähes hurmoksellisesta tilasta elokuussa 1814 nousi isänmaallinen sotainto korkealle ja venäläiset hyökkäsivät elokuun lopussa 1914 Itä-Preussiin, jossa heidät heti lyötiin. Etelässä Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla taistelut sujuivat ensin paremmin, mutta keväällä 1915 akselivallat pakottivat venäläiset vetäytymään ja syksyllä rintamalinjaksi vakiintui Riianlahti, Väinänlinna ja Romanian raja. Vuoden alussa 1917 saksalaiset alkoivat vyöryä kohti itää ja Venäjä oli jälleen vaikeuksissa.

Keisari Nikolai II ja hänen neuvonantajien harjoittama itsepäinen sotapolitiikka puhkesi lakkoliikkeeksi tammikuussa 1917, jolloin puolet Venäjän pääkaupungin työläisistä meni lakkoon. Helmikuun lopussa pääkaupungissa julistettiin yleislakko, joka pian levisi myös Moskovaan ja muihinkin kaupunkeihin. Kansanjoukkojen laajoja mielenosoituksia hajoitettiin väkivaltaisesti. Keisari Nikolai II:n viimeiset Suomen suurruhtinaskuntaa koskevat asetukset koskivat tuulaakimaksuja eli lisäveroja (asetus 4/1917), kyytilaitosta (12/1917) ja ylioppilastutkintoa (13/1917). Pääkaupungin varuskunnat liittyivät mielenosoittajien kanssa yhteen ja ryhtyivät surmaamaan tilannetta rauhoittamaan tulleita upseereita. Venäjän levottomuudet näkyivät myös Helsingissä, lähinnä kuitenkin venäläisten keskinäisenä nahisteluina.

Venäjälle muodostettiin nk. väliaikainen hallitus 15.3.1917, joka hallitsi maata. Samana päivänä keisari Nikolai II luopui painostettuna kruunustaan Pihlavassa. Venäläiset matruusit ja sotilaat hulinoivat Helsingissä ja vetivät suomalaisiakin mukaan juhlimaan keisarin vallan loppumista ja yksinvaltiuden päättymistä. Matruusit murhasivat jopa upseereita ja väkivaltaa esiintyi myös Helsingissä, mutta tilanne rauhoittui 20.3.1917 kun väliaikainen hallitus kumosi kaikki sortoasetukset ja kutsui jälleen eduskunnan koolle. 26.3.1917 muodostivat puolueet sosiaalidemokraattisen Oskari Tokoin johdolla senaatin.

Venäjänkielen taitoinen Helsingin yliopiston valtio- ja kansainvälisen oikeuden vt. professori ja Venäjän olojen tuntija Karl Gustaf Idman tuli valituksi Yrjö Mäkelinin johtaman perustuslakivaliokunnan sihteeriksi. Perustuslakivaliokunta katsoi Venäjän vallankumouksen myötä ylimmän vallan kuuluvan eduskunnallemme, mutta oikeusoppineet – kuten Karl Gustaf Idmankin – tulkitsivat ylimmän vallan Suomessa kuuluneen väliaikaiselle hallitukselle Venäjällä. Suomesta lähetettiin edustusto neuvottelemaan Pietariin Suomen hallitusmuodosta ja tähän valtuuskuntaan kuului myös Karl Gustaf Idman.

21.4.1917 alkoivat neuvottelut Venäjän lainopillisen neuvottelukunnan kanssa ja tässä vaiheessa vielä Suomi ei vaatinut itsenäisyyden tunnustamista Venäjän väliaikaiselta hallitukselta. Aluksi Suomelle ehdoteltiin aikaisemmin keisarin päätäntävallassa olleiden asioiden siirtymistä Suomen senaatin ratkaistaviksi. Tällaisia asioita olivat mm. eduskunnan koolle kutsuminen ja hajoittaminen, lakien vahvistaminen ja lakiesitysten jättäminen, budjetin hyväksyminen sekä yleisimmät virkanimitykset. Lainopillinen neuvottelukunta tyrmäsi kuitenkin Suomen ehdotukset ja katsoi, että keisarin valta oli siirtynyt suoraan väliaikaiselle hallitukselle ja Suomen aseman käsittely katsottiin kuuluvaksi perustettavalle kansalliskokoukselle.

Toukokuusta 1917 alkaen Karl Gustaf Idman teki työtä neuvottelevana virkamiehenä valtiosihteerin virastossa Pietarissa ja hoiti samalla siinä ohessa vt professuuria yliopistossa. Valtiosihteerin virasto toimi Suomen edustustona Pietarissa ja sen tehtävä oli toimia linkkinä Suomen senaatin ja venäläisen hallinnon välillä. Tätä virastoa johti ministerivaltiosihteeri, jonka kuului esitellä keisarille Suomea koskevat asiat. Virastossa hoidettiin myös passien myöntämisiä. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen ministerivaltiosihteeriksi tuli teollisuusmies, insinööri Carl Enckell. Enckell nimitettiin Suomen itsenäistymisen jälkeen lähettilääksi Pietariin. 

 

Heinäkuussa 1917 Suomen eduskunta hyväksyi valtalain, jonka mukaan eduskunta yksin päätti kaikesta paitsi ulkopolitiikasta ja sotilaslainsäädännöstä. Tämä tarkoitti samalla avointa konfliktia Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. Lokakuun vallankumous nosti Venäjällä bolshevikit valtaan ja nyt muodostettiin Neuvostohallitus. Lokakuussa taas neuvoteltiin uudestaan Venäjän lainopillisen neuvottelukunnan kanssa Suomen sisäisestä itsemääräämisoikeudesta ja Idman oli jälleen neuvottelijana mukana. 15.11.1917 Suomen eduskunta julistautui korkeimmaksi vallan käyttäjäksi ja 27.11.1917 muodostettiin Svinhufvudin hallitus, jonka tavoitteena oli Suomen itsenäisyys. 4.12.1917 hallitus antoi eduskunnalle itsenäisyydenjulistuksen ja 6.12.1917 eduskunnan istunnossa se myös hyväksyttiin. Karl Gustaf Idman taas nimitettiin Pietarin valtiosihteerin viraston vt päälliköksi.

Senaatti lähetti joulukuun lopussa 1917 Carl Enckellin ja Karl Gustaf Idmanin Pietariin selvittämään, miten Neuvostohallitus Lenin johdolla suhtautuu Suomen itsenäisyyteen. Heidän joukkoonsa liittyi hieman myöhemmin myös Svinhufvud. Lähettiläämme Pietarissa vierailivat useasti Smolnassa koettaen saada tunnustusta Suomen itsenäisyydelle. Idman tunsi tilanteen ongelmallisuuden kansainvälisen oikeuden kannalta; Suomi oli julistautunut itsenäiseksi, mutta ei ollut tunnustanut Venäjän hallitusta. 31.12.1917 Lenin yhdessä muiden kansankomissaarien kanssa kuitenkin allekirjoitti Suomen itsenäisyydentunnustuksen hieman ennen puoltayötä. Samana yönä Svinhufvud lähti kiireellä viemään tunnustusta Helsinkiin. 5.1.1918 Idman sai vielä Smolnasta puhtaaksikirjoitetun version itsenäisyydentunnustuksesta, jota Enckell ja Idman lähtivät välittömästi kiikuttamaan Helsinkiin. Riemua koettiin eduskunnan istunnossa 8.1.1918 ja ensimmäisten valtioiden joukossa, jotka itsenäisyytemme tunnustivat, olivat Venäjä, Ruotsi, Saksa, Ranska, Tanska, Norja ja Kreikka.

Karl Gustaf Idmanin mielestä kunnia Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta ei yksin kuulunut bolshevikkien ja vasemmistoliittolaisten harteille, vaan tsaarin vallan aikaiset lakimiehet, tiedemiehet ja toimittajat tekivät myös korvaamatonta työtä puolustaessaan Suomen oikeuksia. Nykyään tutkijat ovat arvioineet bolshevikeillä olleen taka-ajatuksena  itsenäisyystunnustuksen antamisessa se, että he arvelivat Suomen sosiaalidemokraattejen liittyvät myöhemmin kansainväliseen vallankumoukseen ja osaksi veljeskansaa ja neuvostovaltojen joukkoja sosialistiseen federaatioon.

Tammikuun lopulla 1918 syttyi sisällissotamme ja sotatoimet alkoivat kolmella rintamalla, Helsingissä 27.1.1918. Senaatin pääosa lähti karkuun Vaasaan, jossa kenraali Mannerheim otti hallituksen pyynnöstä suojeluskunnat komentoonsa. Svinhufvud pyysi senaatin johtajana Karl Gustav Idmania jäämään Helsinkiin, sillä senaattorien venäjänkielentaito oli heikkoa ja neuvotteluja venäläisten kanssa piti kuitenkin käydä jatkuvasti. Koko sisällissodan ajan Karl Gustav Idman asui vanhempiensa luona Helsingissä, Vuorimiehenkatu 11:ssä, auttaen tulkkina neuvotteluissa.

3.4.1918 nousi saksalaisten Itämeren divisioona maihin Hangossa, noin 9 500 miestä. Jo yhdeksän päivän päästä maihinnousijoiden pääjoukko hyökkäsi Helsinkiin ja valloitti kaupungin 12.-13.4.1918. Tähtitorninmäeltä Karl Gustav Idman seurasi muiden uteliaiden kanssa kaupungin taistelujen etenemistä. Vaikka keisarin valta oli romahtanut ja Suomi julistautunut itsenäiseksi, ei ollut itsestään selvää, että Suomesta tulisi tasavalta. Keväällä 1918 keskustelu kävi vilkkaana Suomen valtiomuodosta. Karl Gustav Idman osallistui tähän keskusteluun vain päivä valkoisten voitonparaatin jälkeen sanomalehti Uudessa Suomessa 17.5.1918 julkaistulla artikkelilla ”Onko Suomi nykyään monarkia vai tasavalta?” Artikkelin mukaan hän katsoi, että pelkkä eduskunnan julistus ei vielä sisältänyt hallitusmuodon lopullista muuttamista tasavallaksi. Venäjä ja Suomi eivät olleet hallitsijan kautta personaaliunionissa ja siten Suomen irtautuminen Venäjästä ei automaattisesti tarkoittanut, että valtiomuoto olisi äkkiä vaihtunut tasavallaksi. Idman katsoi myös, että eduskunnan sisälläkin sosialistien ja porvareiden käsitykset tasavallasta poikkesivat suuresti toisistaan. Idman päätteli: ”Suomi on katsottava monarkiaksi, kunnes se valtiopäiväjärjestyksen mukaisessa järjestyksessä on muutettu tasavallaksi.”

Kuningasmieliset olivat kesällä 1918 enemmistönä ja valkoisen Suomen johtajat luottivat vakaasti Saksan voittavan maailmansodassa. Varmistaakseen Saksan tuen Suomen kuningasmielinen enemmistö halusi valita Suomen kuninkaaksi saksalaisen prinssin, keisarin langon, Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Kun asiaa hänelle ehdotettiin, hän myös suostui Suomen kuninkaaksi. Kuninkaanvaalit lykkääntyivät kuitenkin eduskunnassa tasavaltalaisten, maalaisliiton ja Santeri Alkion johdolla. Sillä aikaa sodan voimasuhteet muuttuivat ja Saksa anoi länsivalloilta aselepoa. Saksan tappion myötä Suomessakin katsottiin parhaaksi kääntyä länsiliittoutuneiden puoleen. Lauri Ingmanin kokoomushallitus otti suunnaksi tasavaltalaisen politiikan, hallitus muuttui senaatista valtioneuvostoksi ja senaattoreista tuli ministereitä. Valtionhoitaja Svinhufvud erosi joulukuussa ja hänen tilalleen nimitettiin C. G. E. Mannerheim. Kuningas Friedrich Karl ilmoitti myös luopuvansa kruunusta. Tasavaltainen hallitusmuoto sai hyväksynnän lopulta eduskunnassa 21.6.1919.

Karl Gustaf Idman aloitti lähettiläänä ja diplimaattina työskentelyn Kööpenhaminassa syyskuussa 1919, kun hänet nimitettiin sinne lähettilääksi. Tässä tehtävässä hän viihtyi aina vuoteen 1927 asti. Vuonna 1920 hän osallistui Tarton rauhanneuvotteluihin kansainvälisoikeudellisten kysymysten asiantuntijana. Vuodesta 1922 alkaen hänen osakseen tuli huolehtia myös Unkarin lähettilään toimesta ja sen vuoksi hän joutui oleskelemaan Budapestissa vuosittain yhden kuukauden ajan. Suomen asema diplomatian kannalta oli huomattavasti parantunut Saksasta irtautumisen jälkeen keväällä 1919. Tätä seurasi myös virkamiesvaihdokset, jotka olivat välttämättömiä Suomen kannalta. Kevään ja kesän aikana Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Italia tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Varsinkin Suomen heikon taloudellisen tilanteen vuoksi ulkomaanedustustojen perustaminen ja vakiinnuttaminen edistyi sangen maltillisesti. Aina vuoteen 1954 asti Suomen ulkomaan edustuksia kutsuttiin lähetystöiksi ja diplomaatteja lähettiläiksi, mutta sen jälkeen ne ovat olleet suurlähetystöjä ja lähettiläät suurlähettiläitä.

Vuonna 1923 Suomen varsinaisia lähetystöjä sijaitsi Alankomaissa, Espanjassa, Iso-Britanniassa, Italiassa, Japanissa, Norjassa, Puolassa, Ranskassa, Romaniassa, Ruotsissa, Saksassa, Tanskassa, Neuvosto-Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa. Tämän lisäksi 11 maassa Suomella oli sivuakkredointi, jolloin sama lähettiläs hoiti myös toisen tai useamman maan lähettilään virkaa eri puolilla maailmaa. Konsulinvirat oli palkattomia kunniavirkoja, jolloin ne eivät rasittaneet valtion kassaa kun hallinnosta säästyi kustannuksia. Lähetystömme sijaitsivat pääosin Euroopassa, mutta konsuliverkosto oli maailmanlaajuinen.

Ulkopoliittiseksi kiistakysymykseksi nousi 1920-luvulla nk. Ahvenanmaan kysymys. Enemmistö ahvenanmaalaisista halusi liittyä sisällissodan jälkeen Ruotsiin ja Ruotsi esitti keväällä 1919 Pariisin rauhankonferenssissa alueen liittämistä Ruotsiin. Asia siirtyi Kansainliiton käsittelyyn ja Suomesta määrättiin asiaa hoitamaan ministerivaltiosihteeri Carl Enckell. Hänen avustajanaa toimi Pariisissa myös Karl Gustaf Idman. 15.10.1920 Idman antoi sanomalehti Uudelle Suomelle haastattelun, jossa tuomitsi Ruotsin toiminnan jyrkästi sekä ihmetteli Ruotsin edustajien toimintaa Pariisin rauhankonferenssissa ja sen jälkeenkin. Idman totesi haastattelussa: ”Jokainen, joka on vähänkin lukenut kansainvälistä oikeutta, tietää, ettei alue, joka kerran on kuulunut johonkin sivistysvaltioon, yhtäkkiä voi joutua sellaiseen asemaan, ettei se olisi minkään valtion suvereeniteetin alainen.” Idman katsoi, että suvereeniteettioikeus Ahvenanmaahan voisi olla ainoastaan Suomella tai Venäjällä. Mutta kun Venäjä oli kerran tunnustanut Suomen itsenäisyyden, voi ainoastaan Suomella olla suvereeniteettioikeus Ahvenanmaahan.

Karl Gustaf Idman laati Suomen eduskunnalle esityksen Suomen liittymiseksi Kansainliiton jäseneksi ja tämä jäsenyys hyväksyttiin joulukuussa 1920. Ahvenanmaan kysymyksen sekä kansainvälis- ja valtio-oikeuden asiantuntijana Karl Gustaf Idman toimi hallituksen määräämänä edustajana Suomessa kun Kansainliiton selostajakomissio tutustui Ahvenanmaan kiistan osapuolten kantoihin kussakin maassa. Lopulta monien vaikeiden tilanteiden jälkeen Kansainliitto keväällä 1921 päätti, että Ahvenanmaa kuuluu Suomelle.

Suomella oli jo itsenäistyessään lähes valmis hallintokoneisto, jota kuitenkin alettiin uudistamaan ja muokkaamaan itsenäisen maan tarpeisiin sopivaksi. Senaatin toimikunnat muuttuivat ministeriöiksi ja uusiakin ministeriöitä perustettiin. Yksi uusista ministeriöistä oli ulkoasiainministeriö; aiemmin ulkosuhteista vastasi keisarikunta itse. Pietarissa toiminut valtiosihteerin virasto oli toiminut eräänlaisena Suomen edustustona ja tämän lisäksi laaja konsulien ja kaupallisten toimijoiden verkosto varsinkin Helsingissä piti huolen virallisista yhteyksistä ulkovaltoihin. Suomen ensimmäiseksi ulkoasiainministeriksi nimitettiin varatuomari Otto Stenroth. Hänen neuvottelevaksi virkamieheksi tuli Pietarista palannut Carl Enckell ja Berliinin lähetystössä aiemmin toiminut, kansainvälisen oikeuden professori Rafael Erich. Vastaperustetun ulkoasiainministeriön ensimmäiseksi kansliapäälliköksi tuli 33-vuotias Karl Gustaf Idman. Idman hoiti kansliapäällikön tehtäviä heinäkuusta 1918 alkaen aina syyskuuhun 1919, jolloin hän siirtyi lähettilääksi Kööpenhaminaan.

Ulkoasiainministeriö oli jaettu kolmeen osastoon: valtiolliseen osastoon, kauppaosastoon ja arkisto-osastoon. Virkamiehistä juuri kansliapäällikkö oli korkein virka, sillä johtosäännön mukaan hän valvoi ja ohjasi ministeriön, edustojen ja konsulaattien toimintaa ottaen huomioon myös ulkoasiainministerin määräyksiä. Idman mainitseen muistelmissaan, että varsinkin alkuvaiheessa ministeriön virkamiehet saivat melko paljon päätösvaltaa, koska henkilöstöä oli suhteellisen vähän ja he tulivat hyvin toimeen Stenrothin kanssa. Vuoteen 1923 mennessä ministeriön virkakunta kuitenkin kasvoi kaksinkertaiseksi sisältäen 23 vakinaista virkaa ja lisäksi 23 ylimääräistä virkaa. Koko aika tämä nuori ministeriö etsi uomiaan ja oli varsinkin alkuvuosina jatkuvien uudistuksien alaisena.

Koko 1920-luvun tuoreen tasavallan hallitukset olivat hyvin lyhytikäisiä ja maamme asiat olivat epävakaita varsinkin sisäpoliittisesti. Useimmiten maamme hallitukset moudostivat Maalaisliitto ja Edistyspuolue, vaikka SDP pärjäsi eduskuntavaaleissa. Suomen sosialistinen työväenpuolue (SSTP) irtosi SDP:stä ja sodan karmeat muistot olivat vielä tuoreita; monarkistit olivat hävinneet asiassaan ja koko puoluekenttä oli uudistunut. Ahvenanmaan kysymys oli esillä ulkopolitiikassa ja aktivistit pyrkivät liittämään Itä-Karjalan Suomeen.

Varsinkin vuosina 1925-1930 välillä maamme hallitukset vaihtuivat hyvin tiuhaan ja vallassa oli tuona aikana kuusi peräkkäistä vähemmistöhallitusta. Puolueeton Karl Gustaf Idman kutsuttiin maaliskuussa 1925 Antti Tulenheimon (KOK) hallitukseen ulkoasiainmisteriksi. Antti Tulenheimon hallitus toimi 31.3.-31.12.1925 välisen ajan ja siinä oli viisi kokoomusministeriä, neljä maalaisliiton ministeriä sekä neljä ammattiministeriä. Organisaatiouudistus oli muokannut ulkoasiainministeriön toimenkuvaa ja selkeyttänyt tehtäviä eri jaostojen välillä, joita oli nyt myös aiempaa selkeästi enemmän. Aivan uusia jaostoja olivat esim. itäisten ja läntisten valtioiden jaostot, siirtolaisasioiden jaosto sekä kaupallisen jaoston kupeeseen perustettu tietotoimisto, joka kokosi tietoja ulkovaltojen taloudellisista olosuhteista ja tiedotti Suomen ulkomaanedustajille maamme taloudellisesta kehityksestä. Idman sai ilmeisesti hallintaansa melko hyvin organisoidun ministeriön tuolloin.

1920-1930-luvuilla olivat Suomen ulkoasiainministerit melko kokeneita virkamiehiä, joilla oli lisäksi kokemusta ulkomaanedustuksesta. Karl Gustaf Idmanin lisäksi ministereinä toimivat mm. Carl Enckell, Hjalmar Procopé, Aarno Yrjo-Koskinen, Antti Hackzell, Rudolf Holsti ja Eljas Erkko. Vaikkakin ministeri Idmanin kausi jäi kovin lyhyeksi, ennätti hän olla mukana presidentti Lauri Kristian Relanderin Viron vierailulla ja presidentin ensimmäisellä virallisella valtiovierailulla Ruotsissa. Karl Gustaf Idman kuvailee muistelmissaan Diplomatminnen, kuinka vieraanvaraisuus, sydämellinen ystävyys ja loistavat vastaanotot Ruotsissa tekivät suomalaisdelegaatioon unohtumattoman vaikutuksen. Karl Gustaf Idman jatkoi toimiaan Kööpenhaminan lähettiläänä, vaikka ministerin posti päättyikin. Toisessa muistelmakirjassaan Maamme itsenäistymisen vuosilta hän ei pohdi ministeriaikaansa, vaan teos päättyy Suomen liittymiseen Kansainliittoon ja Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisuun. Ruotsinkielisessä muistelmissaan (Diplomatminnen) hän tarkastelee aikaansa ulkoasiainministerinä, mutta pääpaino siinäkin on hänen aikansa Kööpenhaminan lähettiläänä. Kaikkiaan tuota kymmenen vuoden aikaa hän tutkii politiikan näkökulman lisäksi myös kulttuurin ja talouden näkökulmista.

Keväällä 1927 Karl Gustaf Idman anoi itse siirtoa Kööpenhaminen jälkeen Roomaan lähettilääksi, mutta saikin siirron hiljan perustettuun Riian lähetystöön; noin kymmenen vuoden ajan Idman hoiti Riiasta käsin Kaunasin, Prahan, Bukarestin ja Varsovan lähettilään tehtäviä. Lähettämässään kirjelmässä Idmanille ulkoasiainministeri Väinö Voionmaa perusteli tämän siirtoa Riikaan näin: ”Ja katseemme ovat nyt iskeneet sinuun, joka syvän tietopuolisen valmistuksesi, laajan kokemuksesi ja erityisen Itä-Euroopan tuntemuksesi perusteella olet mielestämme se mies, joa voisi nyt Riiassa, …, tehdä maalle suurempia palveluksia kuin Kööpenhaminassa.”

Varsinkin Varsovan lähettiläänä toimiessaan Varsovassa näyttää Karl Gustaf Idman kotiutuneen sangen hyvin kirjeenvaihtonsa perusteella kaupungin ilmapiiriin, jossa pääsi seuraamaan merkittäviä tapahtumia keskeiseltä paikalta. Lähettämissään raporteissa Suomen ulkoasiainhallinnolle Idman ei empinyt esittää omia mielipiteitään tai arvioita, vaikka ne saattoivat toisinaan poiketa Suomen virallisesta kannasta. Lopulta tämä johti vuonna 1938 vääjäämättä siihen, että lähettiläs Idman siirrettiin poliittisista syistä disponibiliteettiin ja Idman palasi takaisin Suomeen. Tämä siirto tuli kuitenkin Idmanille itselleen sekä hänen lähemmille ystäville yllätyksenä. Pitkään Idmanin ei kuitenkaan tarvinnut viettää toimettomana, sillä pian hänet lähetettiin Moskovaan korvaamaan Moskovan suurlähettiläs Yrjö-Koskista.

Lokakuussa 1939 Kar Gustaf Idman sai vielä siirron Japanin Tokioon suurlähettilääksi, jossa toimessa hän vietti vuoteen 1945 asti. Syksystä 1941 Idman hoiti asemapaikassaan myös Matsukuon lähettilään tehtäviä. Sotavuodet koettelivat ulkoasiainhallinnon virkamiehiä, sillä monet heistä saivat kutsun myös sotimaan. Yhteydenpito sotaoloissa oli myös hyvin haastavaa. Osa Suomen lähetystöistä jouduttiin sulkemaan ja osa lähetystöistä sai sodassa merkittäviä vaurioita mm. ilmapommituksissa. Lähettiläät joutuivat puutteessa ja niukkuudessa neuvottelemaan elintärkeästä ulkomaankaupasta Suomelle sekä sotamateriaalista ja humanitäärisestä avusta.

Vuonna 1947 siirtyi Karl Gustaf Idman virallisesti eläkkeelle diplomaatinuraltaan.. Uransa aikana hän kuului lukemattomiin kansainvälisiin toimikuntiin ja komiteoihin sekä edusti vielä Suomea useissa tärkeissä kongresseissa ja neuvotteluissa. Idman mm. edusti kansainvälisen- ja valtio-oikeuden asiantuntijana Ahvenanmaan erityisasemaa koskevissa neuvotteluissa Tukholmassa vuonna 1939 kotimaataan. Juho Kusti Paasikivi, valtioneuvos ja Tukholman lähettiläs sekä myöhemmin vielä presidentti, ylisti monin eri sanoin Idman asiantuntemusta sekä tämän laatimia raportteja omissa päiväkirjoissaan ja kirjeissään.

Sodan päätyttyä edessä olivat vielä raskaat rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Rauhanneuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtajana toimi ulkoasiainministeri Carl Enckell, Idmanin hyvä ystävä ja työkaveri jo Pietarin vuosilta lähtien. Idman osallistui rauhanneuvotteluun Moskovassa sekä vuonna 1946 Pariisin rauhanneuvotteluihin ja niiden valmisteluun. Jo eläkkeellä ollessaan Karl Gustaf Idman osallistui myös vuonna 1948 Suomen ja Neuvostoliiton väliseen sopimukseen - ja sen valmisteluun - ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta (YYA-sopimus). Pohjoismaisessa yhteistyössä Idman korosti erityisesti henkilökohtaisia suhteita ja muistelmateoksessaan Karl Gustaf Idman paljastaa olleensa puolueettomuuspolitiikan leppymätön kannattaja.

Diplomaatti ja ministeri Karl Gustaf Idman harrasti golfia ja verkkopalloa, mutta toisinaan hänen kerrottiin sortuneen myös shakinpeluuseen. Harrastuksien joukkoon kuului myös kulttuuri ja taiteiden tukeminen sekä hyvät viinit. Muulta osin jälkipolville säilynyt ministeri Idmanin kirjallinen tuotanto sekä kirjeet eivät paljasta juurikaan mitään mieleenkiintoista hänen persoonastaan virallisen uransa ulkopuolella. Karl Gustaf Idman huolehti aina siitä, että Suomen lähetystöt olivat edustavassa ja moitteettomassa kunnossa hänen kaudellaan ja vieraille tarjoiltiin niissä riittävästi ja tarpeeksi laadukasta tarjottavaa. Kööpenhaminan lähettiläänä toimiessaan Karl Gustaf Idman hankki käyttöönsä purjeveneen ja järjesti lähettiläskollegoilleen ja diplomaattivierailleen purjehdusretkiä. Samaan aikaan hän pelasi Norjan lähettilään kanssa säännöllisesti tennistä. Taiteilija Tauno Miesmaa on maalannut ministeri Karl Gustaf Idmanista muotokuvan, joka paljastettiin 12.12.1956. Pitkän uransa aikana ministeri Idmania muistettiin monin kunniamerkein. Karl Gustaf Idman toimi vielä vuodesta 1949 lähtien Suomen Gummitehdas Oy:n johtokunnan puheenjohtajana.

Ministeri Karl Gustaf Idman kuoli 13.4.1961 Helsingin Kulosaaressa naimattomana. Idman sai hautapaikan Idmanin sukuhaudasta Helsingin Hietaniemen hautausmaalta. Idmanin testamentin mukaan Gustaf Rudolf ja Karl Gustaf Idmanin säätiö huolehtii yhdessä seurakuntien kanssa Idmanin Hietaniemen sukuhaudasta sekä Tampereen Messukylän vanhalla hautausmaalla sijaitsevasta Idmanien sukuhaudasta. Ministeri Idmanin kuoleman jälkeen suoritetussa hänen omaisuutensa arvioinnissa kesällä 1962 loppuunsaatetun perunkirjoituksen mukainen ministeri Idmanin varallisuus oli 131 318 917,00 markkaa eli nykyeuroissa noin 3 miljoonaa euroa.

Merkittävimmän osan omaisuudestaan, noin 2,3 miljoonaa euroa, ministeri Idman määräsi testamentissaan lääkintäneuvon Gustaf Rudolf Idmanin ja ministeri Karl Gustaf Idmanin säätiön alkupääomaksi. Ministeri Karl Gustaf Idmanin osakesalkku sisälsi mm. Nokia Oy:n, Enzo-Gutzeitin, Suomen Kumitehtaan ja useiden pankkien osakkeita. Osakkeiden lisäksi hänellä oli hallussaan useita asunto-osakkeita, valtion obligaatioita ja kiinteistö sekä tontteja Kulosaaressa. Kiinnostus taiteeseen oli kerryttänyt Idmanin omaisuutta monilla maalauksilla ja taideteoksilla, kuten esim. Eero Järnefeltin maisemamaalauksella, japanilaisilla taideteoksilla; silkille maalattuja tauluja ja puuteoksia. Idmani Kulosaaren koti oli sisustettu monin eri koriste-esinein ja (porsliini)maljakoin, kuten mm. kiinalaisella Cloisonné-maljakolla ja vadilla, japanilaisilla maljakoilla, pronssimaljakoilla, kahdella empire-tyylisellä kynttilänjalalla sekä norsunluuveistoksella ja kiinalaisella seinävaatteella.

Kulosaaren salin kalustukseen lukeutui sohvakaluston ja useiden nojatuolien lisäksi kiinalaiset, japanilaiset ja ranskalaiset kaapit sekä kristallikruunu. Kirjastossa sijaitsi useita kirjahyllyjä ja kirjoituspöytä tuoleineen, tupakkapöytä sekä korealainen kaappi. Ruokasalissa sijaitsi 16 hengen ruokapöytä, tarjoilupöytä, astiakaappi pöytähopeineen 12 hengelle, kahviastiaston, maljakon, vesikannun ja kynttilänjalat. Ministeri Idman omisti myös kolmasosan perheen Teiskon Annilan huvilasta, kuten sisaruksensakin. Perunkirjassa on myös lueteltu Teiskon huvilan Idmanille kuulunutta kalustoa: kahdeksan värilitografiaa, viisi japanilaista maalausta, roomalaisaiheinen salin kalusto sekä makuuhuoneen kalusto.

Karl Gustaf Idman testamenttasi sisarelleen Anna Maria Tigerstedtille ja veljelleen Nils Rudolfille Kulosaaressa sijainneen tonttinsa ja niillä olevat rakennukset sekä perheen Teiskossa sijainneen huvilan osuutensa Annilasta. Molemmat sisarukset saivat yhden vapaavalintaisen yksiön Haagan Urheilutien varresta sijaitsevasta talosta sekä 2 100 000,00 markkaa (n. 45 000 euroa). Sisarukset perivät enimmän osan ministeri Idmanin irtaimistosta, mutta osan tauluista, taide-esineistä ja huonekaluista ministeri Karl Gustaf Idman testamenttasi ystävilleen ja julkiselle tahoille, kuten Ulkoministeriölle, Tampereen taidemuseolle ja Helsingin Pörssiklubille. Edesmenneen kummipoikansa Mauritz Idmanin tyttäret, Anne ja Inga, saivat testamentissa Tampereen Kuninkaankatu 15:ssä sijainneet huoneistot. Idmanin palvelusväki, taloudenhoitaja Hilja Härkönen ja herra Eric Hammerlund saivat testamentissa osakkeita sekä rahaa. Myöhemmin vielä taloudenhoitajattarelle taattiin ilmainen asumisoikeus jossakin ministeri Idmanin yksiössä sen jälkeen, kun hän ei enää kykenisi auttamaan ministerin sisarusten luona työtehtävissä.

Ministeri Karl Gustaf Idman muisti testamentissaan myös Tampereen Suomalaista Yhteiskoulua, opinahjoaan, jonka perustajia hänen omat vanhempansa, Olga ja Gustaf Rudolf Idman, olivat olleet. Koulun Olga Idmanin rahastolle Karl Gustag Idman lahjoitti yhtiöiden osakkeista kokoonpannun salkun, joiden tuotosta 5/6 tuli käyttää joka toinen vuosi jaettavaksi matkastipendiin ranskan- tai saksankielen opettajalle. Samoin Karl Gustaf Idman lahjoitti koulun uudelle Karl Gustaf Idmanin rahastolle osakesalkun, joiden tuotosta lahjoitettaisiin vuosittain ministerin syntymäpäivänä 1.12. ”koulun toverikunnalle”. Nykyisin Olga Idmanin rahastosta jaetaan huomattavia stipendejä Yhteiskoulun kieltenopettajien kansainväliseen koulutukseen ja kielikoulutukseen. Pienempi ”Toverikunnan stipendi” jaetaan taas koulun oppilaskunnalle.

Ministeri Karl Gustaf Idman lahjoitti vielä osakesalkun Suomen Lakimiesliitonyhdistykselle ministeri K. G. Idmanin nimeä kantavaa rahastoa varten. Salkusta saaduilla tuotoilla palkittaisiin joka kolmas vuosi paras kansainvälistä oikeutta koskeva tutkimus, jonka on kirjoittanut Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan tai Islannin kansalainen. Tällä lahjoituksellaan ministeri Idman halusi viimeisen toiveensa mukaan ”vahvistaa pohjolan kansojen ja niiden lakimiesten välisiä suhteita”. Edelleenkin tämä 5 000 euron suuruinen palkintosumma jaetaan joka kolmas vuosi joulukuun ensimmäisenä päivänä. Lisäksi Suomen lakimiesyhdistys jakaa Ministeri, molempien oikeuksien tohtori K. G. Idmanin rahastosta apurahoja tutkijoille. Merkittävän miljoonan markan yksittäisen lahjoituksen ministeri Karl Gustaf Idman määräsi vielä testamentissaan sokeain avustustyöhön.