Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (5. osa)
Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) poikkesi 4.6.1942 Suomessa onnittelemassa marsalkka Mannerheimia tämän 75-vuotispäivillä ja Eero Wuori oli tuolloin kutsuvieraiden mukana onnittelemassa päivänsankaria SAK:n nimissä. Eero Wuori nautti tuolloin arvostusta huomattavana tannerilaisena sekä Suomen sotapolitiikkaa tukevana sosiaalidemokraattina. Hän liittyi kuitenkin Rauhanoppositioon jatkosodan pitkittyessä. Olisikohan Väinö Tanner tarkoittanut Eero Wuorta muistuttaessaan usein: ”Älä ikinä luota ihmiseen, joka on joskus ollut kommunisti.”
Urho Kekkonen kuten toisinajattelevat sosiaalidemokraatit toimivat Neuvostoliiton toiveiden mukaisesti. Eero Wuori oli selvästi Neuvostoliiton "luottomyyrä” varsinkin jatkosodan ratkaisevassa vaiheessa, jolloin rintamataistelut olivat pahimmassa vaiheessa. Oikeudellisella tarkastelulla katsoen silloinen toiminta täytti aivan selvästi maanpetoksellisen toiminnan tunnusmerkit.
Rauhanopposition toiminnan selviäminen Väinö Tannerille oli hänelle kova järkytys. Erityisen pettynyt hän oli siitä, että Suomen ankaran sodan keskellä joukko toisinajattelevia ihmisiä halusi ”paljastaa viholliselle, että maassa sodankäyntiin nähden oli olemassa eroavia mielipiteitä”. Näin vihollisen maallemme tarjoamat rauhanehdot sodan jälkeen eivät varmasti siksi ainakaan helpottuisi. Väinö Tannerin mielestä sodan ja rauhan kysymysten nostaminen julkiseen käsittelyyn oli menettelytapana täysin tavatonta. Maamme hallitus tosin havahtui tähän uuteen todellisuuteen sangen hitaasti, kuten teki myös Valtiollinen poliisi. Urho Kekkosen viheliäinen rooli valkeni Väinö Tannerille kuitenkin vähitellen asiassa. Väinö Tannerin ja Urho Kekkosen lopullinen välien katkeaminenkin tapahtui vasta sodan jälkiselvittelyjen ollessa käynnissä.
Urho Kekkonen matkasi vuoden 1943 lopulla kansanedustaja ja Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Yrjö Hannulan (s. 22.10.1891 Alatornio ja k. 26.7.1963 Kemi) sekä Maalaisliiton kansanedustaja ja professori Kaarle ”Kalle” Teodor Jutilan (s. 27.1.1891 Pirkkala ja k. 21.6.1966 Helsinki) kanssa Pohjolan maaseutupuolueen kokoukseen Ruotsin Tukholmaan. Uuno Hannula oli Maalaisliiton ryhmäkokouksessa lokakuussa 1943 syyttänyt valtiovarainministeri ja pankinjohtaja Tyko Henrik Reinikkaa (s. 10.12.1887 Oulu ja k. 18.1.1964 Helsinki) siitä, että tämä ”vie Suomen helvettiin Saksan kanssa”. Puolueen eduskuntaryhmä halusi estää kolmikon matkan Tukholmaan, koska matkamiehillä oli liian läheiset suhteet Rauhanoppositioon. Eduskuntaryhmä arveli, ettei se voisi arkoja asioita edes käsitellä Urho Kekkosen läsnäollessa, koska tiedot menevät ensin Ruotsiin ja sieltä heti Neuvostoliittoon.
Kolmikon matka kuitenkin Tukholmaan toteutui ja 7.12.1943 Urho Kekkonen piti Ruotsin valtiopäivärakennuksessa puheen, joka sisälsi tärkeitä viestejä maamme tulevaisuutta ajatellen. Urho Kekkonen kehotti ensi kertaa julkisesti suomalaisia järjestämään suhteensa Neuvostoliittoon uudelle pohjalle. Wilho Tikander oli laatinut puheen yhdessä Urho Kekkosen kanssa. Kekkonen oli samaa mieltä kuin Väinö Tanner ja muukin hallitus, että Suomen rajanaapurin, Neuvostoliiton, kanssa on vain opittava elämään. Puolueettomuus ja pohjoismainen yhteistyö oli Kekkosen mukaan otettava tavoitteeksi ja näitäkin seikkoja Väinö Tanner oli ennättänyt tukea jo neljännesvuosisadan ajan.
Seuraavaksi Urho Kekkonen ehdotti, että kyseeseen voisi samoin tulla ”yhtyminen samaan turvallisuusjärjestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa”. Oli täysin ennenkokematonta, että sotaa käyvän kansakunnan kansanedustaja ehdottaa turvallisuuspoliittista yhteistyötä vihollismaan kanssa. Urho Kekkonen lausui Tukholmassa: ”Emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaa Venäjän ja sen nykyisten liittovaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustetulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi eteen työnnetyksi tukikohdaksi.”
Urho Kekkonen enteili marraskuussa 1943 vielä Pekka Peitsin nimimerkin suojissa sodan jälkeistä aikaa näin: ”Maa, joka on joutunut sotaan, täytyy selvitä kahdesta pahasta: sodasta ja sodanjälkeisestä rauhasta. Jälkimmäinen paha on siinä mielessä vielä pahempi, että se puoli, joka selviää sodasta, siis ns. voittaja, ei aina selviä kunnialla rauhasta.”
Kekkosen Tukholmassa pitämä puhe oli ennen muuta viesti tuleville sodan voittajille Kekkosen valmiudesta olla jatkossa käytettävissä. Urho Kekkonen kertoi parikymmentä vuotta myöhemmin Wilho Tikanderin olleen hyvin merkittävässä roolissa tämän puheen laadinnassa. Wilho Tikander oli Yhdysvaltojen edustaja ja Yhdysvallat oli kuitenkin Neuvostoliiton liittolainen sodan aikana. Tikander vakuutti Urho Kekkoselle, että ”miljoonan suomalaisen kohtalo oli pieni hinta siitä, että Suomi saisi pysyvän rauhan Neuvostoliiton kanssa”. Koko Suomen väestö olisi Josif Stalinin mielestä voitu siirtää rautateiden välityksellä Siperiaan. Mitä esteettömämmin Urho Kekkonen puhui rauhan puolesta, sitä huonompiin väleihin Kekkonen joutui oman puolueensa väen kanssa. Hänet oli Maalaisliitossa pudotettu jo puolueen keskushallituksen työvaliokunnasta sekä eduskuntaryhmän valtuuskunnasta. Hänen oma eduskuntaryhmä jätti Kekkosen vuoden 1944 valtiopäivien alkaessa samoin valiokuntatyön ulkopuolelle.
Otto Wille Kuusinen laati vuoden 1943 lopussa raportin Suomen olosuhteista. Sen mukaan suomalaiset olivat väsyneitä sotaan sekä ”katkera viha sotaan syyllisiä hallitsevia piirejä kohtaan” oli kansan riveissä nopeasti yleistymässä. Seuraavan vuoden maaliskuussa Moskovassa käydyissä rauhanneuvotteluissa Suomelle tarjottuihin ehtoihin ei kuulunut kuitenkaan sen enempää mainintaa sotarikollisista kuin sotasyyllisyydestäkään.
Vuoden 1943 lopulla Josif Stalin oli luvannut Teheranissa pääministeri Winston Churchillille ja presidentti Franklin Delano Rooseveltille (s. 30.1.1882 ja k. 12.4.1945), että itärintama odottaisi länsirintaman hyökkäystä; Stalin ei halunnut ilmeisesti turhaan ärsyttää liittolaisiaan. Ulkoministeri Molotov toisti jatkuvasti, että Suomen puolelta pommitettiin Leningradia jatkuvasti. Juho Kusti Paasikivi kiisti nämä väitteet kuitenkin joka kerta, kun tämä asia nousi puheeksi. Molotov näki sodan aloittamisen rikollisena toimintana: ”Jos luulitte voivanne sodan avulla muuttaa rajojamme, niin tämä ei ollut ainoastaan harhakuva vaan myös rikos.”
Neuvotteluissa Juho Kusti Paasikivelle jäi käsitys, että kevään rauhanehdot olisivat parasta, mitä Moskova voisi tarjota Suomelle. Tätä näkemystään Paasikivi toi voimakkaasti hallitukselle esille Helsingissä. Kuitenkin hallitus hylkäsi Moskovan tarjoamat ehdot, jonka vuoksi Paasikivi haukkui hallituksen ja marsalkka Mannerheimin niin kovin, että hän joutui itse keskusteluista puolen vuoden ajaksi syrjään. Juho Kusti Paasikivi ei siten osallistunut varsinaisiin rauhanneuvotteluihin syksyn 1944 aikana. Paasikiveä tämä loukkasi syvästi, sillä hän olisi halunnut olla päättämässä näistä asioista. Varsinkin kun Paasikivi oli elokuussa kuullut Väinö Tannerin tokaisseen: ”Nyt ei lähetetä Moskovaan sellaisia kuin Paasikivi, jotka pokkuroivat venäläisten edessä.”
Amos Valentin Andersonin (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd) presidenttien käyttöön vuonna 1940 lahjoittamassa Tamminiemessä vietettiin tammikuussa 1944 päivällisiä, jossa keskusteltiin kirjailija ja diplomaatti Aleksandra Mihailovna Kollontain (s. 31.3.1872 Pietari ja k. 9.3.1952 Moskova) välittämästä tuoreimmasta rauhantarjouksesta. Tarjouksen ehtona oli, että Väinö Tanner lähtee hallituksesta pois. Suomen edustajat olisivat vasta sen jälkeen tervetulleita rauhanneuvotteluihin Moskovaan. Tämän kuultuaan Väinö Tanner oli heti tarjoutunut eroamaan hallituksesta perustellen päätöstään: ”Etenkin kun en ole saanut rauhaan tähtääville ehdotuksilleni tässä hallituksessa yleensä kannatusta.”
Väinö Tannerin eron tyrmäsivät heti presidentti Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki), pääministeri Edwin Johan Hildegard Linkomies (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki), ulkoministeri Carl Henrik Wolter Ramsay (s. 31.3.1886 Helsinki ja k. 25.7.1951 Visby) sekä puolustusministeri Karl Rudolf Walden (s. 1.12.1878 Helsinki ja k. 25.10.1946 Sysmä). Ulkoministeri Ramsay lausui vielä: ”Asiahan on selvä. Neuvostoliitolle olisi tärkeätä saada Tanner syrjään ja sen kautta hajaannusta sos.dem.puolueessa. Tanner on ollut puolueessa koossa pitävänä voimana.”
Presidentti Risto Ryti viittasi Väinö Tannerin eroon hallituksesta välirauhan aikana vuonna 1940 ja Ryti kertoi sen olleen häpeällinen myönnytys Neuvostoliitolle. Väinö Tanner taas puolestaan kummasteli, miksi hänen persoonansa kiinnitettiin merkittävästi huomiota. Näin Tanner sanoi: "En ymmärrä miksi olen sellainen punainen vaate sekä Moskovassa että myös Ruotsissa.” Ruotsissa oltiin Väinö Tannerin mukaan hermostuneempia kuin Suomessa sotatilanteesta ja sieltä tuli myös tarpeeksi hyviä neuvoja Suomen tilanteeseen.
