Vuodesta 2010 lähtien valtion taiteilijaeläkettä nauttinut Pekka "Pablo" Seppä syntyi evakkoperheen lapsena pikajunassa Heinolan ja Lahden välissä 19.12.1946, ilman junalippua. Myöhemmin Pekalle syntyi vielä kaksi veljeä, Juhani (s. 1950) ja Risto (s. 1961). Karjalan kannakselta Räisälästä kotoisin olleet Lauri ja Mirjam Sepän perhe asettui asumaan Kokemäen Järilään. Ensimmäiset musiikkielämyksensä Pekka Seppä koki voimakkaina Fenno-merkkisen putkiradiovastaanottimen kautta; varhaisimmat radiomuistot liittyivät Markus-sedän lastentunteihin ja hänen soittamaan musiikkiin, kuten Georg Malmsténin Mikki-Hiiri merihädässä. Toinen Pekalle läheiseksi muodostunut radio-ohjelma oli tietysti Metsäradio. Lauantai-iltoihinkin kuului erityisesti Lauantain toivotut levyt, jota tuolloin kuunneltiin monissa kodeissa.

Pekka Seppä lumoutui alakouluikäisenä ensimmäisen opettajansa, Hilkka Rauhion, kaunista lauluäänestä; itse hän oli kuitenkin niin ujo, ettei arvannut laulaa muiden kuullen, korkeintaan enojensa yllyttämänä joskus ja jouluna. Karjalan murre saattoi toisinaan koulussa aiheuttaa jopa kiusaamisia, mutta pian Pekka sopeutui paikallisten lasten käyttämään puhekieleen. Sotakorvaukset Neuvostoliitolle saatiin suoritetuksi ja olympialaiset Helsingissä pidetyksi sekä Armi Kuusela maailmankaikkeuden kauneimmaksi valittua vuonna 1952. Armi kiersi filippiiniläisen puolisonsa Virgilio "Gil" Hilarion keralla Näyttelyjuna-kiertueella Suomen niemeä pysähtyen 35 asemalla. Manageri Helge Siimes myi halukkaille lippuja, ja lipun lunastaneet pääsivät junanvaunuun peräkkäin käytävälle katsomaan kuulua pariskuntaa. Pekkakin näki tuon ihmeen läheisellä Peipohjan asemalla vuonna 1952.

Ula-aalloilla radiotekniikan kehittyessä alkoi soida yhä enemmän viihdemusiikkia, kuten esim. Olavi Virran ja Annikki Tähden laulamia levytyksiä. Musiikinopettaja Pauli Vaitoja ohjasi lopullisesti Pekan musiikin ihmemaahan tämän ollessa 12-13 vuoden iässä. Lapsena Pekka iso lippalakki päässään seisoi pihalla ihmettelemässä, kun Yrjö Osvald "Ossi" Runne (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri) nouti autollaan Pauli Vaitojaa keikalle Helsinkiin. Pekka oli pyörtyä, kun Viipurin poika Runne otti esille torvensa, joka oli sentään hankittu Amerikasta asti. Trumpetista muodostuikin varsinkin 1960-luvun vaihteen silloinen muotisoitin, ja Pekankin esikuvina olivat mm. Ossi Runne, Jörgen Petersen (s. 2.12.1931 Randers, Tanska ja k. 13.2.2009 Helsinki) sekä Albert Edward "Eddie" Calvertin (s. 15.3.1922 Preston, Lancashire, Englanti ja k. 7.8.1978 Johannesburg, Etelä-Afrikka).

Kokemäen yhteiskoululta Pekka sai lainaksi kornetin, jolla pääsi harjoittelemaan soittamisen alkeita. Harjoitteluun saattoi kulua kolme, jopa neljä tuntia päivässä. Vuonna 1963 Pekka sai ensimmäisen oman trumpettinsa. Isän kanssa Pekka lähti Ifa-merkkisellä autolla Poriin, josta Pihlajamäen musiikkiliikkeestä löytyi Norma-merkkinen trumpetti. Isä osti 150 markkaa maksaneen soittimen kahden vuoden osamaksulla. Musiikinopettaja Pauli Vaitoja opasti Pekkaa: "Älä lähde maailmalle ennen kuin opit nuotit!" Sitä neuvoa Pekka kiittelee yhäti tänäänkin. Pekan ensimmäinen tv-esiintyminen tapahtui 1960-luvun alussa Kokemäen mieskuoron vieraillessa Niilo Tarvajärven ohjelmassa. Pekka toimi tosin silloin vielä kuoron avustajana.

Pienellä paikkakunnalla - joka Kokemäkikin oli - ei ollut tarjota puhallinsoittimen harrastajille juuri muuta harrastusmahdollisuutta, kuin paikallinen soittokunta. Soittokunnissa touhusivat yleensä iäkkäämmät miessoittajat, joiden soittotaitokin oli vähintäänkin kirjavaa tasoa. Joskus soittoharrastus saattoi riistäytyä vielä "vanhan kaartin" kanssa ryypiskelyyn. Sattuipa joskus niinkin, että Pekka joutui opettamaan vanhempia soittajia. Joku veteraani saattoi julmistua, kun pojannulikka neuvoi vanhusta. Kitarabändit tulivat pian muotiin ja puhaltajille jäi joko jazz- tai tanssimusiikki valittavaksi.

Kauko Käyhkön Suvisattumia-tv-ohjelmassa edelleen 1960-alussa Pekka pääsi esiintymään bändin kanssa, ohjelmassa, jonka aiheena oli Kokemäki. Bändiä johti muusikko Pauli Vaitoja (piano ja harmonikka). Muut soittajat olivat Pekka Seppä (trumpetti), Pentti Aaltonen (vetopasuuna), Seppo Aaltonen (basso) ja Markku Rauhio (rummut). Ohjelmassa yhtye aloitti esiintymisensä La Paloma-kappaleella. Vuonna 1964 Pekka Seppä voitti Satakunnan teinikuntien kulttuurikilpailun puhaltimien sarjan soittamallaan Kaksi kitaraa-kappaleella. Voitto oli Pekalle suuri yllätys, koska kilpailussa oli mukana kovia soittajia.

Koulunkäynti Pekan osalta sai jäädä keskikouluun ja asevelvollisuuden Pekka Seppä suoritti Säkylässä, ei kuitenkaan musiikkijoukoissa. Armeijaystävien kanssa perustettiin kuitenkin yhtye, jossa soittivat mm. Hillel Tokazier ja Kari Teräväinen. Yhtyeellä oli tuolloin jo kovasti keikkoja. Tuohon aikaan oli muotia soittaa Herb Alpertin tijuanaa, mutta tanssilavoille ei ollut menemistä ilman tangoa. Armeijasta päästyään Pekka Seppä teki tovin päivätyötä Harjavallan mielisairaalassa hoitajan apurina eli vipparina, mutta työ osoittautui raskaaksi ja masentavaksikin.

1960-luvun puoliväli vierähti Pekka Sepällä YK-joukoissa rauhanturvaajana. Pekan asemapaikka oli Kypros, jossa kreikkalaiset ja turkkilaiset mittelivät voimiaan. YK-aikanaan Pekka Seppä osallistui mm. suomalaissotilaille suunnattuun viihdekiertueeseen Kyproksen tukikohdissa. Kiertueen orkesterissa soittivat Pekan ohella mm. Seppo Rannikko (saksofoni ja huilu), Erkki Ertama (piano ja urut), Ossi Kuula (rumpali) ja Bror Collin (basso). Seppo Rannikon kuolemattomia lohkaisuja tähän väliin: "Harjoittelin ja harjoittelin, että minusta tulisi hyvä muusikko. Mitä minä näinkään? Höyläämätöntä lautaa ja avoimia suita."

YK-pestin jälkeen Pekka Seppä työskenteli vielä toisen puolivuotiskauden Harjavallan mielisairaalassa kunnes päätyi opiskelemaan Porin kauppaoppilaitokseen syksyllä 1967. Pekka itse kuvaa aikaa: "Hipiksi olisin kyllä mielelläni ruvennut, mutta kun en uskaltanut. Niinpä seurasin hippihommia vain syrjästä ja yritin miten kuten opiskella." Into opiskeluun oli jälleen katkolla joulukuussa 1967 ja musiikki vei jälleen miestä vankasti. Tuolloin Pekka Seppä esiintyi Porin kauppaopiston juhlassa duona lapsuudenystävänsä Vesa Oksasen - Aulikki Oksasen veljen - kanssa parodianumeron, jossa Pekka esitti baskeri päässä italialaista tangolaulajaa pianon säestyksellä. Silkkiliina kaulassaan Pekka esitti Tango Españolin. Samassa juhlassa esiintyi myös Rauman opettajaseminaarissa vuonna 1966 perustettu Pentti Oskari Kankaan Show-seitsikko. Pentti Oskari Kangas seurasi mielenkiinnolla Pekan esitystä juhlassa. Hieman myöhemmin Pentti Oskari rohkaisi Pekkaa lähtemään bändinsä keikalle jollekin tanssilavalle torvensa kanssa.

Alkuvuodesta 1968 Pekka Seppä liittyi Pentti Oskari Kankaan yhtyeeseen, näin hän itse muistelee: "Siitä se lähti, varsinkin kun ne "kauppatieteiden" opinnot eivät kiinnostaneet. Pakkasin vähät tavarani ja muutin serkun asunnosta Porista Raumalle, jossa Pentti Oskari Kankaan yhtye piti silloin päämajaansa. Vanhemmat olivat kyllä lievästi sanottuna kauhuissaan." Tässä elämänsä vaiheessa Pekka Seppä sai kannettavakseen liikanimen, Pablo. Pekka oli kasvattanut esiintymisiin viikset, jotka värjäsi mustaksi. Yhtyeessä soittanut ja itsensä myöhemmin opettajaksi kouluttanut Pertti Ilmonen tutki kerran Pekan ulkoista olemustaan mietteliäänä ja virkkoi: "Sinähän olet ihan sellaisen Pablon näköinen!" Nimi juontaa juurensa yleiseen miehen nimeen Meksikossa ja paikallisiin tijuana-soittajiin. Seitsemän Seinähullun ensimmäinen levytys oli Yrjö/Säkylän Siiri, ja nämä laulut tekivät Irwin Goodman ja Vexi Salmi.  

Pablo Sepällä oli mainio mahdollisuus kurkottautua myös omaksi solistikseen. Tätä iskelmälaulajan auvoisaa uraa tarjosi useaan otteeseen hänelle tuottaja, kapellimestari, sanoittaja, sovittaja ja harmaa eminenssi Jaakko Elias Salo (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki). Pabloa eivät kuitenkaan solistien kimallus ja kiiltävät pikkutakit kiehtoneet, mutta yhden soololevyllisen verran Pablo Seppä kuitenkin ennätti laulaa levylle nimeltä Tähtitaivas. Levyn sanoittajana toimi Vexi Salmi. Vuonna 1969 kaikki Seinähullut muuttivat Tampereelle ja orkesteri siirtyi Tauno "Tappi" Suojasen Viihdeohjelmien suojiin. Pentti Oskari Kangas myi vielä hetken aikaa ennen muihin liiketoimiin siirtymistä Seinähulluja Viihdeohjelmien toimistolla.

Seitsemän Seinähullun Veljeksen keikkatahti oli parhaimmillaan pöyristyttävä; 1970-luvun alun kiireisimpinä kuukausina saattoi olla 37 keikkaa kuukaudessa, ja vuositasolla 250 keikkaa. Maineen jatkuvasti kasvaessa kiiri tieto myös Jukka Virtasen, Jaakko Salon ja Matti Kuuslan korviin ja lupautuivat seuraamaan Seinähullujen shown Vierumäen tanssipaikalla. Pablo kuvailee itse tapausta näin: "Me odottelimme likimain pissa housussa näiden herrojen saapumista. Lopulta selvisi, että he olivat meidän tietämättämme olleet paikalla tunnin ja seuranneet esiintymistämme." Jukka Virtanen (s. 25.7.1933 Jämsänkoski) ja Jaakko Salo kirjoittivat Seinähulluille sanoituksia ja sävellyksiä sekä sovituksia heidän esiintymisiin ja levytyksiin.  Viihteemme veteraani Jukka Virtanen tarjosi nähtyään viiksensä maalanneen Pablon ensi kertaa tälle töitä näin lausuen: "Sää oot niin kummallisen näköinen, että tuu meille töihin!"

Tanssilavakulttuurin kukoistuksen viimeisellä kultaisella vuosikymmenellä, 1970-luvulla, ruotsinlaivat ja tanssilavat täyttyivät vielä huolettomista tanssijoista, joita tuon ajan humppaorkesterit veivät mennen tullen. Vaikka Seitsemän Seinähullua Veljestä oli ns. showorkesteri, ei sen koskaan tarvinnut soittaa tyhjille saleille. Yhtyeen menestystä takasivat myös monet radio- ja televisioesiintymiset aikana, jolloin televisiossakin oli vain kaksi kanavaa. Lauantaitanssit olivat tuon ajan suosituinta ajanvietettä. Yhtyeen keikkapussit yleensä hajosivat kovassa käytössä ja yksi myytiin Juice Leskiselle keikkabussiksi. Vuosina 1968 ja 1986 orkesterin keikkabussit paloivat; ensimmäisen auton palo sai alkunsa jääkaapista, kun auto roihahti kesken matkan palamaan. Toinen bussi paloi helmikuun kovilla pakkasilla ravintolan pihaan, kun ylikuumentunut Webasto-lämmitin sytytti verhot palamaan. Palokunta saapui sammuttamaan bussia, mutta letkut jäätyivät, ja orkesteri otti soittimensa ja alkoivat soittaa bussin vieressä. Pablon trumpetista jäi vain suukappale jäljelle.

"Aina kun tulimme aivan uuteen paikkaan, jätimme takahuoneen seinään oman merkkimme. Yksi muusikkopiireissä jo tarunomaisen maineen saanut oli 'Pablo on kaunis. Tintti on paras.' En vieläkään tiedä, mitä se tarkoitti." Kun Jukka Virtanen oli valjastanut Seinähullut UIT:n käyttöön, oli orkesterilla lähes kolmenkymmenen vuoden ajan vuotuiset vakiokeikat Linnanmäellä. Seppä kiittelee: "Seinähullut oli minun korkeakouluni. Se toi leivän loppuelämäksi. Kaikki ei aina mene niin kuin itse määrää. Parikymmentä vuotta sain myös näytellä."

Tammikuussa 1978 Lasse Mårtenson törmäsi Aleksilla Linnanmäen toimitusjohtaja Bo Ekelundiin, joka oli surullinen Peacock-teatterin huonosta tuotosta Lasten Päivän Säätiölle. Ekelund ehdotti Lasselle, että tämä ryhtyisi tuottamaan Peacockiin touko-kesäkuussa näyttämö-shown. Lasse pyysi vastausaikaa ja pyysi tuotantoon mukaan Matti Kuuslan, Jaakko Salon, Jukka Virtasen ja Marjatta Leppäsen. Kaikki innostuivat aiheesta ja pian sopimus kirjoitettiin alle. Jukka Virtanen keksi teatterille nimeksi Uusi Iloinen Teatteri ja ensimmäinen produktio sai ensi-iltansa toukokuussa 1979 nimellä Samassa veneessä. Lasse Mårtenson oli mukana kolmessa ensimmäisessä tuotannossa, mutta jäi sitten pois keskittyen omaan uraansa. Alusta lähtien esitysten kapellimestarina ja sovittajana toimi Jaakko Salo ja orkesterin rungon muodosti Seitsemän Seinähullua Veljestä. Pian vakituisiin kirjoittajiin liittyi myös pakinoitsija Seppo Ahti.

Toinen merkittävä ja vuosikausia jatkunut pesti Seinähullujen orkesterille oli kiinnitys Tampereen Teatterin musikaalin Piukat Paikat, jossa yhtye soitti pitkään vakio-orkesterina useissa sadoissa esityksissä 1980-luvulla. Myös Jussi Tuominen sai kirjoittaa Seitsemän Seinähullun Veljeksen omiin esiintymisiin käsikirjoituksia. Pablo Seppä tutusti kevättalvella 1982 Tampereella tulevaan Riitta-vaimoonsa, jonka kanssa pian asuivatkin yhdessä ensin Tampereen Tammelassa ja sieltä muuttivat Hervannan kautta pieneen omakotitaloon Pispalan Tahmelaan. Vuonna 1988 syntyi esikoispoika, Lauri, ja vuonna 1990 toinen poika, Eero. Molemmat pojat ovat myös muusikkoja; Lauri valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja soittaa kitaraa Bob Seppä-nimisenä sekä keikkailee appivanhempansa, Heikki Salon kanssa duona toisinaan. Eero taas valmistui Sibelius-Akatemiasta maisteriksi soittimenaan basso Hurja keikkatahti ympäri Suomea alkoi jo painaa perheellistä Pabloa: "En olisi millään halunnut lopettaa Seinähullujen hommissa, mutta kun toinen poika rupesi pyrkimään maailmaan, ilmoitin raskain sydämin muille että lähden."

Aluksi Pablo opiskeli kokin ammattiin itsensä ja työskenteli jonkun aikaa Sorsapuiston Grillissä kokkina. Kokin työssä hän jäi kuitenkin kaipaamaan yleisön aplodeja, joten viihde kutsui pian taas tekijäänsä. 1990-luvun alusta Pablo Seppää pyydettiin Sally Albatros-yhtiön aluksille risteilyisännäksi juttelemaan mukavia sekä soittamaan ja laulamaan laivoille. Pablolla olikin jo hieman risteilykokemusta Pertti Metsärinteen orkesterin Kanarian-risteilyjen ajoilta. Työvuorot merellä menivät: viikko töitä ja seuraava viikko vapaata. Tuohon aikaan Pablo Sepällä alkoivat myös tv-työt, esim. TV2:n musiikkiohjelmassa Jalat alta ja Kokkelivekkulit, jossa Pablo seikkaili Ransu-koiran kanssa. Vuonna 1992 avasi Rexi Innanen Tampereella jazz-ravintola Paapan kapakan, jossa soittamassa nähtiin Pablo Seppä myös monasti. Pablo alkoi saada kesäisin jatkuvasti kutsuja saapua näyttelijäksi eri paikkakuntien kesäteattereihin. Risteilyisäntätöissä ollessaan Pablo Seppä perusti vuonna 2001 Jukka Virtasen ja Matti Eskon(niemen) kanssa Furusundin Lossin Seuraamiskerhon, kun tarkkailivat paikallisen lossin uhkarohkeaa seikkailua ruotsinlaivojen välissä saaristossa. Jo paljon aikaisemmin Pablo oli perustanut Monacon ruhtinasperheen ihailijakerhon, jonka tehtävä oli seurata Monacon ruhtinasperheen tekemisiä mahdollisimman tarkasti. Kerhon toimintaa tuki leikekirjan pitäminen varsinkin Stefanien, Carolinen ja Albertin sekä Rainierin edesottamuksista.

Nykyään Pablo Seppä viettää hyvin ansaittuja eläkepäiviä Tampereen Tahmelassa, mutta jos hyvin pyydetään, hän saattaa myös heittää pikku keikan; tuskin kuitenkaan enää trumpetin kanssa. Puhaltimen soittokunto kun vaatii niin paljon päivittäistä harjoitustyötä. Yksi rakas harrastus on muotoutunut, josta hän ei tohdi kieltäytyä: "Anu Panula vetää Tampereella kehitysvammaisten teatteria La Stradaa, jossa olen saanut olla mukana avustamassa. Siihen lähdin syksyllä 2015 uudestaan erittäin mielelläni, sillä se on aivan oma maailmansa." Omien poikiensa lisäksi Pablon tärkeimmät ihmiset ovat oman Riitta-vaimon lisäksi lastenlapset, keväällä 2017 syntynyt Minne ja parisen vuotta vanhempi Lennart.

Lopuksi vielä Pekka "Pablo" Seppä todistaa itse: "Kun katsoo elämää taaksepäin, nousee ensimmäisenä mieleen että voitolle olen sittenkin päässyt. Takana on monenlaista kuoppaa ja ahdinkoa, monenlaista taistelua ennen muuta oman itsensä kanssa. Mutta jos itse saan sanoa, niin takanani on hieno ura. Valtava ura. Olen ylpeä siitä. Yhä vieläkin vain ihmettelen, miten minä olen voinut tehdä kaiken mitä olen tehnyt, ilman mitään muodollista koulutusta. Suurin kiitos minun tulee tietysti esittää vaimolleni Riitalle, joka on maailmalla resutessani jaksanut hoitaa kodin ja pojat ja kestänyt kanssani kaikki raskaat vuodet."