Martti Aleksanter Pihkala (2. osa)
”Sittenkuin olemme kukistaneet roskaväen vallan maassamme ja tuominneet kapinoitsijat ja huligaanit, on meidän kohotettava oikea, rehellinen suomalainen työmies korkeamman sivistyksen, siveellisyyden, työkunnon ja ammattitaidon asteelle sekä sitä tietä myöskin paljon korkeammalle taloudelliselle tasolle.” Pihkalan mukaan valtion täytyy järjestelmällisesti ryhtyä kasvattamaan ”oikeaa suomalaista isänmaallista työmiestä” armeijan ja ammattikoulujen kautta. Hyvä mies on työjuhta, joka ei harrasta seksiä edes vaimonsa kanssa muuten kuin lisääntymistarkoituksessa. Nautinnoiksi saa riittää työnteko.
Ehkäisyä paheksutaan luonnonvastaiseksi ja vain kaksi lasta synnyttäneitä naisia itsekkäiksi. Tapainturmeluksen pahoitellaan edenneen niin pitkälle, että avioliittojakin solmitaan ”sitä varten, että saadaan koti, jossa on yleensä mukava olla”. ”Tästä kuusi- ja kahdeksantuhatvuotisesta nautinnonhimon, Venuksen ja Astarten palveluksesta on nyt vihdoinkin tehtävä loppu!”
Pihkala tosin myöntää, että siinä on temppu ”jollaista mikään kulttuuri maapallon päällä ei tähän saakka ole pystynyt suorittamaan”.
Terveen naisen tunnusmerkki, onni ja elämäntyö on tietysti synnyttää mahdollisimman paljon terveitä ja voimakkaita lapsia miehille, jotka ”ansaitsevat” lisääntyä ”kelvottoman aineksen” sijaan. Naisen kyvyt ovat parhaiten käytössä sopivinta siittäjää etsiessä. Tytöt on kasvatettava äitiyteen, joka on naisen suurin oikeus ja velvollisuus. Sekä miesten että naisten uskotaan kasvatuksen tuloksena valitsevan itselleen kansallissosialistisen ihanteen mukaiset kumppanit. Riippumaton ja valistunut eli ”sukupuoleton” nainen on kauhistus, vaikka ”kaikenlaiset suffragetit” kuvittelevat naisen pystyvän samaan kuin mies. Naisten äänioikeus on perusteltavissa vain, koska heidän katsotaan huolehtivan lasten eduista miehiä paremmin.
Rotutohtorointi saavuttaa huippunsa Puhdistusta ja jalostusta -luvussa, jossa pakkosteriloitavaksi ja pakkotyöhön valtiolle vaaditaan muun muassa seksityöläisiä. Sukua jatkamattomaksi kelpaamattomiin ihmistyyppeihin lukeutuu myös ”pitkätukkainen, levelähakeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi”. ”Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan kaikkein ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua, ja tämä poistaminen on ehdottomasti suoritettava aivan säälimättömästi.”
Seksityöstä ei siveyden nimissä tohdita kirjoittaa muuta kuin ”lienee itsestään selvää, että tällainen mätä ei voi olla vähänkään terveitä ja järkeviä ihmisiä surettamatta”. Analyysin puutteesta huolimatta kontrollointi ja rangaistukset ollaan valmiita kohdistamaan nimenomaan seksityöläisiin.
”Tätäkin ruttoa on käsiteltävä kuin ruttoa ja koleraa konsanaan. (–) Rikoslainsäädännössä on näitä sukupuolisia anarkisteja ja mätäpesiä käsiteltävä aivan uudella tavalla. Pehmeys tässäkään ei kelpaa. Viimeaikaiset kokemukset punakaarti-anarkiasta ovat meille opettaneet, että sovitteluilla lurjusten kanssa ei päästä mihinkään. (–) Irstailuanarkia on sitä lajia, ettei siihen muunlainen ’rohto’ kelpaa kuin ’punatautisellekaan’.”
Vuosina 1935–1970 Suomessa todella pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä, Pihkalalle ”rikkaruohoja”, näiden toimeentulon lähteen, riippuvuuden tai sairauden varjolla. Myös kiertelevä elämäntapa kelpasi syyksi – käytännössä kiertolainen oli kiertoilmaisu romanille. Kansan ”rotupuhtauden” lisäksi oltiin huolissaan myös ideologisesta puhtaudesta. Tässä apuun huudettiin maakuntien talonpoikaa, jonka on todettu olevan valmis ”tarttumaan kivääriin ja järjestymään armeijaksi punaista roskavaltaa vastaan taistellakseen”.
Muitakin kehotetaan osallistumaan taisteluun, ”joka tahtoo käytännössä kokonaisen kansan keskuudessa toteuttaa puhdistuksen”. Sen seurauksena unelmoidaan syntyvän uuden ”ylimystön”, joka erottuu ja pysyy tiukasti erillään ”alhaisosta”. Lopuksi vakuutetaan itse Jumalan olevan tässä puhdistuksessa Suomen kansan puolella.
Kommunismin ja sosialismin täydelliseen kieltämiseen keskittynyt lapuanliike syntyi osittain lakonmurtojärjestöjen työ tuloksena. Lapuanliike sai alkunsa Lapualta ja liikkeen kannatusalueen ydin oli Etelä-Pohjanmaa; liikkeen johtaja oli maanviljelijä ja aktivisti Vihtori Kosola. Lapuanliike toimi Suomessa vuosina 1929-1932. Eräs lapuanliikkeen keskeisistä vaatimuksista oli alusta lähtien työrauhan turvaaminen ”isänmaallisille työmiehille”. Vientirauhan koko maan laajuinen verkosto oli keskeisessä asemassa lapuanliikkeen syntyvaiheen kansalaiskokousten järjestämisessä.
Martti Pihkala oli yksi lapuanliikkeen keskeisistä vaikuttajista ja hän neuvotteli yhdysmiehen roolissa esimerkiksi pääministeri Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) ja presidentti Lauri Kristian Relanderin (oik. Lars Kristian Relander, s. 31.5.1883 Kurkijoki ja k. 9.2.1942 Helsinki) kanssa. Pihkalan rooli Pehr Evind Svinhufvudin (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luumäki) hallituksen muodostamiseen johtavissa neuvotteluissa ja tapahtumissa oli keskeinen. Ennen lapuanliikkeen kiihkeintä vaihetta kesäkuussa 1930 Pihkala kävi kysymässä pääministeri Kyösti Kallion halukkuutta ryhtyä lapuanliikkeen johtajaksi ja käytännössä Suomen diktaattoriksi. Martti Pihkala valittiin lapuanliikkeen kannattajien äänillä Kokoomuksen kansanedustajaksi syksyllä 1930.
Lapuanliikkeen toiminnan loputtua vuonna 1932 Mäntsälän kapinaa Martti Pihkala liittyi liikkeen tilalle perustettuun Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL). IKL perustettiin 5.6.1932 Hämeenlinnassa jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa. IKL:stä muodostui 1930-luvulla merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä; enimmillään IKL:llä oli 100 000 jäsentä. Toisin kuin lapuanliike, IKL pyrki pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa. IKL vastusti kommunismia ja sosialismia ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yksikielinen Suur-Suomi. Talouspoliittisesti puolue oli korporatiivinen. IKL:n kansainvälisiä esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit.
Puolue julkaisi Ajan Suunta -nimistä lehteä; vuoteen 1936 puolueen nuorisojärjestönä toimi Sinimustat-järjestö ja sen jälkeen Mustapaidat-järjestö. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin vaaliliitossa Kansallisen Kokoomuksen kanssa ja se sai 14 kansanedustajapaikkaa. IKL:n kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita sekä pappeja. IKL:n ja Kokoomuksen yhteistyötä kannattanut Martti Pihkala jäi kuitenkin valitsematta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Seuraavien vuosien aikana Martti Pihkala vieraantui IKL:stä, koska puolue kansankokonaisuuden nimissä koetti lähestyä työväestöä muun muassa perustamalla oman ammattijärjestön ja tuomitsemalla lakonmurtamisen. Martti Pihkala erosi itse IKL:stä ja erotti Vihtori Kosolan Vientirauhan asiamiehen tehtävästä.
Martti Pihkalan viimeinen yritys vaikuttaa Suomen harjoittamaan politiikkaan tapahtui syksyllä 1944, kun hän ilman viranomaisten lupaa levitti entisen presidentti P. E. Svinhufvudin kanssa yhdessä tekemäänsä kirjaa, Testamentti kansalleni. Kirjassa vaadittiin, että Suomi pysyisi sodassa Saksan rinnalla loppuun saakka ja kirjassa tuomittiin kaikki erillisrauhapyrkimykset. Kesästä 1943 lähtien Martti Pihkala oli työskennellyt Svinhufvudin kanssa ja kannustanut tätä kirjoittamaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä muistioita jaettaviksi valikoiduille henkilöille. Svinhufvudia ja Pihkalaa yhdisti erityisesti Suur-Suomi -aate. He samoin uskoivat Saksan voiton toisessa maailmansodassa olevan yhä mahdollinen ja he vastustivat ajatusta Suomen ja Neuvostoliiton erillisrauhasta. Svinhufvudin tiedot sodan kulusta olivat melko pinnallisia, eikä hän ilmeisesti tiennyt Edwin Johan Hildegard Linkomiehen (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki) hallituksen rauhansuunnitelmista, mutta hän vastusti jyrkästi rauhanopposition vaatimuksia.
Tärkein kirjan muistioista oli kansallinen ohjelma, jota monistettiin 150 kappaletta ja joka toimitettiin muun muassa tasavallan presidentti Risto Heikki Rytille (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki). Historiantutkija Martti Johannes Häikiön (s. 1.10.1949 Mikkeli ja k. 7.2.2025 Helsinki) mukaan Svinhufvud laati muistion Martti Pihkalan avustuksella, toimittaja Jaakko Vilho Korjuksen (s. 29.4.1926 Sakkola ja k. 29.1.1998 Hämeenlinna) mukaan Martti Pihkala laati muistion Svinhufvudin toimeksiannosta kesällä ja syksyllä 1943, mutta Svinhufvud hyväksyi muistion. Pihkala ja Svinhufvud keskustelivat kansallisen ohjelman levittämisestä ja painattamisesta joulukuussa 1943 ja tammikuussa 1944. Martti Pihkala kokosi ohjelman sekä eräät muut muistiot ja puheet kirjaksi, joka oli vielä julkaisematta Svinhufvudin kuollessa helmikuussa 1944. Häikiön mukaan kirjan teksti ja ajatukset ovat viime kädessä Svinhufvudin omia, vaikka Martti Pihkala avusti niiden laatimisessa.
Ennakkotietoja Testamentti kansalleni -kirjasta alkoi liikkua vain muutamia päiviä Svinhufvudin kuoleman jälkeen. Kun Hämeen Sanomat -lehti selosti kirjan sisältöä 3.3.1944, sensuuriviranomaiset kielsivät muita sanomalehtiä lainaamasta tai kommentoimasta uutista. Kirjalle ei annettu Suomessa painolupaa, joten Martti Pihkala painatti kirjan kesällä 1944 Saksassa, mutta itse kirjaan merkittiin valheellisesti painopaikaksi ”Stockholm” eli Tukholma. Julkaisun kustansi SS propagandatarkoituksessa. Kirjasta otettiin 15 000 kappaleen painos, joka tuotiin saksalaisella sotalaivalla Ouluun. Kirjan loppuun oli liitetty 11.7.1944 päivätty ja nimimerkki Suomalaisen allekirjoittama lisäsivu, jossa kirjan jokaista saajaa kehotettiin selostamaan sen sisältöä 50:lle hengelle ja keskustelemaan siitä 10-20 hengen piireissä sekä laatimaan luettelo näistä henkilöistä.
Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan syyskuussa 1944 Martti Pihkala oli yksi kymmenestä vaarallisimmiksi katsotuista suomalaisista, jotka pidätettiin ennaltaehkäisevästi. Pidätetyt olivat näkyviä suomalaisia kansallissosialisteja, fasisteja ja saksalaismielisiä. Svinhufvud -kirjan levittämisen katsottiin haittaavan Suomen rauhantekoa. Koska Martti Pihkala oli levittänyt kirjaa Suomessa ilman viranomaisten lupaa, Valtiollinen poliisi vangitsi hänet 2.9.1944 pariksi viikoksi kansallisen turvallisuuden vuoksi. Sen jälkeen Martti Pihkala asetettiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi Helsingin maalaiskunnan Rekolassa omistamalleen maatilalle. Viimeiset vuotensa Martti Pihkala vietti syrjässä politiikasta viljellen maatilaansa Rekolassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti