Egon Friedell ja Uuden ajan kulttuurihistoria

Itävaltalainen filosofi, kirjailija, teatterikriitikko, kulttuurihistorioitsija, dramaatikko, kabaré-esiintyjä ja näyttelijä Egon Friedell (aikaisemmin Egon Friedmann, s. 21.1.1878 Wien ja k. 16.3.1938 Wien) tunnetaan varmasti parhaiten teoksestaan Uuden ajan kulttuurihistoria. Usein Egon Friedell luonnehditaan ansioistaan yleisneroksi (polymath); ennen vuotta 1916 Friedell käytti julkaisuissaan myös nimeä, Egon Friedländer. 1900-luvun yksi merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista, Paul Thomas Mann (s. 6.6.1875 Lyypekki, Saksa ja k. 12.8.1955 Zürich, Sveitsi), piti Egon Friedelliä eräänä parhaista saksankielen tyylitaitureista.

Egon Friedell varttui itävallanjuutalaisen silkkitehtailijan Moritz Friedmannin ja tämän vaimon, Karolinen, perheessä kolmantena lapsena. Egon Friedellin vanhemmasta veljestä, Oskar Friedmannista tuli myöhemmin myös toimittaja ja kirjailija. Vanhemmat olivat muuttaneet Wieniin Itä-Unkarista ja johtivat silkkitehdasta Mariahilfissä, Wienin kuudennessa kaupunginosassa. Perheonni ei kestänyt kovin kauan, sillä vanhempien avioliitto ajautui karille vuonna 1879, kun äiti Karoline Eisenberger jätti perheensä toisen miehen vuoksi. Lopullinen avioero astui voimaan vuonna 1887. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1891 Egon Friedell sijoitettiin tätinsä, isänsä leskeksi jääneen sisaren luo huollettavaksi Frankfurt am Mainiin, Saksaan. Hän kävi koulua kaupungissa, kunnes hänet erotettiin käytöksen vuoksi koulusta kolmen vuoden opiskelun jälkeen. Rehtori kirjoitti tädille näin: ”Oppilas Egon Friedmannin pitempiaikainen oleskelu laitoksessani on ristiriidassa koulujärjestyksen kanssa”.

Teologi ja filosofi Eduard Gottlob Zeller.

Nuoresta iästään huolimatta Egon Friedelliä pidettiin jo tuolloin ongelmanratkaisija ja vapaana ajattelijana. Neljännellä yrittämällä Egon Friedell läpäisi ylioppilastutkinnon vuonna 1899 Bad Hersfeldissä. Juutalaisuudesta Egon Friedell luopui vuonna 1897 ja siirtyi evankelis-luterilaiseen uskoon. Tullessaan täysi-ikäiseksi vuonna 1899 – kumpikaan veljeksistä ei halunnut jatkaa isän silkkitehtaan johtamista - Ego Friedell pääsi nauttimaan isänsä jättämästä perinnöstä, jonka turvin hän pystyi asettumaan asumaan Wienissä kerrostaloon, osoitteessa Gentzgasse 7; tässä talossa hän asui kuolemaansa asti. Opiskellessaan koulussa Heidelbergissa vuonna 1897 Egon Friedell osallistui saksalaisen kriitikon, filosofin ja filosofian historioitsijan Ernst Kuno Berthold Fischerin (s. 23.7.1824 ja k. 5.7.1907) luennoille, jotka Fischer aloitti vuonna 1872 filosofian ja modernin saksalaisen kirjallisuuden historian professorina edeltäjänsä, protestanttisen teologin ja filosofin Eduard Gottlob Zellerin (s. 22.1.1814 Kleinbottwar ja k. 19.3.1908 Stuttgart) muutettua Berliiniin. Zeller kuului Ferdinand Christian Baurin (s. 21.6.1792 ja k. 2.12.1860) perustamaan Tübringenin teologiseen koulukuntaan ja erityisen hyvin hänet tunnettiin antiikin Kreikan filosofiaa – varsinkin esiskokratista filosofiaa - käsittelevistä kirjoituksista.

Filosofi Ernst Kuno Berthold Fischer.

Kuno Fischeriä pidettiin loistavana luennoitsija ja erinomaisena presentaatioiden tekijä, jonka maine perustui pitkälti hänen työhönsä historioitsija ja filosofian kommentaattorina. Fischerin filosofiset näkemykset olivat selkeästi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (s. 27.8.1770 ja k. 14.11.1831) perustaman koulukunnan jalan jäljillä. Erityisesti Fischerin tulkinta ja kirjoitukset saksalaisesta filosofista, Immanuel Kantista (s. 22.4.1724 ja k. 12.2.1804) – jotka sittemmin riitauttivat Fischerin Berliinin yliopiston filosofian professorin Friedrich Adolf Trendelenburgin ja hänen seuraajiensa kanssa – nousivat vuonna 1860 hänen teoksensa Kants Leben und die Grundlagen seiner Lehre myötä kuuluisiksi ja aiheuttivat lähtölaukauksen ”Kant renessassille”. Kuno Fischerin modernin filosofian historian käsitykset vaikuttivat syvästi Friedrich Nietzscheen ja hänen näkemyksiinsä modernista filosofiasta, varsinkin Baruch Spinozasta (s. 24.11.1632 Amsterdam ja k. 21.2.1677 Haag).

Egon Friedell jatkoi opintojaan Berliinissä ja Heidelbergissa opiskelemalla mm. filosofiaa ja saksalaista kirjallisuutta vuosina 1900-1904 Wienissä. Wienissä Egon Friedell tutustui varhaiseen modernistiin, kirjailija ja runoilija Peter Altenbergiin sekä alkoi kirjoittaa artikkeleita Märzille ja Die Schaubühnelle. Friedell valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1904; hänen vätöskirjansa käsitteli saksalaisen varhaisromantiikan runoijian, Novaliksen (vapaaherra Georg Philipp Friedrich von Hardenberg, s. 2.5.1772 Oberwiederstedt ja k. 25.3.1801 Weißenfels) filosofiaa. Väitöskirjansa Egon Friedell kirjoitti Friedrich Jodlin ohjauksessa. Väitöskirjan tarkastajien mielestä Friedellin väitöskirja edusti ennemminkin kirjallisuushistoriaa kuin filosofista tutkimusta. Väitöskirja hyväksyttiin kuitenkin painettavaksi ja kirja ilmestyi vuonna 1904 Münchenissä arvostetun Bruckmann Verlagin kustantamana. Tässä vaiheessa elämäänsä Egon Friedmann oli jo ottanut käyttöönsä uuden nimen, Egon Friedell.

Egon Friedell alkoi julkaista omalla nimellään kirjoituksiaan Karl Krausin Die Fackel-lehdessä vuonna 1905; ensimmäinen kirjoitus oli otsikoitu: Vorurteile. Seuraavalla lehden numerossa Friedell julkaisi kaksi kirjoitusta – Die Lehrmittelin ja Das schwarze Buchin -, jotka olivat kirjoittaneet yhdessä Peter Altenbergin kanssa. Samassa lehdessä ilmestyivät vielä seuraavat kirjoitukset: Zwei Skizzen: Der Panamahut & Die Bolette (nro 193), Pilatus (nro 201) ja Ein Schmerzensschrei (nro 202). Näiden kirjoituksien jälkeen Egon Friedell aloitti kabaré-esiintyjänä Cabaret Nachtlichtissa ja Kabare Höllessä. Taiteellisena johtajana Egon Friedell toimi vuosina 1908-1910 Kabaree Ledermausenissa. Teatterin puolella Friedellin ensimmäisiä rooleja oli poliisikomentaja osa Frank Wedekindin näytelmässä Die Büchse der Pandora vuonna 1905. Uransa huipulla Egon Friedell oli näyttelijänä Berliinissä vuosina 1913-1914 Max Reinhardtin (vuoteen 1904 Goldmann, s. 9.9.1873 Baden ja k. 31.10.1943 New York) ohjaamissa Leo Tolstoin ja Bernard Shawn näytelmissä. Muita näytelmiä, joissa Egon Friedell menestyi näyttämöllä, olivat esim. Kahden isännän palvelija (Carlo Goldonin komedia vuodelta 1746), Fannyn ensimmäinen näytelmä (George Bernard Shawn näytelmä vuodelta 1911), Juonittelu ja rakkaus (Friedrich Schiller) ja Venetsian kauppias (William Shakespeare). Egon Friedellin näyttelijäkollegoita olivat mm. Hans Moserin (s. 6.8.1880 ja k. 19.6.1964) ja Heinrich Wilhelm ”Heinz” Rühmann (s. 7.3.1902 ja k. 3.10.1994).

Egon Friedell näyttämöllä.

Max Reinhardt aloitti näytteljän uransa Berliinin Deutsches Theaterissa vuonna 1894 ja sittemmin saman teatterin ohjaajana ja johtajana. Vuodesta 1924 Reinhardt johti Wienissä Theater in der Josefstadtia. Max Reinhardt muutti vuonna 1933 Yhdysvaltoihin ja johti siellä Hollywoodissa vaimonsa Helene Thimingin kanssa teatterikoulua. Egon Friedell nautti sanavalmiin originellin ja nauravan filosofin osasta Peter Altenbergin ja sellaisten wieniläisintellektuellien ystäväpiirissä, kuten Hermann Bahr, Hugo von Hofmannsthal, Arthur Schnitzler, Karl Kraus, Oskar Kokoschka ja Adolf Loos.

Teatterinjohtaja ja ohjaaja Max Reinhardt.

Kustantaja Samuel Fischer tilasi Egon Friedellin runoilija Peter Altenbergin elämänkertaa kirjoittamaan vuonna 1910. Kustantaja Fischer pettyi kuitenkin Friedellin analyysiin ja kulttuurikritiikkiin tämän teoksessa Ecco poeta; tämä johti siihen, että kirjaa ei mainostettu mitenkään ja kirjasta tuli floppi. Tästä alkoi kuitenkin Egon Friedellin kiinnostus kulttuurihistoriaan. Hän vieraili usein wieniläisissä ”kirjallisissa kahviloissa”, erityisesti Café Centralissa, tutustuen ja ystävystyen moniin ihmisiin ja kulttuurin suojelijoihin. Alkoholismista ja liikalihavuudesta kärsinyt Egon Friedell pakotettiin sanatorioon hoitoon Münchenin lähelle vuonna 1914. Hän oli innokkaasti lähdössä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan, mutta häneltä evättiin pääsy mukaan terveydellisistä syistä. Virallisesti Egon Friedell vaihtoi vuonna 1916 nimekseen Friedell.

Vuonna 1920 Friedell julkaisi näytelmänsä, Juudaksen tragedia, joka sai ensi-iltansa Burgtheaterissa vuonna 1923. Vuonna 1921 Friedelliltä ilmestyi esseekokoelma, Das Jesusploblem, johon hän oli koonnut uskonnollisia mietteitään. Julkaisuvuorossa vuonna 1922 oli Quarry – Sekalaiset mielipiteet ja lainaukset. Vuosina 1919-1924 Egon Friedell työskenteli toimittajana ja teatterikriitikkona useille lehdille, kuten Die Schaubühne, Der Merker, Der Morgen ja Neues Wiener Journal; teatterikritiikin lisäksi hän teki käännöksiä, satiirisia kommentaareja ja pieniä kulttuurihistoriallisia tutkielmia. Stunde-lehden kriitikkona ollessaan vuonna 1924 Egon Friedell erotettiin ”petturina”, koska oli lehdessä esittänyt satiirisia huomautuksia.

Terveydelliset ongelmat estivät Egon Friedellin tekemästä pysyviä toimeksiantoja vuoden 1927 jälkeen ja siksi hän työskenteli itsenäisesti esseistinä, toimittajana ja kääntäjänä Wienissä. Kirjoittajia, joita Egon Friedell käänsi, olivat esim. amerikkalainen esseisti, filosofi, luennoitsija ja runoilija Ralph Waldo Emerson (s. 25.5.1803 ja k. 27.4.1882), runoilija ja näytelmäkirjailija Christian Friefrich Hebbel (s. 18.3.1813 ja k. 13.12.1863), fyysikko, satiirikko ja anglofiili Georg Christoph Lichtenberg (s. 1.7.1742 ja k. 24.2.1799), brittiläinen opettaja, historioitsija, satiirikko, esseisti, kääntäjä ja filosofi Thomas Carlyle (s. 4.12.1795 ja k. 5.2.1881), tanskalainen kirjailija ja ”satusetä” Hans Christian Andersen (s. 2.4.1805 ja k. 4.8.1875), laulaja, näyttelijä j näytelmäkirjailija Johann Nepomuk Eduard Ambrosius Nestroy (s. 7.12.1801 ja k. 25.5.1862) ja brittiläinen historioitsija Thomas Babington Macaulay (s. 25.10.1800 ja k. 28.12.1859).

Egon Friedell julkaisi elämänsä mittaan 22 teosta eri kustantajien avustuksella.Tämän lisäksi hän kirjoitti ja avusti seitsemäätoista eri sanoma- ja aikakauslehteä. Vuosien saatossa kerääntyneen lehtikirjoitusaineistonsa pohjalta Friedell alkoi vähitellen hahmotella ja koota 1920-luvun alussa varsinaista pääteostaan, Uuden ajan kulttuurihistoria. Teoksensa ensimmäinen osa, Renessanssi ja reformaatio, ilmestyi C. H. Beckin kustantamon julkaisemana Münchenissä vuonna 1927. Egon Friedell omisti teoksensa suuresti ihailemalleen teatteriohjaaja Max Reinhardtille. Vuotta myöhemmin tuli kirjapainosta ulos teossarjan toinen osa, Barokki ja rokokoo – valistusaika ja vallankumous ja lopulta vuonna 1931 Uuuden ajan kulttuurihistorian kolmas osa, Romantiikka ja liberalismi – imperialismi ja impressionismi. Tässä vaiheessa kirjasarjasta tuli myyntimenestys, joka teki myös kirjoittajastaan hyvin kuuluisan miehen. Kirjasarjasta tehtii melko pian käännökset seitsemälle kielelle. Vuosina 1930-1933 ilmestyi kirjasarjan suomenkielinen käännös.

Egon Friedell.

Friedell jättäytyi 1930-luvun alusta alkaen syrjään teatterimaailmasta ja vetäytyi kesähuvilalleen Tirolin Kufsteiniin kirjoittamaan uutta teostaan, Vanhan ajan kulttuurihistoriaa. Vuonna 1936 teoksen ensimmäinen osa – joka käsitteli Egyptiä, Etu-Aasiaa ja muinaiskreetalaista kulttuuria – ilmestyi Sveitsissä. Egon Friedellin koko tuotanto oli jo joutunut Saksassa kiellettyjen kirjojen listalle, joten müncheniläiset kirjankustantajat eivät voineet enää julkaista hänen kirjoittamaa kirjaa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949 julkaistiin postuumisti keskeneräiseksi jäänyt kirjasarjan toinen osa Kreikan kulttuurihistoria (Kulturgeschichte Griechenlandes).

Egon Friedellin asuintalo Wienissä.

Natsit tulivat Saksassa valtaan vuonna 1933 ja vuonna 1937 kansallissosialistien hallinto kielsi Egon Friedellin teokset, koska ne eivät edustaneet NSDAP:n edistämää historiallista teoriaa. Tämän jälkeen kaikki saksalaiset ja itävaltalaiset kustantajat kieltäytyivät julkaisemasta Egon Friedellin teoksia. Anschluss toteutui 12.3.1938, kun Adolf Hitler liitti Itävallan Saksan yhteyteen. Tapahtumat olivat Itävallassa jo riistäytyneet käsistä ja juutalaisia hakattiin kaduilla ja heidän synagogiaan ryöstettiin ja poltettiin. Egon Friedell aavisti kohtalonsa ja hän kirjoitti hyvälle ystävälleen, Ödön von Horváthille, 11.3.1938 kirjeessä: ”Olen aina valmis lähtemään, kaikin tavoin!”

Egon Friedell sai nimikkokadun Wieniin.

Egon Friedellin asuntoon saapui kaksi SA:n miestä 16.3.1938 pidättämään hänet ja kun miehet vielä riitelivät taloudenhoitajan kanssa ulko-ovella, hyppäsi Egon Friedell asuntonsa kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Hän varoitti ohikulkijoita ikkunasta huudollaan ennen kuin iskeytyi katuun kuoliaana. Egon Friedell haudattiin Zentralfriedhofin hautausmaalla Wieniin. Vuonna 1954 Wienissä nimettiin katu Egon Friedellin mukaan ja vuonna 1978 julkaisi Itävallan Posti hänen 100-vuotissyntymäpäivänsä muistoksi hänestä postimerkin. Hänen hautansa julistettiin Ehrengrabiksi vuonna 2005; merkittävät kansalaiset saavat hautansa kunnostuksen yhteisöltä tai kaupungilta, mikäli haudatulla ei ole omia jälkeläisiä tai mikään instituutti ei huolehdi haudan kunnostuksesta.

Egon Friedellin hauta Wienissä.

 

Biologisia lääkkeitä.

Tanskassa yhden potilaan hoito biologisilla lääkkeillä maksaa 16 000 euroa vuodessa ja tämä summa on 120 kertaa enemmän kuin henkilön hoito maksaisi tavanomaisilla lääkkeillä hoidettuna. Biologinen lääke on lääke, joka sisältää yhtä tai useaa vaikuttavaa ainetta, joka on biologinen aine ja biologisen lähteen valmistama tai sellaisesta peräisin. Biologiset lääkevalmisteet ovat kaikkein nopeimmin kasvava lääkeryhmä. Niihin luetaan muun muassa rokotteet, verivalmisteet (esim. hyytymistekijät), allergeenit, polysakkaridit (esim. Hepariini) ja yhdistelmä-DNA-tekniikalla tuotetut valmisteet (proteiinit, esim. insuliinit, vasta-aineet). Ryhmän uusimpina tulokkaina ovat niin sanotut kehittyneissä terapioissa käytettävät lääkkeet: geeni- ja soluterapiatuotteet ja kudosmuokkaustuotteet.

Biologisia lääkkeitä käytetään mm. nivelreuman hoidossa, ja vuonna 2010 tehty meta-analyysi näytti, etteivät biologiset lääkkeet ole nivelvaurioiden hidastamisessa yhtään parempia, kuin käytetty yhdistelmähoito, jossa voidaan käyttää kahta edullisempaa ja perinteisempää reumalääkettä eli ns. sairautta lievittävää antireumaattista lääkettä, DMARD. Tuolloin vain onnettomasti meta-analyysi valmistui neljä kuukautta liian myöhään, sillä Euroopan reumaliittojen kattojärjestö EULAR oli ennättänyt julkistaa uudet ohjeistukset reumapotilaiden lääkehoitoon; uusien ohjeiden mukaan, jos yksi DMAR-lääke ei tuota riittävää hoitovastetta, täytyy määrätä heti biologinen lääke kokeilematta edes yhdistelmähoidon tehoa.

Erilaisia potilasjärjestöjä rahoittavat monet lääkeyhtiöt, ja nämä potilasjärjestöt monasti materiaaleissaan antavat tilaa lääkeyhtiöille. Vuonna 2006 potilaiden, hoitajien ja lääkäreiden yhteenliittymä esitteli uuden paneurooppalaisen syöpäkampanjan nimeltä Cancer United, joka ajoi tasa-arvoista syöpähoitoihin pääsyä koko EU:ssa. Lääketehdas Roche rahoitti tämän kampanjan kokonaisuudessaan; sama lääketehdas on myös agressiivinen lääkkeiden markkinoija ja syöpälääkkeiden valmistaja. Eräät Rochen lääketehtaan syöpälääkkeistä, mm. rintasyöpälääke Herceptin ja suolistosyöpälääke Avastin, ovat hämmästyttävän kalliita tuotteita. Cancer United-kampanjan kampanjatoimistona toimi Rochen PR-firma ja lääketehdas Roche rahoitti täysin kampanjan tutkimuksen, johon jaettu propaganda perustui. Itse tutkimuksen kirjoittivat Nils Wilking Tukholman Karoliinisesta instituutista ja Bengt Jönsson Tukholman kauppakorkeakoulusta. Tutkimus sai paljon huomiota maailmalla, mutta siinä oli myös vakavia puutteita eikä data tukenut tutkimuksen johtopäätöksiä. Sponsoroidut kirjoittajat kirjoittivat: ”On luonnollisesti syöpäpotilaiden edun mukaista, että uudet, innovatiiviset syöpähoidot ovat heidän saatavillaan niin nopeasti kuin mahdollista. Syöpälääkkeiden hidas tai vähentynyt saatavuus vaikuttaa hyvin konkreettisesti potilaiden eloonjäämiseen.”

Kampanjan mainosmateriaalissa kerrottiin, että kampanja pyrki keräämään miljoona nimeä ja painostamaan Euroopan komission ottamaan käyttöön Euroopan laajuinen strategia. Euroopan syöpäpotilaiden liiton puheenjohtaja huomasi, että hänen nimensä oli lisätty kampanjan johtoryhmään ilman hänen suostumustaan asiassa, ja hän sekä Euroopan parlamentin jäsenet sanoutuivat kampanjasta irti. Kampanjan johtoryhmää veti professori John Smith, joka kirjoitti Karoliinisen instituutin raporttiin esipuheen, jossa hän ilmoitti kampanjan olleen hänen ideansa ja toivoi, että ihmiset lakkaisivat suhtautumasta lääketeollisuuteen kuin viholliseen.

Tutkimusten mukaan terveyskeskuslääkäreille on pääasiallinen tiedonlähde lääketeollisuus. Eräässä tutkimuksessa 86 % yleislääkäreistä kertoi tapaavansa lääketeollisuuden lääke-esittelijöitä ja Australiassa 86 % erikoislääkäreistä oli seurannut lääke-esittelijän presentaatiota edellisen vuoden aikana. Nämä lääke-esittelijät tuovat mielellään mukanaan ilmaisia lääkenäytteitä, sillä näytelääkkeet ovat erittäin tehokas tapa saada lääkärit määräämään kalliita lääkkeitä. Tämä selittää, miksi lääkenäytteiden arvo oli noin neljännes lääketeollisuuden yhteenlasketuista markkinointikustannuksista vuonna 2004.

Jos lääkärit eivät oivalla, kuinka helposti heitä manipuloidaan, he ovat todella naiiveja. Enin osa lääkäreistä ilmeisesti uskoo, että lääketeollisuuden jakama tieto on ainoastaan hyödyllistä tietoa. Vastatessaan haastattelututkimukseen lääkärit kyllä kyseenalaistivat lääketeollisuuden objektiivisuuden, mutta samalla pitivät lääkeyhtiöiden jakamia faktoja tosina ja uskoivat myös kykenevänsä erottaa uskottavan tiedon epäuskottavasta. Liian monissa tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, etteivät lääkärit osaa erottaa oikeaa tietoa väärästä tiedosta.

Lääkärin usein uskovat tekevänsä päätöksiä sen perusteella, kuinka hyviä lääkkeet ovat, mutta heidän päätöksensä perustuvat tutkimusten mukaan enemmänkin markkinoijien väitteisiin. Erään kyselytutkimuken 85 lääkäristä – joista kolmasosa oli sisätautien erikoislääkäreitä – 71 % uskoi heikentyneen aivoverenkierron olevan vanhuusiän dementian pääasiallinen syy, ja kolmasosa uskoi, että aivojen vasidilataattoreista on hyötyä sekavien vanhuuspotilaiden hoidossa. Mutta dementia ei johdu verenkierron heikkoudesta eikä lääkkeillä ollut tehoa! Puolet testin lääkäreistä uskoi myös, että morfiinin johdannainen, propoksyfeeni, on asperiinia tehokkaampi, vaikka se on huonompi, tuskin lumelääkettä parempi.

Samat lääkärit tuskin yksityishenkilöinä ostaisivat yhtään mitään, joka olisi kymmenen kertaa kalliimpi, vain siksi, että tuotteen valmistaja on vertaillut tuotettaan halvempiin ja väittää tuotteensa olevan kuitenkin paras. Terveydenhoidossa tilanne on täysin toinen, sillä lääkärit eivät joudu taloudelliseen vastuuseen määräämistä lääkkeistä. Lääketeollisuus käyttää markkinointiin suunnattomia määriä rahaa, koska markkinointi on sille niin tehokasta. Jo lähes 30 vuotta sitten lääketeollisuus käytti Yhdysvalloissa 8 000-15 000 dollaria lääkäriä kohden rahaa vuosittain markkinointiin. Lääketehtaiden lääke-esittelijöitä on yksi jokaista viittä lääkäriasemalla työskentelevää lääkäriä kohden, ja satunnaisessa lääkäriotannassa 12 % lääkäreistä oli saanut lisäpalkkioita tutkimuksiin osallistumisesta. Tämä kaikki maksetaan meidän verovaroista; emme maksa ainoastaan valtavia markkinointikustannuksia vaan myös lääkekorvauksia, koska lääkkeet ovat jo niin kalliita, etteivät ihmiset pysty hankkimaan niitä ilman yhteiskunnan tukea.

Lääketehtaan lääke-esittelijän tapaaminen johtaa siihen, että lääketehtaan uutta lääkettä tilataan apteekkiin, vaikka enin osa tilatuista lääkkeistä aiheuttaa vähän tai eivät lainkaan etua olemassa oleviin lääkkeisiin verrattuna. Tämä uusien lääkkeiden tilaaminen johtaa isompiin lääkekustannuksiin, vähentää rinnakkaislääkkeiden myyntiä ja johtaa muillakin tavoin järjenvastaisiin lääkemääräyksiin. Tutkimusten mukaan lääkärit pyytävät lääkkeiden lisäämistä valikoimaan todennäköisemmin, jos he ovat tavanneet lääkeyhtiön lääke-esittelijän tai ottaneet lääkkeen valmistajalta rahaa vastaan.

Lääkeyhtiön maksamat ateriat johtavat helposti siihen, että uutta lääketehtaan lääkettä tilataan apteekkiin, vaikka lounasseurueessa levitetty tieto lääkeyhtiön ja sen kilpailijan lääkkeestä olisi virheellistä. Tutkimuksessa, jossa lääke-esittelijät tiesivät, että heidän myyntipuheensa nauhoitettiin, 11 % lääkeyhtiön lääkkeestä esitetyistä väitteistä oli virheellisiä ja lääkettä suosivia, ja kilpailijan lääkkeestä esitetyt väitteet olivat kaikki kielteisiä. On todennäköistä olettaa, että aidossa kahdenkeskisessä esittelytilanteessa ilman todistajia erot ovat paljon isompia.

Lääketehtaiden koulutustilaisuudet ovat lääkäreiden manipulointia selkeimmillään. Lääkeyhtiön tuotteet esitellään niissä aina vain myönteisessä valossa ja nämä tilaisuudet selkeästi myös muuttavat lääkkeenmääräyskäytäntöjä heti järjestävän lääkeyhtiön hyväksi. Ei ole varmaankaan kovin suuri yllätys, että me too-lääkkeet ovat lääketeollisuudelle valtava tulonlähde. Nämä ovat hyvin harvoin sen parempia lääkkeitä kuin vanhatkaan lääkkeet, mutta tätä asiaa meille ei koskaan kerrota, sillä lääketeollisuus varoo tekemästä vertailututkimuksia samantapaisten lääkkeiden välillä; silloin kun näitä kokeita tehdään, niiden tuloksia on lähes poikkeuksetta manipuloitu. Jos julkisin varoin tehdyissä testeissä verrataan uusia ja vanhoja lääkkeitä, paljastuu usein, että valtavia rahamääriä on hakattu uusiin lääkkeisiin, jotka eivät ole yhtään sen parempia kuin vanhemmatkaan ja halvemmat lääkevaihtoehdot.

Monet lääkärit ovat nykyään sitä mieltä, että lääketehtaiden lääke-esittelijöiden pääsy puhujiksi lääkäreiden koulutustilaisuuksiin täytyisi kieltää kokonaan. Käytäntö on kuitenkin ristiriitaista ja epäjohdonmukaista, sillä useimmat näistä kieltoa ehdottavista kuitenkin tapaa itse viikottain lääke-esittelijöitä työssään. Ja tämä tilanne on pahentunut viime vuosien aikana kovasti. Yhdysvalloissa järjestettiin vuonna 2003 kaikkiaan 237 000 lääkeyhtiöiden rahoittamaa kokousta tai puhetilaisuutta, joissa kaikissa puhujana oli lääkäri-myyntimies. Samana vuonna oli 134 000 eri tilaisuutta, jossa puheesta vastasi lääkeyrityksen edustaja. Kuutta vuotta aiemmin lääkeyhtiöiden myyntihenkilöiden ja lääkäreiden pitämien puhetilaisuuksien yhteenlaskettu määrä oli vain 60 000.

Tutustutaanpa vielä elävään ja melko tuoreeseen, ja ainakin ajankohtaiseen esimerkkiin biologisista lääkkeistä, joihin siis rokotteetkin kuuluvat. Tämä esimerkki kertoo, kuinka voi käydä, kun lääkemarkkinoille tuodaan nopeutetulla menettelyllä ja kovalla kiireellä ihmiskohtaloista piittaamatta uusi rokote, jonka väitetyistä hyödyistä ei ole olemassa vielä moniin vuosiin mitään näyttöä.

Tohtori Ian Hector Frazer.

Tohtori Ian Hector Frazer (s. 6.1.1953 Glasgow, Skotlanti) on nykyisin Australiassa asuva immunologisti ja tutkimusjohtaja, joka oli jo lapsuudestaan asti kiinnostunut tieteen suomista mahdollisuuksista. Hänen molemmat vanhempansa olivat myös tieteellisiä tutkijoita. Frazer opiskeli Aberdeenin yksityisessä Robert Gordon’s Collegessa. Aluksi fysiikka veti häntä puoleensa, mutta lopulta lääketiede veti pidemmän korren. Vuosina 1974-1977 Ian Frazer sai seuraavat palkinnot Edinburgin yliopistossa: Bachelor of Science, Bachelor of Medicine ja Bachelor of Surgery. Vuonna 1976 Ian Frazer tapasi vaimonsa, Carolinen, ja avioitui hänen kanssaan. Ensimmäiset työpaikat Ian Frazerilla olivat Edinburgin itäisessä sairaalassa, Edinburgin kuninkaallisessa sairaalassa ja Roodlandsin sairaalassa Haddingtonissa.

1980-luvun alussa tohtorit Walter ja Eliza Hall houkuttelivat Frazerin Melbourneen. Institute of Medical Researchissa hän alkoi tutkia viruksien immunologiaa. Pian Frazer havaitsi homomiehiä tutkiessaan, että heillä oli hepatiitti B ja syyksi paljastui HIV. Frazer löysi myös toisen sukupuoliteitse tarttuvan viruksen, ihmisen papilloomavirusinfektion eli HPV:n, joka näytti aiheuttavan syövän esiasteen muutoksia kohdunkaulassa. Vuonna 1985 Ian Frazer aloitti opettajana Brisbanessa sijaitsevassa Queenslandin yliopistossa, jonne hänellä oli samalla mahdollisuus luoda oma tutkimuslaboratorio. Laboratoriossaan Frazer jatkoi kiinnostuneena tutkimuksiaan HPV:n ja HIV:n parissa ja samalla opetti yliopistossa; tämän lisäksi hän työskenteli kvaternaalisen tason opetussairaalassa, Prinsessa Alexandran sairaalassa (PAH) samassa kaupungissa. Vuonna 1988 Ian Frazer väitteli lääketieteen tohtoriksi.

Sapattivapaallaan vuonna 1989 Ian Frazer tutustui virologi Jian Zhoun (1957-1999) kanssa. Molemmilla oli kiinnostuksen aiheena kehittää HPV-rokote; virusta vain oli vaikea viljellä ilman elävää kudosta. Vuonna 1990 tiedemiehet alkoivat molekyylibiologiaa syntetisoimalla valmistaa koeputkissa virusta jäljitteleviä hiukkasia. Maaliskuussa 1991 tutkimuksiin liittyivät Zhoun vaimo, Xiao-Yi Sun, tutkimusavustajaksi; he olivat Queenslandissa opiskellessaan tutustuneet toisiinsa ja avioituneet. He onnistuivat tuottamaan laboratoriossa viruksen ulkokuorta muistuttavan hiukkasen, joka lopulta johti rokotteen kehittämiseen. Vuonna 2013 Xiao-Yi Sun perusti poikansa Andreasin kanssa vuonna 1999 edesmenneen miehensä muistoksi Jian Zhou-säätiön tukemaan tieteellistä työtä. Tohtori Sun on tehnyt pitkään työtä rokotteen saamiseksi Kiinan hallitukselle ja heinäkuussa 2016 rokote hyväksyttiin virallisesti käytettäväksi Manner-Kiinassa.

Gardasil ja Cervarix olivat ensimmäiset rokotteet, joita markkinoitiin kohdunkaulan syövänestoon. Kesäkuussa 1991 Frazer ja Zhou hakivat keksinnölleen väliaikaisen patentin ja alkoivat kehittää laboratoriossa Queenslandissa rokotettaan. He joutuivat kliinisiä tutkimuksia rahoittaakseen myymään osittaisia patentteja Australian lääkeyhtiö CSL:lle – Australiaan ja Uuteen-Seelantiin - ja vielä myöhemmin monikansalliselle Merch & Co lääkeyhtiölle. Maailman kuudenneksi suurin monikansallinen lääkeyhtiö GlaxoSmithKline sai heiltä vielä patentin Yhdysvaltain markkinoille Cervarix-rokotteelle.

Tutkimustulokset esiteltiin vuonna jo vuonna 1991 ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa tieteellisessä kokouksessa, jonka ansiosta Ian Frazerista tuli Queenslandin yliopiston – myöhemmin opisto oli nimellä The Diamantina Institute for Cancer, Immunology and Metabolic Medicine – johtaja. Gardasil-rokotteella tehtiin kolmen vuoden ajan testauksia ja sinä aikana Ian Frazerista tuli laitoksensa professori. Ensimmäiset ihmisillä suoritetut rokotustestaukset uudella rokotteella tehtiin vuonna 1998 ja samana vuonna Frazer sai Australian kansalaisuuden. Vuonna 2006 Australian ja Yhdysvaltain viranomaiset hyväksyivät neljän vuoden vaiheen III tutkimusten tulokset ja rokotetta ryhdyttiin myös antamaan näissä maissa.

Tohtori Frazer on itse lausunut rokotteestaan: ”Apart from a very, very rare instance where you get an allergic reaction from the vaccine, which is about one in a million, there is nothing else that can be directly attributable to the vaccine.” Tohtori Ian Frazer on saanut erittäin monia palkintoja vuosien saatossa: Australian biotekniikkapalkinto (1999), Korkeakoulujen pyöreän pöydän palkinnon yhteistyötutkimuksesta (1999), Centenary-mitali syöpätutkimuksista (2003), John Curtin-mitali (2005), CSIRO Eureka-palkinto (2005), Distinguished Fellowship Award, Royal College of Pathologists (2006), Vuoden Australialainen (2006), William B. Coley-palkinto (2006), Novartiksen kliinisen immunologian palkinto (2007), Golden Plate-palkinto (2007), Kansainvälinen elämänpalkinto tieteellisestä tutkimuksesta (2007), Howard Florey-mitali lääketieteellisestä tutkimuksesta (2007), Pääministerin tiedepalkinto (2008), Balzanin-palkinto ennaltaehkäisevästä lääketieteestä (2008), Ramaciotti-mitalli (2008), American Academy of Dermatology, Lila Gruber-palkinto (2008), Australian lääkäriliiton kultamitali (2009), Royal Societyn jäsenyys (2011), Kansallinen Living Treasure (2012), Edinburgin kuninkaallisen seuran kirjeenvaihtaja (2018).

Suomessa vuonna 2013 alkoi HPV-rokotusten jakaminen 10-12-vuotiaille tytöille rokotusohjelman mukaisesti ja vuoden 2020 alusta rokotetta ovat saaneet myös ikäryhmän pojat Suomessa. Pojilla HPV-rokotteen väitetään estävän suun- ja nielunalueen sekä penissyöpien muodostumista. Näiden väitteiden tueksi ei ole senkään vertaa tutkimustuloksia, kuin on kohdunkaulansyövästä. Fimean haittavaikutusrekisteri sai vuonna 2014 HPV-rokotteesta 124 kantelua. Marraskuusta 2013 elokuuhun 2017 mennessä Fimean haittavaikutusrekisteri on saanut 248 haittailmoitusta Suomessa. Velvollisuus tehdä haittailmoituksia poistui Suomessa vuonna 2017. Englannissa ja USA:ssa ilmoitetaan viranomaisille korkeintaan 1 % haittavaikutuksia saaneista, mutta Suomessa tästä asiasta ei ole tehty mitään tutkimusta. Englannissa on tehty eniten kanteluja HPV-rokotteesta, siitä huolimatta EMIA katsoo, että rokotteen edut ovat suuremmat kuin sen aiheuttamat haitat. Rokotteen antamisen jälkeen valmistaja on myöntänyt, että mahdollisuus kuolla rokotteen jälkeen on 37-kertainen verrattuna siihen, että mahdollisesti kuolisi kohdunkaulan syöpään. Lääkärit eivät mielellään ota rokotusohjelmaan kantaa yleensä, koska pelkäävät leimaantuvansa rokotevastaisiksi asiassa.

Viruskomponentti on HPV-rokotteessa huonosti immunogeeninen eli se tuottaa aika huonon immuunivasteen. Suurimmalla osalla ihmistä on HPV-infektio, vaikka meillä ei olisi sen vuoksi mitään kliinisiä oireita. Tutkimuksissa on näyttöä, että sellaisen ihmisen – joka jo tietämättään kantaa HPV-infektiota – riski sairastua rokotuksen jälkeen kohdunkaulansyöpään on suurempi, kuin ilman rokotusta jääneen. Eli rokote saattaa jopa lisätä syövän esiintymistä! Australiassa 33-vuotias urheilija kuoli kohdunkaulansyöpään, vaikka oli saanut rokotteen nuorempana.

HPV-virustyyppejä on olemassa noin 150 erilaista. Suomessa käytetty rokote antaa vasta-aineita vain virustyyppejä 16 ja 18 vastaan. Nämä kaksi alatyyppiä viruksesta aiheuttavat 70 % kaikista kohdunkaulan syöpätapauksista. Muualla maailmassa yleisessä käytössä olevat vastaavat rokotteet antavat vasta-aneita virustyyppejä 6, 11, 16, 18, 31, 33, 35, 39, 45, 51, 52 ja 58 vastaan. Näitä korkean riskin alatyyppejä tunnetaan 13 erilaista. Rokotevalmistajien omien ilmoitusten mukaan tutkimuksissa 2,3 % rokotuksen saaneista sai jonkin asteisia autoimmuunisia oireita rokotuksen jälkeen. Autovasta-aineita oli Japanissa tehdyssä tutkimuksessa selvästi enemmän haittavaikutuksia saaneilla, kun heillä, jotka eivät olleet rokotuksen jälkeen saaneet haittavaikutuksia. Yhdysvalloissa on tutkittu, että yhden kohdunkaulan syövän estäminen HPV-rokotteella maksaa yhteiskunnalle 18 miljoonaa dollaria.

Adjuvantit, apuaineet ovat hyvin todennäköisesti rokotteen vaarallisin osa; alumiinia ihmiskeho ei tarvitse mihinkään, mutta se on tutkimuksissa liitetty Alzheimerin taudin ja dementia kehittymiseen. Alumiinihydroksidin alumiini sitoo fosfaatteja verestä, siksi joissain maissa ainetta käytetään hyperfosfatemiassa eli veren epänormaalia korkeammassa fosfaattipitoisuudessa. Alumiinihydroksidi on alumiinifosfaatin ohella rokotteissa yleisimmin käytetty adjuvantti. Booraksi ja muut aineet lisäävät lääkeaineen pääsyä veriaivoesteen läpi aivoihin, tämän vuoksi rokotteella on aiheutettu mm. keskushermostovaikutuksia.

Mitä kaikkia haittavaikutuksia HPV-rokotteella on sitten todettu olevan? Lista on melko pitkä, mutta tässä esimerkiksi muutamia: epilepsiaa, kouristuskohtauksia, munasarjan toimintahäiriöitä, enneaikaista menopaussia, hedelmöittymisvaikeutta, lisääntynyttä keskenmenoriskiä, allergisia reagtioita, CRPS-syndrooma keskushermostovaikutuksia, krooninen väsymysoireyhtymä.

Lääketehtaan tutkimuksissa plaseboryhmässä on käytetty rokotetta adjuvanteilla ilman rokotteen varsinaista lääkeainetta, kun normaalisti plaseboryhmälle käytettäisiin esim. keittosuolaa. HPV-rokotetta kehitettäessä ei tutkittu päätetapahtumana kohdunkaulansyöpää, vaan kohdunkaulan esiasteen muutoksia, jotka saattavat kehittyä syöväksi. Niistähän suurin osa ei kuitenkaan kehity syöväksi. Suurin osa papa-tutkimusten kohdunkaulan esiasteen muutoksista parantuu spontaanisti tai ne hoidetaan paikallisesti ja niistä suurimmasta osasta ei kehity syöpää. Invasiivinen kohdunkaulan syöpä voi olla kuolettava. Suomessakaan kohdunkaulansyöpä ei ole yleisempiä syöpätyyppejä. Suomessa todetaan vuosittain noin 160 kohdunkaulan syöpää. Koska kohdunkaulan syöpä kehittyy esiasteiden kautta, sitä voidaan ennaltaehkäistä seulonnan avulla. Esiasteet voidaan havaita kohdunkaulalta otettavan solunäytteen avulla ja hoitaa ennen kuin syöpä pääsee kehittymään. Kohdunkaulan syövän syntyyn liittyy lähes aina ihmisen papilloomaviruksen (HPV) aiheuttama pitkittynyt infektio. Pitkittyneen HPV-infektion seurauksena kohdunkaulan normaali pintasolukko alkaa hiljalleen muuttua ja kehittyä pahanlaatuiseksi syöväksi. Kehitys normaalista pintasolusta syöväksi vie yleensä vuosia, tutkimusten mukaan 7-15 vuotta. Suurin osa kohdunkaulan syövistä alkaa kohdunkaulan pintasolukosta eli levyepiteelistä ja sitä syöpätyyppiä kutsutaan levyepiteelikarsinoomaksi. Kohdunkaulan syöpä voi myös alkaa kohdunkaulan kanavaa verhoavista rauhassoluista ja tätä syöpätyyppiä kutsutaan adenokarsinoomaksi. Suurin osa kohdunkaulan syövistä on levyepiteelikarsinoomia. Adenokarsinooma ja sen esiasteet ovat vaikeammin havaittavissa seulonnassa kuin levyepiteelikarsinooma.

Immunoglobuliinihoitoa suonensisäisesti on käytetty erittäin vakaviin HPV-rokotteen aiheuttamien komplikaatioiden hoitoon Suomessakin. Hoitojen seurauksena saattaa hyvinkin olla, että Valvira uhkaa hoidot lopettaakseen hoitavaa lääkäriä lääkärilupiensa menetyksellä, sillä hoito ei ole Valviran mukaan käypähoitosuositusten mukaista. Näin on Suomessakin käynyt, vaikka näillä hoidoilla on päästy hyviinkin hoitovasteisiin ja lieventämään potilaiden oireita.

Immunoglobuliini eli vasta-aine – immuunijärjestelmän plasmasoluissa, B-soluissa ja muisti-B-soluissa sijaitsevat vesiliukoiset proteiinit - voi neutraloida bakteerien toksiineja. Vaikka se ei pystyisi suoraan opsonoimaan mikrobeja, se voi tehdä sen välillisesti käynnistämällä komplementin. Kunkin vasta-aineen toiminto on sitoutunut ainoastaan tietynlaisen virukseen, bakteeriin tai johonkin muuhun vasta-aineita tuottaneelle eliölle tuntemattomaan taudinaiheuttajaan, myrkkyyn tai muuhun haittatekijään. Sitoutuminen ei ole kovalenttista. Sitoutuminen voi estää haittatekijän toiminnan. Sitoutuminen voi tämän sijaan tai lisäksi myös merkitä haittatekijän tuhottavaksi. Esim. makrofagit eli elimistön syöjäsolut tunnistavat tiettyjä vasta-aineita ja tuhoavat niiden sitomia haittatekijöitä ottamalla niitä sisäänsä. Näitä makrofageja on erityisen paljon päivystämässä maksassa, pernassa, keuhkoissa ja suolistossa.

Yhdysvalloissa HPV-rokote rekisteröitiin hurjan nopealla menettelyllä ja vaillinaisin testauksin. Lääketeollisuus ajoi jo presidentti Ronald Wilson Reaganin (s. 6.2.1911 ja k. 5.6.2004) hallinnon aikana vuonna 1986 voimaan lain, jonka vuoksi esim. rokotteiden sivuvaikutuksista kärsivät potilaat eivät voi nostaa normaaleja kanteita oikeudessa lääketeollisuutta vastaan. Em. reklamaatiot käsitellään tätä varten perustetussa liittovaltion elimessä, jonka myöntämä maximikorvaus aiheutetusta vakavasta haitasta on kuitenkin vain 250 000 dollaria. Suomessa lääketeollisuus on sopinut THL:n kanssa asiasta siten, että THL ottaa kantaakseen riskin lääketeollisuuden mahdollisista virheistä. Virallisesti on voimassa linja, että vakavia komplikaatioita ei rokotuksilla edes voida aiheuttaa!

THL:n omilla sivuilla kerrotaan HPV-rokotteen aiheuttaneen ainoastaan hyvin lieviä sivuvaikutuksia, mutta ainoastakaan vakavasta tai pysyvästä haittavaikutuksesta ei siellä kerrota. Maailman terveysjärjestö WHO on kuitenkin raportoinut, että HPV-rokotteella on maailmalla aiheutettu 445 kuolemantapausta ja yli tuhat syöpätapausta sekä vähintään 300 000 raportoitua sivuvaikutusta. Onneksi kuitenkin esim. Tanskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa on olemassa organisaatioita, jotka kertovat puolueetonta ja rehellistä tietoa HPV-rokotteiden haittavaikutuksista. Vuonna 2016 Tanskassa HPV-rokotekattavuus oli 15 %, sen jälkeen hieman lisääntynyt rokotekampanjoinnin vuoksi. Intiassa rokote ei ole käytössä, koska siellä tuli niin paljon komplikaatioita ja kuolemia, että sitä ei otettu rokotusohjelmaan. Japanissa oli myös paljon komplikaatioita ja siellä rokotekattavuus on nykyään 10 % luokkaa. Riski saada HPV-rokotteesta vakavia haittavaikutuksia on suurempi kuin sairastua kohdunkaulansyöpään!

 

Friedrich Carl von Savigny.

Oikeuden historiallinen koulukunta on 1800-luvulla syntynyt Saksan oikeutta tutkinut oikeusopin suuntaus. Romantiikkaan nojaten oikeuden historiallinen koulukunta painotti oikeuden historiallisia rajoitteita. Koulukunta vastusti aikaisempia luonnonoikeuden ja rationaalisen oikeuden (Vernunftrecht) suuntauksia.

Historiallinen koulukunta pohjautuu Saksan Badenin Lörrachissa syntyneen juristi Gustav Hugon (s. 23.11.1764 ja k. 15.9.1844) ja erityisesti Friedrich Carl von Savignyn kirjoituksiin ja opetuksiin. Luonnonoikeuden koulukunnan kannattajat ajattelivat, että oikeus voidaan löytää vain rationaalisella deduktiolla ihmisluonnosta. Aloitettuaan ensin opiskelunsa Karlsruhessa Gustav Hugo jatkoi opintojaan edelleen lain parissa Göttingenin yliopistossa kolmen vuoden ajan. Tohtorin tutkinnon hän suoritti vuonna 1788 Hallen yliopistossa ja professoriksi hänen nimitettiin vuonna 1792.

Historiallisen koulukunnan perusoletus oli, että oikeutta ei tule tarkastella sattumanvaraisena sääntelyn ryhmittelynä, jonka joku viranomainen on asettanut. Sen sijaan tämä sääntely tulee nähdä kansakunnan vakaumuksen ilmaisuna samoin kuin kieli ja tavat ovat kansakunnan itseilmaisua. Oikeus perustuu yleisen tietoisuuden muotoon nimeltä kansanhenki (Volksgeist). Oikeus voi johtua viranomaisten sääntelystä, mutta useammin oikeus kehittyy orgaanisesti ajan myötä ilman viranomaisten puuttumista asiaan. Jatkuvasti muuttuvilla ihmisten käytännön tarpeilla on erittäin tärkeä rooli tässä jatkuvassa orgaanisessa kehityksessä.

Oikeusjärjestyksen kehittyessä on oikeusoppineiden ammatillinen velvollisuus (merkityksessä työn jakautuminen yhteiskunnassa) perustaa akateemiset työnsä oikeudesta ottamalla selvää kansan tahdosta. Tällä tavoin oikeusoppineet ruumiillistavat yleisen tahdon. Historiallinen koulukunta jakautui romanisteihin ja germanisteihin. Romanistit, joihin myös Savigny kuului, ajattelivat kansanhengen tulevan esille roomalaisen oikeuden reseptiossa. Germanistit (esim. Karl Friedrich Eichhorn, Jacob Grimm, Georg Beseler, Otto von Gierge) taasen näkivät keskiaikaisen saksalaisen oikeuden olevan kansanhengen ilmentymä. Historiallisella koulukunnalla oli merkittävä vaikutus oikeuden akateemiseen tutkimiseen Saksassa. Georg Friedrich Puchta ja Bernhard Windscheid jatkoivat Savignyn aloittamaa romanistista juonnetta johtaen niin sanotun pandektioikeuden syntyyn, joka nähdään käsitelainaoppina (Begriffsjurisprudenz).

Friedrich Carl von Savigny (s. 21.2.1779 Frankfurt am Main ja k. 25.10.1861 Berliini) oli preussilainen juristi ja historioitsija, joka perusti oikeiden historiallisen koulukunnan. Savigny kuului lorrainelaiseen perheeseen, jonka sukunimi on peräisin Charmes´n lähellä olevasta linnasta Moselin laaksossa. Jäätyään 13-vuotiaana orvoksi hänestä huolehti holhooja. Vuonna 1795 hän aloitti oikeustieteen opinnot Marburgin yliopistossa. Hänen opettajiinsa kuuluivat muun muassa saksalaisen rikosoikeuden uudistuksen uranuurtaja Anton Bauer (1772–1843) ja merkittävä keskiajan oikeuden tuntija Philipp Friedrich Weiß. Savigny on yksi oikeuden historiallisen koulukunnan perustajista. Koulukunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopassa. Hänen oppilaisiinsa kuului belgialainen oikeushistorioitsija Auguste van Dievoet Hän toimi Jacob ja Wilhelm Grimmin opettajana.

Opiskeltuaan Jenassa, Leipzigissa, Göttingenissä ja Hallessa Savigny palasi Marburgiin, jossa hänet vuonna 1800 promovoitiin tohtoriksi ja jossa hän opetti rikosoikeutta ja pandektioikeutta. Vuonna 1803 ilmestyi hänen kuuluisa tutkimuksensa omistamisoikeudesta, Das Recht des Besitzes. Anton Thibaut ylisti tutkimuksen mestariteokseksi, joka lopetti vanhan kriittisen tutkimuksen Rooman oikeudesta. Teos nousi nopeasti Euroopassa maineeseen ja on edelleen merkittävä virstanpylväs oikeuskäytännön historiassa. Savigny nai vuonna 1804 Kunigunde Brentanon, Bettina von Arnimin ja runoilija Clemens Brentanon sisaren. Samana vuonna Savigny aloitti laajan matkan Ranskan ja Etelä-Saksan läpi etsien uusien Rooman lain lähteitä. Vuodesta 1808 alkaen Savigny opetti kolmen lukuvuoden ajan Landshutin yliopistossa roomalaista oikeutta professorina. Vuonna 1810 Savigny nimitettiin Rooman oikeuden puheenjohtajaksi Berliinin yliopistossa varsinkin kielitieteilijä, filosofi ja diplomaatti Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin vaatimuksesta. Berliinissä Savigny perusti oikeustieteellisen tiedekunnan yhteyteen ylimääräisen tuomioistuimen, joka oli toimivaltainen antamaan lausuntoja tapauksista, jotka tavalliset tuomioistuimet olivat sille siirtäneet. Hän osallistui myös hyvin aktiivisesti tämän lautakunnan toimintaan. Berliinissä ollessaan Savigny ystävystyi Barthold Georg Niebuhrin ja Karl Friedrich Eichhornin kanssa.

Vuonna 1814 Savigny julkaisi pamfletin, Vom Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung und Rechtswissenschaft. Vuotta myöhemmin Savigny perusti yhdessä Eichhornin ja Johann Friedrich Ludwig Göschen kanssa Zeitschrift für geschichtliche Rechtswissenschaft-julkaisun. Samana vuonna 1815 Savigny julkaisi myös ensimmäisen osan Geschichte des römischen Rechts im Mittelalterista (Rooman oikeuden historia keskiajalla), jonka kuudes ja viimeinen osa ilmestyi vasta vuonna 1831. Ensimmäisessä osassa Savigny käsitteli Rooman oikeuden historiaa imperiumin hajoamisesta 1200-luvun alkuun.

Savigny nimitettiin vuonna 1817 Preussin maakuntien järjestämistoimikunnan jäseneksi sekä Staatsrathin (osavaltion neuvoston) oikeusministeriön jäseneksi. Hänestä tuli vuonna 1819 Reinin maakuntien korkeimman muutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja hänestä tehtiin vuonna 1820 Preussin säännösten tarkastusvaltuuskunnan jäsen. Vuonna 1822 hänellä todettiin hermostosairaus. Savigny aloitti vuonna 1835 yksityiskohtaisen työn nykyaikaisen Rooman oikeudesta, System des heutigen römischen Rechts (8 osaa vuosina 1840-1849). Maaliskuussa 1842 hän lopetti toimintansa professorina, kun hänet nimitettiin ”Grosskanzleriksi” (korkea liittokansleri), Preussin oikeusjärjestelmän päälliköksi. Tässä toimessa hän vielä edisti useiden tärkeiden lakiehdotusten aikaan saantia. Vuonna 1848 Savigny erosi ja jätti tämän viran.

Vuonna 1850 Savignylta ilmestyi viidessä osassa julkaisu, Vermischte Schriften (Sekalaiset kirjoitukset), joka koostui pienten teosten kokoelmasta, jotka oli julkaistu vuosina 1800-1844. Savignya pidettiin koko Saksassa ”suurena mestarina” ja nykyaikaisen oikeuskäytännön perustajana. Hän julkaisi vuosina 1851 ja 1853 teoksen velkasopimuksesta, Das Obligationenrecht, kaksiosaisen teoksen siitä, mitä englanninkieliset lakimiehet pitävät sopimusoikeutena. Se oli oiva lisä Rooman nykyaikaista lakia koskevalle työlle, jossa Savigny puolusti lain historiallisen käsittelyn välttämättömyyttä.

Savigny lukeutui saksalaiseen Gustav Hugon perustamaan historialliseen juristien koulukuntaan ja osallistui voimakkaasti tämän koulukunnan vahvistamiseen. Teokset, joista Friedrich Carl von Savigny parhaiten tunnetaan, ovat Recht des Besitzes ja Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung, jossa Savigny väitti, että laki on olennainen osa kansallista elämää. Hän vastusti ranskalaisten 1800-luvun juristien ja Benthamin yhteistä ajatusta, jonka mukaan laki voidaan määrätä mielivaltaisesti maalle riippumatta sen sivilisaation tilasta ja historiasta. Toinen tärkeä Savignyn ajatus oli, että oikeuden käytäntöä ja teoriaa ei voida erottaa vahiongoittamatta molempia.

Savignysta tuli vuonna 1843 Preussin oikeusministeri, ja tässä virassa hän uudisti maan oikeutta. Hänen poikansa Karl Friedrich von Savigny (1814–1875) toimi myöhemmin Preussin ulkoministerinä.

 

Kenkätehtailija Emil Aaltonen Pyynikin työhuoneessaan.

Syyskuun toinen päivä vuonna 1919 Tampereen kaupunginvaltuusto kirjasi pöytäkirjaansa kenkätehtailija Emil Aaltosen (s. ) 28.8.1919 miljoonan markan lahjoituksen Tampereelle rakennettavaa yleistä keskuskirjastotaloa varten. Tehtailija Aaltonen ei lahjoituskirjeessään asettanut lahjoitukselleen mitään ehtoja. Hän jätti keskuskirjaston käytännön toteuttamisen luottamuksella kirjastovaliokunnan – jonka kaupunginvaltuusto asetti – harteille. Kirjastovaliokunnan puheenjohtajana toimi varatuomari, historioitsija ja kunnallisvaikuttaja Yrjö Rafael Raevuori (vuoteen 1906 Hagelberg, s. 24.12.1889 Riihimäki ja k. 21.12.1975 Helsinki).

Kirjastovaliokunnan myötämielisessä lausunnossakaan ei asetettu keskuskirjaston käyttömuotoihin tai sivistyspoliittisiin näkemyksiin mitään reunaehtoja. Valiokunta ainoastaan ehdotti Emil Aaltosen lahjoituksen ottamista vastaan ja rahalahjan siirtoa ”lukusalin ja kirjaston rahastoon” sekä tehtailija Aaltosen kutsumista kirjastovaliokunnan jäseneksi. Kaupunginvaltuuston pöytäkirjasta löytyy seuraava lainaus:

”On mieltä ylentävää tämänlaatuisena aikana nähdä, että kuntalaisten joukossa on henkilöitä, jotka käyttävät työnsä, yritteliäisyytensä ja käytännöllisen kokemuksensa siten, että silla lailla karttuneita varoja eivät käytä yksinomaan omaksi hyödyksi, omaksi eduksi, oman mukavuuden saavuttamiseksi, vaan että se seikka jää sivuseikaksi ja pääasiaksi tulee, kuten tässä on tullut, käyttää näin saadut varat kuntalaisten hyväksi, lähimmäisten hyväksi. On aivan luonnollista siis, että kaupungin Valtuusto, kuten Valmisteluvaliokunta ehdotti, lausuu syvimmän kiitoksensa tällaisen jalon esimerkin antajalle.”

Myös vuonna 1881 perustettu Aamulehti kirjoitti 30.8.1919 pääkirjoituksessaan Tampereella, ”jossa ruumiillinen työ antaa suurenmoisen leiman kaupungille, täällä jos missään tarvitaan myös taloa, joka korkealle kohottaa henkisen työn lippua. Niinkuin yksilössä henki ja aine ovat välittömästi yhdistettyjä ja olemus surkastuu, jos eivät ne tarpeet, joita me tarvitsemme niin henkisesti kuin ruumiillisesti, tule kunnollisesti ja tasasuhtaisesti vaalituiksi, aivan samoin on elämän laita yleensä.” Kaiken pohjana tulee olla ”henkinen valistus, se valistus, joka opettaa antamaan kaikelle rehelliselle työlle arvon ja joka velvoittaa meitä alati muistamaan, mitä meiltä vaatii kunnioitus itseä ja lähimmäistä, yhteiskuntaa, valtiota, kansaa ja isänmaata kohtaan”. Tampereelta oli pitkään puuttunut yksi huomattava keino tässä työssä; kunnollinen kirjastotalo. Kunnan huonon talouden vuoksi oli vedottu kaupungin liikemiehiin: ”olemme tilaisuudessa toteamaan, että Tampereella on toiminut, suurella menestyksellä toiminut, uranuurtaja alalla, kohonnut vähäisistä oloista varakkaaksi mieheksi ja samalla osannut säilyttää mielensä liiaksi mammonaan kiintymättä. Hän, vaikkei ole käynyt muuta koulua kuin sitä kaikkein tärkeintä, nimittäin kokemuksen koulua, joka tekee sivistyneeksi, kun sitä avosilmin osaa käydä, hän on oppinut tuntemaan työn arvon ja oppinut käsittämään hiljaisten hetkiensä itsetutkistelemuksissa, mikä etu on tiedosta, kunhan sitä oikein käyttää.”

Tampereella ilmestynyt sosiaalidemokraattinen Kansan Sana-lehti julkaisi myös oman, hyvin katkeran kirjoituksensa kenkätehtailija Emil Aaltosen lahjoituksesta, jota seuraavaksi lainaan: ”Niin ettei se niinkään jalosta sydämestä se miljoona tainnut sentään lähteä vaikka täti Voipio eilen illalla valtuuston kokouksessa kädet ristissä ja katse taivaalle kohotettuna sitä vakuutti. Pikemminkin kannusti miljonääriä lahjoituksiinsa se kalvava omatunto, sillä ne rahat olivat nälkäisen suutariparven sapuskarahoja ja niiden kokoon haalimisessa on monta kalvasta työläistä koneensa ääreen sortunut, jättämättä uuraan työnsä tuloksina jälkeensä muuta kuin itkevän vaimon ja repaleisia lapsia.” Arvet olivat vielä arkoja kansalaissodan jäljiltä ja Emil Aaltosen juristi olisi tahtonut nostaa kanteen törkeästä herjauksesta. Tehtailija Aaltonen ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi, vaan piti parempana olla asiaa kommentoimatta.

Tehtailija Emil Aaltonen tuli lahjoituksensa ansiosta valituksi kirjastovaliokunnan jäseneksi ja uuden keskuskirjastotalon rakennuslautakuntaan; valiokunnan varapuheenjohtajana Emil Aaltonen oli hyväksymässä mm. lautakunnan laskuja. Valiokunta etsi ja löysi kirjastotalolle paikan, ehdotti kirjaston rakennuslautakunnan perustamista sekä selvitti hankkeen kustannusarvion laatimiseksi luonnoksia kirjastotalon pohjapiirroksiksi. Valiokunta laati samoin arkkitehteja varten luonnoksen kilpailusuunnitelmaksi ja vihdoin käsitteli rakennuspiirustuksista järjestetyn kilpailun tulokset. Emil Aaltonen osallistui itse jopa valiokunnan mukana tutkimuksiin, jossa valittiin keskuskirjaston ulkoväri.

Tampereen tuore keskuskirjastotalo vihittiin käyttöönsä Aleksis Kiven päivänä 10.10.1925. Rehtori Kaarlo Tiililä kuvaili päiväkirjassaan avajaistunnelmia seuraavasti: ”Aleksis Kiven päivänä tänään vihittiin uusi Kirjastotalo. Olin koulun puolesta kutsuvieraana, mutta en illallisilla, jotka pidettiin vain kutsutuille. Suurenmoinen palatsi tämä uusi talo. E. Aaltosen miljoona on tehnyt sen mahdolliseksi. Kun sosialisti Kanto, valtuuston nyk. puheenjohtaja, puheessaan häntä kiitti, teki hän sen tavalla, ettei A. tietänyt, pitikö hänen seisoa vai istua. Pikku asia, mutta häiritsevä. Tilaisuus oli muuten taas niistä, joissa sosialistit ja porvarit yhdessä esiintyivät ja elivät. O. Mantereen puhe hipaisi politiikkaa, kun hän on puhunut puolustusmenojen vähentämisestä. Nyt hän koetti sanoa, että vapaa valistustyö turvaa kansan ulkonaisestikin.”

Vuonna 1920 perustettu kuvataiteilijoiden etujärjestö, Tampereen Taiteilijaseura, hankki varoja patsashankkeeseen kansalaiskeräyksellä; pääasiallinen patsashankkeen rahoittaja 200 000 markalla oli kuitenkin kenkätehtailija Emil Aaltonen. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (s. 8.3.1894 Karinainen ja k. 30.5.1966 Helsinki) voitti vuonna 1926 järjestetyn muistomerkkikilpailun teoksellaan Runoilija ja muusa. Patsas on kirjailija Aleksis Kiven (Alexis Stenvall, s. 10.10.1834 Nurmijärvi ja k. 31.12.1872 Tuusula) muistomerkki ja se sijaitsee Tampereen vanhan kirjastotalon (Kulttuuritalo Laikun) pääsisäänkäynnin edustalla. Muistomerkki paljastettiin Hämeen heimojuhlien yhteydessä Tampereella 11.8.1928.

Muistomerkin allegorisessa veistoksessa runouden henki siunaa taiteilijan kutsumuksella ja runoilija kohottaa oikean kätensä sydäntänsä kohti. Patsas oli laatuaan ensimmäinen Suomen henkilömuistomerkkien historiassa, jossa aihetta käsiteltiin vertauskuvan kautta. Pronssiveistoksen kokonaiskorkeus on 255 cm, josta graniittijalusta vie 120 cm. Patsaan hahmot ovat tekijälleen tyypillisesti suuripäisiä, korkeaotsaisia ja pienikätisiä sekä -jalkaisia; miehen keho on atleettinen ja naisen vartalo tyylitelty korkealle sijoitettuine rintoineen. Patsaan hahmojen eleet suuntautuvat sekä ylös että alas päin. Patsaan jalustassa on vertauskuvallinen lyyra ja reliefikuva Aleksis Kivestä sekä ote Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä: ”Ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen hän katseli”. Wäinö Aaltonen on veistänyt myös Helsingin Rautatietorilla Kansallisteatterin edustalla 10.10.1939 paljastetun Aleksis Kiven patsaan.