Juuso Walden (29. osa) 

Taloyhtiön johtokuntaan – jäsenten tuli asua Englannissa, mutta ei tarvinnut olla Englannin kansalaisuutta – tuli puheenjohtajaksi Philip Lagge, Anthony Benn varapuheenjohtajaksi, sihteeriksi Walter Holmstén sekä jäseniksi Kymi-yhtiön Englannin tehtaiden edustaja Angel Enson sikäläisen konttorin päällikkö Capel ja Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen ensimmäinen toimitusjohtaja Hjalmar Grönvik. Suomalainen toimikunta eli osakkaiden yhtymä organisoitiin siten, että Juuso Walden oli puheenjohtaja, vuorineuvos Uuno Wilhelm ”William” Lehtinen (s. 19.3.1895 Turku ja k. 23.3.1975 Turku) varapuheenjohtaja ja tohtori Söderhjelm sihteeri. 

Suomi-talon arkkitehdiksi valikoitui arkkitehti Pekka Saarema ja häntä avusti eräs lontoolainen arkkitehti monimutkaisten teknisten kysymysten ratkaisemisessa. Pekka Saarema (sukunimi aik. Stenholm, s. 1907 Voikkaa ja k. 1998) suunnitteli mm. Yhtyneille Paperitehtaille rakennuksia Valkeakoskelle ja Myllykoskelle. Kauan kestikin, ennen kuin talon piirustukset olivat siinä kuosissa, että vuokranantaja ja Lontoon viranomaiset ne hyväksyivät.

Suomi-taloon oli tarkoitus alunperin sijoittaa suomalainen ravintola ja Yhtyneet Ravintolat oli tästä ravintolahankkeesta hyvin kiinnostunut. Alkoholiliikkeen hallintoneuvosto suhtautui hankkeeseen kuitenkin kielteisesti, joten hanke kaatui siksi. Talon ylimpään kerrokseen varattiin kuitenkin pieni klubitila, jossa Finland House Club-nimellä toimiva lounas- ja päiväbaari yritti toimia. Suomi-talon alakertaan valmistui saunatila, joka oli tosin englantilaisten hoidossa. Saunassa sattui aika alkuaikana tulipalo tehden paljon tuhoa, mutta korjauksen jälkeen sauna jatkoi toimintaansa. Taloyhtiö hankki myöhemmin vuokraoikeuden myös kahteen viereiseen taloon; näin taloyhtiön hallintaan joutui koko kortteli Haymarketin puolelta.

Lopulta Lontoon Suomi-talon perustaminen onnistui niin erinomaisesti, että perustajissa ilmeni halukkuutta perustaa vastaava talo joihinkin muihin suomalisten käyttämiin liikepaikkoihin. Seuraavaksi oman talonsa sai Hampuri, jossa Friedrich Russegger oli hyvin innokas hankkeen edistäjä. Suomalaisille tarjottiin useita erittäin hyviä Hampurin kaupungin hallussa olevia tontteja, mutta ostajaehdokkaat eivät olleet kyllin nopeita tarttuakseen näihin tarjouksiin. Ostajat alkoivat jo miettiä, että hanke tulisi heille liian kalliiksi. 

Siinä vaiheessa hampurilainen suurrakentaja, A. M. Vogel otti heihin yhteyttä ja esitti mielenkiintoisen ehdotuksen. Jos ostajat hankkisivat sopivan tontin, niin rakennusliike rakentaisi talon, joka tietyin ehdoin sekä tietyn ajan kuluttua siirtyisi tontin haltijalle; aika olisi 50 vuotta. Esplanadin varrelta Lombardbrücken läheltä Alterin rannalta löytyi sitten sopiva tontti. Hankkeen edellytyksenä oli myös, että tontilla olevat kiinteistöt saataisiin lunastetuksi. Eräs vanhempi naishenkilö ei suostunut luopumaan kiinteistöstään ja vasta hänen kuoltuaan tämä kiinteistö saatiin lunastettua.

Näin perustettiin suomalainen yhtiö Hampuriin ja omistusta ei rajoitettu vain puunjalostusteollisuudelle, myös kotimarkkinateollisuus otettiin mukaan. Mukaan tuli alkuun kuusitoista osakkeenomistajaa. Talon talouspuoli oli Vogelin hoidossa, mutta perustajilla oli vastuulla aina se, että vähintään puolet talon pinta-alasta oli suomalaisten käytössä. Hampurin Suomi-talon yläkerrassa toimi ravintola, joka oli ilmeisen suosittukin. Suomalaisen yhtymän puheenjohtajana toimi heti alusta lähtien vuorineuvos Ralph Erik Serlachius (s. 24.1.1901 Mänttä ja k. 8.10.1980 Helsinki). Samoihin aikoihin Hampurin Suomi-talon perustamisen kanssa yritettiin vastaavaa hanketta myös Pariisiin, mutta siitä ei kyllä lopulta tullut mitään. New Yorkissa on kuitenkin samanlainen ns. Finland House, joka rakennettiin samalla periaatteella kuin Hampurin Suomi-talo.

Yhtyneet Paperitehtaat tekivät jo 1950-luvulla ensimmäiset sijoituksensa ulkomaisiin paperitehtaisiin. Ensimmäinen sijoituskohde oli Rooman lähellä Tivolissa, jossa sijaitsi kaksi Segrén perikunnan omistamaa paperitehdasta. Tehtaita johti Marco Segré. Ponte Lucano oli Tivolin tehtaista suhteellisen tuore ja se valmisti lähes ainoastaan voimapaperia. Raaka-aineena tehdas käytti Rooman ympäristöstä kerättyä säkkijätettä ja osittain myös tuotua selluloosaa. Vanhempi näistä tehtaista oli Tivolin kaupungissa sijaitseva Mecanete-niminen tehdas. Milanossa pääpaikkaansa pitävä Italian suurimpiin paperiyhtiöihin lukeutuva Doncelli oli ostanut joitakin säkkitehtaita ja tarjosi Yhtyneille Paperitehtaille yhteistyötä varmistaakseen lisääntyneen raakapaperin saannin. Yhtyneitten intressi taas oli hankkia vakinainen ostajapiiri. Triestessä oli Yhtyneillä myös pienempi paperitehdas. Kun Tivolin tehtaat perusti länsirannikon Sacca Societaniin säkkitehtaan, oli Italian paperisäkkien valmistuksessa puolet jo Yhtyneitten Paperitehtaitten hallussa. Vaikka tuotteiden menekki oli hyvää, ei tehtaitten taloudellisesta tuloksesta voinut sanoa samaa; vanhimmassa tehtaassa oli ainakin liikaa henkilökuntaa ja aivan liian vanhanaikainen koneisto.

Yhtyneet ostivat samoin Englannista pienen paperitehtaan, Dowdings Ltd:in. Hambro’s Bankista Yhtyneet sai tätä tehdasta varten erikoisluoton. Tämä tehdas oli alusta lähtien menestynyt hyvin. Tehtaan hyvä puoli oli sen keskeinen sijainti teollisuusalueella, joka takasi varsinkin voimapaperin hyvän menekin. Associated Newpapers Ltd:in toimesta myöhemmin Dowdingilla aloitettiin myös paperinjalostustoiminta. Yhtyneet lähtivät Islannissa mukaan myös pieneen pussi- ja säkkitehtaaseen, Papirsveriin. Haarlan paperitehtaan kautta Yhtyneet liittyivät samoin brasilialaiseen Onibla-nimiseen tehtaaseen, joka valmisti silkkipaperia.

Yhtyneet Paperitehtaat perustivat ulkomailla sijaitsevia tehtaita valvomaan United International Ltd-apuyhtiön. Yhtiö tilasi jo 1950-luvulla Rauma-Repolalta kaksi alusta merenkulun tarpeisiin; alukset olivat Simpele ja Kaipola. Wärtsilä-yhtymän Chrichton-Vulcanin telakalta tilattiin vielä kaksi alusta lisää. Näiden alusten nimet olivat Rekola ja Lotila. Neljän mainitun aluksen bruttorekisteritonnimäärä oli yli 10 000 tonnia. Yhtyneet tilasi vielä myöhemmin kaksi laivaa lisää Wärtsilältä. Merenkulun aloittamisen tärkein tekijä oli se, että tarvittavaa kalustoa ei ollut Suomessa olemassa tuolloin. Kaikki muut puunjalostusyhtiöt ovat seuranneet alalla perässä. Koska merenkulku oli Yhtyneille uutta asiaa ja kokemus alalta oli vähäistä, katsottiin yhtiössä parhaaksi liittyä Merivientiin eli Finnlines-yhtymään. Finnlines on saanut hoitaa Yhtyneitten laivaliikennettä alusta asti ja tämä yhteistyö on koettu Yhtyneillä varsin hedelmälliseksi. Yhtyneillä oli myös erityinen laivatoimikunta, joka seurasi yrityksen laivaliikennettä ja antoi tarvittaessa ohjeistusta yhteistoimintaelimelle. Alusta alkaen laivatoimikunnan puheenjohtajana toimi osastopäällikkö ja ekonomi Väinö Oksanen. Toimikunnan jäseninä olivat mm. osastopäällikkö, ekonomi Toivo Tiainen, diplomi-insinööri Henrik Waldén ja johtaja B. C. Brandt Paperituote Osakeyhtiön Helsingin konttorista. Brandt toimi myös toimikunnan varapuheenjohtajana.

Yhtyneet Paperitehtaat käyttivät Euroopan alueella kansainvälisissä pankkiyhteyksissä jonkun verran Stockholms Enskilda Bankia, vaikka pääasiallinen yhteistyökumppani oli Lontoossa sijaitseva ja vuonna 1839 perustettu Hambro’s Bank Ltd. Juuso Waldenin tuntema pankin tuolloinen pääjohtaja oli Sir Charles Jocelyn Hambro (s. 3.10.1897 ja k. 28.8.1963), joka oli myös Suomi-Englanti-seuran puheenjohtaja. Hambro syntyi tanskalais-juutalaista alkuperää olevaan pankkiperheeseen, joka oli asettunut asumaan Dorsetiin ja Lontoon Cityyn. Hänen isänsä oli kauppiaspankkiiri Sir Charles Eric Hambro (s. 30.9.1872 ja k. 28.12.1947). Hambro Bankin perustaja oli aikoinaan Carl Joachim Hambro (s. 23.11.1807 Kööpenhamina ja k. 27.11.1877), josta Tanskan kuningas, Frederik VII, teki paronin vuonna 1851. Myös erittäin merkittävä pankki, jota Yhtyneet ovat käyttäneet, on Bank of America, jonka pääkonttori sijaitsee San Franciscossa. Yhtyneet yleensä käytti tämän pankin Kööpenhaminan konttoria asioidessaan, ja jossain määrin pankin Lontoon konttoria.

Juuso ja Tellervo Walden päättivät vuonna 1958 lahjoittaa osan omistamistaan Yhtyneitten Paperitehtaitten osakkeista perustettavan säätiön hallintaan. Tämän säätiön tarkoituksena oli koulutuksen antaminen mm. ammattikoulutuksen tukemisena sekä Suomen vientitoiminnan tukeminen tarvittaessa. Säätiön säännöt laati varatuomari Sakari Lehto ja säätiö sai viranomaishyväksynnän 31.12.1958. Säätiön sihteerinä toimi varatuomari Sakari Lehto. Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimi Juuso Walden ja varapuheenjohtajana Tellervo Walden. Säätiön hallitukseen kutsuttiin ylijohtaja Aarno Niini, tohtori Eino Suolahti, varatuomari Päiviö Hetemäki ja kaupunginjohtaja Kaino Dahl. Säätiön ensimmäinen varainhoitaja oli kamreeri Gunnar Blomkvist. Sakari Lehdon jälkeen tuli säätiön asiamieheksi ekonomi Kaarle Walden ja Blomkvistin kuoleman jälkeen varainhoitajaksi tuli ekonomi Veikko Latva-Kiskola. Arkistosta ja kirjallisista töistä vastasi Yhtyneitten pääkonttorissa työskennellyt neiti Marja Pihlaja.

 Juuso Walden (28. osa)

Pääministeri Ion Gheorghe Maurer.

Myös Romanian pääministeri Ion Gheorghe Maurer (s. 23.9.1902 Bukarest ja k. 8.2.2000 Bukarest) ja ulkoministeri Corneliu Manescu vierailivat Yhtyneiden Paperitehtaitten vieraina. Samoin Valkeakoskella vieraili Neuvostoliiton varapääministeri ja Kremlin tuotantopuolen päällikkö, D. S. Poljanski, nuorena ja vastanimitettyvä. Valkeakoskella nautittiin kiertomatkan jälkeen lounas. Hän edusti sen verran nuorempaa sukupolvea, että varapääministeri oli saanut jo sekä teknillisen että kielikoulutuksen. Varapääministeri osoitti erityistä mielenkiintoa pohjoisia kysymyksiä kohtaan, ja tämän seurauksena Valkeakosken ystäväkaupunki Neuvostoliitossa vaihtui toiseen. Balahnan tilalle tuli Sokol.

Richard Milhous Nixon.

Kyllä Yhtyneillä Paperitehtailla kävi vieraita myös lännestä. Valkeakosken vieraiden joukossa ovat olleet esim. Axel Springer, Reedin teknilliset ja kaupalliset edustajat, Associated Newspapers Ltd:n toimitusjohtaja Redwood, hänen lähin miehensä Hammond, yhtymän ostopäällikkö Westerman sekä lordi Rothermeren ainoa poika The Right Honorable Vere Harmsworth. Suurimpiin paperiteollisuusyhtymiin Kanadassa kuuluva Price Brothers, ja sen suurin osakkeenomistaja oli Associated Newspapers Ltd. Price Brothersin toimitusjohtajana oli loppuvaiheessa Rossmoore. Hänen kauttaan Yhtyneet joutuivat usein neuvottelemaan Kanadassa olevien paperitehtaiden kanssa yhteistyöstä tai uusien paperiteollisuusyritysten perustamisesta sinne kanadalais-amerikkalaisin varoin. Rahoittajina olivat ylensä National City Bank, First National City Bank of New York ja Bank of America San Franciscosta. Muuan tällainen rahoitusneuvottelu toi Suomeen Yhdysvaltain entisen varapresidentin ja presidentin, Richard Milhous Nixonin (s. 9.1.1913 Yorba Linda, Kalifornia ja k. 22.4.1994 New York). Nixon toimi tuolloin erään newyorkilaisen rahoitusryhmän asianajajana.

Nixonin seurueessa saapui Suomeen vuonna 1965 myös Kanadan New Foundlandin osavaltion pääministeri, Joosef Roberts ”Joey” Smallwood. Suunnitteilla oli uuden sanomalehtipaperitehtaan pystyttäminen New Foundlandin alueelle. Vierasryhmän varsinainen johtaja oli finanssimies Eric Shaheen, joka oli toiminut öljyalalla. Hänen asianajajanaan toimi Richard Nixon ja teknisenä avustajana professori Boni. Juuso Walden oli jo aikaisemmin neuvotellut Eric Shaheenin kanssa Lontoossa ja New Yorkissa, mutta Valkeakosken neuvottelut olivat ensimmäiset neuvottelut, joissa Richard Nixon oli mukana.

Seuraavana aamuna Richard Nixon kysyi, miten hän voisi päästä suorinta tietä Moskovaan keskustelemaan Hruštševin kanssa. Tämä Moskovan käynti ei tietysti kuulunut vierailun ohjelmaan ja aikataulukin oli haasteellinen. Kaukaiset vieraat eivät osanneet venäjää, heillä ei ollut paikallista valuuttaa eikä passeja mukana. Vierailun isännät hoitivat kuitenkin kaikki matkajärjestelyt kuntoon ja vieraat nousivat Lahdesta Moskovan junaan. Heille järjestyi viisumit, matkaliput, valuuttaluvat sekä hotellivaraukset. Ekonomi Aleksi Kerisalo lähti vieraille vielä tulkiksi. Perillä Moskovassa kävi kuitenkin niin, että Hruštševin asunnon osoite kyllä saatiin, mutta isäntä oli itse maaseudun rauhassa, poissa Moskovasta.

Vuonna 1962 Juuso Walden oli hyvin harvojen vuorineuvoksien joukossa tukemassa presidentti Urho Kekkosta uudelle presidenttikaudelle. Presidentti Urho Kekkonen oli keväällä 1961 tehnyt virallisen valtiovierailun Englantiin vaimonsa, Sylvi Kekkosen kanssa. Sylvi Kekkosen seuraneitinä tällä matkalla oli Juuso Waldenin puoliso, Tellervo Walden. Englannin konservatiivinen päämisteri, Harold Macmillan (s. 10.2.1894 ja k. 29.12.1986) teki vuorostaan Suomeen vastavierailun elokuussa 1963. Harold Macmillan oli noussut Englannin pääministeriksi tammikuussa 1957. Brittidelegaatio käytettiin tutustumassa myös Yhtyneitten Paperitehtaitten Valkeakosken tehtaisiin.

Juuso Waldenin elämässä alkoholi sai merkittävän roolin. Mitä pitemmälle edettiin 1960-lukua, sitä merkittävämmän otteen alkoholi otti hänestä. Yhtyneitten kerholla järjestettiin lukemattomia tilaisuuksia, jotka saattoivat kestää aamutunneille saakka. Vedonlyönnit ja tietokilpailut olivat usein näissä tilaisuuksissa ohjelmana ja kukaan ei saanut poistua kerholta ennen kuin vuorineuvos suvaitsi itse poistua paikalta. Vuorineuvos Juuso Walden muuttui sitä mielivaltaisemmaksi, mitä enemmän alkoholia oli nautittu. Myös urheilu liittyi useissa tarinoissa Juuso Waldenin elämään.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen asema Euroopassa ei ollut mitenkään stabiili. Kesällä 1947 Yhdysvaltojen ulkoministeri George Catlett Marshall (s. 31.12.1880 ja k. 16.10.1959) esitteli Euroopan jälleenrakennusohjelman. Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö, OEEC, perustettiin Yhdysvaltojen dollareiden jakamisen organisoimiseksi. Suomikin kutsuttiin tähän Euroopan jälleenrakennusohjelmaan mukaan. Josif Stalin (s. 18.12.1878 Gori ja k. 5.3.1953 Moskova) lähetti seuraavana talvena satelliittimaidensa kommunistijohtajille yön pimeinä tunteina viestin, että Yhdysvaltojen tarjoamaa apua ei saa ottaa vastaan. Tämä viesti tavoitti myös Suomen Kansan Demokraattista Liittoa edustaneen Suomen pääministerin, Mauno Pekkalan (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki), joka välittömästi asiasta tiedotti myös presidentti Juho Kusti Paasikivelle. Pian tämän jälkeen Suomi ilmoitti, että se ei ota vastaan Yhdysvaltojen tarjoamaa taloudellista apua.

Vuorineuvos Juuso Walden oli omalta isältään, kenraali Karl Rudolf Waldenilta, oppinut, kuinka politiikan avulla hoidetaan liiketoimintaa. Vuonna 1950 Juuso Walden oli presidentti Juho Kusti Paasikiven valitsijamiehenä presidentinvaaleissa. Yhtyneet Paperitehtaat olivat aivan uudessa tilanteessa, kun sotakorvaukset vuonna 1952 saatiin loppuun toimitetuksi. Yhtiön täytyi saada omia tuotteitaan edelleen kansainvälisille markkinoille, myös läntisille markkinoille. Juuso Walden teki paljon työtä luodakseen kauppasuhteita länteen ja samalla tämä työ avasi vientimahdollisuuksia myös muillekin suomalaisille vientiyhtiöille. Hän lähetti mm. sähkeitä englantilaisille päättäjille, kuten parlamentin jäsenille, kauppaministeri Maudlingille ja Associated Newspapers Ltd:n johdolle anoen heitä edistämään Suomen Efta-asiaa. Juuso Walden loi suhteet myös pääministeri Urho Kekkoseen, joka pyrki kovasti Suomen presidentiksi. Varmistaakseen selustansa Juuso Walden valikoi lähipiiriinsä myös Sakari Tuomiojan, toisen potenttiaalisen presidenttiehdokkaan.

Juuso Walden oivalsi nopeasti kuinka politiikkojen kanssa täytyy menetellä. Neuvostoliiton johtomiehistä armenialaissyntyinen poliitikko ja moninkertainen ministeri, Anastas Ivanovitš Mikojan (s. 25.11.1895 Sanahin ja k. 21.10.1978 Moskova) oli aivan ensimmäinen Neuvostoliiton johtajista, joka jo Urho Kekkosen pääministerikaudella vuonna 1954 vieraili Yhtyneitten Paperitehtaitten vieraana Valkeakoskella. Vuonna 1956 Juuso Walden oli tukemassa Urho Kekkosen presidenttikampanjaa; siitä lähtien vain täpärästi presidentiksi päässeen Urho Kekkosen epävirallinen valtiovieraiden tutustumiskohde oli Yhtyneitten Paperitehtaitten Valkeakosken tehdas ympäristöineen. Presidentti Urho Kaleva Kekkonen johdatti Valkeakoskelle heti ensimmäisenä presidenttikesänään Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja, Kliment Jefremovitš Vorošilovin (s. 4.2.1881 Jekaterinoslavin kuvernementti ja k. 2.12.1969 Moskova). Valkeakoskella Urho Kekkonen käytti mm. vuonna 1961 Neuvostoliiton marsalkkaa ja puolustusministeriä, Rodion Jakovlevich Malinovskya (s. 23.11.1898 Odessa ja k. 31.3.1967 Moskova).

Juuso Walden oli päättänyt Sotevassa työskentelyn Yhtyneitten jakamisen vaiheessa ja samoin kävi myös joidenkin muiden sosiaaliluonteisten komiteoiden kanssa. Vuorineuvos Juuso Walden käytti merkittävästi omaa aikaansa Englannissa käynteihin, etupäässä Kaipolan tehtaan koneiden tuotannon markkinoimiseksi. Noihin aikoihin heräsi ajatus erityisen Suomi-talon hankinnasta Lontooseen. Tätä hanketta käsitteli sittemmin Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto ja se siunasi myös tämän hankkeen. Hanketta käytännössä tutkivat Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja, lakimies, poliitikko ja moninkertainen ministeri Johan Otto Söderhjelm (s. 3.9.1898 Helsinki ja k. 28.2.1985 Helsinki) ja Juuso Walden sekä Lontoossa Philip Legge ja Walter Holmstén. Tämä ryhmä tuki Lontoon keskustan alueella monia tontteja ja kiinteistönvälittäjät esittelivät heille melkoisen määrän tontteja ja rakennuksia. Useat näistä tutkituista paikoista olivat joko liian kalliita tai niiden sijainti muuten oli huono.

Käytiin pitkiä ja uuvuttavia neuvotteluja välittäjien, myyjien, vuokraajien sekä rahoittajien edustajien kanssa sopivan ratkaisun löytämiseksi. Englannissa on sangen tavallista, että tontti vuokrataan, jopa 99 vuoden vuokra-ajalla. Sopimusaikana tehdään vuokraan sopimuksen mukaiset vuokratarkistukset säännöllisesti. Lopulta ryhmä päätyi Haymarketin ja Norris Streetin kulmatonttiin, vaikka oli tiedossa, että tontilla olevat neljä rakennusta täytyisi purkaa ja uusi talo rakentaa tilalle. Vain näillä ehdoilla oli mahdollista saada tontille riittävän pitkä vuokra-aika. Uusi taloyhtiö perustettiin ja sen nimeksi tuli Sirron Properties Company. Taloyhtiöön osakkaiksi tuli alkuvaiheessa kahdeksan suomalaista puunjalostusteollisuutta harjoittavaa osakeyhtiötä ja myöhemmin yhtiöiden määrä nousi kymmeneen.

Juuso Walden (27. osa) 

Isaac Oisermann tutustui Yhtyneitten tuotantoon tarkemmin ja lupasi tutkia Israelin markkinoita, saisiko niille kaupattua Yhtyneitten tuotteita. Pian Oisermann ilmoitti, että maahan oli perustettu portlandsementtitehdas, Nesher, ja Rotschildtit omistivat tämän tehtaan. Sementtitehtaan johtajana oli Oisemannin tuntema Venäjän juutalainen, joka oli hyvin kiinnostunut paperisäkeistä. Aikaisemmin tehtaalla oli käytetty juuttisäkkejä sementin pakkaamisessa. Näin alkoi Oisermannin agentuuri tehdä töitä Yhtyneille aluksi paperisäkkikaupalla. Lopulta yhteistyö johti Yhtyneitten Paperitehtaitten perustamaan yhteiseen säkkitehtaaseen Nesherin kanssa Haifaan. Tehtaan rakentamisesta vastasi diplomi-insinööri K. H. Pentti, joka ei kyennyt perheasiodensa vuoksi jäädä tehtaan johtajaksi Haifaan.

Varatuomari Samuel Pentti.

Tämä Yhtyneitten Paperitehtaitten ensimmäinen sijoitus Suomen ulkopuolelle valmistui samoihin aikoihin, kun Kaipolan uusi paperitehdas. Haifan tehtaan vihkimismatkalle matkasivat Yhtyneitten hallituksen puheenjohtaja Johan Wilhelm Rangell, varatuomari Samuel Pentti, maisteri Niilo Elo sekä Juuso Walden. Suomen Pankista mukaan lähti maisteri Unto Varjonen ja Kansallispankin ulkomaanosaston päällikkö, pankinjohtaja Vuorenlehto liittyi Helsingistä seurueen mukaan. Lisäksi matkalla oli mukana kauppalanjohtaja maisteri Keino Dahl Valkeakosken edustajana. Ryhmä matkasi ensin Roomaan ja sieltä Ateenaan; kahden päivän pysähdyksen jälkeen matka jatkui sieltä Kyprokselle, Nicosiaan, josta lennettiin Lyddan lentokentälle ja sieltä autoilla Haifaan. Matkasta otettiin kaikki irti, joten jokaisessa pysähdyspaikassa matkalaiset tapasivat paikallisia agentteja ja jopa ostajia. Roomassa seurue tapasi lähettiläs Harri Holman, joka ohjasi matkalaiset vanhaan ravintolaan, Ristorante Villa d’Osteriaan syömään. Via Veneton varrella sijatsevassa hotellissa, Il Ambassadorissa, vastapäätä Yhdysvaltain suurlähetystöä, seurue yöpyi. Matti Vasari, Suomen Selluloosayhdistyksen Italian agentti esitteli Roomaa seurueen oppaana.

Ateenassa matkalaisia oli vastassa konsuli ja agentti Costas Lazarakis, joka sijoitti matkaseurueen Ateenan ulkopuolelle, sillä kaupungin parhaat hotellit olivat miehitysvaltojen joukkojen käytössä. Seurue katsasti Akropolin ja Poseidonin temppelin Attikan itäkärjessä. Suomen Kyproksen pääkonsuli, Gustav Zimbler, järjesti Nicosiassa illalla vastaanoton, jota kunnioitti myös saaren englantilainen käskynhaltija, kuvernööri Sir John Harding (s. 10.2.1896 South Petherton, Somerset, Englanti ja k. 20.1.1989 Nether Compton, Dorset, Englanti). Seuraavana iltana seurue lensi Nicosiasta Lyddaan, jossa heitä olivat vastassa agentti Oisermann, Nesherin edustajina Bodjankin, Pryves ja Loewenstein sekä muutama muu henkilö Paper Productsin edustajana. Lyddasta seurue siirti autoilla Haifaan, jossa seurue majoitettiin Karmelin vuoren rinteellä sijainneeseen hotelliin.

Ensiksi matkaseurue sai tutustua uuteen, vihittävään sementtisäkkitehtaaseen sekä sen lähellä olleeseen Nesherin sementtitehtaaseen. Yritys oli jo rakentamassa uutta sementtitehdasta Keski-Israeliin. Nesherin sementtitehtaat omistivat paikalliset rakennusteollisuuden ammattiliitot sekä yksityiset rahoittajat, joista osa oli järjestöjä ja ulkomailla toimivia juutalaisia yksityishenkilöitä. Yrityksen johtokunnassa istui myös Suomen varakonsuli, Friedmann, Ranskan juutalaisia edustava Gourevitsh ja Nesherin puheenjohtaja, H. Cohen, Israelin parlamenti jäsen ja ammattijärjestön edustaja. Vihkiäistilaisuuteen odotettiin saapuvan noin tuhat henkeä, mutta väkeä oli paikalla ilmeisesti paljon enemmän, koska tarjottavat loppuivat kesken juhlien. Johtaja H. Cohen lausui vieraat tervetulleiksi ja tehtaan teknillinen johtaja, diplomi-insinööri Jouna Brax piti englannin kielellä selostuksen tehtaasta. Juuso Walden puhui tervehdyspuheessaan selostaen tehtaan syntyvaiheita. Israelin kauppa- ja teollisuusministeri, tohtori Joseph, puhui viimeksi; hän toi Israelin valtion tervehdyksen ja muisti mainita, että Suomi oli kaikissa olosuhteissa suhtautunut juutalaisiin myönteisesti ja apua antaen.

Seurue kävi eräänä päivänä myös Nasaretin kaupungissa ja paluu tapahtui Jerusalemin kautta. Jerusalem oli jaettu juutalaiseen ja arabialaiseen osaan; seurue vieraili vain juutalaisella puolella. Juutalaisella puolella oli rakennettu melko paljon uutta rakennuskantaa, kun taas arabien puolella rakennukset olivat paljon vanhempia. Laukausten vaihtoa kuului aina välillä ja se teki selväksi sen, että rauha ei ollut vielä asettunut näihin maisemiin. Hallinto, yliopisto ja muu elämä sujui Jeresalemissa, kuin sotaa ei olisikaan. Paper Products Ltd oli tuossa vaiheessa ilman käyttövaroja, Nasher oli aluksi kyllä rahoittanut sitä ja Suomestakin rahoitusta myönnettiin, niin paljon kuin Suomen Pankki vain salli. Nyt yhtiö tarvitsi rahaa myyntiluottojen myöntämiseen varsinaisen toiminnan alkaessa. Nasher ei ollut enää kiinnostunut luotottamaan uutta tehdasta, kun sillä oli jo uusi tehdas rakenteilla. Suomalainen valtuuskunta pankinjohtaja Rangellin johdolla lähti Bank Leumin pääjohtajan – joka oli syntyjään hollantilainen – puheille lainaneuvotteluihin. Laina myönnettiin ja ongelma oli ratkaistu.

Ennen valtuuskunnan lähtöä kotimaahan he järjestivät vielä koko sementtisäkkitehtaan henkilökunnalle – joita tuohon aikaan oli noin 60-70 henkilöä – kahvitilaisuuden. Lyddan lentokentällä tuli yllättävä viivytys valtuuskunnalle ja pääkonsuli Zimbler joutui vuokraamaan Kyprokselta yksityiskoneen, joka nouti valtuuskunnan Nicosiaan. Nocosiassa oli vielä illalla tilaisuus, jossa oli jälleen mukana kuvernööri Sir John Harding. Seuraavana aamuna seurueen matka jatkui Istanbuliin; välilasku tehtiin Ankarassa. Konsuli Carl Bertel Hjorleif Veckman (s. 9.3.1906 Helsinki ja k. 5.9.1968 Izmir, Turkki), Paperiyhdistyksen sikäläinen agentti, ja konsuli Olavi Tammivuori, Kaukomarkkinat Oy:n edustaja, olivat seurueen oppaina Istanbulissa. Seurueelta meni kaupungissa muutama päivä. 

Niiden aikana käytiin myös Bosporissa, jossa sijaitsi konsuli Veckmanin koti. Täältä matka jatkui lentokoneella Ateenaan, jossa jälleen vaihdettiin konetta ja British Overseas Airways lennätti seurueen Rooman kautta kohti länttä. Lentokoneessa oli jotakin vikaa ja se joutui hätälaskuun Nizzan lentokentälle. Kuuden tunnin odottelun jälkeen matka jatkui Afrikasta saapuneella Sabena-koneella kohti Brysseliä. Brysselin Yhtyneitten agentille oli saatu sana matkamuutoksesta ja hän sai pian matkan Brysselistä jatkumaan Amsterdamiin. Noin vuorokauden verran myöhässä matka jatkui Amsterdamista suomalaisella vuorokoneella jälleen Helsinkiin.

Nikolai Aleksandrovitš Bulgan.

Itäiset suhteet Neuvostoliittoon alkoivat vaivihkaa näytellä varsinkin presidentti Urho Kekkosen valtakaudella yhä suurempaa osaa Yhtyneitten Paperitehtaitten piirissä. Tentiin ulkomaisia opintomatkoja ja velvoitteen valtiovaltaa kohtaan pakottivat Yhtyneetkin itäisten valtiovieraiden vastaanottajiksi. Yleensä nämä ulkomaiset delekaatiot olivat meko suuria kooltaan. Osittai Valkeakosken ja Kaipolan tehtaiden kiitollinen sijainti hyvien kulkuyhteyksien varrella oli myös syy vierailujen suureen määrään. Kremlin johtajien silmissä Suomi oli jotenkin saanut tietyn arvon, siksi monet Neuvostoliiton johtajat halusivat itse tulla maahamme. 

Nikita Sergejevitš Hruštšev.

Vuonna 1957 loppukesästä pääministeri Nikolai Aleksandrovitš Bulganin (s. 30.5.1895 ja k. 24.2.1975) ja pääsihteeri Nikita Sergejevitš Hruštšev (s. 15.4.1894 Kalinovka ja k. 11.9.1971 Moskova) matkasivat yhdessä Suomeen. Kaikki vierailuun liittyvät suunnitelmat pidettiin salassa, Yhtyneissäkin vain hyvin harvat tiesivät niistä. Vieraat matkasivat kahdella laivalla Kaipolaan ja Jämsänkoskelle ja palasivat sitten rautateitse takaisin. Vieraita saattoi eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki).

Karl-August Fagerholm.

Vieraille näytettiin ensin Kaipolaa ja Kaipolan tehdasta. Sieltä matka jatkui Jämsänkoskelle autoilla. Jämsänkosken kierroksen jälkeen vieraat vietiin Ilveslinnan suureen saliin lounaalle. Pääministeri Bulganin oli juuri täyttänyt 63 vuotta ja hänen kunniakseen juhlat jatkuivat melko kosteina Ilveslinnan Alcazar-tornissa. Samaan aikaan Moskovassa käytiin kiperä valtataistelu, josta vieraiden isännät kuulivat vasta myöhemmin. Valtataistelun seurauksena Bulganin siirrettiin vähemmän tärkeisiin tehtäviin ja Hruštšev otti myös pääministerin tehtävät hoitoonsa. Hruštševin lähimmäksi mieheksi astui ministeri Mikojan. Hruštšev osasi peittää hyvin tilanteen yleisöltään. Valtaisa saattojoukko saattoi vieraita junalaiturilla ja pääsihteeri Hruštšev astui junaan yleisölle huiskuttaen viimeisenä. Päivä saattoi olla Jämsänkosken historiassa merkittävimpiä.

Marsalkka Josip Broz Tito.

Marsalkka Josip Broz Titon (s. 7.5.1892 Kumrovec, Kroatia ja k. 4.5.1980 Ljubjana, Slovenia) vierailu presidentti Urho Kekkosen kanssa Valkeakoskella oli myös hyvin värikäs vierailu. Vieraat saapuivat moottorialuksella Hämeenlinnasta ja palasivat samaa reittiä. Lounas nautittiin aluksella ja samoin illallinen. Antinkärjessä tarjoiltiin siksi vain välipalaa ja virvokkeita. Vieraita kierrätettiin Valkeakoskella. Kierros alkoi Valkeakosken kaupungintalolta ja sitten käytiin Matinmäessä. Yhtiön urheilukentällä käytiin katsomassa mestaruusjoukkue Hakan harjoituksia.

 Juuso Walden (26. osa)

Yhtyneitten jaosta seurasi melkoisia rakennustöitä. Uusi pääkonttori valmistui Valkeakoskelle ja samoin toimitusjohtajan asunto. Myllykoskelle jäi merkittävästi ylijäämäasuntoja, kun henkilökunta väheni paikkakunnalla. Kaikki Yhtyneiden jaon aiheuttamat rakennustyöt tehtiin yhtiön oman rakennusosaston voimin. Kunnes yhtiön uusi pääkonttori syksyllä 1952 valmistui, toimi pääkonttori osittain Tervasaaressa ja osittain Paperituotteella. Juuso Walden perheineen asui Leposaaressa, joka oli hyvin miellyttyävä asuinpaikka. Toimitusjohtajan edustusasunto Antinkärjessä valmistui syksyllä 1953. Yhtyneiden jaon jälkeen yhtiön paperin- ja kartongintuotanto oli alle 50 000 tonnia, mutta jo vuosina 1969 ja 1970 tuotanto oli luokkaa 600 000 tonnia. Näin Yhtyneet Paperitehtaat oli jälleen palannut Suomen suurimmaksi paperinvalmistajaksi eli samaan asemaan, jossa se oli ollut ennen jakautumista.

Juuso Waldenilla oli omat vahvat näkemyksensä journalismista; Juuso Waldenille journalismi oli arvokasta, jos se tuki oikealla tavalla Yhtyneitten Paperitehtaitten tavoitteita. Vuorineuvos Juuso Walden antoi herkästi palautetta vuosien varrella mm. Valkeakosken Sanomille. Hänen mielestään paikallislehtien tehtävä oli tukea yhtiön sosiaali- ja urheilutoimintaa. Varsinkin juridisen puolen avustajana kenraali Karl Rudolf Waldenin avustajana Yhtyneiden johdossa toimi varatuomari Samuel Johannes Pentti. Pentti nousi Yhtyneitten Paperitehtaitten hallituksen varajäseneksi vuonna 1924 ja jäseneksi vuonna 1926. Hallintoneuvoston jäsenenä Pentti toimi vuosina 1952-1954.

Uuden Suomen johtokunnan jäsenenä Karl Rudolf Walden oli paljon vartijana, kun lehden päätoimittajaa vaihdettiin vuonna 1932. Lapuan liikettä lähellä olevien tahojen – kuten esim. Uuden Suomen hallituksen puheenjohtaja Eino Emil Waldemar Suolahden (vuoteen 1906 Palander, s. 7.11.1879 Hämeenlinna ja k. 16.4.1951 Helsinki) mukaan – päätoimittaja Kaarlo Yrjö Koskimies (vuoteen 1906 Forsman, s. 8.5.1881 Helsinki ja k. 25.6.1951 Helsinki) oli maltillisena liian lepsu päätoimittajan tehtävään. Teologian tohtori Paavo Virkkunen oli Kaarlo Koskisen tukimiehiä ja oletettiin myös Karl Rudolf Waldenin olevan. Ratkaisevassa äänestyksessä Karl Rudolf Walden äänesti kuitenkin Kaarlo Koskimiehen erottamisen puolesta ja Koskimiehen tilalle valittiin Samuel Pentti Uuden Suomen päätoimittajaksi. Samuel Pentti oli 1920-luvun alussa ollut Kauppalehden päätoimittaja. Sen jälkeen Pentti toimi Iltalehden päätoimittajana sekä toimittajana Uudessa Suomessa.

Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiö tuli aktiiviseksi osakkaaksi jyväskyläläisen Sisä-Suomi Osakeyhtiöön G. A. Serlachius Oy:n kanssa. Sisä-Suomi julkaisi Kokoomuksen äänenkannattajaa, Jyväskylän Sanomia, joa muuttui Keski-Suomen Iltalehdeksi vuoden 1962 alussa kilpailemaan ykköslehden, Keskisuomalaisen kanssa. Keski-Suomen Iltalehti teki kuitenkin alusta lähtien tappiota. Vuonna 1963 osakepääomaa korotettiin, joka toi hieman papemmin varoja. Lisäksi kolme vuotta myöhemmin Keski-Suomen Iltalehti julistautui riippumattomaksi saadakseen enemmän lukijoita. Tässä yhteydessä lehti myös menetti uskollisimmat lukijansa. Yhtyneet ja Serlachius tulivat pääosakkaiksi vuoden 1968 osakeannissa. Keski-Suomen Iltalehden päätoimittajana toimi Kyösti Sorjonen; hän käytti pakinoissaan lehdessä nimimerkkiä Joel. Keski-Suomen Iltalehti jatkoi ilmestymistään vuoden 1970 loppuun.

1930-luvulla Yhtyneet Paperitehtaat Oy oli tullut Sääksmäen Sanomien osakkaaksi. Paperituote Osakeyhtiö vuokrasi sota-aikana Sääksmäen Sanomien julkaisuoikeudet. Vuonna 1945 lehden nimi muuttui Valkeakosken Sanomiksi ja vuonna 1957 lehden julkaisuoikeus siirtyi Yhtyneitten Paperitehtaitten tytäryhtiölle, Valkeakosken Kirjapaino Oy:lle. Samaan aikaan sanomalehden ilmestymiskertoja lisättiin neljään kertaan viikossa ja vuonna 1962 viiteen kertaan viikossa. Valkeakosken Sanomia ryhdyttiin kolme vuotta myöhemmin painaa offsetmenetelmällä, ensimmäisenä sanomalehtenä maassamme. Samalla kuumaladonta sai jäädä ja lehteä tehtiin kylmäladonnalla.

Yhtyneet Paperitehtaat tuli Jämsässä myös Jämsän Lehti Oy:n osakkaaksi. Jämsän Lehti Oy julkaisi Jämsän Seutua, joka nyt kasvoi ja alkoi ilmestya kolme kertaa viikossa vuoden 1953 alusta. Lehden nimi muuttui Koillis-Hämeeksi ja entinen paikallislehti muuttui myös alueelliseksi lehdeksi. Yhtyneet Paperitehtaat vahvisti omaa omistustaan lehtiyhtiössä; Jämsänkosken sosiaalipäällikkö, Pentti Hillo, ja hänen jälkeensä Kaipolan tehtaan konttoripäällikkö, Erik Ikonen, istuivat lehtiyhtiön johtokunnan puheenjohtajina. Ensimmäiset Koillis-Hämeen päätoimittajat, Jukka Pellervo Tyrkkö (vuoteen 1927 Nieminen, s. 2.4.1912 Ylöjärvi ja k. 16.10.1979) ja Paavo Veikko Sillantaka (s. 15.8.1925 Sääksmäki ja k. 11.9.2007 Vantaa), tulivat Valkeakosken Sanomista. Vuonna 1975 Yhtyneet Paperitehtaat osti Jämsä Lehti Oy:n osake-enemmistön.

Jukka Tyrkkö oli suomalainen toimittaja ja sotakirjailija, joka jo 21-vuotiaana vuonna 1933 alkoi julkaista Ylöjärvellä ensimmäistä sanomalehteä, Ylöjärvi-lehteä. Tänään lehti ilmestyy Ylöjärven Uutiset-nimellä. Jukka Tyrkkö toimi myös toimittajana Aamulehdessä ja IKL:n Työn suunta-lehdessä. Tyrkkö oli IKL- ja Sinimustat-järjestöjen aktiivi, joka osallistui sotaan suomalaisessa SS-vapaaehtoispataljoonassa (vuosina 1941-1943) pataljoonan sotakirjeenvaihtajana ja propagandistina. Tyrkkö pyrki kirjoituksissaan rakentamaan yhteyttä jääkäriliikkeen ja SS-pataljoonan välille. Jukka Tyrkön esim. Aamulehteen ja Rintamamies-, Suomi-Saksa-, Hakkapeliitta- ja Ajan Suunta-lehtiin kirjoittamien artikkelien sisältö oli avoimen anti-bolševistista ja kansallissosialistista. Hänen raportaaseissa ja artikkeleissa rakennettiin kuvaa tulevasta Suur-Suomesta ja Suomen keskeisestä asemasta Saksan johtamassa uudessa Euroopassa.

Jukka Tyrkkö kirjoitti omista sotakokemuksistaan myöhemmin kirjassa Suomalaisia suursodassa. Tyrkkö oli myös SS-Aseveljet ry:n sihteeri vuosina 1943-1944. Toimittaja Jukka Tyrkkö oli avioliitossa toimittaja Eva Marjatta Tyrkön (o.s. Tulenheimo, s. 10.5.1916 Kangasala ja k. 7.10.2010 Helsinki) kanssa. Marjatta Tyrkön vanhemmat olivat Kangasalan urkutehtaan johtaja, teollisuusneuvos Martti Akseli Tulenheimo (vuoteen 1906 Thulé, s. 20.3.1883 Kangasala ja k. 18.10.1945 Kangasala) ja lääketieteen lisensiaatti Eva Dobora Hèman (1886-1977). Jukka ja Maarit Tyrkön tytär on kirjailija ja toimittaja Maarit Eva Inkeri Tyrkkö (ent. Huovinen, s. 28.12.1947 Tampere). Jukka Tyrkön veli oli pappi, oppikoulun rehtori ja kirjailija Martti Sakari Tyrkkö (s. 30.1.1904 Ylöjärvi ja k. 25.9.1970 Tampere), ja sisko oopperalaulaja Marja Tyrkkö (s. 26.9.1922 Ylöjärvi ja k. 2.7.2000 Tampere).

Arkkitehti Pekka Saarema sai jälleen kerran Juuso Waldenilta toimeksiannon suunnitella Jämsänkosken isännöitsijälle, Lauri Tiilikalle edustusasunto Jämsänkoskelle. Pekka Saarema suunnitteli 470 m² rakennuksen Koskikeskisen järven rannalla sijaitsevalle mäelle, Jämsäkosken keskustan läntiselle vastarannalle. Talon rakennustyöt alkoivat vuonna 1956 ja talo valmistui vuonna 1958. Talon eteläpuolella on Pekka Saareman tehtaan ”pienemmille” johtajille piirtämä kolmen asunnon rivitalo, ns. ”insinööriasunnot”. Tehtaan isännöitsijät asuivat edustustalossa aina 1980-luvulle saakka. Edustusrakennus toimi UPM:n vieraskerhona vuodesta 1984 lähtien. Vuoden 2018 lopulla edustustalo siirtyi kulttuurimesenaatti Kauko Sorjosen (s. 1942 Punkaharju) säätiön omistukseen.

Jämsänkoskella sijaitsee myös Ilveslinna, jonka kenraali Karl Rudolf Walden rakennutti tamperelaisella rakennusliike Tähtinen & Solalla. Ilveslinnan seurantalo valmistui vuonna 1937 arkkitehti Väinö Gustaf Palmqvistin (s. 16.1.1882 Kalajoki ja k. 14.6.1964 Helsinki) suunnitelmien mukaan. Arkkitehti Palmqvist suunnitteli talon ensin ilman tornia, mutta kenraali Karl Rudolf Walden esitteli arkkitehdille Alcazarin linnan valokuvaa ja Palmqvist ymmärsi heti tehdä taloon myös tornin. Ilveslinnasta tuli välittömästi Jämsänkosken kulttuurielämän keskus. Ilveslinnan sisäinteriöörin päätilana on iso tapahtumasali. Talossa ovat toimineet kunnanvirasto ja sen suojissa järjestettiin myös kunnan kokoukset. Juhlasali muutettiin jatkosodan lopulla sotilassairaalaksi. Alisen kosken keskellä, aivan Ilveslinnan edustalla, on arkkitehti Pekka Saareman suunnittelema muistomerkki sodissa kaatuneille Yhtyneitten Paperitehtaitten työntekijöille.

Entinen Yhtyneitten Paperitehtaitten venäläinen ostaja, Isaac Oisermann oli jossakin vaiheessa paennut Neuvostoliitosta Englantiin, jossa hän vietti aikaansa siellä kasvatetun nuoremman veljensä kanssa. He perustivat Englantiin yrityksen, Oisermann & Sons, joka teki pienimuotoista paperikauppaa. 1930-luvun puolivälissä Isaac Oisermann tapasi Suomessa Karl Rudolf Waldenin, jolle ilmoitti muuttavansa Israeliin – nuorempi veli jäi kuitenkin Lontooseen – ja kertoi saaneensa joitakin edustuksia Ruotsista. Oisermann toivoi saavansa myös Suomesta edustettavaa.

 Juuso Walden (25. osa)

Urho Kekkonen ja Juuso Walden olivat ystäviä.

Matti Virkkunen oli avioliitossa vuodesta 1936 KOP:n pääjohtaja Iivari Mauri Honkajuuren (vuoteen 1906 asti Tallroth, s. 13.8.1882 Nurmo ja k. 18.2.1948 Helsinki) tyttären, Eeva Honkajuuren kanssa. Virkkusesta tuli KOP:n johtokunnan jäsen vuonna 1947 ja seuraavana vuonna pääjohtaja Mauri Honkajuuren kuoltua. Varatuomari Virkkunen oli Kansallis-Osake-Pankin pitkäaikainen pääjohtaja, vuodet 1948-1975. Pankkiin liitettiin vuonna 1949 Pohjolan Osake-Pankki ja Suomen Maatalous-Osake-Pankki vuonna 1958. KOP oli toteuttamassa Rauma-Repolan fuusioitumista vuonna 1952. Matti Virkkunen oli myös Kokoomuksen asettama vastaehdokas Urho Kekkoselle presidentinvaaleissa vuonna 1968. Presidentinvaaleissa Virkkunen sai 24 prosentin äänimäärän. Matti Virkkusella oli monia luottamustehtäviä ja toimi mm. yli 20 vuoden ajan Keskuskauppakamarin puheenjohtajana vuosina 1950-1972.

Varatuomari Mauri Honkajuuri.

Yhtyneitten pääkonttorin henkilökunnasta osa muutti Myllykoskelta Valkeakoskelle; toimihenkilöille muutto ei varmasti ollut pelkästi helppoa touhua, mutta valituksia toisaalta kuului hyvin vähän. Yhtiön yhtiöjärjestys täytyi myös muuttaa ja uudelleen nimittää hallintaelimet. Uudessa yhtiöjärjestyksessä määrättiin kaksiosainen hallintokoneisto, hallintoneuvosto ja johtokunta. Yhtiön osakkaita edusti hallintoneuvosto ja aktiivisesti yhtiössä toimivia edusti johtokunta. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin vankilasta vaputunut pankinjohtaja Johan Wilhelm Rangell. Se, että sotasyyllisistä varsinaisista poliitikoista kansalle kaikkein tuntemattomin oli Juhan Wilhelm Rangell (s. 25.10.1894 Hanko ja k. 12.3.1982 Helsinki), ei välttämättä kuitenkaan tarkoittanut, että Rangell olisi mitenkään muuten arvioiden näkymätön toimija suomalaisessa elämänmenossa. 

Johan Wilhelm Rangell.

Rangellin isä oli Hauhon ja Tuuloksen piirin nimismies, Jacob Werner Rangell, joka kuoli pojan ollessa nelivuotias. Hänen äitinsä oli Alma Maria Eklöf. Suomen urheilua rakastava kansa muisti hänet kolmiloikan Suomen mestarina ja ensimmäisenä 14 metrin ylittäjänä. Hänen ennätyshyppynsä vuodelta 1912 ylsi 14,09 metriin – tuloksella olisi vielä 2 000-luvullakin Kalevan Kisoissa sijoittunut kymmenen parhaan joukkoon. Aktiivinen urheilu-ura sai jäädä, kun opinot kutsuivat, mutta Ringell säilytti yhteytensä urheiluun hyvinä. Entisestä kolmiloikkaajasta kasvoi urheilujohtaja, joka puolusti amatööriurheilun ihanteita ja oli hiipivää ammattilaisuutta vastaan. Vuonna 1935 Jukka Ringell valittiin SVUL:n puheenjohtajaksi sekä kolme vuotta myöhemmin Suomen olympiakomitean ja KOK:n jäseneksi.

Rangell kävi Hämeenlinnan klassisen lyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1913. Hän opiskeli lakia ja valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1922 sekä varatuomariksi vuonna 1927. Vuonna 1925 Jukka Rangell aloitti pankkiuransa Osuuskassojen Keskuksen lakimiehenä.

1930-luvulla hän yleni Osuuskassojen Keskuksen toimitusjohtajaksi. Vuonna 1937 lamavuosina maatalouden luotto-ongelmia taidolla ratkonut Jukka Rangell sai kutsun Suomen Pankkiin Risto Rytin läheiseksi työkaveriksi. Kuitenkin valtakunnanpolitiikasta Jukka Ringell pysytteli visusti erossa. Tammikuun 1941 hallituspelissä hänet vedettiin jokerina esille.

Risto Ryti.

Suhteellisen kokemattomasta poliitikosta, Jukka Rangellista tuli Suomen pääministeri pudotuspelissä, joka sai alkunsa, kun Risto Ryti siirtyi pääministerin paikalta presidentiksi. Jukka Rangellin etuna tilanteessa oli se, ettei hänellä ollut suoranaisia vastustajia, hän oli edustuspuolueen jäsen, mutta ei ollut osallistunut aktiivisesti puoluepolitiikkaan. Urheilupiireissä Rangell tiedettiin sillanrakentajaksi sosiaalidemokraattien ja porvarien välillä. Yli 15 vuoden kokemus pankkimaailmassa oli luonut loistavat puitteet suhteiden rakentamiselle yhteiskunnan eri piireihin. Samoin Suomen Pankin vt. pääjohtajan tehtävä teki mahdolliseksi ponnahtaa näyttävästi suoraan politiikkaan. Ehkä Rangellille kaikkein tärkein valintaperuste pääministeriyteen oli presidentti Risto Rytin ehdoton luottamus häneen. Risto Ryti oli jo Suomen Pankin vuosinaan oppinut tuntemaan ”oppipoikansa”, Rangellin ja luottamaan häneen. Menneiltä pankkivuosilta periytynyt yhteinen, lämmin mestari-oppipoika-suhde ja kaveruus kesti heidän välillä rikkoutumatta seuraavat kaksi vuotta. Tuona aikana Suomi ajautui jatkosotaan, ylitti vanhan rajan ja lopulta jumittautui asemasotaan Karjalassa.

Emil Luukka.

Muita hallintoneuvoston jäseniä olivat metsänhoitaja Th. Wegelius, johtaja Aarne Koskelo, tuomari Samuel Johannes Malakias Pentti sekä Juuso Walden ja hänen veljensä, Emanuel Walden. Hallintoneuvoston sihteerinä toimi varatuomari Lauri Pentti. Yhtyneitten Paperitehtaitten siirtoväen intressejä oli aikaisemmin edustanut pankinjohtaja Juho Hämäläinen, korvauselimen toimitusjohtaja. Uuteen hallintoneuvostoon tuli hänen tilalleen kunnallisneuvos Emil Wiktori Luukka (s. 1.12.1892 Muolaa ja k. 1.6.1970 Valkeakoski). Maalaisliittolainen Emil Luukka asettui omalle maatilalleen Sääksmäelle sodan jälkeen. Emil Luukka toimi kansaedustajana vuosina 1936-1966 ja ministerinä kahdeksassa eri hallituksessa vuosina 1942-1962. Emil Luukka kannatti voimallisesti Karjalan palautusta sekä puolusti karjalisten oikeuksia. Hän toimi Karjalan Liiton puheenjohtajana vuosina 1946-1967. Emil Luukka sai kunnallisneuvoksen arvonimen vuonna 1942 ja ministerin arvonimen vuonna 1962.

Juuso Waldenille Yhtyneiden Paperitehtaitten jakaminen oli henkilökohtaisesti hyvin vaikea prosessi. Juuso Walden säilytti yhteytensä presidentti Risto Rytiin, joka oli ollut Karl Rudolf Waldenin henkilökohtainen ystävä ja työkaveri sotavuosina. Jouluna 1951 Risto Ryti kirjoitti Juuso Waldenille kannustuskirjeessä seuraavasti: ”Kiitän sydämellisesti kaikesta kuluneen vuoden aikana monin tavoin osoittamastasi suuresta ystävällisyydestä ja kaiken kukkuraksi saamastani suurenmoisesta joululähetyksestäsi. Olen mielenkiinnolla seurannut lehtiuutisia Yhtyneiden Paperitehtaiden mahdollisesta kohtalosta. Jakosuunnitelma saattaa ehkä lopuksi olla paras aikaansaatavissa oleva ratkaisu. En tunne lähemmin kuinka pitkälle uutisrakennus- ja modernisoimistyö Valkeakoskella, Jämsänkoskella ja Simpeleellä on edistynyt, mutta minulla on se vaistomainen näkemys, että isäsi tehokkaimmin ja täydellisimmin ehti painaa suuren persoonallisuutensa leiman teollisuusmiehenä, organisaattorina ja lämminsydämisenä ihmisenä juuri Myllykosken yhteiskuntaan ja laitoksiin. Sen vuoksi ymmärtäisin hyvin, jos Sinulle järjestelyn johdosta, joka veisi juuri Myllykosken vieraisiin, kylmiin kapaitalistikäsiin, jäisi mieleesi katkeruuden tunne. Mutta toiselta puolen, jos sanottu käsitykseni on oikea, Sinulle itsellesi ehkä muilla tehtailla jää laajempi ja kiitollisempi työkenttä kuin Sinulle olisi jo tällä hetkellä valmiina Myllykoskella. Meidän arvommehan ei viime kädessä riipu siitä, mitä omistamme, vaan siitä mitä olemme ja mitä hyvää ja arvokasta saamme aikaan myös muiden hyväksi.”

Juuso Walden oli myös ennättänyt antaa luottoarkkitehtinsa, Pekka Saarelman, tehtäväksi suunnitella 1500 m²:n edustuskodin Myllykoskelle. Edustustaloon piirrettiin olohuone, aula, talvipuutarha ja ruokailu- ja keittiötilat. Edustustalon toiseen kerrokseen ylähallin ympärille tulivat lasten ja vanhempien makuuhuoneet sekä vierashuoneita. Henkilökunnan tilat sijaitsivat rakennuksen pohjoispäädyssä. Kellariin suunniteltiin isoa autohallia, arkistoa sekä huolto- ja teknisiä tiloja. Lapsille oli lisäksi oma ruokailuhuone. Talon suunnitelma valmistui vuonna 1950 ja talon rakentaminen käynnistyi seuraavana vuonna. Yhtyneitten Paperitehtaitten jakaminen keskeytti rakennustyöt noin kymmeneksi vuodeksi. Myöhemmin talo rakennettiin valmiiksi, mutta se muutettiin useamman perheen asunnoksi.

Björnbergien teollisuussuku halasi itselleen Myllykosken tehtaan takaisin. Yhtyneiden näkökulmasta Myllykosken tehdas oli kehitetty yhtiön rahasammoksi, jossa oli töissä vain neljännes Yhtyneiden henkilökunnasta, mutta yhtiön tuotosta se tahkoi peräti puolet. Juuso Walden ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan hän oli varautunut tilanteeseen uudella suunnitelmalla. Tilalle rakennettiin pian Kaipolan paperitehdas, josta tuli hyvin pian yhtiön kruununjalokivi. 1.1.1952 Yhtyneillä oli hallussa maa-alue Tiirinselän rannasta, noin 7-8 kilometriä Jämsästä. Rautatiekin tuli jo kahden kilometrin päähän tehdasalueesta. Voimansiirto tuli aluksi Jämsänkosken muuntoasemalta, mutta myöhemmin se tulisi Petäjäveden suurelta muuntoasemalta. Alueelle tarvittiin vielä kestävä maantie. Tehdasalue oli alkujaan noin 40 hehtaaria, mutta sittemmin se laajeni jo 80 hehtaariin. Rakennuspäälliköksi valittiin diplomi-insinööri Martti Niskala. Kaipolan rakennustyömaalla työskenteli parhaaseen aikaan jopa 800 rakennusmiestä. Myllykoskelta siirtyi Kaipolan teknilliseksi johtajaksi diplomi-insinööri P. E. Ohls. Konttoripäälliköksi tuli ekonomi Erik Ikonen. Juuso Waldenin serkku, Henrik Waldén johti Kaipolan tehdasta isännöitsijä, teollisuusneuvos Lauri Tiilikan (1902-1988) valvonnassa. Kannattavuuslaskelmat oli tehty kuitenkin vielä silloin, kun Myllykoski oli Yhtyneissä mukana. Siksi uudesta tehtaasta koituvat kustannukset rasittivat Yhtyneitä vielä pitkään. Juuso Walden antoi jälleen arkkitehti Pekka Saaremalle tehtävän; tällä kertaa tuli suunnitella Valkeakoskelle Antinkärkeen Waldenien edustuskoti.

 Markku Johansson (10. osa)

Kapellimestari Markku Johansson.

Markku Johansson teki Juha Vainion lauluihin sovituksia; sellaisia Juhan lauluja ovat esimerkiksi Yksinäinen saarnipuu ja Pankinjohtajan vapaapäivä. Aikaisemmin Markku Johansson ei ollut miettinyt sanoituksen ja sovituksen yhteyttä, mutta Juha Vainion lauluihin tehdessään sovituksia hän oppi huomaamaan, että laulun sanoman ja laulun taustan välille ei saa rakentaa ristiriitaa. Juha Vainio teki 1980-luvun aikana varmasti juuri ne laulunsa, joista hänet suuri yleisö parhaiten muistaa. Sanotusten aiheet vakavoituivat ja tulivat ajattomiksi, mutta Juha myös sävelsi laulujaan enemmän itse. Alkoholin käytön Juha Vainio lopetti loppiaisena 1976, joka oli suuri muutos hänen omassa elämässään.

Kapellimestari, tuottaja, säveltäjä, sovittaja ja sanoittaja Jaakko Salo pianon ääressä.

Oivan opetuksen sovituksen ja sanoituksen välisestä suhteesta Markku Johansson sai kapellimestari Jaakko Salolta aikanaan. Markku oli työstämässä Juha Vainion albumille tulevaa sovitusta, jolla oli jälleen tietysti kiire, sillä bändi ja kuoro olivat tulossa jo aamulla nauhoittamaan taustoja Juhan kappaleeseen. Taustalaulajat olivat naisia ja Markku halusi käyttää studiolla kuoroa mahdollisemman tehokkaasti ja taloudellisesti. Markku tiedusteli Jaakko Salolta halusiko tämä, että Markku kirjoittaisi kyseiseen kappaleeseen kuorolle jotakin laulettavaa. Jaakko Salo etsi käteensä Juhan sommittelemat sanat lauluun ja tutki sanoituksen huolella. Laulun sanat kertoivat miehistä, jotka olivat jääneet ilman naisseuraa. Jaakko Salo käännähti Markun puoleen ja lausui: ”Ei tähän mitään mimmikuoroa tarvita, justhan niist on päästy eroon!” Oppi meni välittömästi perille.

Säveltäjä, sanoittaja ja laulaja Juha Vainio.

Kun Juha Vainion alkoholin käyttö oli loppunut, alkoi hänen kirjoittamiin lauluihin tulla yhä enemmän elämää lempeästi ymmärtävää, tarkkailevaa ja aikaisempaa pohdiskelevampia sävyjä. Juha kirjoitti aina mielellään myös humoristisia lauluja, mutta vakavammat kappaleet kulkivat aina myös hänen mukanaan. Yleisradion TV2:n haastattelussa 1980-luvun alussa Juha Vainio kertoi toimittaja Helena Kokolle, ettei hän aseta omia kappaleita paremmuusjärjestykseen, koska kaikki itse laulamansa laulut olivat Juhalle tärkeitä ja läheisiä. Vaikka hän itse tiedosti sen, ettei aina voi tekijäkään lauluissaan onnistua, hän oli kuitenkin aina yrittänyt tehdä lauluistaan mahdollisimman hyviä. Näin Juha itse: ”Kyl mä oon kuitenkin ollu huomaavinani, että se hukkaprosentti on viime vuosina ollu pienempi kuin aikaisemmin.” Seuraavaksi Helena Kokko tiedusteli, mistä asia saattoi johtua. Tähän Juha jatkoi: ”Ehkä se johtuu sellaisesta henkisestä kypsymisestä. Ja sitten mulla on niin rautainen kumppani tos Jaakko Salossa. Enkä mä voi Johanssonin Markkuakaan unohtaa täs yhteydessä rallien sovittajana. Markku on mielettömän laaja-alainen. Sille ei oo mikään vierasta mikä vaan tollasen musiikki-nimikkeen alla kulkee. Se on oivaltanut myös tämän puolen”.

Juha Vainion laulujen tarinat saivat seurakseen Markku Johanssonilta usein lyyrisen musiikillisen tulkinnan sovituksessa. Haikeassa mollivalssissa laulun kertoja miettii mennyttä elämäänsä Juha Vainion laulussa, Kotkan poikii ilman siipii, jossa hanurilla on myös vahva rooli. Markku toi kertosäkeistöön lisäksi huilun, mandoliinin sekä kuoro-osuudet tunnelmaa luomaan. Juha Vainion laulussa, Yksinäinen saarnipuu, Markku taas herkistelee tunnelmaa flyygelitorven soitollaan. Mies itäsaariston-kappale on tehty niin, että Markku Johansson sävelsi kappaleen ensin ja Juha Vainio teki vasta sitten sanoituksen lauluun. Laulussa mies käy Haapasaaressa tapaamassa omaa isäänsä ja vie tälle tuliaisiksi konjakkipullon.

Kitaristi Heikki Laurila.

Äänilevyteollisuuden palveluksessa Suomessa soitti ammattimaisia studiomuusikoita hieman laskentatavasta riippuen noin 100-200 henkilöä. Jokaisella levy-yhtiöllä oli omat vakituiset, viikottain toistuvat äänityspäivänsä studioissa. Samat muusikot soittivat musiikkia eri levy-yhtiöille aina kulloisenkin tilauksen mukaan. Heidän soittotapansa tunnettiin hyvin ja tiedettiin jo etukäteen, minkä tyylinen soittaja tarvittiin kuhunkin projektiin. Studiomuusikoita työllistivät paljon myös radio- ja televisio-ohjelmien teot. Studio nauhoituksia äänitettiin kokopäiväisesti viidestä kuuteen päivään viikossa. Suomessa kaikkien aikojen käytetyin studiomuusikko oli kitaristi Heikki Risto Ylermi Laurila (s. 15.5.1934 Kouvola ja k. 9.2.2021 Nizza, Ranska). Gramexin tietojen mukaan vuoteen 2008 mennessä hän oli levyttänyt 7 272 raitaa.

Levy-yhtiöt pyrkivät toimimaan mahdollisimman tehokkaasti ja muusikoilla koitettiin soitattaa joka päivä mahdollisimman paljon materiaalia. Vain luotettavia ammattilaisia ja tunnettuja muusikoita käytettiin studioäänityksissä. Studiomuusikoilta vaadittiin ammattitaidon lisäksi uskomatonta paineensietokykyä, sillä epäonnistuminen saattoi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa, että koko äänityssessio täytyi ottaa uudelleen. Instrumentalistit eri soittimiin valittiin aina sen mukaan äänityksissä, millaista musiikkia oli tarkoitus kulloinkin tehdä.

Suomessa tehtiin varsinkin 1970-luvulla hyvin paljon covereiksi kutsuttuja suomeksi laulettuja käännösiskelmiä. Nämä cover-kappaleet valittiin tunnetuista kappaleista, jotka olivat monissa maissa saavuttaneet listamenestystä ja suosiota. Jos sovittajat halusivat poiketa alkuperäisen kappaleen sovituksellisista ratkaisuista suuresti, heidä täytyi perustella ehdotuksensa levy-yhtiön edustajille luotettavasti. Tapana oli, että cover-levytysten tekemisessä pyrittiin mahdollisimman lähelle alkuperäislevytyksen jälkeä. Tämän vuoksi myös laulusolistit pyrittiin valitsemaan siten, että ne muistuttavat mahdollisimman paljon alkuperäisiä esikuviaan. Sitä pidettiin kaupallisuuden takeena, että cover-versio oli mahdollisemman samankaltainen alkuperäislevytyksen kanssa.

Cover-versioiden tekeminen oli hyvin haastavaa työtä varsinkin sovittajille. Ulkomailla käytettiin vielä 1970-luvulla hyvin suuria orkesterikokoonpanoja studioiden äänityksissä. Komppiryhmän lisäksi mukana olivat yleensä puhaltajat ja jousisto sekä kuoro. Levy-yhtiöillä ei Suomessa ollut varoja käyttää sellaisia massiivisia orkesterikokoonpanoja, mitä muualla maailmassa käytettiin. Tämä vuoksi myös pienemmät orkesterit myös väkisin kuulostivat kokonaan erilaisilta musiikillisesti. Muusikoilta vaadittiin myös kekseliäisyyttä ja oivaltamiskykyä siitä, miten ulkomailla käytettyjä soundeja saatiin aikaiseksi.

Musiikki-Fazerilla seurattiin tarkasti, kontrolloidusti ja järjestelmällisesti äänilevyjen tekemistä 1970-luvulla. Levy-yhtiön tuotantotiimit miettivät, millaisia äänitteitä pitäisi tehdä, jotta levymyynti olisi mahdollisimman kannattavaa. Käytännössä levy-yhtiöt päättivät, mitkä kappaleet olivat levyttämisen arvoisia ja kuka näitä kappaleita pääsi laulamaan levyille. Sovittaja kuului yhtenä jäsenenä levy-yhtiön tuotantotiimiin ja hän saattoi tuoda tiimiin omiakin ehdotuksiaan jonkin artistin levyttämäksi kappaleeksi.

Ulkomaisilla levy-yhtiöillä oli tuottajien ammattikunta, mutta Suomessa vielä 1970-luvulla ei tunnettu tuottajien ammattia. Käytännössä meillä sovittajat tekivät myös tuottajan työtehtävät ja toimivat myös studiopäällikkönä. Vasta 1970-luvun lopulla Suomessa tulivat alalle ensimmäiset tuottajat. Sovittajan tehtäviin kuului itse sovittamisen lisäksi varata studiosta äänitysaika, tilata soittajat äänityssessioon, soitattaa muusikot sekä laulattaa laulusolistit nauhoituksessa. Sovittajan piti etukäteen sopia levy-yhtiön kanssa, minkä kokoista orkesterikokoonpanoa hänellä on lupa käyttää. Samoin hänen täytyi myös huolehtia käytännössä siitä, ettei ennalta sovittua budjettia vain ylitetty.

Markku Johanssonin tehtäväksi jäi myös toimia yhdysmiehenä laulusolistin ja sanoittajan välillä. Jos laulaja ei jostain syystä pitänyt sanoituksessa ilmenneestä kohdasta, joutui Markku sovittelemaan laulajan ja laulun sanoittajan välillä ja mahdollisesti hakemaan kompromissia kyseiseen kohtaan sanotuksessa. Itsenäisesti Markku Johansson ei yleensä puuttunut sanoitusten sisältöihin, mutta joskus hän joutui puuttumaan sanoittajan kirjoittamaan tekstiin ja pyytää sanoittajaa korjaamaan väärän tavumäärän, jotta se sopii melodian säveliin.

Suomessa monet sovittajat ovat oppineet sovittamisesta paljon kuuntelemalla ulkomaisia äänilevyjä ja nuotintamalla musiikkia niiltä kuulonvaraisesti. Kun uutta cover-äänitettä alettiin tehdä, sai kappaleen sovittaja levy-yhtiöltä kappaleen sanoituksen, alkuperäislevytyksen sekä kappaleen pianonuotin. Markku Johanssonin mielestä olisi suotavaa, että sovittaja tarkistaa alkuperäisestä nuotista kappaleen melodian ja sen tavujaon alkuperäisessä muodossaan. Näin vältyttäisiin virheiltä, joita saattaa syntyä, kun artisti on demonauhalle tulkinnut kappaleen; huonoimmillaan tämä virhe voi päätyä käännöskappaleiden covereihin sellaisenaan. Markku viihtyi sovittamistyössä hyvin, sillä hän saattoi siinä vaikuttaa levyn lopputulokseen alusta lähtien aina äänitteen viimeistelyyn saakka. Sovitusta tehdessään hän pystyi hiomaan ja kehittelemään omia musiikillisia ideoitaan kunnes hän oli itse lopputulokseen täysin tyytyväinen. Hän pystyi sovittajana työskentelemään parhaaksi katsomallaan tavalla, koska levy-yhtiö ei puuttunut hänen tekemisiinsä.

 Kapellimestari Christian Thielemann

Kapellimestari Christian Thielemann.

Saksalainen kapellimestari Christian Thielemann (s. 1.4.1959) syntyi Länsi-Berliinissä, jossa hän myös opiskeli alttoviulunsoittoa sekä pianonsoittoa. Hän sai myös yksityistä opetusta sävellyksessä sekä kapellimestarina orkesterin johtamisessa. Jo 19-vuotiaana Thielemann pääsi Berliinin Deutsche Operissa saksalaisen kapellimestari Heinrich Hollreiserin (s. 24.6.1913 ja k. 24.7.2006) musiikin harjoituttajaksi. Hollreiser syntyi Münchenissä ja opiskeli siellä valtion musiikkiakatemiassa. Hän toimi kapellimestarina Wiesbadenin, Darstadtin, Mannheimin ja Duisburgin oopperataloissa. Vuosina 1945-1951 hän johti Berliinin filharmonikkojen ja Bambergin sinfoniaorkesterin, Hampurin, Kölnin ja Frankfurtin radion sinfoniaorkestereiden konsertteja. Samoin hän johti vierailukonsertteja Madridissa ja Barcelonassa. Christian Thelemann toimi myös itävaltalaisen kapellimestari Herbert Ritter von Karajanin (s. 5.4.1908 ja k. 16.7.1989) assistenttina.

Kapellimestari Heinrich Hollreiser.

Ihmelapsena pidetty Karajan aloitti soittamisen pianolla; hän opiskeli musiikkia Salzburgin Mozarteumissa. Vuonna 1929 Karajan debytoi kapellimestarina Salzburgissa ja samana vuonna hänet nimitettiin kapellimestariksi Ulmiin, Saksaan, jossa hän toimi vuoteen 1934 saakka. Seuraavana oli vuorossa Aachen, jossa Karajan toimi kapellimestarina vuoteen 1941 asti. Samaan aikaan hän johti myös Berliinin valtionoopperaa. Herbert von Karajan oli myös natsipuolueen jäsen vuosina 1933-1942. Herbert von Karajan johti Wienin filharmonikkoja ensi kerran vuonna 1934 ja Berliinin filharmonikkoja vuonna 1937. Vuonna 1944 Karajan pakeni Italiaan. Hän oli perustamassa vuonna 1948 Lontoon Philharmoniaa ja vuonna 1955 hänestä tuli Lontoon Philharmonian musiikkijohtaja.

Kapellimestari Herbert von Karajan.

Kapellimestari Christian Thielemann työskenteli monissa pienemmissä saksalaisissa teattereissa, kuten Musiktheater in Revier Gelsenkirchenissä, Karlruhessa Hannoverissa, Düsseldorfin Deutsche Oper am Rheinissä ensimmäisenä kapellimestarina ja Nürnbergissä Generalmusikdirektorina ennen kuin palasi Deutsche Oper Berliniin vuonna 1991 johtamaan. Thielemann avusti myös argentiinalaissyntyistä kapellimestaria, Daniel Barenboimia (s. 15.11.1942 Buenos Aires) Bayreuthin Festspielhausissa. Kaudella 1991-1992 Thielemann debytoi Yhdysvalloissa; hän johti kuusivuotiaana ensimmäisen sävellyksensä tehneen Richard Georg Straussin (s. 11.6.1864 ja k. 8.9.1949) Elektran San Franciscossa ja Metropolitan Operassa New Yorkissa. Vuosina 1997-2004 Thielemann johti Saksalaista Oopperaa Berliinissä.

Pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim.

Syyskuussa 2004 Christian Thielemannista tuli Münchenin filharmonikkojen ylikapellimestari. Vuonna 2011 Thielemann erosi Münchenin kapellimestarin tehtävistään musiikillisten kiistojen vuoksi. Sächsische Staatskapelle Dresden ilmoitti lokakuussa 2009, että Thielemann on nimitetty seuraavaksi ylikapellimestariksi kaudesta 2012/2013 alkaen. Marraskuussa 2017 orkesteri ilmoitti jatkavansa Thielemannin sopimusta ylikapellimestarina heinäkuun loppuun vuoteen 2024 saakka.

Vuosina 2013-2022 Christian Thielemann toimi Salzburgin pääsiäisfestivaalin taiteellisena johtajana. Tammikuussa 2023 Christian Thielemann aloitti Daniel Barenboimin varakapellimestarina Richard Wagnerin Nibelungin sormuksen kanssa Staatoper Unter den Lindenissä. Christian Thielemann on ollut vakituinen kapellimestari Bayreuthin festivaaleilla debyytistään vuonna 2000. Hänet nimitettiin musiikilliseksi neuvonantajaksi ja johtajaksi Bayreuthin festivaaleille syyskuussa 2008 Richard Wagner Festival Foundationin päätöksellä. Thielemann erosi Bayreuth Festivalin virastaan vuonna 2020.

Kapellimestari Thielemann johtaa Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserttia.

Vuonna 2003 Christian Thielemannille myönnettiin Saksan liittotasavallan (Bundesverdienstkreuz) ansiomerkki. Lokakuussa 2011 Thielemann sai Lontoon Royal Academy of Musicin kunniajäsenyyden. Vuonna 2015 Christian Thielemann voitti Leipzigin Richard Wagner-palkinnon (Richard-Wagner.Preis). Thielemann on toiminut myös Humanitas-ohjelmassa Oxfordin yliopiston oopperaopin vierailevana professorina. Ensimmäisen kerran hän Christian Thielemann johti Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserttia vuonna 2019. Vuoden 2024 Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonsertin johti myös kapellimestari Christian Thielemann.