perjantai 26. tammikuuta 2024

 Paavo Ilmari Raninen

Vuoksen yläjuoksun varrella Etelä-Karjalassa sijaitsi entinen Suomen kunta, Jääski (ruots. Jäskis), joka rauhansopimuksessa sodan jälkeen vuonna 1944 jäi silloisen Neuvostoliiton puolelle. Rajan taakse jäi myös Enson tehdasyhdyskunta. Jääsken kihlakunta mainitaan jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuodelta 1323, jossa Ruotsille jäivät Jääski, Savo ja Äyräpää. Jääsken kunnassa oli vuonna 1939 vajaa 21 000 asukasta. Vuonna 1948 Jääsken kunnan varoilla perustettiin Imatran kauppala. Tämä pieni kertomukseni kunnioittaa tällä kertaa suurta muusikkoa – kirjaimellisestikin – rakennusarkkitehti, pianisti, sovittaja ja kapellimestari Paavo Ilmari Ranista, joka syntyi 20.1.1934 Jääskessä ja kuoli 31.1.2008 Tampereella.

Kuvassa oikealla muusikko Paavo Raninen.

Paavo Raninen sai Ensossa alle kouluikäisenä vuonna 1938 jo lähdön musiikkimaailmaan, kun hän lauloi Immu-isän säestäessä pianolla lastenlauluja ja kansanlauluja Paavon istuessa pianonkannella. Pikku-Paavo kajautti ainakin laulut: Katsopas, Olle, tässä tulee polle sekä Tuonne taakse metsämaan. Herkkänä poikana Paavo laulaessa laulun kohtaa: Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita, tirahti kyynel Paavon silmäkulmaan – ja Paavon serkuilla oli hauskaa; siihen aikaan eivät miehet itkeneet. Sukulaiset pyysivät juuri tätä laulua aina uudestaan Paavon kyynelehtimisen vuoksi. Tällaisia serkkuja Paavolla oli!



Korialla Paavo Raninen aloitti koulunkäyntinsä. Ensimmäisellä luokalla opettaja Elli Liukkonen kysyi oppilailtaan: ”Kuka haluaa laulaa ensimmäisenä?” Paavo rohkeasti viittasi ja lauloi: ”Kullos Pyhä Valan”, rohkeasti ja reippaasti. Vieressä istunut kaveri, Erkki Soini kommentoi Paavon suoritusta: ”Sää lauloit ihan likkojen äänellä!” Tämän karun tokaisun ja kokemuksen jälkeen Paavo lopetti laulamisen laulutunneilla. Välirauhan aikaan 1940-1941 Ranisen perhe asui Nokialla ja isä-Immu soitti mukana kahdeksan miehisessä Sävel Sepot-nimisessä tanssiorkesterissa, jota johti Teuvo Pyörre. Orkesteri soitti taitavasti tuon ajan tanssimusiikkia, mutta myös ilman vahvistimia. Teuvo Pyörre lauloi megafoniin.



Ensimmäisen sävellyksensä (etydi pianolle) Paavo Raninen muistaa tehneensä vuonna 1942. Jo ennen talvisotaa Ranisille oli hankittu Arthur Askolin-merkkinen piano. Arthur Askoli (s. 27.8.1873 ja k. 5.11.1946) oli suomalainen pianotehtailija, joka toimi 20 vuoden ajan oman isänsä vuonna 1875 perustaman A. Askolinin pianotehtaan johtajana Pietarissa. Vuonna 1905 hän otti pianotehtaan ja sen johtamisen kokonaan haltuunsa. Askolinin pianotehtaan pianoja palkittiin kultamitaleilla Pariisissa, Brysselissä, Pietarissa ja Helsingissä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Askolin joutui vuonna 1918 pakenemaan perheineen Suomeen. Vuonna 1923 hän aloitti uuden pienonrakennus- ja korjausliikkeen. Askolin toi aluksi maahan pianoja Saksasta, mutta muutaman vuoden päästä hän aloitti oman pianonvalmistuksen Helsingissä osoitteessa Iso Roobertinkatu 3:ssa sijainneessa tehtaassaan. Askolinin kuoltua hänen pianotehtaansa osti vuonna 1947 Oy R. E. Westerlund Ab.

Panssarilaiva Väinämöinen.

Se Ranisille päätynyt Arthur Askolin-piano oli alkujaan tarkoitettu panssarilaiva Väinämöiselle, mutta piano oli 20 mm liian leveä mahtuakseen laivan ovesta sisälle. Lopulta piano päätyi siis Ranisille ja on eri vaiheiden kautta perintöesineenä kulkeutunut Paavo Ranisen nuoremmalle pojalle, Ahti Raniselle. Paavon toinen sävellys oli sekin pianokappale, joka oli omistettu perheen kissalle, Nöpölle, joka jäi Järvelän aseman kohdalla junan alle.

Järvelän asemalla sattui 22.4.1972 junaonnettomuus, jossa tavarajunan säiliövaunuista valui maahan 75 000 litraa öljyä.

Isä Raninen kävi sotareissunsa ja sodan jälkeen Ranisen perhe muutti Heinolaan asumaan. Paavo Raninen aloitti vuonna 1945 pianotunnit Viipurin musiikkiopistossa, joka oli siirtynyt Viipurista pakoon sodan jaloista Lahden kaupunkiin. Pianonsoiton opettajakseen Paavo sai rovasti ja pianovirtuoosi Arvi Anselm Valkosen (s. 21.4.1906 Viipuri ja k. 14.6.1984 Lappeenranta). Arvi Valkosen vanhemmat olivat muurari Juho Valkonen ja Katri Reijonen. Arvi Valkonen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1924 ja suoritti teologian erotutkinnon vuonna 1936. Valkonen opiskeli vuosina 1924-1926 Konservatoriossa ja harjoitti musiikkiopintoja Pariisissa vuosina 1927-1931. Hän oli konsertoiva pianisti, joka piti ensikonserttinsa Helsingissä vuonna 1926.

Viipurin musiikkiopistoa johti Boris Sirpo.

Arvi Valkonen oli pianonsoiton opettaja Viipurin musiikkiopistossa vuosina 1926-1935 ja uudestaan vuosina 1945-1948 sekä Lappeenrannan konserttiopistossa vuodesta 1952 lähtien. Arvi Valkonen oli Mikkelin lääninvankilan pastorina vuonna 1936, Savonlinnan vt. kappalaisena vuosina 1936-1937, Jääsken seurakunnan virallisena apulaisena Ensossa vuosina 1937-1948, Uudenkirkon vt. kirkkoherrana vuosina 1948-1952 sekä Lauritsalan kappalaisena vuosina 1952-1976. Arvi Valkonen oli avioliitossa vuodesta 1933 lähtien Irma Tellervo Oksasen kanssa. Sosiologi ja professori Yrjö Tapani Valkonen (s. 26.12.1941 Loimaa) on heidän poikansa.

Heinolan Yhteislyseo.

Syksyllä 1945 Paavo Raninen aloitti koulunkäynnin Heinolan Yhteislyseon ensimmäisellä luokalla. Koulu sijaitsi Siltakadun varrella kirkkoa vastapäätä ja laulutunnit pidettiin seurakunnan tiloissa saman kadun varrella. Laulunopettajana toimi dir.mus. Arvi A. Turkia, joka oli tuon ajan Heinolan varsinainen musiikin voimahahmo kanttorin toimensa ohessa. Sodan jälkeen musiikkielämä alkoi hiljalleen elpyä myös Heinolassa ja niin toimintaansa jatkoivat mm. Heinolan Musiikinystävien soittokunta, -orkesteri, -kuoro sekä erilaiset pienemmät soitinkokoonpanot. Vuonna 1953 Paavo Raninen perusti ensimmäisen oman yhtyeen, missä hän itse soitti pianoa. Luokkatoveri Arvo Valkonen soitti yhtyeessä klarinettia ja Raimo Virtanen venttiilipasuunaa. Yhtyeen ensimmäiset kappaleet olivat Mexikon pikajuna ja ruotsalainen valssi, Kuunvirran sillalla.


Paavo Raninen alkoi isältä salaa tapailla ääniä myös isänsä viulusta ja yksi iltapäivä isä yllätti poikansa ”itse teossa”. Tämän seurauksena alkoivat viikottaiset viulutunnit Martin Emmanuel Johanssonin (s. 16.6.1905 Turku ja k. 2.7.1984 Helsinki) luona. Martin Johansson toimi aikoinaan mm. ravintolamuusikkona aikana, jolloin ravintoloissa soitettiin salonkimusiikkia ruokailun taustalla. Turussa hän soitti myös elokuvateattereissa mykkäelokuvia säestävissä pienissä orkestereissa ennen äänielokuvien tuloa markkinoille. Elokuvien säestäjille maksettiin tuolloin hyvää palkkaa, sillä säestystehtävä elokuvateattereissa oli myös melko haasteellista. Martin Johanssonille tarjottiin myös viulistin paikkaa Turun kaupunginorkesterissa, joka aloitti toimintansa Turun Soitannollisena Seurana vuonna 1790 ja orkesteri kunnallistettiin vuonna 1927. Martin Johanssonin ei edes tarvinnut hetkeäkään miettiä työtarjouksen hyväksymistä, sillä ravintolamuusikkona ja elokuvateattereissa soittamalla sai paljon parempaa palkkaa, kuin kaupunginorkesterissa. Martin Johansson toimi myös taidemusiikin viulistina ainakin Lahden ja Tampereen kaupunginorkestereissa. Hän opetti myös viulunsoittoa Lahden musiikkiopistossa 1950-luvun lopulla. Martin Johansson oli myös kielitaitoinen ihminen; hän puhui kotikielenään ruotsia ja suomenkielen lisäksi myös saksaa. Martin Johanssonin poikia ovat Paul ”Nacke” Johansson (s. 26.6.1932 Turku ja k. 14.10.2007 Finström, Ahvenanmaa) ja hänen velipuolensa, trumpetisti, sovittaja ja kapellimestari Markku Henrik Johansson (s. 22.3.1949 Lahti).


Pian Paavo Raninen kävi myös venäläisen neidin, Tatjana von Ribbas’in viulutunneilla Lahdessa. Neiti oli Pietarista kotoisin, mutta hän oli hyvin oman arvonsa tunteva pedagogi ja tuohon aikaan jo 94-vuotias. Paavo pääsi samoin soittamaan toista viulua Heinolan Musiikinystävien orkesteriin Väiski Lindbergin viereen. Paavo Raninen jatkoi myös viulutunneilla käyntiä Martin Johanssonin luona LOK:n leipomon toisessa kerroksessa Heinolassa. Oven raosta kurkisti pikkupoika ja konttasi Paavon luokse yrittäen nousta tämän jalkaa pitkin seisomaan, kun Paavo opettajansa, Martinin kanssa soitti duettoja viuluilla. Paavo yritti päästä eroon pikkupojasta sanoen: ”Me nyt hitolle, ei susta kumminkaan mitään soittajaa tule!” Tuo huoneessa konttaava pikkupoika oli Martinin poika, Markku Johansson.


Vuonna 1950 Heinolan rantakasinolla oli Paavo Ranisen ensimmäinen ”oikea” keikka. Risto Klemetin kvintetin basisti oli tyystin ”väsähtänyt” ja Paavo Raninen pestattiin basistiksi, kun hän oli auttanut soittimien sisäänkantamisessa rantakasinolle. Orkesterin varsinainen basisti heräsi klo 23, jolloin Paavo Raninen pääsi polkupyörällä polkemaan sormet rakoilla Heinolan Hevossaareen. Palkaksi Paavo sai ensimmäisestä keikastaan suklaalevyn. Vuosina 1949-1954 Paavo Raninen teki kesät töitä Puukemia Oy:ssä, joka vuosina 1943-1965 toimi Oy Alkoholiliike Ab:n tytäryhtiönä. Yhtiö tuotti voiteluöljynä ja jatkosodan aikana yhtiö käynnisti suuren etanoli- ja puusokeritehtaan rakentamisen Heinolan Hevossaareen.


Paavo Raninen soitti vuosina 1950-1954 Heinolan Lyseon Salonkiorkesterissa pianoa ja vuosina 1952-1954 samoin hän toimi Heinolan Lyseon Iltakuoron varajohtajana. Sekakuoron perusti ja myös kuoroa johti Arvi A. Turkia. Paavo Raninen lauloi bassoa Folke Nordmanin, Erkki Häsäsen ja Pekka Tukiaisen rinnalla. Kuoro voitti teinien kulttuurikilpailun Turussa vuonna 1951 vaativalla kappaleella, Katson virran kalvohon.

keskiviikko 24. tammikuuta 2024

 Valokuvaaja Volker von Bonin (7. osa)

Volker von Boninin assistentti Mauri Heleniuksen tehtäviin kuului mm. taustakartonkien ja kuvausvalojen asettelua, diafilmien viemistä kehitettäväksi ja tuomista takaisin kehityksestä sekä vedostettujen originaalien toimittamamista Tilgmannin toimistoon. Diafilmit vietiin studiolta aina ulkopuoliseen liikkeeseen kehitettäviksi. Koska Volker von Bonin oli hyvin paljon poissa studioltaan, täytyi assistentin myös päivystää studion puhelinta. Mauri Heleniuksen mukaan Volker von Bonin huolehti itse useimmista asioistaan, joten assistentin apua hän ei tarvinnut kovinkaan paljoa. Toisinaan von Bonin uskoi assistentille joitakin pikku kuvaustehtäviäkin.

Volker von Bonin kuvaa Serlachiuksen paperitehtailla Mäntässä vuonna 1961.

Helsingin ydinkeskustasta Tilgmann muutti 1970-luvulla Espoon Suomenojalle. Lähes kaikki yhtiön toiminnot siirtyivät Suomenojalle, mutta Volker von Boni studioineen siirtyi Suomenojalle vasta vuosikymmenen lopulla yhtiön organisaatiouudistuksen yhteydessä. Suomenojalla von Boninin studiotilat sijoitettiin samaan yksikköön Tilgmannin graafigoiden kanssa. Mainoskuvaukset olivat edelleen merkittävin osa Volker von Boninin työnkuvaa. Mainoskuvaukset kytkeytyivät Tilgmannin omaan toimintaan, mutta myös Tilgmannin asiakkailta saamiin tilauksiin. Useat Tilgmannin asiakkaat tilasivat pakkauksia ja etikettejä tuotteilleen. Siksi syntyi yritykseen 1970-luvulla pakkaustuoteryhmä. Kirjat, lehdet ja mainokset olivat samoin merkittävä yrityksen tuoteryhmä, josta muodostettiin Lukutuoteryhmä. Tähän ryhmään sulautettiin vuonna 1977 painotöitä ja painotuotteiden nidontaa hoitanut Tilgmannin tytäryhtiö, Til-Set Oy. Tämän tuoteryhmän asiakkaita olivat mm. Paulig ja Fazer, Eeva-lehti sekä muutama oluen valmistaja. Useat asiakkaat tilasivat Tilgmannilta pakkausten lisäksi muitakin tuotteita, kuten esimerkiksi toimintakertomuksen painatuksen.


Volker von Boninin valokuvaustaitoja käytettiin Tilgmannilla myös teollisuuskuvaukseen, josta hänellä oli vahva kokemus Saksan ajoiltaan. Volter von Bonin kuvasi mm. Tilgmannin painotalon omia tuotanto-oloja sekä Serlachius Oy:n Mäntän paperitehdasta tehtaan omiin toimintakertomuksiin. Von Bonin kuvasi myös valokuvat vuonna 1964 Tilgmannin painamaan Tervakoski Osakeyhtiön paperitehdasta esitelleeseen kirjaan. Kirjan teksteistä huolehti lehtimies j monia teollisuusaiheisia kirjoja uransa aikana kirjoittanut Georg Holger Ström (s. 15.2.1912 ja k. 23.9.2002). Ström oli liikemies Georg Bernhard Strömin ja Elsa Irene Spiringin poika, joka opiskeli oikeustieteitä Helsingin yliopistossa. Hän oli Hufvudstadsbladetin ja Svenska Pressenin palveluksessa vuosina 1937-1944, Västra Nylandin toimitussihteerinä ja päätoimittajana vuonna 1945. Tämän jälkeen Ström muutti Ruotsiin, missä hän työskenteli Vestmanlandin läns Tidningissä ja Göteborgs-Postenissa. Sörmlandspostenin toimituskunnan jäsen hän oli vuosina 1947-1959, toimituksellinen sihteeri Teniikkafoorumissa Helsingissä vuosina 1959-1961 ja päätoimittaja vuodesta 1962. Ström oli Ekomenin (Tukholma) toimituskunnan jäsen vuodesta 1948 ja Helsingin Ruotsin radion toimittaja vuosina 1960-1965. Hän kirjoitti useita monografioita aikanaan.

Tervakosken paperitehdas.

Tervakosken kylä sijaitsee Riihimäen pohjoispuolella ja paperitehdas sinne perustettiin vuonna 1818. Tehtailija ja kamarineuvos Gustaf Georg Nordenswan (s. 12.1.1774 Helsinki ja k. 18.7.1853 Kalvola) osti isältään, Uudenmaan ja Hämeen läänin lääninkamreeri Johan Alopaeus Nordenswanilta vuonna 1806 Talolan ja Hovilan sahoineen ja myllyineen. Tervakoskeen liitettiin vielä myöhemmin vuonna 1875 Toivan eli Vahteriston verotila, Kuosarin veroratsutila ja Tuomolan rälssitila, jotka yhdessä muodostivat Toivan kartanon. Kun paperitehdas perustettiin kosken rannalle vuonna 1818, tehtaan omistussuhteet ovat määritelleet samalla myös Tervakosken kylän omistussuhteita. Tehtaan perustamisesta lähtien ovat tehdas ja kylä kulkeneet samaa tahtia.


Vuonna 1818 Nordenswan sai keisarillisen privilegion paperitehtaan perustamiselle ja aluksi tehdas oli kaksivalssinen laitos. Vuonna 1839 tehdas laajennettiin viisivalssiseksi. Tehdas ja kartano siirtyivät Nordenswanille vuonna 1839 ja vuonna 1850 hän perusti yhtiön Otto Meurmanin ja Bengt Steniuksen kanssa. Samassa yhteydessä paperitehdas päätettiin muuttaa koneelliseksi paperitehtaaksi. Vuonna 1850 tilattu paperikone 1 upposi Skånen edustalla laivan mukana, joten paperikoneen hankinta toteutui vasta vuonna 1953.


Aluksi paperitehdas toimi vesivoimalla ja valmisti paperinsa lumpuista. 1850-luvulla paperitehdas siirtyi käyttämään höyryvoimaa ja paperin valmistus koneellistui vuonna 1853. Helsinkiläiset kauppiaat Adolf Fredrik Wasenius (s. 16.1.1829 Helsinki ja k. 28.2.1903 Helsinki) ja Johan Henrik Leonard Borgström (s. 16.5.1876 Sipoo ja k. 1.3.1954 Helsinki) ostivat Tervakosken paperitehtaan vuonna 1856. Kun tehdas heidän aikanaan vuonna 1863 paloi, oli jälleen muutosten aika ja yritys muuttui osakeyhtiöksi. Setelipaperin valmistus alkoi vuonna 1887 ja Tilgmannista tuli Suomen Pankin setelipaino. Sen jälkeen paperitehtaan osakkeita on enemmässä määrin omistanut mm. Suomen Pankki, joka käytti tehtaan tekemää paperia markkamääräisten seteliensä painamiseen.


Suomen Pankki osti yksityisomistajien osakkeet itselleen vuonna 1921, jolloin yhtiöstä tuli valtio-omisteinen. Yhtiön nimeksi tuli vuonna 1928 Tervakoski Osakeyhtiö. Vuosina 1932-1933 yhtiö oli G. A. Serlachius Oy:n taloudellisessa ja teknillisessä hallinnassa. Vuonna 1986 yhtiö siirtyi Suomen Pankilta Enso-Gutzeit Oy:lle ja edelleen Stora-Ensolle. Seuraavaksi yritys myytiin vuonna 1999 itävaltalaiselle Trierenberg Groupille. Omistusjärjestelyjen jälkeen paperitehdas kuuluu itävaltalaisen Delfort Groupin omistukseen.


Tervakoski Osakeyhtiön kirjasta tehtiin ulkomaisia asiakkaita ajatellen englanninkielinen teos, sillä yhtiös tuotannosta valta osa meni vientiin. Kirjassa on paljon kuvia tehtaasta, mutta kirjan aineisto laajeni myös esittäen työntekijöitä ja heidän perheidensä elämää pikkupaikkakunnalla. Ensimmäisessä kuvajaksossa esitellään tuotantolaitoksen toimintaa ja seuraavassa kuvajaksossa keskitytään työntekijöihin ja heidän perhepiiriin, usein kotioloissa. Lopuksi kirjassa on kuvia tehtaan väestä ensin työnsä äärellä ja sitten vapaa-ajan vietossa Tervakoskella.


Vuonna 1969 Tilgmann julkaisi oman 100-vuotishistoriikkinsa. Tämänkin teoksen tekstit kirjoitti toimittaja Georg Holger Ström, mutta muuten painotalo vastasi teoksen toteutuksesta itse. Teoksessa on paljon värivalokuvia työstä ja tuotannosta Tilgmannilla. Kirjan loppuosioon on koottu esimerkkejä Tilgmannin painotuotteista, kuten pahvikoteloista, etiketeistä ja kääreistä. Mielenkiintoista on, että kirjan tekijätiedoissa ei mainita valokuvaajaa laisinkaan. Tilgmannin arkistosta löytyvät kuitenkin 9 x 12-kokoisina diapositiiveina kirjassa esitetyt kuvat olutpulloista ja muotokuvamaalauksista.

Eeva-lehden 3/1958 kansikuva.

Naistenlehti Eevan ensimmäinen numero ilmestyi joulun alla vuonna 1933. Lehden laittoi vireille liikemies Amos Anderson, joka pyysi käsityönopettaja Lempi Torppaa luomaan aivan uudenlaisen naistenlehden. Lempi Lyydia Torppa (o.s. Virtanen, s. 12.8.1890 Nastola ja k. 7.6.1969 Helsinki) sai täysin vapaat kädet lehden sisällön ja linjan suunnitteluun, sillä hän oli tullut tunnetuksi omasta käsityölehdestään. Markkinoilla oli jo vuodesta 1921 lähtien ilmestynyt Kotiliesi-lehti, jota kuvattiin perheenäitien ammattilehdeksi. Eeva-lehden ideana oli puolestaan arjen puurtamisen unohtaminen. Eeva-lehdestä tuli jo alusta alkaen varsinkin muotiin suuntautunut julkaisu, jossa ensimmäisinä vuosina esiteltiin myös naisia työelämässä ja heidän urheiluharrastuksiaan.

Liikemies ja suuri mesenaatti Amos Anderson.

Lempi Torpan vanhemmat olivat komisario Konstantin Virtanen ja Ida Yrjölä. Hän valmistui käsityönopettajaksi vuonna 1912 ja meni samana vuonna naimisiin toimittaja ja aktuaari Johan Reinhold Torpan (1884-1962) kanssa. Lempi Torppa toimi kotiäitinä 1920-luvun alkuun asti ja kirjoitti muotiin ja käsitöihin liittyviä pakinoita Heloisa-nimimerkillä Uuteen Suomeen. Vuonna 1928 hän perusti Virkkaus ja Käsityö-lehden, jossa hän toimi aina vuoteen 1949 saakka. Oy Tilgmann Ab kutsui Lempi Torpan Eeva-lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi. Lempi Torppa testamenttasi omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle käytettäväksi kieliopintoihin perheen nuorena menehtyneiden lasten, Jussin (1914-1944) ja Leenan (1920-1947) muiston kunniaksi.


Eeva-lehteä luonnehdittiin moderniksi kaupunkilaisnaista edustavaksi lehdeksi, joka edusti koulutetun väestönosan kulttuuria ja lehti pyrki antamaan ohjeita pukeutumiseen ja käytöstapoihin. Kun Eeva-lehden suosio alkoi kasvaa, ilmestyi markkinoille kilpailijaksi samankaltainen lehti, Hopeapeili vuonna 1936. Kotiliesi, Eeva ja Hopeapeili hallitsivat markkinoita vielä sotavuosien jälkeenkin. Silloin naistenlehtiä alkoi ilmestyä jälleen lisää. Lehtien menekin lisääntyminen oli yhteudessä yleisen lukutaidon kohenemiseen, elitason nousuun, vapaa-ajan lisääntymiseen sekä kaupunkilaisen tapakulttuurin yleistymiseen. Aina kun markkinoille ilmestyi uusia yrittäjiä myös lehtien kilpailu lukijoista koveni. Siksi Eeva-lehti tarvitsi Volker von Boninin tapaista värivalokuvien taitajaa sivuilleen.

maanantai 22. tammikuuta 2024

 Valokuvaaja Volker von Bonin (6. osa)

Varmasti merkittävin asia valokuvaaja Volker von Boninin pääsylle Tilgmannille valokuvaajaksi oli hänen ammattitaitonsa värivalokuvauksesta. Sopimuksen tekoa myös edesauttoi Volker von Boninin saksalaisuus; yrityksen perustaja tuli myös Saksasta ja perustajan pojat toimivat yrityksen johdossa isän jälkeen. Yrityksen korkeimmin koulutettu työväki oli suurelta osalta ulkomailta, mutta varsinkin Saksasta. Yrityksen työkielinä oli saksankielen lisäksi myös ruotsinkieli. Oy Tilgmann Ab tunnettiin paitsi painotalona myös kustannusliikkeenä sekä pakkausmateriaalien valmistajana. Sillä oli sangen pitkät perinteet graafiselta alalta.

Valokuvaaja Volker von Bonin tutkii valotusarvoja valokuvamalli Lenita Airiston kanssa.

Yrityksen omistajaksi oli Tilgmannin suvun jälkeen noussut menestyvä yrittäjä ja liikemies, kulttuurielämän taustavaikuttaja, kansanedustaja, mesenaatti ja Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Amos Valentin Anderson (3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd). Anderson testamenttasi poikamiehenä valtavan omaisuutensa Konssamfundetille, joka ylläpitää Amos Rex-taidemuseota Helsingin Lasipalatsissa. Amos Anderson kävi kansakoulua Kemiössä ja jatkoi opintojaan ruotsinkielisessä kauppakoulussa Turussa vuonna 1898. Vuosiksi 1900-1902 Anderson muutti Göttingeniin opiskelemaan kansantaloutta ja vakuutusalaa ja hän opiskeli lyhyen aikaa myös Lontoossa. Vuonna 1902 Amos Anderson muutti Helsinkiin, missä hän toimi vakuutusalan liikemiehenä, teollisuusyrittäjänä sekä ruotsinkielisten talouslehtien Försäkrings Tidskrift, Dagens Tidning ja Mercator kustantajana.

Liikemies ja mesenaatti Amos Valentin Anderson.

Suurin lehdistä oli Hufvudstadsbladet, jonka päätoimittajana Amos Anderson toimi vuosina 1922-1945. Amos Anderson omisti osuuksia kirjapainoista ja hankki kiinteistöjä Helsingin keskustasta nykyisestä Forumin korttelista ja sen liepeiltä. Anderson tuki monia kulttuurin muotoja, kuten Ruotsalaista teatteria, Taidehallia ja Villa Lantea Roomassa, jonka hän myös lahjoitti Suomen valtiolle. Andersson oli kansanedustaja Ruotsalaisessa eduskuntaryhmässä vuosina 1922-1927 ja presidentin valitsijamies vuosina 1937, 1940 ja 1943. Hän lahjoitti Tamminiemen huvilan presidentin asunnoksi. Amos Anderson sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1945 ja hänet vihittiin filosofian kunniatohtoriksi Åbo Akademiassa vuonna 1948.

Amos Andersonin rakennuttama kivitalo Helsingin Yrjönkadulla. Anderson asui itse ylintä kerrosta.

Tilgmannin yrityksen julkikuvaan kuului kulttuurimyönteisyys. Jo yrityksen vuonna 1969 julkaistussa 100-vuotishistoriikissa mainittiin moneen kertaan yhtiön perustajan ajoista kuultu periaate, että yksityistä voitontavoittelua tärkeämpää olivat kulttuuria edistävät pyrkimykset. Tilgmann oli yleispainotalo, jolla oli jo 1800-luvun puolella hyvin keskeinen asema varsinkin kuvateosten painamisessa. Yrityksen tuotantoon lukeutui laaja valikoima monia painotuotteita, kuten mm. lautapelejä, kortteja, julisteita, lomakkeita, kirjoja ja lehtiä. Tilgmann harjoitti samoin kustannustoimintaa. Painotyö Tilgmannilla aloitettiin kivipainokoneilla, mutta näistä luovuttiin jo 1950-luvun puolivälissä.


Offset-painokoneet olivat paljon monipuolisempia ja offset-painamista tarvittiin ainakin silloin, kun painojäljen täytyi olla laadukasta ja ääriviivojen teräviä, toisin sanoen kun pyrittiin korkealuokkaiseen väripainatukseen. Tilgmanin yrityksen toimitilat sijaitsivat Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa Vanhankirkon puiston laidassa. Samalla tontilla sijaitsivat varasto, toimisto, kustantamo Kuvataide ja painotalo. Pihan puolella oli puutalo, jossa sijaitsi studio, joka purettiin myöhemmin. Studiossa olivat kamerat, lamput ja kaikki valokuvaustarvikkeet.


Volker von Bonin sai sivustatukea faktori Ojaselta, joka johti Tilgmannin valokuvausosastoa. Valokuvausosastoon kuului Volker von Boninin valokuvausateljeen lisäksi reproduktiokuvausten yksikkö. Volker von Boninin assistentin, Toni Ruokosen mukaan asiat oli hyvä hoitaa faktori Ojasen kautta, jos halusi toteuttaa toiveitaan. Von Boninin mukaan faktori Ojanen oli enemmänkin teoreetikko, joka oli hyvin kiinnostunut valokuvauksesta, vaikka ei itse ottanut koskaan valokuvia. 1950-luvun puolivälissä värivalokuvaustekniikka oli sen verran uusi tekniikka, ainakin amerikkalaisen Andreas Bernhard Lyonel Feiningerin (s. 27.12.1906 ja k. 18.2.1999) mielestä, että ammattilaisilla ja amatööreillä oli vielä paljon haasteita sen kanssa. Valokuvaaja Feininger julkaisi valokuvaustekniikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Hänet muistetaan myös luonnon rakenteiden tutkijana.

Valokuvaaja Andreas Berhard Lyonel Feininger.

Feininger syntyi Pariisissa Ranskassa saksalais-amerikkalaiseen perheeseen. Hänen isänsä, taidemaalari Lyonel Feininger, syntyi New Yorkissa vuonna 1871. Hänen isoisän isä muutti Durlachista Saksasta Yhdysvaltoihin vuonna 1848. Feininger kasvoi ja opiskeli arkkitehdiksi Saksassa, missä hänen isänsä maalasi ja opetti Staatlichesissä Bauhausissa. Vuonna 1936 hän jätti arkkitehtuurin, muutti Ruotsiin ja keskittyi valokuvaamiseen. Ennen toista maailmansotaa 1939 Feininger muutti Yhdysvaltoihin, missä hän ryhtyi freelance-valokuvaajaksi ja vuonna 1943 hän meni mukaan Life-lehteen, jossa hän työskenteli vuoteen 1962.


Feininger tuli kuuluisaksi valokuvistaan New Yorkissa. Hän kuvasi paljon luonnon rakenteita, luita, kuoria, kasveja, mutta harvoin ihmisiä tai muotokuvia. Feininger kirjoitti kattavia valokuvauksen käsikirjoja, joista tunnetuin lienee The Complete Photographer. Vuonna 1966 American Society of Media Photographers (ASMP) palkitsi Feiningerin The Robert Leavitt-palkinnolla. Vuonna 1991 International Center of Photography palkitsi Feiningerin elämäntyöstään. Nykyisin Feiningerin valokuvat ovat pysyvissä kokoelmissa Center for Creative Photographyssa, Museum of Modern Artissa, Metropolitan Museum of Artissa, National Gallery of Artissa, Lontoossa Victoria and Albert Museumissa ja George Eastman Housessa.


Kuvattaessa värifilmille ja sen jälkikäsittelyssä valokuva on paljon herkempi epäonnistumisille kuin kuvan valmistamisessa mustavalkofilmistä. Varsinkin kuultokuvaa eli diakuvaa valmistettaessa valokuvaajan täytyy onnistua jo kuvausvaiheessa, sillä hänellä ei ollut mustavalkokuvaajan mahdollisuuksia tehdä korjaavia toimintoja pimiövaiheessa. Värivalokuvaus edellytti aivan omanlaista asiantuntemusta jo teknisessä mielessä. Myös ilmaisullisessa mielessä värivalokuva poikkesi mustavalkokuvasta Feiningerin mukaan realistisempana esittämisen tapana.

Ruotsalainen Hasselblad 6 x 6.

Värivalokuvaus otettiin Tilgmannilla käyttöön ensin mainoskuvauksissa ja yhtiön julkaisemassa Eeva-lehdessä. Volker von Boninin aloittaessa Tilgmannilla lehden kansikuvat olivat ainoastaan värikuvia. Aluksi värivalokuvat tehtiin negatiivifilmille ja vähitellen von Bonin siirtyi käyttämään diapositiivia. Väriskaala toistui sillä peremmin, kun käytössä oli offsetmenetelmä. Agfa ja Kodak kilpailivat Suomen markkinoista ja Volker von Bonin suosi Kodakia. Von Bonin kuvasi studiossa paljon 6 x 6-kameroilla, kuten esimerkiksi ruotsalaisella Hasselbladilla. Lisäksi hän käytti halvempaa kameraa, joka oli kuitenkin melko äänekäs käyttää. Hänen kuvauskalustoon kuului myös 13 x 18-Linhof, joka oli studiokuvauksissa havaittu hyväksi laitteeksi, varsinkin mainoskuvauksissa. Studion ulkopuolella se ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen kamera. Studion ulkopuolella kuvattaessa von Bonin käytti yleensä Rolleiflexiä. Eeva-lehden kannet hän kuvasi 9 x 12 kokoiselle filmille.


Eeva-lehdelle Volker von Bonin kuvasi mm. muotia, mutta studion käytössä ollut tekniikka ei ollut siihen tarkoitukseen parasta mahdollista. Hän itse kertoi näin: ”Silloin kun minä tulin, siellä oli vain valot, keinovalot ja keinovalomateriaali. Kuumavalot, näin voi sanoa. Mutta hyvin pian tulin tähän tulokseen, että se ei ole hyvä. Oli kauhean kuuma ja valotusajat olivat suht’koht pitkät. Se tarkoitti sitä, että malleille oli pakko sanoa, että älä liiku ja tuommoista. Dynaaminen kuvaus studiossa syntyi vasta kun elektronisalamat tulivat.”


Ilmeisesti kesällä 1960 sattuneen Tilgmannin kirjapainotalon tulipalon vuoksi von Bonin sai uudet työtilat Mercatorin talosta. Samassa Mercatorin talon korttelissa oli Yrjönkadun puolella liikemies Amos Andersonin museo sekä jonkin aikaa myös Tilgmannin Kuvataidekustantamo. Studion sisäänkäynti sijaitsi Mannerheimintien puolella, Capitolin käytävässä. Työtilat olivat talon toisessa kerroksessa.


1960-luvun loppupuolella valokuvausta Ateneumin Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalla opiskellut Mauri Helenius rahoitti opintojaan työskentelemällä vuonna 1967 von Boninin assistenttina. Hän kertoi studiosta näin: ”Se oli sellainen korkea halli, olisikohan neljä metriä. Ehkä parisataa neliötä. Kun tultiin sisään, oikealla oli von Boninin lasiseinäinen työhuone. Muuten se oli vapaata tilaa. Päätyseinää vasten oli taustakartongit. Ja vasemmalla kädellä oli sellainen käytävä, jossa oli ne laboratoriokopit, pimiöt. En muista oliko se yksi tila vai useampi. Mielestäni hän teki itse pimiötyöt tai tämä naiskopisti. Ja isot ikkunat oli molemmin puolin seiniä.” Työhuoneessa oli puhelin ja hieno Telefunken-merkkinen radio. Toimiston ovi oli aina auki, sillä jos kuvaaja oli poissa, Heleniuksen täytyi päivystää puhelinta.

sunnuntai 21. tammikuuta 2024

 Valokuvaaja Volker von Bonin (5. osa)

Valokuvaaja Volker von Bonin Malmin lentokentällä.

Valokuvaaja Volker von Bonin omaksui Institut für Bildjournalismuksessa värivalokuvauksen käsittelyn taidon ja sillä oli suuri merkitys hänen uransa kannalta jatkossa. Volker piti omaa koulutustaan instituutissa hyvin vaativana. Abendzeitung-lehdelle tekemillä lehtikuvauksilla Volker von Bonin rahoitti merkittävästi valokuvausopintojaan. Voi siis hyvin sanoa, että Volkerin työura alkoi jo valokuvausopintojen aikana. Koulutukseen kuului osana opintosuoritusta myös työharjoittelu.

Valokuvausopiskelun loppuvaiheessa Volker von Bonin tapasi belgialaisen kuvatoimiston edustajan. Tämä edustaja tiedusteli oliko Volker halukas kuvatoimiston kanssa tehdä yhteistyötä ja millaiset projektit Volkeria kiinnostaisivat. Volker von Bonin vastasi, että hän tuntee Skandinaviaa ja haluaisi mennä sinne kuvaamaan. Monilla saksalaisilla oli tuohon aikaan haaveena päästä ulkomaille, sillä matkailu alkoi olla jo kaikkien ulottuvilla ja Saksan oma toipuminen sodan jälkeen oli kestänyt jo pitkään. Jaettua Saksaa erotti myös suhtautuminen matkailuun; Länsi-Saksassa matkailua suosittiin, mutta Itä-Saksassa matkailua rajoitettiin voimakkaasti kansalaisilta.

Työmatkojen vuoksi Volker von Boninille myönnettiin passi. Volker von Bonin piti tätä työmatkaansa ensimmäisenä ulkomaanmatkana Skandinaviaa vuonna 1951. Matkasta tuli pitkäkestoinen. Ensimmäiset pari kuukautta hän vietti Tanskassa ja Ruotsissa. Volker von Bonin kohtasi Tukholmassa yllättäen nuoruutensa aikaisen luokkakaveri, Gisela Schmidtin, jonka kanssa hän oli kouluaikana Helsingissä seurustellutkin. Tapaaminen johti siihen, että he päättivät mennä olympiavuonna 1952 avioliittoon.

Viimeistään Tukholmassa Skandinavianmatka päätettiin ulottaa Suomeen saakka. Suomeen tulo oli kuitenkin vaikeampaa, kun Volker von Bonin saattoi arvata. Maahantulo edellytti viisumia, jonka myönsi Suomen ulkoministeriön alainen virasto. Volker von Bonin ei saanut viisumia, joka johtui hänen isänsä asemasta kansallissosialistisen Saksan edustajana Suomessa. Viisumiasia oli kova pala Volker von Boninille, sillä hänen mielestään Reimar von Bonin ei ollut poliitikko, vaan diplomaatti ja ammattisotilas.

Jo vuonna 1940 Helsingissä piti järjestää kesäolympialaiset, mutta sodan vuoksi ne jäivät järjestämättä. Suomi haki vuodeksi 1952 kesäolympialaisia ja sai ne myös järjestääkseen tuolloin. Sodan jälkeen Suomi oli ollut melkoisen eristettynä ja epävarmassa tilanteessa maailmassa. Suomalaiset elivät usein niukkuudessa ja monien hyödykkeiden saantia oli säännöstelty. Suomesta ei kansainvälinen matkailu ollut vielä suureen maailmaan käynnistynyt turismin muodossa. Psykologisesti kesäolympialaisten saanti Helsinkiin oli suomalaisille suuri asia monien vaikeiden vuosien jälkeen. Kesäkisat merkitsivät myös Suomelle erinomaista tilaisuutta kiillottaa tahraantunutta kuvaa maastamme.

Suomen kesäolympialaiset vuonna 1952 kiinnostivat myös Länsi-Saksassa. Volker von Boninilla oli nyt mahdollisuus yhdistää lehtityö sekä turistimatka Suomeen. Volker sai sovittua sopimuksen Quick-lehden kanssa kuvareportaasin teosta Helsingin olympialaisista. Tämä sopimus ratkaisi myös viisumiongelman. Volker von Bonin matkusti Suomen Helsinkiin jo hyvissä ajoin ennen kesäolympialaisia kuvaamaan kisoihin valmistuvaa pääkaupunkia. Hän kuvasi mm. Olympia-terminaalia, Koskelan kisakylää, urheilusuorituspaikkoja, kisaturisteja, urheilijoita majoituspaikoilla ja Helsingin kaupunkia. Urheilijoiden kisasuorituksia varten oli paikalla omat valokuvaajansa.

Lentäjä Elly Beinhorn oman koneensa ja Volker von Boninin moottoripyörän kanssa.

Volker von Bonin sai Helsingissä liikkumiseen Quick-lehdeltä käyttöönsä moottoripyörän, joka helpotti kuvausmatkojen tekemistä. Quick-lehti lähetti Helsingin kesäolympialaisiin myös Saksassa kuuluisan naislentäjän, Elly Beinhornin (s. 30.5.1907 Hannover ja k. 28.11.2007 Ottobrunn), joka lensi Helsinkiin omalla pienkoneellaan. Amerikkalaisvalmisteinen Piper J-3C-65 Cub-kone oli hankittu Sveitsistä Saksan lentokiellon vuoksi ja koneen rekisteritunnus oli HB-OAM. Tämä mahdollisti Volker von Boninille Helsingin kuvaamisen myös ilmasta. Lentokenttänä Helsingissä saksalaiset käyttivät Malmin lentokenttää. Elly Beinhornia ja Volker von Boninia varoitettiin lentämästä Porkkalaan, joka oli venäläisten sotilastukikohtana. Elokuun alussa vuonna 1952 Quick-lehti julkaisi erikoisnumeron Helsingin olympialaisista. Erikoisnumero oli täynnä olympia-aijeisia kirjoituksia ja valokuvia urheilutapahtumasta. Volker von Boninin ottamat kuvat esiteltiin yhdellä aukeamalla, jossa oli kuusi ilmakuvaa ja kolme muuta kuvaa. Tämän lisäksi lehdessä julkaistiin neljä muuta Volker von Boninin ottamaa valokuvaa.

Hääpari Gisela ja Volker von Bonin Helsingin Saksalaisen kirkon edessä kesäkuussa 1952.

Volker von Boninilla oli Helsingissä työn lisäksi aikaa myös omaan yksityiselämäänkin. Edellisenä vuonna päätetty avioliitto Giselan ja Volkerin kesken toteutui kuukautta ennen kesäolympialaisten alkua, kesäkuun puolivälissä 1952. Hääpari vihittiin Helsingin Saksalaisessa kirkossa ja hääjuhla järjestettiin Oy Gustav Paulig Ab:n omistamassa The English Tea-Roomissa Unioninkadulla. Tämän järjestelyn mahdollisti se, että Giselan isä oli Pauligilla töissä vastaten kahvilan toiminnasta. Giselan vanhemmat, Hermann ja Betty Schmidt muuttivat jo 1920-luvulla Suomeen. He lähtivät Saksasta karkuun talouslamaa ja halusivat aloittaa uuden elämän Suomessa. Tytär, Gisela, syntyi Suomessa ja oli siten myös Suomen kansalainen. Gisela oli samoin hyvin kielitaitoinen, sillä hän puhui saksan lisäksi sujuvasti myös ruotsia, suomea ja englantia. Gisela valmistui Helsingin yliopistosta 1950-luvun alkupuolella pääaineenaan englantilainen filologia.

Häiden ja kesäolympialaisten jälkeen tuoreen nuorenparin edessä oli muutto Saksaan, Müncheniin, jossa odottivat Volker von Boninin valokuvaustyöt. Ennen lähtöä Saksaan Volker von Bonin kokosi kesän 1952 tapahtumista 75 mustavalkokuvaa sisältävän valokuvaalbumin. Albumissa oli kuvia sekä nuorenparin yhteiselämästä että Volkerin työkuvia kesältä 1952 Helsingistä. Saksassa talouden toipuminen sodan jälkeen oli hiljalleen päässyt vauhtiin ja kansalaisten elintaso oli myös nousussa. Münchenissä oli vielä pommituksen jälkiä näkyvissä. Aluksi Volker von Bonin kuvasi lehdille kaupungissa, mutta pian perhe joutui Volkerin töiden perässä muuttamaan Kölnin kaupunkiin, joka oli vielä pahemmin pommituksessa vaurioitunut kuin München. Kölnissä Volker von Bonin toimi teollisuuskuvaajana.

Toimitusjohtaja Heikki Olavi Ylikangas.

Kuvaustyöt olivat Volkerilla kuitenkin hyvin epävarmalla pohjalla ja vuonna 1954 hänen työnsä loppuivat Kölnissä. Gisela odotti parin esikoista ja von Boninit halusivat muuttaa takaisin Suomeen elämään. Giselan isä, Hermann Schmidt, tunsi graafisen alan yrityksen, Oy Tilgmann Ab:n toimitusjohtajan, Heikki Olavi Ylikankaan (s. 2.6.1912 ja k. 4.8.1988). Yhtiö tarvitsi juuri parhaillaan väri- ja mainoskuvien osaajaa ja toimitusjohtaja Ylikangas oli halukas tapaamaan Volker von Boninin. Gisela ja Volker saapuivat joulua viettämään Suomeen Giselan vanhempien luokse ja tapaaminen sovittiin tähän samaan yhteyteen. Neuvottelut johtivat työsopimuksen tekemiseen ja Volker von Bonin aloitti valokuvaajana Helsingissä vuoden 1955 alussa.

Christoph Friedrich Ferdinand Tilgmann.

Yrityksen perusti vuonna 1869 Christoph Friedrich Ferdinand Tilgmann (s. 30.9.1832 Kassel, Saksa ja k. 11.10.1911 Helsinki) Preussissa syntynyt ja Suomeen muuttanut kirjanpainaja, kivipiirtäjä, kirjapainon johtaja ja suomalaisen kirjallisuuden saksantaja. Tilgmannin vanhemmat olivat kansliasihteeri Heinrich Tilgmann ja Maria Kunigunde von Burgman. Tilgmann oliskeli kivipiirtäjäksi, kiersi kisällinä eri Euroopan maissa ja perusti sitten kivipainon Norrköpingiin, Ruotsiin. Hän saapui Suomeen vuonna 1862 ja Tilgmann toimi aluksi Pólen & Co:n kivipainon johtajana Helsingissä vuosina 1863-1869. Hän perusti vuonna 1869 Helsinkiin oman kivipainon ja sittemmin myös kirjapainon, kemigraafisen laitoksen ja korttitehtaan.



Vuonna 1872 Tilgmann osti tontin Lönnrotinkadun ja Annankadun kulmasta, jonne rakennettiin sitten useammassa vaiheessa kahdeksankerroksinen punatiilinen kirjapainotalo. Vuonna 1895 yrityksestä muodostettiin Oy F. Tilgmann Ab, jonka toimitusjohtajana Tilgmann oli kuolemaansa saakka. Tilgmann perusti Helsinkiin myös Suomen Pankin setelipainon ja toimi sen johtajana vuodesta 1886 lähtien. Hän oli painamassa ensimmäisiä suomalaisia markkaseteleitä jo 1860-luvulla.

Tilgmannin perustama kirjapainoalan yritys oli aikanaan Suomen suurin ja siihen kuului kirja-, kivi-, syvä- ja teräspaino. Yritys on toiminut vuodesta 1978 Espoon Suomenojalla. Entisessä painotalossa oli sen jälkeen vuodesta 1980 Eläke-Varman pääkonttori ja vuonna 2008 sinne siirtyi Euroopan kemikaalivirasto. Tilgmann oli vuosina 1985-1998 Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n ja sittemmin UPM Kymmene Oyj:n tytäryhtiö sekä vuodesta 1999 Editan tytäryhtiö. Tilgmann fuusioitiin vuonna 2000 Lauttasaaren Paino Osakeyhtiön kanssa ja uuden yrityksen nimeksi tuli Edita Label Oy. Tilgmann käänsi saksan kielelle suomalaista runoutta ja vuonna 1902 Vänrikki Stoolin tarinat. Tilgmann sävelsi myös lauluja.

perjantai 19. tammikuuta 2024

Valokuvaaja Volker von Bonin (4. osa)

Volker von Bonin oli alkujaan haaveillut lääkärin ammatista, mutta monivuotinen opiskelu lääkäriksi oli taloudellisesti mahdottomuus hänelle. Kiinnostus valokuvaukseen oli kuitenkin hänellä jo poikasena amatöörikuvaajana ollut ja Heuten aikana näkemys vain vahvistui valokuvauksesta jopa ammattina. Koulutusaikakin oli valokuvaajalla lyhyempi kuin lääkärillä. Valokuvaaminen ja varsinkin lehtivalokuvaus houkuttelivat Volker von Boninia. Lehtikuvaajat ja sotakuvaajat olivat reporttereiden ohella tuoneet kotirintamille tärkeää tietoa sotatapahtumista aina. Aivan uudenlaisesta arjen todellisuudesta kertoivat nyt myös saksalaisten omat jokapäiväistä elämää tallentavat kuvat. Kuvissa näkyi mm. loputtomia ihmisjonoja, mustan pörssin kaupankäyntiä, elämää raunioiden keskellä ja ihmisiä odottamassa sotavankien kotiinpaluuta.


Vuodesta 1949 lähtien – Saksan liittotasavallan perustamisesta lähtien – dokumenttivalokuvia tarvittiin paljon markkinoilla. Kun lisenssimarkkinat lukaisuille lakkautettiin, se vapautti myös lehtimarkkinat. Vastaisuudessa julkaisujen olemassaolo riippui julkaisun menestyksestä lukijoiden suosiosta käydyssä kilpailutilanteessa. Maailmalla lehtikuvien käyttö lisääntyi valtaisasti. Markkinoille ilmestyi kuvatoimistoja, jotka välittivät ammattilaisten ottamia valokuvia. Kuvareportaasien määrä kasvoi kovasti; kuvareportaasi on tarinankerrontaa monilla kuvilla, joka oli nykyaikaista kerrontaa tuolloin.


Markkinoille myös tuli työnhakuun ammattivalokuvaajia, joista ainakin osa oli työskennellyt jo kansallissosialistisen hallinnolle tai sen aikaisille lehdille. Monet valokuvaajat yrittivät häivyttää omaa natsimenneisyyttään töitä saadakseen. Nyt kuitenkaan sellaisia valokuvaajia ei haluttu ottaa töihin. Käytännössä valokuvaajista oli niin kova pula, että tästä periaatteesta jouduttiin usein joustamaan. Kiireessä ja huolimattomuuttaan saattoi myös sattua virheitä, kuten kävi brittien miehitysalueella, kun erääseen lehteen palkattiin joukko kansallissosialistien propagandalehti Signalissa työskennelleitä valokuvaajia. Yksi näistä palkatuista oli Signalin konseptin luonut Harald Lechenberg, joka toimi aikaisemmin myös natsien Berliner Illustrirten päätoimittajana ja josta myöhemmin tuli Quick-lehden päätoimittaja.


Useat Kolmannen valtakunnan aikana valokuvausuraa luoneista valokuvaajista pystyi käytännössä menestyksellisesti jatkamaan omaa toimintaansa edelleen valokuvaajana sodan jälkeen. Se oli varsin helppoakin, jos oli noussut kuuluisuuteen jo kansallissosialistien hallinnon aikana. Jos taas ei ollut aikaisemmin ottanut poliittista kantaa, ei välttämättä tarvinnut valita puoltaan. Useat hienot kuvaajat olivat myös lähteneet pakoon natsihallinnon aikana ja moni valokuvaaja oli kuollut keskitysleireillä. Uusia valokuvausalan ammattilaisia piti jatkossakin kouluttaa, sillä mm. lehtien tarjonta monipuolistui lupamenettelyn päätyttyä.


Saksassa toimi sodan päättymisen jälkeen kaksi korkean asteen oppilaitosta, joissa oli mahdollista opiskella valokuvausta. Etelä-Saksassa Münchenissä oli jo vuosisadan alusta toiminut julkisin varoin toimiva Staatliche Fachakademie für Fotodesign. Sen koulutus oli kaksivuotinen ja koulutus kattoi kaikki ammattikuvauksen osa-alueet. Vuonna 1924 perustettiin Saarbrückenissä taideteollinen oppilaitos. Oppilaitoksen nimeksi tuli vuodesta 1946 lähtien Staatlichen Schule für Kunst und Handwerk. Koulun nimekkäin opettaja oli vuodesta 1952 koulua johtanut Otto Steinert (s. 12.7.1915 Saarbrücken ja k. 3.3.1978 Essen-Werden), joka tunnettiin sota-ajan molemmin puolin tunnetuksi tulleesta uudenlaisesta taidevalokuvauksesta, joka sai nimekseen subjektiivinen valokuvaus.


Vuonna 1948 avasi ovensa ensimmäinen juuri kuvajournalismiin keskittyvä yksityinen oppilaitos, Institut für Bildjournalismus. Opiskelijalta ei edellytetty aikaisempaa kokemusta valokuvausalalta. Oppilaitoksen koulutus oli kaksivuotinen ja opetukseen kuului kaikki lehtikuvauksen osaalueet. Opiskelija sai taidot niin teoriassa kuin käytännössäkin valokuvaukseen. Oppilaitoksen käynnisti Hans Schreiner (1905-1961), josta tuli myös opiston pitkäaikainen johtaja ja opettaja. Schreiner oli jo 1930-luvun alusta toiminut valokuvauksen opettajana ja perehtynyt erityisesti kuvaraportaasien tekemiseen; hän työskenteli jo sota-aikana armeijan tiedotusyksikössä.


Volker von Bonin hakeutui opiskelemaan Institut für Bildjournalismukseen ja opiskelu alkoi syksyllä 1949. Opinnot hän sai päätökseen vuonna 1951. Hän sai lukukausimaksuihin stipendin, joka myönnettiin sotavankeudesta kotiin palaaville. Oppilaitoksella oli hyvin vähän resursseja ja tilojen puute sekä materiaalin niukkuus korvattiin ammattikuvaamiseen orientoivilla käytännöllisillä töillä. Oppilaitoksessa oli opettajiakin nuukasti, mutta heitä korvatakseen opisto kutsui vierailevia luennoitsijoita paikalle. Luennoimassa kävivät mm. Otto Groth (lehtivalokuvaus ja sanomalehtityö) sekä Hans Betzler (kuvajournalismi). Kuvareportteri ja julkaisija Bernd Lohse puhui omasta työstään ensimmäisessä sodan jälkeen ilmestyneessä uudessa saksalaisessa valokuvalehdessä, Foto-Spiegelissä ja Heutessa opiskelijoille.


Luennoitsijoita opistossa kävi myös valokuvausalan teollisuuden puolelta. He esittelivät yleensä valokuvausalan uusimpia teknisiä innovaatioita. Jo ennen toista maailmansotaa saksalainen valokuvausalan teollisuus oli johtavassa asemassa kaikkialla maailmassa. Sodan melskeissä osa tuotantolaitoksista tuhoutui pahoin ja niitä jouduttiin purkamaan. Sodan jälkeen saksalaiset joutuivat luopumaan merkittävästä osasta valokuvausalan patenteistaan, jonka vuoksi ala menetti johtavan asemansa valokuvausmarkkinoilla. Yrityksista mm. Agfa, Rollei, Linhof ja Leica pääsivät kuitenkin sangen pian käynnistämään tuotantonsa ja tuotekehittelynsä; ne pääsivät jo 1950-luvun alussa hyvään asemaan Länsi-Saksan viennissä. Volker von Boninin valokuvausopiskelu osui Saksan valokuvausalan teollisuuden elpymisvaiheeseen.


Teknistä kehitystä tapahtui valokuvaajien eduksi mm. salamalaitteissa. 1930-luvulla otettiin käyttöön magnesiumjauheen lopulta syrjäyttänyt salamalamppu sekä vähän myöhemmin vielä elektronisalama. Nämä helpottivat suuresti varsinkin sisätiloissa tapahtuvaa valokuvausta. Transistorin keksiminen teki salamalaitteista yhä tehokkaampia välineitä. Uusia tekniikka otettiin heti käyttöön erityisesti muoti- ja henkilökuvauksessa.


1920- ja 1930-luvuilla jo pienkamerat tekivät maailmalla tuloaan, mutta niiden varsinainen ryntäys markkinoille tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin kuvareportaasien tekijät siirtyivät hiljalleen käyttämään paljon pienempiä, kinofilmikoon kameroita. Kehitys oli tässäkin asiassa Saksassa nopeampaa, sillä saksalaiset kuvaajat vaihtoivat pienkameroihin jo sodan aikana. Valokuvaaja ja tohtori Paul Wolff´(s. 19.2.1887 Mülhausen ja k. 10.4.1951 Frankfurt am Main) oli pienkameroiden innostunut puolestapuhuja Saksassa. Hän opasti kansallissosialistien propagandaministeriön tukemana lehtikuvaajia pienkameroiden käyttäjiksi. Propagandaministeriö vaahtosi, että ammattivalokuvaajat, jotka eivät oivalla pienkameran tärkeyttä, heidän olisi parasta jättää työnsä muille. Hans Schreiner oppilaitosta käynnistäessään oli vakuuttunut pienkameroiden vaikutuksesta ja halusi tilata niitä myös oppilaitoksensa opetuskäyttöön.


Toisen maailmansodan jälkeen värivalokuvauskin siirtyi nykyaikaan. Jo vuosisadan vaihtuessa oli markkinoille tullut uusi värivalokuvatekniikka, Autochrome. Kyseessä oli eräänlainen diapositiivi ja sen pohja luotiin Yhdysvalloissa ja Saksassa 1930-luvulla. Ensimmäiset diapositiivi tehtiin yhdistämällä kolme eri filmiä, jotka olivat hyvin herkkiä spektrin punaisen, vihreän ja sinisen värin alueelle. Vuonna 1935 Kodak julkisti Kodachrome-värifilmin valokuvalle ja liikkuvalle kuvalle. Yhtiö onnistui luomaan vuosikymmenen lopulla tuotteen yhdistettynä kehitys- ja vedostuspalveluun, jolla oli menestymisen edellytykset markkinoilla.


Saksalainen Agfa teki läpimurron värivalokuvauksen tekniikassa, kun se lanseerasi vuonna 1936 Agfacolor Neu-filmin. Agfan patentit ja tietotaito täytyi sodan jälkeen kuitenkin avata kaikkien käyttöön ja tämän seurauksena useat yritykset monissa maissa ottivat Agfan teknologian haltuunsa ja alkoivat itse valmistaa värifilminsä ja vedospaperinsa. Vuonna 1946 Kodak lanseerasi markkinoille Ektachromen. Ectachrome oli Ansco-filmin ohella ainoa Kodak-tuote, jonka pystyi käsitellä valokuvaksi asti tuotantolaitosten ulkopuolella. Kun prosessit ja materiaalit mahdollistivat kuvien loppukäsittelyn ja ne oli mahdollista hoitaa ilman Kodakin palveluita, valokuvan tekijälle jäi paljon suurempi mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen, jos vain tarvittavan tekniikan hallitsi hyvin.


1950-luvulla ensin uuden värivalokuvauksen ottivat käyttöön mm. muotikuvaajat, jotka kuvasivat aikakauslehdille. Myös kehittyneimmät amatöörikuvaajat olivat värivalokuvauksesta kiinnostuneita. Varsinainen läpimurto värivalokuvauksessa tapahtui 1950-luvun lopulla ja värifilmit ohittivat mustavalkofilmin suosiossa ensimmäisenä Yhdysvalloissa. 

torstai 18. tammikuuta 2024

Markus Tranberg

Markus Tranberg.

Laulaja ja kitaristi Markus (oikealta nimeltä Markus Leander Tranberg) syntyi 2.5.1950 Ylitorniossa. Markus lauloi erilaisissa juhlissa innokkaasti jo kansakouluikäisenä Yli-Torniossa. Markus osallistui jo vuonna 1969 Intro-lehden Iskelmäjahti-kilpailuun, jossa hän eteni Kemin osakilpailuvoiton kautta loppukilpailuun. Tässä loppukilpailussa Markus sijoittui toiseksi ja hän pääsi levyttämään; ensimmäinen levytyskappale oli Viimeinen kevät, joka oli sotilasmuusikko Aarne Jokelan sävellys ja sanoittaja ja laulaja Juha Harri Vainion sanoittama laulu. Jouko ja Kosti olivat kieltäytyneet levyttämästä kappaletta ja niin se päätyi tuottaja Toivo Kärjen ohjauksesta Markuksen levyttämäksi.



Markus Tranberg aloitti muusikon uransa 12-vuotiaana kotikylässään Ylitornion Kaulinrannalla, Finnpop Five-yhtyeessä. Samoin Markus toimi pellolais-ylitorniolaisen Intro-yhtyeen ensimmäisenä laulusolistina ja hänen paikkansa otti myöhemmin Tarja Ylitalo (o.s. Suhonen, s. 5.3.1951 Lieksa) Markuksen muutettua etelään. Alkuperäiseen Intro-yhtyeeseen kuuluivat Markuksen lisäksi rumpali Heikki Vaaraniemi ja Ylitalon veljekset, basisti Osmo ja hanuristi Tuomo.


Markuksen varsinainen läpimurto tapahtui loppukesästä 1970, kun Simon & Garfunkelin tunnetuksi tekemä eteläamerikkalainen sävelmä, Vain kotka lentää aurinkoon, valloitti Markuksen suomenkielisenä varsiona radion Lista-ohjelman kärkipaikan. Tämän lisäksi kolmanneksi äänestettiin singlen B-puoli, jossa oli Toivo Kärjen säveltämä ja Juha Vainion sanoittama Jos vielä oot vapaa. Kappaleen sovitti äänilevylle pianisti, säveltäjä, sovittaja ja tuottaja Paul Mikael ”Nacke” Johansson (s.26.6.1932 Turku ja k. 14.10.2007 Finström, Ahvenanmaa). Single oli vuoden 1970 kuudenneksi myydyin. Nämä kappaleet tekivät Markus Tranbergista aikansa superjulkkiksen.



Hyvin suosittuja esiintyjiä olivat aikanaan Markus & Kotkat. Keikkoja oli tuolloin valtavasti ja viikossa oli vain yksi vapaapäivä, maanantai. Markus itse kertoi, että hän oli aika ujo, eikä osannut hyödyntää valtavaa nostetta tuohon aikaan. Kun kysyntä sitten aikanaan hiljeni, Markus lähti kolmeksi vuodeksi Ruotsiin tsupparin hommiin. Ruotsista hän palasi kuitenkin muusikon töihin Suomeen ja Tampereelle.



Muutaman Finnlevylle tehdyn singlen jälkeen Markus siirtyi Matti ja Teppo Ruohosen levy-yhtiöön. Hän levytti albumit Sydän yhtyi sydämeen ja Sain hyvän tunteen. Jälkimmäiselle albumille tallennetulla laululla Suoraan sydämeen Markus osallistui vuonna 1985 Kevään Sävel-iskelmälaulukilpailuun. Markus Tranberg lauloi muutaman vuoden 1980-luvun lopulla Tulipunaruusut-yhtyeen laulusolistina ja levytti albumin, Kadotettu nuoruus.



Markus Tranberg asui avoliitossa Tampereella vuosikymmeniä tarjoilijana työskennelleen naisystävän kanssa, eikä hän kaivannut avioliittoa tai perhettä. Markus itse kertoi, että varsinkin 1980- ja 1990-luvut olivat melko kosteita aikoja; koko bändi ryyppäsi ja vain kuski joi aina vissyä. Sittemmin kova meno oli pakko lopettaa heikentyneen terveyden vuoksi. Suuret leikkaukset pelastivat Markuksen kävelykyvyn; hänet leikattiin useita kertoja, koska hän pääsi enää vaivoin tepastelemaan muutaman sentin askelilla. Särky oli kova jaloissa ja jaksaminen heikkoa.



Molemmista nivusista mentiin operaatiossa kaksi kertaa jalkojen verisuoniin, että saatiin veri taas kiertämään ja mies jaloilleen. Tämän jälkeen Markus joutui syömään verenohennuslääkkeitä. Vuonna 2001 Markus levytti singlen, joka sisälsi valssit Neidonryöstö ja Siuronsalmen Sanna. Viimeksi Markus Tranberg vieraili studiossa vuonna 2010, jolloin hän teki Taivalkunta Beatissa soittaneen muusikko Jasu Mäntylän kanssa uuden version vanhasta Toivo Kärjen sävellyksestä, Jos vielä oot vapaa. Markus Tranberg kuoli 73-vuotiaana pitkään sairastettuaan tammikuussa 2024. 

 Valokuvaaja Volker von Bonin (3. osa)

Volker von Bonin tuli salakuljetetuksi Suursaaren epäonnistuneen valtausoperaation jälkeen Ruotsiin, josta hänen matkansa jatkui takaisin Saksaan. Saksassa Volker von Bonin komennettiin takaisin rintamalle Danzigin lähistölle. Keväällä 1945 von Bonin joutui neuvostoarmeijan vangitsemaksi ja hänet kuljetettiin junalla Moskovan koillispuolelle. Sieltä alkoi noin 300 kilometrin pituinen marssi Vologdan vankileirille. Näin seuraavat vuodet von Bonin vietti usealla vankileirillä. Vankileirien ruoka oli huonoa ja sitä oli niukasti; siirtymiset vankileireiltä seuraaville vankileireille olivat samoin hyvin raskaita. Volker von Bonin sairasti vankileirillä tuperkuloosin, joka tautina tuhosi osan hänen toisesta keuhkostaan. Samoin hän sairasti punataudin, bakteerin aiheuttaman taudin, joka oli erittäin herkkä leviämään huonoissa hygieniaolosuhteissa ja oli myös heikkokuntoisille potilaille kohtalokas.

Volker von Bonin pääsiäisenä 1967 Lapissa.

Tuohon aikaan Siperian vankileireillä sairastuneista jopa puolet kuolivat erilaisiin tauteihin. Volker von Bonin nukkui vankileireillä ladoissa, joissa ei ollut mitään lämmitystä. Volker ymmärsi hakeutua vankijoukon keskelle nukkumaan, sillä reunoille jäävien kohtalona oli yleensä paleltua ja kuolla pois. Saksalaisia jäi neuvostoarmeijan sotavangeiksi kaikkiaan yli kolme miljoonaa. Eräs sotavankien tehtävistä oli toimia työvoimana suurissa jälleenrakennusprojekteissa eri puolilla Neuvostoliittoa. Valtavat määrät saksalaisia sotavankeja sijoitettiin Neuvostoliiton eri puolille ja vankeusajat kestivät useita vuosia. Suurin osa sotavangeista vapautettiin vasta 1940-luvun lopulla tai viimeistään vuonna 1950; sotarikoksista tuomitut olivat tätäkin pitempään vangittuina. Vuonna 1948 vapautus koitti vihdoin Volker von Boninille.


Sodan jälkeen Saksa oli monien vuosien ajan liittoutuneiden miehittämä maa. Neuvostoliitto hallitsi maan itäistä osaa, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska miehittivät Saksan länsiosaa. Suurin osa Saksan infrastruktuurista sekä rakennuskannasta tuhoutui sodan aikana raunioiksi. Von Boninin perhe oli samoin sodan päätyttyä eri puolilla Eurooppaa hajallaan, mutta perheenjäsenet olivat kaikki kuitenkin säilyneet sodasta hengissä. Volker oli sotavankina Neuvostoliitossa, Sofie-äiti asui Volkerin sisarusten kanssa Itä-Saksassa Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä. Reimar von Bonin vangittiin sodan jälkeen Itävallassa; hänet vapautettiin maaliskuussa 1947, minkä jälkeen Reimar muutti Baijeriin Etelä-Saksaan asumaan.


Liittoutuneet halusivat kitkeä Saksasta täysin kansallissosialismin pois, rakentaa maahan siviilihallinto, joka takaisi turvallisen demokratisen kehityksen tulevaisuudessa Saksalle. Jälleenrakennus sodan murjomassa maassa oli valtava ponnistus kaikilta. Pelkästään saksalaisia sotilaita kuoli sodassa noin 3,5 miljoonaa ja kotiseudultaan oli joutunut lähtemään noin seitsemän miljoonaa ihmistä pakon edessä tai vapaaehtoisesti. Kaikkialla Euroopassa oli suuret määrät pakolaisia liikkeellä. Yhdistyneet Kansakunnat aloitti vuonna 1943 toimintansa ja YK perusti pakolaisjärjestön, joka yritti auttaa pakolaisten kotiutumista kotipaikkakunnilleen. Monin paikoin pystytettiin pakolaisleirejä. Saksan talous oli romahtanut; ruoasta ja puhtaasta vedestä oli puutetta, mutta samoin rikollisuus rehotti Saksassa.


Kaikki natsivallan aikana korkeissa sekä vastuullisissa tehtävissä olleet haluttiin saattaa edesvastuuseen oikeuden edessä teoistaan. Ensimmäinen oikeudenkäynti järjestettiin Nürnbergissä syksyllä 1945. Myöhempiä oikeudenkäyntejä arvosteltiin kovasti siitä, että osa korkeissa asemissa olleista kansallissosialisteista jäi vaille tuomiota. Neuvostoliiton miehitysalueella tuomittiin merkittävissä viroissa olleet kansallissosialistit ja vähemmän tärkeissä tehtävissä olleet saattoivat saada vapautuksen, mikäli he lupasivat osallistua sosialistisen Itä-Saksan rakentamiseen. Maaseutuväestöön suhtauduttiin suopeammin.


Saksalaisia alettiin uudelleenkouluttamaan (re-education) pois kansallissosialismin ideologiasta. Yhdysvallat käytännössä rakensi tämän koulutusohjelman, joka otettiin käyttöön läntisillä miehitysvyöhykkeillä. Lähinnä käytännöllisistä syistä, kuten esimerkiksi kielitaidon vuoksi saksalaisille itselleen jäi jo vuonna 1946 tehtäväksi jakaa väestö koulutustarpeen mukaan erilaisiin ryhmiin. Samaan aikaan alkoi erot Neuvostoliiton ja muiden miehittäjämaiden näkemysten välillä kasvaa. Länsiliittoutuneet kannattivat desentralisaatiota, alueellisen ja paikallistason aseman korostamista. Neuvostoliitto halusi Itä-Saksaan keskusjohtoisen hallintomallin.


Erot kasvoivat suuresti vuodesta 1948 lähtien itäisen ja läntisen Saksan alueilla. Kesäkuussa suoritettiin länsipuolella valuuttauudistus, joka jätti vanhan Reichsmarkin vähitellen pois käytöstä; säästöjen arvosta leikattiin 90 prosenttia. Omalla alueellaan Neuvostoliitto toteutti myös valuuttauudistuksen. Tämä johti vääjäämättä Saksan taloudelliseen kahtiajakoon. Lopullinen niitti tuli vuonna 1949, kun Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta perustettiin.


Marshall-apu Yhdysvalloista oli auttamassa Läntisessä Saksassa alkanutta talouskasvua. Saksalainen teollisuus oli lännen puolella selvinnyt myös yllättävän vähäisin vaurioin. Työvoiman saanti oli sodan jälkeen myös helppoa ja työvoimassa oli paljon myös koulutettua väkeä. Sotavankejakin alkoi palautua Saksaan 1940-luvun loppupuolella. Kansalle tarkoitettu uudelleenkoulutusohjelma ei lopulta vaikuttanut kovin tehokkaasti, mutta suuremman vaikutuksen tavalliseen kansaa teki heille näytetyt propagandafilmit ja radio-ohjelmat, joissa kerrottiin natsivallan tekemistä hirmuteoista.


1940-luvun loppupuoliskolla lehtien julkaiseminen ja kustannustoiminta olivat Saksassa luvanvaraista toimintaa. Kustantamoihin ja lehtiin haluttiin johtajiksi henkilöitä, jotka kannattivat demokraattisia arvoja. Lehdistä tuli taloudellisesti riippumattomia ja ne jopa uskalsivat esittää kritiikkiä. Lisenssien myöntö annettiin saksalaisten omiin käsiin jo vuonna 1947. Lopulta lisenssijärjestelmä purettiin kaksi vuotta myöhemmin. 1940-luvun lopussa länsivyöhykkeellä ilmestyi kaikkiaan 16 länsiliittoutuneiden julkaisemaa lehteä. Saksalaisten sanoma- ja aikakauslehtien lukumäärä alkoi kasvaa jo lisenssiaikana, mutta lisenssoinnin loputtua niiden määrä ensin laski kilpailun vuoksi. Vuonna 1948 aloittivat Quick ja Stern, vuonna 1946 Neue Illustrierte ja vuonna 1950 Der Spiegel.


Vuonna 1947 saksalaisia oli sotavankeina liittoutuneilla melkein kaksi miljoonaa, joista noin 900 000 oli Neuvostoliiton vankileireillä. Saksalaisia sotilaita oli myös muissa Itä-Euroopan maissa paljon vankeina. Spätheimkehrer (kotiinpalaaja) Volker von Boninin paluumatka vankileiriltä alkoi kesäkuussa 1948. Kaksikymmentäneljä vuotias Volker vieraili ensin äitinsä luona. Sofie von Bonin asui pikkukaupungissa nimeltä Bad Sulza, joka oli Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä ja josta tuli hieman myöhemmin Itä-Saksan alue. Bad Silza sijaitsi Leipzigin ja Erfurtin kaupunkien välissä; Sofien vanhemmilla oli siellä kotitalo.


Volker von Bonin matkusti Bad Sulzasta etelään Baijeriin, Garmisch-Partenkircheniin tapaamaan isäänsä Reimar von Boninia. Tämä kaupunki taas kuului Yhdysvaltojen miehitysvyöhykkeelle. Sofie von Bonin muutti Reimar von Boninin luokse ennen kuin Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden miehitysalueiden välinen raja sulkeutui. Volker von Bonin jatkoi Garmisch-Partenkirchenistä matkaansa pahasti sodassa raunioituneeseen Müncheniin. Matkaan Volkerin houkutteli sähkesanoma, jonka hän oli saanut jo Bad Sulzan kaupungissa. Siinä Volkerin serkku houkutteli häntä Müncheniin, sillä siellä oli tarjolla työpaikka ja asunto ainakin aluksi serkun luona. Omien vanhempiensa luokse Volker ei katsonut voivan jäädä, sillä heidänkin elämä oli niukkaa.

Münchenin raunioita sodan jälkeen.

Volker von Bonin sai työpaikan Heute-lehdestä, joka oli aikakauslehti jota amerikkalaiset julkaisivat. Heuten päätoimittaja, Warren Trabant, oli valmis palkkaamaan Volker von Boninin, vaikka Volkerilla ei ollut alalta aikaisempaa kokemusta. Müncheniin asettumiseen oli muuan pulma: asunnon saaminen edellytti työlupaa ja sitä varten piti olla asunto. Lopulta asia järjestyi kuitenkin parhain päin ja Volker aloitti kuvatoimittajan assistenttina työnsä syksyllä 1948. Amerikkalaisten miehityshallinto oli perustanut Heute-lehden pari kuukautta Saksan antautumisen jälkeen kesällä 1945. Lehti oli ensimmäinen uusi aikakausjulkaisu sodan jälkeen Saksassa. Heute-lehti seurasi mm. Nürnbergin oikeudenkäyntiä, pakolaiskysymystä, Marshall-suunnitelmaa ja sodanjälkeisen ajan puutetta.


Sodan jälkeen saksalaiset olivat laiskoja seuraamaan ulkomailla ilmestyneitä lehtiä, joten Heute-lehti julkaisi kuvareportaaseja ja artikkeleita ulkomaisista aiheista mielellään. Volker von Boninilla oli mainio paikka lehdessä seurata esimerkiksi saksalaisen Kurt Schraudenbachin ja itävaltalaisen Ernst Haasin työskentelyä. Volker von Boninin työsuhde Heute-lehdessä kesti vajaan vuoden. Hänen palkkansa rahoitettiin amerikkalaisten uudelleenkoulutusohjelman varoista ja tämä rahoitus päättyi kesällä 1949.