Karl Rudolf Walden (5. osa)

Karl Rudolf Walden aloitti syksyllä 1890 opiskelunsa Haminan kadettikoulussa, jonka syyslukukausi alkoi 13.8. ja päättyi 19.12. Kevätlukukausi käynnistyi 12.1. ja jatkui 18.6. saakka. Koulussa noudatettiin yleistä Venäjän sotakouluille vahvistettua opetussuunnitelmaa; matemaattisilla aineilla sekä uusilla kielillä oli pääpaino, kun taas klassisia kieliä ei luettu lainkaan. Kaikkiaan opetus oli hyvin teoreeettista, jopa liiankin teoreettista siihen nähden, että nuorista miehistä koulittiin käytännön tekijöitä. Opiskelu koulussa oli kuitenkin melko intensiivistä. Kahden ylimmän erikoisluokan kadetti otti yhden tai muutaman nuoremman ”holhoukseensa” ja ohjasi noviisien lukuja, kuulusteli läksyjä ja selitti tehtäviä.

Haminan kadettikoulu.

Haminan kadettikoulun ala-asteilla Karl Rudolf Waldenin arvosanat olivat vain keskinkertaisia, mutta alkoivat nousta sitten vuosi vuodelta. Hän oli oman luokkansa priimus II yleiseltä luokalta alkaen. Varsinkin matemaattisissa ja sotatieteellisissä aineissa Walden hankki aina kiitettävät arvosanat. Hänellä näyttäisi olleen selvästi matemaattista lahjakkuutta. Kielet eivät sen sijaan lukeutuneet hänen vahvimpiin taipumuksiinsa, mutta niistäkin aineistä hän suoriutui kuitenkin.

Valmistavassa kadettikoulussa Karl Rudolf Walden ei juurikaan herättänyt avuillaan huomiota. Hän lienee ollut liian omaperäinen tai vilkas, minkä vuoksi hänen oli varmasti myös totuteltava koulun tiukkaan järjestykseen. Kuitenkin jo kadettikoulun alaluokilla hänen avunsa laitettiin merkille. Kadettikoulu ei ollut ainoastaan oppilaitos, vaan koulussa haluttiin kasvattaa pojista miehiä. Kadettikoulun oppilaiden käytös oli jatkuvan seurannan alla, myös vapaa-aikana koulun ulkopuolella. Oppilaiden käytös punnittiin joka kuukausi. Kadettikoulun opettajien ensimmäset arviot Waldenista olivat, että hän oli ”luonteeltaan hiljainen ja ujo”. Tämä käsitys kuitenkin muuttui hyvin pian opettajilla. Opettajat joutuivat huomauttamaan Waldenin käytöksestä useaan otteeseen ja alaluokilla, mutta arvioitiinpa häntä jopa ”luonteeltaan itsepäisenä”.

Waldenin käytöstä arvioitiin erikoisluokilla jo huomattavasti myönteisemmin. Koulun opettajat olivat nyt näkevinään hänessä älyllistä lahjakkuutta ja suhtautuivat myös ymmärryksellä tämän itsepäivyyteen; ennen kaikkea opettajat pystyivät nyt ohjaamaan pojan avuja myönteisempään suuntaan. Walden osoitti ”entistä suurempaa harrastusta ja käyttäytyi hyvin”, jolloin hänet korotettiin joulukuussa 1898 jefreitteriksi eli korpraaliksi (saks. Gefreiter) ja seuraavassa kesäkuussa nuoremmaksi aliupseeriksi. Viimeisenä kouluvuonna Waldenista tuli ensin vanhempi aliupseeri ja sen jälkeen maaliskuussa 1900 vääpeli. Hänen arvostelukirjassaan Waldenia kuvaillaan ”luonteeltaan luotettavana ja vakavana” sekä että hän on ”lukuvuoden kuluessa osoittanut suurta harrastusta ja käyttäytynyt erinomaisesti”.

Waldenin veljeksistä nuorempi Nils oli välittömämpi ja helpommin lähestyttävä, mutta Karl Rudolf oli vaikeammin lähestyttävissä ja sulkeutuneempi luonteeltaan. Hänen älykkyytensä havaittiin kaikkialla, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Hän oli samoin hyvin määrätietoinen; varhain hän päätti, että hänestä tulee jotakin erikoista, eikä hän tätä päätöstä myöskään salannut tovereiltaan. Edellä mainitusta huolimatta Karl Rudolf Waldenia pidettiin kaveriporukassa tinkimättömän oikeamielisenä, suorana ja rehtinä sekä ystävyydessä luotettavana ja uskollisena. Walden oli myös kadettikoulun johtajan, jalkaväenkenraali Carl Enckellin (s. 22.10.1839 Ulvila ja k. 21.2.1921 Helsinki), erikoisessa suosiossa – oppilaskavereiden mielestä syystäkin.

Karl Rudolf Walden kävi Haminan kadettikoulun aikakautena, jolloin Suomen asema suuriruhtinaskuntana Venäjän kupeessa vain heikkeni. Venäläisillä oli selvä halu tehdä loppu Suomen erityisasemasta, maamme sisäisestä itsenäisyydestä ja sulauttaa Suomi kiinteämmin Venäjän keisarikuntaan. Maassamme tapahtui tuolloin monia oikeudenloukkauksia. Varsinkin Suomen oman ruotuväen edesottamukset olivat kiihkokansallisten venäläisten piirien silmätikkuna. Keisari Aleksanteri III kaudella Suomen armeijaan ei vielä kajottu, mutta Nikolai II:n hallintokaudella tilanne alkoi vähitellen muuttua huonommaksi. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin kesällä 1898 jalkaväenkenraali Nikolai Bobrikov, joka aiemmin oli osallistunut Itämerenmaakuntien venäläistämiseen. Tammikuuksi 1899 kutsuttiin yllättäen ylimääräiset valtiopäivät koolle käsittelemään asevelvollisuuskysymystä. Viimestään silloin myöhäisemmätkin havahtuivat huomaamaan, että keisarikunnan sotaväkeen oli tarkoitus sulattaa Suomen sotaväki. Neuvottelujen aikana annettiin helmikuun 15. päivänä 1899 manifesti, joka samantien mitätöi Suomen oikeudet ja venäläinen sortokausi alkoi.

Karl Rudolf Waldenkin joutui nyt hyvin tarkasti puntaroimaan ja miettimään, miten tulevaisuutensa aikoi rakentaa. Kaikille tuon ajan kadeteille kysymys nousi vääjäämättä ajankohtaiseksi. Walden ratkaisi tässä kohtaa tilanteen odotusten mukaisesti, lapsuudenkodin ja sukutradioitten ennustamalla tavalla. Kadettivääpelinä ja luokkansa priimuksena Waldenilla olisi ollut oikeus päästä johonkin venäläiseen valiorykmenttiin, mutta hän jätti käyttämättä tietoisesti tämän oikeuden. Hänen päätökseensä oli vaikuttamassa varmasti ainakin kaksi syytä: Walden ei halunnut suomalaisena astua venäläiseen armeijaan aikana, jolloin Suomen oman armeijan asema oli epäselvä. Toiseksi Walden ymmärsi varsin hyvin olevansa liian köyhä menestyäkseen venäläisessä upseerikunnassa, jonka jäsenet olivat upporikkaita ja upseerinpalkastaan täysin riippumattomia. Walden valitsi Suomen kaartin ja hänet nimitettiin 22.8.1900 kaartiin aliluutnantiksi. Hän aloitti palveluksensa 24.9.1900 neljännessä komppaniassa.

Nuoren 21-vuotiaan aliluutnantin, Karl Rudolf Waldenin, elämässä siirto Haminasta Helsinkiin oli suuri muutos. Helsinki oli kuitenkin Suomen pääkaupunki, vaikka kaupunki ei ollut mikään suurkaupunki. Helsingissä sijaitsivat maan hallitus sekä keskusvirastot, kaupunkiin keskittyi myös kaikkinainen henkinen elämä maassa, siellä olivat yliopisto ja polyteknillinen opisto korkeakouluina sekä taide-elämän keskittymä teattereineen ja konsertteineen. Helsingissä oli myös merkittävää teollisuutta ja kaupankäyntiä. Helsingillä saattoi siis olla nuorelle aliluutnantille kovin paljonkin houkuttelevaa tarjottavaa.

Ryhdikkäänä ja komeana kaartinluutnanttina Karl Rudolf Walden herätti liikkuessaan Helsingissä varmaan huomiota; hänet saattoi nähdä ravintoloissa, teattereissa tai Esplanadilla iltapäiväkävelyllä. Hän harrasti myös miekkailua sekä ratsastusta kuntoilumielessä. Palveluksesta huolimatta hänelle jäi nyt kadettikoulua huomattavasti enemmän myös omaa vapaa-aikaa. Walden viihtyi mielellään samoin toveripiirissä mm. skruuvia pelaten. Hänet saattoi tavata myös seurustelemassa helsinkiläisperheissä.

Helmikuun manifestin jälkeen Venäjän valtakunnanneuvosto otti tarkastaakseen venäläisten viranomaisten laatiman esityksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Enemmistö valtakunnanneuvostosta jäi sille kannalle, että suomalaisten tuli suorittaa asevelvollisuutensa Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa, joita täydennettäisiin Suomen kansalaisilla. Neuvoston vähemmistö yhtyi sotaministeri ja kenraali Aleksei Nikolajevitš Kuropatkinin (s. 29.3.1848 ja k. 16.1.1925) käsitykseen, että suomalaisia asevelvollisia voitiin sijoittaa joko Suomessa tai Pietarin kuvernementissä oleviin venäläisiin joukko-osastoihin. Suomalaiset oppisivat näin paremmin Kuropatkinin mielestä tuntemaan ja pitämään arvossa Venäjää ja venäläisiä. Samalla suomalaiset vähitellen myös venäläistyisivät. Edelleen enemmistö katsoi kuitenkin, että Suomen sotaväkeä ainoastaan sodan aikana voitaisiin tilapäisesti siirtää maan rajojen ulkopuolelle. Vähemmistä taas katsoi, että hallitsijalla yksin oli valta sekä sodan että rauhan aikana määrätä tästä asiasta. Palvelusajan pituudeksi enemmistö kannatti kolmea vuotta, mutta vähemmistö vaati palveluksen pituudeksi viisi vuotta.

Tuskaisen odottelun jälkeen heinäkuussa 1901 julkaistiin Pietarissa ilmestyvässä venäjänkielisessä ”Hallituksen sanansaattajassa” keisarin vahvistama Suomen uusi asevelvollisuuslaki sekä erityinen armollinen julistuskirja, joka 29.6.1901 oli allekirjoitettu Pietarinhovissa. Julistuskirja mainitsee, että ”Suomen suuriruhtinaan maan asema Venäjän keisarikunnassa velvoittaa sen väestöä ottamaan osaa valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen ja alistumaan kaikkien alamaistemme rinnalla asetusten alaisiksi, jotka turvaavat Venäjän armeijan yhteyden”. Siksi oli Suomessakin toimeenpantava asevelvollisuus. Uusi ja laiton asevelvollisuuslaki julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa Venäjän valtakunnanneuvoston puheenjohtajan, suuriruhtinas Mikael Nikolajevitš Romanovin (s. 25.10.1832 Pietarhovi ja k. 18.12.1909 Cannes) allekirjoituksin ja ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwen (s. 20.4.1846 ja k. 28.7.1904 Pietari) varmentamana. Plehwe tuki Suomessa harjoitettua venäläistämispolitiikkaa ja lisäksi vainosi muita kansallisia vähemmistöjä kuten juutalaisia ja armenialaisia. Hänet murhattiin kuukausi Bobrikovin surman jälkeen.

 Karl Rudolf Walden (4. osa)

Inhan kartano.

Inhan ruukin ympärille kasvoi August Keirknerin aikana vilkas yhdyskunta kouluineen ja kauppoineen. Ruukkikylä leipuri, Emanuel Pohjaväre (vuoteen 1906 Helin, s. 29.4.1875 Teisko ja k. 31.12.1949 Petroskoi), toimi jopa kansanedustajana. Ruukin kylässä oli 1900-luvun alussa noin 400 asukasta; sinne rakennettiin työväentalo, tanssilava ja oma elokuvateatteri, Inhan Bio-Bio. Ruukinpatruuna Keirkner rakennutti itselleen vuonna 1899 Inhaan ”Pytingiksi” kutsutun uusrenessanssipalatsin, Inhan kartanon, jonka piirsi Vaasan lääninarkkitehti Karl Viktor Reinius (1862 Vaasa – 1936 Vaasa). Inhan kartanon puistossa on väentupa, huvimaja ja talousrakennus. August Keirkner myi Inhan tehtaat vuonna 1917 osaksi Fiskars-yhtiötä vuorineuvos Lindsay von Julinille. August Keirkner rakennutti eläkeasunnokseen Helsingin Kaivopuistoon arkkitehti Eliel Saarisen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) suunnitteleman Marmoripalatsin.

Marmoripalatsi Helsingin Kaivopuistossa.

Karl Rudolf Walden varttui fennofiilisessa kodissa umpisuomalaisessa Ähtärissä, kodissa, joka oli monessa suhteessa tavallinen virkamieskoti. Ruotsalainen äiti perheessä leimasi perhettä omalla tavallaan, sillä äiti ei koskaan oppinut täydellisesti suomenkieltä. Tästä johtuen perheen koti- ja seurustelukieli oli ruotsi. Tuomarniemessä käytettiin paljon myös suomenkieltä ja siihen tottuivat jo perheen lapsetkin. Tuomari Waldén joutui jo viransa puolesta suomenkielen kanssa tekemisiin; hän otti jo ennen vuoden 1883 kieliasetuksen virallista pakkoa pöytäkirjojensa kieleksi suomenkielen. Tuomari piti toimenpidettä luonnollisena viran hoidossa, jossa asiakaskunta kuitenkin oli etupäässä suomenkielistä. Tästä syystä tuomari Waldén mm. tilasi kotiinsa suomalaisia sanomalehtiä ja laittoi lapsensa suomenkielisiin oppikouluihin. Tuomarin tapa tässä asiassa ei ollut Snellmanin vaan Topeliuksen suomalaisuutta: oltiin myötämielisiä suomalaisuudelle, mutta ei tahdottu eikä voitukaan asettua taistelemaan suomalaisuuden rintamaan.

Karl Rudolf Walden tuskin sai lapsuudessaan minkäänlaisia suomalaiskansallisia herätteitä. Kun hänet nuoremman veljensä, Nilsin, kanssa laitettiin ruotsalaiseen kadettikouluun, he saivat varmasti ruotsalaisimman koulukasvatuksen, minkä Suomenmaa tuolloin pystyi pojilleen tarjoamaan. Ähtärin kodin ruotsinkielinen seurapiiri kesälomien aikana ja hänen kihlautuminen ruotsinkielisen neidon kanssa olivat voimakkaasti viemässä Karl Rudolf Waldenia ruotsalaisuuteen. Hän oli paikkakunnan nuorisopiiristä valinnut jo itselleen tulevan elämänkumppanin, Märtha Råberghin, mutta tyttö sairastui parantumattomasti äkillisesti juuri ennen sovittua hääpäivää.

Kenraali Fredrik Waldemar Schauman.

Inhan Tuomarniemen kodissa kokoontui paikkakunnan harvalukuinen säätyläisperheiden joukko, jonka perustan muodostivat rovasti ja kappalainen, apteekkari ja lääkäri, asemapäällikkö ja Inhan tehtaan patruuna, jotka tapaamisissaan käyttivät ruotsinkieltä. Suven aikaan vahvistui tämä ruotsia puhuva säätyläisten joukko, kun Ähtäriin saapui joukko kesänviettäjiä. Heidän joukossaan olivat mm. Vaasan hovioikeuden presidentti ja senaattori Gustaf Wilhelm Råberg (s. 27.7.1833 Turku ja k. 12.1.1890 Vaasa), hovioikeudenasessorit Alexander Tujulin (s. 1.1.1843 Tohmajärvi ja k. 29.5.1921 Helsinki) ja Frans Viktor Eriksson (s. 10.12.1846 Vaasa ja k. 7.1.1919 Vaasa), kapteeni Karl Hjalmar Rosenbröijer (s. 22.6.1847 Pyhäjärvi Vpl ja k. 7.7.1916 Kangasala) ja kuvernööri, kenraali Fredrik Waldemar Schauman (s. 10.8.1844 Helsinki ja k. 16.9.1911 Helsinki). Kaikki em. toivat myös perheensä kesälaitumille, joten tuomari Waldénin lapset saivat myös kesäseuraa heidän lapsistaan.

Eugen Schauman.

Kenraali Schaumanin poika, Eugen Schauman (s. 10.5.1875 Harkova ja k. 16.6.1904 Helsinki) oli suomenruotsalainen virkamies, josta tuli sotavuosien aktivisti ja kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki) surmaaja; tapaus muistetaan Suomen tunnetuimpana poliittisena murhan, jossa Schauman tappoi myös itsensä. Eugen Schauman retkeili mielellään Tuomarniemen poikien kanssa metsissä mm. metsästäen. Eugen oli pikkuserkusten everstiluutnantti Fredrik Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toinen lapsi. Elin Schumanin isä oli Porvoon piispa ja teologian professori Frans Ludvig Schauman (s. 24.9.1810 Maaria ja k. 28.6.1877 Porvoo). Eugenin nuorempi sisar oli taidemaalari ja taidekriitikko Sigrid Maria Schauman (s. 24.12.1877 Tšugujev, Harkova ja k. 22.2.1979 Helsinki).

Isän sotilasuran perässä perhe muutti aina eri puolille keisarikuntaa. Eugen Schumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun äiti luki hänelle ääneen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Äiti kuoli kuitenkin syksyllä 1884 Eugenin ollessa yhdeksänvuotias ja poika joutui oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan. Äidin muisto säilyi hänellä tärkeänä lopun ikää. Eugen Schaumanin huonokuuloisuus vaikeutti hänen koulunkäyntiään. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1895, suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899 ja sai seuraavan vuoden tammikuussa viran senaatin valtiovaraintoimikunnan ylimääräisenä kopistina. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina, aluksi väliaikaisena ja vuoden 1903 alusta vakinaisena. Schauman harrasti innokkaasti urheilua: purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa, jonka kaikenlainen edistäminen oli hänelle tärkeää. Hän kävi ahkerasti harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Helsingin Oulunkylässä.

Eugen Schauman joutui läheltä seuraamaan laittomina pidetyt venäläistämistoimet. Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtumaherätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamaa sortotoimintaa vastaan. Vähitellen hän alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hän järjesti ulkomailta asehankintoja toimittaen Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita jaettiin osakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin ympäristössä ampumaseuroja, joissa opetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Eugen Schauman sopi kouluttajaksi urheilu- ja ampumaharrastuksen vuoksi. Pian hän alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella aseellista kansannousua. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löytyi kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi. Eugen Schaumania kuohutti lisäksi hänen setänsä, eversti Oskar Theodor Schaumanin (s. 13.10.1849 Helsinki ja k. 11.3.1931 Porvoo) erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta joulukuussa 1901.

Bobrikovin murhaaminen ei ollut Eugen Schumanin oma ajatus, vaan yleinen suunnitelma aktivistipiireissä. Kenraalikuvernöörin surman toivottiin lopettavan sortopolitiikan tai ainakin kiinnittävän keisari Nikolai II:n huomion Suomen asemaan. Schauman teki päätöksen Bobrikovin murhasta jo kuukausia etukäteen. Hän kirjoitti testamenttinsa helmikuussa 1904 ja isälleen anteeksipyyntökirjeen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa ja tohtori Gunnar Castrénille kaksi kirjettä, jotka saisi avata vasta sitten ”kun aihetta siihen ilmenee”. Toinen oli henkilökohtainen kirje ja toinen oli suoraan keisari Nikolai II:lle osoitettu pitkä kirje, joissa kummassakin hän perusteli tekoaan. Schauman ei paljastanut suunnitelmaansa sukulaisilleen tai tuttavilleen. Mahdollisena vaikuttimena oli se, että Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli hiljattain jättänyt hänet kylmästi. Lisäksi Eugen kärsi asteittaisesta kuuroutumisesta.

Torstaina 16.6.1904 aamupäivällä klo 11 Bobrikov oli tulossa johtamaan Senaatintalossa eli nykyisessä Valtioneuvoston linnassa istuntoa. Schauman kohtasi Bobrikovin toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman otti esiin FN Browning M1900-pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta kohti Bobrikovia. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet vietiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä. Viranomaisten määräyksestä Schauman haudattiin Malmin hautausmaalle nimettömien köyhäinhautaan vain lähiomaisten ollessa läsnä. Haudalla oli alkuun venäläisten sotilasvartio kunnianosoitusten estämiseksi. Olojen muututtua hänen ruumiinsa siirrettiin Schaumanien sukuhautaan Porvoon Näsinmäen hautausmaalle. Hänen uudelleenhautauksensa Porvoossa 10.5.1906 muodostui suureksi kansalliseksi surujuhlaksi, johon Sibelius sävelsi hautajaismarssin, In memoriam, Schaumanin muistoksi.

Hamina, pieni vaatimaton maaseutukaupunki Suomenlahden rannalla oli vanha raja- ja linnoituskaupunki, mikä näkyi jo kaupungin asemakaavastakin. Ensin kaupunki palveli Ruotsi-Suomen ja myöhemmin Venäjän puolustustarpeita. Kaupunki menetti kuitenkin tämän asemansa ja tehtävänsä jo aikoja sitten. Kun ”Vanhan Suomen” Viipurin kuvernementti yhdistettiin vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskuntaan, katosi valtakunnan entinen raja näiltä tienoilta. Haminan vanhat vallit ja varustukset menettivät tuolloin myös sotilaallisen merkityksensä.

 Karl Rudolf Walden (3. osa)

Mikä mahtoi houkutella tuomari Walfrid Emanuel Waldénin perheen muuttamaan kaukaiseen ja etelästä katsoen syrjäiseen Sisä-Suomeen? Yksi mahdollinen selitys on metsät, joihin tuomari oli jo varhain tutustunut sekä luonnon tarjoamat riistat. Taloudellisessa mielessä myös tuolloin Jyväskylän tuomiokunnan tuomarin vuositulot arvioitiin suuremmiksi kuin Helsingin tuomiokunnassa saatavat tulot. Rautatie oli myös voimakkaasti tuomassa ihmisiä Sisä-Suomeen tuohon aikaan. Joka tapauksessa tuomari Waldénin perhe muutti ensin asumaan Jyväskylään syyskesällä 1880. Seuraavana juhannuksena perhe muutti Ähtäriin, missä sijaitsi tuomarin virkatalo, Nääsi, joka ruotsiksi oli Domarnäs. Talosta tuli Waldénien koti useaksi vuosikymmeneksi. Pian tätä virkataloa alettiin kutsua myös nimellä Tuomarniemi.

Tuomarniemi sijaitsi Ähtärin Inhassa, johon rautatie tuli jo vuonna 1883; Jyväskylän rautatie saavutti vasta vuonna 1897. Inhan rautatieasemalta Tuomarniemeen oli vain muutaman kilometrin matka. Tuomarniemessä oli tuolloin 12 torpparia. Tuomarniemessä oli näihin aikoihin kaksi asuinrakennusta, joista isommassa tuomari Waldénin perhe asusti. Pihan puolella oli väentupa, johon myös käräjiä seuraavat tuomarinapulaiset sekä tuomiokunnan kanslia oli sijoitettu. Tuomarniemen päärakennus paloi myöhemmin ja sen paikalle rakennettiin vuonna 1903 metsänvartijakoulu, joka vielä myöhemmin muuttui metsäopistoksi. Vanha päärakennus oli kaksikerroksinen ja rakennuksessa oli paljon tilaa suurellekin perheelle. Talon alakerrassa sijaitsivat salonki ja sen vieressä kabinetti, tuomarin työhuone sekä toisella puolella ruokasali ja keittiö sekä muita huoneita. Alakerrassa oli myös lastenkamari, johon nuorimmat pojat asettuivat asumaan. Yläkerrassa tytöillä oli omat huoneet. Vanhin poika, Gustaf, siirtyi asumaan ”kanslian” puolelle. Salongin eteen, puutarhaan ja rantaan päin rakennettiin veranta, jota lämpimään aikaan usein käytettiin oleskeluun.

Koska isä, tuomari Waldén oli paljon poissa kotoa käräjämatkojensa vuoksi, äidin tehtävä oli pitää perheessä ohjat käsissään. Mathilda Kristina Waldén oli hyvin järjestelykykyinen, tarmokas, täsmällinen ja pedantti kaikissa toimissaan. Monet talon isännän tehtävät jäivät käytännössä perheen äidin huolehdittavaksi. Hän joutui järjestelemään tilan tehtäviä isäntärengin kanssa ja torpparin olivat tietysti myös apuna tilan tehtävissä. Aina välillä oli tuomarillakin aikaa omille lapsilleen. Tuomari Waldén oli hyvin innokas hevosmies; kun hän ajoi hevosella, silloin ajettiin myös lujaa vauhtia. Tuomari Waldén harrasti kovin mielellään myös kalastusta ja metsästystä.

Tuomarniemessä pidettiin aina monia metsästyskoiria; nämä koirat olivat samalla perheen lasten parhaita ystäviä. Metsärikas Ähtäri upeine vesistöineen tarjosi loistavat puitteet eränkäyntiin. Perheen lapset – erityisesti pojat – sopeutuivat jo varhain ratsastamaan ja hoitamaan hevosia sekä liikkumaan luonnossa, aluksi isän opastuksella, mutta hyvin pian yksinkin. Waldénit ostivat Ähtärin selän länsirannalta Ohraniemi-nimisen tilan. Aluksi tilan viljelysmaata oli 10 hehtaaria, mutta viljelysmaata kasvatettiin lisää aina 22 hehtaariin. Ohraniemellä oli metsamaata noin 200 hehtaaria. Tuomarniemestä tuli matkaa noin 16 kilometriä Ohraniemeen. Tuomari Waldén vetäytyi Ohraniemen tiluksilleen hyvin mielellään lepäämään, kun hän halusi rentoutua virkatoimistaan; vapaa-aikaansa hän vietti varsinkin metsästäen ja kalastaen luonnossa. Tuomarin mukana luonnossa kulkivat varsinkin pojat ja tytöistä varsinkin Anna. Anna otti hoitaakseen Ohraniemen emännän tehtäviä myös ruokahuollon suhteen.

Rouva Mathilda Kristina Waldén olisi toivonut, että perheen kesäviettopaikka olisi hankittu Turun saaristosta, sillä hän oli lapsuudestaan saakka rakastanut purjehtimista. Perheen lapset kuitenkin kiintyivät voimakkaasti Ohraniemeen; Karl Rudolf Waldenille Ohraniemi oli hyvin läheinen ja tärkeä paikka. Junan mukana saapui postit Inhan rautatieasemalle noin klo 19 aikaan iltaisin, josta posti haettiin Tuomarniemeen. Lasten varttuessa hekin pääsivät postia hakemaan Inhan asemalta ja sen jälkeen isän kamariin kokoontumaan lehtiä lukemaan ja keskustelemaan. Tuomari Waldén tilasi kotiinsa sekä koti- että ulkolaisia sanomalehtiä ja aikakausikirjoja. Tuomarniemessä luettiin paljon kotimaista ja skandinaavista kirjallisuutta ja kirjoista keskusteltiin paljon sekä perheen kesken että vieraiden kanssa. Helsingistä kirjakauppias Vasenius lähetti vähän väliä kirjauutuuksia nähtäväksi ja hän huolehti näin, että tuomarin perhe pysyi ajan ja sen virtauksien tasalla maaseudullakin. Perhe harrasti jonkin verran musiikkia ja laulua, mutta kukaan perheen jäsenistä ei ollut erityisemmin musiikillisesti lahjakas.

Waldénin perhe kokoontui sunnuntaisin perhepiirissä kuulemaan saarnaa, joka luettiin jostakin postillasta. Hyvin paljon käytettiin J. W. Wallinin (1871-1955) saarnoja; äiti vastasi uskonnollisena ihmisenä näistä tilaisuuksista. Perheen isää kiinnosti enemmän varsinaisesti uskontofilosofiset kysymykset. Mieluiten hän tutki teosofiaa ja seurasi siitä kirjoitettua kirjallisuutta.

Waldénin perheen lapsien kasvaessa ajankohtaistui lasten koulunkäynti. Alkeisopetus järjestettiin kotona ja sen vuoksi Tuomarniemeen hankittiin myös kotiopettajia. Alkuperäisen ajatuksen mukaan perheen pojat olisi lähetetty oppiin Helsingin Suomalaiseen Alkeisopistoon ja tytöt saksalaiseen tyttökouluun, mutta ainoastaan Anna suoritti kouluopintonsa Helsingissä. Gustaf laitettiin maan ensimmäisen suomenkieliseen oppiklouluun, Jyväskylän suomalaiseen lyseoon, ja Karl Rudolfkin kävi samaa koulua aikanaan. Jyväskylässä kävivät koulunsa myös perheen nuoremmat tyttäret. Käytännön syyt varmaan ratkaisivat lasten opiskelupaikaksi juuri Jyväskylän Vaasan sijasta; tuomari Waldén joutui työmatkoillaan usein viipymään juuri Jyväskylässä, jolloin hän pystyi samalla seuraamaan lastensa opiskelujen edistymistä samalla matkalla.

Vuonna 1888 Karl Rudolf Walden kirjoittautui Jyväskylän suomalaiseen lyseoon. Jo tätä ennen hän oli käynyt Ähtärissä kansakoulua ja Jyväskylässä valmistavaa koulua. Opiskelu ei kuitenkaan annetulla tavalla koulussa kiinnostanut vilkasta poikaa. Hän olisi halunnut tehdä kaikkea muuta kuin turhautuneena istua pulpetissa hiljaa oppitunnilla ja lukea läksyjään kotona. Karl Rudolf Walden menestyi heikosti Jyväskylän lyseossa; hän sai ehdot sekä suomessa että ruotsissa. Ehdot hän suoritettua ja pääsi seuraavana syksynä 1889 toiselle luokalle. Sairauden vuoksi hänellä ei ollut lainkaan poissaoloja. Toisella luokalla hän menestyi hieman paremmin, mutta ehdot tulivat jälleen kahdesta aineesta: ruotsista ja saksasta.

Vanhemmat olivat tuskastuneita Karl Rudolf Waldenin koulumenestyksen vuoksi. Pojan älyllistä lahjakkuutta ei kuitenkaan epäilty. Tuomari Waldén alkoi itse Anna-sisaren avustamana valvoa kesäloman aikana poikansa tietojen kartuttamista, jotta tulevista koitoksista syksyllä hän selviytyisi. Jyväskylän lyseoon Karl Rudolf Walden ei koskaan enää palannut opintojaan jatkamaan. Oli näet virinnyt keskustelu pojan opintojen jatkamisesta kadettikoulussa. Suomalainen kadettikoulu oli seitsenluokkainen; neljä ensimmäistä luokkaa oli yleisiä ja vastasivat oppikoulun luokkia, kolme erikoisluokkaa, joissa opiskeltiin sotatieteitä sekä vieraita kieliä ja valmistuttiin upseereiksi. Koulun sisäänpääsytytkinto oli tunnetusti hyvin tiukka. Kadettikoulun opetuskielenä oli ruotsinkieli.

Ähtäristä noin 7-8- kilometriä kaakkoon sijaitsevan Inhan tehtaat Hankaveden rantamaisemissa. Vuonna 1841 sai laamanni Erik Gustaf Roschier privilegion harkkohytin perustamiseen Inhajoen varteen. Erik Gustaf Roschier käynnisti vuonna 1851 yhdessä Östermyran ruukinpatruunan, ”Pohjanmaan kuninkaan” Gustaf Adolf Wasastjernan (s. 26.2.1785 Vaasa ja k. 10.10.1849 Pietarsaari) kanssa harkkohytin, jossa sulatettiin järvi- ja suomalmia. Vuonna 1884 alkoi Inhan tehtaiden menestysaika. Kun ruotsalainen insinööri August Nilsson Keirkner (s. 24.9.1856 Ruotsi ja k. 22.2.1918 Helsinki) otti tehtaan omistukseensa – hänen omistuksessa Inhan tehtaat olivat vuosina 1884-1917 – hän kehitti tehtaiden toimintaa merkittävästi. Tehtaanpatruuna Keirkner keräsi sangen merkittävän suomalaisen taiteen kokoelman, joka lahjoitettiin myöhemmin Suomen valtiolle.

Inhan tehtaiden valmistamaa rautaa pidettiin parhaiden ulkomaisten veroisena ja se kävi hyvin kaupaksi Suomen konepajoihin. August Keirkner kehitti raudan paikallista jalostustoimintaa ja synnytti näin teräsvalimon, hevosenkenkätehtaan sekä pultti- ja niittitehtaan. Yhtiön vesisaha muutettiin höyrysahaksi. Kun alueen malmivarat alkoivat ehtyä, siirryttiin käyttämään Ruotsista tuotua rautamalmia sekä kotimaista romurautaa. Inhan tehtaiden rautamalmin ja valmiiden tuotteiden vientikuljetusta helpotti vuonna 1883 valmistunut Tampereen ja Vaasan välinen rautatie. Inhan tehtaat saivat tämän rautatien varteen oman pysäkkinsä Hankaveden rannalle.

 Karl Rudolf Walden (2. osa)

Karl Ekstam maalliset jäännökset haudattiin Turkuun ja leski jättäytyi myös Turkuun olemaan. Leskellä oli Turussa tuttuja, kuten mm. farmaseutti Thomas Wilhelm Clayhills (s. 3.3.1844 Tampere ja k. 20.5.1908 Tampere). Clayhillsin vanhemmat olivat Tallinnassa syntynyt, alkujaan skotlantilaista sukua edustanut kauppias Thomas Clayhills (1789-1866) ja Helena Jylén (1801-1872). Clayhillsin isä toimi Tampereella Frenckellin paperitehtaan johtajana vuosina 1832-1847. Clayhills opiskeli farmasiaa Suomessa ja Pietarissa, ja valmistui farmaseutiksi vuonna 1863 ja proviisoriksi vuonna 1872.

Farmaseutti Thomas Wilhelm Clayhills.

Vuonna 1874 hän muutti Tampereelle ja sai kaupungissa toisen apteekin apteekkioikeudet. Clayhills piti apteekkiaan vuoteen 1893 saakka, jolloin hän myi apteekkinsa. Clayhills oli Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1877-1882 ja 1882-1889. Thomas Clayhillsin apteekki oli alun perin Kauppakadun ja nykyisen Näsilinnankadun kulmassa sijainneessa puutalossa. Hän rakennutti Kauppatorin (nykyisen Keskustorin) laidalle Kauppakadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan vuonna 1882 Sandbergin talona tunnetun arkkitehti Frans Ludvig Caloniuksen suunnitteleman kolmikerroksisen kivitalon, jota laajennettiin vuosian 1891 ja 1897. Talo sai nimensä talossa vuodesta 1882 aina 1970-luvulle saakka toimineen Sandbergin rautakaupan mukaan. Samassa talossa toimi myös Tampereen ensimmäinen 16 tilaajan puhelinkeskus, joka otettiin käyttöön 26.5.1882. Thomas Clayhillsin apteekki sijaitsi tässä talossa ja hän asui myös itse talossa. Hän myi talonsa vuonna 1906 tehtailija, kauppias ja suurlahjoittaja Anders Rudolf Winterille (s. 24.2.1862 Helsinki ja k. 30.1.1912).

Anders Rudolf Winter.

Rudolf Winterin vanhemmat olivat valaja Karl Anders Winter ja Joselina Wilhelmina Kullström. Rudolf Winter kävi Helsingin reaalikoulun ja toimi Wilhelm Sandbergin rautakaupan johtajana Tampereella vuosina 1887-1897. Toiminimi W:m Sandberg siirtyi Rudolf Winterin omistukseen vuonna 1897 ja vuodesta 1907 lähtien hän oli W:m Sandberg Oy:n toimitusjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja. Vuonna 1892 Rudolf Winter perusti Tampereen Tapettitehdas Oy:n. Veljekset Rudolf ja Daniel Winter perustivat vuonna 1907 Tampereelle D. Winter & Co. Osakeyhtiön teknokemiallisen tehtaan, jossa alkujaan valmistettiin värejä ja lakkoja tapettitehdasta varten. Winterin tapettitehdas Tampereen Epilässä oli pohjoismaiden suurin vuonna 1909 ja tehtaan tuotannosta suurin osuus vietiin Venäjälle. Vuoden 1917 Venäjän vallankumous mullisti markkinat täysin ja tehtaan toiminta keskittyi hyvin pian maalien valmistukseen.

Liikemies Rudolf Winter oli eräs Tampereen teollisuuden ja yrityselämän keskeisistä kehittäjistä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Winter oli Pispalassa toimineen Tampereen Haulitehtaan omistaja yhdessä tehtailija ja kauppias Karl Frans Hjorthin (s. 11.6.1857 Tyrväntö ja k. 8.2.1919 Tampere) kanssa vuodesta 1888 lähtien ja yksi vuonna 1903 perustetun Galvanoimis Osakeyhtiön perustajista. Yhtiö toimi Tammelan kaupunginosassa Kullervonkadun varrella aluksi Ferrarian konepajan yhteydessä. Tämän lisäksi Winter oli huomattava osakas Suomen Trikoossa, Suomen Sahanterätehtaassa, Tampereen Hattutehtaassa ja Tampereen Sateensuoja- ja Keppitehtaassa sekä toimitusjohtajana Tampereen Saippuatehtaassa.

Rudolf Winter vaikutti tamperelaiseen liike-elämään mm. toiminnallaan Tampereen Kauppaseurassa ja Tampereen Teknillisessä Seurassa. Winterin kuoltua vuonna 1912 naimattomana kolme neljäsosaa hänen omaisuudestaan lahjoitettiin Winterin tahdon mukaisesti yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Lahjoitusvaroja hallinnoi A.R.Winterin Muistosäätiö, joka myöntää säätiön varjen vuotuisista tuotoista avustuksia mm. Tampereen kaupungin taideteosten hankintaan ja pienviljelyksen edistämiseen Tampereen ympäristökunnissa sekä journalistien opintomatkoihin. Säätiön lahjoitusvaroja on ohjattu mm. Pyynikin näkötornin rakentamiseen vuonna 1929 ja useiden patsaiden pystyttämiseen Tampereelle.

Thomas Clayhills oli taas varatuomari Walfrid Emanuel Waldénin serkku. Mathilda Kristina Ekstamilla oli oma kuomureki ja sattumalta asiaa Tampereelle. Walfrid Emanuel Waldén oli puolestaan menossa tapaamaan omia vanhempiaan Jämsään ja hän omisti hevosen. Thomas Clayhills usuttu heidät yhteiselle matkalle. Tällöin Walfrid Emanuel Waldén kävi tapaamassa leskirouva Mathilda Kristina Ekstamia ja oli hämmästynyt, kun vanhempaa rouvaa odottaessaan olikin tavannut tuoreen ja kukoistavan naisihmisen. Yhteisestä matkasta päästiin sopimukseen ja matka sujui hyvin. Matkan jälkeen vietettiin jo kihlajaisia ja 25.8.1870 olivat vihkiäiset vuorossa. Nuorella leskellä, Mathilda Kristina Elstamilla oli ollut muitakin kosijoita, mutta Walfrid Emanuel Waldénin hän hyväksyi aviomiehekseen. Eräs turkulainen rouva, joka tunsi hyvin Waldénin, sanoi rouva Ekstamille: ”Ota Waldén, hän on luotettava!”

Hovioikeudennotaari Walfrid Emanuel Waldén jäi edelleen asumaan Turkuun ja työskentelemään Turun hovioikeudessa avioiduttuaan leskirouva Mathilda Kristina Ekstamin, omaa sukua Sommelius, kanssa. Turku ei kuitenkaan näyttänyt pitemmän päälle olleen heidän mieleensä; kun vastaperustettuun Helsingin tuomiokuntaan alkoi haku vuonna 1874, niin Walfrid Emanuel Waldén haki Helsinkiin ja pääsi toiselle ehdokassijalle puoltolauseella ja sai viran Helsingistä. Waldénit muuttivat Helsinkiin ja ostivat rouva perintörahoilla Kaivopuistosta huvilan nro 14 sekä asettuivat huvilaan asumaan. Tontti oli tilava ja huvila oli kaksikerroksinen rakennus, jossa oli tilaa perheen asunnolle sekä tuomiokunnan kanslialle. Kaivopuisto oli tuohon aikaan vielä kuin maaseutua; lehmät kulkivat laitumilla ja marjoja sekä sieniä saattoi poimia vapaasti metsästä.

Kaivopuiston seutu kuului alueeseen, jonka vanha nimi oli 1600-luvulta lähtien ollut Helsingenäs ja sen korkeimman kohdan nimenä oli 1700-luvulla Ugns Muns Berget (Uuninsuunvuori) ja vuoren ympäristön nimenä Ugnsmunslandet (Uuninsuunmaa). Vuoden 1777 kartassa Itäisen Kaivopuiston korkeimman kohdan nimenä oli Skifferberget (Liuskavuori), joka on vuoden 1808 kartassa merkitty edellä mainitun Ugnsmunsberget-nimen tilalle. Koko alueen nimenä kukkulalta alas merenrantaan oli 1840-luvulta lähtien Ulricasborg eli Ulricasborgstrakten (Ulriikaporin seutu). Suomenkielinen nimi Kaivopuisto vahvistettiin alueelle virallisesti vuonna 1909, mutta se on ollut nimenä käytössä jo 1800-luvulla.

Liikemies ja kauppaneuvos Henrik Borgström (s. 26.4.1799 Loviisa ja k. 30.6.1883 Helsinki) perusti vuonna 1834 yhtiön, Ulrikasborgs Bad- och Brunnsinrättnings Bolag (Ulriikaporin kylpylä- ja kaivoyhtiö), ennestään asumattomalle ja karulle Helsinginniemen kärjelle. Osakeannilla ei kuitenkaan saatu tarvittavia rahoja kokoon, joten hallituksen jäsenet H. Borgström, J. Etholén, K. Appelgren ja G.O.I. Wasenius ottivat omissa nimissä 14 000 pankkoruplan lainan ja saivat siitä hyvästä äänienemmistön yhtiöstä. Heillä oli ratkaiseva vaikutusvalta kylpyläyhtiön hallinnossa. Kaivopuiston kylpylä oli Pietarin seurapiirien suosima lomakohde Helsingissä, sillä venäläiset aateliset eivät saaneet matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kaivopuiston itäosa jaettiin huvilatonteiksi, joiden vuokralaisten oli kesäsesongin aikana majoitettava kylpylävieraita. Kaivopuiston kylpyläyhtiö menestyi tämän vuoksi hyvin.

Venäläisen aatelin matkustuskielto purettiin vuonna 1852 ja sen jälkeen hiljalleen Kaivopuiston kylpylän toiminta hiipui. Vuonna 1883 Kaivopuiston alue siirtyi Helsingin kaupungin haltuun yleiseksi puistoksi. Vuonna 1886 kylpyläyhtiö purettiin. Kaivopuiston itäosan huvilatontit Helsingin kaupunki myi silloisille vuokraajille. Nykyisin useat näistä tonteista ovat eri maiden suurlähetystöjen hallussa. Länsi-Kaivopuistosta lohkaistiin myös 1870-luvulta lähtien huvilatontteja. Vanha meren rannassa sijainnut kylpylärakennus sijaitsi nykyisen Ison Puistotien ja Ehrenströmintien risteyksen kohdalla; rakennus tuhoutui jatkosodan ilmapommituksissa vuonna 1944. Alueella on edelleen kylpylän entinen ravintola- ja huvittelurakennus, Kaivohuone, jossa toimii suosittu ravintola ja yökerho. Vuoden 1866 kartassa rakennuksen nimeksi on merkitty Wesilä, sillä siellä tarjoiltiin kylpylän vieraille ajan tavan mukaan kivennäisvesiä.

Rudolf Walden syntyi vuonna 1878 joulukuussa ja hänet kastettiin Karl Rudolfiksi äidinisänsä mukaan, sillä kutsumanimi oli hänellä Rudolf. Perheessä oli jo ennen Karl Rudolfin syntymää kolme tytärtä ja yksi poika: Anna (1872), Gustaf (1873), Eva (1875) ja Maria (Majken, 1877). Parin vuoden päästä sisarussarja täydentyi vielä perheen kuopuksella, Nilsillä (Nisse). Waldénit eivät kuitenkaan tällä kertaa viihtyneet kovin pitkää aikaa Kaivopuistossa, Helsingissä, vaikka Rudolf Walden palasikin elämänsä ehtoopuolella alueelle asumaan. Jyväskylä tuomiokuntaan aukesi haettavaksi paikka vuonna 1879 ja tuomari Walfrid Emanuel Waldén haki sitä. Hän tuli jälleen toiselle ehdokassijalle ja sai puoltolauseen, jonka jälkeen Waldén myös virkaan nimitettiin keväällä 1880.

 Karl Rudolf Walden

Helsingin Kaivopuiston huvila nro 14 oikealla, Karl Rudolf Waldenin lapsuuskoti.

Kenraali Karl Rudolf Walden syntyi 1.12.1878 Helsingin Kaivopuiston huvilassa nro 14. Rudolf Waldenin isä oli laamannina toiminut Walfrid Emanuel Waldén (s. 24.10.1838 Hauho ja k. 17.7.1912 Tampere), Helsingin tuomiokunnan tuomari, ja äiti oli Ruotsista lähtöisin oleva Mathilda Kristina Sommelius (s. 14.9.1842 Holmsätra, Järfälla, Ruotsi ja k. 1914 Jämsä). Rudolf Waldenin isoisän isä oli Laukaan kirkkoherrana 31.12.1838 kuollut lääninrovasti Emanuel Josefsson Waldén (s. 2.9.1772 Kylmäkoski, Akaa). Rovasti Emanuel Waldénin isä oli talonpoika Jooseppi, Hautaan kartanon mylläri, joka oli kotoisin Messukylästä. Joosepin vaimo, Maria Henrikintytär Kurki, oli Kurjen tyttäriä Vesilahdelta. Joosepin ja Marian lapsista vanhempi Herman ja nuorempi Emanuel lähtivät opiskelemaan Turun yliopistoon keväällä 1789. Herman opiskeli lakia ja Emanuel ahkeroi jumaluusopin kimpussa. Tuolloin heidän sukunimensä oli Waldenius.

Vuonna 1795 Emanuel Waldén vihittiin Porvoossa papiksi. Hän palveli alkuun apupappina eri seurakunnissa. Kappalaisena hän kunnostautui Karstulassa, Hauholla ja Lammilla, kunnes vuonna 1830 sai Laukaan suuren pastoraatin. Emanuel Waldén oli kahdesti avioliitossa; ensimmäinen puoliso, Beata Katarina Streng (s. 1.5.1772 Pappilanmäki, Porvoo ja k. 13.2.1809 Karstula), lahjoitti Emanuelille kuusi lasta. Toinen puoliso oli Maria Margareta Winter (s. 12.4.1782 ja k. 1.6.1853 Porvoo).

Ensimmäisen avioliiton vanhin poika, Viktor Emanuel Waldén, oli Rudolf Waldenin isoisä. Beata Katarina Strengin puolelta suvun esi-isiä oli mm. hakkapeliittana tunnettu Arvid Tandefelt (k. 1656), joka aateloitiin vuonna 1650 kuningatar Kristiinan toimesta. 17.2.1650 hän sai säterivapauden Sysmän Voipaalaan. Taisteluissa menettämiensä hampaiden vuoksi hän sai aateloituna nimen Tandefelt ja samasta syystä sukuvaakunassa on kolme hammasta ja kuula. Arvid Tandefelt omisti Rapalan kartanon yhdessä veljensä Henrik Henrikinpoika Tandefeltin kanssa. Hän myi osuutensa Rapalan kartanosta vuonna 1654 veljenpojalleen, Sigfrid Henrikinpoika Rapalalle.

Varatuomari Viktor Emanuel Waldén ja hänen puolisonsa Charlotta Sofia, o.s. Jylén.

Viktor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799 Peldoniemi, Karstula ja k. 17.12.1883 Jämsä) opiskeli Turun yliopistossa vuodesta 1819 lakia. Valmistuttuaan Turun yliopistosta hän toimi erilaisissa tuomarintehtävissä Hämeen maaseudulla. Vuonna 1829 hän solmi avioliiton Charlotta Sofia Jylénin (1806-1891) kanssa, joka polveutui Jyly-nimisestä turkulaisesta talosta. Viktor Emanuel Waldén kuoli ollessaan maanjako-oikeuden puheenjohtajana Jämsässä 17.12.1883. Varatuomari Viktor Emanuel Waldénin perheessä oli kolme lasta, jotka kaikki syntyivät Hauholla. Lapsista nuorin oli Walfrid Emanuel Waldén (s. 24.10.1838 Hauho ja k. 17.7.1912 Tampere), Rudolf Waldenin isä. Walfrid Emanuel Waldén kävi koulunsa Hämeenlinnassa ja Porvoossa, jossa Waldénin opettajana toimi mm. Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) ja luokkatoverina oli mm. Runebergin poika, kuvanveistäjä Walter Magnus Runeberg (s. 29.12.1838 Porvoo ja k. 23.12.1920 Helsinki).

Walfrid Emanuel Waldén.

Walfrid Emanuel Waldén aloitti juridiikan opiskelun vuonna 1858 Helsingin yliopistossa. Keväällä 1862 hän suoritti tuomarintutkinnon. Tämän jälkeen hän pääsi auskultattiksi Turun hovioikeuteen. Palveltuaan Turussa puolen kolmatta vuotta hän sai varatuomarin arvon jouluna 1864. Edelleen hän jatkoi Turun hovioikeudessa päämäränään tuomarinura. Vakansseja vain ei ollut tarjolla, joten eteneminen uralla oli tahmeaa. Walfrid Emanuel Waldén suoritti vuonna 1866 kameraalitutkinnon ja vasta vuonna 1868 hän sai ensimmäisen vakinaisen hovioikeudenviran, kun hän pääsi hovioikeuden kanslistiksi.

Mathilda Kristina Waldén.

Walfrid Emanuel Waldén tutustui aivan sattumalta Turussa nuoreen ruotsinmaalaiseen leskeen, Mathilda Kristina Ekstamiin (s. 14.9.1842 Holmsätra, Ruotsi ja k. 1914 Jämsä), joka oli jäänyt leskeksi Karl Israel Ekstamista. He avioituivat vuonna 1870. Mathilda oli lähtöisin Itägöötanmaalta, Malgesandan pitäjästä. 1600-luvun alkupuolella siellä viljeli Somvikin tilaa muuan Nils-niminen talonpoika, joka laittoi oman poikansa, Magnuksen, oppiin kouluun. Magnus Nicolaista tuli sittemmin kirkkoherra ja tunnetun sivistyssuvun kantaisä. Kirkkoherra alkoi käyttää sukunimeä Sommelius, kotiseutunsa suuren järven Sommenin mukaan. Sommelius-suvun jäsenet ovat kunnostautuneet etupäässä kirkon, yliopiston ja opetuslaitoksen palveluksessa sekä tuomareina, lääkäreinä ja postimestareina. Toiset suvun jäsenistä ovat toimineet liikemiehinä ja siinä ohessa keränneet varsin merkittävät omaisuudet itselleen.

Merkittävin suvun jäsen lienee ollut Lundin yliopiston kirjastonhoitaja, orientalisti ja oppihistorian professori Gustaf Sommelius (1726-1800), joka jäi isättömäksi viisivuotiaana. Hänen setänsä, Lundin kaupunginjohtaja Gustaf Sommelius, kasvatti pojan omaksi lapsekseen. Poika aloitti koulun Lundissa ja meni yliopistoon vuonna 1742. Dekaani ja myöhempi piispa, Johan Engeströn otti Gustaf Sommeliuksen omien poikiensa opettajaksi vuonna 1746 ja matkasi heidän kanssaan Uppsalaan seuraavana vuonna. Gustaf Sommelius poistui Uppsalasta vuonna 1748 ja matkasi Saksaan Greifswaldin yliopistoon – joka oli perustettu jo vuonna 1456 – ja suoritti siellä maisterin tutkinnon samana vuonna.

Sommelius nimitettiin vuonna 1749 itäisten ja kreikkalaisten kielten apulaisprofessoriksi Lundin yliopistoon ja vuonna 1751 hänet nimitettiin opettajaksi Lundin katedraalikouluun. Vuonna 1756 hänet ylennettiin luennoitsijan tehtävään ja samana vuonna hän sai valtakirjan koulun rehtorin tehtävään. Gustaf Sommelius sai professorin arvonimen vuonna 1763 ja vuonna 1767 hänet nimettiin Lundin yliopiston kirjastonhoitajaksi. Hän julkaisi kaikkiaan 410 väitöskirjaa ja käytti laajoja tietojaan luennoissaan. Hän kävi myös hyvin laajaa kirjeenvaihtoa aikansa oppineitten kanssa, kuten mm. fennofiili ja Turun akatemian professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) ja Turun akatemian lainopin professori Matthias Caloniuksen (s. 7.1.1738 Saarijärvi ja k. 13.9.1817 Helsinki) kanssa. Gustaf Sommeliuksen aviopuoliso oli Gertrud Dorotea Held (s. 14.2.1736 ja k. 19.9.1821 Lund).

Professori Henrik Gabriel Porthan.

Professori Gustaf Sommeliuksen pojanpoika, runoilija ja vapaustaistelija Gustaf Laurentius Sommelius (s. 19.10.1811 Blekinge, Ruotsi ja k. 5.6.1848 Dybbøl, Tanska) oli Rudolf Waldenin äidin isä. Gustaf Laurentius Sommeliuksen isä, Johan Reinhold Sommelius (s. 25.7.1770 Lund ja k. 23.6.1841 Hjärsås), toimi Mörrumissa kirkkoherrana. Kirkkoherran aviopuoliso oli Carolina Gustava Trägårdh (s. 30.12.1777 Gessie ja k. 5.1.1829 Mörrum). Johan Reinhold Sommeliuksen parantumattoman sairauden vuoksi Gustaf Laurentius Sommellius joutui jo varhain pois kotoa. Hän opiskeli jonkin aikaa Lundissa, mutta antautui sitten sotilasuralle. Karlbergin sotilaskoulun käytyään hän palveli luutnanttina Älvsborgin rykmentissä Boråsissa. Hän oli sisäisen myllerryksen ahdistama mies, levoton ja rauhaton sielu, joka ei tullut toimeen oikein missään eikä kenenkään kanssa.

Gustaf Laurentius Sommelius oli naimaton, mutta hänellä Korolina Wilhelmina Bromanin kanssa yhteinen tytär, Mathilda Kristina Sommelius, Rudolf Waldenin äiti. Gustaf Laurentius Sommelius alkoi pukea ajatuksiaan runoihin; hän ihaili suunnattomasti englantilaista lordi Byronia (George Noel Gordon Byron, s. 22.1.1788 Lontoo ja k. 19.4.1824 Mesolongi, Kreikka) sekä oman aikansa sotilasrunoutta. Vuonna 1848 puhkesi sota Preussin ja Tanskan välillä, johon Gustaf Laurentius Sommelius lähti taistelemaan. Sotaretkensä neljäntena päivänä hän kaatui Dybbölin taistelussa. Myöhemmin taistelupaikalle, johon Gustaf Laurentius Sommelius kaatui, pystytettiin muistokivi.

Isän sankarikuoleman jälkeen toimitettiin neljävuotiaalle Mathilda Kristinalle upea kymmenien tuhansien tanskalaisten allekirjoittama adressi, jonka Mathilda säilytti kalliina aarteenaan ja joka sittemmin kulkeutui hänen keskimmäisen poikansa, Rudolf Waldenin, haltuun. Mathilda Kristina Sommelius kasvoi isänsä sukulaisten hoivissa, pääasiassa Tukholmassa. Hän solmi avioliiton vuonna 1863 konttoristi Karl Israel Ekstamin kanssa. Nuoripari muutti heti häiden jälkeen tuoreeltaan Suomeen, Tampereelle, josta Karl Ekstam sai työpaikan. Vuonna 1867 Karl Elstam menehtyi kuitenkin lavantautiin, joka tuolloin korjasi satoa Suomessa. Nuori leski, Mathilda Kristina Ekstam, halusi kuljettaa miehensä kylmenneen ruumiin Tukholmaan, mutta matka pysähtyi Turkuun, sillä ruumista ei otettu mukaan laivaan muuta kuin sinkkiarkussa.

Karl Ekstam maalliset jäännökset haudattiin Turkuun ja leski jättäytyi myös Turkuun olemaan. Leskellä oli Turussa tuttuja, kuten mm. farmaseutti Thomas Wilhelm Clayhills (s. 3.3.1844 Tampere ja k. 20.5.1908 Tampere). Clayhillsin vanhemmat olivat Tallinnassa syntynyt, alkujaan skotlantilaista sukua edustanut kauppias Thomas Clayhills (1789-1866) ja Helena Jylén (1801-1872). Clayhillsin isä toimi Tampereella Frenckellin paperitehtaan johtajana vuosina 1832-1847. Clayhills opiskeli farmasiaa Suomessa ja Pietarissa, ja valmistui farmaseutiksi vuonna 1863 ja proviisoriksi vuonna 1872.

 Valokuvaaja Volker von Bonin (8. osa)

Volker von Boninin ohella Eeva-lehteen kuvasi varsinkin Ensio Liesimaa, joka oli kuvannut Eeva-lehdelle jo ennen Volker von Boninin tuloa painotalo Tilgmanniin. Eeva-lehteen kuvasivat myös joukko omalla urallaan jo menestyneitä tai uransa alussa olevia sangen merkittäviä valokuvaajia ja studioita, kuten esimerkiksi Urho Aarne Hugo Saarinen (s. 16.5.1927 ja k. 25.11.1991 Helsinki), Aarne Pietinen Oy (Kaarlo Urho Aarne Pietinen, s. 16.6.1884 Säkkijärvi ja k. 31.3.1946 Helsinki), Matti Albert Pitkänen (s. 13.6.1930 Helsinki ja k. 22.2.1997 Helsinki), Pauli Huovila, Trond Erik Hedström (s. 27.9.1917 Turku ja k. 22.11.1982 Teneriffa, Espanja), Claire Anita Aho (oik. Brofeldt, s. 2.11.1925 Helsinki ja k. 29.11.2015 Tukholma), Carl-Johan (Caj) Bremer (s. 22.2.1929 Helsinki), Artto Aulis Nyqvist (s. 1941), Onni Juhani (Jussi) Pohjakallio (s. 11.12.1930 Helsinki ja k. 12.3.1990 Helsinki), Jussi Aalto (s.21.9.1945) ja Leena Saraste (ent. Salokangas, s. 3.8.1942).

Volker von Bonin.

Valokuvaaja Volker von Bonin kuvasi Eeva-lehdelle varsinkin muotia sekä sisustusteemoja. Tähän maailmaan soveltui paremmin värivalokuvat, jotka toivat paremmin esiin aiheiden sävymaailmat ja antoi samalla mustavalkokuvaa realistisemman ja tarkemman käsityksen muodin todellisesta olemuksesta. Volker von Bonin tallensi kuviinsa myös asumiseen liittyviä kuvareportaaseja. Niitä tehdessä Kuvaaja ja toimittaja vierailivat tunnettujen seurapiiri-ihmisten kodeissa, joissa kuvattiin interiöörejä, rakennuksia ja niiden asukkaita. Von Boninia eniten viehättivät vanhat miljööt ja interiöörit, kuten esimerkiksi suomalaiset kartanorakennukset. Tämän lisäksi hän sai kuvata lehdelle paljon mm. pöytäkattauksia sekä joulu- ja pääsiäisteemaisia ruokakuvauksia.

Eeva-lehden muotikuvauksissa Volker von Bonin sai kuvausten toteuttamisen suhteen hyvin vapaat kädet. Kukaan lehden kuvaajista ei ollut erikoistunut juuri muotikuvaukseen, Suomi oli siihen tarkoitukseen aivan liian pieni maa. Volker von Bonin päätti mm. ketä hän käytti mallina ja missä kuvaus suoritettiin; hän ohjasi itse myös käyttämiään malleja kuvauksessa. Kuvaussuunnittelun alkoi joka kerta puhtaalta pöydältä, sillä häneltä puuttui muotikuvaajan rutiini ja kaikki asiat täytyi opetella vain työtä tekemällä.

Amos Anderson.

Eeva-lehden kuvauksissa käytettiin ainoastaan ammattimalleja. Lehden kuvaukset poikivat helposti Volker von Boninille muotikuvauksia myös muille asiakkaille; näissä kuvauksissa saattoi olla myös amatöörimalleja mukana. Toisinaa von Bonin sai käyttää mm. Svenska Teaternin näyttelijöitä malleinaan. Tämä yhteistyö tuli mahdolliseksi liikemies Amos Andersonin kautta. Anderson oli jo 1920-luvun lopulla lahjoittanut merkittävän summan ruotsalaisen teatterin korjaustöihin.

Kun Volker von Bonin tuli Eeva-lehden kuvaajaksi, oli lehden päätoimittajana yhä Lempi Torppa. Volker von Bonin nautti kuitenkin kaikkien lehden päätoimittajien luottamuksesta. Lempi Torppaa kuvailtiin renessassi-ihmiseksi, jonka ulkoinen olemus heijasti sisäistä minää. Hän pukeutui mustaan viittaan näyttävästi sekä sulalla koristeltuun tötteröhattuun. Hän viihtyi älykkäässä ja hauskassa seurassa, mutta hän ei ollut kovinkaan suvaitsevainen. Monet ihmiset eivät välttämättä tulleet hänen kanssaan hyvin toimeen, mutta Volker von Bonin tuli toimeen Torpan kanssa. Lempi Torppa toimi Eeva-lehden päätoimittajana vuoden 1964 loppuun asti.

Tilgmannin tuotevalikoima oli lopulta niin laaja, että monilla aloilla kilpailu koveni kun markkinoille ilmestyi uusia yrityksiä. 1960-luvun lopulla oli vääjäämättä edessä Tilgmannin toimintojen karsiminen, jotta jäljelle jäävien yksiköiden kannattavuutta voitiin parantaa. 1970-luvun myötä osa yrityksen toimintayksiköistä fuusioitiin tai ajettiin alas tämän vuoksi. Vanha toimitalo Helsingin keskustassa alkoi myös olla painotalona epäkäytännöllinen ja uusien toimitilojen etsintä alkoi sen vuoksi. Parin vuoden ajan etsittiin tonttia tai kiinteistöä, ja Espoon Suomenojalta sellainen tontti löytyikin. Jo seuraavana vuonna Tilgmann muutti uusiin tiloihin Espoon puolelle. Helsinkiin jäi Annankadulle vielä vähäksi aikaa muovikorttipaino sekä joitain muita pienempiä toimintoja.

Maija Dahlgren.

Volker von Bonin koki dramaattisen muutoksen omissa töissään, kun Reetta Maija Dahlgrenin (o.s. Seppälä, s. 20.7.1927 Lahti ja k. 9.5.2014 Helsinki) seuraajaksi tuli vuonna 1969 Sirkku Uusitalo (Sirkka-Liisa Uusitalo, o.s. Aspelund, s. 7.3.1937 Säkkijärvi ja k. 9.12.2017 Helsinki). Glamour-muodista lehti oli jo erkaantunut Maija Dahlgrenin aikana ja yhteiskunnallisuutta tuli lehteen enemmän vasemmistolaisen Sirkku Uusitalon päätoimittajuuden aikana. Päätoimittaja Ulla Leskisen (s. 1931) aikana Volker von Bonin ei enää kuvannut Eeva-lehdelle, sillä yrityksen liiketoimintamalli oli muuttunut. Toimitusjohtaja Ylikankaan jäätyä eläkkeelle palkattiin hänen seuraajakseen Ruotsista vuonna 1971 diplomi-insinööri C. G. Flander. Flanderin mukaan Tilgmannin ei tullut jatkaa lehtikustantamista, joten Eeva-lehti myytiin amerikkalaisen viihdealan suuryrityksen Warnerin omistamalle Williams Publishingille ja sen Suomen yksikön Kustannusosakeyhtiö Williamsille.

Valokuvaaja Volker von Boninin yhä tärkeämmäksi yhteistyökumppaniksi nousi 1960-luvun myötä Tilgmannin Kuvataidekustantamo. Kuvataide-nimisen osaston perustaminen Tilgmannille liittyi yhtiöiden omistusjärjestelyihin. Tilgmannin toimitusjohtajaksi tuli Oskas Öflund (1876-1947), jonka painotalo siirtyi liikemies Amos Andersonin omistukseen. Kuvataiteen johtajana vuosina 1928-1952 toimineen graafikko- ja pilapiirtäjäpioneeri Oscar Furuhjelmin (1880-1963) kirjoittaman julkaisemattoman historiakatsauksen mukaan uusi osasto alkoi toimittaa tuotteita myyntiin vuonna 1924, vaikka nimi Kuvataide-Bildkonst otettiin käyttöön vasta seuraavana vuonna. Furuhjelmin edeltäjät johtajina olivat Lauri Björk vuosina 1924-1925 ja Alexander Krause vuosina 1925-1927.

Kuvataidekustantamo oli Volker von Boninille hyvin tärkeä vapaa-aikana tehtyjen kuvausprojektien vuoksi. Painotalon ulkopuolelta von Bonin etsi ja löysi yhteistyökumppanikseen Hufvudstadsbladetin, jolle hän kuvasi melko paljon. Samoin vuonna 1916 perustettu Suomen Kuvalehti julkaisi von Boninin kuviä julkaisuissaan. Volker von Boninin asiakkaita olivat myös Suomen Ulkoministeriö ja Helsingin kaupungin tiedotustoimisto. Volker von Bonin oli täysityöllistetty Ulkoministeriölle vuonna 1975, kun Helsingin Finlandia-talossa järjestettiin ETYK-kokous.

Gisela ja Volker von Boninin lapset kävivät Helsingin Saksalaista koulua. Von Boninin pariskunta vietti sangen seurallista elämää, mutta sosiaaliset yhteydet muodostuivat paljolti Giselan aloitteellisuudesta. Avioparin tuttavapiiriin kuului hyvin paljon muualta Suomeen tulleita ihmisiä. Eräs tärkeä yhteys vapaa-ajan sosiaalisen piirin rakentamisessa oli kummallekin varsinkin Finnish-British Sosiety. He kutsuivat samoin mielellään omaan kotiinsa vieraita pieniin illanistujaisiin, jossa keskusteltiin mm. matkailusta. Heidän tuttavapiirissään oli paljon ihmisiä maailman eri puolilta ja yhteydet heihin säilyivät, vaikka nämä olivat lähteneet Suomesta pois. Tämän lisäksi matkoilla solmittiin uusia tuttavuuksia, joihin pidettiin yhteyttä kirjeitse.

Volker von Bonin ylläpiti suhteitaan omiin sukulaisiinsa Saksassa. Hän matkusti oman poikansa, Holgerin, kanssa vuonna 1993 Pommeriin katsomaan oman sukunsa maita. Yhdistysihmisenä Volker von Bonin ei ollut kovinkaan aktiivinen, mutta Helsingin saksalaisen seurakunnan toimintaan von Bonin osallistui. Volker von Bonin toimitti saksalaisen seurakunnan pappina pitkään toimineen Geerd Sentzken historiikin seurakunnan vaiheista sekä vastasi teoksen valokuvista. Deutsche Gemeinde Helsinki – Helsingfors 1858-1971 ilmestyi Geerd Sentzken poismenon jälkeen vuonna 1972. Volker von Bonin ei koskaan hakenut Suomen kansalaisuutta.

Vanhemmalla iällä Volker von Boninin kuntoon vaikuttivat selkeästi sodan ja varsinkin vankeusajan terveyteen jättämät vaivat. Keuhkovaivat alkoivat rajoittaa vähitellen liikkumiskykyä. Lapsenlapsilleen hän kirjoitti muistoksi tekstejä, jossa hän kertoi nuoruusajoistaan. Volker von Bonin muistetaan aina tyylikkäänä, kohteliaana ja charmikkaana herrasmiehenä, joka oli myös sivistynyt ja mainio keskustelija. Työkaverit tiesivät hänet samoin tarvittaessa tiukaksi kuvaajaksi, jolla oli ehdottomasti oma näkemys asioista ja näkemyksistään hän piti myös kiinni. Volker von Bonin olikin kotoisin kulttuurikodista, jossa harrastettiin kirjallisuutta ja taiteita.

Gisela ja Volker von Bonin.

Esteettisyys ja kauneus olivat sekä Giselalle että Volkerille tärkeitä asioita. Aviopari oli kiinnostunut muodista, kuten oli myös aikoinaan Volkerin äitikin. Volker uskoikin, että se oli lisännyt hänen kiinnostumistaan muotikuvauksiin. Myöhemmin Volker von Bonin on kertonut, että Eeva-lehden myynti ja muotikuvausten loppuminen oli hänelle kova isku. Muotikuvaukset olivat hänelle ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä hän sai niissä toteuttaa vapaasti itseään. Ympäri Suomea tehdyt kuvausmatkat muodostivat von Boninille hyvän yleiskuvan Suomesta. Valokuvaajana hänen sympatiansa olivat varsinkin vanhojen miljöiden puolella. Hän suri monessa kaupungissa tapahtuvaa vanhojen talojen purkamista sekä samannäköisten laatikoiden rakentamista tilalle.

Paavo Ilmari Raninen (2. osa)

Koulun siirryttä Heinolassa Lukionmäelle dir.mus. Arvi A. Turkia kokosi kuoron lisäksi Heinolan Yhteiskouluun orkesterin, joka aloitti säännöllisen harjoittelun. Oulussa Iltakuoro sijoittui toiseksi ja orkesteri kolmanneksi Teinien kulttuurikilpailussa vuonna 1953. Lappeenrannan orkesteri sijoittui toiseksi kilpailussa; miesten laulusarjassa bassolaulaja Martti Olavi Talvela (s. 4.2.1935 Hiitola ja k. 23.7.1989 Juva) oli toinen. Iltakuoron tähtihetkiä oli yhteisesitys ”Tonava kaunoinen” Musiikinystävien orkesterin kanssa perinteisessä kevätkonsertissa Heinolassa.

Rakennusarkkitehti ja kapellimestari Paavo Raninen.

Salonkiorkesterissa soittivat Paavo Ranisen lisäksi viulua Hannu Saari ja Marjatta Peltola (Ilmivalta), klarinetteja Arvo Valkonen ja Jouko Snellman, selloa Martti Pakarinen, venttiilipasuunaa Raimo Virtanen, harmoonia Matti Haapasalo ja pianoa Aune Ellilä. Orkesterin ohjelmisto käsitti ns. sovituksia salonkiorkesterille mm. kappaleista, kuten Sibeliuksen Andante Festivo, Oskar Merikannon Valse lente ym. Salonkiorkesteri esiintyi Heinolan Lyseon illanvietoissa, stipendi-iltamissa, kevätkauden päättäjäisissä ja monissa muissa eri tilaisuuksissa. Heinolan Mieskuoro oli myös täydessä iskussa tohtori Lauri Sarparannan johdolla. Paavo Ranisella oli usein säestystehtäviä pianolla Heinolan Mieskuoron kanssa. Dir.mus. Arvi A. Turkian äkillinen poismeno oli valtaisa menetys Heinolan kaupungin musiikkielämälle. Turkian muistokonsertin johti Lahden kaupunginorkesterin soolosellisti, Yrjö Pakarinen. Muistokonsertin ohjelmassa oli mm. Sibeliuksen Finlandia.

The Delta Rhythm Boys.

Paavo Ranin havahtui olympiakesänä 1952 viimeistään siihen tosiasiaan, että hän oli menettänyt sydämensä svengaavalle jazzmusiikille. Alppiharjun kaupunginosassa Helsingissä vuonna 1950 avattu Lasten Päivän Säätiön huvipuisto, Linnanmäki (Borgbacken), johon vierailijaksi saapui jälleen kerran The Delta Rhythm Boys – ensimmäinen vierailu heillä oli Linnanmäen avajaisissa keväällä 1950 – kansan ihmeteltäväksi. Tämä yhdysvaltalainen lauluyhtye perustettiin jo vuonna 1934 Langstonin yliopistossa, Oklahomassa. Linnanmäen huvipuistossa lauluyhtyettä säesti Olli Hämeen (Olli Hämäläinen, s. 19.5.1924 Helsinki ja k. 11.6.1984 Tampere) trio.

Olli Hämeen kvintetti.

Häme johti omaa jazzyhtyettään 1940-luvun lopulta aina 1950-luvun lopulle. Hän toimi myös kriitikkona Rytmi-lehdessä. Vuonna 1953 hän suoritti kapellimestarin tutkinnon Sibelius-Akatemiassa ja toimi Suomen Muusikkojen liiton järjestösihteerinä vuosina 1952-1957 sekä Musiikki-Fazerin osastopäällikkönä. Muusikkona hän toimi vuoteen 1960 saakka. Vuonna 1962 Olli Hämäläinen nimitettiin Television tuotantopäälliköksi, josta hän siirtyi TV2:n tuotantopäälliköksi vuonna 1964 ja edelleen ohjelmapäälliköksi vuonna 1967. Olli Hämäläisen isä oli taidemaalari Väinö Aleksanteri Hämäläinen (s. 15.7.1876 Helsinki ja k. 20.3.1940 Kauniainen) ja isoisä säveltäjä ja Helsingin Vanhan kirkon urkuri, Lauri Hämäläinen (s. 10.8.1932 Rautalampi ja k. 29.9.1888 Helsinki), joka oli säveltäjä Frans Oskar Merikannon (vuoteen 1882 Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) opettaja. Olli Hämäläisen tytär on urkuri ja cembalisti, musiikin tohtori Kati Hämäläinen (s. 10.5.1947 Helsinki). Tämän jälkeen Paavo Raniselta jäivät säveltäjä Ludwig van Beethovenin (kastettu 17.12.1770 ja k. 26.3.1827) oppilaan, Carl Czernyn (s. 21.2.1791 ja k. 15.7.1857) etydien soitto.

Lauri Hämäläisen perhe. Oikealla kuvassa Lauri Hämäläinen itse.

Heinolassa Rantakasinon ja raviradan tanssit olivat suuressa suosiossa tuolloin sodan jälkeen. Heinolan kaupungin omat yhtyeet ja varsinkin Lahdesta saapuneet yhtyeet olivat paikkakunnalla hyvin työllistettyjä orkestereita. Kevyemmälläkin musiikilla oli selvästi kysyntää. Työväenyhdistykselle palautettu ja uudistettu Kodinsuoja oli Heinolassa myös suosittu tanssipaikka.

Heinolan Lyseollekin perustettiin tanssiorkesteri. Orkesterissa soittivat Reijo Mattila (trumpetti), Arvo Valkonen (klarinetti), Pertti Ihalainen (kitara), Armas Kuronen (rummut), Martti Pakarinen (sello, joka korvasi kontrabasson) ja Paavo Raninen (piano) sekä laulusolistina toiminut Juhani Hirvas. Orkesteri esiintyi nimellä Feet Warmers. Orkesterin nuottitelineissä näkyi Stuart Köhlerin ja Juhani Hirvaksen kädenjälki. Orkestei soitti tuon ajan iskusävelmiä, kuten mm. Music, music, music, Buttons and Bows, Soutuvenheellä Kiinaan, Wilhelmiina yms.

Joskus kävi niinkin, että koulusta Paavo Raninen vietiin opiskelijoiden kanssa katsomaan elokuvaa Kinoon, joka oli yksi Heinolan kaupungin hienoimmista funkissaleista. Yhdessä elokuvanäytöksessä filmiprojektori ei toiminut hetkeen, joten lyseon musiikinharrastajat lauloivat pimeässä salissa mm. Deltapoikien Tula tullallaa äänissä ja he saivat elokuvayleisöltä valtaisat aplodit suorituksestaan. Salin lipuntarkasta ei vain oikein tiennyt, miten näihin ”häiriötekijöihin” täytyisi suhtautua. No, elokuvaakin päästiin pian taas katsomaan. Heinolassa valitettavasti purettiin vanhaa rakennuskantaa, kuten hieno Liikeyhtiön rakennus ja ravintola Kultaisen Kiulun rakennus, jossa musisoivat pitkään Aira ja Martin Johansson, Markku Johanssonin vanhemmat.

Aira Onerva Pöntinen/Johansson (o.s. Wirtavuori, s. 27.2.1911 Helsinki ja k. 15.10.1989 Heinola) harrasti tanssia ja musiikkia jo lapsuudestaan saakka. Hän opiskeli pianonsoittoa Viipurin musiikkiopistossa Sally Westerdahlin ohjauksessa. Myöhemmin Airin opettajina toimivat mm. rovasti ja pianotaiteilija Arvi Anselm Valkonen (s. 21.4.1906 Viipuri ja k. 14.6.1984 Lappeenranta) ja vuonna 1932 ensikonserttinsa antanut pianotaiteilija ja -pedagogi Timo Mikkilä (s. 1912 Lahti ja k. 2006 Helsinki). Ammattimuusikon uran Airi aloitti 1930-luvun alussa; hän soitti mm. ravintoloissa etupäässä taidemusiikkia ja konserttiviihdemusiikkia. Näiltä vuosilta hän kartutti itselleen hyvin laajan repertoaarin ja hankki samalla nopean prima vista-taidon, jota hän tarvitsi usein myöhemmin lukemattomissa säestystehtävissään.

8.12.1937 Satakunnan Kansa-lehdestä löytyy kuulutus avioliittoon, jossa muusikeri Teemu Pöntinen (s. 13.12.1902 Tampere ja k. 11.10.1947 Lahti)) ja muusikeri Airi Pöntinen ovat solmineet avioliiton Porissa. Heidän avioliitostaan syntyi Markulle vanhempi velipuoli, Timo Pöntinen. 1940-luvun alkupuolella Pöntiset muuttivat Heinolaan; Aira soitti Heinolassa muusikkona ravintola Kultaisessa Kiulussa ja säesti monia paikkakunnalla vierailleita taiteilijoita Heinolassa. Teemu Pöntisen kuoltua Aira solmi avioliiton Martin Johanssonin kanssa. Ravintolamuusikoiden työsopimukset tehtiin tuolloin useaksi vuodeksi kerrallaan ja Johanssonien perheellä oli jopa perheen työsuhdeasunto lähellä ravintolaa. Salonkimusiikin aikakausi kuitenkin päättyi viisikymmentäluvun puoliväliin tultaessa ja muusikoiden täytyi ruokailumusiikin sijaan alkaa säestämään tansseja ravintolassa. Aira Johansson jatkoi vielä muutoksen jälkeen muutamia vuosia ravintolamuusikkona, mutta Martin Johansson oli niin vahvasti salonkimuusikko, että hän luopui viulunsoitosta ravintoloissa aikakauden päättyessä.

Jorma Kalervo Hynninen.

Vuonna 1899 Heinolaan perustettiin opettajaseminaari, josta valmistui alkuaikoina vain naisopettajia. Seminaarin perusti kasvatustieteilijä ja kouluasioihin erikoistunut poliitikko, August Mikael Soininen (vuoteen 1907 Johnsson, s. 3.11.1860 Kuhmoniemi ja k. 12.3.1924 Helsinki). Ensimmäiset 35 naisopettajaa valmistuivat Heinolan seminaarista vuonna 1903. Sotien jälkeen opettajaseminaarissa alettiin kouluttaa myös miesopettajia. Aira Johansson toimi Heinolan opettajaseminaarin pianonsoiton opettajana vuodesta 1959 seminaarin lakkauttamiseen vuonna 1972 saakka. Aira Johansson säesti operettilaulajia ja taidemusiikkia esittäviä laulajia esimerkiksi opettajaseminaarin talvipäivillä ja erilaisissa muissakin tilaisuuksissa. Hän opetti myös virsien säestämistä baritoni Jorma Kalervo Hynniselle (s. 3.4.1941 Leppävirta), bassobaritoni Heikki Tapani Valtasaarelle (s. 12.3.1941 Helsinki ja k. 5.7.2004 Lappeenranta) ja bassolaulaja Jaakko Sakari Ryhäselle (vuoteen 1953 Vuorinen, s. 2.12.1946 Tampere) Heinolan opettajaseminaarissa.

Jaakko Sakari Ryhänen.

Aira Johansson toimi samoin työkeskus Jyränkölän piirissä sekä antoi pianonsoiton yksityistunteja kotonaan lähes koko Heinolassa asumisensa ajan. Aira Johansson vaikutti rikastuttavasti Heinolan taide-elämään ja hän osallistui välillisesti myös liikuntakulttuurin vaalimiseen toimiessaan naisvoimistelijoiden säestäjänä niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Aira Johansson oli luonteeltaan vaatimaton, hienotunteinen ihminen, joka oli aina valmis ja aulis palvelemaan lähimmäisiään. Opettajana Aira Johansson oli lahjakas ja taitava. Aira Johansson oli käytännöllinen muusikko, joka selvisi hyvin vaativistakin tehtävistä kunnialla. Hän pystyi soittamaan ilman valmiita sovituksia ja pystyi myös soinnuttamaan tarvittaessa soitettavat kappaleet. Hän osasi samoin kirjoittaa mm. radiosta kuulemansa kappaleet heti nuoteiksi, joten hän saattoi esittää juuri kirjoittamansa kappaleen illalla vaikka ravintolassa. Aira Johansson pystyi taitavana säestäjänä säestämään Heinolassa vierailleita kansansuosikkeja ja useat laulajat tulivat Johanssonien kotiin harjoittelemaan laulunumeroitaan Airi Johanssonin kanssa.