Heimo Haitto

Heimo Haitto.

Viulun ihmelapsenakin pidetty Heimo Verneri Haitto syntyi Viipurissa 22.5.1925 viulunsoittoa harrastaneelle veturinkuljettaja-isälle. Isän työn perässä perhe kulkeutui ensin Terijoelle ja sitten Tornioon, jossa Heimo vietti varhaislapsuutensa. Heimo Haitto muisti itse jo kolmivuotiaana halunneensa isältään ensimmäisen kerran viulua lahjaksi. Heimo Haitto aloitti viulunsoiton jo viisivuotiaana. Karhunpoika sairastaa oli Heimo Haiton ensimmäinen viululla soittama kappale.

Isä alkoi opettaa Heimolle viulunsoiton alkeita, mutta Heimo ei aloittanut soittoa koskaan pikkuviululla, vaan aloitti suoraan harrastuksen kokoviululla. Pihaleikit ja suksimäet olivat Heimolle mieluisia ja toisinaan tuppasi viulun harjoittelukin unohtua. Isä keksi pojalle luvata uudet sukset joululahjaksi, jos Heimo oppisi ulkoa yhden Kreutzerin etydin. Pian Heimo Haitto oivalsi, että soittamalla voi tienata myös rahaa; viulu pakattiin äidin tekemään kangaspussiin ja Heimo nähtiin soittamassa pihoilla, kapakoissa ja junissa. Poika tunnettiin monissa paikoissa pikku pelimannina, jolle laitettiin rahan keräämiseksi hattu kiertämään. Heimo Haitto keksi soittaa Tornion tullissa Ruotsista tulleille matkustajille ruotsalaisia kansanlauluja. Kolikoita tuli siihen malliin, että Heimon taskut olivat pullollaan rahoista, jotka Heimo toimitti kotiin isälleen. Isä antoi Heimolle palkaksi yhden kruunun ja otti loput rahat itselleen.

Heimo Haitto pääsi jo varhain seuraamaan musiikkielämää hyvin läheltä, kun hän isän mukana pääsi Tornion harrastajasinfoniaorkesterin konsertteihin – isä nimittäin soitti tässä orkesterissa. Tornion kaupunginsairaalan ylilääkäri toimi tämän harrastelijaorkesterin pianistina; lääkäri säesti mm. Heimo Haittoa  Montin Csárdáksessa ja puhui Heimon isälle, että poika pitäisi ohjata Viipurin musiikkiopistoon kunnollisen opetuksen äärelle.

Melko pian Heimon poikkeuksellinen lahjakkuus paljastui ja isä vei poikansa Viipuriin kuuluisan musiikkipedagogin, Boris Sirpon (Sirob, alk. Wolfson, s. 3.4.1893 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat) testattavaksi pojan ollessa talvella 1935 vain 9-vuotias. Heimo jännitti opettajansa tapaamista; äiti oli laittanut pojalle matkaan uuden puvun, jossa oli samettikaulus sekä aivan uudet kengät. Matkan varrella isä ja poika Haitto poikkesivat Oulussa tervehtimässä isän viulistiystävää. Heimolla oli Viipurissa paljon ihmeteltävää, olihan Viipuri jo 1930-luvulla Suomen toiseksi suurin ja kansainvälisin kaupunki.

Haitot saivat odottaa audienssiaan odotushuoneessa noin puoli tuntia, ennen kuin vahtimestari Hulda Puustell talutti Heimon Sirpon huoneeseen. Pitkän tovin Boris Sirpo vain tarkkaili poikaa ja kysyttäessä mitä tämä halusi soittaa, vastasi Heimo, että Montin Csárdásin. Siihen Sirpo ei suostunut, vaan pyysi Heimoa näyttämään G-duuriskaalan, sekä lisäksi vielä muitakin asteikkoja kolmen oktaavin alalta. Vasta skaalojen jälkeen Heimo sai luvan soittaa Montin Csárdásin. Viipurin musiikkiopiston vuonna 1918 perustanut Boris Sirpo tarkkaili Heimon soittoa ison pöytänsä takaa tarkkaavaisena. Sirpo vakuuttui Heimon lahjakkuudesta, mutta ei kommentoinut Heimolle hänen soitostaan mitään, vaan vei pojan kädestä pitäen opiston harjoitussaliin, jossa oli käynnissä kamariorkesterin harjoitukset. Salissa Heimo sai soittaa opiston nuorille taiteilijoille. Tämän jälkeen armenialainen Boris Sirpo kierrätti Heimo Haittoa soittamassa monien eri opettajien luona opistossa.

Musiikkiopiston esityksien jälkeen Haitot ja Sirpo siirtyivät Sirpon kotiin, joka sijaitsi opiston naapurissa. Heimo ihaili kodin kaunista sisustusta ja öljymaalauksia, jotka esittivät kuuluisia säveltäjiä. Sirpon kodissa Heimo tapasi myös professori Sirpon vaimon, jolle sai soittaa myös viuluaan. Samaan aikaan Heimon isä ja Boris Sirpo vetäytyivät kahdenkeskiseen neuvotteluun, jonka sisällöstä Heimo ei osannut vielä arvata mitään. Kohta kuitenkin isä palasi neuvottelusta ja otti poikansa syliinsä ja ilmoitti Heimolle: ”Poika, sinä jäät nyt tänne.” Isä neuvotteli Boris Sirpon kanssa kovin ehdoin sopimuksen, jolla Sirpot ottivat Heimon kasvattipojakseen koulittavaksi ammattiviulistiksi. 

Heimo Haitto ja Boris Sirpo.

Heimon tuli nyt omistautua täysin musiikille ja Sirpo laati hänelle tarkan harjoitusohjelman, joka nyt tarkoitti myös pojalle suurta elämän muutosta. Poika ei saanut olla ennen kahdeksaatoista vuotta täytettyään yhteydessä vanhempiinsa. Osin tällä järjestelyllä Sirpot varmaankin hakivat lohdutusta omaan suruunsa; Sirpojen Willy-poika oli hieman aikaisemmin tapaturmassa kuollut jäätyään junanvaunun puskureiden väliin Viipurin satamassa. Boris Sirpon tarkassa ohjauksessa Heimo Haitosta kehittyi hyvin nopeasti loistava viulisti, jonka harjoituspäivän pituus oli 8-10 tuntia. Tiukkojen harjoitusten jälkeen Heimo lähti isäksi kutsumansa Boris Sirpon kanssa kaupungille; tutussa kantakahvilassa nautittiin baakelsit. Lahjakas poika oli myös hyvin herkkä ja tunteellinen, ja hän saattoi liikuttua kyyneliin musiikista. Tällöin Sirpo saattoi lausua hänelle: ”Heimo, älä ole sentimentaalinen!”

Kesälomilla Heimo vietti aikaansa Sirpojen huvilalla Karjalan kannaksella, Perkjärvellä. Kesälomat eivät tarkoittaneet taukoa viulunsoitosta, vaan aamulla professori Boris Sirpo vei klo 8 kaikki mukana olleet oppilaansa mäntymetsään tekemään sormiharjoituksia ja skaaloja soittamaan klo 11 asti. Sen jälkeen oppilaat saivat mennä tunniksi uimaan; päivällisen ja päivälevon jälkeen jokainen aloitti taas oman harjoitusohjelmansa kimpussa ahkeran harjoittelun omassa huoneessaan. Iltaisin Sirpo järjesti oppilaille konsertteja. Eräänä iltana Sirpo oli kutsunut huvilalleen Viipurin johtohenkilöitä konserttiin, jossa Heimo Haitto pääsi ensimmäisen kerran esiintymään solistina Sirpon ohjauksessa.

Heimo Haiton sorjat ja pitkät sormet olivat kuin tehty viulunsoittoa varten. Viipurin musiikkiopistossa Heimo Haitto opiskeli viulunsoiton tueksi myös musiikinteoriaa, orkesterisoittoa, orkesterinjohtoa, konserttimestarina toimimista ja säveltämistä. Heimo itse kuvaili harjoitteluaan Sirpon ohjauksessa seuraavalla tavalla: ”Sirpon ja minun väliin ei olisi mahtunut neulaakaan. Jos pysähdyin hetkeksikään harjoituksissani, avain kääntyi ovessa ja Sirpo astui sisään. Jos viulu ei ollut kädessä, hänen katseensa puhui enemmän kuin tuhat sanaa. En uskaltanut laskea viulua kädestäni, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt. Ikkunastani katsoin ikätovereitani, jotka pelasivat pallokentällä jalkapalloa. Kun soitto oli Sirpolle mieleen, hän ei koskaan kehunut, vaan antoi käteeni markan ja sanoi: ’Menepä ostamaan jäätelö!’”

Heimo Haiton viulunsoiton harjoitus vei niin paljon hänen ajastaan, että hän Viipurin poikalyseota käydessään tarvitsi kahta yksityisopettajaa koulusta selvitäkseen. Yläluokan poikien kanssa Heimo soitti koulun kvartetissa, jossa selloa soitti Kalevi Tilli. Kalevi Tilli kuvaili Heimon soittoa näin: ”Hän soitti jo alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista, heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan harjoitellut. Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena.” Heimo Haitto ei yleensä jaksanut roikkua harjoituksissa pitkään, vaan mielellään pakkasi viulunsa laatikkoon ja huikkasi sellisti Tillille: ”Hei Kale, miu pittää tästä lähtee Salakkalahe luistinradall. Tytöt jo uottaa minnuu siell.” Kun ikätoveri ja pulttikaveri Christer Sourander kyseli, miten Heimo selvitti jonkun teknisesti mahdottoman paikan aivan ensi näkemältä, Heimo vastasi hänelle: ”En mie tiijä, mie vaan soittelen.”

Syksyllä 1936 Heimo Haitto oli solistina Viipurin orkesterin lastenkonsertissa ja hän herätti jo tuolloin ansaitusti huomiota teknillisellä sekä tulkinnallisella soitollaan. Kuitenkin varsinainen nousu yleisön tietoisuuteen tapahtui ensikonsertissa helmikuussa 1939 Helsingin konservatorion konserttisalissa järjestetyssä konsertissa; nuori solistimme oli tuolloin vain 13-vuotias. Heimo Haitto sai konserttiin lainaksi Guarnerin arvoviulun ja Vuillaume-jousen. Ensikonsertin ohjelmassa olivat Mozartin A-duuri viulukonsertto, Vieuxtempsin d-molli konsertto nro 4 ja Paganinin D-duuri konsertto. Loisteliaan ensikonsertin jälkeen oli vuorossa hyvin pian myös toinen konsertti, joka myös radioitiin, mutta omasta mielestään Heimo soitti tämän konsertin heikommin. Konsertin jälkeen hän lukkiutui pukuhuoneeseensa itkemään ja silloin hänet pyydettiin puhelimeen. Soittaja oli säveltäjä Jean Sibelius, joka tahtoi henkilökohtaisesti kiittää hienosta esityksestä Heimoa.

Huhtikuussa 1939 Boris Sirpo ja Heimo Haitto osallistuivat Lontoossa Kuninkaallisen Musiikkiakatemian nuorille viulisteille järjestämään suureen kansainväliseen viulukilpailuun, joka oli tarkoitettu 17-18 vuoden ikäisille muusikoille. Heimo Haitto sai osallistumiselleen kilpailuun erikoisluvan, sillä hän oli pian vasta täyttämässä 14 vuotta. Kilpailu oli todella tasokas, sillä osallistujiakin oli 17 maasta. Heimo Haitto sai ennen kilpailua valita kirurgi Richard Faltinin viulukokoelmasta arvosoittimen kilpailuun. Richard Faltin oli arvostetun säveltäjän ja musiikinopettajan Richard Faltinin poika ja viipurilaisen arvosoitinten keräilijän, Harry Wahlin, serkku. Haitto valitsi kokoelmasta kilpailusoittimekseen Guarnerin valmistaman viulun.

Vasta laivamatkan aikana Lontooseen Boris Sirpolle tuli tieto, että viulukilpailussa täytyi soittaa myös yksi klassinen sonaatti pakollisten Paganinin ja Mozartin viulukonserttojen lisäksi; Heimolla tällaista sonaattia ei vielä ollut ohjelmistossa, ja niin laivalla alkoi ahkera harjoitus Tartinin Paholaistrilli-sonaatin parissa, jonka Heimo kuitenkin oppi ulkoa soittamaan. Lontoossa Heimo ei ennättänyt kilpailun lisäksi muuta nähdä, kuin hotellihuoneen. Boris Sirpo kielsi kilpailupäivänä Heimolta harjoittelun ja toi hänelle hotellihuoneeseen vain appelsiinin syötäväksi ja jännitysromaanin luettavaksi. No, kansainvälisen viulukilpailun voitti sitten Heimo Haitto, ja joidenkin arvioiden mukaan vieläpä ylivoimaisesti. Boris Sirpo luonnehti kisaa Helsingin Sanomille näin: ”Unkarilainen ja tsekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkea, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän.”

Kansainvälisen viulukilpailun voiton palkintona Heimo Haitto sai rahallisen palkinnon myötä myös oikeuden opiskella usean vuoden ajan Lontoon Musiikkiakatemiassa; jo aikaisemmin Heimo Haitto oli saanut Suomen 10 000 markan stipendin Suomen valtiolta kotimaan opintoja varten. Suomalaiset lehdet kilvan kirjoittivat Heimo Haiton tulevaisuudensuunnitelmista; ensin Heimon oli tarkoitus suorittaa koulu loppuun Suomessa ja sen jälkeen ottaa voitolla saavuttamansa opintopaikka Lontoossa vastaan. Lontoon voittoisan kokemuksen jälkeen Heimo Haitto sai Boris Sirpolta kolme uutta viulukonserttoa työn alle opeteltavaksi: Lalon, Sibeliuksen ja Tshaikovskin konsertot.

Vielä samana kesänä 1939 kesänä maisteri Toivo Särkkä ohjasi Heimo Haitosta kertovan elokuvansa, Pikku pelimanni, jossa Heimo näytteli itseään pääroolissa. Myöhempinä vuosinaan Heimo Haitto on muistellut kesää 1939 lapsuutensa onnellisempana aikana. Samana vuonna Heimolla oli esiintymisiä radiossa ja monissa konserteissa solistina. Lokakuussa 1939 Heimo Haitto soitti vielä useita konsertteja Pohjois-Suomessa Punaisen Ristin hyväksi sekä soitti 21.11.1939 Helsingin Messuhallissa hyväntekeväisyyskonsertin, jossa oli läsnä 4 000 ihmistä. 31.11.1939 syttyi talvisota ja ensimmäisten pommitusten jälkeen Heimo Haitto ja Boris Sirpon anoppi, Anna Ollberg, poistuivat evakkojunalla – Boris ja Greta Sirpo seurasivat heitä pari päivää myöhemmin - Viipurista Tornioon, josta pakomatka jatkui Ruotsiin ja reissu muuttui hyväntekeväisyyskiertueeksi, kun Heimo Haitto keräsi soitollaan rahaa hätää kärsiville Suomessa mm. konsertoimalla Tukholmassa, Malmössä, Göteborgissa ja Oslossa. Tukholmassa Heimo Haitto sai hoviviulutehtailija Otto Sandtilta lahjaksi tämän parhaan viulunsa.

Pohjoismaista konserttikiertuetta seurasi puolentoista vuotta kestänyt konserttikiertue Kanadassa ja Yhdysvalloissa; Heimo Haitto keräsi 400 loppuunmyydyssä konsertissa Suomen hädänalaisille 100 000 dollaria varoja, mm. New Yorkin Carnegie Hallissa. Kapellimestareina toimivat esim. Sir John Barbirolli ja Philadelphiassa Eugene Ormandy. Muusikot ja arvostelijat ylistivät kilvan Heimo Haiton taitoja, ja häntä vertailtiin jopa Jascha Heifetziin ja Yehudi Menuhiniin.

Monen suomalaisen pettymykseksi Heimo Haitto ja Boris Sirpo asettuivat nyt asumaan Yhdysvaltojen Oregonin Portlandiin vuonna 1942. Heimo Haiton viuluopinnot jatkuivat Ivan Galamianin ohjauksessa vuosina 1943-1945. Heimo yritti liittyä 18 vuotta täytettyään Yhdysvaltain merijalkaväkeen, mutta se ei onnistunut ulkomaan kansalaisilta. Näitä aikoja kuvatessaan Heimo Haitto luonnehti seuraavasti: ”Siellä alkoivat todelliset musiikkiopintoni. Elämästäni tuli pelkkää harjoittelua, nukkumista, syömistä, taas nukkumista, mutta ennen kaikkea se oli harjoittelemista harjoittelemisen päälle. En tiennyt mistään muusta.” Heimo Haitto kunnioitti ja ihaili suuresti kasvatti-isäänsä, Boris Sirpoa, mutta samalla hän tunsi myös pelkoa tätä kohtaan; Boris Sirpo ei vastannut Heimon hellyydentarpeeseen. Sirpo oli hyvin erikoinen ja salaperäinen persoonallisuus, jota Heimo Haitto ei oikein koskaan täysin oppinut tuntemaan. Myöhemmin Heimo Haitto onkin tunnustanut sekä rakastaneensa että vihanneensa Boris Sirpoa.

Joitakin vuosia myöhemmin Sirpon ja Haiton tiet erkanivat toisistaan. Heimo Haitto sai oppia Isaac Sterniltä ja Yehudi Menuhinilta, ja Heimon esiintymisistä maksettiin suuria palkkioita. Heimo Haiton elämäntyyli muuttui ylelliseksi ja Yhdysvalloissa hän avioitui hieman ennen toisen maailmansodan päättymistä sellistin, Beverly Le Beckin kanssa, jonka isä oli miljonääri. Vaimon isä osti Heimo Haitolle arvokkaan Guarneri-viulun lahjaksi. Haitto perheineen muutti Hollywoodiin, jossa hän työskenteli elokuvamusiikin parissa. Yhdysvaltojen kansalaisuuden Heimo Haitto sai vuonna 1945. Elokuvamusiikin jätettyään Heimo Haitto liittyi Los Angelesin filharmonikkoihin soittajaksi.

Heimo Haiton hyvä ystävä, Lajos Garam, luonnehti Heimoa näin: ”Orjatyö Boris Sirpon tiukoissa käsissä jätti Heimoon jälkensä myös sillä tavoin, että hän halusi myöhemmin Amerikan vuosinaan heittää nurkkaan kaikki velvoitteet muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Elämänsä parhaat vuodet hän kertoi viettäneensä toimettomana Santa Monicassa palmujen alla lekotellen, meren aaltojen pauhinaa kuunnellen, välillä kalastellen tai lueskellen Villistä Lännestä kertovia kirjoja.” Vuonna 1948 Heimo Haitto kävi jälleen Suomessa ja soitti 58 konserttia 51 päivän aikana kotimaassaan. Vuonna 1949 Toivo Särkkä jatkoi Heimo Haiton kuvaamista elokuvansa jatko-osassa, Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Heimo Haitto muutti sellisti-vaimonsa kanssa asumaan Meksikoon ja heille syntyi avioliitosta kaksi lasta. Avioliitto purkautui kuitenkin vuonna 1965, kun vaimo erosi Heimosta vedoten tämän roisiin alkoholikäyttöön ja uhkapeliin menetettyihin varoihin. Seurapiirien henkinen onttous väsytti Heimon ja hän tuhlasi koko omaisuutensa uhkapeleissä. Heimo Haitto jätti jälkeensä kaiken ja ryhtyi kulkuriksi. Hetken mielijohteesta hän saattoi huuhtoa kultaa ja matkustaa pummina tavarajunissa tehden välillä erilaisia hanttihommia, kuitenkin koko ajan juoden myös alkoholia runsaasti. Haitto muutti Santa Monicaan ja eli neljä vuotta Pelastusarmeijan avustuksilla.

Heimo Haitto aikuisena.

1970-luvun puolivälissä Heimo Haitto palasi jälleen Suomeen; hän löysi täältä elämänkumppanin, toimittaja Eva Vastarista, ja heidät vihittiin Las Vegasissa vuonna 1976. Heimo Haitto palasi taas musiikin äärelle kulkijan elämästä. Heimo toimi kamarimuusikkona ja opetti viulunsoittoa lehtorina Savonlinnan musiikkiopistossa. Elokuussa 1976 Haitto soitti Helsingin juhlaviikoilla Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Vielä koko 1980-luvun ajan Heimo Haitto soitti ahkerasti esiintyen esim. Radion sinfoniaorkesterin kanssa solistina useasti; hän levytti Jean Sibeliuksen kolme humoreskia ja esiintyi Sibelius-viikolla. Vielä hän soitti lopulta Joensuun orkesterissakin. Tienaamansa palkkiorahat taas hupenivat Saksassa uhkapeleihin. Heimo Haiton terveys heikkeni vähitellen ja lopulta hänen elämänsä päättyi Marbellassa, Espanjassa, 9.6.1999. Heimo Haitto sai hautapaikan Hietaniemen hautausmaan taiteilijakummulta, Helsingistä.

Heimo Haiton hauta sijaitsee Helsingissä Hietaniemen hautausmaan taiteilijakummulla.

Boris Osipovitš Sirpo – alkuperäinen nimi oli Boris Wolfson, mutta hän käytti nimeä Boris Sirob vuosiin 1934-1935 asti – syntyi 3.4.1893 Kaukasiassa (nyk. Ossetiassa) Vladikavkazissa, Venäjällä ja kuoli 25.1.1967 Portlandissa (Oregon), Yhdysvalloissa. Boris huomattiin hyvin lahjakkaaksi ja hän opiskelikin viulunsoittoa ensin Moskovan konservatoriossa ja Pietarin keisarillisessa konservatoriossa sekä Berliinissä ja Wienissä, lisäksi vielä Prahassa kuuluisan Otakar Ševčikin ohjauksessa. Vielä myöhemmin Boris sai opetusta kapellimestaritehtäviin Sveitsissä ja Saksassa. 19 vuoden iässä Boris Sirpo tuli Viipurin kautta Helsinkiin opiskelukaverinsa Mitja Itkinsin kanssa ja pääsi Helsingissä kapellimestari Robert Kajanuksen (s. 2.12.1856 Helsinki ja k. 6.7.1933 Helsinki) johtaman Helsingin Filharmonisen orkesterin soittajaksi.

Vuonna 1915 Boris Sirpo siirtyi Viipuriin ja sai samana vuonna sieltä paikan Leevi Madetojan johtaman Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin ensimmäisenä viulistina. Viipurin Musiikin Ystävät ry oli perustettu vuonna 1894 ja yhdistyksen ylläpitämän orkesterin ensimmäiseksi kapellimestariksi tuli vuonna 1898 Armas Järnefelt. Keväällä 1900 tämä orkesteri teki ensimmäisen konserttimatkansa Lappeenrantaan, Kouvolaan, Mikkeliin, Kuopioon, Kotkaan, Haminaan. Imatralle, Sortavalaan ja Joensuuhun. Kapellimestari ja säveltäjä Armas Järnefelt järjesti myös konsertteja, joissa soitettiin vain suomalaista musiikkia. Tällainen oli esim. huhtikuussa 1900 Viipurissa järjestetty Jean Sibeliuksen johtama konsertti, jossa soitettiin vain säveltäjän omaa musiikkia. Armas Järnefeltin jälkeen Viipurin Musiikin Ystävien orkesteria ovat johtaneet ainakin Erkki Melartin, Leo Funtek, Ilmari Weneskoski, Leevi Madetoja, Toivo Kuula ja Boris Sirpo. Erkki Melartinin kapellimestarikaudella orkesteri soitti ensimmäisenä orkesterina Pohjoismaissa Gustav Mahlerin musiikkia.

Samanaikaisesti orkesterissa toimiessaan Boris opetti myös viulunsoittoa yksityisesti ja hänen oppilaitaan olivat mm. Onni Suhonen ja Sulo Aro, joka oli Toivo Aron poika. Vuonna 1918 hän perusti Viipurin musiikkikoulun; Boris siis tunnettiin Viipurissa taitavana pedagogina ja orkesterinjohtajana, joka elvytti Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin toiminnan aivan uuteen ”lentoon”. Viipurin lyseon poikalapsilla oli mahdollisuus Keskuskansakoulun juhlasalissa seurata Boris Sirpon johtaman Viipurin Musiiki Ystävien orkesterin kenraaliharjoituksia ja monia konsertteja. Sotavuosiin asti voidaan katsoa Boris Sirpon olleen Viipurin musiikkielämän primus inter pares. Sotien jälkeenkin hänen musiikkikasvatustyönsä jatkui vilkkaana, mutta hyödynsi väestöä laajemmin Suomessa.

Boris Sirpo perusti Viipurin Musiikin Ystävien yhteyteen orkesterikoulun, jotta orkesteri saisi riveihinsä uusia soittajia. Tämän orkesterikoulun toiminta käynnistyi tammikuussa 1917 ja kun syyskausi alkoi 9.10.1917 hakeutui orkesterikoulun oppilaiksi kaikkiaan 60 oppilasta, joista 44 oli viulisteja. Sellonsoittajia tuosta määrästä oli kuusi, klarinetin- ja huilunsoittajia kaksi sekä yksi oboensoittaja ja yksi lyömäsoittaja. Musiikinteorian opiskelijoita ilmoittautui neljä. Sodan jälkeen keväällä 1918 tämän orkesterikoulun toiinta lakkasi täysin.

Pitkään Sirpo oli haaveillut omasta musiikkikoulusta ja nyt hänelle avautui mahdollisuus sen toteuttamiseen Viipurissa. Karjala- ja Viborgs Nyheter -lehdissä ilmoitettiin10.9.1918 Viipurin Musiikkikoulun aloittaneen toimintansa. Koulun johtajana toimi Boris Sirpo ja opettajakunnassa olivat Armi Niklander (viulu), Anna Forstén ja Jenny Ikonen (laulu), Lauri Ikonen (musiikin teoria ja historia), Eleonora Frisk ja Nora Mielck (piano), A. Nikitin (sello) sekä ruotsalais-saksalaisen kirkon urkuri Theodor Björklund (säveltapailu). Seuraavana lukuvuonna opettajakuntaan saatiin vahvistuksina Sally Westerdahl (piano) ja Tatjana von Rippas (viulu), kuuluisan Leopold Auerin oppilas Pietarista.

Ensimmäisellä opetuskaudella syksyllä 1918 oppilaaksi Sirpon musiikkikouluun ilmoittautui 45 opiskelijaa ja kevätkaidella aloitti lisäksi 10 opiskelijaa opintonsa koulussa. Lukuvuonna 1921-1922 oppilasmäärä oli jo kaksisataa opiskelijaa ja siksi koulun tilat Abbetets Vännerin huoneistossa alkoivat ahdistaa. Seuraavat neljä vuotta musiikkikoulu toimi Maununkadun ja Pohjolankadun kulmatalossa, jonka jälkeen musiikkikoululle saatiin tilat – kahdeksan huonetta - Viipurin Osuusliikkeen talosta osoitteessa Kannaksenkatu 1. Helsingin yliopiston professori Ilmari Krohn vieraili Viipurin musiikkikoulussa pitämässä yleissivistäviä luentoja mm. hengellisistä kansansävelmistä ja soittimien synnystä syksyllä 1920. Joulukuussa 1920 Viipurin musiikkikoulu piti ensimmäisen konserttinsa Ludwig van Beethovenin syntymän 150-vuotisen muiston vuoksi ja kevätkaudella 1921 alkoi koulun kamarikonserttien sarja, jossa soittivat etupäässä musiikkikoulun omat opettajat. Ensimmäisen maakuntamatkansa Viipurin musiikkikoulu teki huhtikuussa 1921 Sortavalaan suuntautuneella konsertillaan. Näin päästiin esittelemään musiikkikoulun toimintaan myös maakuntaan.

Boris Sirpo teki vuonna 1920 opintomatkan Berliiniin ja Sveitsiin; Berliinissä hän seurasi kaksi viikkoa kapellimestari Arturo Toscaninin johtamista. Näiden viikkojen jälkeen hän siirtyi Sveitsiin Felix Weingartnerin kapellimestarikurssille. Tämän kurssin aikana opiskeltiin 21 sinfoniaa ja lopputyönään Boris sai johtaa 64-henkistä sinfoniaorkesteria Baselissa. Tämän kurssin onnistunut suorittaminen poiki Sirpolle kutsu tulla Luzerniin johtamaan Leevi Madetojan oopperan Pohjalaisia.

Pian Viipurin musiikkikoulun taloudellinen tilanne alkoi myös kiristyä, kun soittimien vuokrat, huoneistovuokra ja opettajien palkat söivät enemmän varoista kuin mitä opiskelijoiden lukukausimaksuista saatiin kerättyä. Päätettiin hakea musiikkikoululle avustuksia sekä valtiolta että kaupungilta. Valtioneuvoston saama hakemus musiikkikoululta lähetettiin valtion säveltaidelautakuntaan, joka halusi hakemuksesta lausunnon Helsingin konservatorion rehtorilta, Erkki Melartinilta. Melartin vieraili Viipurissa marraskuussa 1921 tarkastamassa Viipurin musiikkikoulun toimintaa. Erkki Melartin kirjoitti musiikkikoulun toiminnasta varsin hyvän lausunnon, mutta valtion apu jäi saamatta, koska Viipurin musiikkikoulu oli yksityinen oppilaitos. Erkki Melartin ehdottikin tämän vuoksi, että Viipurin musiikkikoulu muutettaisiin osakeyhtiöksi tai sen tueksi perustettaisiin kannatusyhdistys. Helmikuun 3. päivä vuonna 1923 pidettiin Viipurin Musiikkiopisto Oy:n perustava kokous ja osakeyhtiön pääomaksi merkittiin 120 000 markkaa. Musiikkiopiston johtajaksi tuli sen luoja, Boris Sirpo ja opiston johtokunnan ensimäiseksi puheenjohtajaksi tuli asessori N. J. H. Jack.

Viipurin musiikkiopston opinto-ohjelma yhdenmukaistettiin Helsingin Musiikkiopiston ja ulkomaisten konservatorioiden kanssa. Vuonna 1923 Viipurin musiikkiopistossa opetettiin 18 eri oppiainetta ja vakinaisia opettajia oppilaitoksessa oli 30. Ensimmäisinä Viipurin Musiikkiopiston loppututkinnon suoritti 15-vuotiaana 3.5.1922 pianonsoiton oppilas Orest Bodalew, ja hänen opettajanaan opistossa toimi Wilma Patomäki. Orest soitti loppututkinnossa Czernyn etydejä, Bachin 3-äänisiä inventioita ja preludin Englantilaisesta sarjasta, Mozartin Es-duuri-pianokonserton ensimmäisen osan, Weberin Perpetuum mobileen ja Lisztin rapsodian nro 13. Tutkinnon säestysnäyte tuli Griegin c-molli-viulukonsertosta. Orest Badalewin jälkeen seuraavat loppututkinnot suorittivat piano-oppilaista Mikko von Deringer (s. 20.8.1904 Helsinki ja k. 12.3.1981 Helsinki), Helena Nelly ja Martha Seseman sekä viuluoppilas Onni Suhonen (s. 5.2.1903 Hamina ja k. 14.3.1987 Helsinki).

Mikko von Deringer oli kuoronjohtaja ja kapellimestari, jonka oli tullut Baltian kautta Pieteriin ja Viipuriin. Pianodiplomin suoritettuaan Viipurissa vuonna 1924 Mikko jatkoi musiikkiopintojaan Wienin musiikkiakatemiassa Friedrich Wührerin ohjauksessa vuosina 1926-1929. Vuosina 1929-1934 Mikko von Deringer toimi Viipurin Työväen Teatterin kapellimestarina sekä vuosina 1934-1940 Viipurin Kaupunginteatterin kapellimestarina. Myöhemmin hän toimi samoissa tehtävissä vielä Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa. Pianistina toimiminen kuului myös hänen musiikkiuraansa. Sotien jälkeen Mikko von Deringer aloitti Suomen Yleisradiossa kapellimestarina, pianistina sekä musiikkiohjelmien järjestäjänä. Vuonna 1952 hän perusti Yleisradioon sekakuoron, Peipposet, johon kuului kolmekymmentä laulajaa. 

Onni Suhonen oli viulisti ja viulunsoiton opettaja, joka Viipurin opintojensa loppututkinnon suoritettuaan vuonna 1924 suuntasi Budapestin musiikkikorkeakouluun vuosina 1924-1926 Jenö Hubayn mestariluokalle. Pariisissa Onni Suhonen opiskeli vuosia 1928-1929 Léon Nauwinckin ja Lucien Capet’n oppilaana. Jo vuonna 1926 Suhonen konsertoi Budapestissa, mutta vuonna 1927 hän piti ensikonserttinsa Helsingissä sekä esiintyi vuonna 1928 Pariisissa. Suomessa Onni Suhonen piti omia konsertteja sekä esiintyi orkesterikonserttien solistina. Viipurin Musiikkiopiston viulunsoiton opettajana Onni Suhonen toimi vuodet 1929-1939 ja Sibelius-Akatemian viulunsoiton opettajana vuodet 1943-1950 sekä Sibelius-Akatemian lehtorina vuosina 1950-1972. Ensiviulun soittajana Suhonen toimi myös Helsingin kaupunginorkesterissa vuosina 1943-1966. Jenni ja Antti Wihurin säätiön tunnustuspalkinto ojennettiin Onni Suhoselle vuonna 1971 sekä professorin arvonimi vuonna 1972. Säveltaiteilijain valtionpalkinnon Suhonen sai vuonna 1984. Onni Suhonen koulutti maahamme huomattavan määrän erinomaisia solisteja ja kamarimuusikoita. Olli Suhosella oli myös merkittävä rooli Harry Wahlin arvokkaan soitinkokoelman pelastamisessa helmikuun lopussa vuonna 1940, kun Viipurin menetys ja tuho näyttivät jo hyvin ilmeisiltä. Koska Harry Wahl oli Porvoossa sairaalassa, pelasti Suhonen 33 arvosoitinta kaikkiaan 80 soittimen kokoelmasta loppujen jäädessä miehittäjien käsiin Viipuriin.

Boris Sirpo perusti Viipurin Musiikkiopiston yhteyteen myös oppilasorkesterin, joka jo vuonna 1921 teki ensimmäisen konserttimatkan Sortavalaan esittäen siellä kaksi konserttia. Vuonna 1922 alussa Boris Sirpo vei 25-henkisen oppilasorkesterinsa konserttimatkalle Lounais-Karjalaan. Tämän konserttimatkan solisteina toimivat Mikko von Deringer ja Orest Bodalew sekä viulisti Onni Suhonen. Tuolloin orkesterin ohjelmassa oli mm. Mozartin sinfonia nro 40 g-molli, Sibeliuksen Kevätlaulu ja Musorgskin Yö autiolla saarella.

Kokemuksistaan rohkaistuneena Boris Sirpo suunnitteli musiikkiopistoonsa suuren orkesterin, joka koostui musiikkiopiston opettajista sekä opiston edistyneimmistä oppilaista. Lokakuussa 1922 43-henkinen orkesteri piti jo ensimmäisen konserttinsa Boris Sirpon johdolla. Samana syksynä järjestettiin vielä kaksi sävellyskonserttia; Väinö Haapalan sävellyskonsertti marraskuussa ja joulukuussa Erkki Melartinin sävellyskonsertti, jossa säveltäjä itse johti kolmannen sinfoniansa. Useat kapellimestarit vierailivat Viipurissa johtamassa omia sävellyksiään; mainittakoon näistä esim. Heino Kaski, Leevi Madetoja, Väinö Haapalainen, Lauri Ikonen ja Robert Kajanus. Huhtikuussa 1923 Jean Sibelius saatiin vieraaksi Viipuriin. Hän johti kahdessa konsertissa Musiikkiopiston orkesteria Keskuskansakoulun juhlasalissa. Konserttien ohjelmissa olivat 2. sinfonia D-duuri, Belsazarin pidot -sarja ja Kevätlaulu. 1.12.1923 Viipuriin saapui Robert Kajanus johtamaan myös konserttia, jossa esitettiin mm. Beethovenin 4. sinfonia. Molemmat johtajat ja säveltäjät, Sibelius ja Kajanus, antoivat mairittelevia lausuntoja orkesterin soitosta sekä musiikkiopiston toiminnasta. Viipurin kaupungin antama 300 000 markan avustuksenkaan turvin ei orkesterin toimintaa pystytty jatkamaan pitempään; viimeiseksi konsertiksi jäi Sirpon ja Väinö Haapalan yhdessä johtama konsertti 26.12.1923.

Orkesterihankkeen jälkeen Boris Sirpo alkoi koota jousikvartettia, jossa soittivat Boris Sirpon lisäksi Eero Selin, Onni Suhonen ja Väinö Raitamaa. Pianokvintettinä tarvittaessa avustajana toimi Andrej Rudnev. Aluksi toiminta kattoi vain Viipurin, mutta syksyllä 1925 kokoonpano esiintyi menestyksellisesti Lappeenrannassa ja Sortavalassa. Joulukuussa kvartetti soitti musiikkiopiston Sibeliuksen 60-vuotispäivän kunniaksi järjestämässä juhlakonsertissa Sibeliuksen Voces intimaen.

Boris Sirpolle tärkeintä oli aina yhteissoiton korostaminen; vain hyvin harvat ylsivät solisteiksi, mutta sangen monet olivat kelpo yhteissoittajia. Tammikuussa 1928 hän piti Suomen Musiikkipedagogien Liiton vuosikokouksessa esitelmän yhteissoiton merkityksestä musiikissa ja sai tällä esityksellään suurta huomiota kuulijoiden keskuudessa. Samana vuonna hän perusti vielä oppilaidensa kanssa kamariorkesterin. Tässä orkesterissa soittivat tuolloin Olavi Tilli, Toivo Salovuori, Reino Salmela, Ilse Heiseler, Marianne Wahl, Irma Salmela, Pippa Haikala, Ida Wikman, Elsa Ristola, Olavi Laitinen, Kaarlo Kajander, Mikko Brjanski, Israel Katz, Eugen Barkoff, Jorma Väänänen, Aarne Hinkkanen, Edla Karhunen, Tauno Lötjönen, Arvi Niemi ja Lauri Laitinen. Ensin tämä kamariorkesteri konsertoi Lahdessa ja sitten Helsingissä suurella suosiolla. Ohjelmana konserteissa oli mm. Vivaldin consertto grosso ja Corellin La Folia, jonka solistina toimi Irma Salmela.

Kesäkuussa 1929 Boris Sirpo teki opintomatkan Keski-Eurooppaan, koska hän halusi tutustua uusiin opetusmenetelmiin eri musiikkiopistoissa. Aluksi hän seurasi Berliinissä kuukauden ajan musiikkikorkeakoulun johtajan, professori Scheinemannin opetuksia eri luokilla. Opintomatkansa aikana hän seurasi myös kapellimestari Wilhelm Furtwänglerin harjoituksia sekä orketerijohtaja Bruno Walterin ohjausta.Lopulla matkaansa hän poikkesi vielä Tšekkoslovakiassa, jossa tapasi professori Otakar Ševčikin.

Professori Bronislaw Hubermanin kutsumana Viipurin kamariorkesteri piti 26.4.1932 Amsterdamissa vierailukonsertin erittäin hyvin arvosteluin. Orkesteri esiintyi vielä mm. Haagissa ja Rotterdamissa sekä Antwerpenissä ja Brysselissä. Kamariorkesterin matkan viimeinen konsertti oli 10.5.1932 Pariisissa. Vuoden 1935 vaiheessa kamariorkesterin toiminta alkoi hiipua ja Boris Sirpo jättäytyi orkesterin johtamisesta pois. Eero Selin tuli kamariorkesterin johtoon Sirpon keskittyessä lapsiorkesterin ja lapsioopperan toimintaan. Sirpo toi lapsioopperaan Paul Hindemithin säveltämän lastenoopperan Me rakennamme kaupungin toukokuussa 1934 Viipurin kaapunginteatterissa. Kaksi vuotta myöhemmin tuli Viipurin Musiikkiopistoon esitykseen J. Popelkan säveltämä Matka maailman ympäri. Kun Sirpon perustama lapsiorkesteri esiintyi mm. Helsingissä Viipurin taideviikon yhteydessä helmikuussa 1934, oli orkesterin mukana 10-vuotias ihmelapsi Heimo Haitto.

1930-luvulla toimi Viipurissa jo lähes 40 kuoroa, mutta vielä 2.12.1938 perustettiin musiikkiopistoon Viipurin Sinfoniakuoro. Siinä oli 50 laulajaa ja sitä johti Boris Sirpo. Viipurin valtuusto oli vuodelle 1929 antanut varat, 200 000 markkaa, ja mahdollistanut Viipurin Musiikin Ystävien orkesterin toiminnan. Aluksi orkesteria johti Eino Raitio ja vuoden kuluttua orkesterin kapellimestariksi ryhtyi Boris Sirpo. Konserttimestarina toimi Eero Selin. Ensimmäinen orkesterin konsertti oli jo 6.1.1929 ja vielä tammikuussa järjestettiin Erkki Melartinin johtama konsertti, jossa pääteoksena oli Melartinin 4. sinfonia. Sirpon aloittaessa orkesterin johtajana oli orkesterissa 43 soittajaa, joista 10 opetti Viipurin musiikkiopistossa. 16 soittajaa oli opiston opiskelijoita ja seitsemän vanhaa opiskelijaa, 10 soittajaa olivat opiston ulkopuolelta tulleita. Orkesterin jousistoa pidettiin tasokkaana, mutta varsinkin puupuhaltimiin tarvittiin usein tuuraajia jopa Virosta asti.

Vuonna 1933 esim. Turun kaupunginorkesteria tuettiin 300 000 markalla, mutta Viipurin orkesteri sai vain 170 000 markkaa avustusta. Viipurissa konserttitoiminta oli kuitenkin sangen runsasta; noin 30 konserttia vuodessa, näistä seitsemän oli sinfoniakonsertteja ja loput konsertit olivat kansankonsertteja. Konserttien teemoittaminen oli yleistä myös Viipurissa ja kaupungissa järjestettiin myös modernin musiikin konsertteja.

1930-luvulla Viipurin Musiikin Ystävien orkesteria kävivät johtamassa ainakin Armas Järnefelt, Sulho Ranta, Erkki Melartin, Väinö Haapalainen, Robert Kajanus, Väinö Pesola, Felix Krohn, Leevi Madetoja, Lauri Saikkola, Ernst Pingoud, Selim Palmgren, Kalervo Tuukkanen, Nils-Eric Foufstedt, Erik Cronvall, George de Godzinsky, Erkki Linko, Toivo Haapanen, Jussi Jalas, Tauno Hannikainen, Eino Roiha, Martti Similä, Georg Schnéevoigt, Helmut Thierfelder ja Nikolai van der Pals. Orkesterin solisteista voisi nostaa esim. seuraavat: viulusolisteina vierailivat mm. Colette Frantz, Alice Takács, Thomas Magyar, Arvo Hannikainen, Anja Ignatius-Lagus, Kai Kajanus, Sulo Hurstinen ja Emil Telmányi. Sellosolisteina seurattiin mm. näitä: Edmund Kurtz ja Tibor de Machula. Pianoa solisteina soittivat mm. Nicolai Orloff, Egon Petri, Shura Cherkassky, Fréderik Lamond, Annie Fischer, Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Timo Mikkilä, Margaret Kilpinen, Rolf Bergroth, Kurt Walldén ja Elly Ney. Laulusolisteina kävivät orkesterin edessä ainakin Irja Aholainen, Ture Ara, Aune Antti, Einer Colliander, Teddy Björkman, Yrjö Ikonen, Hanna Granfelt, Lahja Linko, Aulikki Rautavaara, Elbe Nissinen, Oiva Soini, Pia Ravanna, Mauno Tamminen, Arnold Tilgman ja Minna Talvik-Palmgren sekä monet kaupungin omat musiikkiopiston oppilaat ja opettajat.

Viipurin musiikkiopiston johto ja opettajat ajautuivat vaikeuksiin vuonna 1938, kun tyytymättömyys Boris Sirpon johtamistapaan nousi esille. 8.11.1937 opettajakunta oli lähestynyt oppilaitoksen johtoa kirjelmällä, jossa ehdotettiin opettajien edustajan läsnäoloa oppilaitoksen johtokunnan kokouksissa. Kirjeen olivat allekirjoittaneet 20 oppilaitoksen opettajaa. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu, vaikka vastaava käytäntö oli kuitenkin käytössä mm. Helsingin konservatoriossa ja Suomalaisessa Oopperassa. Seuraavaksi opettajayhdistys ehdotti kokousta johtokunnan kanssa, joka toteutuikin 28.3.1938. Kokouksessa opettajat pyysivät palkantarkistusta, sillä palkat eivät olleet nousseet valtion ja kaupungin avustusten kasvusta huolimatta. Puheenjohtaja tiedusteli kokouksessa, nauttiko Boris Sirpo opettajakunnan luottamusta ja 27 opettajasta ainoastaa seitsemän vastasi myöntävästi. Seurauksena oli, että 27.4.1938 peräti 23 opettajaa irtisanottiin oppilaitoksesta.

Tapauksesta nousi kohu, kun lapset saivat nyt opetusta tuntemattomilta opettajilta. Lasten vanhemmilta tuli paljon valituksia. Erotetut opettajat ilmoittivat antavansa yksityistä opetusta. Joukko musiikin ystäviä tuli avuksi ja asettautuen erotettujen opettajien puolelle aloittivat sitkeät neuvottelut oppilaitoksen johtokunnan kanssa. 23.5.1938 kerrottiin huojentavia uutisia; neuvotteluissa löytyi ratkaisu ja irtisanotut opettajat palasivat entisiin toimiinsa. Uudestaan erimielisyydet nousivat esille syksyllä 1939, mutta ne saivat jäädä syrjään talvisodan alkamisen vuoksi.

Boris Sirpon historiallinen vaikutus Viipurin musiikkielämään päättyi talvisodan alkuun, sillä hän matkusti Yhdysvaltoihin. Hän jatkoi musiikkityötään Oregonin osavaltiossa Portlandissa kapellimestarina ja musiikinopettajana loppuelämänsä. Vielä vuonna 1964 Sirpoa yritettiin houkutella Lahden musiikkiopistoon – entiseen Viipurin musiikkiopistoon – rehtoriksi. Boris Sirpo kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta heikentyneen terveytensä vuoksi. Boris Sirpo kuoli Portlandissa 25.1.1967.

 Markku Johansson (2. osa)

Markku Johansson.

Markku Johansson aloitti Heinolan Musiikinystävien puhallinryhmässä trumpetinsoiton vasta 13-vuotiaana. Puhallinryhmään osallistui tuolloin kaksitoista torvensoitosta innostunutta nuorta poikaa. Heinolan Musiikinystävien puhallinorkesteri perustettiin vuonna 1935. Musiikinystävien ryhmien ohjaajina toimivat Lahden kaupunginorkesterin ammattimuusikot, jotka kävisät sunnuntaiaamupäivisin Heinolassa opettamassa nuorille pojille soittamisen alkeita. Musiikinopetukseen sai osallistua täysin vapaasti, mutta oppilaiden tuli sitoutua käymään säännöllisesti soittotunneilla. Puhallinryhmiin osallistuneet nuoret pojat saivat alkuun lainata Musiikinystävien yhdistykseltä soittimia ilman korvausta. Vuosittain Heinolan kaupunki maksoi Musiikinystävien yhdistykselle avustuksia, joiden avulla yhdistys maksoi korvauksen lahtelaisille muusikoille heidän pitämistään soittotunneista.

Heinolan kaupunki oli pienestä koostaan huolimatta nuorelle Markku Johanssonille musiikin oppimisen kannalta melko ihanteellinen kasvuympäristö, koska siellä vallitsi hyvin kulttuurimyönteinen ilmapiiri. Varsinkin ennen sotia Heinola tunnettiin merkittävänä kylpyläkaupunkina, jossa monet hyvin nimekkäät orkesterit kävivät myös esiintymässä. Heinolan seudun omasta paikallisesta musiikkitoiminnasta huolehtivat puhallinorkesteri ja kuoro. Heinolan kaupungissa kävi lisäksi usein esiintymässä tunnettuja laulajia. Trumpetinsoiton aloittamisen jälkeen musiikki täytti täysin Markku Johanssonin elämän. Markku oli siihen saakka pelannut paikallisessa joukkueessa jääkiekkoa, mutta trumpetinsoiton aloittamisen jälkeen kaikki Markun urheiluharrastukset saivat väistyä musiikiopiskelun tieltä. Markku Johansson hyväksyttiin opiskelijaksi Lahden musiikkiopistoon muutaman vuoden soitettuaan Heinolan trumpettiryhmässä.

Friedrich Richard Faltin.

Lahden musiikkiopiston historia on pitkä ja opiston juuret alkoivat aikoinaan Viipurista. Viipurissa oli jo aikaisemmin toiminut luostari ja kouluja, joissa sai musiikinopetusta. Saksalainen säveltäjä, urkuri, kapellimestari ja musiikkipedagogi Friedrich Richard Faltin (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki) valmistui Leipzigin konservatoriosta vuonna 1856 ja hän tuli Suomeen ja Viipuriin Behmin kouluun musiikinopettajaksi. Hänen myötävaikutuksellaan Viipuriin perustettiin sekakuoro ja orkesteri. Ensimmäinen sinfoniakonsertti Viipurissa on esitetty 1.2.1860. Vuonna 1895 kaupunkiin perustettiin Viipurin Musiikin Ystävät, joka jatkoi orkesterin toimintaa 40 vuoden ajan.Viipurin musiikkielämässä vaikuttaneita henkilöitä olivat mm. Armas Järnefelt, Leo Funtek, Ilmari Weneskoski, Eino Raitio ja Boris Osipovitš Sirob (myöh. Sirpo, alk. Wolfson, s. 3.4.1893 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat).

Boris Sirpo opiskeli viulunsoittoa ja orkesterinjohtoa Moskovan ja Pietarin konservatorioissa sekä myöhemmin Saksassa ja Itävallassa. Hän tuli Suomeen vuonna 1912 soittamaan viulua Helsingin kaupunginorkesteriin. Boris Sirpo perusti vuonna 1918 Viipurin musiikkiopiston, jonka johtajana hän toimi talvisodan syttymiseen saakka vuonna 1939. Boris Sirpo oli ennen kaikkea viulistien opettaja ja pedagogina hän oli hyvin ankara ja vaativa opettaja oppilailleen. Hänen kuuluisin oppilaansa lienee viulisti Heimo Verneri Haitto (s. 22.5.1925 Viipuri ja k. 9.6.1999 Marbella, Espanja).

Talvisodan sytyttyä vuonna 1939 Viipurin musiikkiopisto siirrettiin opettajakuntineen, kirjastoineen ja perinteineen evakkoon Lahden kaupunkiin. Aiemmin pienimuotoisen ja eri yhdistysten – Lahden Musiikin Ystävän yhdistyksen, Lahden musiikkikoulun, Lahden Soitannollisen Seuran orkesterikoulun, Lahden Musiikkiopiston kannatusyhdistyksen ja Orkesteriyhdistyksen orkesterikoulun – ylläpitämä sirpaleisen opetustoiminnan sijaan saatiin Lahdessa nauttia valmiista ja toimivasta musiikinopetuksen kokonaisuudesta sekä kansainvälisen tason opettajien opetuksesta.

Markku Johansson kävi nuorena poikana Heinolassa kiinnostuneena kuuntelemassa paikkakunnalla vierailevien muusikoiden musiikkiesityksiä. Varsinkin häntä kiinnosti tanssipaikoilla vieraillut Ronnie Kranckin (s. 13.5.1931 Helsinki ja k. 1.1.2014 Porvoo) orkesteri, jonka kokoonpanossa soittivat Ronnie Kranck (harmonikka), Per Wallenius (basso), Olli Mäkelä (rummut) sekä puhaltajat Jörgen Petersen (trumpetti) ja Rauno Väinämö Lehtinen (baritonisaksofoni, viulu, sähkömandoliini, s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki) ja Pentti Kalevi Lasanen (saksofoni, huilu, klarinetti ja trumpetti, s. 17.9.1936 Kotka ja k. 13.3.2021 Helsinki). Ronnie Kranckin orkesteri oli erikoistunut soittamaan Count Basien ja Glenn Millerin tyylistä suurten orkesterien swingmusiikkia. Alaikäinen Markku Johansson ei tietenkään päässyt tanssiravintolaan sisälle kuuntelemaan yhtyeen soittoa, mutta Markku kuunteli lämpimänä kesäiltana koko illan ravintolan avonaisesta ikkunasta ulos kantautuvaa yhtyeen soittoa.

Rauno Lehtinen.

Jouko Snellmanin luotsaama vakituinen tanssiorkesteri toimi Heinolassa; yhtyeessä oli neljän muusikon muodostama puhallinsektio. Suomessa oli kuusikymmentäluvulla valtava tangobuumi, mutta siitä huolimatta Jouko Snellmanin orkesteri soitti ennakkoluulottomasti modernia jazzia. Snellmanin orkesteri soitti mielellään ruotsalaisten jazzmuusikkojen Lars Gunnar Victor Gullinin (s. 4.5.1928 Sanda, Gotlanti ja k. 17.5.1976 Vissefjärda) ja Gösta Theseliuksen (s. 9.6.1922 Tukholma ja k. 24.1.1976 Tukholma) tyylistä jazzmusiikkia. Jouko Snellmanin orkesterissa soittivat mm. Aarre Johannes "Acre" Karin (s. 12.11.1929 Jyväskylän maalaiskunta ja k. 24.4.1993 Tampere) kanssa yhteistyötä tehnyt ja Nokia Big Bandin perustanut Paavo Ilmari Raninen (s. 21.1.1934 ja k. 31.1.2008) ja trumpetisti Matti Tukiainen, jolta Markku Johansson sai myöhemmin ensimmäisen oman trumpettinsa.

Gösta Theselius.

Lars Gunnar Victor Gullin.

Jouko Snellmanin orkesterin muusikot olivat Markku Johanssonia ja Markun ystäviä noin kymmenen vuotta vanhempia, mutta siitä huolimatta Snellmanin orkesterin soittajat ottivat nuoremmat pojat hyvin avoimesti mukaan soittoharrastukseensa. Jouko Snellmanin orkesteri oli hankkinut käyttöönsä amerikkalaisen sovittaja Marty Paichin neljälle puhaltimelle ja komppiryhmälle levyiltä tehtyjä sovituksia, joten nuoret koulupojat pääsivät myös kuulemaan niitä sovituksia keikkojen jälkeen sekä harjoituksissa. Markku Johansson perusti ystäviensä kanssa 14-vuotiaana neljän puhaltajan koululaisbändin, joka sai soittaa myös Jouko Snellmanin orkesterin käyttämiä sovituksia. Koulupojat kuuntelivat tarkasti Jouko Snellmanin orkesterin keikkoja ja esiintyivät vanhempien soittajien kanssa samoissa juhlissa tai erilaisissa tapahtumissa. Markku Johansson soitti trumpettia ystäviensä kanssa monenlaisissa tilaisuuksisa aina kuin se vain oli mahdollista toteuttaa. Nuorten poikien musisointi otettiin hyvin positiivisesti vastaa tuolloin ja pojat saivat samalla tarvittavaa kokemusta esiintymisestä. Vanhemmat muusikot loivat omalla esimerkillään avoimen ja hyvin innostavan ilmapiirin, joka rohkaisi myös nuorta trumpetistia urallaan eteenpäin.

Paavo Raninen.

Markku Johansson osallistui innokkaasti myös Heinolan puhallinorkesterin musiikkitoimintaan. Jouko Snellmanin orkesterin muusikot soittivat myös Mauri Malinin johtamassa soittokunnassa, joten yhteydenpito muusikoiden välillä oli hyvin aktiivista. Mauri Malin suhtautui musiikkiin hyvin avarakatseisesti ja salli puhaltajien soittaa vapaasti kaikenlaista musiikkia. Markku Johanssonkin heittäytyi uusiin soittotilanteisiin kovin ennakkoluulottomasti. Markku edistyi poikkeuksellisen nopeasti trumpetinsoitossa, koska musiikin perusasiat olivat hänelle jo lapsuuskodista lähtien tuttuja. Radiosta saatujen virikkeiden ja runsaiden oman perheen ohjeiden ansiosta Markulle oli ehtinyt muodostua jo selkeä kuva siitä, miltä yhteissoiton pitäisi kuulostaa.

Markku Johansson kirjoitti jo teini-ikäisenä kuulonvaraisesti äänilevyiltä kuulemiaan soittokappaleita nuoteiksi, jotta hän pystyi soittamaan näitä kirjoittamiaan kappaleita kouluyhtyeensä kanssa. Markun kouluajan yhtyeen soittajat olivat yleensä kiinnostuneita vain jonkin soiton osa-alueen, kuten kompin tai melodian soittamisesta. Markku sitä vastoin oivalsi kiinnittää huomiota soiton kokonaisuuteen, ja tämän vuoksi hän alkoi neuvoa muille soittajaystävilleen, miten heidän kannattaisi soittaa musiikkia. Soitettavissa kappaleissa täytyi olla oikeat bassoäänet, harmoniat ja tempot, jotta soittajien tuottama versio myös kuulostaisi samalta, kuin levytetty versio sävelmästä. Markun antamat ohjeet otettiin yleensä hyvin myönteisesti vastaan, kun muut soittajatkin havaitsivat, että soitetut kappaleet alkoivat Markun neuvojen mukaan soitettuina myös kuulostaa paremmilta. Kouluorkesterissa koetut onnistumiset kannustivat Markkua eteenpäin ja pian hän alkoi kirjoittaa myös omia sovituksia kappaleista.

Useat Markku Johanssonin myöhemmän musiikkiuran kannalta merkitykselliset musiikkivirikkeet välittyivät Markulle joko äänilevyjen tai elokuvien kautta tietoisuuteen. Markku oli jo teini-iässä, kun The Beatles löi musiikillaan itsensä läpi kaikkien tietoisuuteen. Heinolassa sijaitsi musiikkikauppa, jossa oli mahdollista kuunnella myynnissä olevia uusiä äänilevyjä. Markku Johansson osti kuitenkin Beatles-levyt aina kuuntelematta itselleen, koska hän tiesi jo etukäteen pitävänsä yhtyeen äänilevyistä. Varsinkin John Lennon puhutteli Markkua kapinallisilla, nenäkkäillä ja älykkäillä sanoituksillaan.